Karhunpalvelus lapselle

Lasten kasvatus herättää hyvin paljon keskustelua. Hyvin yleisenä pääsääntönä on se, että lapset ovat vanhempiensa jatkeita. Eli kristityt saavat kasvattaa lapsensa kristityksi ja kertoa arvoista ja vastaavista mitä haluavat. Ja sama koskee Jehovan todistajia.

On kuitenkin olemassa ihmisryhmä jolle tätä ratkaisuvaltaa ei haluta antaa.

Kyseessä eivät ole ateistit. Kyseessä ovat ne ihmiset jotka "jättävät lapsen valitsemaan uskonasiansa sitten isona". Eli puhutaan ihmisistä jotka eivät kasta lapsiaan tai jotka eivät heidän kanssaan puhu uskonnosta. Tätä ratkaisua verrataan toistuvasti kieleen. Heinimäki on esimerkiksi rinnastanut uskonnosta puhumattomuutta siihen että ei puhuisi lapselle vaan sen sijaan antaisi lapsen valita äidinkielensä sitten isona. Samoin piispa Häkkinen on tullut julkisuuteen esityksillä joissa kastamatta jättämisen kerrotaan olevan lapsen heitteellejätön.

Tämä on sitä mikä itseäni huvittaa. Usein ateisteja haukutaan ja moititaan "militanteiksi". Mutta se mihin yllättävän usein - ja kenties koviten ja häijyiten - isketään ovat niitä jotka ovat maltillisimpia. Niitä jotka eivät nosta uskonnosta numeroa. Ja se juuri on se mikä heissä on kauheaa. On liian tavallista ajatella että ihminen on homo religiosus. Ja joku joka sitten ei väänny uskonnosta suuntaan tai toiseen on järkyttävä siksi että sellainen on joko valehtelija tai puoli-ihminen. Maltillinen uskonnoton on etäännyttävä, toiseuttava, pelottava koska he kyseenalaistavat kaikista radikaaleimmin sen että ilman uskontoa ihminen voi olla sekä maltillinen että sellainen että ei pidä uskontoa välttämättä edes kiinnostavana. Militantti ateisti sentään demonstroi että uskonto kiinnostaa. Ja että uskontokeskustelu on oleellinen osa nykyaikaa ja nyky-yhteiskuntaa. Ja lisäksi militantti ateisti demonstroi että uskonnosta etääntyneet ovat moraaliltaan kyseenalaisia. Tämä vahvistaa kristinoppia kristittyjen mielessä. Maltillinen "annetaan lasten itse miettiä" -ihmiset ovat sen sijaan niitä jotka olemassaolollaan kyseenalaistavat nykyajan uskomiseen uskovan "hengellisyysideologian" syvimmät dogmat.

Kysymys on siitä erikoinen, että ymmärrän että uskovaisille uskonto on ikään kuin eettinen standardi. Ja sellainen on varmasti yhtä "yleisinhimillinen" ja tärkeä ja kaikille ihmisille oleellinen kuten äidinkielikin. Kuitenkin tässä kielellisyysrinnastuksessa unohtuu se, että tapa jolla sitä käytetään on yksisuuntainen. Eli rakennelma nojaa sen varaan että uskonnon ulkopuolella ei ole eikä voi olla mitään eettistä standardia. Tämä on jo astetta vahvempi väite. Ei enää väitetä että uskonto opettaa arvoja ja muuta tärkeää. Vaan nimenomaan mukaan luvautetaan väite että vain uskovaisilla on etiikkaa. Joka on sama kuin sanoo että uskonnollise puheen ulkopuolella olemme moraalittomia paskoja. En toki ihmettele jos monikin uskovainen esittää näin omana mielipiteenään. Mutta olen hämmästynnyt-huvittunut-pahastunut siitä miten liberaalin maineellaan ratsastelevat - kuten jo mainittu Heinimäki - eivät voi sitten sanoa tätä ihan suoraan. No, onhan se ymmärrettävää että on aika vaikeaa antaa kuvaa omasta uskonnostaan maltillisena, asiallisena, keskustelukykyisenä, suvaitsevaisena - ja kenties jopa ylipäätään minkään arvoisena - kulkien ympäriinsä esittämässä tämänlaisia lausumia.

Viesti on siis melkoisen vahva ja erikoinen. Ei pelkästään siksi että tosiasiassa uskonnollisuus ei ole kovin vahva monellakaan. Tapaluterilaisen elämänmenossa kristinuskon dogmatiikka tai rituaalit painavat hyvin vähän. Asiat näkyvät toimissa harvoin. Suurin osa on "sitä muuta". Toki uskonnollisuus voi olla esimerkiksi kirkollista virkaa harjoittaville ja muille aktivistiuskovaisille erottamaton osa suunnilleen kaikkea. Mutta tämä ei tosiasiassa koske suurinta osaa ihmisistä.

Mielestäni siinä kiinnostavaa on myös se, että mieleeni voisi tulla toinenkin asia. Nimittäin seksuaalisuutta koskeva moralismi. Moralismi on tässä siitä erikoista, että siveys esiintyy usein nimenomaan sensuurin kautta. Ihmiset ovat seksuaalisia olentoja. Mutta lapsille käyttäydytään kuin sitä ei olisikaan. On toki ymmärrettävää että jos lapsille ei puhuta uskonnosta, niin syntyy taatusti samantapaisia tilanteita ; Ilmoilla on erilaisia koodeja jotka ovat mysteereitä. Ja joita valotetaan sellaisilla "tiedät sitten vanhempana" -henkisillä heitoilla. Aivan varmasti tämä on hassua. Moralismissa on aina jotain huvittavaa. Mutta merkittävää onkin että uskonnollisten moralistien soveliaisuuskäsityksiä nähdään aivan soveliaaksi asiaksi tehdä. Itse asiassa kulttuuria on jopa järkyttävässä määrin modifioitu sellaiseksi että moralistisia näkemyksiä ei loukattaisi. Ikärajoja ja vastaavia tehdään esimerkiksi juuri seksin kohdalle. Ja silti ne lapset joita suojellaan siveiksi ovat syntyneet panemalla.

Toki olen silti antisekulaari. Mielestäni hienoin tapa hoitaa uskontoasia on kuten eräs internettuttuni teki. Hänen lapsensa oli halunnut mennä katsomaan pyhäkoulun menoa. Hänet oli viety. Lapsi oli tullut tilaisuudesta takaisin ja sanonut että siellä oli tehty hupsuja ja hölmöjä asioita. Sinne ei sitten menty uudestaan. Jos asiaa olisi hirveästi torjuttu, niin uskonnosta olisi syntynyt "kielletyn hedelmän viehättävä". (Ikärajat ja kiellot myyvät väkivaltapelejä. Miksi eivät uskontojakin?)

Uskonnosta kerrottava?

Kuitenkin itse olisin enemmän huolestuneempi niistä "vanhoista ateisteista" (jotka eivät ole ns. uusateisteja) joita löytyy esimerkiksi vapaa-ajattelijoista. He ovat "jotain kolmannen sukupolven ateisteja". He ovat hyvin ehdottomia. Heille on kyllä opetettu käsitykset uskonnoista ja arvoista kotona. Tarpeettomankin hyvin. He ovat niitä kaikista häijyimpiä olentoja joita ateisteista voi löytää.

Toisaalta taas on syytä muistaa että uskontojen tutustuminen "uskovaisten ehdoin" on sekin riskibisnestä. Esimerkiksi jos lähtee tutustumaan helluntailaisten uskonnäkemyksiin voi päätyä yövalvotettavaksi ja seuraamaan lapsen "uskoontuloa" joka näyttää psykoosiin vajoamiselta. Ja tämä olisi sitten muka jotenkin hieno asia jota tavoitellaan ja jonka vastaantuleminen on onnistuminen. Johon leirin aikuiset siis itse asiassa haluaisivat sinutkin! Uskonnoton asettaa lapsensa näille riskeille. Eivätkä ne ole ev.lut. kirkossakaan olemattomia. Olen oppinut sen niin omakohtaisesti kuin muita kuunnellen. Ylilyöntejä tapahtuu ja niille tehdään keskimäärin "harmittavan vähän". Ihan siksi että todistaminen voi olla vaikeaa, niistä tehdään "sana sanaa vastaan" -tilanteita. Ja koska monesti asennevammailu on sellaista että siitä voidaan antaa vain varoitus. Potkujen antaminen virkamiehille voi olla ällistyttävän vaikeaa juridisesti. (Ilkka Pyysiäinen onkin ottanut tähän puoleen kantaa "Jumalaa ei ole" -teoksessaan.)

En ota tätä korostaakseni että uskonnoista tai ateismista puhuminen ja kertominen olisi aina pahaa. Vaan nostan ikävät kulmat esiin siksi että hyviä puolia toitotetaan ja niitä pidetään itsestäänselvyyksinä. Asiat vaan tässä kohden ovat harmaasävyisempiä kuin voisi luulla. Näissä "sekulaarit ja äidinkieli" -vertauksissa asiat esitetään mustavalkoisesti. Ja unohdetaan että tosiasiassa uskonnosta kertominen on jotain joka on asiallista jos ja vain jos se tehdään hyvinkin tietyillä ja lukumäärältään rajallisella tavalla. Ja kirkosta etääntyneelle vielä karsiutuu osa näistä muille asiallisistakin niin että niiden käyttäminen omalle lapselle ei taatusti innosta.

Silloin on syytä huomata että kenties kohteliaita ovat ne jotka välttävät riitaa herättävistä aiheista puhumista. Itse en muista yhtään sopua syntuneen keskusteluissa. Sen sijaan tiedän vihollisuuksia syntyneen. Olen nähnyt miten informaation kautta rajalinjoja on rakennettu. Ja miten mikä tahansa kritiikki muuttuu suojautumiseksi ja seurauksena on lähinnä poteroihin kaivautuneen. Minä olen antisekularisti koska minä en väistä konflikteja. Moni elää maailmassa jossa keskustelu ratkaisee ongelmat. Usein se näyttää kuitenkin nimenomaan luovan niitä. Siksi ne jotka eivät opeta lapsiaan vihaamaan uskontoa vaan valitsemaan ja miettimään itse, eivät ole mitään "arvotyhjiössä karhunpalveluksia tekeviä heeboja". EI. He opettavat sellaisia arvoja kuin "mieti itse" ja "älä syötä omia mielipiteitäsi muille ehdottomuuksina vaikka saisit valta-aseman heidän ylitseen". Ne ovat peräti aika hyviä arvoja minusta.

Sekulaari

Ilkka Pyysiäinen kertoi "Helsingin Sanomissa" että ateistitkin rukoilevat. Hän ei tässä nojaa siihen että ateistit jollain omituisella tavalla uskoisivat Jujmalaan. Vaan se, että "Ihmisillä on kaksi tapaa ajatella, tietoinen ja spontaani." Mikä viittaa siihen että intuitiivinen ja spontaani tapa toimia ei vastaa niitä maailmankuvallisia uskomuksia joita ihmisellä on. Se toki kertoo jotain siitä miten ihmisten aivot yleensä toimivat luonnostaan. Antropomorfismi on meille luontaisaa.

Tosin itselleni rukoilu on hyvin vierasta. Se on aina ollut. Olen toki rukoillut, joskus jopa ihan avoimesti uskonnottomana koska "tilaisuus" ja "kunnioitus" ja muu "sosiaalinen" on sitä mielestäni jotenkin vaatinut. Lapsena on iltarukousasioita läpikäyty. Mutta se on tuntunut tyhjältä ja omituiselta. Rukoillessa tulee vain aivan sikatyhmä olo. Eikä sillä tavalla että epäilisi ateismiaan, vaan sellainen olo että olisi järkevämpää jutella puhelinpylväille sillä puhelinpylväillä on sellainen etu että ne ovat olemassa.

Mutta jotain toki on. Siinä missä Kserkses antoi sillanrakennuksen epäonnistuttua käskyn ruoskia meren aallot ja mestata rakentajat, minä saatan kiroilla lagittavalle tietokoneelle. Ja kun kiroilen puheeni on taatusti uskonnollisesti sävytettyä. Se on kristillisen kielen läpitunkemaa. Minä kiroilen käyttämällä sanoja kuten "perkele" ja "helvetti". Mielestäni kristinusko onkin tuonut kulttuuriimme arvokkaimman lisän juuri kirosanojen osassa. Kristilliset kirosanat ovat vaan niin hienoja, että niitä tulee käytettyä. Helvettiin saa hyvän etupainon ja "perkele" sorahtaa vahvasti.

Toki minun uskonnottomuuteni pelastaa se, että eniten käytän aivan täysin maalliseenkin suuhun sopivaa "vittua" jota on joskus rasvattu ja joskus ei. On kuitenkin pakko myöntää että kirosanaksi se on hieman vento. Siihen ei oikein saa voimaa koska siinä ei ole kovia konsonantteja ja sanan on vahvimmillaan keskellä tupla t-n kohdalla. ja turhan positiivisilla konnotaatioilla sävytetty. Tämän asian kristityt kyllä hoitavat paremmin.

Riivattu kirkkokeskustelu (eksorsoisikoot, vittu, itsensä)

Katolinen kirkko julkaisi kirjan demonien poismanaamisesta, eksorsismista. Ei sen historiasta. Eikä osoittaakseen vanhanaikaisia oppeja jotta voisi näyttää miten nykyään ollaan teologian kanssa edistyneempiä. Eksorsismi on tällä hetkellä jokseenkin muodissa ja ajankohtaista. Ja siksi tämä teos tehtiin ja julkaistiin. Ja niin että katolinen kirkko tuki sitä.

Tämä ajatus voi olla hämmentävä niille jotka ovat esimerkiksi katsoneet mitä vuotta tällä hetkellä eletään. Mutta tämä nostaa esille puolen joka on olemassa, jopa vahvasti. Kirjoitinkin uuden suomen puolelle lyhyttä tiivistelmää joka koskee eksorsismin renessanssia. Manauksen muodikkuus onkin melko moderni ilmiö. Asiat ovat siis olleet "tältä osin paremmin" aiemmin.

Demonien manaus on juuri sitä materiaalia jota usein vältellään kun puhutaan kirkosta. Itse asiassa jos nostaa esiin edes Helvetillä pelottelun, kirkossa ollaan varsin torjuvia. Näiden kohdalla Ilkka Pyysiäinen on kirjoittanut "Jumalaa ei ole" -kirjassaan jännittävän huomion. Nimittäin sen, että koskaan, siis koskaan, helvetillä pelottelusta tai manaamisesta ei ole tuomittu tai rangaistu. Se on jotain jota paheksutaan hyihyi -tasolla. Jumalanpilkasta sen sijaan voi periaatteessa saada juridisen tuomion sakosta vankeuteen asti.

Demoneista ja manaamisesta puhuminen onkin jotain jonka enemmänkin sanotaan olevan keskiaikaista. Että eikö olisi mitään uudempia asioita moitittavaksi. Tässä usein selitetään jopa että tämänlaiset asiat ovat naurettavia. Että eikö arvon uskontokriitikko ole tutustunut uskontoon, jossa demonit ja vastaavat ovat symbolisia. Demonioppia pidetään siis väärinkäsityksenä, jonain joka on olkiukko jota kukaan ei kannata.

Olen tässä melko vahvasti erimielinen. Demonioppi ei ole kirkon opin eikä kirkon käytänteiden vastainen asia. Se on enemmänkin hävetty asia, ei vastainen asia. Se, että siitä ei haluta puhua ei tarkoita samaa kuin että sitä ei ole olemassa. Ja tässä asiassa katolinen kirkko ei todellakaan ole yksin.
1: Demoniopin näytteitä on jätetty esimerkiksi moderniin katekismukseen. (Jonka tavaaminen on varmasti dogmatiikkaan tutustumista tavalla jota uskontoon tustuva uskontokriitikko tekee.) "Emme osaa selittää, miksi Jumala on sallinut pahan syntyä ja miksi hän sietää sen mahtia. Kristittykin kokee karvaasti pahan vallan omassa elämässään. Edes usko ei näytä vapauttavan meitä sen tuhoavilta voimilta. Rukoilemme kuitenkin, että Jumala itse taistelisi puolestamme. Hän antaa meille kerran lopullisen voiton ja vapautuksen kaikesta pahasta. Jumalan valta on Saatanan valtaa suurempi." Saatana vaikutuksineen on tuossa melko vahvasti konkreettinen ei symbolinen.
2: Ja tosiasiassa voidaan katsoa myös uskovaisten kannattamia asioita. (Joka on jotain jota uskontokriitikko tekee tutustuakseen uskonnon sosiaaliseen puoleen jota ei saa halveksua ja ylenkatsoa, kuten arvoisat uusateismikriitikot usein jaksavat muistuttaa.) Seurakuntalainen tässä taannoin uutisoikin siitä että valtaosalle papeistakin saatana on kaikkea muuta kuin symbolinen "Kirkon tutkimuskeskuksen ja Radio Dein tutkimus paljastaa, että kirkon työntekijät ottavat puheen pahan voimasta ja pimeyden henkivalloista tosissaan. Kyselytutkimus kertoo, että 68 prosenttia kirkon eri työalojen työntekijöistä sanoo uskovansa vakaasti saatanan olemassaoloon. Tämän lisäksi joka viides kirkon työntekijä pitää persoonallisen pahan olemassaoloa todennäköisenä." ja ennen kaikkea rukouksilla ja rituaaleilla on todellista lääketieteellistä mahtia - näin on pakko olla koska vaikka parannusprosessi olisi kuinka yliluonnollinen, paraneminen on maallinen asia - "Kaksi kolmesta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon työntekijästä uskoo, että rukouksen avulla voidaan parantaa ihmisiä. Vain joka sadas kirkon työntekijä katsoo, ettei Jumala tee parantamisihmeitä nykyaikana."

