Pragmatismi vai kompensaatio?

Tuttavani oli taloudellisissa vaikeuksissa. Syynä on se, että nykyajan työttömyyskorvaus ei tunnu elävän maailmassa jossa ihmisillä on muitakin kuluja kuin vuokra. Tähän normaaliin sometuskailuun ilmestyi perin juurin erikoista kommentointia. Innokas kertoi, että "mä en tykkää siitä että ihmiset valittaa vaikka saa ilmaista rahaa. Monessa maassa ei ole sosiaaliturvaa ollenkaan". Tätä sävytettiin eettisellä teorialla "ite nään sosiaaliturvan bonuksena" Mukana oli myös kehoitus "vedä ittes jojoon".

En pidä tämänlaisista ihmisistä. On aivan erityislaatuista hienoutta kun ihminen pyytää toista tekemään itsemurhan rahaongelmien vuoksi. Ja olettaa että hänen näkemyksensä etiikasta, esimerkiksi siitä onko hänestä "sosiaaliturva bonus" vai ei painaisi jotain jossain jonain perusteluna. Ja se, että käyttää "mä en tykkää" -tyylistä banaalisuomea ei ainakaan auta luomaan parempaa kuvaa ihmisen muustakaan kognitiosta.

Muistutinkin että tosiasiassa kun katsotaan montaa maata ja historiaa niin moni asia on toisin. Se, että jokin on toisin ei ole kovin vahva argumentti. Tai jos on niin kommentoija itse on pulassa. Kivaa että yhteiskunnassamme on niin suvaitsevainen ilmapiiri ja lainsäädäntö että kaiken maailman psykopaatteja ei vaan saisi haastaa kaksintaisteluun ja tappaa. Kuten vanhoina aikoina. Monien "poliittisesta korrektiudesta" valittavien tulisikin muistaa että heidän itsensä hengittämisoikeus on jossain määrin "vain bonus". Eivätkä he tavallaan osaa olla kiitollisia. Itselleni ei tulisi mieleenkään moittia suomen oikeusjärjestelmää ja yksilönsuojaa. Se kun pitää minut ja tuon jojoonvetämissomeilijan elossa, Olen sillä lailla naurettava pehmo. Ja lisäksi - tai ennen kaikkea - olen sen verran egoistinen, että en halua taistella kaksintaistelua kuolemaan monta kertaa vuorokaudessa.

Taustalla on kuitenkin syvempikin keskusteluteema.

Taakse voidaan nähdä toisenlainen erimielisyys. Voidaan nimittäin nähdä että useille sosiaaliturva ja muut vastaavat asiat ovat ehdollisia tietyistä syistä. Taustalla on ajatus ansaitsemisesta tai potentiaalisesta ansaitsemisesta. Toisin sanoen työttömyyskorvauksen idea on se, että ihminen maksaa työtä tehdessään veroa ja tätä käytetään ikään kuin "vakuutusmaksuna" jos hän sattuukin jäämään työttömäksi. Työttömyyskorvauksen taakse nähdään siis joko ajatus entisistä jo tehdyistä ansioista tai ajatus siitä että tulevaisuudessa kykenee tuottamaan ansioita niin että yhteiskunta hyötyy. Näin työtöntä kannattaa elättää, kyseessä on investointi joka maksaa itsensä takaisin sitten kun työtön pääsee taas jaloilleen ja alkaa maksamaan veroja. (Tai vähintään tämä toimii tilastollisesti jos ei jokaisen yksilön kohdalla toteudukaan.)

Voidaankin nähdä että tässä on vahva ansaitsemisen teema. Tätä vastaan asetetaan usein absoluuttinen ihmisarvo. Tämä on monesta suosittu ja hyveellinen ajatus. Tässä sosiaaliturvaa annetaan jotta ihmiset tulisivat toimeen ilman työtä. Ihmisiä elätetään jotta he eläisivät. Jos ihmisyys on arvokas asia ja absoluuttisesti arvokas, ei raha ole tällöin jokin jota olisi eettisesti sopivaa edes miettiä. Jos ihmisen arvo on ääretön, hänen pelastamisensa on perusteltavissa vaikka tästä tulisikin tappiota valtion kassaan. ; Tässä mallissa eläkemummo joka ei ole elämänsä aikana tienannut voi ansaita sairaalahoitonsa vaikka hän todennäköisesti ei työllisty ja tuota veroilla rahoja takaisin. Tässä mielessä voidaankin huomata missä asioissa harjoitetaan ehdollista ja ehdotonta auttamista. Nämä voidaan liittää suoraan siihen onko ihminen konsistentisti absoluuttisen ihmisarvon puolesta tai vastaan.

Tässä mielessä kysymykset ovat tietenkin hankalia ; Rehellisesti sanoen en ole tavannut vielä tahoa joka oikeasti noudattaisi absoluuttista ihmisarvoa kovinkaan pitkälle. Jopa kristinuskossa jokainen on arvokas mutta pelastumisella on ehto, oikea vakaumus.

Tästä hyvän kuvan saa lukemalla Jukka Hankamäkeä.

Hänen sinällän mielenkiintoinen blogauksensa abortista on kiehtova. Siinä on toki joitain hyvin helposti spotattavia virheitä, mutta ne ovat sentään kiinnostavia virheitä. Hän vetoaa absoluuttiseen ihmisarvoon "Mikäli ihmisarvo hyväksytään lähtökohdaksi, abortteja ei voitaisi oikeuttaa. Ongelma voitaisiin ehkä kiertää kaventamalla ihmisarvon alaa, mutta myös se vaikuttaa vaikealta. Mihin ihmisarvoisuuden raja voitaisiin vetää? Ihmisarvon käsite ei ole käsitteellis-aprioristen ominaisuuksiensa vuoksi relatiivinen vaan absoluuttinen – ihmisarvoahan ei saisi eikä voisi kiistää." mutta toisaalta sitten kuitenkin menee ehdolliseen ihmisarvoon ja puhuu tuomitsemisesta ja ansaitsemisesta. "Voidaan ajatella, että tuomitun täytyy kärsiä rangaistus, joten kuolemantuomioita vastustavien mielenosoittajien äänenpainoja vaimentaa tuomiovallan vaakakupissa oleva punnus, joka nojaa aritmeettisen oikeuden tasapainoon. Sikiö puolestaan ei ole ehtinyt tehdä moraalista pahaa, joten kuolemanrangaistus elämän aluksi tuntuu kohtuuttomalta. Tosiasiassa kyse onkin puolustuskyvyttömän elämän lopettamisesta, josta vastuu lankeaa päätöksen tekijöille, toteuttajille ja oikeuttajille."
1: Hän heittää absoluuttisen ihmisarvon kohdalla kategoriavirheen ; Ihmisarvo on absoluuttinen mutta on silläkin jotkin ehdot. Sillä esimerkiksi kivillä ei ole ihmisarvoa. Näin ollen abortoitavan sikiön määritteleminen ei-vielä-ihmiseksi onnistuu. (Sperma ja munasolukin on "potentiaalinen ihminen" jonkin syy-seurauslogiikan kautta. Ja jos liennytyksiin lähtee niin vaatii se munasolu ja solupallokin tietyn kontekstin jotta syy-seurausketju menee syntyneeseen lapseen asti.) Näin vaikkapa Gazzanigan hermoston rakennepuutosten kautta perustellulle ihmisyyden määrittelemiselle tietoisuuden kautta on jotain jolle jää tilaa. Ihmisillä on absoluuttinen ihmisarvo, joka siis 
2: Kuolemantuomion kohdalla hän puhuu aritmeettisesta oikeudesta joka sisältää ehtoja jotka sitten muka jotenkin rajoittavat niitä ehdottomuuksia jotka eivät ole käsitteellis-aprioristisien ominaisuuksiensa vuoksi relatiivinen vaan absoluttinen. Joka on tietenkin hyvin erikoista. (Loogisesti kokonaisuus on vähän kuin kolmikulmainen ympyrä.)

Tämä on hyvä esimerkki siitä miten absoluuttista ihmisarvoa ei noudateta, esimerkiksi kuolemantuomittujen kohdalla.

Ei tämä koske vain sosiaaliturvaa ja aborttia.

Kun mietitään teemaa laajemmin voidaan huomata että sosiaaliturvan ja abortin lisäksi on monia muitakin asioita joihin tämä sama teema menee. Yleisimmät itse asiassa koskevat rikoksista vangitsemisia, sairaanhoidon oikeuttamisia ja muita vastaavia asioita. Omia sävyjä mukaan saa puhuttaessa maahanmuuttajien vastaanottamisesta.

Mutta itse menen vankilaan, vierailemaan suoraan vankilaan, käymättä lähtöruudun kautta. Sillä itse olen hylännyt absoluuttisen ihmisarvon. Tässä mielessä jopa suhtautumiseni lakiin on varsin kyyninen. Kun moni katsoo lakia hän katsoo sitä kategorisesti ; On vain asioita jotka on määritelty rikoksiksi ja asioita joita ei ole määritelty rikoksiksi. Itse näen rangaistuksen enemmänkin relatiivisena hintana. Näin ollen esimerkiksi murha ei ole Suomen lain mukaan estetty ja kielletty vaan se on toiminta josta joutuu maksamaan tietyn mittaisen vankilatuomion. Toisin sanoen vankilaanmenokysymys muuttuu kysymyksestä "saako niin tehdä" muotoon "onko sen tekeminen vankilatuomion arvoista".

Sen lisäksi minulla on "yleiseen hyötyyn" viittaava ajattelu joka on utilitarismin ja pragmatismin ristisiitos. Sellainen joka on hyvin vieras tunteellisille kompensationaristeille. ; Parhaiten tämä ero näkyy siinä, että moni haluaa että vankilarangaistukset ovat, paitsi pitkiä ja valvottuja, niin myös tuskallisia ja ikäviä. Toisin sanoen takana on ajatus siitä että rangaistuksen olisi oltava jotenkin sellainen että se kompensoi aikaansaadun vahingon (compensation). Oma näkemykseni on sen sijaan suojelukeskeinen (protection). Näin ollen vankilarangaistuksia voi olla syytä pidentää. Mutta on irrelevanttia onko se vankilassa olevalle tuskallista vai ei. Rangaistuksen tehtävänä on pitää rikollinen luonteenlaatu - eli ihmisjoukko joista moni rikollinen aktio "on sen arvoista" - lukkojen takana niin että me vähemmän ansiota eri asioissa näkevät voivat elää turvassa. Tässä mielessä on ihan oikeasti tavallaan yksi ja sama pelaako vanki playstationia kaikki päivät vai elääkö mutakuopassa kirput seuranaan. ; Osaltaan tämä näkökulma toki sallii myös sen että vanki saataisiin kannattavaksi osaksi yhteisöä, jolloin paapova terapointi voisi olla periaatteessa hyväksyttävä asia.

Sama voidaan laittaa aluksi mainitsemaani sosiaaliturvaan. Jos kompensaatiokeskeinen ajattelee sitä että joku makaa kotona laiskana, on pragmaattinen kyyninen suojelunäkökulmani sitä mieltä että tosiasiassa sosiaaliturva maksetaan juuri jotta ihmiset passivoituisivat. Sillä jos ihmiset eivät tule toimeen, he ryhtyvät kapinoimaan. Tästä seuraa ryöstelyä ja väkivaltaa. Ja kapinoita. Ja jopa vallankumouksia. Historia on täynnä tilanteita joissa elannon tuottavan työn saaminen on ollut vaikeaa eikä valtio ole riittävissä määrin panostanut köyhyysongelmaan. Tässä käy helposti niin että yhteiskuntajärjestys romahtaa, väkivaltaisuudet yltävät. Ja joskus vallanpitäjätkin pääsevät eroon monista asioista, esimerkiksi päistään. Niitä ei mitenkään helposti kasvateta takaisin edes modernilla teknologialla, tiettävästi. Ei edes rikkaille. Saati keskituloisille sosiaalipummeista sosiaalisessa mediassa itkeville.

Tässä mielessä ero tunnepitoisen kostonhimoisen kompensaationäköökulman ja suojelua koskevan näkökulman välinen ero on jotain jotka voidaan laittaa jossain tilanteissa synteesiin. Matt Ridleyn "Jalouden alkuperä" on itselleni tärkeä kirja joka käsittelee peliteorian ja evoluution ja altruismin suhdetta. Siinä korostettiin että monissa paikoin yhteistyö on sellaista että yhteisyötä luova järjestelmä kutsuu ns. "loisimaan". Kannattavin strategia on hyötyä systeemistä ja muiden avusta pistämättä rikkaa ristiin. Tätä estetään ns. ylikompensaatiolla. Nashin tasapainotila yhtälössä muuttuu kun uhri uhraakin hirveitä tappioita itselleen tuottaen ihan vain että voisi rangaista rikollista. (Moni rankaisu vaatiikin aikaa ja työtä ja tässä mielessä playstationilla passivoitu vanki on varsin helppo ja halpa verrattuna vankiin jota hakkaamaan on palkattu erityinen pieksemisen asiantuntija.) Ylikompensaatio, se että rangaistaan hirvittävän kovaan suhteessa menetettyyn tappioon, on jotain joka ei ole täydellistä kompensaatiota. Mutta kiukuntunne tuntuu kuitenkin lietsovan sekä ylikompensaatiota että kompensaatiota korostavaa arvokeskustelua.

