Jack Smartin ajatuskoe kokemuskoneesta on melko monesta vastenmielinen. He eivät pidä ajatuksesta jossa ihminen siirrettäisiin tekniseen maailmaan elämään bitteinä biteistä. Ei vaikka kokemukset olisivat vakuuttavia ja tuottaisivat hyviä ja nautinnollisia kokemuksia ja onnellisuutta.
Tästä saa hyvää aavistusta katsomalla "Matrix" -elokuvaa. (Sitä hyvää.) Siinä pahana esitetty Cypher katuu sitä että on irrottautunut Matrixista. Hän haluaa mennä takaisin. Jo Platonin luolavertauksesta asti on hyvin usein ajateltu että totuus on niin oleellinen asia että on tärkeämpää olla onneton Sokrates kuin onnellinen sikapossu.
Itselleni vertaus on siinä mielessä turha, että en näe yhteyttä itse "minuuden kopioinnin kanssa". Mind uploading josta tiedetään se että se todella on mind uploadingia ei minusta ole relevantti vaihtoehto - vaikka minulla muutoin onkin varsin avomielinen suhde siihen että aidosti tietoisia tekoälyjä voitaisiin rakentaa. Ja muutenkin tämänlainen on astetta liian spekulatiivista miellyttääkseen minua. Mutta kun lähtökohta on tämä voi kenties vastata hieman poikkeavilla tavoilla.
Jos otetaan lähtökohdaksi se vakioitu ajatus siitä, että totuus on jotenkin niin hyvä että ihmisen ei ole syytä heittäytyä koneeseen, niin tätä vastaan voidaan esittää hyvin erikoisia vastaväitteitä.
Jos otetaan vaikka Nick Bostrom, hän on tullut tunnetuksi simulaatioargumentista. Jonka mukaan on todennäköisempää että elämme jo nyt simulaatiossa. Koska elämämme on miellyttävää jo nyt, ei olisi mitään syytä olla siirtämättä itseään kokemuskoneeseen. Sehän olisi vain simulaatiosta kivempaan simulaatioon siirtymistä.
Bostrom -huomio avaa myös kokonaisen perinteen, ja sitä kautta avaa eräänlaisen pandoran lippaan ; Toisaalta jos totuus on tärkeää, ei voida kuin muistaa että solipsismin perinne on tuonut paljon metafysiikkaa koskevia huomioita.
...
Emme esimerkiksi voi tietää ovatko aistimuksemme todella Totuutta. Kenties jokin Descartesin kuvitteleman huijaridemonin kaltainen todella pettää meitä jo nyt niin että emme tiedä oikeastaan muuta kuin sen, että koska ajattelemme niin olemme olemassa. Kenties Berkeleyn ajatukset olivat tosia ja asiat lakkaavat olemasta kun niitä ei mikään havaitse. Kenties Kant oli oikeassa jakaessaan maailman fenomenaaliseen ja noumenaaliseen, jossa havaittu ja oleva ovat toisistaan irrallaan. Kenties on syytä tehdä kuten monet pragmatistit ja puhua siitä että "unohdetaan ei-havaittu maailma ja keskitytään havaittuun". Eli tunnustetaan metafyysisyys mutta eletään phaneronissa.
...
Kaikissa näissä päädytään siihen että simulaatioon hyppäämiseen ei pitäisi olla mitään esteitä. Onkin jossain määrin erikoista huomata että naïvi realismi - ja mutkan kautta myös empiirisyyttä vaativa skientismi - on tälläisiltä vastaiskuilta turvassa.
Toisaalta suurin osa ihmisistä onkin tosiasiassa vastustamassa tätä koska heillä on jonkinlainen ajatus sielusta jota ei voi edes ajatuskokeessa siirtää koneeseen. (Toisin sanoen he muuttavat ajatuskokeen perusolemusta, eli ihmisen siirtämistä koneeseen ns. piilopremissein.) Ja he vastustavat "skientismin ylivaltaa" vain sen vuoksi että Jumala ei ole empiirinen konsepti. Tämän tarkasti rajatun kysymyksen ulkopuolella he sitten ovat naïvin realismin kannattajia. Tätä ajattelutapaa on helppoa pitää jäsentymättömänä, banaalina, typeränä ja kaksoisstandardien läpitunkevana. (Koska se on sitä.) Mutta toisaalta se kyllä antaa aivan koherentin vastauksen siihen miksi tässä maailmankuvassa ei hypätä kokemuskoneeseen riemumielin ja pää edellä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Berkeley. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Berkeley. Näytä kaikki tekstit
lauantai 19. syyskuuta 2015
maanantai 1. kesäkuuta 2015
Kvanteista, havaitsemisesta ja olemassaolosta (eli bullshitteryä huviksi mutta ei hyödyksi)
Hyvin usein kvanttimekaniikkaa ja Heisenbergin epätarkkuusperiaatetta ja ilmiöiden tilastollista luonnetta lähestytään sen henkisillä ajatuksilla että silloin kun asioita ei tarkkailla niin asiat ovat olemassa ja havaitseminen romauttaa aaltofuntion ja muuttaa jotain tiedetyksi. ; "ScienceAlertissa" sen sijaan uutisoitiin näkökulmasta jossa "Reality doesn’t exist until we measure it, quantum experiment confirms". Eli todellisuus ei ole olemassa ennen kuin se havaitaan. Otan toki noin otsikoidut tiedeuutisoinnit aina "suolan kanssa". Mutta asiaa on syytä miettiä.
Tämä on siitä hauska ajatus että se voidaan liittää piispa Berkeleyn ajatusmalliin jossa todellisuus oli olemassa vain kun sitä tarkkailtiin. Hän tarvitsi Jumalaa siihen että asiat pysyisivät olemassaolevina. Esimerkiksi jääkaappi ei lakkaa olemasta kun kotona menee yöllä nukkumaan koska Jumala tarkkailee sitä. ; Kvanttimekaniikassa tunnettu vahditun kattilan paradoksi nimittäin johtaa siihen että Jumala joutuisi "vähintään räpyttelemään" jotta maailmassa voisi tapahtua mitään muutoksia.
On nähtävissä että on kaksi asiaa jota havainnoinnissa on syytä miettiä:
1: Teistinen kysymys siitä että Jumala on todellisuuden mittaaja on itse asiassa oletus. Onko Jumala todella havaitsija siinä mielessä mitä kvanttimekaniikka vaatii? Mittaako vai tietääkö Jumala? Laplacen demonin ei tarvinnut mitata tietääkseen, ja kenties kaikkitietävyys voidaan kvanttifysiikan ja olemassaolonkin kohdalla saada muuten kuin mittaamalla samalla tavalla kuin aineelliset fysikaalisen maailman joukossa toimivat ihmiset sen tekevät.
2: Toisaalta on hyvä miettiä vaatiiko havaitseminen tietoisuutta. (Havaitseminen kuljettaa sanana helposti mielikuvia intentiosta, mutta jos sen korvaa mittaamisella ei tieteen kannalta muutu mikään mutta mielikuvat tietoisuuden mukanaolosta muuttuvat oleellisen paljon.) Jos jossain on mittalaitteisto niin eikö tämä mittalaitteisto tee interaktion joka on mittaus. Eli mittaria ei tarvitsisi lukea ilman että se olisi kvanttimekaanisesti olemassa. Eli se voisi aikaansaada olemassaoloa. ; Itse pidän tätä "intuitiivisesti ilmiselvänä" premissinä ja tästä lähtökohdin olemassaolo voisi olla siitä erikoinen että hiukkasen A vuorovaikutus johtaa siihen että B on olemassa. B taas johtaisi C:n olemassaoloon. Ja C johtaisi A:n olemassaoloon. Tämä kehäisyys voisi tietysti olla vaikka kuinka älyttömän pitkä.
2.1: Tässä "havainnoivien alkeishiukkasten "itsetietoistumisesta"" voi sanoa sen että siinä on sivumakuna sellainen sikaärsyttävä piirre että se ajaa ajatuksia kohti panpsykismiä. (Toki tämä seuraus ei ole väistämätön, mausteena samaan tapaan kuin teismi on siinä että olemassaolo vaatii havainnointia.) Eli ajatusmallia jota olen joskus kannattanut itsekin. Ja jossa ei ole muuta vikaa kuin se, että se on hevonpaskaa.
Voihan Piiska Perkeley sentään. Olen kyllä yleisesti sitä mieltä että jos filosofia ja kvanttifysiikka esitetään samassa lauseessa, kyseessä on todennäköisesti bullshit. Itse asiassa olen yhä tätä mieltä. Tämä blogaus on kuten ties keiden kvanttimystikoiden ja Deepak Choprien tyylinen vetäisy. Sellainen huomiohuoraavaa "katsokaa minua niin olen olemassa" -paistattelu.
Tämä on siitä hauska ajatus että se voidaan liittää piispa Berkeleyn ajatusmalliin jossa todellisuus oli olemassa vain kun sitä tarkkailtiin. Hän tarvitsi Jumalaa siihen että asiat pysyisivät olemassaolevina. Esimerkiksi jääkaappi ei lakkaa olemasta kun kotona menee yöllä nukkumaan koska Jumala tarkkailee sitä. ; Kvanttimekaniikassa tunnettu vahditun kattilan paradoksi nimittäin johtaa siihen että Jumala joutuisi "vähintään räpyttelemään" jotta maailmassa voisi tapahtua mitään muutoksia.
On nähtävissä että on kaksi asiaa jota havainnoinnissa on syytä miettiä:
1: Teistinen kysymys siitä että Jumala on todellisuuden mittaaja on itse asiassa oletus. Onko Jumala todella havaitsija siinä mielessä mitä kvanttimekaniikka vaatii? Mittaako vai tietääkö Jumala? Laplacen demonin ei tarvinnut mitata tietääkseen, ja kenties kaikkitietävyys voidaan kvanttifysiikan ja olemassaolonkin kohdalla saada muuten kuin mittaamalla samalla tavalla kuin aineelliset fysikaalisen maailman joukossa toimivat ihmiset sen tekevät.
2: Toisaalta on hyvä miettiä vaatiiko havaitseminen tietoisuutta. (Havaitseminen kuljettaa sanana helposti mielikuvia intentiosta, mutta jos sen korvaa mittaamisella ei tieteen kannalta muutu mikään mutta mielikuvat tietoisuuden mukanaolosta muuttuvat oleellisen paljon.) Jos jossain on mittalaitteisto niin eikö tämä mittalaitteisto tee interaktion joka on mittaus. Eli mittaria ei tarvitsisi lukea ilman että se olisi kvanttimekaanisesti olemassa. Eli se voisi aikaansaada olemassaoloa. ; Itse pidän tätä "intuitiivisesti ilmiselvänä" premissinä ja tästä lähtökohdin olemassaolo voisi olla siitä erikoinen että hiukkasen A vuorovaikutus johtaa siihen että B on olemassa. B taas johtaisi C:n olemassaoloon. Ja C johtaisi A:n olemassaoloon. Tämä kehäisyys voisi tietysti olla vaikka kuinka älyttömän pitkä.
2.1: Tässä "havainnoivien alkeishiukkasten "itsetietoistumisesta"" voi sanoa sen että siinä on sivumakuna sellainen sikaärsyttävä piirre että se ajaa ajatuksia kohti panpsykismiä. (Toki tämä seuraus ei ole väistämätön, mausteena samaan tapaan kuin teismi on siinä että olemassaolo vaatii havainnointia.) Eli ajatusmallia jota olen joskus kannattanut itsekin. Ja jossa ei ole muuta vikaa kuin se, että se on hevonpaskaa.
Voihan Piiska Perkeley sentään. Olen kyllä yleisesti sitä mieltä että jos filosofia ja kvanttifysiikka esitetään samassa lauseessa, kyseessä on todennäköisesti bullshit. Itse asiassa olen yhä tätä mieltä. Tämä blogaus on kuten ties keiden kvanttimystikoiden ja Deepak Choprien tyylinen vetäisy. Sellainen huomiohuoraavaa "katsokaa minua niin olen olemassa" -paistattelu.
tiistai 29. lokakuuta 2013
Havaitsemisen imperatiivinen kategoria
Descartesin epäily on jotain, joka on kaikille tuttua. Hieman harvempi muistaa sitä, että Descartes otti äärimmäisen epäilyn vain lähtökohdaksi, johon nojaten voitaisiin rakentaa absoluuttinen tieto. Descartesin perusteluketjussa Jumalaa tarvittiin oleellisesti. Jumala nimittäin takasi ihmisen järjen. Ja tämä järki taas viittasi takaisin Jumalaan. Moni piti tämänlaista kartesiolaista kehää vakavana heikkoutena.
Yksi merkittävimmistä kyseenalaistajista olikin Immanuel Kant. Kantin ajatus oli, että ihminen on joka tapauksessa havaitsemisensa vanki. Ihminen ei voi ponnistaa itsensä ulkopuolelle varmistamaan ihmisen tiedon absoluuttiutta. Kantin mukaan ihmisillä onkin synnynnäinen viitekehys, jonka kautta ihmiset tarkkailevat maailmaa. Siksi kun ihmiset katsovat avaruutta, he näkevät asiat viitekehyksen läpi, eivätkä välttämättä olioita sinänsä.