Tämä nähdäkseni paljastaakin sen, että uskontokritiikki on nykykulttuurissa riivattua. Sillä kirkko ja uskovaiset eivät pelaa kriitikoiden kanssa rehtiä peliä. Uskontokriitikoille esitetään että he eivät osaa ja tunne asiaa vaikka se kuvaisi valtaosan uskovaisten ja pastorien ja uskon eksperttien kantoja asioihin. Sen sijaan en ole koskaan kuullut että uskonjulistajia rajoitettaisiin ja haukuttaisiin samalla tavalla. Että heidän koko sanomisensa mitätöitäisiin samalla tasolla selittämällä siitä miten kaikki eivät uskokaan tuolla opetetulla tavalla. Uskontokriitikon vaaditaan tuovan kritiikin alle vain sellaisia asioita joita 100% uskovaisista kannattaa. Mutta uskovainen saa julistaa oppiaan syvällisenä ja oikein ymmärrettynä kristillisyytenä ja valtionkirkon vakiotilana vaikka vain 2% kannattaisi sitä esitettyä näkemystä. ("Vain kaksi prosenttia kirkossa työskentelevistä ei usko saatanan olemassaoloon lainkaan".) Mikä tietenkin sopii siihen kirkkokeskustelun teemaan jossa teologin paperit antavat oikeuden puhua, kommentoida ja tulkita vaikka evoluutioteoriaa. Mutta jossa fyysikon, biologin tai neurotutkijan paperit ovat irrelevantit kun tunkeudutaan uskon alueelle. Että ei voida pitää tieteellistä tasoa yllä tuollaisella humpuukilla. (Luonnontieteilijöihin kohdistetaan uskovaisten puolella vähättelevää kieltä. He eivät kuitenkaan vastuta tai pidä uskonnon kautta tehtyhen tulkintojen tekemistä vääränä tai huonona silloin kun sillä on empiirisiä sovelluksia vaikka lääketieteen tai biologian tai astronomian alalla.)

Tässä kontekstissa ei ole ihme että "ylilyöntejä" kohdellaan ylimalkaisella hyihyillä. Ihme on se, että joku ei käytä tätä hyväkseen ja vaikka esimerkiksi toistele seurakuntatyössä sen tyylisiä asioita joita itselläni on tullut omakohtaisesti vastaan. Sillä demoni on hyssytelty lähinnä mediasyistä. Eikä kukaan missään koskaan voi olla mitenkään relevantti tai taitava panemaan mitään kapuloita näiden toimijoiden rattaisiin.

Mitä huono ateistinen argumentti opettaa meille vähän kaikesta?

Kuvitellaan että jonnekin ilmestyy ateisti joka esittää seuraavan päättelyketjun:

P1: Gödelin epätäydellisyyslauseen mukaan jokainen päättelyjärjestelmä on epätäydellinen, koska lukuteorian sisältävä aksiomaattinen järjestelmä on epätäydellinen sillä aina on tosia lauseita, joita ei voi todistaa järjestelmän sisäisillä menetelmillä. (Eli mikään "riittävän ilmaisuvoimainen", eli täydellinen ja luonnolliset luvut sisältävä, ja sisäisesti ristiriidaton aksioomajärjestelmä voi koskaan osoittaa omaa ristiriidattomuuttaan.
P2: Jumala on määritelmien mukaan täydellinen, ristiriidaton, kaikkivoipainen päättelyjärjestelmä.
J: Siispä Jumalaa ei ole olemassa.
Tämä ei ole nähdäkseni kovin vakuuttava argumentti. Mutta on hyvä katsoa miksi. Sillä se opettaa hyvin paljon kaikesta muusta. Ensimmäinen huomio on se, että se ei ole sisäisesti ristiriitainen lausuma. Premisseistä seuraa johtopäätös. Lisäksi Gödelin epätäydellisyysperiaatteeseen viitataan hyvin usein teologien parissa. He korostavat sillä yleensä sitä että tiede on rajallista. Ja siksi tulisi ikään kuin myöntää tieteen epätäydellisyys. Tässä he usein tunnustavat että Gödelissä on pieni heikkous. Nimittäin se, että se koskee vain järjestelmiä joissa on lukuteoria. Ja näin se voitaisiin kenties kiertää ohittamalla koko lukuteoria. Mutta he toisaalta uskovat että Gödel pätee myös muualla, siis myös luonnontieteissä. Ja tässä oletuksin minäkin tässä nyt lähden liikkeelle. (On ihan hyvä antaa vähän löysää tässä.)

Aloitetaan jumalatodistusteologiasta.

Koska huomio on nyt vahvistanut Premissi 1 nojaa koko päätelmä sen varaan, että onko Premissi 2 paikkaansapitävä. Selvästi siinä on jotain oleellista. Moni väittää että juuri Jumalan kaikkivoipuus olisi jotain joka ikään kuin tekisi siitä jotain jota tiede ei voi käsittää. Mutta jos tiede on aksiomaattinen ja matemaattinen järjestelmä - kuten teologit olettavat väittäessään Gödelin olevan kun soveltavat sitä tieteenfilosofiaan - niin siinä tapauksessa voitaisiin täysin sanoa että tiede nimenomaan kykenisi täysin falsifioimaan kaikkivoivan Jumalan. Argumentilla on ote omnipotenssiin.

Mutta moni onkin enemmänkin sitä mieltä että tosiasiassa P2 ei oikesti kuvaa relevantisti Jumalaa. Tämä muistuttaa alkusyyargumenteissa olevaa erimielisyyttä joka syntyy siitä että tiedemaailma kuvaa miten singulariteetin aikaansaama kvanttivaahto tai muukin olisi ikään kuin Jumala. Jolloin argumentin koherenttius ei tyydytä koska premissistä ei olla samaa mieltä. Jumala ei ole jotain joksi tuollaista nyt kutsutaan yleensä. Jumala on kenties luoja lähes väistämättä yhdenlainen alkusyy, mutta kaikki alkusyyt eivät välttämättä ole Jumalia. Ja tässä mielessä ateistisen Gödel -argumentin teho heikkeneekin jo huomattavasti.

Sillä esimerkiksi ristiriidattomuus on jotain josta käydään ankaraa keskustelua. Teologien mielipiteitä on esimerkiksi jakanut klassinen lapsen esittämä kysymys "Voiko Jumala tehdä niin suuren kiven että ei kykene nostamaan sitä?" Ja tässä kohden esille nousee se, että moni tosiaan näyttää korostavan Jumalan ristiriidatonta luonnetta. Itse asiassa teologiassa on hyvin vahva Jumalan Logos -luonnetta korostava suuntaus jossa ratkaisu ongelmaan on juuri se, että Jumala ei tee ristiriitaisia asioita ja että kaikkivoipuus ei tarkoita sitä että voi tehdä ristiriitaisia asioita vaan juuri sitä että voi tehdä kaikkea mikä on koherenttia. Tämä kertoo että Gödel -argumentti on kuitenkin vanginnut jotain hyvin oleellista. Ja tätä kautta voidaan huomata että esimerkiksi Leibnizin "paras mahdollinen maailma" -ajatus vaatii usein turvakseen selityksiä siitä että vain sisäisesti koherentit asiat ovat mahdollisia. Esimerkiksi luonnonlakeja rikkomatta ei voida tehdä vasaraa joka naulaisi nauloja mutta ei rikkoisi etusormea, joten täytyy rajoittua siihen mitä koherentit säännöt sallivat ja antaa ihmisille vaikka kipuaisti. (Ja ratkaista näin kärsimyksen ongelmaa.) Samoin Intelligent Designin parissa tämä kohta korostaa kaikkia niitä argumentteja joissa esimerkiksi William Dembski korostaa että maailmassa kohteet ilmentävät CSI -nimistä informaatiota joka on ominaisuus jota voi siirtyä vain tasoilta jossa tätä CSI -ominaisuutta on enemmän. Tämä ajatus tekee Jumalasta hyvin suuressa mielessä suuren kalkyylikoneiston. Joten itse asiassa argumentilla on yllättävissä määrin raateluvoimaa. Se selvästi kumoaa tietyt jumalamallit jonain josta matematiikka todistaa sen että niitä ei voi olla.

Eipropositionaaliseen Jumalaan.

Kuitenkin tämä on selvästi hyvin partikulaari. Ja todistuksen suurin heikkous onkin juuri siinä että P2 argumentti toimii eräänlaisena matemaattisena hämäyksenä. Se latistaa "kaikkivoipuuden" hyvin eksaktiin määritelmään. Ja vaikka tämä kenties onkin yksi tämän sanan merkityssisältö, niin se ei kata kaikkia - tai moniakaan - tapoja katsoa tätä aspektia. Tämänlaatuinen temppu on usein vakuuttavaa. Mutta se on myös mahdollisesti ihan täydellistä huijausta ja puijaushumpuukia.
1: Ja huijaus ei ole liioiteltua. Se tunnetaan esimerkiksi ennustajilla menetelmänä jossa ensin tehdään epämääräinen ennustus. Ja sitten kun jotain tapahtuu, niin jälkikäteen selitetään miten asiat sopivat tähän kuvaukseen. Tässä helposti unohtuu että muitakin tulkintoja on. Joten tämä "yksi arvaus" pitää itse asiassa sisällään "tosi monta erilaista arvausta". Ratkaisu on cherry pickingiä joka on niin ovelasti tehty että sitä voi olla vaikeaa nähdä. Tämä on toki yleistä myös esimerkiksi kun Pyhiä Kirjoja tulkitaan. Monet Buddhalaiset esimerkiksi mielellään lukevat buddhalaisia kirjoituksia ja täsmentävät miten vertauskuva voi tarkoittaa vaikka kvanttifysiikan löytöjä. Tämä toki sopii määritelmään, mutta matkan varrella on tehty täsmennytys jossa ohitetaan se että tämä alkuperäinen vertauskuva oli paljon monimerkityksellisempi. Ja tämän epätäsmällisyyden vuoksi argumentin uskottavuus heikkenee merkittävästi. Ateistin Gödel -temppu on tältä kohden melko tavallinen huijauskikkakutonen johon turvaudutaan kun halutaan vaikuttaa uskottavilta ja mitään kunnollista substanssia ei ole.

Ja itse asiassa "Voiko Jumala tehdä niin suuren kiven että ei kykene nostamaan sitä?" -kysymykseen on vastattu myös mystisesti. Siinä ajatellaan että logiikka on Jumalan rinnalla heikko. Eli Jumala nimenomaan kykenee ihmeisiin joissa vasara ei riko etusormea vaikka se voikin rikkoa nauloja. Eli tämänlaatuinen ihme ei vain ehkä tapahdu usein mutta onkin täysin hyvin Jumalan ulottuvilla. (Joka mahdollisuutena palauttaa pahan ongelman kipuaistiratkaisun lähettäjälle. Leibnizin kannattajat joutuvat siis ihan oikeasti kiistämään a priorisesti tämänlaiset ihmeet täysin jonain jota ei voi tapahtua. Koska jos Jumala pelastaa yhden etusormen, miksi Hän ei pelastaisi niitä kaikkia?)

Tästä voidaan päästä siihen että "Jumalalla ei ole ominaisuuksia" klassisessa mielessä. Tässä kohden esille nousee kuitenkin se ongelma jota Ilkka Pyysiäinen on korostanut. Jumalan olemassaolokin muuttuu joksikin josta on aivan yhtä väärin sanoa että "Jumala on olemassa" kuin "Jumala ei ole olemassa". Käytännössä tämän Jumalanäkemyksen hyväksynyt on sinänsä suurissa ongelmissa että hänen tulee ottaa vakavasti kantaa muutamaan asiaan. Esimerkiksi : Jos Jumala ei ole kielen kuvattavissa, niin miksi tästä kirjoitetaan kirjoja. Miksi vaivautua sanomaan jostain josta ei voi puhua? Miksi on hyllymetreittäin kannanottoja jos kantaa ei voi ottaa? Miksi siitä pitäisi keskustella? Lisäksi jos tämä näkemys estää rationaalisen ateismin esittämisen, koska ateisti joutuisi kumoamaan jotain eipropositionaalista, niin miten teismi on rationaalista. Ja jos uskovainen esittää kannanottoja joissa "Jumala on rakkaus" tai esittää että "Jumala loi maailman" tai "Jumala pelastaa tuonpuoleiseen ihmisten sielut heidän kuolemansa jälkeen" on kyseessä selvästi vaikutussuhteita joissa on vahva attribuuttien henki. Ovatko kaikki nämä näkemykset roskaa joka pitäisi kieltää? Ja jos ei, niin miksi tämä eipropositionaalisuus olisi mikään este ateistisille argumenteille ja kannanotoille?

Mysteerisyys on Gödelhuomautuksen ulkopuolella. Mutta se on sitten toisten argumenttien alla. ; Jumala-argumentissa usein korostetaan miten ateistinen argumentti on niin tarkkarajainen. Tässä ei usein huomioitava että tosiasiassa Jumalakysymyksessä on monia keskenään ristiriitaisia ja erilaisia näkemyksiä jotka voidaan listata muotoon A, B, C, D. Ja jos ateisti kumoaa jokaisen näistä eri argumenteilla, ei yksikään argumentti tehoa jokaiseen kohtaan. Mutta silti teistille ei jäisi kiveä kiven päälle. Tätä vaihtoehtoa läpikäydään hämmästyttävän vähän kun ateistien argumenttien "tarkkarajaisuutta" mietitään. (No, rehellisesti sanoen olen itsekin ollut vähän vastahankaan tässä kysymyksessä. Ja korostanut että ateisti voi falsifioida partikulaareja Jumalia. Ja monet näistä ovat jotain johon moni ihminenkin uskoo, joten monien uskonto kaatuu tai ainakin pitäisi kaatua siihen. Mutta siitä huolimatta generaali ajatus Jumalasta olisi jotenkin suojassa.) Tämän blogauksen kannalta relevanttia on kuitenkin että on selvästi suosittu teologinen näkemys johon Gödel -kortti ei toimi. Niitä voi olla lukuisiakin. Mutta tässä kohden on selvää että argumentti on koherentti, mutta ei kovin kaikenkattava. Ja siksi ei täydellinen. (Anteeksi intended pun tässä kohden.)

Mutta mitä tässä itse asiassa tehdään?

Logos -jumalasta mainitessani en voi olla nostamatta esiin niitä teologian suuntauksia joissa uskotaan warrantiin. Tässä uskotaan että Jumala on antanut meille aistin ja älyn jotka ovat luotettavia. Ne siis kykenevät tuottamaan täydellistä tieteellistä tietoa. Voitaisiin kysyä että osuuko ateistin Gödel -kortti siihen? Voisi sanoa että kyllä, jos tiede on matematiikkaa. Tämä muistuttaa itse asiassa siitä että kun ihmisen tieteen rajallisuutta korostetaan, helposti unohdetaan mahdollisuus että tämä voisi koskea myös sitä mitä Jumala voi meille antaa. Ja rajallisina ihmisinä tuntuu mahdolliselta että Jumala ei Gödel -mielessä ole antanut meille kykyä luottaa tietoomme täydellisesti. Siitä huolimatta että Plantinga on arvioinut warrantin todennäköisyyksiä nimenomaan siten että hän on listannut erilaisia asioita joihin uskoa ja katsonut että millä todennäköisyydellä edes yksi niistä olisi väärin.