Lopuksi;

Toki oma näkemykseni on hieman mutkikkaampi kuin kuvattu. Olen tunnetusti kostonhimoinen ihminen. Mutta tässä kohden muistutan että minun kompensaationäkökulmani eivät ole yhteiskuntaa koskevia vaan henkilökohtaisia. En haluaisi että yhteiskunta menisi lainkaan minun ja kaunan kohteeni väliin. Moni kysyykin minulta että enkö haluaisi tuskallisia ja pitkiä tuomioita vaikka sellaisille jotka pedofilioisivat pieniä sisariani tai sukulaisiani. Olen kahden vaiheilla sen kanssa pitäisikö heille vastata että tosiasiassa haluaisin heille mahdollisimman lyhyet tuomiot...

Vihastumisen kalkyylistä.

Onko asiaankuuluvan ja hyväksyttävän väkivallan ja muun aggression todennäköisyys suoraan verrannollinen resurssien arvoon ja niiden pitämisen potentiaaliin ja kääntäen verrannollinen riskiin?

ecce lesbo (eli inhimillisestä variaatiosta)

Kirjoitin aiemmin hieman leikkimielisen ja "lähinnä puolivakavan" tekstin jossa lähestyin "luonnollista etiikkaa" evoluutio ja funktion määritelmä mielessäni. (Ja sain erikoisia lopputuloksia homoseksuaalisuuden kohdalla.) Se tuli mieleeni kun luin Wilkinsin tuoretta tekstisarjaa joka käsittelee evoluutiota ja variaatiota ihmisten käyttäytymisessä. Huomioissa on paljon samaa.

Yritän aluksi referoida Wilkinsiä siten että alustan varsinaisen asiani.

Wilkins lähtee argumentissaan yksinkertaisesti siitä, että aina jos tarkasteltavassa kohteessa on variaatiota on syytä katsoa muuttujia. "In any field that has statistical variation, it is necessary to isolate the variables. Biology is all about statistical variation of populations" Ja ihmisten käyttäytymisessä on nimenomaan variaatiota. Ja tätä variaatiota on tarpeen analysoida tarkemmin. Sillä kun luonnossa kaikki on variaatiota, ei normin olemassaolo ole samaa kuin hyvyys. Ei edes siinä mielessä että hyvyydeksi oletetaan yksilön ja populaation hyöty siinä mielessä kuin mitä evoluutio ohjelmoi. "mere existence of a norm is no guarantee that it tracks past success (at that level of fitness bearer), and so we ought not expect that the moral landscape is an adaptive landscape to which morals have adapted, as Sam Harris has it doing" Esimerkiksi huomioon tulisi ottaa sellaisia asioita kuin;
* Johtuuko variaatio siitä että siihen kohdistuu luonnonvalintaa vai ei. Osa variaatiosta on neutraalia ja osa taas on populaatiossa siksi että ne hyödyttävät. Näitä voidaan arvioida jakauman frekvensseistä ja painottumisesta. "If there is a skewed distribution of behavioural dispositions, then the null hypothesis must be that there is some selective pressure to which a population has not yet adapted" Gaussin käyrän muoto kertoo onko populaatio saavuttanut adaptiivisen tasapainon vai onko siinä valikoitumista johonkin suuntaan.
* Samoin on syytä katsoa että variaatio voi kertoa siitä että keskiverto toimii mutta ääripäitä on silti läsnä. "There will be tails for any distribution that are seen as over-cooperative (“saintly”) or under-cooperative (“evil”)." Esimerkiksi jos optimaalinen sosiaalisuusaste olisi jotain, niin tästä poikkeavia olisi. Se, että jokin piirre on olemassa ei vielä kerro että se olisi adaptiivinen. Eikä evoluutiokaan toisaalta tarkoita sitä että kaikki nähtävät piirteet olisivat hyödyllisiä.
* Ja lisäksi adaptiivisuuden arvioinnissa olisi syytä vilkaista sitä mikä on tapahtumisen konteksti. Adaptaatiota lähestytään turhan usein siten, että ajatellaan että asiasta on joko hyötyä tai ei. Mutta tosiasiassa hyödyllisyys ja haitallisuus näkyvät enemmänkin siitä mitä ominaisuuksia muilla on. Jokin piirre joka muutoin olisi huono voi yht'äkkiä olla hyvä jos ympäristö on toinen. "Dawkins once used the metaphor of a Gangster Society (like 1930s Chicago). If you live in such a society, you have limited alternatives to be nice. If, on the other hand, you live in a Society of Friends, it is easier and more rewarding to be a grifter."
...

Wilkins nostaa esiin myös sen että käytöksessä onkin variaatiota monillaki aspekteilla. Hän luettelee ominaisuuksia joiden kohdalla ihmisten välillä on paljon variaatiota. Hän nostaa esiin jaottelun jossa esimerkiksi (1) riippumattomuus vs. sosiaalisuus (2) hyveiden vs. seurausten arvostus, (3) konservatiivisuus vs.progressivismi (4) laaja-alaisuus vs. spesialismi (5) reflektiivisyys vs. matkiminen. Nämä piirteet sitten ovat eettisen käyttäytymisen ja siihen liittyvien asenteiden ytimessä. Vaikka ne kaikki viittaavatkin laajempiin asioihin kuin pelkkään etiikkaan.

Omaan asiaani.

Olen toki hieman vastahankainen kun katsotaan evoluutiota ja etiikkaa. Olipa kysymys sitten biologisesta evoluutiosta jossa tietty käytösmalli yleistyy ja on adaptiivinen, tai olipa kysymys siitä että oppiminen ja indoktrinointi viittaavat kulttuurievoluutioon jossa menestyksekkäät kulttuurirakenteet säilyvät ja sen sijaan huonot ja epäkelvot kulttuurit romahtavat ja menestyvät huonosti ja katoavat kuin muinaisegyptiläisten uskonnot. Evoluutio toimii hyvin jos pitää deskriptiivisesti kuvata sitä miten ihmisten tai kädellisten tai jonkin muun populaation sosiaalinen rakenne toimii. Se voi perustua täysin havaintoihin, korrelaatioihin ja muuhun joka saadaan redusoitua ryhmän käyttäytymiseen. Mutta jos kysymys siirretään kysymys normatiivisuuteen että "onko moraalisuus (yksilöiden tai yhteiskuntien) kelpoisuutta korottavaa" ollaan sitten siirrytty asiaan joka ei välttämättä ole vahvasti yhteydessä tähän deskriptiiviseen tasoon. Sillä deskriptiivinen taso kertoo lähinnä miten asiat ovat, ja mikä on tietty tavoite mielessä käytännöllistä, älykästä tai viisasta. Normatiivinen taso taas kysyy onko tämä kätevyys ja hyvyys ja älykkyys "strategiallinen hyvyys" samaa kuin "eettinen hyvyys".
* Siksi esimerkiksi kun Takkirauta selittää miksi älykkyys korreloi pitkän avioliiton kanssa, en loikkaa tästä vielä etiikkaan jossa esimerkiksi pitkää avioliittoa pidetään hienona asiana välttämättä. Tai että älykkyys jotenkin antaisi avioliitolle gloriaa ja lyhyt avioliitto olisi hoopo konsepti. Sen sijaan korostan vain että noin näyttää tapahtuvan. ; Kenties kulttuuri vangitsee ja hegemoniaa seuraavat hybriksen sokeuttamat tanssivat ja tottelevat kuin orjat. Mutta tämäkin kertoo yhdenlaista selitystä miksi tietynlainen asia tapahtuu useammin kuin toisenlainen, ei itsessään että onko se oikein tai väärin. Näin vain käy.

Kuitenkin jos tämä näkökulma nyt sitten otetaan käyttöön niin sain kyhäelmääni pari hyvin vahvaa mielijohdetta Wilkinsin tekstistä. (Ne eivät ole deduktiivisessa suhteessa Wilkinsin sanomisiin, mutta intuitioni huutaa niiden väliin analogisuutta, eli intuitioni rakentaa niistä aavistuksen jotain induktiivisesta.)
1: Wilkinsin hyveet toivat mieleeni hyvin vahvasti Jonathan Haidtin tavan lähestyä etiikkaa. Haidt viittaa että selvästi ihmisten kesken on klustereita, joissa tietyt asiat ovat useammin yhdessä kuin toiset. (Johtuipa tämä sitten biologisesta evoluutiosta tai kulttuurievoluutiosta.)
2: Toinen vahva mielikuva joka minulle syntyi oli asian yhdistäminen peliteoriaan. Nashin tasapainossa usein nimenomaan sekastrategia on se kaikista toimivin tapa. Moni ajattelee adaptaatiota tai menestystä liian kapeasti. Peliteoria muistuttaa että frekvenssi merkitsee hyvinkin paljon kun ylipäätään mietimme sitä mikä on tehokasta ja mikä ei.

Ja näin saadaan palautus siihen alkuperäiseen monifunktioargumenttiini. Argumenttiin joka on itsessäänkin tehty lähinnä siksi että klassinen teologinen funktionaalisuusargumentti ja "biologinen tosiasia on että lapsia syntyy vain miehen ja naisen välillä" -tyylisissä lausumissa on samaa henkeä kuin kulttuurievoluutiota tai evoluutiota korostavissa näkemyksissä.. Jos lajin säilyminen ja hyöty ovat ne joilla asia oikeutetaan, evoluutiolla ja adaptiivisuudella on taatusti jotain sanottavaa aiheesta.

Ensimmäinen huomattava asia on että homoseksuaalisuus näyttää olevan varsin pysyvä piirre. En puhu vain yksilötasolla, vaan nimenomaan sillä tasolla että kulttuuriessa  homoseksuaalisuus näyttää nimenomaan sangen pysyvältä piirteeltä. Homovastaiset kulttuuritkaan eivät ole onnistuneet karsimaan sitä. Homoseksuaalien frekvenssi on melko pieni jos arvoidaan "mitä yli 50% sitten tekeekin on keskivertoa ja normaalia ja vähempi on vähemmistössä" -näkökulmasta. Mutta se on kuitenkin samalla yllättävän suuri jos homoseksuaalisuus olisi todella jotenkin niin tuhoisaa kelpoisuudelle kuin mitä siitä sanotaan. Jos homoseksuaalisuus suoralta kädeltä tuhoaisi kelpoisuuden, miksi se on niin yleistä? (Ja toisaalta jos se on opittua niin miksi kulttuuri ei voi vain karsia sitä täysin pois, jolloin voisimme huomata että se olisi vain opittu piirre. Sen sijaan uskonnot paitsi kieltävät homoseksuaaliset suhteet joutuvat huomioimaan että se on jotain jota ihmiset todella tekevät yllättävän yleisesti.)

Tämä vihjaa siitä että kenties kelpoisuutta homoseksuaaleille saadaankin niistä monista epäsuoran kelpoisuuden keinoista joita maailmalla on tarjota. Ihminen on lajina K -strategikko. Lapsen kasvatus vaatii paljon vaivaa. Ihmisiä on myös kuollut. Esimerkiksi oman veljen tai sisarten lasten kaitseminen on liitoksissa omaan kelpoisuuteen. Sillä sisarilla on yhteisiä geenejä. (Ja tästä päästään tavallaan siihen miksi meidän lesbot haluavat adoptoida teidän lapset!)

Uskallankin väittää että lisääntymiselimien yhteenhankaamisessa on paitsi lisääntymisfunktio, niin myös - ellei peräti etenkin - sosiaalinen funktio. (Jopa heteroliitossa on tärkeää huomioida että K -strategia on vaivalloinen, työläs ja vittumainen asia. Sitoutuminen perheeseen on tässä strategiassa nimenomaan "sitä jotain" joka on suoraan sidoksissa evolutiiviseen kelpoisuuteen. Ja sosiaalisuus vanhempien kesken syventää yhteistyötä, sen sijaan että mies esimerkiksi lähtisi harjoittamaan r-strategiansuuntaista käyttäytymistä, eli hyppäämällä vieraisiin hankkimaan "äpäriä" jostain muualta taktiikalla jossa määrä korvaa laadun.) Ja tälle ei ole vaikeaa kuvitella yhteyttä myös siihen biologiseen kelpoisuuteen.

Miksi eläimet pärjäävät ihmistä paremmin (tietyissä) uhkapeleissä

Ihminen korostaa erinomaisuuttaan suhteessa eläimiin. Ajatuksena on ollut se, että ihmisen ja eläimen välillä on laadullinen älykkyysero, joka on kaikenkattava. Eläimillä olisi vain parempia vaistoja, mutta ihminen pärjäisi älypähkinöissä paremmin.

Todellisuus ei ole yhtä ystävällinen. Zweigin "Your money and your brain" kuvaa ihmisten kognition suhdetta uhkapeleihin. Yhdessä vaiheessa esille tulee se, miten eläimet - kuten rotat - pärjäväät paremmin monissa satunnaisuustilanteissa joissa on tasainen tausta ja tilastojakauma. ; Jos vaikka saa palkinnon kun painaa valoa joka syttyy, ja toinen on 75% ajasta päällä ja toinen vain 25%, eläimet ymmärtää rämpyttää vain sitä valoa joka palaa useammin. Ihmiset sen sijaan valitsevat pitkässä tähtäimessä heikomman strategian. He vaihtavat sitä nappia aina välistä. Ihminenkin rämpyttää toki enemmistön sitä joka antaa todennäköisemmin palkinnon. Mutta aina silloin tällöin palataan siihen huonompaan todennäköisyysmahdollisuuteen. ; Ihmisten tulokset ovat tilastollisesti heikompia kuin yhteen oikeaan vastaukseen jumittanut eläin jonka valitsema strategia on tilastomatemaattiseti tehokkain ja paras tapa saada palkintoja tässä kyseisessä tilanteessa.