Alvin Plantingan reformoitu epistemologia taas palaa Descartesiin ja hänen mukaansa ihmisten aisteilla on oltava warrant, tae. Hän ei pidä tämänlaista tilannetta automaattisena, vaan että tämänlainen toteutuu vain tietyissä ehdoissa. Ja että Jumalauskoa tarvitaan juuri sen vuoksi, että ilman tätä aisteilla ei ole oikeastaan lainkaan luotettavuutta. Pääsisimme ikään kuin havaitsemiseen siinä mielessä mitä Kant ajoi, emmekä tämän syvemmälle. Tätä edemmäs päästäksemme tarvitsisimme Jumalaa, eikä mitä tahansa Jumalaa, vaan rakastavaa Jumalaa joka ei missään oloissa haluaisi valehdella meille. Tämä on tietysti paluuta kartesiolaisen kehä(päättelyn) maailmaan. ; Tässä nojataan hyvin tiukasti intuitioon. Itse asiassa voidaan sanoa että sensus divinitatis, jumala -aisti on termi joka nimeää uskon eksistentiaalisen vakaumuksen samaksi kuin empiirinen havainto Jumalasta. Näin mukaan saadaan arkijärkeä.
1: Sen takana on myös kalvinismin idea. Siinähän Jumala muuttaa ihmistä ja sitten tämä näkee totuuden. Ilman Jumalasuhdetta ollaan siis ikään kuin sokeita ja todellakin Kantilaisessa havaitsemistodellisuudessa jossa yhteys Olevaisuuteen on kadonnut.
On erikoista, miten tämä lähtökohta on lähinnä intuitiivinen. Voidaan sanoa, että se kohtaa syvimmät ongelmansa kvanttifysiikassa. Otetaan esimerkiksi Niels Bohr. Bohrin ns. kööpenhaminalainen tulkinta nojaa komplementaarisuuden ideaan. Tässä merkittävin yksittäinen idea on tiukka jako havaintolaitteistoon ja havaittavaan kohteeseen. Tämä on merkittävää, koska tässä vastaan nousee syvä ero makromaailman ja mikromaailman välillä. Bohrin mukaan kvanttifysikaalista todellisuutta ei voi kuvailla täydellisesti. Klassinen fysiikka ja intuitioihin sopiva havaitsemistapa eivät yksinkertaisesti sovi yhteen. Itse asiassa kvanttimaailmassa ongelmana on se, että jos vaikka tarkkailemme atomia aaltona, emme huomaa sen hiukkasominaisuuksia ja jos tarkkailemme sen hiukkasominaisuuskia, emme huomaa sen aaltoluonnetta. Bohrin mukaan edes atomista ei oikeastaan voida puhua ennen kuin se havaitaan eli mitataan. ~ Bohrin lausunto on yksinkertaisesti se, että on virheellistä ajatella, että fysiikan tehtävä on paljastaa minkälainen luonto on, koska fysiikka käsittelee vain sitä, mitä voimme sanoa luonnosta.
Kööpenhaminalaisessa tulkinnassa onkin vahvasti Kantin alustamat teemat. ; Toki tästä on usein vedetty vääriä ja liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Osa esittää että kvanttifysiikka on tuhonnut objektiivisuuden. Kuitenkin se sisältää varsin siistin nipun kaavoja, joiden kautta todellisuuden ja empiiristen kokeiden tuloksia ja tulosjakaumia voidaan ennustaa hyvinkin täsmällisesti. Sen parissa hyvin vähillä parametreillä ennustetaan paljon ja tarkasti. Tässä mielessä se ei ole ongelma tieteelle, vaan sen tekemisen luonteelle. ; Samoin esimerkiksi Enqvist on korostanut "Olemisen porteilla", että Bohrin vaikutuksesta kvanttiteoriaa selitetään liikaa joka johtaa yleensä siihen että sitä yritetään kuvata arkijärjen teemoin tai makrofysiikan keinoin sen sijaan että tehtäisiin kuten pitää, eli selitettäisiin miten makrofysiikan säännönmukaisuudet voidaan selittää mikrofysiikan tapahtumien avulla selityksiä karkeistaen. Että kvanttifysiikassa kenties suurin ongelma onkin se, että se ei taivu arkijärkeen ja sitä yritetään ymmärtää arkijärjen keinoin jolloin sitä pidetään outona ja vaikeana. Kuitenkin fysiikkaa voidaan käyttää pelkstään kaavoina ilman maailmanselitystä. Hän on siis tiukan malliriippuvaisen realismin kannattaja.
Kvanttifysiikan relevanssi havainto-ongelmassa on kuitenkin mielenkiintoinen seuraus "warrant -havaitsemismaailmalle". Nimittäin se, että kööpenhaminalainen tulkinta on ristiriidassa sen kanssa. Jos kannattaa warrantia, voi toki vedota kvanttifysiikan epäintuitiivisuuteen ja sanoa että tiede on järkeä ja tieteen avulla voimme tietää että uni on harhaa, eikä tämä vielä tarkoita sitä että havaintomme olisivat läpeensä epäluotettavia. Päinvastoin, voimmehan illuusion tunnistaessamme tietää että "mikä on väärin havaittua". Ongelmana onkin juuri se, että syvin totuus on siinä hyvinkin piilossa. Toki tämä on mahdollista. Se, samoin kuin heisenbergin epätarkkuusperiaate kertovat, että maailmaa ei ole perimmiltään tehty ihmisen tiedettäväksi. Warrantia puolustavat ihmiset taas kauhistelevat että heistä olisi kamalaa jos ei voitaisi tietää järjellä ja havainnoilla.
Toki kööpenhaminalainen tulkinta ei olekaan koko totuus. Osa ei pidä siitä että se selittää kvanttifysiikkaa. Osa taas haluaa tulkita kvanttimaailmaa jotain muuta kautta. Erikoista yhteensopimattomuudessa onkin oikeastaan se, että warrantin kannattajan on ilman kokeita ja testejä pakko oikeastaan aivan suoralta kädeltä kiistää kööpenhaminalaisen tulkinnan mahdollisuuskin, a priorisesti ilman keskusteluja. Toki aivan vastaavaa on tehty evoluutionkin kanssa, tosin sillä erolla että Plantingan argumentti ei itse asiassa estä teististä evoluutiota, perimmiltään - "älyllisesti riittävää" -koskevista demarkaatiokriteereistä ja siihen liittyvästä retoriikasta riisuttuna - sen mukaan warrant, ateismi ja evoluutio ovat kombo joka ei toteudu samalla kertaa.
Tämä johtaa siihen, että on oikeastaan kysyttävä, että miksi ollenkaan teemme tiedettä. Kun rationaalinen mieli voi ilman empiriaa tehdä nojatuolista käsin päätelmiä mallejen totuudenmukaisuudesta, se sotii sitä tarkoitusperää vastaan mitä warrantin puolustajat yleensä puolustavat koko argumentilla. Henkenähän on korostaa, että tiede vaatisi taakseen asenteen joka on kristinuskolle tyypillinen. Descartesin jäljillä on tietysti helppo palata jonkinlaiseen platoniseen rationalismiin, jossa ei niinkään tehdä empiriiaa kuin esimerkiksi palautetaan muistiin ideamaailmassa sielun kohtaamia asioita. Ja että keksiminen on pohjimmiltaan tätä.
1: Tuntuukin, että valtaosa reformoidun epistemologian kannattajista ovat logiikan suhteen vahvasti platonisteja. Objektiivinen moraali ja totuus ovat heille ikuisia ja olemassa ihmisestä riippumatta. Heille matemaattiset totuudet ovat olemassa ihmisistä riippumatta. Eli ihmiset tekevät matematiikasta löytöjä eivätkä keksintöjä. Minä itse taas olen matematiikan suhteen tiukka formalisti. Eli katson että matematiikka on formaali kieli jonka ihmiset ovat rakentaneet kuvaillakseen joitain aspekteja. Näen, että matematiikka on vähän kuin shakki. Pelin luonne ja toimivat strategiat ovat deduktiivinen seuraus pelisäännöistä. Se ei tarkoita että shakkia ei olisi keksitty vaan löydetty, tai että shakinpeluu ei olisi luova älyllinen aktio ja oppimisprosessi vaan jotain jossa sielu muistaa peli-ideoita jostain ideamaailmasta.
Loppuhuomautus.
Itse toki näen koko warrantin käyttämisen humanistisena hybriksenä. Ehdottomuuden ja absoluuttisen vaatimus, jonka takia induktio ja skientismi ovat pettymyksiä ovat ehtoja, jotka koskevat tietämisen laatua. Heille kelpaa vain joko totaalinen tai ei mitään. ; Bohrin ajatus siitä että fysiikka ei ole todellisuutta vaan tidellisuudesta tietämistä muistuttaa minua syistä miksi en ole vakuuttunut Piispa Berkeleyn ajatuksista. Hän teki mielenkiintoisia mietteitä havaitsemisesta. Hänestä oli aivan arkijärjen mukaista, että vain havaitseminen on olemassaoloa. Ja näin ollen maailma oli olemassa siksi että ihmiset tarkkailivat sitä ja Jumala oli koko ajan tarkkailemassa sitä. Tässä solipsistisessa maailmassa epätyydyttävää minusta on se, että havaitseminen on itse asiassa enemmänkin tiedon kuin absoluutin asia. Berkeley hyppäsi turhan kärkkäästi havaitsemisen rajoista absoluuttiin. Itse näkisin, että tiedämme vain minkä tiede kertoo ja sen ulkopuolella oleva voi olla harha tai sitten ei. Se voi olla absoluuttinen todellisuus, Matrix -harha tai mitä tahansa. Ja koska siinä ei ole mitään mihin voisimme tietää, on syytä jättää tämänlaiset turhan mahtipontiset ja pömpöösit ajatukset vessan seinälle.
Evoluution kannattaminen antaa minulle tässä rauhaa. Sillä siinä missä Jumalan täytyy todella olla tietynlainen, eikä missään tapauksessa huijaava tai kepposteleva, jotta se tarjoaisi yhtään mitään luotettavuutta, voimme muistaa Carl Saganin lausunnon siitä, että "Maailmankaikkeus vaatimalla vaatii siinä eläviä myös ymmärtämään sitä. Olennot, jotka kokevat arkielämän sekavaksi tapahtumavyyhdeksi ilman ennustettavuutta tai säännönmukaisuutta, ovat suuressa vaarassa. Maailmankaikkeus kuuluu niille, jotka ainakin jossain määrin ovat päässeet perille sen luonteesta." Jopa Plantinga on joutunut ottamaan kritiikkinsä ytimeen sen, että toiminnan on oltava oikeaa. Ihmisen on väistettävä vaaralista, se että hän voi tulkita sen mukavaksi ja väistää tätä siitä huolimatta, on sitten se ajatus siitä absoluutista. Kantin maailmassa havaintojen tarkoituksenmukaisuus on evoluution maailmassa varma. Jumalan kanssa joudutaan säätämään niin tarkkoja ennakko -oletuksia että samoilla säädöillä kumoutuu koko Plantingan todennäköisyysargumentti naturalismiakin vastaan.
Yksi merkittävimmistä kyseenalaistajista olikin Immanuel Kant. Kantin ajatus oli, että ihminen on joka tapauksessa havaitsemisensa vanki. Ihminen ei voi ponnistaa itsensä ulkopuolelle varmistamaan ihmisen tiedon absoluuttiutta. Kantin mukaan ihmisillä onkin synnynnäinen viitekehys, jonka kautta ihmiset tarkkailevat maailmaa. Siksi kun ihmiset katsovat avaruutta, he näkevät asiat viitekehyksen läpi, eivätkä välttämättä olioita sinänsä.
Alvin Plantingan reformoitu epistemologia taas palaa Descartesiin ja hänen mukaansa ihmisten aisteilla on oltava warrant, tae. Hän ei pidä tämänlaista tilannetta automaattisena, vaan että tämänlainen toteutuu vain tietyissä ehdoissa. Ja että Jumalauskoa tarvitaan juuri sen vuoksi, että ilman tätä aisteilla ei ole oikeastaan lainkaan luotettavuutta. Pääsisimme ikään kuin havaitsemiseen siinä mielessä mitä Kant ajoi, emmekä tämän syvemmälle. Tätä edemmäs päästäksemme tarvitsisimme Jumalaa, eikä mitä tahansa Jumalaa, vaan rakastavaa Jumalaa joka ei missään oloissa haluaisi valehdella meille. Tämä on tietysti paluuta kartesiolaisen kehä(päättelyn) maailmaan. ; Tässä nojataan hyvin tiukasti intuitioon. Itse asiassa voidaan sanoa että sensus divinitatis, jumala -aisti on termi joka nimeää uskon eksistentiaalisen vakaumuksen samaksi kuin empiirinen havainto Jumalasta. Näin mukaan saadaan arkijärkeä.
1: Sen takana on myös kalvinismin idea. Siinähän Jumala muuttaa ihmistä ja sitten tämä näkee totuuden. Ilman Jumalasuhdetta ollaan siis ikään kuin sokeita ja todellakin Kantilaisessa havaitsemistodellisuudessa jossa yhteys Olevaisuuteen on kadonnut.
On erikoista, miten tämä lähtökohta on lähinnä intuitiivinen. Voidaan sanoa, että se kohtaa syvimmät ongelmansa kvanttifysiikassa. Otetaan esimerkiksi Niels Bohr. Bohrin ns. kööpenhaminalainen tulkinta nojaa komplementaarisuuden ideaan. Tässä merkittävin yksittäinen idea on tiukka jako havaintolaitteistoon ja havaittavaan kohteeseen. Tämä on merkittävää, koska tässä vastaan nousee syvä ero makromaailman ja mikromaailman välillä. Bohrin mukaan kvanttifysikaalista todellisuutta ei voi kuvailla täydellisesti. Klassinen fysiikka ja intuitioihin sopiva havaitsemistapa eivät yksinkertaisesti sovi yhteen. Itse asiassa kvanttimaailmassa ongelmana on se, että jos vaikka tarkkailemme atomia aaltona, emme huomaa sen hiukkasominaisuuksia ja jos tarkkailemme sen hiukkasominaisuuskia, emme huomaa sen aaltoluonnetta. Bohrin mukaan edes atomista ei oikeastaan voida puhua ennen kuin se havaitaan eli mitataan. ~ Bohrin lausunto on yksinkertaisesti se, että on virheellistä ajatella, että fysiikan tehtävä on paljastaa minkälainen luonto on, koska fysiikka käsittelee vain sitä, mitä voimme sanoa luonnosta.