Mutta laajemmassa mielessä argumentti ei itse asiassa tarkoita kovinkaan paljoa. Sillä se nähdäkseni nojaa hyvin virheelliseen ajatukseen tieteestä. Olen usein korostanut sitä miten skientismin kriitikoilla on pakkomielle loogiseen positivismiin. Ja skientismin mahdottomaksi todistaneen Gödel -argumentaation kohdalla voidaan sanoa että tehdään juuri sama virhe kuin tehdään silloin kun kuvitellaan että falsifioidaan Jumala epätäydellisyyslauseen avulla. Argumentti on hyvin partikulaari. Se tehoaa loogiseen positivismiin. Mutta valitettavasti juuri kukaan ei nykyään kannata loogista positivismia, ainakaan siinä muodossa missä tämänlaatuinen kritiikki olisi relevanttia.
1: Ja mikä surullisinta, Gödeliä käytetään vielä enemmän väärin jos ajatellaan että se todistaa että nimenomaan ateismi olisi kannanotto jota ei saataisi ja voitaisi tehdä. Gödel ei nimittäin sano oikein mitään joka kertoisi yksittäisistä todistettavista lauseista. Hän sen sijaan sanoo todistusjärjestelmästä laajana kokonaisuutena. Todistus kertoo että osa järjestelmän tosista lauseista ei ole todistettavissa järjestelmän sisältä, vaan siihen vaaditaan jotain toista järjestelmää. Tästä vedetään aika pitkälle jos väitetään että sen on oltava juuri tietyn osan. Miksi kyseessä on juuri ateismi eikä gravitaatioteoria? Miten voimme luottaa menevämme kauppaan ja sanoa siitä mitään perusteltua? Siksi että kyseessä ei ole tieteellinen ajattelu vaan arkiuskomusten eitieteellinen esittäminen? Eli koska ollaan täydellisessä tietorelativismissa? Vai siksi että oikeasti ihmisillä on kaksoisstandardi joka sallii tieteen pitävän paikkaansa gravitaatiovakion ja GPS -paikannukseen liittyvän tieteen kohdalla ja vihollisena onkin sitten se paha ateismi jota tässä halutaan piinata ja siksi argumentti kohdistetaan omituisella tavalla joka ei ole argumentatiivisesti pätevä? Valitettavasti jos Gödelin epätäydellisyysperiaate muuttuu demarkaatiokriteeriksi joka rajaa ateismin aksiomaattisesta systeemistä, niin hommassa ei ole enää mitään järkeä. Gödel sentään sanoo jotain tieteellisestä maailmankuvasta kokonaisuutena. Nimittäin sen voiko sellainen olla deduktiivinen ja täydellisesti todistettu järjestelmä jossa ei ole pätkääkään metafyysisiä oletuksia. Siinä mielessä sillä on pieni vaikutus tieteelliseen maailmankuvaan. Mutta ateismi tähän päälle ei sitten oikeastaan muuta yhtään mitään. Ateismi on tämän periaatteen nojalla samoissa hankaluuksissa kuin gravitaatiovakio. Josta taas harva Gödelinheiluttelija ei ole valmis luopumaan...

Jostain syystä teologit ovat jämähtäneet ajatukseen jossa tiede on matematiikkaa. Ja että kaiken täytyy siksi olla deduktiivista. Ajatuksena on että sen ulkopuolella mitä tiede ei matemaattisesti todistaa fysikaalisen todellisuduen ilmiöksi on sitten metafysiikkaa tai jotain jossa on seassa metafysiikkaa. Ja jos metafysiikkaa on yhtään niin tiede on todistanut itsensä mahdottomaksi ja puutteelliseksi ja huonoksi. Ja tämä sitten jotenkin antaisi gloriaa teologialle. (Vaikka tosiasiassa teologien pitäisi todistaa että metafysiikka tekee tämän kaiken laadukkaammin ja paremmin. Mistä vaietaan hämmästyttävällä innolla.)

Tiede kuitenkin enemmänkin käyttää matemaattisia apuvälineitä kuin noudattaa matematiikan sääntöjä, kuin matematiikkaa. Tämä näkyy itse asiassa jo Popperin perusteluissa. Hänhän kritisoi loogista positivismia ja ehdotti sille vaihtoehtoa. Ja hänen perusargumenttinsa oli siinä että induktio ei palaudu deduktioksi. Ja tiede taas harjoittaa nimenomaan induktiivista logiikkaa. Tämä pakotti luopumaan metafysiikattoman loogisen positivismin hybrishengestä. Kukaan ei nykyään usko että tiede olisi puhdasta matemaattista todistamista. Popperinkin ideana on vain se, miten induktio voidaan kumota deduktiivisesti. Modus tollens -rakenne tarkoittaa että voimme varmasti tietää että jokin induktio on kohdannut vastaesimerkkinsä joka todistaa tämän induktion mahdottomaksi. Ja siksi induktiot jotka kestävät testejä eivätkä kumoudu, korroboroituvat. Tämä on kenties jotain jota voi kutsua tieteelliseksi todistamiseksi. Mutta se ei ole matemaattista todistamista.
1: Huomio on järkyttävä kun tiedostaa miten moni skientismin kriitikko heiluttaa sekä Gödeliä että induktion onglemaa tieteen rajallisuutta korostaessaan. Kun tietorelativismi on tärkeintä, ei kannata miettiä että jos tiede on induktio ja induktion ongelma paljastaa että induktiota ei voi täysin palauttaa deduktioon vaan aina jää deduktiivisesti todistamatonta metafyysistä jäännettä, niin miten ihmeessä matemaattisia, puhtaasti aksiomaattis-deduktiivisia järjestelmiä koskevat rajoitteet olisivat yht'äkkiä lavennettavissa johonkin joka hyväksyy induktiot todistamisessa riittävän hyvinä...

Itse asiassa jos katsotaan modernia tieteenfilosofiaa, joka siis on yli sata vuotta vanhaa, niin tosiasiassa näitä onglemia on käsitelty hyvinkin ankarasti ja paljon. Ja ne on huomioitu. Esimerkiksi Imre Lakatos on korostanut tutkimusohjelman hedelmällisyyttä tieteen kriteerinä. Ja hän käsittelee matematiikan ja tieteen suhdetta sellaisessa teoksessa kuin "Proofs and Refutations". Jossa hän nimenomaan haastaa matemaattisen formalismin ehdottomuuden. Hän korostaa määritelmien täydentymistä ja korjailua. Ja kaikkea sellaista jossa matematiikka on renki mutta ei isäntä. ; Itse asiassa Lakatos nimenomaan nojaa matematiikan epätäydellisyyden tunnustamiseen luodessaan oikeutusta omalle ajattelutavalleen.

Tämänlaatuisessa näkemysmaailmassa tieteellinen maailmankuva voitaisiin oikeasti määrittää joksikin aivan muuksi kuin klassisen "epistemologia vs. metafysiikka" -jaottelun mukaiseksi. Kysymyksessä voisi olla vaikkapa se, että "tieteellinen maailmankuva on sellainen jossa on vain sellaisia elementtejä jotka ovat hedelmällisiä tutkimusohjelmia tai sellaisten kannalta relevantteja." Tämä ei selvästi ole jotain "jota ei voi olla kenelläkään". Sillä se ei vaadi sitä että jokainen kohta olisi deduktiivisesti todistettu. Tai edes hyvin vankan todistekasan alla, tutkimusohjelman hedelmällisyys ei vaadi tätä. Tämä näkökanta antaa itse asiassa hyvin oikeuden olla skeptikko ja jossain määrin myös ateisti. Sen sijaan tässä näkökulmassa on hyvin vaikeaa olla teisti. Sillä vaikka Jumala ei kenties ole ristiriidassa tieteen kanssa, se ei selvästi ole tieteellinen tutkimusohjelma. (Paitsi kreationistit yrittävät siitä sellaisen tehdä joten se teoriassa voisi tämänlaisen lähestymisen kannalta olla sellainen.)
1: Skientismin naurettavuutta korostavat ihmiset eivät jostain syystä nosta tätä näkökulmaa vastaan vankkaa argumentaatiota. Ei, vaikka se olisi tieteellisen maailmankuvan kannalta relevantimpaa kuin Loogisen positivismin, "kuolleen hevosen" intobashailu, "hakkaaminen". On hämmentävää miten tätä partikulaaria ja eisuosittua tiedekuvaa hakataan ja miten läpitunkevana ja ohittamattomana siihen liittyviä argumentteja pidetään.

Ongelmia metafysiikalle.

Eli "induktio ei ole deduktiota" joten Gödelin ongelmat koskevat enemmänkin matematiikkaa kuin tiedettä. Gödel ei siis romuttanut tieteellistä maailmankuvaa tai osoittanut että skientismi ei voi pelittää. Sen sijaan se romutti Hilbertin ohjelman "matematiikan perustan" löytämisestä (aksiomaattinen järjestelmä, joka yksin kattaisi kaiken matematiikan). Ja tässä kohden on hyvä huomata että tämä näkökanta tuo sitten teismille yllättävän ongelman. Nimittäin jos katsotaan mitä ihminen tekee kun hän tekee metafyysisiä argumentteja, voidaan huomata että ala on rationalismin läpitunkemaa. Tämä tarkoittaa sitä, että siinä missä empiristit ovat muuttaneet epostemologiaa hyvin induktiokeskeiseksi, on metafysiikka hirvittävän deduktiokeskeistä. Siinä käytetään deduktiivista päättelyä ja jopa matematiikkaa apuna.

Lisäksi teologialla on tässä kohden historiallista taakkaa. Sillä Hilbertin unelma oli jotain johon luotettiin melkoisen vankasti. Jumalan ajateltiin oleavan täydellinen logos. Ja matematiikalla nähtiin hyvin kaikkivoipia ominaisuuksia. Joten ei ihme että moni on ajatellut että nämä olisivat jotenkin erityisen vahvasti liitoksissa. Matematiikan monikykyisyyttä on käytetty jonain joka viittaa Jumalisuuteen maailmassa. Ja tätä on salakuljetettu osana teologiaa hyvin laajasti, tavalla jonka siivous ei ole vielä täysin kulkenut läpi edes kaikkia yleisimpiä teistisiä argumentteja. Eli siitä on jäänteitä hyvin monessa paikassa. Osa argumenteista suorastaan nojaa tälläisten konseptejen varaan. Ja tässä kohden väittäisin että jos minä olisin uskovainen, niin heiluttelisin Gödelin lausetta "skientismin naurettavaksi tekevänä" ilmiselvänä TODISTEENA hyvin hyvin varovaisesti.
1: Itse asiassa minä olisin koko konseptin kohdalla ihan hiljaa. Laittaisin banaanit korviin ja menisin muualle. Ryhtyisin kenties konservatiivioikeistolaiseksi. Kannattaisin kenties warrantia ja saattaisin sanoa että Gödel on "true but irrelevant". Että loogiselle positivismille on tilaa. Sillä uskovainenhan tunnetusti tietää Totuuden niin etiikan kuin maailmankin tilasta. Tietorelativismi on liberaalia biasta. Että moraali on objektiivista ja koska siitäkin voidaan tietää niin muutkin asiat voivat olla objektiivisia. Ja näin voimme tietää, paitsi että homoilu on epäeettistä, niin myös sen että evoluutio on kakkaa. Ja että Jumala rakastaa meitä ja pelastaa meidän sielumme tuonpuoleisessa. Abstraktin ominaisuudettomaan tai muutoin vaan hengettömän alkusyyn sijaan nojaisin hyvinkin attributionalisoituun antropomorfistettuun Jumalaan. Eli siihen mihin suurin osa teistisistä ihmisistä uskoo. Boyerin psykologiset näytöt ainakin viittaavat nimenomaan siihen että abtraktiot ovat korkeintaan teologisesti korrekteja. Ihmisten käytös paljastaa että he eivät usko niihin itsekään.

Mutta kaikista hupaisin näkökulma asiaan saadaan kuitenkin kun katsotaan tämän kaiken jälkeen asioiden mittasuhteita. Gödelin epätäydellisyysperiaate on ensi sijassa matematiikkaa. Sillä on teistiseen metafysiikkaan kohtuu läheinen suhde. Ja sen suhde tieteentekoon on sitten jo hyvin abstrakti, ellei peräti olematon. Kuitenkin kun sitten katsotaan mihin tätä argumenttia usein käytetään, voi huomata että sitä käytetään kaikista useiten skientismiä vastaan. Eli konkretisoimaan tieteenteon rajoja. Kukaan teologi ei kuitenkaan ole heiluttamassa samaa korttia matematiikan kohdalla. Siellä ei selitetä että kaikki matematiikka on turhaa ja että matemaattista näkemystä ei edes ole. Että maailmankuvallista matematiikkaa. Matemaatikot, eli ne joihin Gödel koviten iski, sen sijaan jatkavat prosessiaan. He ovat lähinnä uudelleenmäärittäneet matematiikan tavoitteet. Ja itse asiassa Gödel on luonut heille varmuuden siitä että heillä tulee aina olemaan töitä. Matematiikka kun on, todistetusti, aina kesken.

Mahdollisuutta vastaavaan ei sitten oikein suoda skientisteille. Vaikka suhde matematiikkaan on etäisempi kuin teologeilla metafyysisine kiemuroineen. (Teologit eivät edes puhu siitä että Gödel jotenkin estäisi teologianteon ja tuhoaisi metafysiikan.) Sitä saakin kuulla että jos on ateisti jolla on tieteellinen maailmankuva, niin sitten pitäisi olla ihan hiljaa. Koska tieteellinen maailmankuva on mahdoton. (Ja monesti kuulee että oikea ateisti ei edes puhuisi ateismistaan, vaikka ateismi voi pitää sisällään juuri kannanoton Jumalan olemassaolemattomuuteen joten tietyssä mielessä jos joku ei ota kantaa Jumalan olemassaoloon hän on korkeintaan uskonnoton.) Mutta Jumalakysymyksessä sitten paiskitaan mielellään esille sitä että teisti voi olla hyvinkin tieteellinen ajattelija, että Jumala ei mitenkään estä tieteellistä maailmankuvaa. Tämä asenne kertoo siitä että Gödel -heitoissa on kysymys jostain muusta kuin argumentaatiosta. Kysymys lienee hyvin syväänluodatusta asennevammasta.

Evoluutio, evolutionismi ja etiikka

Evoluution ja etiikan välille vedetään mielellään hyvinkin monenlaisia suhteita. Osa kiistää evoluution ja etiikan välisen yhteyden. Osa taas korostaa syvästi niiden yhteyttä. Kreationismissa perussävynä on hyvin usein se, että ns. "evoluutioon uskominen" johtaa nihilismiin jossa mitään moraalista hyvää tai pahaa ei ole. (Ja tämän kanssa sisäisesti ristiriitaisesti se johtaisi myös siihen että "might make it right" ja eugeniikka olisivat se eettinen malli johon evoluutio velvoittaisi.) koska ihminen on merkityksetön jos ei ole osana jotain itseään suurempaa. Toisaalta esimerkiksi Eero Junkkaala on "Alussa loi Jumala" -kirjassa että on tehtävä ero evoluutioteorian ja evolutionismin välillä, koska hänestä evoluutioteoria on biologiaa ja evolutionismi on filosofiaa. Hyvin lähellä tätä on sitten ideologialtaan marksismiin kallellaan ollut Stephen Jay Gould joka korosti NoMa -periaatetta jossa uskonto ja tiede vastaavat keskenään aivan eri kysymyksiin.

Nämä yllämainitut ovat kaikki jossain määrin nimenomaan teologisia lähestymistapoja. Mielestäni myös tavallaan hyvä huomata että teologiasta poikkeavaakin evoluution ja ideologian välistä erottelua on tehty ; Monesti evoluutioteorian kannattaminen liitetään mielikuvissa sosiaalidarwinismiin. Ja tällöin ei tarvitse olla mikään "kreationismiin kallellaan oleva" Tapio Puolimatka. Moite evolutionismista, jopa se häijyin ja sydämettömin sellainen, onkin usein nimenomaan "eiteistisin korostuksin" kulkevien humanistejen tekemää. Moitteen pääsyy on tällöin se, että he näkevät kaikessa hieman liikaakin ns. geneettistä determinismiä. Jos geneettinen determinismi olisi totta, se olisi vakava uhka heidän tietyille eksistentialistisille käsityksilleen ja veisi pohjan tätä kautta ideologialta ja siihen liittyvältä politisoinnilta.

Itse olen toki tähän liittyen suhteellisen maltillinen.

Omaa malliani luultavasti lähimpänä on Mats Björklund, joka kirjassaan "Evoluutiobiologia" esittää, että (1) jos genetiikan luonnollisuuden ja sen että ihmisiä voi jalostaa näkee tarkoittavan samaa kuin oikeuden eugeniikkaan, niin tekee ns. naturalistisen virhepäätelmän. (2) Eugeniikkaprojektit toteutettiin aikanaan menetelmillä jotka eivät ole edes tämän naturalistisen virhepäätelmän jälkeen toimivia ja (3) vaikka evoluuutiomekanismeista voi tehdä ismin, niin siitä huolimatta natuarlistisen virhepäätelmän välttämisen jälkeen evoluutiota on mahdollista tutkia empiirisesti ja silloin evoluutioteoria ei ole mikään ismi jossa voisi olla mitään dogmia koska luonnontieteissä falsifioituvuus pakottaa kaikki väitteet joksikin jonka todistusaineisto voisi kaataa.