Tämä tarjoaa nöyryyskoulutuksen lisäksi oleellisen kysymyksen. Kysymyksen "miksi". Tämä on merkittävää, koska ihmisten psykologiaa tuntuu kuvaavan se, että (a) ihminen selittää asioita teleologisesti ja (b) ihmiset eivät ole kovin hyviä sattuman tunnistajia. Yritys "voittaa sattuma" ja nähdä järjestystä mielettömyydessä on merkittävä sokeuden lähde uhkapeleissä ja tämä vaikuttaa monien elämään. Uhkapeli tuhoaa ihmisiä elämineen.

Itse hakisin tähän jonkinlaista selitystä - jos ei koko totuutta, niin ainakin osaselitystä - Ridleyn "Jalouden alkuperästä". Siinä korostetaan peliteorian merkitystä ihmisen avuliaisuuden, sosiaalisuuden ja järjen taakse. Evolutiivisesti ihminen on hypersosiaalinen eläin. Ja esimerkiksi huijaamnen ja huijaamisen tunnistaminen ovat ruokkineet toisiaan niin, että lopputuloksena on varsin monimutkaista älykkyyttä suorittava ihminen. Joka on se ihminen joka lajina on, siitä huolimatta että Zweig näyttääkin että tietynlaisissa tehtävissä emme pärjää rotille.

On aivan järkevää ajatella, että ihminen on erikoistunut käsittelemään korostetusti sosiaalisia dilemmoja. Tämä johtaa siihen, että on otettava pieni katsaus peliteoriaan. Jos mietimme rottaesimerkkiä, se voi vaikuttaa peliltä. Siinä on kuitenkin "pysyvä tausta". Pelataan peliä vastaan jolla on yhteen ilmiöön perustuva strategia. Peliteoriassa, esimerkiksi Nashin tasapainoa laskiessa, kysymys on muusta. Siinä pelin koko idea on siinä että lopputulos riippuu paitsi siitä miten itse valitsee, myös siitä mitä se toinen valitsee. Ja ihmisen kohdalla kysymys on näiden interaktiosta.

On hyvä muistaa, että evoluutio joutuu usein optimoimaan. Ei siis hakemaan parasta ratkaisua, vaan tasapainoilemaan eri ajattelustrategioiden välillä. Sosiaalisuus on varmasti ylikorostanut juuri kykyä siihen että oma toiminta suhteutetaan muiden toimintaan sen sijaan että oletettaisiin maailma "epäsosiaaliseksi" ja staattiseksi kellokoneistoksi. Tämän puolesta puhuu juuri se, että se mitä peliteorian hyviä strategioita hyvin usein koskee, on se, että ne ovat nimenomaan sekastrategioita. Ei siis jumiteta yhteen tiettyyn ratkaisuun vaan juurikin välillä vaihdetaan toimintaa. Ihmisen tapa pelata "tilastolampunväläyttelyä" on nollasummaista.

Peliteoria joka koskee sitä, että oma ratkaisu liittyy toisen ratkaisuista rakentaa strategioita ja näissä sekastrategioiden soveltaminen, eli ei vain yhteen ratkaisuun jämähtäminen, on juuri tehokasta, järkevää ja viisasta. ; Tämä kenties selittää sen, miten sattuman taakse nähdään usein jonkinlainen kuin yliluonnollinen vaikuttaja. Tämä on pohjimmiltaan jonkinlaista teleologista ajattelua, jossa sattuman taakse itse asiassa nähdään jokin toinen pelaaja. Jos hän onki omituinen, hänen kanssaan on tultava toimeen. Koska ihminen on sosiaalinen ja suhteellisen pieniin yhteisöihin kuulunut olento ja kehittynyt näihin olosuhteisiin.

Orava approves; Mikä "Sapiens sapiens"?
Pitäisi olla ; "egoilevat redundanssi -pällit"!

Tämä voisi selittää osittain sitä, miksi ihminen näkee intentioita satunnaisessa. Miten uskonnot ovat olleet älykkyyttään itseriittoisesti korostavalle homo sapiens sapiens -lajin kulttuureille tyypillisiä kun taas tieteenteko ei. Sillä hyvä tieteenteko joka koskee luonnonlakeja nojaa "mekaaniseen kellokoneistomaailmaan" eikä peliteoreettisiin strategisiin yhteispelaustilanteisiin. Kenties rotta onkin luonnostaan parempi tiedemies kuin ihminen.

Onkin itse asiassa tavallaan humoristista, että ihmiset ajattelvat niin teleologisesti että ajattelevat että Jumala on taannut heidän järkensä toimivuuden ja että rationaalisuus ja tieteen teko on siksi ihmiselle luonnollista ja mahdollista. Että Jumala ei valehtele ja antaa meille siksi sensus divinitatiksen. Tämäkin kun kertoo enemmän siitä, että ihminen intuitiivisesti nojaa statukseen, intentioihin ja sosiaalisuuteen kuin tiukkaan tilastolliseen ilmiöiden havainnointiin.

Tämä erikoisuus korostuu etenkin kun ihmisten mieli on esimerkiksi Kahnemanin mukaan useista erilaisista päättelyjärjestelmistä koostuva, ja että nämä antavat usein keskenään ristiriitaista informaatiota. Ja se epätieteellisempi on automaattinen, joka antaa nopeita ja vain kohtuu hyviä tuloksia. Kun taas tieteellisempi on vaikeampi. Kuten voisi ajatella jos ihminen olisi ilman ennakko-ohjelmointia kehittynyt lajiksi jonka tehtävänä on selvitä elossa sosiaalisessa yhteisössä eläen, eikä totuutta havainnoiden. Joka palauttaa tematiikan Alvin Plantingan huoleen siitä että evoluutio ei tarkoita että ihminen olisi ehdottoman järkevä, vaan ainoastaan toiminnaltaan tarkoituksenmukainen niin, että hän ei kuole erilaisten varsin konkreettisten uhkien ja probleemien edessä.

numeroniiloilua ja hyvän elämän strategisointia

"Ajattelun ammattilainen" kuvasi talouden taantumaa muistuttamalla siitä että romahduksen syy oli itsekkyys. Tämän hän liitti libertaristiseen talouspolitiikkaan. Ja tämän taakse hän näki syylliseksi peliteorian "Wall Street meni taannoin melkein nurin, kiitos peliteoriaa kehittäneen John Nashin oppien yksisilmäisen soveltamisen. Skitsofreniaa sairastanut numeroniilo kun esitti aikanaan, että optimaalinen pelitilanne syntyy, kun kaikki pelaajat toimivat itsekkäästi ja toisten motiiveja jatkuvasti epäillen. Myöhemmin tervehdyttyään Nash itse totesi, ettei peliteoria ole hyvä perusta yhteiskunnan toiminnalle; hän kun nyt sattui vähän sairastelemaan sitä kehittäessään. Harmi vaan, ettei sana ole vielä kiirinyt Wall Streetille asti."

Tämä lausunto ihmetyttää ainakin minua, kenties siksi että olen hieman tutustunut tämän "numeroniilon" laskelmiin.
1: Kun esimerkiksi otetaan esille vangin dilemma, esille nousee nimenomaan strateginen taso joka ei jää yksittäistapauksiin. Nashin tasapainotila perustuu siihen että kaikissa peleissä ei pelata nollasummapeliä. Eli pelata peliä jossa toisen häviö on automaattisesti toisen voitto. Tässä strategiassa on usein etsittävissä tasapainotila, jota ei todellakaan kuvaa "omaan pesään vetäminen" vaan enemmänkin sekastrategia, jossa keskitytään frekvenssiin ; Nashin tasapainossa keskitytäänkin siihen että esimerkiksi pokerissa ei kannata aina bluffata, tai pelata aina käden mukaan vaan bluffauksen täytyy olla tilastollisesti "tietyn usein" jotta se olisi kannattavinta. ~ Jo esimerkiksi populaariteos Tom Siegfriedin "John Nash, Peliteoria ja luonnon koodi" -kirja opettaa sen, että Nashin kaavat eivät ole mitään puhdasta itsekkyyttä. Kirjan lopussa on "liitelukuna" esimerkki Nashin tasapainotilan laskemisesta, jossa lopputuloksena saadaan juuri sekastrategiallinen tulos. (Esimerkissä on järkevintä pelata 1/3 "haukkaa" ja 2/3 "kyyhkyä".)
2: Kun "Ajattelun ammattilainen" korostaa että korjausehdotus olisi hylätä lyhytjänteisyys pitkäjänteisyydellä "Itsekkäällä strategialla voitat kyllä pelin - mutta häviät helpommin turnauksen." on nostettava esille väistämättä esimerkiksi se, että yhteistyötä tekevä tit-for-tat -strategia on peliteoreettisesti kannattava ; Esimerkiksi Matt Ridleyn "The Origins of Virtue" -kirjassa näkökulma on siinä miten luonnossa havaittava yhteistyö ja auttaminen noudattaa peliteorian lainalaisuuksia. (Tästä aiheesta on kätevästi alkeet myös netissä, josta ne asiasta kiinnostuneet joiden kiinnostus riittää asiaan tutustumiseen sen sijaan että keksisi meheviä herjausnimiä, voivat löytää kaikenlaista alle viiden minuutin googlailulla.) Jos väittää että Nashin tasapainotila syntyy automaattisesti ahneudella ja avuliaisuuden ja yhteistyön ohittamisella, ei voisi olla suunnilleen enempää väärässä. (Jos pitää siitä että asiat hoidetaan ad hominemilla eli näkemyksen sisällön tarkan erittleyn ja kritiikin sijasta ottaa kohteeksi esimerkiksi näkemyksen keksijän habituksen, voisi tässä sanoa "potut pottuina" että tämänlaiset lausumat ovat jotain olkiukotuksia joita voi syntyä jos hyssyilevät optimistihumanistit pääsevät hyysäilemään karkkimaafantasioineen.)
3: Nashin näkemyksessä tavoitellaan yksilön voittoa. Tätä lähtökohtaa ei pidä sekoittaa toivottavuuteen. Itse asiassa Nashin laskelmien hienous onkin juuri siinä, että se on lähempänä Adam Smithin alkuperäistä ideaa jossa ei puolusteltu itsekkyyttä itsessään, vaan kuvattiin sitä miten itsekkäistä lähtökohdista syntyy yhteistyötä ; Esimerkiksi käsityöläisen ahneus saada rahaa ajaa hänet tekemään kenkiä jotka ovat niin hyviä että kelpaavat menemään kaupaksi ja niin halpoja että ne myös menevät kaupaksi. Näin, sen sijaan että vain ryöstelisi ihmisiä, hän valmistaakin esineitä jotka hyödyttävät muitakin. Tämä toki voidaan vääristää ahneuden oikeutukseksi, mutta nähdäkseni sekä Smith että Nash ovat olleet omilta lähtökohdiltaan humaanimpia ja heitä on sitten vain käytetty ns. "tarkoitushakuisesti".
-> Virhe "peliteoria on itsekkyyttä" on kaiken kaikkiaan täsmälleen sama, kuin mikä tehdään usein evoluution kohdalla kun altruismi nähdään liikaa yhteistyönä. Sen vuoksi hämärtyykin esimerkiksi juuri se että Nashin tasapainotila saavutetaan usein niin että "voittosarjassa" mukana on nimenomaan myös niitä yhteistyötilanteita. Ja että Nashin tasapainotilat pitävät itse asiassa sisällään yleensä sellaisia asioita joita naivit optimistit tuppaavat unohtamaan. Kuten sen, että jos kaikki haluavat samaa, kaikki eivät voi onnistua.

Kuitenkin "Ajattelun ammattilainen" ei ole muutoin kannanotoissaan hakoteillä. Hän nimittäin ymmärtää libertaristisen talousjärjestelmän seuraukset paremmin kuin Nashin peliteorian. Ainakin itse olen jopa iloinen siitä, että joku vastustaa talousteoriaa jonka ytimessä on "oletus rationaalisesta kaupankäynnistä". Itse olen sen verran voimakas behavioral economicsin kannattaja, että ajatus siitä että taloutta ja kaupankäyntiä kuvattaisiin täysin rationaalisten toimijoiden tilannekohtaisena voitonmaksimointina jossa toisen käyttäytymistä ennakoidaan olettaen tämä täysin rationaaliseksi pitää sisällään aivan liian monta kohtaa jossa oletetaan että ihminen on järjellinen olento.