Kööpenhaminalaisessa tulkinnassa onkin vahvasti Kantin alustamat teemat. ; Toki tästä on usein vedetty vääriä ja liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Osa esittää että kvanttifysiikka on tuhonnut objektiivisuuden. Kuitenkin se sisältää varsin siistin nipun kaavoja, joiden kautta todellisuuden ja empiiristen kokeiden tuloksia ja tulosjakaumia voidaan ennustaa hyvinkin täsmällisesti. Sen parissa hyvin vähillä parametreillä ennustetaan paljon ja tarkasti. Tässä mielessä se ei ole ongelma tieteelle, vaan sen tekemisen luonteelle. ; Samoin esimerkiksi Enqvist on korostanut "Olemisen porteilla", että Bohrin vaikutuksesta kvanttiteoriaa selitetään liikaa joka johtaa yleensä siihen että sitä yritetään kuvata arkijärjen teemoin tai makrofysiikan keinoin sen sijaan että tehtäisiin kuten pitää, eli selitettäisiin miten makrofysiikan säännönmukaisuudet voidaan selittää mikrofysiikan tapahtumien avulla selityksiä karkeistaen. Että kvanttifysiikassa kenties suurin ongelma onkin se, että se ei taivu arkijärkeen ja sitä yritetään ymmärtää arkijärjen keinoin jolloin sitä pidetään outona ja vaikeana. Kuitenkin fysiikkaa voidaan käyttää pelkstään kaavoina ilman maailmanselitystä. Hän on siis tiukan malliriippuvaisen realismin kannattaja.
Kvanttifysiikan relevanssi havainto-ongelmassa on kuitenkin mielenkiintoinen seuraus "warrant -havaitsemismaailmalle". Nimittäin se, että kööpenhaminalainen tulkinta on ristiriidassa sen kanssa. Jos kannattaa warrantia, voi toki vedota kvanttifysiikan epäintuitiivisuuteen ja sanoa että tiede on järkeä ja tieteen avulla voimme tietää että uni on harhaa, eikä tämä vielä tarkoita sitä että havaintomme olisivat läpeensä epäluotettavia. Päinvastoin, voimmehan illuusion tunnistaessamme tietää että "mikä on väärin havaittua". Ongelmana onkin juuri se, että syvin totuus on siinä hyvinkin piilossa. Toki tämä on mahdollista. Se, samoin kuin heisenbergin epätarkkuusperiaate kertovat, että maailmaa ei ole perimmiltään tehty ihmisen tiedettäväksi. Warrantia puolustavat ihmiset taas kauhistelevat että heistä olisi kamalaa jos ei voitaisi tietää järjellä ja havainnoilla.
Toki kööpenhaminalainen tulkinta ei olekaan koko totuus. Osa ei pidä siitä että se selittää kvanttifysiikkaa. Osa taas haluaa tulkita kvanttimaailmaa jotain muuta kautta. Erikoista yhteensopimattomuudessa onkin oikeastaan se, että warrantin kannattajan on ilman kokeita ja testejä pakko oikeastaan aivan suoralta kädeltä kiistää kööpenhaminalaisen tulkinnan mahdollisuuskin, a priorisesti ilman keskusteluja. Toki aivan vastaavaa on tehty evoluutionkin kanssa, tosin sillä erolla että Plantingan argumentti ei itse asiassa estä teististä evoluutiota, perimmiltään - "älyllisesti riittävää" -koskevista demarkaatiokriteereistä ja siihen liittyvästä retoriikasta riisuttuna - sen mukaan warrant, ateismi ja evoluutio ovat kombo joka ei toteudu samalla kertaa.
Tämä johtaa siihen, että on oikeastaan kysyttävä, että miksi ollenkaan teemme tiedettä. Kun rationaalinen mieli voi ilman empiriaa tehdä nojatuolista käsin päätelmiä mallejen totuudenmukaisuudesta, se sotii sitä tarkoitusperää vastaan mitä warrantin puolustajat yleensä puolustavat koko argumentilla. Henkenähän on korostaa, että tiede vaatisi taakseen asenteen joka on kristinuskolle tyypillinen. Descartesin jäljillä on tietysti helppo palata jonkinlaiseen platoniseen rationalismiin, jossa ei niinkään tehdä empiriiaa kuin esimerkiksi palautetaan muistiin ideamaailmassa sielun kohtaamia asioita. Ja että keksiminen on pohjimmiltaan tätä.
1: Tuntuukin, että valtaosa reformoidun epistemologian kannattajista ovat logiikan suhteen vahvasti platonisteja. Objektiivinen moraali ja totuus ovat heille ikuisia ja olemassa ihmisestä riippumatta. Heille matemaattiset totuudet ovat olemassa ihmisistä riippumatta. Eli ihmiset tekevät matematiikasta löytöjä eivätkä keksintöjä. Minä itse taas olen matematiikan suhteen tiukka formalisti. Eli katson että matematiikka on formaali kieli jonka ihmiset ovat rakentaneet kuvaillakseen joitain aspekteja. Näen, että matematiikka on vähän kuin shakki. Pelin luonne ja toimivat strategiat ovat deduktiivinen seuraus pelisäännöistä. Se ei tarkoita että shakkia ei olisi keksitty vaan löydetty, tai että shakinpeluu ei olisi luova älyllinen aktio ja oppimisprosessi vaan jotain jossa sielu muistaa peli-ideoita jostain ideamaailmasta.
Loppuhuomautus.
Itse toki näen koko warrantin käyttämisen humanistisena hybriksenä. Ehdottomuuden ja absoluuttisen vaatimus, jonka takia induktio ja skientismi ovat pettymyksiä ovat ehtoja, jotka koskevat tietämisen laatua. Heille kelpaa vain joko totaalinen tai ei mitään. ; Bohrin ajatus siitä että fysiikka ei ole todellisuutta vaan tidellisuudesta tietämistä muistuttaa minua syistä miksi en ole vakuuttunut Piispa Berkeleyn ajatuksista. Hän teki mielenkiintoisia mietteitä havaitsemisesta. Hänestä oli aivan arkijärjen mukaista, että vain havaitseminen on olemassaoloa. Ja näin ollen maailma oli olemassa siksi että ihmiset tarkkailivat sitä ja Jumala oli koko ajan tarkkailemassa sitä. Tässä solipsistisessa maailmassa epätyydyttävää minusta on se, että havaitseminen on itse asiassa enemmänkin tiedon kuin absoluutin asia. Berkeley hyppäsi turhan kärkkäästi havaitsemisen rajoista absoluuttiin. Itse näkisin, että tiedämme vain minkä tiede kertoo ja sen ulkopuolella oleva voi olla harha tai sitten ei. Se voi olla absoluuttinen todellisuus, Matrix -harha tai mitä tahansa. Ja koska siinä ei ole mitään mihin voisimme tietää, on syytä jättää tämänlaiset turhan mahtipontiset ja pömpöösit ajatukset vessan seinälle.
Evoluution kannattaminen antaa minulle tässä rauhaa. Sillä siinä missä Jumalan täytyy todella olla tietynlainen, eikä missään tapauksessa huijaava tai kepposteleva, jotta se tarjoaisi yhtään mitään luotettavuutta, voimme muistaa Carl Saganin lausunnon siitä, että "Maailmankaikkeus vaatimalla vaatii siinä eläviä myös ymmärtämään sitä. Olennot, jotka kokevat arkielämän sekavaksi tapahtumavyyhdeksi ilman ennustettavuutta tai säännönmukaisuutta, ovat suuressa vaarassa. Maailmankaikkeus kuuluu niille, jotka ainakin jossain määrin ovat päässeet perille sen luonteesta." Jopa Plantinga on joutunut ottamaan kritiikkinsä ytimeen sen, että toiminnan on oltava oikeaa. Ihmisen on väistettävä vaaralista, se että hän voi tulkita sen mukavaksi ja väistää tätä siitä huolimatta, on sitten se ajatus siitä absoluutista. Kantin maailmassa havaintojen tarkoituksenmukaisuus on evoluution maailmassa varma. Jumalan kanssa joudutaan säätämään niin tarkkoja ennakko -oletuksia että samoilla säädöillä kumoutuu koko Plantingan todennäköisyysargumentti naturalismiakin vastaan.
perjantai 2. elokuuta 2013
Onko Ranskan nykyisellä kuninkaalla kaljaa?
 |
| Filosofinen monia askarruttanut kysymys siitä onko "Ginger Ale" (1) uutettu aidoista punapäistä vai onko kyseessä (2) harhaanjohtava mainonta. Tähän ja moniin muihin vastaaviin klassisiin kysymyksiin emme vastaa. |
Voidaan esimerkiksi tarkastella aivan oleellista kysymystä siitä että onko olutpullo jääkaapissa kun kaapin ovi on kiinni?
Hyvin moni uskoo että näin on. Kysymys on siitä mitä Hume sanoi induktiosta ; Jotenkin syyseuraussuhde tuntuu vahvalta, reaktiota odottaa. Näin os ostaa jääkaappiin olutta, siitä syntyy oletus että siellä on olutta. Aina kun avaa oven ja siinä on pullo samassa paikassa, niin syntyy vahva tunne että pullo on siellä aina. Katsominen tarjoaa tiedetyn joka sovelletaan eitiedettyyn.
Mutta kuitenkin, aivan kuten Hume opetti, induktio on heikko. Tosiasiassa kun ostaa pullon olutta ja avaa oven, ei siellä silloinkaan ole olutta. Aviopuoliso juo salassa. Itse saattaa tissutella olusia ja unohtaa miten monta on juonut. Ja sitten seuraa yllätys kun on ihan itse juonut olusensa. Joten kun jääkaapin ovi on kiinni, siellä monesti ei nimenomaan ole olutta. Ei edes silloin kun kaapin ovi on auki.
Tämä yllättyneisyys johtaa siihen että olut on sinulle itse asiassa hieman kuten Schrödingerin kissa ; Suljettu kaappi tarjoaa mysteerin jossa oven takana mahdollisesti sekä on että ei ole olutta, samanaikaisesti. Toki tämä ei koske oluen olemassaoloa, vaan tietoa oluesta. Mutta tämä ei lohduta jos olet nautiskellut olutta ja ehdollistunut niin että olet oluen suhteen ikään kuin Pavlovin koira. (Kissat ja koirat eivät tunnetusti sovi yhteen. Aina saduissakin kisaavat keskenään kuin viholliset.)
Berkeley opetti käytännöllisesti siitä että ei pidä luottaa olutpullojen laiskuuteen. Hänestä asiat olivat olemassa vain koska ne havaittiin. Jääkaapissa asioita ei havaita. Jos käy kaupassa ja kantaa sieltä oluen ja laittaa sen jääkaappiin, niin olettaa että kun avaa kaapin se pullo on siellä. Tietysti onkin ihan mahdollista että olut jotenkin katoaa omille teilleen ja palaa takaisin kun ovi aukeaa, vähän kuin pienet lapset jotka tekevät tuhmiaan mutta palaavat kiltisti aloilleen kun kuulevat äitinsä askeleet. Monenlaista kieroa keksivät lapset, ja miksi eivät olutpullotkin. Jos olemassaolo on havaitsemista, jääkaapinovi on havainnoinninestäjänä olemassaolon lakkauttaja!
Berkeley tosin muistutti viisaasti että kenties Jumala kaikesta huolimatta pitää olutpullosi kurissa katsomalla sen touhuja silloinkin kun kaapin ovi on kiinni. Ne eivät katoa, lakkaa olemasta tai mene omille teilleen, koska Jumala tarkkailee niitä! Tämä ei valitettavasti selitä sitä miksi Jumala ei pidä kurissa puolisoasi joka tissuttelee kaljasi. Tai kaveriasi joka jostain syystä löytyy tyhjien kaljapullojesi kanssa vaatekaapistasi alasti kun tulet töistä yllättävän aikaisin kotiin. Onko kaverisi kaapissa kun kaapin ovi on kiinni? Vai ainoastaan silloin kun olet kotona kun ei pitäisi? Koskeeko sama rajoite olutta.
Toki on myös mahdollista ajatella olutta Platonin tapaan. Silloin olut on oikeasti vain karkea heijastus ideamaailmasta. Tällöin ideamaailmassa on jokin ikuinen kaljan idea. ("Kaljuus"?) Sitä ei voi juoda eikä myydä. Se on aina olemassa. Näin ollen voi olla että jääkaapissasi ei oikeasti ole mitään olutta, vaan karkea heijastuma oluen idesta, joka vähän Matrix -maailman hengessä vaikkapa koodataan aivoihisi kuin harha. Mutta silti siellä kaapissa voisi olla olut an ding an sich. (Tälläisen oluen kuvailu on vaikeaa, koska jos kuvailee aistihavaintoja ja ominaisuuksia ei kuvaa olutta an ding an sich. Silti "kaljuus" on jotenkin ilmiömäistä!) Tällöin ei voi sanoa muuta kuin houkutella ihmiset taloon kirkon tahi kapakan sijaan koska sielläkin on se mitä ihmiset hakevat (Jumala ja olutta) Sillai metafyysisesti.