Tämä johtaa siihen, että löydän yllättävän hengenheimolaisen. Nimittäin uusateisti Richard Dawkinsin. Sillä siinä missä Sam Harris edustaa objektiivista moraalia, jossa humen giljotiini on filosofinen hirvitys jonka kritisoiminen on niin tärkeää että valtaosa "Moraalinen maisema" teoksesta on omistettu tälle aiheelle. Dawkins ajaa aivan toisenlaisia arvoja. Hän on esimerkiksi sanonut
* "Q&A" -nimisessä talk showssa (8-3-2010) seuraavaa : "The absolute morality that the religious person might profess would include what, stoning people for adultery, death for apostasy, punishment for breaking the Sabbath; these are all things which are religiously based absolute moralities. I don’t think I want an absolute morality. I think I want a morality that is thought-out, reasoned, argued, discussed-based upon, almost say-intelligent design. Can we not design our society which has the sort of morality, the sort of society we want to live in?"
* BBC:n "Have youre say" -ohjelmassa (joulukuu 2007) "I'm not one of those who wants to stop Christian traditions. This is historically a Christian country. I'm a cultural Christian the same way as many of my friends call themselves cultural Jews or cultural Muslims. So, yes, I love singing carols along with everybody else. I'm not one of those who wants to purge our society of our Christian history."
* Ja ennen kaikkea hänen tekstinsä "Lying for Jesus" pitää sisällään korostuksen "there are two reasons why we need to take Darwinian natural selection seriously. Firstly, it is the most important element in the explanation for our own existence and that of all life. Secondly, natural selection is a good object lesson in how NOT to organize a society. As I have often said before, as a scientist I am a passionate Darwinian. But as a citizen and a human being, I want to construct a society which is about as un-Darwinian as we can make it. I approve of looking after the poor (very un-Darwinian). I approve of universal medical care (very un-Darwinian)."

Jostain syystä tätä ei muisteta. Ilmeisesti Dawkinsin ajatteluun ei ole tutustuttu syvästi, ja kenties ainut lähde koko Dawkinstietoisuudelle on se, että on luettu yksipuolisesti vain toisen puolen argumentteja aiheesta. Eli käytännössä kaikki tieto uusateismista on saatu - sen sijaan että oltaisiin luettu monien eri uusateistejen teoksia - tankkaamalla Alister McGrathin "Dawkins delusion" -kirja. Ja unohdettu että asiantuntija on asiantuntija vain omalla alallaan. Ja McGrath ei ole edes "entinen uusateisti" vaan jonkin muun mallinen "entinen ateisti" (jos sitäkään). Ja teologi ei ole asiantuntija ateismissa. (Heidän koulutuksensa näyttää rehellisesti sanoen antavan heille yhtä hyvät eväät kuin putkimiehen koulutus.)

Peruskantani on, että kun humen giljotiini ja avoimen kysymyksen argumentti ja vastaavat ovat varsin vahvoja eettisiä argumentteja, tästä voidaan päätellä että sellaista moraalia jonka ihminen voisi vain tietää on varsin kyseenalainen.

"Olen käsittänyt", että filosofiassa on yleisesti hyväksytty näkemys, että universaalia moraalia ei ole. Tällöin sellaiset premissit joissa vain oletetaan objektiivisen moraalin olemassaolo ovat suoraan epäuskottavia ja niiden varaan rakennetut argumentit ovat suoraan sanoen tyhjiä ; Ihmisillä on sen sijaan tunteita ja tavoitteita. Ja jos uskot että esimerkiksi yhteistyö, altruismi tai lasten autatminen ovat eettistä (perusoletus) niin siinä tapauksessa evoluutio selittää ne esimerkiksi niiden periaatteiden kautta joita Matt Ridley kertoo "Jalouden alkuperässä". Evoluutio siis kertoo miksi meillä on näitä piirteitä. Ne eivät kuitenkaan muutu suoralta kädeltä hyväksi etiikaksi vain siksi että evoluutio on totta, ja luonnollista, ja on tuottanut näitä piirteitä.;
1: Tässä voisin viitata Aumannin näkemykseen. Hänen kantansa objektiiviseen moraaliin, erimielisyyksiin moraalinäkemyksistä, ja ylimielisyyteen, on se että jos kaksi ihmistä ovat eri mieltä etiikasta, niin se johtuu joko (1) siitä, että nämä ihmiset eivät seuraa samaa logiikkajärjestelmää tai siitä, että (2) heidän lähtöoletuksensa ovat erilaiset. Tällöin erimielisyys voi esimerkiksi johtua siitä että ajatus objektiivisista moraaliarvoista johtaa vain riitelyyn, koska meillä ei ole mitään keinoa todistaa objektiivisten moraaliarvojen olemassaoloa oikeaksi tai vääräksi. Kenties objektiivinen moraali todella on olemassa, kenties ei. Mutta episteemisesti ihmisillä ei ole selvää keinoa havaita tätä. Ja näin koko keskustelu objektiivisesta moraalista on pahempaa kuin väärin. Se on tyhjää oman mielipiteen paasaamista. (Se on siis joko viihdettä, terapiaa tai erimielisten kiusaamista - ei viisautta.)
2: Toki tässä voidaan tutkia seuraussuhteita ja saada selville millaiset käyttäytymissäännöt aiheuttavat lyhyessä ja/tai pitkässä juoksussa ihmislajin yksilöille ryhmänä vähiten stressiä ja ymmärtää sellaiset käyttäytymissäännöt moraalina. Ja samoin miettiä millä ratkaisuilla yhteiskunta pysyisi mahdollisimman kauan pystyssä. Mutta koska kyse on parhaimmillaankin keskiarvosta, evolutiivisesti muuttuvista lajikohtaisista mieltymyksistämme, eikä kaikki säännöt ole kaikkien yksilöiden streessitasolla välttämättä aina myönteisiä, ajatus että jonkinlaiset käyttäytymissäännöt olisivat esitettävissä objektiivisina, on vähintäänkin naivi. Pitäisi siirtyä paremminkin puhumaan demokraattisesta moraalista tai lajityypillisestä käytöksestä.

Mutta koska muut eivät ole yhtä maltillisia kuin minä, leikkikää mukana kun unohdan omat periaatteeni.

Ehkä syynä on se, että monissa humanistisissa suuntauksissa joissa eksistentialismi nousee kuvioihin on korostettu sitä että kaikki tieto on ideologista. Tässä on usein kaksi elementtiä. (1) Joko informaatiolla on todellista merkitystä vasta, kun on valinnut puolensa tai ylipäätään sijoittuu tai tulee sijoitetuksi johonkin suhteeseen tämän informaation suhteen. (2) Tai objektiivisuus on harhaa ja jos korostaa objektiivisuutta jossain asiassa, joutuu jonkun toisen edustaman ‘totuuden orjaksi’. Informaatiota itsessään ei ole olemassakaan.

Tämä parivaljakko on siitä hyvä muistaa, että niiden filosofiassa ei tavallaan voida vetää toisaalta myöskään kovin jyrkkää eroa. Tämä johtaa siihen että Junkkaalan tapa jaotella ei ole oikein toimiva ; Kaikki tieto "informaatio" on eettistä ja ideologista. Samassa syssyssä menee tietenkin myös Gouldin NoMa -periaate. Jäljelle jää tavallaan, ainoana sallittuna tienä, Sam Harrisin viitoittama tie. (Eugeniikka ei yhäkään toimi, koska Björklund.) Tässä tiessä tosin katoaa suuri osa kaikesta kritiikistä. Koska kaikki on ideologiaa. Ei se, että jokin paljastuu ideologiseksi tai maailmankuvalliseksi tarkoita tämän jälkeen enään mitään. Se ei ole kritiikkiä, vaan seuraus alkupremisseistä. (Rehellisesti sanoen näitä ihmisiä vaivaa se, että "kun ainut työkalu mikä heillä on on vasara, niin kaikki ongelmat näyttävät nauloilta.")

Tällä tiellä joku (en minä) voisikin pitää humen giljotiinia ja muita vastaavia unohdettavina asioina. Ja siirtyä vahvasti vaikka sille suuntaukselle jossa lähtökohdiksi otettaisiin vaikka se mitä Matt Ridley kirjoitti "jalouden alkuperä" -teoksessa. Eli miten peliteoria selittää sukulaisten ja jopa eri lajien välistä yhteistyötä. Eli missä aggression lisäksi selitetään myös yhteistyö ja avuliaisuus. Ja josta sitten vetelee päätelmiä oikeasta ja väärästä. Ja korostaa että tämä on eettinen näkemys jossa moraalikatoa ei nimenomaan tapahdu.

Silloin kiinnostusta saattaa löytyä jopa Aku Vesalan ja Jonathan Jongin tuoreelle julkaisulle. Tämä on filosofiaa, evolutionismia, mutta sisäisesti vähintään yhtä koherenttia kuin teistien vastaava. He korostavat että EDA (Evolutionary debunking argument) -argumentit - eli argumentit joissa evoluutio on teismiä vastaan eikä pelkästään kreationismia vastaan - ja he hakevat siihen reittiä jossa nimenomaan ei sortuisi geneettiseen virhepäätelmään. "Evolutionary debunking arguments (EDAs) against religious beliefs move from the claim that religious beliefs are caused by off-track processes to the conclusion that said religious beliefs are unjustified and/or false. Prima facie, EDAs commit the genetic fallacy, unduly conflating the context of discovery and the context of justification. In this paper, we first consider whether EDAs necessarily commit the genetic fallacy, and if not, whether modified EDAs (e.g., those that posit falsehood-tracking or perniciously deceptive belief-forming mechanisms) provide successful arguments against theism. Then, we critically evaluate more recent attempts to argue that a more promiscuous evolutionary scepticism renders religious belief unjustified because, unlike commonsense and scientific beliefs, religious beliefs have no way out of such scepticism."

Tällä tiellä tulee outoja vastaan 1 ; Ironiaa Plantingalle.

Alvin Plantinga on korostanut EAAN -argumentissaan, että evoluutio, jos olisi totta, johtaisi siihen että ihminen ei voisi luottaa luonnontieteisiin. Mutta Plantingaan on vaikeaa suhtautua muuten kuin ironialla. Sillä hän viittaa usein ja toistuvasti ja vahvasti Roderick Chisholmiin kritisoidessaan epistemologista metodismia. Plantingalle on tärkeää että hän saa Chisholmin viittaaman ikuisen regression tietoon. Plantinga lainaakin "Reason and Belief in God":issa (s. 76) että tässä "We must assemble examples of beliefs and conditions such that the former are obviously properly basic in the latter, and examples of beliefs and conditions such that the former are obviously not properly basic in the latter. We must then frame hypotheses as to the necessary and sufficient conditions of proper basicality and test these hypotheses by reference to those examples." Plantinga menee kuitenkin vikaan tavalla jonka ratkaisu on Chisholmin itsensä tiedostama. Plantinga tekee tämän ohittamisen selvästi sen vuoksi, että hän saisi teismille mahdollisimman suosiolliset kriteerit siihen minkälainen hyvä perususkomus on. Chisholmin lähestymistavassa varoitetaan juuri tästä. "The Problem of the Criterion" -teoksessa - joka on juuri se teos johon Plantinga viittaa perustanaan - Chisholm korostaa, että "We are all acquainted with people who think they know a lot more than in fact they do know. I’m thinking of fanatics, bigots, mystics, and various types of dogmatists." ja kiistää perususkomuksiksi ottamisen koska siitä nyt seuraa se, että vakaumus laitetaan premisseihin perususkomuksena, ja tämän jälkeen tie on auki mille tahansa. Tieto lakkaa luonnollisesti täysin olemasta. Ja Chisholm ei tietysti halua tätä.

Lisäironiaa voi kaivaa sitten siitä että yhdistettynä tämänlaiseen ajatukseen luonnollisesta objektiivisesta moraalista voi johtaa ihmeellisyyksiin. Nimittäin kun Plantinga oikeuttaa warrantin, perimmiltään sen että voimme luottaa luonnontieteisiin - ja jumala-aistin kautta myös Jumalaan ja tätä myötä objektiiviseen moraaliinkin - niin voimme tällä aistilla saada luonnontieteellisen tiedon evoluutiosta. Ja jos tämä pitää paikkaansa, niin warrantin antava Jumala voi näyttää epätodennäköiseltä. Jolloin tiedämme vain kaksi asiaa. Sen, että emme tiedä luonnontieteistä mitään. Ja sen että Jumalaa ei todennäköisesti olisi. Tieto warrantin kaatumisesta kaataa ainakin Plantingan arvostaman kristillisen uskon. Joskaan ei toki niitä teismin muotoja joissa on keljuja kusettajajumalia.

Tällä tiellä tulee outoja vastaan 2: Ironiaa Craigille

Ja toisaalta ironisuutta tulee myös William Lane Craigin suuntaan. Joka on merkittävää koska hänen lähtökohtansa ovat kuitenkin melko erilaiset kuin Plantingalla. ; Siinä missä Plantinga korostaa että Jumala antaa objektiivisuuden myös moraaliin, on Craigin kanta se että moraalin objektiivisuus todistaa Jumalan. Craig korostaa että (P1) Jos jumala ei ole olemassa, objektiivisia moraalisia arvoja ja velvoitteita ei ole. ja (P2) Objektiivisia moraalisia arvoja ja velvoitteita on olemassa. (J) Siispä: jumala on olemassa. Tällöin on ajatus että olisi moraalisesti pysyviä arvoja, kuten vaimon tai lapsen tappaminen, josta voitaisiin päätellä Jumala; Tämän ongelma on:
1: Metaeettisesti se, että moraali ilman soveltamista ja määrittelyä on tyhjää. Ja objektiivisessa teistisessä moraalissa moraali kuitenkin käytännössä relativistuu koska ihmiset valitsevat uskontonsa ja sen mikä Jumala sanoo mitäkin. Moraali voi tässä murentua, kun esimerkiksi on nähty että lapsen murhaaminen Baalille onkin hyvä asia.
2: Argumentti on rakennettu sen varaan, että implikaatiosta seuraisi ekvivalenssi. Kuitenkin siitä, että "kaikki poikamiehet ovat miehiä" (implikaatio) ei voida päätellä että "kaikki miehet ovat poikamiehiä" (ekvivalenssi).
3: Ateismi ei rajaa useita objektiivisenkaan moraalin muotoja. Sam Harris jne. ovat perusoletustensa kanssa sisäisesti koherentteja. Mutta toki W.L.C.n tapa lähestyä asiaa on sellainen että objektiivinen moraali on määritelty siten että nämä objektiivisen moraalin mallit eivät olisi Craigin vaatimusten mukaan "oikealla tavalla objektiivista moraalia". Mutta tällöin on helppoa uskoa että on kestävä ja eirelativistinen moraali mutta ei objektiivista moraalia. Joten Jumalatodistuksesta on helppoa olla erimielinen ja tilanteesta riippuen hylkäät joko premissin 1 tai premissin 2. Samalla on selvää että evolutionisti voisi olla aina sitä mieltä että murha on aina väärin. (Koska heillä olisi pysyviä moraaleja jotka eivät ole heidän logiikassaan mielipidekysymyksiä.) Nihilismiä ei siis seuraa. Ja Craigin vaatimus siitä että ateistit olisivat arvotyhjiössä ja että ateistit eivät voi aina tuomita jotain moraalilausumia ovat yhteensopivia jos ja vain jos objektiivisen moraalin määritelmää vaihdetaan lennosta.

Loppuyhteenveto

Ilkka Pyysiäinen on korostanut että "On valtakysymys, kuka päättää, mikä on aidosti esimerkiksi islamia tai kristinuskoa" Se kertoo siitä että uskonnot - ja niiden lisäksi uskonnolliset lausunnot - ovat ideologisia. Tämä on hyvin omituinen pointti nostaa esiin kun olen pääaiheekseni valinnut evoluution. Mutta syy onkin siinä, että evoluutiota ja evolutionismia moititaan hyvin paljon.
1: Osa moittii sitä että evoluutio ja evolutionismi ovat toisistaan irrottamattomasti sama asia, että kaikessa havaintoainesten tulkinnassa on maailmankuvallisuutta, jolloin he jollain tavalla kiistävät objektiivisen luonnontieteen olemassaolon mahdollisuudenkin.
2: Ja osa moittii sitä että evoluutio pitää irrottaa evolutionismista, josta evoluutio on hyvää objektiivista tiedettä mutta evolutionismi on vain filosofiaa, yleensä peräti jotenkin halveksuttavaa filosofiaa. Jolloin on tietysti jokin ehdoton ratkaisu demarkaatio -ongelmaan jolla erotetaan tiede eitieteestä.

Kun nämä argumentit otetaan käsittelyyn, voidaan huomata että niiden takana on joko teologinen tai muutoin ideologinen tausta. Johon pätee niiden evoluutioon kohdistama kritiikki. (Joka yleensä nojaa vain siihen että "se on vain filosofia". Ja kun evoluutioteoriaa tämän jälkeen käsitellään filosofiana, voidaan huomata että se selviää omana irrallisena maailmankuvanaan aivan yhtä hyvin (eli huonosti) kuin ne vaihtoehtonsakin. Ja tällöin voidaankin huomata, että kenties sellaiset väitteet kuin "ateismi tai evolutionismi eivät voi vastata näihin kysymyksiin jotka eivät ole tieteen vaan uskon asia, ja uskonto sitten todella myös antaa vastauksen näihin kysymyksiin" on itse asiassa epätosi väite. Eli vaikka moraali on mysteeri, niin siitä huolimatta tämä on se tieto jonka todella kaivamme tästä kaikesta esille.