Vapaassa markkinataloudessa ns. sosiaalinen pääoma ("synnynnäiset edut") kasautuvat varsin helposti. Vaikka tässä usein puhutaankin siitä miten yrittämällä voi pärjätä, on tilanne kuitenkin itse asiassa niin että sosiaalinen pääoma tarkoittaa sitä että lapsi saa vanhemmiltaan rahaa koulutukseen jolloin hänen ei tarvitse käydä samalla töissä kun opiskelee (joka mahdollistaa kokopäiväisemmän opiskelun). Ihmiset perivät rahaa - ja rahan lisäksi sosiaalista tilaa, esimerkiksi kontakteja. Rikkaan perheen vesa kykenee tapaamaan miltei automaattisesti sellaisia ihmisiä, joiden kohtaaminen esimerkiksi minulta vaatisi erittäin paljon yritteliäisyyttä.
1: Sivumennen sanoen tässä onkin taatusti osasyy sille, miksi perinteisesti on jaettu ihmisiä "aitoon aateliin" ja "nousukkaisiin". Tässä on toki ollut mukana myös roima annos elitististä sukuihailua, mutta rikkaaksi syntyneen ei tarvitse ponnistella kovin suurella häijyydellä, kun taas noustaksesi piireissä sinun on käytettävä ankaraa kyynärspäätaktiikkaa. (Ponnistajilla on myös usein ankeat olot, joten he ovat myös epätoivoisempia. Ja kun elinympäristö ei ole ollut esimerkiksi yhtä turvallinen, on selvää että heillä voi olla jopa traumoja vääristämässä psyykeä.) Nousukkaiden häijy luonne on taatustu huomattu, ja tällä on varmaan osittain tuettu sitä harhakuvitelmaa että aateluus olisi jokin verenperintöominaisuus jota rahvaalla ei ole.

"Itiilikassa" on aiheesta hyvä näkemys. Siinä yhteiskunnan hoitaminen nosteaan esille ja myös peliteoria on asetettu oikein hyvään kontekstiin. (Lisäksi siinä on maailman omituisin kommentti transhumanismista joka on niin omituinen "floodaan ihan eri aiheesta kuin olet kirjoittanut, ja paljon paskemmin" -lausunto että se ansaitsee jonkin crank -erityismitalin.) "John Nashin kuvailema peliteoria ja Peter Sengen kuvaama systeeminen ajattelu ovat saman kolikon eri puolia. Peliteoria kuvaa sitä, kuinka yksilön etu ajaa yhteisen edun edelle, ja toisaalta systeemiteoria kuvaa mekanismeja, joilla päästään parhaaseen mahdolliseen kokonaistulokseen. Karkeasti jaoteltuna peliteoria kuvaa osaoptimointia ja systeeminen ajattelu kokonaisoptimointia." Hän esittää että kumpikaan strategia ei yksinään johda hyvään tulokseen. Peliteorian soveltaminen johtaa lyhytjänteisyyteen jossa on pohjimmiltaan niin että "Lopputulos on se, että "rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät", kun suhteellinen etu tuo voiton, joka edelleen parantaa suhteellista etua." Toisaalta systeemiajattelu on totalitaristisempaa ja ylhäältä hallittu järjestelmä voi olla yhteiskunnalle maksimaalisen tehokasta, mutta "Ongelmaksi muodostuu se, että paras mahdollinen yhteinen lopputulos ei ole kenenkään yksittäisen osapuolen paras mahdollinen etu, mikä ei kannusta yksittäistä ihmistä yrittämään lopputuloksen saavuttamista yhtä innokkaasti."
1: Tämä blogaus on myös ottanut esille sen, että demokratia on siitä omituinen järjestelmä, että siinä äänestystilanne on itse asiassa peliteoreettinen järjestelmä. Itse näkisin että tämä puoli alipainottuu sitten siinä normaalissa politikoinnissa, joka näyttää ainakin minun silmiini olevan yleensä juuri sitä systeemipolitiikkaa. (Joka osaltaan luo sitä kuvaa että "taas ne poliitikot vedättää meittiä".)

Nähdäkseni politiikka on alituista kompromissien tekemistä, säätämistä ja hanskaamista.

Ihmiset ovat kuitenkin viehtyneitä yleisteorioihin, joissa olisi jokin taikainen kaikkien ongelmien ratkaiseminen yhdessä paketissa. Siinä kaikki ongelmat pörssiromahduksista kuppaan selviävät jollain "riittävällä yrittämisellä" tai "riitävällä optimismilla" tai "riittävällä ystävällisyydellä" tai "riittävällä ahneesti itsekkäästi rationaalisesti laskelmoimalla." Talousteoria onkin tätä kautta pullollaan "cure all" -ratkaisuja kauppaavia ihmisiä jotka lääketieteen parissa (tai jopa äärikapitalistisessa "Leijonien luola" -sarjassa) saisi automaattisesti nimileiman "snake oil salesman", tai suomeksi "puoskari ja humpuukimaakari". Näissä on se ongelma että kun esimerkiksi insinööri rakentaa sillan, syntyy jotain. Nämä ihmiset rakentavat kuitenkin pääosin unelmia. Joiden varaan talousjärjestelmässä sitten valitettavan usein hypätään uskon hypyllä tyhjän päälle. Valitettavasti taloudessa ei taida toimia tämänlaiset mystikkojen hengelliset periaatteet. ; Näkisinkin että klassisen talousteorian rationaalisuusfantasiointi on samalla linjalla optimististen ja naivien teorioiden kanssa. Niissä on mukana aivan liikaa optimismia jotta ne voisivat mitenkään kuvata sitä todellisuutta jossa elämme. Näitä optimistisuuksia puolustavat sitten ajautuvat hieman samanlaiseen omituiseen selittelysaivarteluun kuin Pahan ongelmaa ratkovat teologit. Jotka yritelmissään kenties koherentisoivat näkemyksensä yhteensopivaksi havaintojen kanssa. Mutta samalla epämääräistävät teoriansa ja tuhoavat konseptinsa muutoin käyttökelpoiset osiot. Epätarkkuus johtaa esimerkiksi heikentämiseen ennustamisessa tai asioiden parantamisessa.

---

Alun kuva on illuusio joka on vielä vähän aikaa esillä Helsingin asemalla. Siinä näyttää siltä kuin kastelukannu pysyisi leijumassa ilmassa siitä valuvan veden varassa. Oikeasti tuki on vesiryöpyn sisällä oleva metalliputki, joka on sisältä ontto ja johtaa veden "kannuun". (Muutenhan vesi kannusta loppuisikin nopeasti.) Kun vesikaari on tässä kuvassa olevaan malliin hieman sivusuuntaan illuusiota voi olla vaikeampi keksiä kuin silloin kun vesi ryöppyää viivasuoraan alaspäin. Talousmaailmassa sitten vain luullaan että kaikki voivat saada kaiken haluamansa, ja kenties jopa että ikuinen kasvu on mahdollista. Nämä ovat jokseenkin samanlaisia kuin se vesikannu joka pysyisi ilmassa ilman sitä piilotettua tukirakennetta.

Kahden viestijän välistä.

"Word is a shadow of a deed."
(Demokritos)

Viestintä ja kommunikaatio on yleisesti ottaen kammottavan vaikeaa. On merkitystä, informaatiota, sopimista, ymmärtämistä, huijaamista, yhteispeliä ja muita vastaavia asioita. Viestinnästä voidaan saada irti jotain tärkeitä piirteitä ottamalla siitä yksinkertainen malli, ja sitten hieman soveltamalla tästä saatuja asioita.

Yksinkertaisimmassa viestinnässä voidaan ottaa tilanne, jossa meillä on kaksi kommunikoivaa tahoa. On Alice ja Bob. Kuvitellaan, että Alice on viestittäjä ja Bob on vastaanottaja. Viestin sisältö voidaan käsittää siten, että Alice esittää jotain, jonka seurauksena Bob tekee jotain (ajattelee tai toimii). Jos Alicen viestintä on tehokasta Bob toimii juuri niin kuin "näkisi asian itse". Kuvitellaan että Alice on rehellinen ja hän näkee maailman tietynlaisena. Jos hän viestittää asian Bobille, Bob toimii juuri kuten olisi nähnyt asian itse.

Tätä kautta toiminnassa on tietysti mukana Alicen luotettavuus. Jos Alice haluaa valehdella Bobille, on Alicen mielessä jokin asiantila, jonka hän haluaa viestiä. Valehtelu on viestinä erikoinen : Alicen kannalta viesti on tehokas, jos Bob toimii siten kuin Alicen väittämä olisi totta, näin ollen se on harhaanjohtavaa tietoa mutta tietoa yhtä kaikki. Bobin kannalta tämä on häiriö luotettavuudessa, joten se on itse asiassa epätietoa. Huijaamisen kautta viestintään saadaan tietysti liitoksia peliteoriasta. On strategioita joita kannattaa tehdä. Ja valehtelu ja todenpuhuminen asettuvat jonkinlaiseen tasapainoon. Strategisesti niiden frekvenssitodennäköisyydet vakiintuvat joksikin.

Viestinnässä mukaan saadaan myös relevanssi. Jos viesti saa Bobin toimimaan juuri kuten hän kokisi asian itse, mutta muutos ei ole häävi, se voi välittää todenmukaisen kuvan maailmasta, mutta ne eivät "kiinnosta tai ole muuten vaan tärkeitä". Tässä mielessä toiminnalle voidaan nähdä voimakkuus joka liittyy viestin merkityksen lisäksi Bobin ja Alicen arvostuksiin. On luontevaa ajatella vaikkapa strategiaa, jossa Alice valikoi viestin jossa on hänen mielestään olennaista ja Bob arvioi tämän osuvuutta. Jos toiminta ei muutu viestin kohdattua, on se toiminnan kannalta irrelevanttia. Tämä ei toki tee viestiä ja sen osuvuutta olemattomiksi. Voidaankin puhua tehokkuudesta.

Viestillä on tietysti myös muoto. On olennaista huomata, että yllä olevassa on itse asiassa tarkasteltu merkitystä. Kun katsotaan signaalia, joudutaan ottamaan informaatio käsitteenä esille ja hylkäämään merkitys ; Merkitys on sidoksissa informaatioon mielivallalla. On selvää, että jos Alice käyttää englantia, ja Bob osaa vain mandariinikiinaa, ei viestintä suju kovin hyvin, koska yhteinen kieli puuttuu. Tällöin viestintä ei ole tehokasta, vaikka Alise käyttääkin kieltä jonka konventiot antaisivat oikeita ohjeita "Bobbylle" joka onkin englanninkielinen ; Denotationaalinen semantiikka muistuttaa, että voimme sopia että bitti "1" tarkoittaa että "Kalle on nyt baarissa kaljalla", mutta samaa voi ajaa heittomerkeissä oleva juttukin, tai "AB" tai oikeastaan mikä tahansa. Merkitys syntyy konventiosta, sopimuksesta. Ilman sopimusta on vain merkkijono ja tätä merkkijonoa käsitellään nimellä "informaatio".

Tässä viestillä on jonkinlainen rakenne, jota analysoidaan. Viesti voi olla rakenteeltaan lyhyt tai pitkä. Se voi olla esimerkiksi kaavamainen tai pakattava. Viestissä on esimerkiksi pituus ja jonkinlainen frekvenssijakauma symboleja, joita on käytössä jokin tietty määrä.

On hyvä huomata, että merkitys välittyy informaation kautta, joten ilman konventiota on vain informaatiota. Mutta ilman kantavaa informaatiota ei ole mitään siirrettävää merkitystä. Tämä yhteys on mielenkiintoinen. Sillä Jos halutaan tiivistää viestiä, onnistuu se informaatiotasolla pakkausmenetelmillä. Mutta toisaalta viestiä voidaan tiivistää myös vaihtamalla konventioita. Tällöin voidaan sopia vaikka kuinka mutkikkaita sotasuunnitelmia, joiden merkitys sovitaan tiiviisti muotoon "A", "B" ja "C". Tämä ei ole informaation pakkaamista, vaan merkityksen relevantisoimista. Voidaan sanoa, että jos merkitys halutaan kuvata mahdollisimman tiiviillä viestin pituudella, valitaan tärkeät ja toistuvat sanat lyhyiksi ja muille annetaan järjestyksessä yksi kerrallaan pidempiä. Tämänlainen "Konvention avulla merkityksen pakkaaminen tiiviiseen viestiin" ei kuitenkaan käsittele informaatiotasoa, jossa algoritmi katsoo esimerkiksi että "ABABABAB" vaihdetaan merkiksi "4AB" tai muuta vastaavaa.

"A thousand words will not leave so deep an impression as one deed."
(Henrik Ibsen)

Yhdestä ratkaisusta useaan ratkaisuun

Ihminen kaipaa ratkaisuja. Ja usein ratkaisujen halutaan olevan oikeita. Tämä liittyy helposti "tiettyyteen". Eli asioille halutaan yksi, paras ja oikea, ratkaisu.

Immanuel Kantin kategorinen imperatiivi voidaan nähdä hyvin tämänlaisen ajattelun kautta. Hänhän ehdottaa että toiminnan pitäisi olla sellaista, että siitä voisi tehdä yleisen lain. Tämä muistuttaa kultaista sääntöä. Pitää tehdä jollakin tietyllä tavalla, ja tämä tapa nähdään "universaalina", kaikkialla toimivana. Molemmissa periaatteissa on hyvin voimakas arkijärjenmukaisuuden sävy. Molemmissa voidaan nähdä ytimessä samastumiskyky ja intuitio. Tämä muistuttaa sitä miltä päätöksentekoprosessi tuntuu usein päätöksentekohetkellä. Tämänlaista näkökantaa onkin puolustanut esimerkiksi Binmore, jonka mukaan yhteiskunnassa toimivat sääntöjen on oltava sellaisia että ihmiset seuraavat niitä vapaaehtoisesti, tai muuten niitä ei saada toimimaan.