Suurin hämmästys syntyy kuitenkin heti jos unohdetaan jääkaappi. Kun nimittäin katsomme itse olutta, voimme ottaa siitä normaalihuikkaa paljon pienempiä osasia. Ja tällöin siirrytään molekyylitasolle. Siellä ei oikeasti ole mitään oluen olemusta. Olut on pelkkä seos. Voimme ensin löytää hiilihydraatteja, sokeria, alkoholia ja monia muita orgaanisia jäänteitä. Nämäkin koostuvat pienemmistä osista kuten alkeishiukkasista (Joku on kertonut että kaikki koostuu pohjimmiltaan karkeista tai jostain vielä pienemmästä, suorastaan mikroskooppista pienemmästä.) Olutta itsessään ei ole, on vain joukko hiukkasia jotka näyttävät oranssilta, vaikuttavat yhdessä nestemäisenä noudattaen mutkikkaita fysiikan virtauslakeja ja joka maistuu suussa. (Huonoimmassa tapauksessa kuselta.) Ja kun otat kulauksen tätä ja nielet, oluen muutenkin kyseenalainen olemassaolo päättyy taatusti.
Pragmaattisesti sanoen voidaankin sanoa että jos meiltä kysytään että onko jääkaapissa olutta kun kaapin ovi on kiinni, voidaan vastata että ainakaan jääkaapin oven avaamisen jälkeen ei ole! Ja koska jokaisen on kuitenkin oltava jossain - Mikä on mainio muistutus kaverille jos tämä löytää sinut vaimonsa kaapista alasti juomassa olutta jonka olet hakenut tämän jääkaapista silloin kun jääkaapin ovi on auki - niin on perin todennäköistä että olut on jääkaapissa juuri silloin kun kaapin ovi on kiinni. Muutenhan se ei olisi jääkaapissa ollenkaan. Ja ainakin minä tapaan nauttia huurteiseni jääkaapinkylmänä.
lauantai 30. huhtikuuta 2011
Tarina siitä kuinka hukkasin Junan.
Esa Turkulainen on pelottava teini, jolla on kummallinen taito kysyä hyviä kysymyksiä. Hän on toki pinnalta katsoen vahvan skientistinen. Mutta aina välistä hän yllättää. Esimerkiksi tänään hän esitti facebookissa seuraavaa: "Näin puhtaasti kielitieteellisesti ja filosofisesti: Jos kirjoitamme allegorisen runon miltei puhtaasti kielikuvilla, jolloin runon perimmäinen merkitys on aivan eri mitä sen osasten summa kirjaimellisesti luettuna on, saavummeko emergenttiin materialismiin?" Vitut minä mitään osaan vastata tuollaisiin. Mutta mikään ei estä yrittämästä.Antiikin kreikan kyynikot kritisoivat Platonin ideamaailmaa vastaan muistuttamalla siitä että he ovat nähneet hevosia mutta eivät nähneet hevosuutta. Voidaan sanoa että Platoninen ratkaisu on olettaa appelsiinin idea (joka sitten on koulukuntariippuvaisesti jotain todellista, essenssi, tai vain abstrakti määritelmä). Kyynikoista Platonin idea oli järkevän todellisuuden sijasta jotain hyvinkin absurdia.
Ongelma on sittemmin saanut paljon hiustenhalontaa, ja ratkaisuista on tullut hienosyisempiä ja mutkikkaampia. Mutta valitettavasti tämä ei ole ratkaissut ongelmaa, vaan on tehnyt siitä vielä entistäkin ongelmallisempaa. Siksi minun käydessäni tieteenfilosofian opintojani emergenssiin liitettiin kysymys junasta. Onko Juna vain se, että on kasa oikeita osia (suunnilleen) tietyssä järjestyksessä. Vai yhdistääkö jokin junuus nämä yhteen.
Olin, tapani mukaan, molempaa mieltä.
George Berkeley esitti tähän liittyvän ajatusleikin, jossa hän ei käsitellyt junia vaan appelsiinia. Hän poisti appelsiinista kaikki aistivaikutelmat ja yritti tätä kautta tavoitella aidon appelsiinia pelkien epäsuorien vaikutelmien kautta. Appelsiinin maku on ominaisuus, ei appelsiinius. Sama koskee hajua, makua ja vaikkapa painoa. Ne ovat vain jotain jolla appelsiini vaikuttaa maailmaan. Mutta kun nämä ominaisuudet kuoritaan, ei jäljelle tunnu jäävän mitään. Mutta silti oli mielikuva jostaain appelsiiniuden essenssistä, joka ei ollut näissä aistimuksissa. Ongelmana olikin se, onko tämä appelsiini jotain emergenttiä vai ei. ~ Tilanne on kaiken kaikkiaan eräänlainen paradoksi. Siihen löytyy toisilleen päinvastaisia ratkaisuja. Syynä on se, että kysymys on tavallaan ontologinen eikä episteeminen. ~ Paatuneena empiristinä minun ei välttämättä tarvitse ratkaista paradoksia, ainut maailma jonka tunnemme ja jota voimme tutkia on havaintoihin liittyvä. Tämä on kuitenkin enemmänkin ihmisen (kenties vain tämän hetken) episteemistä kompetenssia koskeva raja kuin perimmäinen tosiasiaväite.
Apuja löytynee kognitiotieteen puolelta ; Gilbert Ryle on esittänyt asiaan kenties mielenkiintoisen, mielenfilosofisen, kolmannen vaihtoehdon. Sen mukaan molemmat jo seittelemäni pääratkaisutavat ongelmaan ovatkin syvällisiä kategoriavirheitä. Ongelma on siinä että ei ikään kuin osata katsoa asiaa out of the box. Hänen näkemyksensä mukaan mieli on monisyinen kokonaisuus. Tästä seuraa se, että kaksi ääripäätä ovat yksinkertaisesti väärässä : Näin tietoisuus ei ole dikotomista jakoa henkeen joka toimii aineessa. Tai pelkkää aivomassaa, vaan kysymys on kokonaisuudesta ja sen informaationprosessoinnista. Näin mielessä on ominasuuksia jotka ilmenevät haluamisena ja monina muina seikkoina. Rylen kannalta ongelmana on se, että kategoriavirheen tunnistaminen liittyy määritelmään, jolloin se palaa ontologiaan. Kysymys on siitä miten asiat määritellään. Se ei toki tee siitä väärää, mutta vähentää sen vakuuttavuutta ja "lopullisuutta".
1: Tietoisuuden käsittelyssä ajaudutaan helposti siihen että osien ei hyväksytä olevan tietoisuutta ja siksi tietoisuutta ei löydetä. Jos asiaa verrataan junaan, niin mielentutkija olisi kuin henkilö joka tökkii renkaita ja kampiakseleita ja sanoo että Juna ei ole rengas eikä kampiakseli.
2: Kuitenkaan tietoisuus ei ole mikään mystinen elementti joka yhdistäisi muuten irralliset osat. Tietoisuus ei ole yksittäinen osa tai aineeton määritelmä. Usein ajatellaan että kun kielessä on yksi substantiivi "mieli", niin ihminen ajattelisi että olisi jokin yksi juttu johon se viittaisi.
Haen apuja myös teologiasta. "Oljenkortta veistämässä" taas tuo toisenlaisen ajatuksen mukaan. Se liittyy mahdollisten maailmojen semantiikkaan. Ydin tiivistyy siihen että "Uskonnollisen kielen - kuten Raamatun tulkinnan - kohdalla on usein kysymys siitä, tulkitaanko sitä kirjaimellisesti vai metaforisesti eli vertauskuvallisesti. Kirjavaisen mukaan kyse näiden kielellisten semantiikkojen kohdalla on siitä, että ilmaisun kirjaimellisuus tai metaforisuus on sidoksissa siihen kieleen, jossa sitä käytetään. Näin ollen mikä tahansa ilmaisu saattaa olla metaforinen kielessä L2, mutta kirjaimellinen kielessä L1." Tulkinnassa konkreettinen ja vertauskuvallinen sekoittuvat. Ei tavallaan voida erottaa onko uskonnollinen ilmaus vertauskuva vai konkreettinen esitys. Näin jako "kirjaimelliseen" ja "tulkintaan" hämärtyy. Näin päädytään tietysti kielipelien maailmaan, joka saa jopa Derridamaisia sävyjä. "Kirjailija on kuollut", koska kirjailijan persoonakin on vähintään hieman muuttunut ja hän lähestyy tuottamaansa tekstiä lukijana. Ja Kirjailijan kuoleman mukana on mennyt "tosiolevuutta". ~ On vain tulkintoja siitä onko teksti tarkoitettu vertauskuvaksi vai konkreettiseksi.
1: Haluaisin korostaa tilanteen mutkikkuutta ; Aina, etenkään runouden kohdalla, ei esimerkiksi voida erottaa onko kyseessä mallintava vertauskuva vai näkökulmien vertauskuva. "Aurinko nousee" näyttää kovin erilaiselta maakeskisen maailmankuvan kuin TV:n sääjuontajan suusta. Lisämutkaa matkaan tuo se, että monien mielestä mahdollisten maailmojen semantiikka on eräänlaista todellisuutta ; "mikäli jokin on mahdollista, eli jokin lause on tosi jossakin mahdollisessa maailmassa, jotkin filosofit ovat ajatelleet, että jossakin todella on kyseisenlainen maailma." Näin mikä tahansa tulkinta olisi aina totta jossain. En ole itse näin iloinen tästä, mutta jos tämä valitaan "kielikuvien potentiaalinen emergenssi" katoaa. On vain isompi todellisuus.
Uskallan kuitenkin ottaa kantaa siihen että runouden merkitys on kiistämättä varsin holistinen asia. Kuitenkin olisi turhaa heittää lukijaa pois rattaasta. Hän on osa koneistoa. Tätä kautta voidaan sanoa että tulkinta on koneiston summa. On runo, jonka on tuottanut joku ihminen jossain kielipelissä ja tätä lukee lukija jolla on jokin kielipeli joka tuottaa tulkinnan. Lukijan kielipeli voi olla sama, samantapainen tai totaalisen erilainen kuin kirjoittajan, mutta emme tiedä mikä se näistä on. (Tämä on vaikeaa koska kirjoittajan kielipeli ja lukijan kielipeli prosessoituu) Ja lopputulos on nähtävissä reduktionistisesti tuon kokonaisuuden summana. Väitän että emergenssiä ei saavuteta. Informaationprosessointi, vaikka aiheena olisi matemaattinen abstraktio tai vertauskuvien symbolien sisällön sopiminen (jota myös tapahtuu) on redusoitavissa aivotoimintaan sekä siihen mitä kyseiselle ihmiselle on aiemmin tapahtunut.
Argumenttini on tietysti samanaikaisesti helvetin hyvä että totaalisen väärin.
maanantai 10. elokuuta 2009
Susi puolivillaisissa vaatteissa.
"Filosofia on sitä, mitä tehdään kun ei vielä osata esittää oikeita kysymyksiä."
(Daniel Dennett)
Ensimmäisiä "virheperusteluja", jotka tajusin teinipoikana internetin foorumeilla on rakenteeltaan seuraava: Henkilö saapuu paikalle, ja ilmoittaa että keskustelun taso on huonoa. Hän ei kuitenkaan paranna tilannetta, eli ei tee siitä hyvää tai edes itse keskustele hyvin. Tästä erikoinen versio on henkilö, joka kertoo että "aihe ei kiinnosta", ja sitten flamettaa tästä pitkästikin, yleensä moittivaan sävyyn.
Minua hihitytti jo teininä pirusti. Sittemmin toisto on vienyt huvin.
Tämän kaltaista löytyy tietysti muualtakin. Itse asiassa filosofiassa tähän törmää melko usein. Esimerkiksi Kun "Niin&Näissä" oli aikanaan eräs Humen tekstejen analyysi, oli sitä kommentoitu vihjaten siihen kuinka tylsää tälläinen on. Olen samaa mieltä kirjoittajan vastakommentin kanssa: Jotkut aiheet kiinnostaa toisia, ja toisia ei. Aiheen "tylsyys" ei oikeastaan ole mikään argumentti, sen käyttä kertoo oikeastaan vain kommentoijan ylenkatseesta. Yleinen sääntö on tietysti se, että "jos ei kiinnosta, mene pois" Niin siihen osallistuu sitten sellaiset joita juttu kiinnostaa.
Tätä tylsyyttä on tietysti toisenlaistakin laatua. Tämä on itselleni tuttua "miekkailun puolelta". Sillä tilanne on oikeasti se, että yllättävän monesta on vain kivaa huitoa. Tylsä tekniikan toisto, jossa hiotaan yksityiskohtia millintarkasti ei kiinnosta. Etenkään sooloharjoitteena. Tätä kautta aihepiirin tiimoilla pyörii jengiä, joista tämä homma on "tylsää". Heti pitäisi päästä vääntämään tosissaan.
Sama koskee tietysti myös luonnontieteitä. On aivan normaalia, että valtaosa opinnoista keskittyy kaavoihin ja yhtälöiden ratkaisuun. (Ainakin aluksi, itselläni on vain joitain avoimen yliopiston suoritteita taskussa.) Karu todellisuuden selvittäminen voi olla tässä kaukana. Mutta luonnontieteen perushenkeen kuuluu myös se, että "vain sellaista jonka voit ymmärtää, voit kritisoida". Jos siis ulkoa opittavat yhtälöt joita on kasassa koska tutkimusta on tehty paljon, ja niiden interaktiot eivät "kiinnosta" kannattaa valita "jokin muu ala". Filosofia voi olla erinomaisen hyvä. Etenkin jos olet fiksu.
Aiheessa on toki muutakin. Olemisen Porteilla -blogin sisällä tähän liittyviä teemoja käsitellään asiallisesti. Siinä on erittäin hienoja käsittelyjä mm. ennustamisen ja determinismin suhteesta. En osaisi sanoa paremmin. (Se on siis oikeasti minusta tosi mallikas teksti.) Enkä olla enempää samaa mieltä. Mutta olen kusipää, joten nostan esiin kaikkea sellaista josta en ole "ihan yksimielinen". (Sori.)
Toki se laajenee yleisempäänkin suuntaan. Aloitan siitä mikä mielestäni koskee olennaisesti sitä "erilaisten kiinnostusten" aihepiiriä.