Pölypäät : Eli skientismin naurettavuudesta

ISON -komeetta on ollut hieman kuten elämä. Siltä odotettiin suuria, sitten sen pelättiin hajonneen auringon ohituksessa ja sitten ollaan varovaisesti sillä kannalla että siitä on ehkä jotain pientä jäljellä. Tämä mediamyllytys on tehnyt komeetasta suositun. Ja tämä ei miellytä kaikkia. "Ilta-Sanomien" ISON -uutisen kommenttipuoli kertoo, mistä on kysymys. "Kyllä ihmisiä jaksaa kiinnostaa yksi kivimurikka, joita nyt sinkoilee avaruudessa sinne tänne lukematon määrä. Ihan naurattaa miten tähtitieteilijät ovat innoissaan. Luulevatko he saavansa siitä selville miten ja milloin kaikki on alkanut ja mikä on elämän tarkoitus?"

Tämäntapainen asennoituminen on varsin tavallista tiedehalveksuntaa.
* Se korostaa enemmän sitä, että tiede ei käsittele aidosti tärkeitä kysymyksiä. Tärkeys määritellään vastaukseksi kahteen selvään kysymykseen. On erikoista ylipäätään väittää että tärkeät asiat olisivat pakosti vastaus näihin kysymyksiin.
* Taustavaikuttimeksi asetetaan sitten uskonto jonka jostain syystä väitetään ratkaisevan nämä aidosti tärkeät kysymykset, vaikka mitään perusteltua syytä tälle ei olekaan. Tosiasiassa uskonto ei koskaan ole selittänyt miten se, että olemme koneita tuo meille arvoa. Päinvastoin, intelligent design tekee meistä koneita. Nähdäkseni eksistentiaalisesti koneen voi rikkoa mutta eläimen tappaminen on tätä vakavampi aktio.
* Se korostaa että harvinaisuus olisi jotenkin tärkeämpi asia kuin yleinen. Toki minäkin voisin korostaa, että niitä ihmeparanemiskertomuksia on niin netti pullollaan, että ihmettelen miksi jotakuta jaksaa kiinnostaa levitellä niitä facebookissa. Että jos niitä tapahtuu vain kerran tuhannessa vuodessa niin sitten. Tämä muistuttaa myös siitä, että tosiasiassa hyvin monesti vasta jos asia on riittävän yleinen, sitä ylipäätään kannattaa tutkia ilmiönä.
* Lisäksi tässä hämmästyttää se, että tavallisesti kristinusko ja muut uskonnot ovat korostaneet, että luontoon tutustuminen olisi Jumalan kädenjälkeen tutustumista. Tässä lausunnossa tarkkaan katsominen poistaa mysteerin. Tämä nähdäkseni heijastelee hyvin aikamme muutoksia. Siinä missä klassisesti on ajateltu monistisesti että järki tuottaa säännönmukaisuuksia, ollaan siirrytty ylenmääräistä dualistisuutta harjoittavaan malliin jossa asiat ovat joko naturaalisesti tai supernaturaalisesti selitettyjä.

Oman näkemyksen pikaesilletuomisen jälkeen on kuitenkin valaisevaa peilata ihmisten tiedeasenteita ja asettaa niille jonkinlaisia viitekehyksiä.

Lausunto sai kohtuullisen paljon kommentteja. Niistä löytyy monia hyvin erilaisia lähestymistapoja. Ne kaikki ovat hyviä. Ja niitä kaikkia yhdistää se piirre, että ne moittivat tämänlaista ignoranttia asennoitumista. Itse asiassa voidaan sanoa että "hyvän" minimimääritelmä on tästä lähtien se, että tämänlaisia laukova ihminen ei saa kannatusta ja komppausta ideoilleen. Kenties hän jossain vaiheessa oppii ymmärtämään, että hänen ei pidä hävetä mielipiteidensä esittämistä vaan itseään. Mitä useampi sanoo jotain sen tapaista että "Naura vain. Minä nauran tuollaiselle turhanpäiväiselle pessimismille. Taivaankappaleita tutkimalla voidaan todellakin saada selville tietoa maailman synnystä, mutta tämä komeetta kiinnostaa varmasti myös sen vuoksi, että kyseessä on erittäin vaikuttava luonnonilmiö. Jos sinä et siitä innostu, niin se ei varmaankaan kiinnosta ketään. Tämä kiinnostaa moniakin. Elämän tarkoitus muuten on olla kiinnostunut asioista. Kiinnostavat ihmiset ovat kiinnostavia. Välinpitämättömät taas todella tylsiä." sitä parempi paikka maailma on inhimillisten ihmisten elää ja olla.

On toki hyvä tunnustaa, että komeettojen tarkastelussa on pieni annos maailmanlopun sävyjä. Ja tässä on oltava olla hieman hurtilla asenteella. Komeetan ratojen ennustaminen ei tarkoita samaa kuin kyky estää tuho. Siksi tähtitiede voi tuottaa syviä "Kassandran kriisejä" sillä tavalla mitä Lars von Trier kuvasi "Melancholia" -elokuvassa. Osa näkee että tuholle ei voida tehdä mitään, mutta tieto tästä voi olla hyvä viimeisten päivien suunnittelun kannalta. Osa näkee että on kenties minimaalinen mahdollisuus tehdä jotain jos tiedetään asiasta, ilman tietoa ei ole edes tätä. Osa on sitten vaikeatulkintaisempia, kuten maailmanlopun tunnelmissa oleva lausunto : "On se kuulkaas sellaista, että noita kokkareita lentelee tuolla tämän tästä. Kyllä tässä tuuria on ollut kun vähän aikaan ei ole tellus ottanut pahempaa osumaa. Hyvä kuitenkin, että meillä on niitä heeboja, jotka jaksavat tuijotella taivaalle öiseen aikaan teleskoopit tanassa. Saadaan sitten vähän etukäteen vihiä, jos osumaa olisi tulossa. Ehditään laittaa kypärät sitten päähän. Kyllä jämpti on niin."

Mutta siitä huolimatta on hyvä muistaa että komeetta on estettinen. Ja itse muistan, että edellinen kunnon kokoinen komeetta, Hale-Bopp, oli miellyttävää katsottavaa. Ei voi sanoa että näitä maahan näkyviä komeettoja olisi kovin usein. Uskovaiset kehottavat ihailemaan kedon kukkiakin, ja niitäkin on sentään miljoonia ja ne tulevat esiin joka vuosi. "Kyllä minua ainakin kiinnostaa, että nähdäänkö tämä komeetta silmin maasta." Ja jos ihminen kiinnostuu harrastelijateatterista, kahvikuppien maalaamisesta, kalastuksesta, kukkien tuijottamisesta tai ateistipaskiaisten käännytysjulistamisesta internetissä, niin niihin on liitetty yleensä kohteliaisuussäännöt. Skientisteillä näitä sääntöjä ei jostain syystä ole suojanaan. "Entä kerrotko mistä ilmiöstä tai harrastuksesta sinä innostut, ja mitä luulet saavasi siitä irti, niin saavat mahdollisesti muutkin nauraa." Onkin hyvä muistaa, että miksi esimerkiksi minua on helppo pitää vihaisena. Siksi, että perusoletukseni kontaktista ihmisten kanssa on osin muotoutunut siitä, että tämänlaisia halveksivalla horse laugh -asenteella pyöriviä ihmisiin törmää toistuvasti. "Mitäs huvittavaa siinä on jos jotakuta kiinnostaa tutkia maailmankaikkeuden toimintaa? Tekisi ihan hyvää kaikille nykypäivän lampaille, jotka ottaa elämäntehtäväkseen ruikuttaa."

Tällä on suurta inhimillistä arvoa, joka ei ole ollenkaan irrallaan esimerkiksi yhteiskunnan toimivuudesta ; Tiede edistää asioita, ja kiinnostus on usein myös yllättävillä tavoilla hyödyllistä. "Ihmisen yksi oleellinen luonteen ominaisuus on uteliaisuus ja tästä johtuen asioiden tutkiminen ja tarkastelu. Juuri tämä on johtanut ihmiskunnan kehitykseen. Nyt sinun on helppo nauraa tutkijoiden mielenkiinnolle, mutta ilman näitä ihmisiä jotka ovat kaikista asioista uteliaita ja jotka tekevät uusia havaintoja ja keksintöjä, istuisit viluisena ja aliravittuna karhuntaljassasi ja värisisit kylmästä jossain luolassa. Eikä sinua varmaankaan silloin naurattaisi mikään. On täysin järjetöntä nauraa tutkijoille ja tiedemiehille, joiden ansiosta koko ihmiskunta tuhansien vuosien kuluessa on kehittynyt nykyiselleen."

Lisäksi on syytä muistaa, että tieteellisesti komeetta ei ole kiinnostava esteettisesti. Se on tutkimuskohde, josta saadaan tietoa jota ei aikaisemmin ole ollut. Ja tätä kautta voidaan jopa testata hypoteeseja. Jos ei ihan universumin alkuun mennäkään, niin aurinkokunnan alkuun edes. Komeetta voi tarjota tieteellisesti kiinnostavaa tietoa joka yltää pitkälle yksittäisen komeetan ominaisuuksia pidemmälle. "Ihmiskuntaa kiinnostaa oman aurinkokuntamme syntyhistoria. Siihen lisävalaistusta voi tuoda aina kaukainen kappale, joka tänne yllättäen "purjehtii". Kyllä näytelmä on varmastikin myös ilmiönä mielenkiintoinen kulkeehan komeetta hyvin läheltä aurinkoa, mikä antaa lisämaustetta kokkaukselle. Mistä muuten tiedät, että kysymyksessä on kivenmurikka, ennen kuin tutkit asiaa? Tavallisesti komeetat ovat pääosin jäätä. Jos komeetta säilyy pääosin ehjänä, se voi olla muutakin materiaa kuin vettä." Esimerkiksi "Tieteen Kuvalehdessä" kerrottiin miten ISON kiinnostaa koska komeetan pyrstön käyttäytymiseen liittyy tällä hetkellä pieniä tieteellisiä auki olevia kysymyksiä. Magneettimyrskyjen ja plasmavirtausten vaikutuksista on erilaisia teorioita joita voidaan yrittää koetella ja selvittää mikä niistä on osuvin. Kysymys ei siis ole pelkästään siitä että komeetta olisi tutkimuskohde, vaan myös siitä että komeetan häntä on tavallaan "mittari". Kysymys on siitä miten asiat liittyvät yhteen. On turhaa luulla että kysymys on pelkästään tästä yhdestä ja tietystä komeetasta. "Ensinnäkin mitä tuon murikan koostumus ei ole tarkalleen tiedossa siksi se myös kiinnostaa tutkijoita. Tuo murikka voi kantaa mukanaan jotain todella mielenkiintoista. Ehkäpä jopa jotakin sellaista josta voi kehittyyä niin älykästä elämää joka osaa etsiä vastauksia mistä tulevat, missä elävät ja minne ovat menossa. Toki joukossa saattaa ola myös niitä yksilöitä joiden älyllinen kapasiteetti ei riitä ymmärtämään miksi näillä asioilla on merkitystä."

Tiede on "kivenmurikoiden", esimerkiksi planeettojen, tutkimuksellaan vaikuttanut laajasti maailmankuviin ja iskenyt jopa teologiaan asti. Elämän tarkoitusta hengelliseltäkään pohjalta lähestyvä ei voi ohittaa tältä osin tiedettä. Sillä vaikka kuinka selitetään että tiede ei voi käsitellä uskonasioita, niin silti on kuten Ilkka Pyysiäinen on esittänyt ; Valtaosa modernista uskonnosta on dogmiensa, maailmankuviensa ja tulkintojensa kohdalla joutunut reagoimaan tieteeseen. Koska uskonto jäsentää maailmaa esittäen väitelauseita tai skenaarioita jotka koskevat maailmaa, sen luonnetta ja ihmispsykologiaa. "Eiköhän tämä ole sitä niinsanottua tieteellistä kiinnostusta. Voidaan esimerkiksi testailla erilaisia hypoteeseja. Näistä ehkä klassisin esimerkki on Einsteinin teorian varmistus auringonpimennyksen aikana. Kyllähän niitä auringonpimennyksiäkin on ties kuinka paljon, mutta ei kuitenkaan niin usein että tälläinen testailu ei olisi kiinnostavaa tai tärkeää. Samoin on tutkittu venuksen ylikulkua ja tätä kautta on saatu selville luonnonvakioiden sisällöstä. Tosin tieteellä on myös vaikutuksia tulkintoihin ; Tilanne on täysin verrattavissa Galilein tilanteeseen jossa aiheena oli aurinkokeskisen maailmankuvan testaaminen. Tällä oli jopa teologisia implikaatioita ja esimerkiksi itse Luther oli näiden teologisten seikkojen vuoksi kovasti aurinkokeskisyyttä vastaan.Näissä kohden onkin aina sellainen olo, että olisiko vihastumisen syy sittenkin se, että tämä osuu jotenkin arkaan paikkaan? Onhan evoluutiokin arka paikka monille uskovaisille nykyaikanakin.Kiinnostavaa onkin, että luonnonvakioiden selvittely higgsin hiukkasesta "pölypallojen" tutkimiseen on liitoksissa antrooppisen periaatteen ymmärtämiseenkin, esimerkiksi todennäköisyysarvioihin. Jolla taas käsitellään universumin synnyn kaltaisia konsepteja. Uskonnot ovat halanneet tässä mysteeriä."

Tiede ja uskonto - kaiken se hyötyy, kaiken se kärsii?

Kun katsoo tieteen historiaa, voi havaita että se on täynnä kiistoja joita on käyty teologissävytteisesti. Kari Enqvist kertoo "Kosmoksen hahmo":ssa siitä, miten Newtonin yhtälöiden planeettojen pyörittelyssä tuli tuloksia joissa aurinkokunta ei olisi vakaa. Osa teologeista halasi tätä vahvana todisteena Jumalan väliintulosta. Henkenä oli se, että jos luonnonlait eivät voi ylläpitää aurinkokuntaa, se on todiste yliluonnollisesta älystä. Osa esitti, että tosiasiassa mekaaninen ja rukkaamista vaatimaton universumi olisi suorastaan ateistinen. Nykyään, kun havainnot ovat muuttuneet, on myös tulkintatapa muuttunut. Nykyään ajatellaan että se, että aurinkokunta on vakaa tarkoittaa hienosäätöä. Ja että jatkuvaa rukkausta vaativa aurinkokunta viittaisi inkompetenttiin Jumalaan ja olisi jopa jumalanpilkkaa. Sama on tapahtunut kaikkialla muuallakin ; Kun universumin uskottiin olevan vakaa, viittasi se suvereeniin äärettömyyteen joka herkisti Herralle. Ja kun alkuräjähdysmalli yleistyi, päätti Paavi että tämä ei olekaan ongelma, vaan sen sijaan viittaa erityiseen luomishetkeen.

Itseäni tosin huvittaa evoluutiohistorian maailma. Se kun on itselleni tähtitaivasta tutumpi ja tärkeämpi : Kun Hutton esitti, että sedimentti kerrostuu hitaasti kun maata valuu jokien ja muiden virtausten mukaan veteen, ja että tämä vaatii miljoonia vuosia aikaa, Richard Kirwan vain viittasi Raamattuun ja piti tätä teoriaa suoraan vääränä. Teoriaa ei tarvinnut edes lukea tai sen evidenssiin tutustua. Nykyään teologit - ja jopa suuri osa kreationisteista - viittaa siihen että luomiskertomuksessa kuvatut päivät ovat symbolinen ja vertauskuvallinen päivä eikä kello-ja-kalenteri-päivä. Ja kun fossiiliaineisto sitten viittasi siihen, että menneisyydessä oli ollut hirmuliskojenn ja matelijain aika, William Kirbyn kaltaiset kirkonmiehet tiesivät että tämänlainen olisi mielettömyyttä koska tottakai Jumala ei voisi luoda julmien hirviöiden maailmaa jossa ei olisi yhtään älyllistä Jumalaa rukoilevaa ja palvovaa ihmistä. Pian olikin William Bucklandin kaltaisten teologien vuoro selittää, miten hirmuliskojen julmat raateluhampaat säästävät tuskaa kun niillä tuhotaan toisia nopeasti ja siis humaanisti verrattuna vähemmän vakuuttaviin murhavälineisiin. Ja ajatus kokoaikaista palvontaa vaativasta Jumalasta näytti hassulta.

Tämä ylläoleva on se muoto jossa tarina tavallisesti kerrotaan. Että uskonto tarjoaa taikauskoa, ja tiede on voittoisa siihen nähden ja ainut mitä teologia voi tarjota on pelkkä silmänkääntötemppu jossa Jumala sovitetaan aineistoon joka on aiemmin nähty teologisesti epäkorrektina.

Nähdäkseni asia on vaikeampi.