Tietyllä tavalla käänteeksi tästä voidaan nähdä Rawlsin "A Theory of Justice", siinä etiikkaa lähestytään oikeudenmukaisuuden kautta. Ja tässä apuvälineenä on talousteorian välineistöä. Ja onhan tietysti näkymätön käsikin ajatus jossa kaupankäynti ja yleinen hyvinvointi liitetään yhteen. Sekä Rawls että Adams johtivat ajattelua siihen suuntaan, että oikeudenmukaisuus toteutuu hyvin usein itsestään, ilman erityistä valvontaa tai ylläpitoa.
1: Rawls tosin korosti että hänen näkemyksensä itse asiassa oli eräänlaista Kantin kategorisen imperatiivin muotoilua ja kehittelyä. Dikotomian kautta kehittelyä on kuitenkin helpompi selittää ja käsittää ja vasta sen jälkeen lieventää kuilua.. On kuitenkin hyvä muistaa että ei jätä prosessia kesken ja jää siihen dikotomiseen vaiheeseen..

Liitos on (ainakin aikanaan ollut) mielenkiintoinen (nykyään kenties jo hieman kliseistynyt "hyvinvoinnin ja onnellisuuden" yhteenliittäminen) ja johtaa esimerkiksi utilitarismin tuomiseen kuvioihin : maksimaalista hyvinvointia ajavassa utilitarismissa voidaan nähdä yhden ratkaisun hakemista.

Utilitarismissa haetaan tilanteeseen parhaiten sopivaa ratkaisua. Ja tämän hakemiseksi meillä on matemaattinen keino, peliteoria. Peliteorian kannalta erikoinen tilanne on kuitenkin se, että toimintatavoissa ei ole enää sellaista tilannetta jossa kaikilta vaaditaan samaa toimintatapaa. Yksinkertaisissakin tilanteiss vastaan tulee minimax -teoreema, jossa sekastrategian kerrotaan olevan paras. Tätä kautta oikea tapa ei olekaan tehdä yhtä ja tiettyä. Vaan päinvastoin tehdä samantapaisissakin valintatilanteissa toisistaan poikkeavia toimia. Tämä on matemaattisesti selvää, mutta intuitiivisesti outoa. Mutkikkaampiin tilanteisiin haetaan/lasketaan Nashin tasapainotila, joka on ratkaisu. Ratkaisu on optimointia, ja se korostaa sitä että se ei ole aina "täydellinen ja erehtymätön tulos". Se on kuitenkin paras mahdollinen tapa kun tilanteet ovat tietynlaisia.

Mielenkiintoiseksi tilanteen tekeekin se, että aina silloin tällöin tuleekin vastaan tilanteita, joissa ongelmaan on löydettävissä useita Nashin tasapainotiloja. Tällöin ollaan vielä sekastrategiaakin vaikeammin käsitettävässä tilassa. Asia voidaan korjata monella tavalla, ja eri korjaukset voivat johtaa keskenään erilaiseen tasapainotilaan. Ne molemmat ovat myös oikeita. Tämä tavallaan korvaa "oikean toimintatavan" muutamalla toimintatavalla, joiden valinnassa on vaikuttamassa paitsi oma toiminta, myös toisen toiminta. Avaimena on interaktio, jossa tuntuu olevan "satunnainen elementti" siinä määrin että "fiksutkaan pelurit"/"moraaliset toimijat" eivät strategioineen väistämättä päädy aina samaan tiettyyn Nashin tasapainotilaan.

Binmore onkin hakenut tähän ratkaisua varsin mielenkiintoisella tavalla. Hän kuvaa sitä, että moraaliset toimijat toimivat tietämättömyydessä. He yrittävät arvailla minkälainen tila sopisi kaikille toimijoille, olematta mietinnässä aivan varmoja mitä toiset oikeasti tulevat tekemään ja mitä he oikein haluavat. He siis ottavat toiset ihmisetkin huomioon, mutta tässä oletuksena ei ole toisten ihmisten samankaltaisuus itsen kanssa. Siinä ei tavoitella toisten ihmisten tietynlaiseen toimintaan pakottamista. Se ei ole samastumista, jossa toisten ihmisten tavoitteet nähdään omien halujen kanssa yhteensopiviksi. Siinä pyritään ottamaan toiset pelaajat huomioon ja hakemaan tässä tilassa jonkinlainen kompromissitila..

Sosiaalisuus on siis korostetusti pakotettu eroon itsekeskeisyydestä. Toki tässäkin verhon takana ei tosiasiassa analysoida vastapelaajaa itsenään, vaan tästä olevia mielikuvia. Näin tulkinnassa jää tilaa omille ennakkoluuloille. Niille näyttää aina jäävän tilaa, kun aiheena ovat ihmiset ja etiikka.

Pokerissa bluffaaminen.

Minä olen tunnetusti vain keskinkertainen kortinlätkijä. Tunnen kuitenkin joitakuita ihan kohtuullisia pokerinpelaajia, he kilpailevat ja kaikkea. En ole niin typerä että pelaisin heidän kanssaan. Mutta toki aihe kiinnostaa, sehän on elokuvista tuttua.

Elokuvissahan pokerissa korostetaan tuuria ja bluffia. Eli sitä että satutaan saamaan oikeat kortit, ja sitä että huonoilla korteilla laitetaan messevä panos pöytään ja muut jänistävät. Tämä on kuulemma typerä strategia. Raha ei saa olla tarkasteltava kysymys, vaan tilastot. Itse asiassa hyvät pelajat pumppaavat pieniä voittoja. Ilmeet vihjaavat yllättävän vähän - ja ilmeitä voidaan valehdellakin jolloin niillä harhaanjohdetaan.

Pokerinpelaajat luottavatkin peliteoriaan.

Bluffaamisella on kannattava tiheys.
1: Jos bluffaa koko ajan, toiset tietävät tämän ja silloin he "tulevat mukaan" vain jos heillä on hyvä käsi, jolloin he pikku hiljaa voittavat. Jos kaksi tälläistä strategiaa kohtaa, voitto on silloinkin vain tuurista kiinni. Pokerissa ei siis pidä huijata koko ajan.
2: Ja jos ei huijaa koskaan, käy niin että toiset tietävät onko sinulla hyvä käsi, ja tätäkin kautta he osaavat valita strategian siten, että he voittavat pikku hiljaa. Jos kaksi tälläistä kohtaa, voiton määrää tuuri.

Pokeri on kuitenkin taitopeli, ja strategisella silmällä voidaan pumpata yllä olevat rahattomiksi - toki joskus joku noista voi puhtaalla mäihällä pärjätä, mutta pitkäjännitteinen pokerinpelaaja pelaakin tilastojen mukaan, sillä idealla että kun pelaa kymmeniä tuhansia pelejä, ei voi olettaa että olisi koko ajan mäihä (joko hyvä tai huono.) Keskimäärin kaikki konkarit ovat pitkällä tähtäimellä tilastollisesti tietyn onnekkaita. Hyvällä strategialla voittotodennäköisyys on tällä tilastollisella tasolla merkittävästi suurempi kuin huonoilla.

Ratkaisu haetaan etsimällä nashin tasapainoa. Tämä oli ensi kuulemalta todella yllättävä esitys, koska pokeri on nollasummapeli. Pokerissa jokainen voittamasi kolikko on joltakulta pelaajalta pois. Sen sijaan nashin tasapainoa haetaan useimmiten sellaisissa tilanteissa, jotka eivät ole nollasummapelejä - kuten vangin dilemman kaltaisessa tilanteessa. Pienellä miettimisellä tämä on tietysti päivänselvää. Sekastrategiaa - eri toimintojen oikeissa mittasuhteissa tehtyä sekoitusta - haetaan väistämättä, koska ääripäille on helppo keksiä toimivat vastastrategiat.

Laskentastategioina on kaksi päätyyppiä: Ensimmäisellä voitetaan mahdollisimman paljon ja toisella haetaan mahdollisimman pientä häviämistä. Parhaan ratkaisun hakemisessa katsotaan läpi vaihtoehdot ja etsitään sieltä keino jolla vastustajan hyöty minimoidaan. Minimax lauseen nojalla tämä tarkoittaa samaa kuin oma hyöty.

Pokerin idea on se, että siinä on pelaajia joilla on pelikassa joka muuttuu, ja pelaajat tekevät päätöksiä vaillinaisen informaation pohjalta. Osan informaatio on vaillinaisempaa kuin toisten: Toiset laskevat käsien ja voittamisensa todennäköisyyksiä paremmin, toiset hämääntyvät vaikkapa ilmeilystä. Hyvä pelaaja päättelee tietoja toisten käsien luonteesta siitä miten nämä panostavat, ja muistaen että korttipakka on satunnaiseti sekoitettu kombinaatio, jossa jokainen nostettu kortti painottaa jäljelle jäävien korttien jakaumaa. (Pakassa ei ole kahta pataässää.) Myös korotuksen määrä pottia kohden on kiinnostava tieto. Kuitenkin vaikka tietoa on saatavilla ja johdettavissa, pokeri on olennaiseti epätäydellisen informaation peli jossa toisten kaikkia kortteja ei tiedetä. (Toisin kuin vaikkapa shakki jossa kaikki oleellinen tieto on näkyvissä, nappulat ja mahdolliset liikkeet ovat tiedossa.)

Ainut ongelma on se, että pokeri on matemaattisesti mutkikas peli. Siinä on toki yksinkertaiset säännöt, mutta kun peliä tarkastellaan mahdollisuuksien kautta, tilanteet muuttuvat varsin raskaiksi. Oikeaa tasapainotilaa ja strategianvalintaa ei voida tarkasti tietää. Siksi "tehdään arvioita", parhaan sijasta otetaan hyvä strategia.
1: Shakkikoneiden lisäksi myös pokerinpeluualgoritmien kehittely on suosittua, koska se on ymmärrettävä, luonteeltaan käytännönläheinen ja se on kuitenkin haasteellinen. Ja tälläisellä on tienaamispotentiaalia sekä peliohjelmoijana että käyttämällä inhaa apuvälinettä vaikka nettipokerissa, jossa kakkoskoneelle kerää toisten pelaajen pelituloksia ja käyttää niitä profiilipohjina.

Pokerinpelaajilla tämän arviointikyky tietysti kasvaa kokemuksen mukaan merkittävästi - he tekevät yksittäisestä pelaajasta "profiilin", hänen pelitapansa, joka tekee tilanteen käsitettäväksi ja johon sovitetaan oma pelaaminen. Profiili voi olla dynaaminen tai pysyvä (riippuu pelaajasta tai arvioijan laadusta.)

Peliteorian jännittävin tulos on se, että bluffaamisessa keskeisintä ei ole "milloin pitää bluffata", vaan se, kuinka usein. Tasapainon yksittäistapaukseen laskeminen voi olla raskasta, mutta silti tiedetään että jos pelaaja bluffaa oikealla frekvenssillä, eikä ole kaavamainen (bluffaan joka X kerta) josta saisi kiinni, niin bluffaaminen ei vaadi erityistä kikkaa tai syytä. Bluffaamisessa ei siis ole kysymys oikeista tilanteista tai reteästä kaikki rahat pöytään -hengestä, vaan enemmänkin siitä että tekee bluffia satunnaistekona siten että bluffilla on joka kierrokselle oikea todennäköisyys.

Hauskinta tässä on tietysti se, että en muuttunut tämän tiedon kautta yhtään paremmaksi pokerinpelaajaksi.

Tunteet ja päätöksenteko.

Katselin digiboksista vanhoja tallenteita, joita sinne oli kertynyt. "Friends" -sarjassa "aina yhtä älykäs" Phoebe esitti ratkaisutavan ongelmiin joita oli vaikea valita. Sarjassa aiheena oli se, mitä reittiä mennä tiettyyn paikkaan. Matkan varrella oli erilaisia typeriä matkailukohteita, joita oli tietysti pakko nähdä. Molempia ei voinut saada, koska reitit olivat erillisiä ja melko kaukana toisistaan. Kun ratkaisua ei osattu keksiä, Phoebe käski vain vastaamaan tunteella nopeasti erilaisiin kysymyksiin. Ne olivat melko yksinkertaisia valintoja, joissa ei ollut isoja merkityksiä. Kun niihin vastattiin tunteella, saatiin viimeiseksi livautettua se vaikea valinta. Ja kun oltiin totuttu vastaamaan nopeasti niihin muihin, isosti miettimättä, saatiin siihenkin ratkaisu. Ja kun se oli tehty, se oli tietysti oikea.

Ajattelin, että siinä oli tunteet todellisessa hyötykäytössä. Toki Phoeben "arvovalta" ja tyhmät matkamuistot sekä irrelevantilta tuntuva reittivalinta on monista kaukana siitä mitä kunnon järkevä ihminen, tai ne kuuluisat "sinä ja minä" arkijärkineen tekevät kun tekevät valintojaan. Ongelmatkin ovat erilaisia. Itse asiassa ne ovat hyvin samantapaisia. Toki huumorisarjan esimerkki oli sellainen että sellaisenaan se tuskin tulee kenellekään vastaan.