"Vähitellen jouduin kuitenkin huomaamaan, että ne todellisuuden luonnetta koskevat perimmäiset kysymykset, jotka minua eniten kiinnostivat jäivät vaille vastausta. Kvanttimekaniikan kurssilla opetettiin kyllä ratkaisemaan aaltofunktioita erilaisissa tilanteissa, mutta kukaan ei selittänyt, mitä ne oikein tarkoittivat. Viittaukset teoriaan matemaattisena ennustamisen välineenä tai puheet todennäköisyysaalloista ja maailman indeterministisyydestä synnyttivät enemmän kysymyksiä kuin antoivat vastauksia." (Kallio-Tamminen 2006, 9-10)
Tietyllä tavalla tässä on muistettava, että luonnontiede on vähän kuten matematiikka. Sillä on perusaksioomia. Tämä tarkoittaa sitä että matematiikalla on tiettyjä oletuksia joita se ei perustele, ja joita se ei voi perustella. Luonnontiede on mielestäni oleellisesti matematiikkaan verrattavissa oleva työkalu: Nimittäin olennainen vastaus on kaava. Sitä vaan osaa ratkaista aaltofunktioita, eikä tiedä "mitä ne tarkoittavat". Mutta tottakai siinä myös tietää mitä siihen liittyvät asiat tarkoittivat: Kaavassa olevat suureet ovat selvillä. Näin hän kykeni periaatteessa testailemaan sitä, että "toimiiko kaava todellisuudessa". Eli antaako kaava sellaiset tulokset kuin mitä odotetaan vai ei. Luonnontieteen "ongelmana" tässä kohden on yleensä se, että kun sille esitetään kysymys, se vastaa siihen kaavalla. Ja joku päättää kysyä tähän että "mitä tuon kaavan takana on". Ja paras mihin luonnontieteilijä pystyy, on se että hän antaa jonkun toisen kaavan. Tai sitten hän sanoo että ei voi vastata. Aina on jokin kaava josta voidaan kysyä "miksi".
Kaavojen kautta maailman tarkkailun kautta luonnontieteet käsittelevät onnistuneesti myös kaaoottisia systeemeitä: Systeemin ymmärtäminen onnistuu, vaikka pitkän tähtäimen ennusteet onkin mahdottomia. Esimerkiksi Navier-Stokesin yhtälöt auttavat sääennusteissa, vaikka systeemi on kaaoottinen. Niiden testaus auttaa ymmärtämään olennaisia asioita siitä miten sää toimii. Ja kun systeemi on kaaoottinen, tiedämme myös miksi sen tulokset ovat pidemmällä tähtäimellä "tuntemattomia". Syy on se, että sillä on tietyt ominaisuudet. Ja myös tämän ymmärtäminen on (paitsi matematiikkaa), meteorologian kohdalla ehdottomasti (myös) luonnontiedettä. Se ei siis ole jäänyt mihinkään historialliseen konseptiin jossa tavoitteena on olla jonkinlainen laplacen demoni. Luonnontieteen ratkaisukyky kaaoottisten järjestelmien ymmärtämisessä ei liene järkevä kritiikin kohde. Mutta se on tietenkin eri asia kuin "determinismi = ennustettavuus" -rinnastus.
En vain tiedä, kuka siihen enää vakavasti uskoo? Toki moni usko että determinismi jossain "eikaaoottisissa yhteyksissä" tuottaa myös varsin pitkältäkin ajalta melko tarkastikin ennustavia tuloksia, mutta en usko että monikaan katsoo että tämä pätee "aina ja kaikkialla". Tähän liittyen ihmettelen myös sitä, kuka vakavasti otettava kaaosteoreetikko olisi esittänyt että kaaosteoria olisi luonteeltaan indeterministinen. Olen toki kuullut tästä käsityksestä itsessään, mutta lähteeksi en arvaa alan tutkijoita : Luulen että tämä on joko tieteen popularisoijien tai joidenkin muiden vastaavien tahojen väärintulkintaa asiasta. "Joku on tehnyt taustatyön huolimattomasti". Kas, ken on silloin syyllinen? Kaaosteoreetikko? RLY?
Minua ihmetyttää miksi kaava itsessään olisi jotenkin "huono" vastaus. Itse pelkään sitä että tässä käy sama mikä koskee suurta osaa huonoa matematiikkaa: "huono matematiikka on usein sellaista joka ei ole enää ollenkaan matematiikkaa". Eli jossa termit on käännetty arkikielelle, jolle se ei tietenkään useinkaan sujuvasti taivu. Onko halu "kaavan syylle" enemmän ihmisen mielessä oleva tunteellinen halu kuin mikään sen perustellumpi vaatimus? Tämä tietämisestä.
Nimittäin siitä tietämättömyyden myöntämisestä löytyy hauska esimerkki juuri mainutusta kohdasta kvanttimekaniikkaa: Esko Valtaojan "Ihmeitä" -kirjan sivu 256 kertoo seuraavasti:
"Ainoa lohtuni on se, että edes Niels Bohr kaikkine sittemmin Nobelin palkinnon saaneine oppilaineen ei osannut selittää, mistä kvanttifysiikassa on kysymys. Heidän laatimansa Kööpenhaminan tulkinta on oikeastaan pelkkä pyyhkeen kehään heitto, luovutus mikromaailman todellisuuden edessä: Kun tehdään näin, tuloksena on tämä, mutta älä kysy miksi. Ja jos mitään ei tapahdu, on vielä turhempaa kysyä mitä on oikeastaan tapahtumassa. Todellisuus ilmenee vain havaintojen kautta. Kuuluuko ääntä kun puu kaatuu metsässä mutta kukaan ei ole kuulemassa, oli Piispa Berkeley ihmetellyt jo parisataa vuotta aikaisemmin: Kysymys on vailla mieltä sanovat Kööpenhaminalaiset; Mutta tässä on tapahtumaa kuvaava Schrödingerin yhtälö."
Kallio-Tamminen siis moittii koulua siitä että se opetti kaavoja, joiden tiedetään toteutuvan. Hänelle ei siis kerrottu sen taustailmiöitä, joita kukaan ei tiennyt. Mielestäni siitä pitäisi jakaa kritiikin sijasta mitali : Ontologiset tulkinnat kun ovat huimia kysymyksiä, eikä niihin ole keksitty "pätevää empiiristä testiä". Ja kun näin on, kysymyksiin ei ole luonnontieteellistä vastausta. Ja siihen asti niihin vastaaminen ei oikeastaan ole "ehtaa kvanttifysiikkaa" vaan kvanttifysiikkaa käsittelevää filosofiaa.
Tätä kautta voidaan sanoa että ottamassani lainauksessa syytettiin luonnontieteilijöitä siitä että nämä eivät ensin vastaa eiluonnontieteellisiin kysymyksiin, eikä henkilö itse ole tehnyt niistä luonnontieteellisiä. Lisäksi tässä on mukana ehkä aavistus sitä, että laskenta ja opettelu on koettu "tylsäksi", kun on haluttu "huolellisen tekniikaktreenin sijasta mennä suoraan mm -otteluihin tulkitsemaan sitä mitä helvettiä kvanttimekaniikka oikein tarkoittaa". ja joka tämän jälkeen päättelee luonnontieteellisen kulttuurin "tylsäksi". Ja tekee sitten sen, mikä on aivan oikein. Eli vaihtaa sellaiseen alaan, jossa tämä hänestä mielenkiintoinen asia pääsee keskiöön. (Harharetket sallittakoon jokaiselle!)
Toinen mielenkiintoinen kysymys on siinä, että "kysymysten jääminen" on eräällä tavalla sitä, mitä luonnontieteiden odotetaankin tekevän. Yllättävää kyllä, esimerkiksi Imre Lakatoksen tapa tulkita luonnontiede nimenomaan tutkimusohjelmien kautta ja muut vastaavat tarkoittavat että se ei ole niinkään "tietämistä" kuin "tutkimista".
Ja kaikki puheet kvanttifysiikan "ontologisten kysymysten tutkimattomuudesta" ja niiden ylimielisestä ohittamisesta ovat sen luonteisia että en tiedä mistä ne ovat peräisin : Niitä yritetään lähestyä. Mutta empirian pohjalta. Jos sitä voidaan testata, se on OK.
Tämä voi olla hurja väite?
Otan tässä avukseni Esko Valtaojan "Ihmeitä" -kirjan. Se ei ole huipputieteellinen, mutta jo sen sisältämä riittää pistämään "palasia konteksiin". Sivulla 273 kerrotaan seuraavaa "Eräässä kvanttivelhojen kokouksessa Cambridgessa pidettiin taannoin äänestys. Enää neljä osallistujaa kannatti Bohria, kuusi jotain Einstein -tyylistä vaihtoehtoa ja kokonaista kolmekymmentä Everettin monimaailmatulkintaa. Mutta koska 50 osanottajaa rastitti kohdan "emmävaantiiä", jäädään odottavalle kannalle." Sillä jokaiselle kvanttifysiikan perusteisiinkin tutustuneelle on selvää, että kyse ei ole pelkästä indeterministisyysversiosta. Kööpenhaminan tulkinnan, monimaailmatulkinnan ja EPR -paradoksiin liittyvät näkemykset lienevät kaikille alaan vähänkin tutustuneille "vähintään kuulolta tuttuja". Näiden eri tulkintojen mukaan käsitellään ontologisia kysymyksiä, kuten sitä onko maailma deterministinen vai indeterministinen. Aiheen miettimättömyys ja kysymysten käsittelemättömyys kuulostavat siis aika uskomattomilta. Erilaisia näkökulmia on. (Ja kun niihin törmää humanistisissa aloissa, niiden kerrotaan korostavan nimen omaan alan itsekriittistä luonnetta. On paljon positioita ja niiden välillä riidellään.)
Ehkä kyseessä onkin vain se, että asiaan pitäisi ensin tutustua tylsän kaavatreenin kautta eikä vaan suoraan rynnätä jännään freeplayontologiamietintöön?
Jos tälläinen freeplaykulttuuri olisi voimissaan, voitaisiin kysyä että mikä se olikaan se empirian keskeisin juttu, oliko se pelkkä spekulointi vai vaadittiinko niihin myös testausta? Eikö se ole niin että testaamattomissa oleva spekulaatio on enemmän kuin väärin - se on luonnontieteellisesti turha? Mielestäni tämä ei vie luonnontieteitä kohti ranskalaista tekstintulkintaa, vaan pikemminkin poispäin siitä. Sullä "ranskalainen filosofia" on tuttua saivarteluistaan jotka koskevat juuri sitä miten tulkinnan ulos ei voida pätevästi päästä. Näitä "taustakysymyksiä" pohditaan siinä hyvinkin pitkälle. Se päin vastoin vie sitä - ehkä liikaakin - kohti matematiikan maailmaa, tai ehkä pahimmassa tapauksessa kohti "mekaanista suorittamista". Mutta tätä ei luonnollisesti saisi sanoa ääneen: Olen tietoinen siitä, että erilaisia rajoitteita halutaan esittää sille kuka sanoo mitä: Usein on sellainen henki että joihinkin asioihin ei saa sanoa kannanottoja kun on luonnontieteilijä. (Onneksi olen amatööri. Meidät voi vaan unohtaa, joten selvinnen ilman ongelmia.)
Tosin on myönnettävä että olen täysin yksimielinen blogauksen kanssa seuraavasta: "Todellisuudessa, uskallan epäillä, monetkaan luonnontieteilijät eivät arvioi kriittisesti perustavia taustaoletuksiaan, vaan ratkovat tehtäviä ja ongelmia välineellisen järjen pragmaattisella vimmalla. Tieteellisen kulttuurin toimintapa, toistan, on eri asia kuin siitä levitettävä tieteenfilosofinen idealisoiva ideologia."
Tuohon lainaukseen liittyy mielestäni erittäin tiiviisti paljon viisautta.
Ensinnäkin on syytä erottaa erilaiset tieteenfilosofit.
1: Osa on ikään kuin "lintujen tarkkailijoita" eli katsovat mitä tiedemiehet tekevät ja sanoavat että se on tiedettä. Tämä ei kerro mitä sen pitäisi olla, mutta kertoo sen mitä se on.
2: Toiset taas rakentavat jonkun ehkä toteutumattoman tavoiteutopian jota kohde pitäisi pyrkiä. Heillä taas syntyy ohjeita ja "pelisääntöjä". Karkeasti sanoen myös ehtoja sille onko joku tieteentekijäksi itseään kutsuva oikeasti tekemässä tiedettä.
Tiedemiehet enimmäkseen tekevät, ja ratkovat vain yhtälöitä : Kokemuksienikin mukaan suuri osa sikalan ruokintatutkimuksistakin on "rutiinia", niissä on tietty tapa jolla ne on rakennettu. Se on vain "säännön" seuraamista. Harva keksii uusia lähestymistapoja luonnontieteisiin. Vielä harvempi keksii uuden luonnonlain. Suurin osa on "akateemisia suorittajia". Kyseenalaistamista ei tässä tarvita. Se voi jopa haitata duunintekoa. (Mi on tietty from arse.) Mutta sama koskenee filosofejakin. Valtaosa valmistuneista filosofeista on mallia "Olipa kerran kauan sitten kuollut miesjoukkio, joka on jaotellut tämän käsitteen seuraavilla erilaisilla tavoilla. Ja he eivät eläneet onnellisena elämänsä loppuun asti." Ja tasa -arvon vuoksi osa liittää perään lauseen "ja tämä sorti naisia". Tästä voi tietenkin itsekriittistä sepeämistä, kun jokin käsite kyseenalaistetaan kaikilta tunnetuilta suunnilta. Kovin luovaa tämä ei ole. (Toki joku löytää jotain tarkennuksia, uutta, esimerkiksi Humesta, joka on juuri tuollainen kuollut ukko.) Aina se ei ole itsekriittistäkään.