Ylläoleva rakenne nimittäin pitää sisällään ongelman. Voidaan nimittäin sanoa että teologiaa on monenlaista. Ja niitä tehdään erilaisilla asenteilla. On selvää että nykypäivänäkin on denialistisia uskovaisia jotka vastustavat jotain teoriaa harhaoppina. Ja sitten on teologiaa joka ei väitä tekevänsä tiedettä vaan enemmänkin selittää mitä tieteen löydöt tarkoittavat teistisessä maailmankuvassa.

Kun katsotaan vaikkapa kreationismia, se on nojannut vahvaan pelikentän dualistiseen ansoittamiseen. Tässä kysymyksessä on nimenomaan mysteerin halaaminen, aukkojen jumala -argumenttiin nojaaminen tavalla jossa ollaan lähtökohtaisesti denialistisia. Väitetään a priorisesti että tiede ei voi jotain asiaa selvittää. Ja siksi mysteeri itsessään on todiste Jumalasta. (Rukkausta vaativa kellokone.) Tämä on denialistinen asenne, jossa vain epäillään harhaoppisuudesta. ; Tässä maailmassa tietyt asiat voidaan nähdä myös ilmoituksessa annetuiksi. Eli usko saa ottaa kantaa tieteen maailmaan. Tästä asenteesta esimerkkinä olkoot juuri se, että maan on oltava nuori, joten sedimenttikiven syntyteorian on oltava väärä ja asia olisi selitettävä jotenkin jollain tulvageologialla jossa nojataan sellaisiin ilmotuksessa saatuihin auktoriteetteihin kuin Nooaan. On selvää että tämä asenne on pärjännyt huonosti. Nykymaailmassa heillä onkin aina jokin "uusi mullistava paradigma" jolla menee tiedemaailmassa niin helvetin huonosti että tämä huono menestys itsessään vaatii tekosyyn, yleensä sen että norsunluutornitiede vainoaa aukkojen Jumala -argumenttia ja muita ristiriitoja, kun ovat niin sulkumielisiä että noudattavat logiikan perussääntöjä..

Mutta helposti jää sivuun se, että on aina niitä selittelijöitä. Tämä on toki post hoc -tehtyä käsien vääntelyä ja tulkintaa. Mutta siinä kysymys ei kuitenkaan ole tiedejarrutuksesta. On olemassa paljon teologeja jotka ovat muutosvastarintaisia lähinnä sen takia että heillä on tiettyä nöyryyttä olla päsmäröimättä "uutta mullistavaa paradigmaa". Tämä varovaisuus johtaa siihen, että ensin he ottavat tieteen teoriat ja sitten selittävät miltä ne näyttävät kristityn silmiin. Kysymys on siis maailmankuvallisesta sovittelusta eikä tieteestä. Yleensä tämän sortin esittäjät myös aivan rehellisesti ilmoittavat että kysymys on tästä.

Ja tosiasiassa muutosvastarinta on sellaista, että vastarintatarina syntyy sen takia että aika iso osa teisteistä on jälkimmäistä mallia. Änkyrät eivät tunnetusti muuta mieltään kovin helposti. Ja esimerkiksi nuoren maan kreationisteja on aivan mahdollista löytää nykysuomestakin. Kun suurin osa teologeista sovittelee tieteen tuloksia omiin eksistentiaalisiin malleihinsa, trendi todella näyttää siltä että ensin haukutaan ja sitten kun muutos saadaan läpi, ei tunnusteta virhettä vaan väännellään ovelasti käsiä että ei tarvitsisi luopua siitä Jumalasta jota oli aikaisemmin niin vahvasti sidottu siihen "nyt jo kumottuun vastakohtaansa".

Tässä kulmassa on kuitenkin asken syvempään.

Ylläolevassa mallissa unohtuu nimittäin se, että teologejen "luonnontieteen mentävä aukko" on yllättävän syvä. Nöyryyteen on syytä. Sillä vaikka teologeilla olisikin perustietoja teorioista, itse luonnontieteellisen tiedon luonne on heille yllättävän vieras. Silloin kun sitä tiedostetaan, sitä tupataan lähinnä vastustamaan kammottavana. Tätä kautta syntyy hirvittivä ymmärryskuilu luonnontieteestä kiinnostuneen ja muunlaisen kanssa. Ja väitän että tässä on avainsyy sille miksi nykyajan teologit vierastavat uusateismia. He kokevat että se on huonompaa kuin vanha kunnon Sartrelainen eksistentialismi. Mutta tosiasiassa he eivät hyväksy tiettyjä lähtökohtia ja tätä kautta he eivät edes ymmärrä kritiikkinsä kohdetta. Tämänlainen viaton selitys voi olla syy sille, miksi en ole vielä toistaiseksi löytänyt sellaista uusateismin kritiikkiä joka käsittelisi ateistejen argumentit reilusti ateistejen omilla ehdoin.
1: Toinen selitys on, että asia on ymmärretty mutta sitä ei voida hyväksyä joten keksitään vaikka väkisin jotain. Mutta joku kehotti noudattamaan normia jossa jos tilanne on tulkittava tyhmyydeksi tai pahuudeksi, niin se pitää olettaa typerehtimiseksi ellei toisin saada evidenssiä. Yritän siis olla rakentava aina kun luette tästä blogista sanan idiootti. Tai sitten en. Mutta periaatetta yritän noudattaa ja jengin liivejä kannan.

Muutos ei ole uusi. Se on itse asiassa Newtonin peruja. Tästä saa pientä esimakua Riku Jutin "tiedon filosofia" -kirjasta. Siinä tuotiin esiin se, mikä oli Newtonin suhde ns. kaukovaikutukseen. Kirja valaisi asiaa joka on monien harhaluulojen takana. Itse asiassa ennen tätä aineistoa uskoin näihin myytteihin itsekin. Lähes jokainen on kuullut että Newton kannatti mystistä kaukovaikutusta koska hän itse oli esimerkiksi innokas alkemisti. Newtonilla tosiaan oli okkulttis-alkemistis-velhollisia taipumuksia enemmän kuin  skepsis RY sallii, mutta hän oli kuitenkin samalla melko tarkka siitä mitä hän esitti tieteilijänä ja mitä yksityishenkilönä. Yksityishenkilönä Newton itse asiassa uskoikin kaukovaikutukseen. Mutta julkisuudessa Newton korosti sitä, että hänen voimansa ei tarkoittanut sitä, että jokin selittämätön voima vaikuttaisi ilman kosketusta jokin "tyhjän" etäisyyden päästä. Hän esitti että tämänlaista teemaa ei voisi esittää tieteessä ja että tieteen ominaisuus johtaisi siihen, että (s.247) "kukaan filosofiseen ajatteluun kykenevä ei voinut koskaan sortua" senlaatuiseen ilmiöön vetoamiseen tieteessä ja pitää sitä tietona.

Newton oli siirtynyt ontologiasta deskriptioon. Newtonin termissä "voima" oli vain sana joka tarkoitti sitä että kun kyseisen voiman kaava otetaan esille, se sisältää kuvauksen siitä miten kappaleet käyttäytyvät jossain olosuhteissa. Siitä miten tämä tapahtui Newton ei sanonut mitään. Moni kuitenkin ajatteli että voima viittasi aivan konkreettisesti siihen että olisi ontologinen kappale joka olisi 1:1 tämän kuvauksen kanssa. Newton ei kuvannut maailmaa niin kuin se on, vaan kuinka se toimii. Tämä on valtava epistemologisen perusnäkökannan vaihdos. ; Newtonin alkuunpanema malli on siitä oleellinen että tästä lähtenyt näkökulmanmuutos eräässä mielessä huipentuu kovasti kannattamani Quinen ajattelussa ; Quinen mukaan mikään yksittäinen teoria ei viittaa mihinkään konkreettiseen maailmanselitykseen. Että vasta kun useampi teoria kasautuu, syntyy myös ontologisia viittaussuhteita. Ja maailmankuva olisi sitten vasta kaikkien teorioiden summa, jokin jota ei kenties koskaan täysin saavuteta.

Teologian kannattajien kohdalla tämä ei maistu. Sillä heille kaiken ytimessä on oltava maailmankuva ja sen eksistentiaalinen merkitys. Se on joko tämä tai ei mitään. (Ja samat tyypit moittivat dogmaatikoiksi uusateisteja vain siksi että nämä ovat "joko empirismi tai ei mitään" -asenteella liikkeellä. Joka on tietyssä mielessä äärimmäisen hupaisaa. Tai olisi jos se ei olisi niin ahdistavaa.) Uskonto ei oikein osaa päästää irti hybriksestä. Se toki syyttää skientistejä hybriksestä, mutta tosiasiassa se vaatii että teoriat viittaisivat ontologiaan eivätkä olisi deskriptiivisiä malleja jotka käsittelevät sellaisia kysymyksiä kuin "Jumala on olemassa?" "Evoluutio on totta?" "Ihmisen aivot koostuvat neuroneista?" "Kivi tipahtaa tyhjiössä vakiokiihtyvyydellä riippumatta kiven painosta?" Uskovainen haluaa että kysymys on aina enemmästä.

Tämä näkyy siinä että teologiapuolella ei tarvitse olla mikään kreationisti ollakseen kiinnostunut apologeetikkojen suosimista jumalatodistuksista. Niiden maine ei toki ole huipussaan, mutta niitä kuitenkin seurataan ja tietyt teologit yrittävät jopa tehtailla niitä. Näistä hyvä esimerkki lienee William Craigin kovasti mainostamasta Kalam -argumentista. Quantum Non-Linearity -blogissa siihen tuotiin muutama kulma jotka voivat olla kiinnostavia.;
1: Ensinnäkin koko argumentti paljastuu aukkojen jumala -todistukseksi, jossa alkusyytä kutsutaan Jumalaksi koska sillä ei ole luonnollista selitystä. Perinteisesti alkusyyargumenttejen perusongelmana on se, että niissä kvanttifluktuaatio ja alkuräjähdys määrittyy Jumalaksi vaikka kyseessä olisi täysin fysikaalinen tapahtuma. Tästä ei välitetä koska alkuun moittimani dualismi tarjoaa a priorisen ajatusloukun joka ei salli vaihtoehtoja.
2: Siinä oletetaan Newtonilainen fysiikka myös kvanttifysiikan tapahtumiin. Argumentti rakentuu määritelmin rakennetun koherenssin varaan ja Kalamin puolustajat ovatkin perinteisesti ihmetelleet syvästi sitä, että kriitikot iskevät siihen mikä heistä on vahvinta koko argumentaatiossa. Heistä saa olla erimielinen premissien kanssa, mutta että rakenne on ehtaa logiikkaa. Kuitenkin vika on juuri siinä, että logiikkaa sovelletaan tavalla jossa se ei päde sen kautta mitä tiedämme fysiikasta. Syyn ja seurauksen määritteet ovat siksi lähtökohdissaan virheelliset ja siksi logiikka pettää hyvin ovelalla tavalla.
    2.1: Tämä tuo mieleen Zenonin nuoliparadoksin jossa nuoli ei voisi liikkua koska muuten sen pitäisi olla kahdessa eri paikassa jos liikettä tarkasteltaisiin äärettömän lyhyen ajan pätkissä. Ajalla on kuitenkin minimiyksikkö, ja siksi nuoli voi liikkua. Toki nuoliparadoksi näyttää miten koherentti logiikka tuottaa teorian jonka arkikokemus falsifioi, ja että eron selittämiseen voidaan tarvita hyvinkin syvällistä fysiikkaa jota Zenon ei voinut paradoksia kehitellessään edes kuvitella. Mutta samalla se muistuttaa siitä että Kalam -argumentti on pohjimmiltaan jotain jossa väitetään että nuoli ei voi liikkua ja tässä nuolen liike vain on jotain jota arkielämässä ei päästä toisintamaan samalla tavalla kuin nuolen ampumista lasten pään päällä oleviin omeniin tai muihin kohteisiin.

Näkisin että Kalamia suositaan sen takia että deskriptiivisyyttä ei oikein suvaita. Että kaikessa pitää olla kysymys maailmankuvista ja eksistentiaalisista merkityksistä. Samalla tiedoissa on fysiikan mentäviä aukkoja. Lopputulos on se, että tieteen ja uskonnon välillä onkin hyvin syvää suhdetta. Mutta se on luonteeltaan hyvin erikoista. Ilkka Pyysiäinen ihmettelee "Jumalaa ei ole" -kirjassaan sitä, miten uskovaiset korostavat että se ja tiede ovat eri puolilla kun tieteellä kuitenkin selvästi on suurikin vaikutus teologiaan. Ja että nykyajan teologit kannattavat aivan säännönmukaisesti sellaisia asioita joita sata vuotta sitten olisi pidetty vakavana harhaoppina. Ja itse asiassa monet teologit kannattavat sellaisia asioita joita vanhoillisemmat teologit pitävät suoraan ateismina. Liberaaliteologia esimerkiksi raivostuttaa vähänkin vanhoillisempaa mieltä. Tieteeseen reagointi on se mitä teologia tekee.

Itse näkisin että tieteen ja uskonnon suhde on hedelmällinen. Mutta tässä huomio keskittyy hyvin ikävästi. Uskonto nähdään jonain tieteen vihollisena ja dogmajarruna. Ja toisaalta uskovaiset kertovat innolla siitä miten he pitävät tieteestä ja miten tiede antaa paljon uskonnolle. Huomiotta jää se, että uskonto on loisimissuhteessa tieteen. Se kyllä ottaa tieteen teorioita ja vääntelee niitä miten haluaa. Kriitikon sanotaan hyvin helposti astuvan uskon alueelle jonnea ei saisi tulla mestaroimaan ilman teologintutkintoa. Samat teologit kuitenkin mielellään ottavat kantaa evoluutioon olematta sen alan professoreja (ja sen kyllä huomaa, laadusta ja olkiukkojen runsaudesta). Keskustelukirjoissa uskova ikään kuin ottaa yleensä viimeisen sanan ja puheenvuoron. Joka peilaa suvaitsevaisesti sen että yhdessä eletään tiede ja usko, ja että uskova saa henkisen ja tieteellisen samalla, eikä tarvitse luopua kummastakaan.

Täysin ohi jää se, mitä tiede saa uskonnolta. Nähdäkseni mitään ei saa siltä. Uskonnon selityssuhde on aina jäljestäpäin sovittava tai ennalta jarruttava. Uskonto tukee vallitsevaa järjestelmää ja on siksi joka ikisen paradigmanmuutoksen kanssa jälkijunassa. Ja jos uskonnon puolelta tulee jokin ennuste tieteestä ja uuden paradigman yritys, se on aina jotain denialismia joka yrittää palauttaa tieteen vanhoilel hyville 1800 -lukuisille urilleen. ; Toki uskova voi tehdä tiedettä, mutta vain jos tekee sen tieteen kautta. Toki uskovaiset heidänkin kohdallaan tykkäävät korostaa että juuri uskonto olisi heissäkin oleellista. Että jotenkin se, että joku on uskova ja tiedemies, johtaisi siihen että se tiedemiespuoli toisi kunniaa sille uskopuolellekin. ; Tässäkin uskonto on kunnialoisena. Ei siitä panosta saada, mutta gloriassa on kivaa paistatella.

Eksploitaatio ja itsemurha

Horace McCoyn klassikkoteos "Ammutaanhan hevosiakin" käsittelee maratontanssijoita. "Matkalla tuntemattomaan" -kirjablogi analysoi tätä teosta nykyajan vinkkelistä. Kulma on relevantti ja ajankohtainen, koska maratontanssit olivat aikansa "Tosi TV:tä". "Mitä oli ennen tosi-tv:tä ja Selviytyjiä? Tietenkin antiikin gladiaattoritaistelut ja vaikkapa ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Yhdysvalloissa maratontanssikilpailut eli lihaa ja verta viihteen myllyyn tavalla tai toisella, puutteen ja jossakin määrin myös julkisuudenkipeyden hyväksikäyttöä." Katsojan osuus korostuu häijyllä tavalla. "Ilman katsojiahan ei olisi ollut tanssikilpailuja tai ei olisi BB:tä. Kysymys kuuluukin, miksi ihmiset tällaista katsovat ja pääosin hyväksyvät kaiken tämän nyt ja silloin 1930-luvulla? Onko kyse jännityksen hakemisesta vai kenties sittenkin jonkinlaisesta muunlaisesta perustarpeesta. Ehkä kyseessä on tarve löytää ihmisiä, joilla menee vielä huonommin kuin itsellä. Omaa itsetuntoa on pönkitettävä myös muiden kustannuksella." ... "Kyseistä spekulointia voisi jatkaa loputtomiin, mutta olennaisinta lienee se, että se tuo esille kirjan luonteen. Nähdäkseni kirjan kautta avautuu jotain hyvin olennaista ihmiskuntaan liittyvää, olipa historiallisen perspektiivi sitten kuinka laaja tahansa. Katsojia ihmisten hyväksikäytölle on kautta aikojen riittänyt, ja se on näkökulmista mielenkiintoisin, eikä kovinkaan mairitteleva."