Järjenkäyttö päätöksenteossa on jotain, jonka merkitystä usein korostetaan. Tässä ajatellaan että asiantilan harkinta on olennaisin päätöksenteon toimivuuden elementti. Valintaa tehdään kuitenkin paljon myös tunteella. Tätä pidetään usein ongelmana. Tunteiden vuoksi tehdään heräteostoja, jotka vievät rahavarat jostain olennaisesta (kuten uusista miekoista.)

Tunteet ovat tietysti käteviä reagointeja. Meillä on tietenkin myös paljon automaatioita, joihin ei liity tunteita : Silmä menee esimerkiksi kiinni automaattisesti, jos kohti heitetään jotain. (Mitä osasivat käyttää hyväkseen esimerkiksi ninjat.) Tätä ei valita eikä siihen liity suoraan tunteita jotka pakottaisivat tekemään juuri niin. Ne ovat kuitenkin melko joustamattomia ja tuottavat samanlaista toimintaa. (Niistä voi harjoitella ulos, mutta se vaatii paljon työtä.)

Järki on tietenkin kätevä, koska se mahdollistaa joustavamman reagointitavan. Näin joka ikiseen yksittäiseen asiaan ja sen muunnelmaan ei tarvita omaa ohjaavaa vaistotoimintaa. Ajattelu mahdollistaa tilannekohtaisen ratkaisun haun, eikä aina tarvitse valita juuri samalla tavalla. Tällä on paljon merkitystä. Esimerkiksi itsepuolustuksessa "lajityypillinen/muuten vain aina toistuva patterni" on sellainen että siihen on melko helppo keksiä vastareaktio. Kun mukana on vaihtoehtoisia tapoja, tilanne muuttuu sellaiseksi että tälläistä "voittamatonta tekniikkaa" ei ole. Joskus jo pelkkä joustavuus on riittävä elementti tekemään toiminnasta järkevää - ainakin kilpailu, saalistus-pakenemis -strategiat ja muut vaikuttavat toisiinsa tavoilla joissa yllättävyydestä on hyötyä, minkä voi varmistaa vaikka laskeskelemalla eri tapauksille Nashin tasapainoja. Erilaiset eri vaihtoehtoja soveltavat strategiat ovat monissa tilanteissa keskimäärin parhaiten toimivia, eivät sellaiset joissa aina samassa tilanteessa toimitaan ihan samoin.

(Toinen syy on tietysti se määrä lisävaistoja joita tarvittaisiin yhtä mutkikkaaseen ja tilannesopivaan käyttäytymiseen...) Tietenkin tietoisuuteen nousevat, silmänräpäytysrefleksistä poikkeavat, tunteet ovat siitä jännittäviä, että niitä voidaan myös jossain määrin hallita tietoisesti. Tämäkin lisää valinnanvaihtoehtoja. Tunteille voi antaa vallan tai sitten niitä voi hillitä. Osa on tietysti pakottavampia kuin toiset.

Käytännössä tunteet ovat kuitenkin olennaisia päätöksenteossa. En viittaa pelkästään Humeen. Humellahan tunteet antoivat "pitäisi" tilan, ja järkeily voi kertoa vain mitä yhteyksiä eri toiminnoilla on. Valinnassahan on paitsi se, miten toimimalla jotain tapahtuu, myös se, mitä lopputulosta halutaan. Tunteita tarvitaan siksi vaikka aspiriinin ottamiseen. Järki sanoo että ottamalla kipu lähtee pois. Tunteet taas ollako kivussa vai ei.

Matt Ridleyn "Jalouden alkuperässä" kerrotaan ihmisistä, joilla on vaikeuksia valitsemisessa. He päätyvät valinnanvapauden menetyksen kaltaiseen tilaan. Kun he eivät osaa valita merkityksettömien valintojen väliltä. On vaikeaa päättää valitseeko näkkileivän kumman puolen voideltavaksi, ja sitten sitä jää miettimään ja punnitsemaan molempien vaihtoehtojen hyviä ja huonoja puolia, eikä tointa saa tehtyä koska ratkaisevaa dataa ei ole. Järjenjuoksussa ja loogisissa kyvyissä ei ole vikoja. Vika on siis tunnepuolella.

Tähän viitaten Antonio Damasion on esittänyt että alitajunta tekee päätöksemme kun ongelma on liian vaikea tietoiselle ajattelullemme. Damasion mukaan jos ei voi ratkaista tarpeeksi hyvin ja riittävän nopeasti käytettävissä olevilla tiedoilla ja ajattelunopeudella aivot lisäävät päätöksiin tunnetiloja, joiden perusteella syntyy "hyvä-huono" -tunnetila. Koska elämän päätöksissä ei koskaan ole riittäviä tietoja saatavilla, joten tunteet tekevät niistä merkittävän osan.

Jotkut, jotka eivät alitajuntaan suhtaudu yhtä positiivisesti, uskovat että ihmisen aivot vain arpovat "jotain". Jos ratkaisu on liian vaikea, heitetään nopeasti "jotain". Tämä on merkityksellistä, koska usein valinta on turha, tai ainakin vaikeista valinnoista kumpikaan ei ole olennaisen huono. Aikailusta taas ei ole siihen suhteessa riittävää hyötyä. (Ihminenhän ei evoluution kannalta keskity olemaan täydellisen oikeassa, vaan riittävän nopeasti riittävän oikeassa selvitäkseen hengissä.)

Tunteet ovat tässä osin hieman kuten hovimestarit. Jos ne toimivat hyvin, niiden olemassaoloa ei huomaa. Jos ne toimivat väärin, ne huomataan varmasti. Tunteet pelastavat meidät ; Ilman niitä olisimme "Buridanin aaseja" : Tässä vertauksessa on aasi, jotka kuolee kahden identtisen heinäkasan välissä nälkään, kun se ei osannut päättää kummasta se söisi. Phoebe taas on aasinpelastaja. Temppu on hyvä laittaa korvan taakse.

Itse heitän joskus kolikkoa. Se on mielestäni yllä olevista syistä joskus järkevä ja oikea ratkaisutapa. En luota että Jumala antaa ratkaisun. Tai että kohtalo sen kautta maagisesti säätäisi oikean ratkaisun. Mutta luotan että se kolikonheittoon sitoutuminen tuottaa jomman kumman niistä ratkaisuista.

Pyörivät kolikot.

Kvanttifysiikkaa pidetään outona. Ehkä siksi, että se on sellaista. Lähestyn aivan sen yksinkertaisimpia asioita. (Enimmäkseen siksi että muita en osaa...)

Kvanttifysiikan syvin ominaisuus on epävarmuus. Yksikseen hiukkaset ovat "todennäköisyysaaltoja". Ei voida sanoa missä paikassa se on. Asiantila muuttuu kun sitä havainnoidaan. Tämä ei tarkoita että tietoisuus tai ihminen muuttaisi epävarmuuden ja antaisi atomille paikan. Sillä toiset siitä kimpoavat hiukkaset riittävät havainnointiin. Kun muut atomit tai muut hiukkaset osuvat siihen, käy niin että hiukkaselle määrittyy sijaintin joka on sopusoinnussa näiden kanssa. Ilmiön nimi on dekoherenssi.

Epävarmuus ei tarkoita että fyysikot olisivat heittäytyneet relativisteiksi, tai myöntäneet että tiedon saaminen on turha vaiva : Tällä aallolla on todennäköisyyksiä. Ja todennäköisyyksillä on ymmärrettäviä ominaisuuksia. Tätä voidaan tutkia. Otan esiin hauskan esimerkin kvantti -informaatiofysiikasta. Sen nimi on kubitti.

Tämän ymmärtämiseksi selitän aluksi, mitä tavallinen bitti on: Se on informaation minimiyksikkö, joka sanoo karkeasti "kyllä" tai "ei". Tämä rinnastuu helposti kolikkoon. Kolikko on sellainen, jonka heitossa saadaan joko kruuna tai klaava. Ja tämä tieto on bitin verran. Kubitiksi tilanne saadaan kuvittelemalla kolikko pyörimään. Se on jo heitetty. Silti ei ole varmaa onko se kruuna vai klaava: On vain todennäköisyysaalto sille, miten todennäköisesti kruuna tai klaava tupsahtaa. (Fysiikassa tietenkin lantit on korvattu yleensä fotoneilla ja atomien spineillä. Idea on kuitenkin olennaisesti sama.)

Kubitti on kuitenkin toisellakin tavalla erikoinen.

Jos minulla on kolikko, jonka tiedän olevan kruuna pystyssä. Ja pelaamme peliä, jossa jos kolikko on lopputilassa kruuna pystyssä, häviän. Jotta tilanteesta saadaan peli, minua vastassa on joku henkilö, joka joko kääntää kolikkoa tai ei käännä kolikkoa. (Valintans mukaan, enkä tiedä käänsikö hän sitä vai ei.) Tämän jälkeen minun annetaan tämän jälkeen kääntää tai olla kääntämättä kolikkoa. (Jota vastakumppanini ei tiedä) Tämän jälkeen vastustajani saa päättää kääntääkö hän kolikon vai ei käännä.

Kun tätä peliä pelataan useita kierroksia, kannattaa molempien olla mahdollisimman ennalta -arvaamaton: Jokainen yksittäinen kääntö arvotaan, olipa se minun tai sen toisen tekemä. Näin kumpikin voittaa puolet ajasta ja häviää puolet. (Jos taas on sääntö, tätä voidaan käyttää hyväkseen.) Myös Nashin tasapaino on tässä tilassa, joten tähän voittonsa maksimoiva sen asettaa. Peliteoriassa tulee tässä kohden esiin se jokaiselle pokeria joskus pelaavalle tutuksi tullut juttu: Paras pelitaoa ei suinkaan ole "aina samanlaisena toistettava tapa", vaan sen sijaan on oltava "yllätyksellisiä, ennalta arvaamattomia, mutta ei typerällä tavalla". Ei saa tarjota mitään toimintamallia, johon toiset tarttuisivat ja osaisivat käyttää hyväkseen. Sellainen pelaaminen ei toimisi fiksusti. Siksi vastaukseksi tulee usein "A toimii 30% ajasta satunnaisesti tietyllä tavalla ja 70% toimii satunnaisesti sillä toisella" ja "B toimii 45% tavalla yksi ja 55% tavalla kaksi"...

Mutta jos tilanteessa on pyörivä kolikko, tapahtuu mielenkiintoisia. Kubittimaailmassa voidaan nimittäin tehdä niin että kääntäminen muuttaa kolikon "epävarmaan tilaan", pyöriväksi kolikoksi. Tämän ominaisuus kvanttimaailmassa on se, että jos "käännät sen", se ei muutu mitenkään. Se on yhä pyörivä kolikko. Niinpä ei ole väliä käännätkö kolikkoa vai et: Toinen voi aina suorittaa lopuksi käänteisen kvanttioperaation, jonka seurauksena kolikko on aina alkuperäisessä tilassaan, eli kruuna. Tässä maailmassa et enää voita joka toinen kerta. Häviät aina. En ole keksinyt tätä kokeillakseni sitä, kuinka kovaa pajunköyttä voin syöttää niin että kaikki lukijat ottavat sen totena. David Meyer osoitti että "kubittimaailmassa" käy juuri näin. (Kannattaa katsoa vaikka googlesta sanaa "Meyers penny".)

Syy on oikeastaan se, että "pyörivä kolikko" ei tavallaan olekaan "joko kruuna tai klaava" vaan se on itse asiassa samanaikaisesti molempia. Kyseessä on superpositio.

"Pyörivän kolikon", eli kvanttimaailman "epävarmuustiloja" käytetään muutenkin hyväkseen. Esimerkiksi kvanttitietokoneita yritetään kehittää siten että kubitin erikoislaatuista superpositiota käytetään hyväksi : Ideana on karkeasti se, että kun "molemmat tilat ovat päällä samanaikaisesti", kvanttitietokone voisi laskea laskutoimituksen kaikille näille luvuille rinnakkain. Ainut ongelma tässä on se, että kun mittaus suoritetaan, superpositiotila romahtaa ja muuttuu "tavalliseksi kolikoksi". Tätä kautta kvanttitietokone voi ratkaista erityisen mutkikkaita kysymyksiä. Mutta vain sellaisia, joihin vastaus saadaan kysymällä yhden kerran. Peter Shor osoitti 1994, että esimerkiksi alkulukuihin jakaminen onnistuisi kvanttilaskennalla. Siihen voidaan vain laittaa luvut samanaikaisesti, ja väärät kumoavat itsensä. Saadaan oikea tulos.

Tällä on merkitystä, koska perinteisillä menetelmillä alkulukutekijöihin jako on vaikeaa, jos alkuluvut ovat melko suuria. Siksi tätä kikkaa käytetään useissa nykyisissä salausmenetelmissä. Kvanttitietokone tekisi sellaisesta helposti turhan. Nykyisin kvanttitietokoneet ovat kuitenkin kaukana "kotiPC" -vaiheesta. Niiden rakentelu on vielä erittäin alkuvaiheessa.