Lisäksi moni filosofi näyttää "valmistumisen jälkeen" välittömästi unohtavan itsekriittisyyden. Heille muodostuu positio, jota he puolustavat. Heistä tulee massivisten - ja parhaimmillaan itsensä kanssa sisäisesti ehjien - ideologioien rakentajia. Ja tästä maailmankatsomuksesta tulee jopa jotain "opetettavaa muille". Mielestäni tämä ei ole "filosofian ongelma" vaan "yksilöiden ongelma".
Toisaalta osa itsekriittisyydestä voi olla sitä, mikä pienen sisareni kokemukset ovat "siellä Rovaniemen yliopiston puolella". Naistutkimuksessa ei opita mitään muuta kuin itsekriittisyyttä, koska tunnit kuluvat väitellessä. Tästä on vaikeaa saada selvää siitä mitä koko naistutkimus on. Paitsi sitä että proffa riitelee opiskelijoiden kanssa kärkkäästikin. Tästä itselleni tulee mieleen ne miekanhuitojat jotka ei opettele perustekniikoita ja ryntäävät ensitöikseen freeplayn maailmaan. Onhan se taisto jännää ja voittaminen kivaa.
Olen samaa mieltä myös siinä että luonnontieteet asettavat paljon haasteita, ja tekevät sitä nimen omaan filosofeille. Filosofit voivat tosiaan tehdä oman lisänsä kvanttifysiikkaan. Ja he voivat miettiä matematiikankin aksioomien pohjaa. Ja muita asioita, joihin ei vielä ole vastausta. Jos ne tiedon vakaat perustat sieltä joskus löytyvät. (I'm not holding my breath.) Siihen asti olen valmis uskomaan että kaikki filosofia, päättely, logiikka, matematiikka ja tiede nojaa ihan perustaltaan jonkinlaisiin perustelemattomiin arvauksiin.
(Daniel Dennett)
Ensimmäisiä "virheperusteluja", jotka tajusin teinipoikana internetin foorumeilla on rakenteeltaan seuraava: Henkilö saapuu paikalle, ja ilmoittaa että keskustelun taso on huonoa. Hän ei kuitenkaan paranna tilannetta, eli ei tee siitä hyvää tai edes itse keskustele hyvin. Tästä erikoinen versio on henkilö, joka kertoo että "aihe ei kiinnosta", ja sitten flamettaa tästä pitkästikin, yleensä moittivaan sävyyn.
Minua hihitytti jo teininä pirusti. Sittemmin toisto on vienyt huvin.
Tämän kaltaista löytyy tietysti muualtakin. Itse asiassa filosofiassa tähän törmää melko usein. Esimerkiksi Kun "Niin&Näissä" oli aikanaan eräs Humen tekstejen analyysi, oli sitä kommentoitu vihjaten siihen kuinka tylsää tälläinen on. Olen samaa mieltä kirjoittajan vastakommentin kanssa: Jotkut aiheet kiinnostaa toisia, ja toisia ei. Aiheen "tylsyys" ei oikeastaan ole mikään argumentti, sen käyttä kertoo oikeastaan vain kommentoijan ylenkatseesta. Yleinen sääntö on tietysti se, että "jos ei kiinnosta, mene pois" Niin siihen osallistuu sitten sellaiset joita juttu kiinnostaa.
Tätä tylsyyttä on tietysti toisenlaistakin laatua. Tämä on itselleni tuttua "miekkailun puolelta". Sillä tilanne on oikeasti se, että yllättävän monesta on vain kivaa huitoa. Tylsä tekniikan toisto, jossa hiotaan yksityiskohtia millintarkasti ei kiinnosta. Etenkään sooloharjoitteena. Tätä kautta aihepiirin tiimoilla pyörii jengiä, joista tämä homma on "tylsää". Heti pitäisi päästä vääntämään tosissaan.
Sama koskee tietysti myös luonnontieteitä. On aivan normaalia, että valtaosa opinnoista keskittyy kaavoihin ja yhtälöiden ratkaisuun. (Ainakin aluksi, itselläni on vain joitain avoimen yliopiston suoritteita taskussa.) Karu todellisuuden selvittäminen voi olla tässä kaukana. Mutta luonnontieteen perushenkeen kuuluu myös se, että "vain sellaista jonka voit ymmärtää, voit kritisoida". Jos siis ulkoa opittavat yhtälöt joita on kasassa koska tutkimusta on tehty paljon, ja niiden interaktiot eivät "kiinnosta" kannattaa valita "jokin muu ala". Filosofia voi olla erinomaisen hyvä. Etenkin jos olet fiksu.
Aiheessa on toki muutakin. Olemisen Porteilla -blogin sisällä tähän liittyviä teemoja käsitellään asiallisesti. Siinä on erittäin hienoja käsittelyjä mm. ennustamisen ja determinismin suhteesta. En osaisi sanoa paremmin. (Se on siis oikeasti minusta tosi mallikas teksti.) Enkä olla enempää samaa mieltä. Mutta olen kusipää, joten nostan esiin kaikkea sellaista josta en ole "ihan yksimielinen". (Sori.)
Toki se laajenee yleisempäänkin suuntaan. Aloitan siitä mikä mielestäni koskee olennaisesti sitä "erilaisten kiinnostusten" aihepiiriä.
"Vähitellen jouduin kuitenkin huomaamaan, että ne todellisuuden luonnetta koskevat perimmäiset kysymykset, jotka minua eniten kiinnostivat jäivät vaille vastausta. Kvanttimekaniikan kurssilla opetettiin kyllä ratkaisemaan aaltofunktioita erilaisissa tilanteissa, mutta kukaan ei selittänyt, mitä ne oikein tarkoittivat. Viittaukset teoriaan matemaattisena ennustamisen välineenä tai puheet todennäköisyysaalloista ja maailman indeterministisyydestä synnyttivät enemmän kysymyksiä kuin antoivat vastauksia." (Kallio-Tamminen 2006, 9-10)
Tietyllä tavalla tässä on muistettava, että luonnontiede on vähän kuten matematiikka. Sillä on perusaksioomia. Tämä tarkoittaa sitä että matematiikalla on tiettyjä oletuksia joita se ei perustele, ja joita se ei voi perustella. Luonnontiede on mielestäni oleellisesti matematiikkaan verrattavissa oleva työkalu: Nimittäin olennainen vastaus on kaava. Sitä vaan osaa ratkaista aaltofunktioita, eikä tiedä "mitä ne tarkoittavat". Mutta tottakai siinä myös tietää mitä siihen liittyvät asiat tarkoittivat: Kaavassa olevat suureet ovat selvillä. Näin hän kykeni periaatteessa testailemaan sitä, että "toimiiko kaava todellisuudessa". Eli antaako kaava sellaiset tulokset kuin mitä odotetaan vai ei. Luonnontieteen "ongelmana" tässä kohden on yleensä se, että kun sille esitetään kysymys, se vastaa siihen kaavalla. Ja joku päättää kysyä tähän että "mitä tuon kaavan takana on". Ja paras mihin luonnontieteilijä pystyy, on se että hän antaa jonkun toisen kaavan. Tai sitten hän sanoo että ei voi vastata. Aina on jokin kaava josta voidaan kysyä "miksi".
Kaavojen kautta maailman tarkkailun kautta luonnontieteet käsittelevät onnistuneesti myös kaaoottisia systeemeitä: Systeemin ymmärtäminen onnistuu, vaikka pitkän tähtäimen ennusteet onkin mahdottomia. Esimerkiksi Navier-Stokesin yhtälöt auttavat sääennusteissa, vaikka systeemi on kaaoottinen. Niiden testaus auttaa ymmärtämään olennaisia asioita siitä miten sää toimii. Ja kun systeemi on kaaoottinen, tiedämme myös miksi sen tulokset ovat pidemmällä tähtäimellä "tuntemattomia". Syy on se, että sillä on tietyt ominaisuudet. Ja myös tämän ymmärtäminen on (paitsi matematiikkaa), meteorologian kohdalla ehdottomasti (myös) luonnontiedettä. Se ei siis ole jäänyt mihinkään historialliseen konseptiin jossa tavoitteena on olla jonkinlainen laplacen demoni. Luonnontieteen ratkaisukyky kaaoottisten järjestelmien ymmärtämisessä ei liene järkevä kritiikin kohde. Mutta se on tietenkin eri asia kuin "determinismi = ennustettavuus" -rinnastus.
En vain tiedä, kuka siihen enää vakavasti uskoo? Toki moni usko että determinismi jossain "eikaaoottisissa yhteyksissä" tuottaa myös varsin pitkältäkin ajalta melko tarkastikin ennustavia tuloksia, mutta en usko että monikaan katsoo että tämä pätee "aina ja kaikkialla". Tähän liittyen ihmettelen myös sitä, kuka vakavasti otettava kaaosteoreetikko olisi esittänyt että kaaosteoria olisi luonteeltaan indeterministinen. Olen toki kuullut tästä käsityksestä itsessään, mutta lähteeksi en arvaa alan tutkijoita : Luulen että tämä on joko tieteen popularisoijien tai joidenkin muiden vastaavien tahojen väärintulkintaa asiasta. "Joku on tehnyt taustatyön huolimattomasti". Kas, ken on silloin syyllinen? Kaaosteoreetikko? RLY?
Minua ihmetyttää miksi kaava itsessään olisi jotenkin "huono" vastaus. Itse pelkään sitä että tässä käy sama mikä koskee suurta osaa huonoa matematiikkaa: "huono matematiikka on usein sellaista joka ei ole enää ollenkaan matematiikkaa". Eli jossa termit on käännetty arkikielelle, jolle se ei tietenkään useinkaan sujuvasti taivu. Onko halu "kaavan syylle" enemmän ihmisen mielessä oleva tunteellinen halu kuin mikään sen perustellumpi vaatimus? Tämä tietämisestä.
Nimittäin siitä tietämättömyyden myöntämisestä löytyy hauska esimerkki juuri mainutusta kohdasta kvanttimekaniikkaa: Esko Valtaojan "Ihmeitä" -kirjan sivu 256 kertoo seuraavasti:
"Ainoa lohtuni on se, että edes Niels Bohr kaikkine sittemmin Nobelin palkinnon saaneine oppilaineen ei osannut selittää, mistä kvanttifysiikassa on kysymys. Heidän laatimansa Kööpenhaminan tulkinta on oikeastaan pelkkä pyyhkeen kehään heitto, luovutus mikromaailman todellisuuden edessä: Kun tehdään näin, tuloksena on tämä, mutta älä kysy miksi. Ja jos mitään ei tapahdu, on vielä turhempaa kysyä mitä on oikeastaan tapahtumassa. Todellisuus ilmenee vain havaintojen kautta. Kuuluuko ääntä kun puu kaatuu metsässä mutta kukaan ei ole kuulemassa, oli Piispa Berkeley ihmetellyt jo parisataa vuotta aikaisemmin: Kysymys on vailla mieltä sanovat Kööpenhaminalaiset; Mutta tässä on tapahtumaa kuvaava Schrödingerin yhtälö."
Kallio-Tamminen siis moittii koulua siitä että se opetti kaavoja, joiden tiedetään toteutuvan. Hänelle ei siis kerrottu sen taustailmiöitä, joita kukaan ei tiennyt. Mielestäni siitä pitäisi jakaa kritiikin sijasta mitali : Ontologiset tulkinnat kun ovat huimia kysymyksiä, eikä niihin ole keksitty "pätevää empiiristä testiä". Ja kun näin on, kysymyksiin ei ole luonnontieteellistä vastausta. Ja siihen asti niihin vastaaminen ei oikeastaan ole "ehtaa kvanttifysiikkaa" vaan kvanttifysiikkaa käsittelevää filosofiaa.
Tätä kautta voidaan sanoa että ottamassani lainauksessa syytettiin luonnontieteilijöitä siitä että nämä eivät ensin vastaa eiluonnontieteellisiin kysymyksiin, eikä henkilö itse ole tehnyt niistä luonnontieteellisiä. Lisäksi tässä on mukana ehkä aavistus sitä, että laskenta ja opettelu on koettu "tylsäksi", kun on haluttu "huolellisen tekniikaktreenin sijasta mennä suoraan mm -otteluihin tulkitsemaan sitä mitä helvettiä kvanttimekaniikka oikein tarkoittaa". ja joka tämän jälkeen päättelee luonnontieteellisen kulttuurin "tylsäksi". Ja tekee sitten sen, mikä on aivan oikein. Eli vaihtaa sellaiseen alaan, jossa tämä hänestä mielenkiintoinen asia pääsee keskiöön. (Harharetket sallittakoon jokaiselle!)
Toinen mielenkiintoinen kysymys on siinä, että "kysymysten jääminen" on eräällä tavalla sitä, mitä luonnontieteiden odotetaankin tekevän. Yllättävää kyllä, esimerkiksi Imre Lakatoksen tapa tulkita luonnontiede nimenomaan tutkimusohjelmien kautta ja muut vastaavat tarkoittavat että se ei ole niinkään "tietämistä" kuin "tutkimista".
Ja kaikki puheet kvanttifysiikan "ontologisten kysymysten tutkimattomuudesta" ja niiden ylimielisestä ohittamisesta ovat sen luonteisia että en tiedä mistä ne ovat peräisin : Niitä yritetään lähestyä. Mutta empirian pohjalta. Jos sitä voidaan testata, se on OK.
Tämä voi olla hurja väite?