Kirjan lähtökohtanahan on aloittaa lopusta. Robert on ampunut tanssiparinsa Glorian. Tätä asiaa sitten seulotaan kirjassa ikään kuin jo tapahtuneena. Gloria on pyytänyt apua kuolemisessa ja Robert on sitä antanut. Näin korostuu se, miten sisäpiirin maailmassa - eli maratontanssijan kannalta - itsemurhassa avustaminen on ymmärrettävä ratkaisu. Ulkopuolinen vain kauhistelee tätä. Kuitenkin, kuten "Matkalla tuntemattomaan" -blogisti esiintoi, tämä kuitenkin kertoo siitä miten tämä kauhistelu on se moottori joka ylläpitää tätä sisäpiiriä jolle itsemurhassa avustaminen on normaalia.

Tämä onkin eräässä mielessä sosiaalipornon ongelma. Siinä ytimessä on usein kauhistelu. Kauhistelua kuvaa usein nimenomaan se, että ongelmaa ei lähestytä ongelmana, vaan sen sijaan etsitään syyllistä. Tai teknisesti katsoen ei etsitä. Sillä yleensä syylliseksi tiedetään se, mikä muutoinkin nähdään kaiken pahan taakse. Ja sitten loppu on tekosyiden keksimistä. Valtaosa arvokeskustelusta onkin sitä että tämänlainen kauhistelu herättää moraalisen närkästyksen, ja jotain syyllistä vastaan hyökätään.

Historia tunteekin monta tämänlaista ns. sosiaalista huhumyllypaniikkia. Esimerkiksi Guilloun "Noitien asianajaja" tuo esiin kaksi ns. moraalista massahysteriaa. Toisen keskiajalta jolloin pohjoismaissa oli huhumyllyn vuoksi syntynyt lynkkaushenkinen noitavainoaalto. Ja toinen löytyi nykyajalta, kun salaliittoteorianomainen satanisti-pedofiilien ryhmää nähtiin ilman todisteita ties missä. Samaa tarinaa kertoo myös Ilkka Pyysiäisen "Jumalaa ei ole", jossa kerrotaan eksorsismiylilyönnistä ja siitä miten ehtoolliselta varastettu öylätti herätti valtavan kalabaliikin jossa uskonnolliset tunteet oikeuttivat väkivaltaa, tappouhkauksia ja muuta vastaavaa hyvin vahvaa aggressiota. ; Sosiaalipornolla on tässä suhteessa ikävän pitkä historia, ja esimerkiksi Goethen "Nuoren Wertherin kärsimykset" aikaansaivat monissa lukijoissa samastumiskokemuksia ja lopputuloksena oli vahva itsemurha-aalto. Tunteiden aallokon herättäminen on vaarallista. Lietsominen on helppoa. Ja valitettavasti höpöviihde ja nykykulttuuri harrastaa tätä.

Aaron Jamesin näkemys kusipäisyyden psykologiasta on tässä kohden varsin osuva. Hänhän ei selitä sitä pahuudella vaan hyvyydellä. Kusipää ei ole tunteeton sosiopaatti tai psykopaatti. Päin vastoin. Kusipään moottorina on moraalinen närkästys. Tämä lietsoo häntä tekemään eirationaalisia ratkaisuja. Kun on hyvyys puolella, niin päämäärä ja oma vakaumus oikeutavat keinoja. Keinoja jotka voivat olla vaarallisia, tai tehottomia. Keinoja jotka ovat joka tapauksessa ärsyttäviä ja muita loukkaavia.

Ylläoleva alustus saa monet nyökyttelemään. ; Klassinen maallistumista vastaan tehty argumentaatio muistuttaa juuri tuota minkä ylle laitoin. Tämänlaisen puolestapuhuminen korostaa että esimerkiksi uskontoa tarvitaan eettiseksi paimeneksi, koska uusliberalismin vallan alla ihmiset maallistuvat kuluttajiksi, jolloin ihmisten kärsimys välineellistetään viihteeksi jota tirkistellään. Ja tässä kritiikissä on hyvin paljon järkeä.

Vaarallinen sosiaaliporno voidaan selittää sosiaaliseksi ilmiöksi, jossa ihmisen normaali sosiaalinen tapa heimoutua ja rakentaa me-muut -mentaliteettia otetaan toiminnan ohjeeksi. Emootiot värittävät asiat eettisesti, ja tämä vakaumus sitten johtaa tulkintakenttään jossa viholliset tuomitaan. Näin ongelmaa ei ratkaista, vaan pahennetaan. Kun kysymys ei ole ongelman taustaluonteen selvittämisestä, ja siihen toimivien päämäärien soveltamisesta, vaan syyllisten tuomitsemisesta, on kysymys vaarallisesta sosiaalipornosta.

Bashataanhan "ateistejakin".

Ylläoleva kenttä on hyvä pitää mielessä kun lähdemme kirkolliselle "kotimaa" -blogimetsikölle. Hannu Kiuru kirjoitti siellä itsemurhista. Aihe on luonnollisesti hyvin tärkeä. Hän puhuu oikein juoruista ja huhupuheista. Ja sitten hän ei malta olla sanomatta seuraavaa "Väitän, että tiedotusvälineitten myötävaikutuksella voitaisiin helposti vaikuttaa yleiseen ilmapiiriin niin, että ihmisille näytettäisiin, miten toivotonta elämä on. Kannattaa antaa periksi. Mistään ei ole mitään hyötyä. Miksi pitkittää mieletöntä kärsimystä? Ateistit rohkaisisivat vielä näkyvällä joukkoesiintymisellään ja todistaisivat, että eihän kuoleman jälkeen ole mitään, pelkkä tyhjiin raukeaminen. Vaihtakaa siis raamattunne heti myrkkykapseleihin!"

Tämänlainen vihjailu väittää melko suorasanaisesti, että asioiden välillä olisi yhteys. Että ateismi olisi jotenkin kätevä itsemurhaan lietsomisessa. Tämä noudattaa yleensä jonkinlaista filosofista ja maailmankuvallista tulkintaa. Korostin siellä, että "Onkin varsin huolestutavaa että teologi pomppaa psykiatrien alalle esittämään väitelauseita psykologisista ilmiöistä ja niiden perimmäisestä olemuksesta. Tämä ei yhtään eroa Jalovaaran demonienmanaamisesta siinä mielessä, että siinä mennään kyllä ihan toisen tieteen alueelle mestaroimaan ihmisten elämällä vähän kuin amatööripohjalta." Ideologinen syyttäminen on aika rajua. Otin tässä esille esimerkin voiman, jotta ymmärrettäisiin mitä ajan takaa. "Reaktioni on sama kuin Jokelan ampumisen jälkeen. Kun ammunnassa kuoli ateistilapsiakin, joiden aatearvo seuraavana päivänä masinoitiin monen kristityn "huolijulistukseen", oli ironiamittari kaakossa ja ainakin minun suvaitsevaisuus tavallista(kin) matalammalla. Että kuollut voidaan mukavasti välineellistää hänelle tärkeiden asioiden vastustamiseen henkilöiden toimesta joilla ei ollut em. ihmiseen mitään henkilökohtaista suhdetta, ja että tämä tulee tästä reagoimaan ihmiselle jolla on perhekohtantien kautta yhteys niihin kuolleisiin ihmisiin. Tälläisen varsin surullise aktion jälkeen vielä. Pitäisikö niitä taputtaa päähän?" Yhteys on varsin karu, koska ratkaisuna luterilaisuus ja kristinusko on omituinen jo tilastollisesti. Suomihan on tunnetusti ollut kova itsemurhamaa. Luterilaisuus on ollut pysyvää. Lisäksi tilastot aiheesta näyttävät että samaan aikaan kuin ateismin määrä nousi kasvuun, itsemurhaluvut pienenivät. Tämä vihjaa että yhteys ei ole kovin voimakas. Toki näen, että oikeasti ateismi tai uskovaisuus ei ole se syvin ongelma.

Kiuru yrittää tasapainoilla sen kanssa että hän ei sano mitään tälläistä, mutta että hän kuitenkin tarkoittaa tälläistä. "Potentiaalimuodon (rohkaISIsivat) eli voisivat vaikka rohkaista. Agressiivinen ateismi haluaa näin nimenomaan tehdä. Eihän ihminen ole kuollut vasta sitten, kun hänet haudataan. Hän voi kuolla jo paljon aikaisemmin, nimittäin pystyyn, tarkkaan ottaen silloin, kun hän menettää toivonsa. Kun ei enää ole vaihtoehtoja, on vain umpikuja. Miksi Jumalankieltäjät tyytyisivät vain houkuttelemaan ihmisiä eroamaan kirkosta, kun tehokkaampaa on riistää heiltä Jumala viemällä ihmisiltä usko parempaan ja tulevaisuuden toivo? Jos väitetään, että taivaallisella valtaistuimella ei istu kukaan ja että kuoleman jälkeen ei enää ole mitään, niin sehän on todellinen uutinen, joka tulee saattaa koko maailman tietoon. Eläköön nihilismi!" Tässä potentiaalinkorostamisen ja suoran nihilismikytköksen välissä on tietyllä tavalla huvittavaa olla. Tai huvittaisi, jos ei itkettäisi.

Toinen teema onkin nimittäin juuri se, että kaikessa on kysymys ideologisoinnista. Toki tässä ei harjoiteta ateistejen omaa logiikkaa, vaan uskovainen ikään kuin ulkoapäin määrittää sen mitä ateistin tulee kokea. Esimerkiksi Sartre ei tunnetusti ajanut arvotyhjiötä, sillä tyhjään heitetyn kokemuksessa ei piehtaroitu vaan yritettiin päätyä häpeämättömään vallan ja vastuun jakamiseen. eikä Nietzsche ajanut kohti nihilismiä vaan yli-ihminen juuri ylitti nihilismin ja päihitti sen.

Kuitenkin Kiuru esittää puhuvansa elämästä elämästä "ei teorioista vaan pelkistetystä elämästä." Ja hän kuitenkin mallintaa näitä filosofisesti ; Arvotyhjiö, nihilismi, romantiikka ja stoalaisuus ovat maailmankuvallisia mallintamistapoja, eivät psykologisia korrelaatteja. Hannu Kiuru sanoi seuraavaa ; "Romanttinen perustelu: Koska Romeo ja Julia eivät saaneet toisiaan tässä elämässä, he kuvittelivat voivansa olla ikuisesti yhdessä kuoleman rajan tuolla puolen. Filosofinen perustelu: Stoalaisuus opetti, että ruumis on sielun vankila. Samalla tavalla kuin ihmisellä on lupa paeta savua täynnä olevasta talosta, sielulla on oikeus paeta ruumiistaan."

Moitinkin tätä varsin kovasanaisesti ; "Ilman validia psykologista teoriaa on pakko palata Jalovaaraan joka poistaa sairausdemoneja. Ei lääketieteen teoria, mutta halu auttaa ja näkökulma omakokemuspohjainen. Hyvää tarkoitetaan, ja omia fiiliksiä seurataan. Kokonaisuus vaan on omissa sfääreissä irralla siitä "arjesta" johon muka nojataan. No, eheytetäänhän homojakin ja ammutaanhan hevosiakin. Arkikoklemulksella ja uskonvakaumuksella. Perimmäinen syy on etääntyminen tieteestä ja toissta ihmisestä. Ideologia ja halu bashata jotain ihmisryhmäöä tekevät ilmiöstä oman ideologian käsikassaran sen sijaan että oikeasti jeesittäisiin ihmistä. Olet osa tätä isoa myllyä. Älä ota itseesi ja arvovaltaasi. Katso kuuta ja sormea. Sen jälkeen on toki hyvä miettiä että mikä kuu-ukko sitä itse sattuukin olemaan. Vai ollaanko sittenkin vain kuutamolla." Viittasin tässä siihen, että optimismihöpö ja muut intuitiiviesti usein käytetyt avunantokeinot ovat toimimattomia. Niiden antaminen on siis pahempaa kuin antamatta jättäminen. Näissä on aina vakavana riskinä se, että syntyy itseäänruokkiva kehä, jossa itsemurhien määrästä huolestutaan ja sitten tarjotaan ratkaisuksi keinoa joka heikentää asiaa, ja kun tämä pahentaa ongelmaa ollaan enemmän huolissaan ja tarjotaan enemmän sitä "ratkaisua". Nostin tämän esiin analogiaa soveltaen. "Tulee mieleen koulukiusausteema, joka on itselleni tunteita herättävä ja tärkeä. Kun erästä kampanjaa arvioin sen tulosten kautta ja kerroin siitä että eroa kampanjaa harrastaneiden ja verrokkien välillä ei ollut, minulle huudettiin siitä että kannatan koulukiusaamista. Huvitti. Ainut mitä vastustin oli tehottoman itseriittoisuuskuplan ajamista jossa joku kukkahattu saa hyvää mieltä muiden ongelmista ratkaisematta niitä." Tämä on vakava asia. Sillä jos koulukiusaamisvarantoja ohjataan tähän, se on pois kiusaajilta. Rahaa käytetään toki yhteiskunnan hyväksi, nimittäin näiden "kukkahattujen" mielihyväksi. Rahasto pitäisi tällöin nimetä "hyvinvoivien keskiluokkaisten idealistitanttojen hupirahastoksi" eikä väittää että se auttaa kiusattuja.

En halua nostaa esiin mitään sellaista, jossa uskovainen ei saisi auttaa. Olin hyvin kiusaantunut (em.) Jokelan ampumisen yhteydessä siitä, miten moni pahastui siitä että kirkko oli paikalla tarjoamassa terapiaa. Mielestäni asiantunteva ja tieteeseen pohjaava terapia on hyvä asia. Ja jos pastoreilla on psykologista koulutusta, ja he osaavat sitä antaa, niin en lähde tuomitsemaan siksi että he edustavat jotain väärää ryhmää. Sen sijaan pahastun jos toimimattomia keinoja ja tieteellisesti eipaljastettuja korrelaatteja käytetään tosina vain siksi että maailmankuva sanoo että niillä on vaikutus. ; Tämä muistuttaa normaalistrategiaani jossa ideaalina on se, että jos on tärkeä asia, niin sitä huolellisempi pitää olla. Pelleilylle on annettava sitä vähemmän tilaa mitä tärkeämpi asia on. ; Olen tässä pragmaatikko. Niitä ihmisiä, joista kyökkipsykologia on niin suuri ongelma, että on viisaampaa korostaa omaa tietämättömyyttään. Ja että kyökkipsykologiaa vastaan pitäisi taistella ottamalla mielenterveystyön perusteet pakolliseksi koulun oppiaineeksi. (Samoin ideaalimaailmassani ensiapukortti ja ajokortti kuuluisivat peruskoulun oppimäärään ja näistä voisi joustaa vain sokeuden tahi muun relevantin syyn nojalla!) Moni tietysti sekoittaa tämän skientismiin, koska tässä mietitään vain sitä että onko yhteys toimiva ja välineet tehokkaita. Itse näen että tämä ei ole skientismiä sanan oikein missään relevantissa näkökulmassa.

IQ -sympatiakykyteema ~ eli miten sivupolkua yritetään väkisin rakentaa.

Ihmettelenkin sitä, että keskustelua haluttiin viedä siihen suuntaan että olisin jonkinlainen täysi tunnevammainen. "Kun on älykkyyttä riittävästi, puuttuu myötäeläminen. Eli lopputulokseksi näiden komenttien päätteeksi. On turha murehtia kuolemista, annetaan mennä ja annetaan kylmästi toiset kuolla. Tällainen käsitys tuli. Tämä on yksilölisen yhteiskunnan tahto ja siihen ei tunteet saa puuttua." Tämänlaista syytöstä on tietysti hieman omituista niellä. Koska ideanani oli juuri se, että miksi optimistihöpisijät eivät vaan suoraan torppaa myrkkypillereitä masentuneille. Kun masennusta vahvistetaan "intuitiivisesti parannuskeinolla", on selvää että sivutuotteena olevat itsemurhakuolemat lisääntyvät. Kun katsotaan seurauksia - eli sitä tärkeissä ja suurissa asioissa oleellista kulmaa jossa kysytään että onko "auttaminen auttamista" - on se aivan sama, kuin jakaisi ohjeita siitä miten omenista saa eristettyä syanidia.

Mutta tätä tietysti korostaa se, että Kiuru yritti heti ensilausunossaan viedä keskustelua älykkyysosamääräteemaan. En viitsi edes reagoida tähän, koska sillä ei ole tekemistä itsemurhien ja masennusten kanssa - ajatus siitä että älykkyys tarkoittaisi jotain pessimismiä ei vastaa todellisuutta. Tosiasiassa onnellisuus ja älykkyys eivät oikeastaan korreloi keskenään. Älykäs voi siis olla aivan yhtä hyvin onnellinen kuin onneton. Ja sama koskee meitä vähän tyhmempiäkin.