Toinen on tietysti kvanttisalaus. Siinä voidaan käyttää hyväkseen kvanttimaailman erikoisia ilmiöitä. Otan niistä esiin muutaman "tunnetuimman".
1: Kvanttilomittuminen. Tässä on ideana se, että kun hiukkaset ovat lomittuneet, ne vaikuttavat toisiinsa. Jos ne ovat kolikoita, ne ovat tässä tapauksessa molemmat pyöriviä sellaisia. Kun sitten laitan ne eri laatikoihin, ja katson että mikäs tuo laatikon A kolikko on, ja selviää että se on kruuna, on selvää että toisen laatikon sisällä on klaava. Näin käy vaikka laatikko olisi miten kaukana. (Ehkä tämä on mahdollista siksi että ne ovat oikeasti hiukkasia ja fotoneita, eivätkä aktuaalisia kolikoita. Tuntemani kolikot eivät toimi näin. Itse asiassa kokeilin. "There is no limits for inquiring minds!" Aito filosofi ei pelkää muita kuin valkotakkisia miehiä.) Jos taas pistän kvanttilomittuneet kolikot laatikkoon ja lähetän toisen sisarelleni, sillä hetkellä kun hän soittaa että se laatikossa oleva kolikko on kruuna, tiedän jo ennen laatikon avaamista että omani on klaava. Ja jos itse kurkistan laatikkoon, se kertoo sisareni laatikon sisällön. Näin tapahtuu, vaikka kyseessä ovat juuri ja nimen omaan ne "pyörivät kolikot". Kun tätä käytetään salaukseen, on tärkeää huomata että tarkkailu muuttaisi tilaa, eli ulkopuolinen tarkkailija sotkisi koko systeemin pelkällä tarkkailulla. (Normaalimaailmassa viesti ei muutu jos se salakuunnellaan. Kvanttimaailmassa käy toisin.)
2: No cloning theorem, jossa tuntemattomien kvanttitilojen kopioiminen on mahdotonta. Tähän on suorastaan "klassinen" eli "paljon toistettu" vertaus. Jos heitellään kolikkoa, ja meillä on vain yksi kolikonheitto, emme voi sen pohjalta päätellä toisen kolikonheiton tulosta.
3: Heisenbergin epätarkkuusperiaate, joka yksinkertaisesti esittää että fysikaalisten ominaisuuksien parien, kuten paikan ja nopeuden arvoja ei voida saada molempia. Mitä tarkemmin mittaat toisen, sitä epävarmemmaksi toisen tulos käy.

Yleensä kvanttisalauksessa perusidea on siinä että salakuuntelu ja viestin nappaaminen muuttaa itse viestiä, jolloin se paljastuu välittömästi. Kvanttisalauksella käsiteltyjä viestejä ei voi "lukea välistä", eli saada selville "salakuuntelulla matkan varrella". (Jota voisi verrata vaikka vanhanaikaiseen puhelinlinjaan tökättyyn kuuntelimeen.) Koska itse tarkkailu romauttaa muuttaa itse viestiä, se myös tulee näkymään tuloksissa. Tätä ei voi kiertää mitenkään, paitsi tarkkailematta jättämisellä. Toki tämä ei poista kaikkia salauksen ongelmia, koska se turvaa vain välityskanavan. Muita salakuuntelun ja vakoilun keinoja vastaan se ei suojaa.

Minun "filosofinen pointtini" tähän viitaten on se, että kvanttifysiikkaa käytetään usein perusteluna relativismille. Että kaavoihin kangistuneet fyysikotkin ovat joutuneet luopumaan tiedosta. Merkittävää on kuitenkin se, minkä tyyppistä epätietoisuutta he käyttävät. Sellaista, jolla on todennäköisyysjakauma. Sellaista, jolla voidaan tehdä sovelluksia. Sellaisia jotka jopa ratkovat muuten meille vaikeasti tavoitettavaa tietoa, kuten murtavat lukuja niiden alkulukutekijöihin. Selvästi kyseessä on epävarmuudesta ja oudoista asioista. Mutta mitään relativismia ne eivät ole.

---

Kuva on pitkällä valotusajalla otettu kuva kolikosta, jonka pistin pyörimään. Ne eivät kaukovaikuttaneet, vaikka niitä pisti pyörimään eri huoneissa. Eli en onnistunut lomittamaan niitä. (Johtuen kenties siitä että ne eivät olleet atomejen spinejä vaan kruunaa ja klaavaa) Mutta niistä sai kivan kuvan.

Evoluutio ja peliteoria.

Biologiassa lähes kaikki liittyy jonkinlaiseen vuorovaikutukseen. Eläimet ja kasvit saalistavat ja ovat saaliita. Lajitoverit auttavat ja kamppailevat keskenään. Immuunijärjestelmä estää viruksia ja virukset kaivelevat immuunijärjestelmän aukkoja. Tästä päästään siihen, että evoluutio ja luonnonvalinta eivät ole mitään kovinkaan abstrakteja asioita : Evoluutio ei sinällään ole pelkkä historiakertomus joka antaa ihmiselle lajina provenienssin. Se liittyy aivan konkreettisiin ja arkisiin tapahtumajoukkoihin. Kaikki tämä liittyy siihen kuka elää, kuka kuolee. Ja kuka elää niin kauan että ehtii jatkaa sukua ennen kuin kuolee. Koska kysymys on erilaisista vuorovaikutuksista, ei ole yllättävää että evoluutioon liittyy olennaisesti peliteoria. Itse asiassa kun peliteoria oli vielä pieni, tuntematon ja merkityksettömäksi koettu ala, eli ennen kuin taloustieteilijät alkoivat soveltamaan sitä, sitä mietittiin evoluution kannalta.

Kuitenkin John Maynard Smith vasta nosti evolutiivisen peliteorian tieteen "yleisesti tunnetulle alueelle". 1970 -luvulla hän sai arvioitavaksi George Pricen tutkimuksen. Aiheena oli se, miksi yksilöt eivät aina taistelleet kuolemaan asti. Tämä oli sinänsä merkittävä asia, koska voisi aivan hyvin luulla, että jos kamppailu käytäisiin loppuun asti, vain vahvin selviäisi. Kuitenkaan evoluutio ei ole "tälläistä" kamppailua. Smith opiskeli matematiikkaa vasta myöhemmin, mutta ongelma oli jäänyt hänen mieleensä. (Tiedemiehet miettivät usein ongelmia ja keksivät niihin ratkaisuja. Täten saadaan nimi historiankirjoihin. Sen sijaan he eivät tee sitä että jos johonkin ongelmaan ei ole ratkaisua, he päättävät että kukaan ei voi sitä keksiä, kun "viisaita on ollut pirusti ennen minua, jos he ei ole keksinyt miten minä voisin".)

Smith oivalsi että peliteorialla voitaisiin auttaa asiaa. Sillä eliöillä on erilaisia strategioita selvitä tilanteista. Voidaan ajatella että kun on kyseessä eri strategiat, voidaan puhua eräänlaisesta "konkreettisesta pelistä". Pelin nimi on tällöin "evoluutio" ja sitä pelaavat kaikki elossa olevat yksilöt. (Valitettavasti pelistä ei voi vapautua paitsi kuolemalla. Tämä taas on häviämiseen suuntaava toimenpide.) Smith oivalsi että eläinten ei tarvitse olla älykkäitä tai rationaalisia, koska niiden toiminta on joka tapauksessa strategia. Jos mato väistää kivun edessä taaksepäin, sen ei tarvitse miettiä tätä tekoa, ja sillä on ainakin joskus vaikutus tilanteeseen. Eläin on kokonaisuutena oma strategiansa.

Lisäksi Smith teki oivalluksen, joka tekee peliteoriasta ehdottoamasti paremmin evoluutioon sopivan, kuin mitä se sopii talousteoriaan. Syynä on se, mitä kelpoisuus on. Ja mitä talousteorian rationaalisuus on. Talousteorian utiliteetti nimittäin on keinotekoinen: Siinä yhdelle mittarille laitetaan hyvinkin erilaisia tuloksia. Tyttöystävän menettämiselle, tikkunekulle, omalle kuolemalle ja tuhat dollaria ovat samassa asteikossa ilman mitään sen kummempaa selitystä miksi nämä olisivat sama asia. Yksi suure, yksi numeroarvo. Talousteoriassakin on kuitenkin riittävästi piirteitä, jotta peliteoria toimii siinä. Evoluutiossa sen sijaan on yksi olennainen mittari, kelpoisuus. Lisääntymään pääsevien jälkeläisten määrää voi olla vaikeaa laskea vaikka kaikille pellon heinäsirkoille, mutta jokaisella pellon heinäsirkalla on kelpoisuus. Ja se on yksiselitteinen. Tämän vuoksi, kun talousteoria voi käyttää peliteoriaa ilman isompia ongelmia, evoluution piirissä sitä voidaan taatusti käyttää.

Ennen kaikkea Smithin oivallus auttoi ymmärtämään kaksi asiaa:
1: Miksi täysi aggressiivinen taistelu ei ole paras tapa.
2: Miksi luonnossa on monimuotoisuutta, eli "yksi strategia ei pyyhi koko pottia".

Tässä mukaan tulee "haukat ja kyyhkyt" -peli. Siinä ajatellaan että jos on kahdenlaisia lintuja, haukkoja ja kyyhkyjä, jotka elävät samassa alueessa. Lisäksi on "ruokaa". Kun kaksi lintua kohtaa toisensa ja ruuan, niillä on kaksi tapaa reagoida. Taisteleminen ja pakeneminen. Jos taistellaan, voittaja saa ruuan, häviäjä ei saa mitään. Mutta voittajakin voi haavoittua, jolloin "ruuan hinta" nousee. Sen saamiseen liittyy isompia riskejä. Häviäjä ottaa vain tappion, mutta ei saa mitään vastinetta sille. Pakenemistilanteessa taas kohtaaminen muuttuu sellaiseksi, että ruuasta luovutaan, jolloin sitä ei saada, mutta mukana ei ole myöskään riskiä saada häviön haittaa.
1: Haukka on aggressiivinen. Se päihittää aina kyyhkyt, ja taistelee ruuasta. Se syö hieman useammin mutta maksaa voittojen ja häviöiden kohdalla aina hieman taistelujen hintaa.
2: Kyyhky on passiivinen. Siltä voi jäädä aterioita saamatta, mutta se ei haavoitu taisteluissa koska ei ota niihin osaa. Jos kaksi kyyhkyä kohtaavat, ne molemmat saavat "puolikkaan ruuan".

Jos vielä oletetaan että "ruuan" saaminen määrää sen, miten haukat ja kyyhkyt maailmassa yleistyvät. (Yksilö on elämänsä ajan joko haukka tai kyyhky.), käy yleensä niin että kumpikaan strategia ei valtaa koko pöytää. Se asettuu Nashin tasapainoon: "Ruuan" ja "tappion" arvot loppupeleissä määräävät lopullisen suhdeluvun. Se on yleensä kuitenkin sellainen, jossa on sekä haukkoja että kyyhkyjä.

Tämä on esimerkki, mutta luonnossakin sama pätee. Kuitenkin ei tarvitse "jäädä vielä tähän". Kun menestys on sama kuin kelpoisuus, on eri strategioilla jokin arvo. Näistä voidaan tehdä "kelpoisuusmaisema". Jokin toimiva strategia on "vuorenhuippu" ja huono "syvä rotko". Ne vaihtelevat tietenkin alueellisesti, esimerkiksi sama strategia ei ole hyvä etelänavalla ja päiväntasaajalla. Siksi kelpoisuusavaruudet vaihtelevat myös paikallisesti. Yhdellä "leveyspiirillä" tietty "pituuspiirin" kohta on kukkula, mutta toisella "leveyspiirillä" sama "pituuspiirin" kohta on syvällä kuopassa. Voidaan siis ajatella, että jos toisaalla on maapetoja ja eläimellä on vaisto rynnätä veteen, se on hyvä stategia, jos ollaan jyrsijä ja pelätään kotikissoja jotka ovat niin laiskoja eivätkä pidä kastumisesta. Mutta kun sama jyrsijä laitettaisiin saarelle, jota ympäröivät krokotiilit, pelästymisen automaattireaktio "hyppää jorpakkoon" muuttuu melko typeräksi. "Voittajat" ja "häviäjät" määrittyvät kätevästi tätä kautta.

Evolutiivinen maisema ei myöskään ole pysyvä. Sillä eläimet muuttavat sitä. Tätä kautta, vaikka luonnonkatastrofit ja muut vaihtavatkin "evolutiivista maisemaa" isostikin, myös eläimen asettaminen pelilaudalle muuttaa sitä. Yksikään laji kun ei ole luonnossa ilman vuorovaikutussuhdetta toisiin:
Jos olet myyriä syövä kettu, ja myyriä on vähän, olet pulassa. Lisäksi jos alueella on paljon kettuja, ne kisaavat keskenään ja tämä vaikuttaa haitallisesti ateriointeihisi, vaikka olisitkin sitten erityisen taitava kettu. Joku tampikettu kuitenkin joskus syö sinun aamiaisesi. (Ja erikoista kyllä: Jos on paljon myyriä, ketut yleistyvät ja vähentävät myyriä jolloin myyriä on vähemmän ja kilpailua enemmän. Eli ketun menestys johtaa siihen että kettujen menestys on "seuraavalla kierroksella" hieman vaikeampi. Vaikka ketun nopeus, äly ja muut ominaisuudet koko ajan vaikuttavatkin siihen miten hyvin kyseinen kettu yksilönä saa saalista. Tai jää kivivyöryyn.) Menestys liittyy siis paitsi taitoon, myös paikkaan ja muuhun tilanteeseen.

Kun peliteoriassa usein onkin "pelejä", jotka ovat luonteeltaan sellaisia että "oikea toiminta" ei ole pelkkä strategianvalinta, vaan se riippuu myös siitä, mitä muut tekevät, ei ole mikään ihme että peliteorian laskuja käytetään evoluutiossa.