Otan tässä avukseni Esko Valtaojan "Ihmeitä" -kirjan. Se ei ole huipputieteellinen, mutta jo sen sisältämä riittää pistämään "palasia konteksiin". Sivulla 273 kerrotaan seuraavaa "Eräässä kvanttivelhojen kokouksessa Cambridgessa pidettiin taannoin äänestys. Enää neljä osallistujaa kannatti Bohria, kuusi jotain Einstein -tyylistä vaihtoehtoa ja kokonaista kolmekymmentä Everettin monimaailmatulkintaa. Mutta koska 50 osanottajaa rastitti kohdan "emmävaantiiä", jäädään odottavalle kannalle." Sillä jokaiselle kvanttifysiikan perusteisiinkin tutustuneelle on selvää, että kyse ei ole pelkästä indeterministisyysversiosta. Kööpenhaminan tulkinnan, monimaailmatulkinnan ja EPR -paradoksiin liittyvät näkemykset lienevät kaikille alaan vähänkin tutustuneille "vähintään kuulolta tuttuja". Näiden eri tulkintojen mukaan käsitellään ontologisia kysymyksiä, kuten sitä onko maailma deterministinen vai indeterministinen. Aiheen miettimättömyys ja kysymysten käsittelemättömyys kuulostavat siis aika uskomattomilta. Erilaisia näkökulmia on. (Ja kun niihin törmää humanistisissa aloissa, niiden kerrotaan korostavan nimen omaan alan itsekriittistä luonnetta. On paljon positioita ja niiden välillä riidellään.)
Ehkä kyseessä onkin vain se, että asiaan pitäisi ensin tutustua tylsän kaavatreenin kautta eikä vaan suoraan rynnätä jännään freeplayontologiamietintöön?
Jos tälläinen freeplaykulttuuri olisi voimissaan, voitaisiin kysyä että mikä se olikaan se empirian keskeisin juttu, oliko se pelkkä spekulointi vai vaadittiinko niihin myös testausta? Eikö se ole niin että testaamattomissa oleva spekulaatio on enemmän kuin väärin - se on luonnontieteellisesti turha? Mielestäni tämä ei vie luonnontieteitä kohti ranskalaista tekstintulkintaa, vaan pikemminkin poispäin siitä. Sullä "ranskalainen filosofia" on tuttua saivarteluistaan jotka koskevat juuri sitä miten tulkinnan ulos ei voida pätevästi päästä. Näitä "taustakysymyksiä" pohditaan siinä hyvinkin pitkälle. Se päin vastoin vie sitä - ehkä liikaakin - kohti matematiikan maailmaa, tai ehkä pahimmassa tapauksessa kohti "mekaanista suorittamista". Mutta tätä ei luonnollisesti saisi sanoa ääneen: Olen tietoinen siitä, että erilaisia rajoitteita halutaan esittää sille kuka sanoo mitä: Usein on sellainen henki että joihinkin asioihin ei saa sanoa kannanottoja kun on luonnontieteilijä. (Onneksi olen amatööri. Meidät voi vaan unohtaa, joten selvinnen ilman ongelmia.)
Tosin on myönnettävä että olen täysin yksimielinen blogauksen kanssa seuraavasta: "Todellisuudessa, uskallan epäillä, monetkaan luonnontieteilijät eivät arvioi kriittisesti perustavia taustaoletuksiaan, vaan ratkovat tehtäviä ja ongelmia välineellisen järjen pragmaattisella vimmalla. Tieteellisen kulttuurin toimintapa, toistan, on eri asia kuin siitä levitettävä tieteenfilosofinen idealisoiva ideologia."
Tuohon lainaukseen liittyy mielestäni erittäin tiiviisti paljon viisautta.
Ensinnäkin on syytä erottaa erilaiset tieteenfilosofit.
1: Osa on ikään kuin "lintujen tarkkailijoita" eli katsovat mitä tiedemiehet tekevät ja sanoavat että se on tiedettä. Tämä ei kerro mitä sen pitäisi olla, mutta kertoo sen mitä se on.
2: Toiset taas rakentavat jonkun ehkä toteutumattoman tavoiteutopian jota kohde pitäisi pyrkiä. Heillä taas syntyy ohjeita ja "pelisääntöjä". Karkeasti sanoen myös ehtoja sille onko joku tieteentekijäksi itseään kutsuva oikeasti tekemässä tiedettä.
Tiedemiehet enimmäkseen tekevät, ja ratkovat vain yhtälöitä : Kokemuksienikin mukaan suuri osa sikalan ruokintatutkimuksistakin on "rutiinia", niissä on tietty tapa jolla ne on rakennettu. Se on vain "säännön" seuraamista. Harva keksii uusia lähestymistapoja luonnontieteisiin. Vielä harvempi keksii uuden luonnonlain. Suurin osa on "akateemisia suorittajia". Kyseenalaistamista ei tässä tarvita. Se voi jopa haitata duunintekoa. (Mi on tietty from arse.) Mutta sama koskenee filosofejakin. Valtaosa valmistuneista filosofeista on mallia "Olipa kerran kauan sitten kuollut miesjoukkio, joka on jaotellut tämän käsitteen seuraavilla erilaisilla tavoilla. Ja he eivät eläneet onnellisena elämänsä loppuun asti." Ja tasa -arvon vuoksi osa liittää perään lauseen "ja tämä sorti naisia". Tästä voi tietenkin itsekriittistä sepeämistä, kun jokin käsite kyseenalaistetaan kaikilta tunnetuilta suunnilta. Kovin luovaa tämä ei ole. (Toki joku löytää jotain tarkennuksia, uutta, esimerkiksi Humesta, joka on juuri tuollainen kuollut ukko.) Aina se ei ole itsekriittistäkään.
Lisäksi moni filosofi näyttää "valmistumisen jälkeen" välittömästi unohtavan itsekriittisyyden. Heille muodostuu positio, jota he puolustavat. Heistä tulee massivisten - ja parhaimmillaan itsensä kanssa sisäisesti ehjien - ideologioien rakentajia. Ja tästä maailmankatsomuksesta tulee jopa jotain "opetettavaa muille". Mielestäni tämä ei ole "filosofian ongelma" vaan "yksilöiden ongelma".
Toisaalta osa itsekriittisyydestä voi olla sitä, mikä pienen sisareni kokemukset ovat "siellä Rovaniemen yliopiston puolella". Naistutkimuksessa ei opita mitään muuta kuin itsekriittisyyttä, koska tunnit kuluvat väitellessä. Tästä on vaikeaa saada selvää siitä mitä koko naistutkimus on. Paitsi sitä että proffa riitelee opiskelijoiden kanssa kärkkäästikin. Tästä itselleni tulee mieleen ne miekanhuitojat jotka ei opettele perustekniikoita ja ryntäävät ensitöikseen freeplayn maailmaan. Onhan se taisto jännää ja voittaminen kivaa.
Olen samaa mieltä myös siinä että luonnontieteet asettavat paljon haasteita, ja tekevät sitä nimen omaan filosofeille. Filosofit voivat tosiaan tehdä oman lisänsä kvanttifysiikkaan. Ja he voivat miettiä matematiikankin aksioomien pohjaa. Ja muita asioita, joihin ei vielä ole vastausta. Jos ne tiedon vakaat perustat sieltä joskus löytyvät. (I'm not holding my breath.) Siihen asti olen valmis uskomaan että kaikki filosofia, päättely, logiikka, matematiikka ja tiede nojaa ihan perustaltaan jonkinlaisiin perustelemattomiin arvauksiin.
sunnuntai 6. heinäkuuta 2008
Esse est percipi ~ oleminen on havaituksi tulemista
"Tämä blogiviesti on olemassa vain kun joku lukee sitä."
On melko yleistä, että ei uskota, ennen kuin nähdään. Oleminen ja havaitseminen on tässä tavallaan liitetty yhteen siten että vain asioita, joita voidaan havaita ovat olemassa. Havaittavat asiat ovat perusteltuja ja muu on huuhaata.
Äärimmilleen tämän vei George Berkeley. Hän edusti subjektiivista idealismia, jossa olemassaolo on nimen omaan havaitsemista ; Olemassaolo oli havaitsemista, ei materiaalisuutta. Hänestä havaitsemamme maailman olemassaolo vaatii sen, että se tulee havaituksi, eikä suinkaan niin että havaintomme vaatisivat materiaalisen maailman olemassaoloa. Berkeley ei luottanut rationalisointeihin, voidaan sanoa että siinä missä valkoiset valheet ovat valheita, joita kerromme muille jotta näille tulisi hyvä mieli, rationalisoinnit ovat valheita joita kerromme itsellemme jotta meille tulisi hyvä mieli. Hän viittasi havaintomaailman ristiriitoihin ja vetosi että kun havaitseminen on objektiivista, ajatuksenkuluissamme on pakko olla vikaa: Jos todellisuus, olemassaolo, ja ihmisen rationalisointi ovat ristiriidassa, vika ei ole todellisuudessa vaan ihmisen mielessä.
Berkeley huomasi kuitenkin havaitsemisen olevan erikoislaatuista: Havainnot ovat joskus epäkoherentteja : Jos joku potkaisee kiveä, se voikin olla juuri. Samoin joku voi aluksi havaita juuren kivenä, ja joku toinen huomauttaa että se on juuri, ja molemmat huomaavat että kohde on juuri. Toisin sanoen ihmisen havainto ei ole aina objektiivista, mutta kuitenkin monesti ne ovat järkyttävän samanlaisia. Berkeleyn mukaan tiedämme että asia on kaikille olemassa samalla tavalla, koska voimme puhua asioista muiden kanssa. Tästä tiedämme että vaikka ihmisten havaitseminen ei ole ajallisesti jatkuvaa, esimerkiksi puu on silti joka päivä samassa paikassa. Jos havaintomaailma olisi tosi, olisi kuviteltavissa eräänlainen olemassaolon kehä jokaisen havaitsijan ympärille, ja niiden kehien ulkopuolella ei olisi mitään. Tälläisestä voisi olla seurauksena kaikenlaisia hassuja tapahtumia: Asiat lakkaisivat olemasta aina välillä, kun niitä ei katsottaisi. Tämä on hieman kuten se, että jos mies nukahtaisi autiolla saarella, eikä lintukaan häntä katsoisi, saaren palmut lakkaisivat ehkä olemasta. Todellisuus toimisi kuten ylirakennettu puisto, jossa on niin paljon suihkulähteitä, että vesivarat ei riittäisi pyörittämään niitä kaikkia samanaikaisesti, jolloin suihkulähteitä laitettaisiin päälle ja pois sitä mukaa kun puiston tilaaja kulkisi, palvelusväki monimutkaisilla koneilla huolehtisi että vesi suihkuaisi juuri siellä, minne tämä henkilö katsoo. Berkeleystä tämä tarkoitti sitä että kaikkea tarkkaillaan koko ajan. Berkeleystä tämä tarkoitti sitä että asiaa tarkkailee koko ajan Jumala. Puu ja muu maailma pysyy, koska Jumala tarkkailee sitä koko ajan.
Berkeleystä aistimaailma on liian epämääräinen ja muuttuvainen ollakseen oikeasti olemassa. Havainnoilla ei siis ollut kohdetta. Berkeleyn mukaan oli olemassa vain Jumala ja olentojen sielut.
Berkeleyn näkemys ei koskaan saanut suurta suosiota, ja vain harva pitää sitä yhtään järkevänä kokonaisuutena, mutta siinä on kuitenkin muutamia tärkeitä ja hyviä huomioita: Berkeleyn ajatteluhan oli empirismiä äärimmilleen vietynä - niin äärimmilleen vietynä että se muuttui subjektiiviseksi ja idealismiksi. Moni ajattelee nykyäänkin, että havaitseminen on olemassaolevien asioiden ominaisuus ja havaitsemattomat asiat ovat perusteettomia. Berkeley vain sovelsi tätä näkemystä aivan kaikkeen. Samoin Berkeley huomasi, että rationalisointi puhtaassa muodossaan ei välttämättä kerro mitään todellisuudesta. Berkeley toisaalta osoitti myös sen, että havaintojen tulkinta ja tätä mukaa myös subjektiivisuus ovat pakosti mukana kuvioissa. Toki hänen filosofiansa oli eriskummallista, mutta myöhemmin David Hume kehitteli Berkeleyn näkökantaa eteen päin syy-seuraussuhteen kritiikkiin, ja lopputulos oli sangen vakuuttava.
"Empiirisen skeptikon vastaus Berkeleyn haasteeseen" - jos asian niin voi ilmaista - on evidentialismi. Evidentialismin mukaan tieto voidaan hyväksyä perustelluksi vain todisteiden kautta. Tällöin havaitsemisvaatimus ei ole olemassaoloa käsittelevä kysymys, vaan näkemyksen todistamiseen liittyvä kysymys. Näkemys ei siis ole enää muotoa "sitä ei voi havaita joten sitä ei ole" vaan "sitä ei voi havaita, joten siitä ei saada tietoa, jolloin siihen luottaminen ei ole perusteltua." Perustelluus ja oikeus taas ovat hieman eri asia ; Sosiaalisissa tilanteissa tilannetta voidaan verrata esimerkiksi siihen että taatusti monissa oikeudenkäynneissä syytetty on ollut syyllinen mutta on silti vapautettu, koska syyllisyyttä ei ole voitu osoittaa. Samoin joskus syytön on joutunut vankilaan koska todisteet näyttivät joltain aivan muulta.
Siksi onkin hyvä muistaa, että vaikka arkinäkemykset tieteestä - ja tietenkin myös syrjäytetty looginen positivismi - kannattavat tieteen puhdistamista eihavaittavasta, näin ei ole laita. Siinä missä vaatimus verifioinnista rajaa metafysiikan kokonaan järkevän tarkastelun ulkopuolelle, koska se ei ole havaittavissa, esimerkiksi fallibilismi vaatii loppupeleissä ainoastaan kykyä testattavuuteen ja kykyä itsekriittisyyteen. Jos nämä ehdot täyttyvät, suora havaitseminen ei ole lainkaan välttämätöntä.