Moitin tässä kompensaatiopakosta. Eli siitä, että ihmiset usein ajattelevat että hyvä attribuutti on jostain toisesta pois. Että kauniiden olisi pakko olla tyhmiä. Ja että Hawking on nero koska on maksanut siitä rullatuolillaan. Tai että ihmiset ovat neroja koska ovat pessimistisiä, surullisia ja masentuneita. Tämä ei tietysti yleensä vastaa todellisuutta. ; Tässä kohden kompensaatiopakon tekee toki erityisen typeräksi se, että tosiasiassa tutkimukset näyttivät juuri sen, että ateistit ovat myös myötätuntoisempia. (En maininnut tästä toki kotimaassa, yritin olla neutraali tältä osin, tuo olisi liian repivää. Ja irrelevanttia koska en ole ateisti.) Tämä itse asiassa on lujassa kytköksessä sen kanssa, että ideologisuus rakentaa nimenomaan leirejä. Emootiot leiriytyvät. Tämä on toki itsellenikin varsin tuttu ilmiö, ja sen reaalisuutta onkin vaikeaa kiistää.

Erikoisinta oli, että otin esille oman taustani. Olen yrittänyt itsemurhaa. Minulla on omakohtaista kokemusta siitä mitä masennus on. "Nähdäkseni vain minua syytetään samastumiskyvyttömäksi vaikka tosiasiassa kaikki muut on tässä masennusasiassa ns. ulkopuolisia. Minun kyky ymmärtää muiden ihmisten ajatuksia ei ole parhaasta päästä. Mutta tässä kohden kysymys onkin minulle kokemusasiantuntijuudesta. Miten niin masentuneen ihmisen ajatusmaailma osoittaa vieraantumista masentuneiden ihmisten kokemusmaailmasta?"En vastaa kristittyjen ideaalia, joten sanomani muokkautui antiteesikseen ja erimielisyyteni siitä miten masentuneen mieli toimii tulkittiin siten että he ovat eimasentuneina oikeassa ja minä masennuksen kanssa kovan koulun painineena olen väärässä.

Tässä itse asiassa olisi minusta ihan hyvä syy olla "olematta sympatiakykyinen". Valitettavasti kristittyjen maailmankuvallinen lokeroiminen estää heitä tässä kohden käyttämästä tilastollista etulyöntipotentiaaliaan. Sillä olen tunnetusti toistanut sitä, miten ihminen helposti samastuu asioihin itsensä kautta. "Samanlaisuuteen kahlitseminen" on usein virhe. Toista ei ymmärretä koska omat tunteet ovat hyvin hallinnassa ja niiden kulku ymmärretään. Ja ihmiset eivät vain ole toistensa klooneja. ; Esimerkiksi mielenterveyspuolella perusongelmana on se, että jos ihmisen mielenterveys on sairas, se ei by definition toimi normaalisti. Korostin tätä heitollani "Ai, elämä on lahja - siis minne voin palauttaa?" Tämä korostaa sitä, että kun joku yrittää optimistisesti selittää että elämä on lahja, niin tehokkuus piilo-olettaa jotenkin sen, että tosiasiassa toinen kokisi elämänsä hienona ja arvokkaana ja ei siksi tekisi itsemurhaa. Kuitenkin tosiasiassa juuri näin ei ole. Epänormaali mieli kulkee aivan omia rajojaan. Tässä väkissä on vakava ns. ymmärryshorisontti.

Hauskaa on, että tutkimuksiin ei löytynyt tuloksia joissa itsemurhariski olisi liitetty ateisteihin. Sen sijaan löytyi kyllä brittitutkimus (lue:Iltalehti) jossa puhuttiin hieman jostain muusta kuin ateismista. Perhesurmia, jatkettuja itsemurhia, harrastavat omistushaluiset, kontrolloivat ja omahyväiset ihmiset. Tämä tietysti liittyy monien mielikuviin "aggressiivisesta ateismista". Yhteys on edelleen päässä, ja se on yhtä asiatonta kuin se, että joku ateisti syyttäisi uskontoja sodista väittäen että yksilö ei uhraisi itseään ilman tuonpuoleistoivoa.
1: Toki stoalaisuuden ajatus ruumiista sielun vankilana ja Romeon ja Julian ajatus tuonpuoleisesta ikuisuusrakkaudesta ovat teistisiä. Eivät ehkä kristillisiä, mutta ehdottomasti teistisiä.. Mutta tämä olisi sitä kauheaa filosofiointia maailmankuvien kautta, josta juuri en pidä!
2: Eihän siihen voi oikein muuta sanoa, kuin että jos se on totta niin jokainen uskonnottomalle masentuneelle tuleva uskovainen joka kertoo että (a) ateismi tarkoittaa elämän arvottomuutta, nihilismiä ja sitä että myrkkytabua naamaan vaan ja (b) jotka uskovat että ihmisen maailmankuvan seuraaminen ohjelmoi hänen käytöksensä. Niin jokainen näistä ihmisistä yrittää murhata tämän ateistin. Sillä jos argumentti ateismin ja itsemurhan välillä on vahva, ja toinen uskoo sen, niin hänhän tappaa itsensä, eikä edes tapa itseään kristittynä! Ainut mikä siis pitää ketään ateistia hengissä on ignoranssi ideologiansa aukkopaikoista. Miksi siis purkaa tätä ignoranssia ns. argumentoinnein? Ainut tie ulos tästä on ajatus siitä että nämä kristityt tietävät puhuvansa paskaa. Uskon että he tietävät puhuvansa paskaa. Tai sitten maailmassa on ihmisiä jotka ovat todella murhanhimoisia.

Hupaisinta on, että tässä uskon puolustamiseksi kelpasi myös juoruilun vaarojen väheksyntä. Kun uskovaisten syyllisten etsintä ilman korrelaatioilla näytettyjä todisteita otettiin "tiedeuskoisesti" esille, niin tässä vaiheessa avuksi kelpasi jopa höpölehtien sosiaalipornon positiiviseksi muokkaaminen ; "Kun yhteiskunnassa tapahtuu jotain kamalaa, sitä pohditaan yhdessä. Media on yksi foorumi. Ei se mitään sosiaalipornoa ole. Sanapoho vie ajatukset vain sivuraiteelle, mietin itsekseni tätä asiaa."

Metaeettinen käytännön haaste.

Teksti puhui masennuksesta. Minä ilmestyin paikalle kertomaan masennuksesta. Nostin esille käytökselläni klassisia masennuksen piirteitä. Puhuin itsetuhoisuudesta ja totuuden siitä että en oikeasti useinkaan tiedä että miksi helvetissä vaivautua nousemaan aamulla ylös. Ja että tämä ei ole ideologista kriisiä, vaan olin vakavasti masentunut kristittynä, ja olen sitä vähemmän nyt. Ja että ero ei ole ideologiamuutoksen ansiota. Lisäksi nostin esille linkin joka korosti että miehillä ja monilla muillakin masennus ei ilmene suruna vaan äkäisyytenä. Vihjasin aivan suoraan tekstillä että tämä kytkös voi olla itsellänikin.

Nähdäkseni tämä on sama kuin jonkin sortin avunpyyntö. Kun tekstin aiheena on itsemurhista kauhistelu, on syytä nostaa esille se, miten esimerkiksi masentunut ihminen kohdataan. Esimerkiksi tekstiripulointini taustalla oli nostaa esille sitä että olisi tärkeää tulla ymmärretyksi ja kuulluksi. Valitettavasti ilmeisesti masennusoireeni ilmeisesti kytkivät päälle piirteitä jotka tekivät minusta sosiaalisesti ärsyttävän. Näin ollen masennusoireet kytkivät avuliaiden hyväntahtoisten ihmisten mielessä pois kaikki ne järjestelmät joita masentuneen auttamiseen tarvitaan. Tämä johtaa tietysti aikamoiseen paradoksiin, ja johtaa siihen että kenties tämä palsta ei pidä sisällään niitä myötätuntoisia ihmisiä jotka tunnistavat hädän silloin kun se itsemurha-aikeiden esilletuomisen muodossa konkretisoidaan ja jotka käärivät hihansa ja auttavat. ; Olipa koulutustaso mikä tahansa, tämä palsta mokasi käytännöllisen elämän testin. Masentunutta ei osata kohdata.

Toki on sanottava, että valmistelin tätä iskuani jonkin aikaa. Luin masennusoireista ja siitä miten ne ilmenisivät. Pyrin tuomaan juuri niitä esille. (Jopa vuorokausirytmin.) Toisaalta moni piirre oli rehellisesti sanoen sellainen, että niitä ei tarvinnut teeskennellä. Käytökseni monet piirteet voivat olla ihan reaalisia masennusoireita ; Olen viime aikoina joutunut punnitsemaan em. tematiikkaa aika raskaasti ; Kaikenmaailman nettitestit antavat raketinkovia lukemia, ja joinain päivinä katson että niissä ei ole perää ja tämä johtuu vain siitä että nettitestit ovat paskaa. Ja toisinaan ajattelen että kyllä niissä tuntuu nyt olevan joku pirun iso järki. Mielessäni kävi jopa se, että olisipa mukavaa mennä Ruttopuiston kirkkoon vetämään kaulasuonet auki. Ihan kiitokseksi toimivasta ihmiskohtaamisesta. Tiedostan että tämänlaiset aikeet eivät ole ihan terveimmästä päästä.

Kuitenkin minut nähdään lähinnä vihollisena. En tosin tiedä miksi, koska en ollut ateistinen. Toistin että en ole ateisti. Toistin sitä, että haluaisin että ideologia sysätään syrjään ja kohdataan toinen ihmisenä. Näytti siltä että tämä viesti ei mennyt läpi. Ja minuun heitettiin ties mitä kommunismirinnasvihjauksia - ja vastaavia.

Jopa kun arvioin käytettyä huumorikeinoa, ateistejen syytöstä, niin kuvasin että se ei ole kovin hauska ja että se on asenteellinen ad hominem, horse laugh ja muutenkin ikävä. Sain vastauksen "Koska en kirjoita millään hikipedia-tyylillä, niin sinun on ihan turha yrittää sovittaa teksteihini mittapuita, jotka eivät esitystapaani kuulu. Eli mittarisi ovat aivan pielessä!" Ajatus on sinänsä hyvä, että hikipedia ei tosiaan toimi kaiken muun maailman retoriikalla. Mutta tässä kohden taustalla on itse asiassa laaja juridisesti ja eettisesti varsin tuettu teoria, joka on asian kanssa puuhatessa tullut varsin reflektoiduksi. Vähän väkisinkin, koska teoriassa joku päivä juristi voi jahdata minut sakkolapulle tekstistä jota en ole kirjoittanut enkä edes lukenut.

Tämä soveltamani ajatus oli ns. "mens rea" ja "mala fide" -ajattelua. Jota esimerkiksi "Takkirauta" nosti esille kun aiheena oli juuri se, että on mietittävä sitä mitä sanotaan ja miten se sanotaan. - (Takkiraudan tulkinnoista voi kenties sitten olla kenties montaa mieltä, mutta teoria on laajasti käytetty ja hän esittelee sen ihan mukavasti.) ; Ja kyllä. Se miettii sitä mistä aiheesta puhutaan ja miten siitä puhutaan. Se on voimakas ja syvällinen sekakytkentä tosiasioita, retoriikkaa ja päättelyn rajoja. - Itse tosin käytän tästä mieluummin A. W. Yrjänän sitaattia "huumori ei ole voima- vaan taitolaji." Voimankäyttö ja vastustajan bashaaminen ovat tietysti oleellinen osa erilaisia alakulttuurejen huumoreja. Mutta se ei yleensä ole kovin hauskaa tai kohteliasta tai humaania. Se on huhupuheiden ja moraalisen närkästyksen lietsontakeino.

Näenkin että Ruttopuiston Rovasti on osa ongelmaa. Ainakin minua tekstien lukeminen alkoi masentamaan enemmän kuin helpotti. Tällä saattaa olla reaaleja seurauksia, kun kuitenkin puhutaan kaltaisestani ns. suisidaalisin piirtein masentuvasta. En voi oikeastaan tehdä muuta kuin miettiä sitä, että miksi iltalehtien kohdalla usein tiedostetaan se, että teko ei ole kovin eettistä. Mutta että sielunhoidon kohdalla pseudotieteellinen eksploitaatio on hyväksyttävää, ja keskutelu siirtyy välittömästi siihen että eikö kristityt muka saisi auttaa. Kysymys ei ole siitä, vaan siitä että onko se heidän auttamisensa auttamista vai pahentamista. Ainakin minun vastaukseni tässä kohden on se, että sielunhoito on taatusti monesti hyvinkin avuliasta. Mutta vain ehdoin ja puutteet olisi hyvä tiedostaa ja korjata.

Omakohtaisesti se kuitenkin oli "kiusaustesti" jossa kotimaan -ei ollenkaan kirkon fundamentalistisinta linjaa- uskovaiset failasivat niin pahasti ja totaalisti kuin voi. Ja tämä ei ole pelkkä ansa jossa etsin tekosyytä onnistua. Sillä, kuten lukijani muistavat, olen ilolla saanut huomata että uskovaiset voivat onnistua eri haasteissa hyvinkin puhtain paperein. ~ Minusta oli ahdistavaa, että henkilö joka lähinnä yritti siirtää keskustelua IQ -teemaan ja jonka kanssa samaa ideologiaa edustavat tekivät tätä samaa, päätyi oikeasti selittelemään että "Tiedoksesi, Tuomo: Teologisessa tiedekunnassa näitä kommenttipuheenvuoroja käytetään aika ajoin harjoitusmateriaalina, kun halutaan selvittää, miten kirjoittajat argumentoivat keskusteluissa omia näkemyksiään. Syntyykö todellista keskustelua, vai onko joukossa ihmisiä, jotka heittävät sen oman agendansa joka paikkaan teemasta riippumatta." Selvästi hän itse ei ns. osallistunut ja reagoinut sanoihini. Itse sentään edes vastasin kaikkiin hänen antamiinsa kommentteihin. Enkä pelkästään vastustaen. No, näitä tekstimateriaaleja on nähtävissä.

Ne näyttänevät, että tekstini tulkittiin päinvastoin kuin sanoin. Ne näyttävät että kukaan ei kysynyt vointia. Kukaan ei toivonut voimia. Ne näyttävät sen käytännön kommunikaatiotason jossa on vihollisia. Ne näyttävät sen pelikentän joka on tietääkseni viimeisen neljän vuoden ajan vallinnut kirkollisessa keskustelussa. Siinä vaiheessa piispat päättivät ilmeisesti että heidän puljunsa viestintästrategia perustuu siihen, että ateisteja kutsutaan fundamentalisteiksi. Ja että ateistia aina verataan fundamentalistiin. ja että fundamentalisteja ei vastusteta, vaan ateisteja. Ja tässä lopputuloksena on ollut se, että tosiasiassa lähes kaikki muu paitsi uskovaisuuden tärkeyden korostaminen aivan kaikessa - kuten tässä yhteiskuntarakenteissa ja psykiatriassa -  on samaa kuin se että ei ole fundamentalisti.

Se, että näkee että maailmankuva, nimenomaan kristillinen, ei pidä sisällään automaattista selitystä ja auktoriteettia yhteiskunnallisten itsemurhien taustaselityksenä, on samaa kuin vihainen militantti antiteismi. Ja sitten sitä ollaankin sympatiakyvytön militantti fundamentalistiateisti. Vaikka olisit oikeasti kristillinen humanisti tai kaltaiseni fundamentalistiagnostikko-illuminaatti. Osa uskonnottomista kutsuukin kirkon tämän viestinnän soveltajia kirkon hitmaneiksi. Suoraviivainen automaattisesti tuomitseva julmuus, jossa on kohtaamisen välttämisen henki osuukin tähän nimeen hyvin. En tiedä miksi tämä on käytännössä muuntunut moniarvoisuuttaan korostavan kirkon päästrategiaksi. Mutta varsin järkähtämättömästi sitä toteutetaan nimenomaan kirkon valtaapitävien piispojenkin keskuudessa. Joka on yllättävää, hämmästyttävää ja järkyttävää.

Moni onkin kiinnittänyt uskonnottomien suljetuissa ryhmissä huomiota siihen että Ruttopuiston Rovasti harjoittaa ilkeyttä huumorin nimissä. Minä en vain jäänyt nurkkaan valittamaan vaan yritin aikaansaada jonkinlaisen kontaktin jossa tämä hänen maineessaan tunnetuin piirre nykypäivänä tuotaisiin hänen tietoonsa nin että hän voisi vaikka tomertua. Huomata inhimillisenä ihmisenä tehneensä virheen ja korjaavansa tämän. Toisin kävi. Se oli pettymys, rehellisesti sanoen. Sillä vaikka joudun aika usein tuomaan tälläisiä ikäviä ja repiviä tosiasioita esille, niin oikeasti suuttumuksessa on iso annos sitä että sitä ikään kuin toivoi ja odotti parempaa. Auki jääkin vain yksi kysymys.

Yritätkö "argumentoida" minut hautaan?
Kuinka kovasti kaipaat elämääsi moralisoivaa närkästynyttä sosiaalipornoa?
Do you feel lucky, punk?
Please. Make. My. Day.