Näpit irti, meitsi pummaa!

Varhaisimmat teoriat kansojen vauraudesta perustuivat 1500 -luvulla liikkeelle lähteneeseen merkantilismiin, jossa korostettiin taseita: Eli karkeasti ne maat joilla tuli paljon tuloja olivat niitä jotka vaurastuivat eniten. Tämä näkemys korosti sitä että vienti oli suurempi kuin tuonti, ja teollisuus, monopoli ja tullit olivat keskeisiä välineitä vaurauden lisäämiseen. Teollisuuden tarkoitus oli tuottaa sitä mikä lähtee vientiin. Tässä ideana oli kontrolli. Kun hallitaan, saadaan tulosta. Näkemys oli 1700 -luvulla syntyneistä fysiokraateista (jotka kutsuivat itseään nimellä économistes)väärä; Heistä ainoastaan maatalous, eivätkä teollisuus tai kauppa toi pohjimmiltaan vaurautta. He perustelivat tätä sillä että maatalouden tuotteet lisääntyvät: Kun se että sinulla on timantti, ja myyt sen, johtaa siihen että timantti vaihtuu vaikkapa rahaksi, viljanjyvän kylvämällä saa koko tähkän uusia jyviä, sika tuottaa useita jälkeläisiä ja niin edes päin. Heidän mukaansa tuottavuus ei syntynyt kontrolloimalla. Heistä vapaa kauppa (laissez faire) oli tehokkain keino tuottaa, ja siksi he muun muassa vastustivat orjuutta ja tulleja. Kuuluisin tämän näkemyksen edustaja oli François Quesnay, joka perusteli että keinotekoiset rajoitukset haittasivat "luonnollista järjestystä".

Adam Smith kehitteli "puuttumattomuuden kauppaa" eteen päin. Tosin hän oli sitä mieltä, että oikea vaihdosuhde oli työ maatalouden sijaan. Smithin ajatus oli, että työnteko tehostui, kun se jaettiin osatehtäviin joihin pistettiin erilaisia eksperttejä. Pelkkä määrä ei ratkaissut, vaan työn järjestelyllä saatiin tehtyä sama työ vähemmällä vaivalla. (Työaika ei siis ollut ihan rahaa, mutta melkein.) Hänen ajatuksensa "näkymättömästä kädestä" perustui siihen, että valtion ei kuulunut valvoa kauppaa, koska teurastajat, leipurit ja oluenpanijatkaan eivät välttämättä tee työtään hyväntahtoisuudesta vaan osa tekee sitä ahneudesta. Itsekäs taustamotiivi ei siis tarkoittanut tekemätöntä työtä. Hänestä talousmaailma toimi itsekseen, kunhan kauppiaat eivät ole kirjanpitoaan väärentäviä roistoja. Hänen näkemyksensä ihmisestä ei kuitenkaan ollut niin kyyninen, kuin mitä hänen usein sanotaan; Se, että kaupankäynti toimii vaikka ihmiset olisivat moraalittomia ei tarkoita että kauppaa käyvät ihmiset pakosti olisivat moraalittomia. Itse asiassa Smithin varhaistuotannossa käsitellään ihmisluonnetta, ja siitä näkee että hän itse asiassa piti ihmisiä melko hyväntahtoisina.

Tämä oli vasta taustoitusta, varsinainen ideani alkaa tästä;

Kovasti Smithiläisiä vaikutteita voidaan huomata myös peliteoriassa. Siinähän päädytään siihen, että vaikka pelaajat hakevat strategioillaan vain omaa etuaan, hänen on otettava myös toisen toiminta huomioon. Vaikka lyhyellä tähtäimellä vangin dilemmassa käy niin, että kannattaa pettää, pitkällä tähtäimellä eli useita kertoja pelatessa, kannattaa "hankkia toisen luottamus". Tässä on taustalla hieman samanlaista ajattelua kuin seuraavassa peliss: Otetaan joukko ihmisiä, vaikka 10 kpl, joille annetaan jokaiselle sama määrä rahaa tai vaikkapa tulitikkuja. Heidät laitetaan tämän jälkeen laittamaan yhteiskassaan jokin haluamansa määrä tikkuja. Kun kierros loppuu, jakaja kaksinkertaistaa yhteiskassan tikut ja ne jaetaan tämän jälkeen tasan kaikille. Tässähän käy niin, että jos kaikki laittavat yhteiskassaan kaiken, he kaksinkertaistavat saamisensa. (Tämä on erityisen mukavaa, jos pelissä on raha, jonka saa peräti mukaansa.) Tosin tässä vaiheessa on huomattava, että jos oletkin tässä tilanteessa "vapaamatkustaja", ja et laitakaan yhtä paljon poletteja, jäät hieman voitolle suhteessa muihin. Kun kerran laitat vain viisi, ja saat aivan saman kuin muut kymmenellä, jäät itse asiassa sen viiden verran plussalle verrattuna kaikkiin muihin.
1: Tätä voidaankin jo hieman soveltaa siihen, miksi ihmiset rakentavat majakoita: Kun kaikki kauppiaat haluavat majakan, mutta eivät halua maksaa sitä, eikä kenelläkään ole varaa siihen, rahat saadaan kasaan koska kaikki hyötyvät koska majakka mahdollistaa lisääntyneen kaupankäynnin ja tarjoaa tätä kautta voitontavoittelun mahdollisuuksia kauppiaille. Ja jos rahaa ei saada peliin koska kaikki ajattelevat "vapaamatkustavansa muiden siivellä", kukaan ei saa mitään. Ja silloin ei myöskään ole "vapaamatkustajia", koska ei ole mitään mistä "vapaamatkustaa". Tarvitaan vain riittävän monta kauppiasta, jotka yhdessä sopivat että he laittavat rahaa rakentamiseen.
2: Toisaalta tämä selittää osaltaan sitä, miksi ihmiset esimerkiksi jättävät televisiomaksun maksamatta: TV toimii joka tapauksessa, joten vapaamatkustaminen on helppoa. Mutta jos kukaan ei maksaisi TV -lupaa, TV toiminta pitäisi kuitenkin rahoittaa. Seuraus olisi luultavasti se, että joko TV:n toiminta loppuisi tai sitten maksu hoidettaisiin jotenkin muutoin, esimerkiksi verovaroista. Vähemmissä määrin tämä tarkoittaa sitä, että mitä vähemmän TV -maksun maksajia, sitä enemmän heidän on maksettava jotta kulut saadaan peittoon. (TV -lähetys on informaatiota, joten sen kulu on aina likimain sama. Katsojan lisäys ei lisää lähetyskuluja.) Toisaalta tämä tietysti lisää intoa lisätä TV -maksutarkastajien määrää ja nostaa tarkastusmaksua; Kyseessä on hieman kuten junapummauksen kannattavuuteen kehittämäni kaava; lipun hinta/(kiinnijäämis%*tarkastusmaksun suuruus). Jos tulos on alle 1, pummaaminen yksinkertaisesti kannattaa. Toisaalta junayhtiön kannattaa lisätä tarkastajien määrää niin kauan, kuin (kiinnijääneiden määrä*tarkastusmaksun suuruus)/(tarkastajien työkulut) on yli 1. Tämä tarkoittaa sitä että jos pummaajia on paljon, tarkastajien määrää lisätään, ja kun tarkastajien määrää lisätään, tulee myös "pelotevaikutus", joka saa pummaajat päivittämään kiinnijäämis%:aan, jonka jälkeen pummaajien määrä vähenee ja tarkastajiakin tarvitaan taas vähemmän. (Tosin tarkastusmaksujen nosto on ratkaisu, joka puree "suoraan ongelmaan". Ehkä tämä on se syy, miksi ne ovat niin suuria.)

Tosin näissä esimerkeissäni "rationaalinen" on likimain sama kuin "ahne, itsekästä omaa voittoa tavoitteleva". Tai ainakin "oman voiton maksimoija". Lisäksi voidaan sanoa että esimerkiksi suurin osa pummaajista olisi tämän kaavan mukaisia; Osa pummaa jännityksestä. Ja minäkin sain kerran junasakot koska luulin että kuukausikorttini olisi voimassa. ~ Eli aivan kuten kuolemantuomioiden lisääminen ei vaikuta kovin paljoa rikollisiin, koska nämä ajattelevat olevansa ovelia eivätkä usko jäävänsä kiinni, tai tekevät teon pikaistuksissa, jolloin he eivät mieti koko rangaistusta - tai ovat kuten kouluampujat eivätkä lainkaan välitä rangaistuksesta joka normi -ihmiselle olisi valtava. (Kysymyshän ei ole siitä edustavatko nämä vaihtoehdot suurta osaa koko kannasta, vaan edustavatko nämä merkittävää osaa rikollisista.) Lisäksi monissa peliteoreettisissa Nashin tasapainotiloissa rationaalisin strategia on pettää aina, mutta ihmiset eivät silti tee sitä. (Tosin esimerkiksi toistuva vangin dilemman pelaaminen muuttaa tilannetta ja tasapainoa : Jos pelaat vain yhden kerran, kannattaa pettää. Sen sijaan "potut pottuina" strategia, joka aluksi tukee ja sitten tekee sen mitä toinen teki viimeksi, voittaa jos vastassa on erilaisia strategioita. Tämän korvaa vielä anteliaampi versio, ja lopulta kaikki tekevät yhteistyötä, jonka jälkeen pettävä strategia voittaa, ja tämän päihittää potut pottuina -strategia. Paras toimintatapa siis synnyttää "kiertävän jatkumon".) Kokeissa ihmiset tukevat toisiaan silloinkin, kun se ei peliteorian mukaan näytä järkevältä ; Ja erikoisinta on tietenkin se, että tavalliset ihmiset voittavat tukemalla toisiaan enemmän kuin peliteoriaa tuntevat ahneet yksilöt.

Tässä suhteessa olen samaa mieltä kuin mitä Colin Camerer kirjoitti kirjassaan "Behavioral Game Theory". Hän kirjoitti monista käytännön ongelmista joita oltiin havaittu. Hänestä puutteet ovat kuitenkin sellaisia, että niitä voidaan verrata siihen että aritmetiikka hylättäisiin siksi että joskus kassalla saadaan väärin takaisin. Matematiikka on kuitenkin oikein. Hän korosti sitä että tätä matematiikkaa tulisi vain täydentää käyttäytymispsykologian tuntemuksella. Peliteoria tulisi hyväksyä koska se on tämän hetken paras teoria. Tämä onkin hyvä ja ovela perustelustrategia; Jos vastakkain on teoria, joka selittää asian vaikkapa todennäköisyydellä "todennäköisyys on 1/iso luku ison potenssin ison potenssin isoon potenssiin" ja toinen vain "selittää miten on mahdollista olla X" tai "ei selitä sitä lainkaan", ja esittää itsensä ainoana vaihtoehtona, ei tätä huonosti selittävää teoriaa tule silti vaihtaa. Sillä ensimmäisestä sentään tiedämme jotakuinkin MITEN huono se on. Siksi mitään paradigmaa ei voida poistaa ja korvata toisella vain moittimalla ja etsimällä siitä anomalioita ja esittämällä tämän jälkeen että "vaihtoehto" olisi oikeassa. Camererin mukaan ei siksi pidäkään poistaa peliteoriaa, vaan sen sijaan miettiä miten siitä saa paremman, miten sitä voitaisiin kehittää jotta se olisi vähemmän huono.

Ja tietenkin vapaamatkustajia voi aina tulla mukana. Tietenkin aivan oma kysymyksensä on siinä, tulisiko "näkymätön käsi" hylätä ja vahtia näitä vapaamatkustajia jotenkin. Vaikka yhteistyö selittyy, selittyy samalla myös huijarit. (Tämä on intuitiivisesti erikoinen tulos. Itse ainakin ajattelin että jos rehellisyys selittyy jotain kautta, epärehellisyyteen tarvittaisiin eri selitys.) Itse luulen, että oikea vastaus on "sekastrategioiden käyttö", (1) ei niinkään puhdas ja laaja valvonta josta tulee helposti totalitarismia tai (2) vapaata menoa josta tulee helposti anarkiaa. Säännön voisi tiivistää siten, että kun pelataan pokeria rahasta, ei pidä aina bluffata, eikä toisaalta aina pelata reilustikaan, sillä jos nokitat aina kun sinulla on hyvä käsi, muut tietävät onko sinulla hyvä vai huono käsi ja osaavat olla menemättä mukaan. ~ "Bluffaa joskus." Tämän voisi tietysti perustella vetoamalla John von Neumannin "kahden pelaajan" tai "kahden tiimin" nollasummapeleihin liittyvän minimax -teoreeman tuloksiin -näissä ehdoissa sekastrategia on sen mukaan paras- mutta ne on mukavin ja ymmärrettävin esittää näin. Tosin tässä perustelussani on ongelmana se, että läheskään kaikki tilanteet eivät ole nollasummapeliä. Esimerkiksi kauppias myy ja minä ostan, koska minä haluan sitä tavaraa enemmän kuin rahaa ja kauppiaan kohdalla tilanne on toisin päin. Ja osapuoliakin on useammin enemmän kuin kaksi.

Kuitenkin minusta tuntuu että tässä on takana pieni järki.