Berkeleyn kannattaman kokoaikaisen tarkkailijan kannalta olisi ongelmallista se, että kvanttimekaniikan tutkimuksissa on havaittu ilmiö, jota kutsutaan vahditun kattilan paradoksiksi; On havaittu että jos atomia tarkkaillaan, muutos estyy, vaikka sen muutoin pitäisi tapahtua. Tämä tarkoittaa sitä että Berkeleyn esittämä tarkkailu johtaisi siihen, että universumissa ei tapahtuisi ainuttakaan muutosta, kaikki olisi pysyvästi samaa. Moni voi tietysti ehdotta, että tarkkailija räpyttää silmiään, mutta juuri sillä hetkellä hän lakkaisi uskollisesti tuijottamasta sitä pihan puuta, jolloin havaitsemattomiksi jääneet kohteet lakkaisivat olemasta. Toki joku voi esittää että kaikkivaltias tarkkailee jotenkin erityisellä tavalla, mutta lähtökohtana Berkeleyllä oli kuitenkin se, että ihmisen havaitseminen on oleellisesti samalaista kuin Jumalankin suorittama havaitseminen. Toki Berkeleyn aikana ei tunnettu kvanttifysiikkaa, joten vika ei ole niinkään miehessä kuin siinä että tiedon määrä lisääntyy.
On melko yleistä, että ei uskota, ennen kuin nähdään. Oleminen ja havaitseminen on tässä tavallaan liitetty yhteen siten että vain asioita, joita voidaan havaita ovat olemassa. Havaittavat asiat ovat perusteltuja ja muu on huuhaata.
Äärimmilleen tämän vei George Berkeley. Hän edusti subjektiivista idealismia, jossa olemassaolo on nimen omaan havaitsemista ; Olemassaolo oli havaitsemista, ei materiaalisuutta. Hänestä havaitsemamme maailman olemassaolo vaatii sen, että se tulee havaituksi, eikä suinkaan niin että havaintomme vaatisivat materiaalisen maailman olemassaoloa. Berkeley ei luottanut rationalisointeihin, voidaan sanoa että siinä missä valkoiset valheet ovat valheita, joita kerromme muille jotta näille tulisi hyvä mieli, rationalisoinnit ovat valheita joita kerromme itsellemme jotta meille tulisi hyvä mieli. Hän viittasi havaintomaailman ristiriitoihin ja vetosi että kun havaitseminen on objektiivista, ajatuksenkuluissamme on pakko olla vikaa: Jos todellisuus, olemassaolo, ja ihmisen rationalisointi ovat ristiriidassa, vika ei ole todellisuudessa vaan ihmisen mielessä.
Berkeley huomasi kuitenkin havaitsemisen olevan erikoislaatuista: Havainnot ovat joskus epäkoherentteja : Jos joku potkaisee kiveä, se voikin olla juuri. Samoin joku voi aluksi havaita juuren kivenä, ja joku toinen huomauttaa että se on juuri, ja molemmat huomaavat että kohde on juuri. Toisin sanoen ihmisen havainto ei ole aina objektiivista, mutta kuitenkin monesti ne ovat järkyttävän samanlaisia. Berkeleyn mukaan tiedämme että asia on kaikille olemassa samalla tavalla, koska voimme puhua asioista muiden kanssa. Tästä tiedämme että vaikka ihmisten havaitseminen ei ole ajallisesti jatkuvaa, esimerkiksi puu on silti joka päivä samassa paikassa. Jos havaintomaailma olisi tosi, olisi kuviteltavissa eräänlainen olemassaolon kehä jokaisen havaitsijan ympärille, ja niiden kehien ulkopuolella ei olisi mitään. Tälläisestä voisi olla seurauksena kaikenlaisia hassuja tapahtumia: Asiat lakkaisivat olemasta aina välillä, kun niitä ei katsottaisi. Tämä on hieman kuten se, että jos mies nukahtaisi autiolla saarella, eikä lintukaan häntä katsoisi, saaren palmut lakkaisivat ehkä olemasta. Todellisuus toimisi kuten ylirakennettu puisto, jossa on niin paljon suihkulähteitä, että vesivarat ei riittäisi pyörittämään niitä kaikkia samanaikaisesti, jolloin suihkulähteitä laitettaisiin päälle ja pois sitä mukaa kun puiston tilaaja kulkisi, palvelusväki monimutkaisilla koneilla huolehtisi että vesi suihkuaisi juuri siellä, minne tämä henkilö katsoo. Berkeleystä tämä tarkoitti sitä että kaikkea tarkkaillaan koko ajan. Berkeleystä tämä tarkoitti sitä että asiaa tarkkailee koko ajan Jumala. Puu ja muu maailma pysyy, koska Jumala tarkkailee sitä koko ajan.
Berkeleystä aistimaailma on liian epämääräinen ja muuttuvainen ollakseen oikeasti olemassa. Havainnoilla ei siis ollut kohdetta. Berkeleyn mukaan oli olemassa vain Jumala ja olentojen sielut.
Berkeleyn näkemys ei koskaan saanut suurta suosiota, ja vain harva pitää sitä yhtään järkevänä kokonaisuutena, mutta siinä on kuitenkin muutamia tärkeitä ja hyviä huomioita: Berkeleyn ajatteluhan oli empirismiä äärimmilleen vietynä - niin äärimmilleen vietynä että se muuttui subjektiiviseksi ja idealismiksi. Moni ajattelee nykyäänkin, että havaitseminen on olemassaolevien asioiden ominaisuus ja havaitsemattomat asiat ovat perusteettomia. Berkeley vain sovelsi tätä näkemystä aivan kaikkeen. Samoin Berkeley huomasi, että rationalisointi puhtaassa muodossaan ei välttämättä kerro mitään todellisuudesta. Berkeley toisaalta osoitti myös sen, että havaintojen tulkinta ja tätä mukaa myös subjektiivisuus ovat pakosti mukana kuvioissa. Toki hänen filosofiansa oli eriskummallista, mutta myöhemmin David Hume kehitteli Berkeleyn näkökantaa eteen päin syy-seuraussuhteen kritiikkiin, ja lopputulos oli sangen vakuuttava.
"Empiirisen skeptikon vastaus Berkeleyn haasteeseen" - jos asian niin voi ilmaista - on evidentialismi. Evidentialismin mukaan tieto voidaan hyväksyä perustelluksi vain todisteiden kautta. Tällöin havaitsemisvaatimus ei ole olemassaoloa käsittelevä kysymys, vaan näkemyksen todistamiseen liittyvä kysymys. Näkemys ei siis ole enää muotoa "sitä ei voi havaita joten sitä ei ole" vaan "sitä ei voi havaita, joten siitä ei saada tietoa, jolloin siihen luottaminen ei ole perusteltua." Perustelluus ja oikeus taas ovat hieman eri asia ; Sosiaalisissa tilanteissa tilannetta voidaan verrata esimerkiksi siihen että taatusti monissa oikeudenkäynneissä syytetty on ollut syyllinen mutta on silti vapautettu, koska syyllisyyttä ei ole voitu osoittaa. Samoin joskus syytön on joutunut vankilaan koska todisteet näyttivät joltain aivan muulta.
Siksi onkin hyvä muistaa, että vaikka arkinäkemykset tieteestä - ja tietenkin myös syrjäytetty looginen positivismi - kannattavat tieteen puhdistamista eihavaittavasta, näin ei ole laita. Siinä missä vaatimus verifioinnista rajaa metafysiikan kokonaan järkevän tarkastelun ulkopuolelle, koska se ei ole havaittavissa, esimerkiksi fallibilismi vaatii loppupeleissä ainoastaan kykyä testattavuuteen ja kykyä itsekriittisyyteen. Jos nämä ehdot täyttyvät, suora havaitseminen ei ole lainkaan välttämätöntä.
Berkeleyn kannattaman kokoaikaisen tarkkailijan kannalta olisi ongelmallista se, että kvanttimekaniikan tutkimuksissa on havaittu ilmiö, jota kutsutaan vahditun kattilan paradoksiksi; On havaittu että jos atomia tarkkaillaan, muutos estyy, vaikka sen muutoin pitäisi tapahtua. Tämä tarkoittaa sitä että Berkeleyn esittämä tarkkailu johtaisi siihen, että universumissa ei tapahtuisi ainuttakaan muutosta, kaikki olisi pysyvästi samaa. Moni voi tietysti ehdotta, että tarkkailija räpyttää silmiään, mutta juuri sillä hetkellä hän lakkaisi uskollisesti tuijottamasta sitä pihan puuta, jolloin havaitsemattomiksi jääneet kohteet lakkaisivat olemasta. Toki joku voi esittää että kaikkivaltias tarkkailee jotenkin erityisellä tavalla, mutta lähtökohtana Berkeleyllä oli kuitenkin se, että ihmisen havaitseminen on oleellisesti samalaista kuin Jumalankin suorittama havaitseminen. Toki Berkeleyn aikana ei tunnettu kvanttifysiikkaa, joten vika ei ole niinkään miehessä kuin siinä että tiedon määrä lisääntyy.
tiistai 22. huhtikuuta 2008
Tiedon alkuperä.
Käsitteet ovat tärkeitä, koska niiden avulla voidaan havaita asioita. Jos asialla on käsite, asian luonnetta voidaan ymmärtää. Olennaista onkin selvittää, mistä käsitteet tulevat.
1: Rationalismissa ihmisellä on synnynnäistä tietoa. Eräällä tavoin tämä Descartesin kannattama näkemys on yhtenevä Platonin ajattelulle jostain muuttumattomista ideoista, jotka ovat jossain. Rationalismia kannatti myös Spinoza, jonka mukaan ihmisen ajattelu on kuin vasara, jonka valmistamiseen tarvitaan vasaraa. Ristiriitaa ei ole, koska hienompi vasara tehdään alkeellisemmalla vasaralla.
2: Empirismissä taas katsotaan että käsitteemme muotoutuvat kokemuksista, jolloin ollaan kuten John Locken "papereita, jolle elämä kirjoittaa". Tässä ajatuksessa oli taustalla idea, että ihminen olisi "tabula rasa", tyhjä taulu. Että ihmisessä on vain ajattelu itse, ja muu tulee aistien kautta.
Itse ajattelen että ihminen on syntyessään taulu. Siis hänellä on synnynnäisiä ja lajinmukaisia taipumuksia, geenit määräävät mitä voimme periaatteessa oppia. Elämä tekee itse maalauksen. Toisin sanoen, aivomme mahdollistavat sen että voimme oppia esimerkiksi propositiologiikkaa. Mutta että joudumme silti opettelemaan sitä. Tässä suhteessa muistutan Gottfried Leibniziä, jonka mielestä ihmisellä oli syntyessään järki, joka järjestää tietoa siten että tiedon hankinta on mahdollista. Tosin hänestä varsinaisia ideoita ihmisellä ei synnynnäisesti ole. Kannatan siis jonkinlaista näkemysten synteesiä. (Mikä ei liene yllätys edes itselleni.) Luotan Nagelin tapaan siihen että koska meillä ei ole radioaistia, emme voi tietää miltä tuntuu olla lepakko. Vaikka opiskelisimme miten lepakkojen aistijärjestelmistä. Mutta jos biomekaniikalla rakennetaan kaikuluotainjärjestelmä, voimme selvittää miltä tuntuu olla ihminen joka aistii kaikuluotauksella. Tätä ei voi kuitenkaan filosofioida.
Kysymyksen selvittäminen on kuitenkin hieman monimutkaista, koska toisaalta käsitteet tarvitsevat muotoiluunsa havaintoja ja havainnot käsitteitä. Näissä on olemassa jonkinlainen muna-kana -ongelma. George Berkeley tulkitsi että emme voi tarkemmin tietää objektiivisesta totuudesta, että paras mitä meillä on, on omat ideamme ja havaintomme. Niiden avulla voidaan tuottaa ideoita, hypoteeseja. Ei tietoa. Tämä ajatus tunnetaan idealismina, josta syntyi fenomenologia. Moni on sitä mieltä että fenomenologia on filosofian skandaali: Koska subjektin kokemusten ulkopuolisen maailman olemassaoloa ei voida todistaa (Kanthan toki osoitti että havainnot ovat olemassa koska me olemme olemassa, Hän ei kuitenkaan todistanut että ne johtuvat jostain muusta, itsen ulkopuolisesta. Nehän voivat olla vaikka hallusinaatioita.) Kriisi syntyi siitä, että fenomenologia olikin sisäisesti ihan järkevä systeemi. Tämän kanssa on vain pakko elää - tai sitten hylätä filosofia turhana. (Miten hieno ratkaisu! Tosin tämäkin ratkaisu perustuisi jonkinlaiseen filosofiaan, järkeilyyn..) Tärkeää on kuitenkin huomata, että nimen omaan empirismi, joka korostaa kokemuksesta johtaa siihen että ihmisen tieto on hänen teorioitaan, joka johtaa fenomenalismiin. Obejktiivisen totuuden idea taas tulee Platonin tyyppisestä ikuisesta ja muuttumattomasta objektiivisesta ideamaailmasta, jota subjekti vain heijastelee. Tämä ajatus tuli olennaiseksi osaksi kristillistä perinnettä. On kuitenkin muistettava, että vaikka kristinusko jalosti Platonin idean eteen päin siten, että esimerkiksi foundationalistinen ajattelu ja objektiivisuuden päälle rakennettu positivismi on käytännössä täysin kehitetty kristillisellä ajattelulla, ideoiden väittäminen kristillisiksi tai edes uskonnollisiksi on geneettinen virhepäätelmä tai seurauksiin vetoamista. (Joko se, että jokin on syntyisin esimerkiksi natsismista, sen on oltava kauheaa ja väärin tai koska lopputuloksena on hyvää ja pätevää, on sen lähtökohtienkin oltava oikein. Kuitenkin jos natsi sanoo 1+1=2 se on oikein ja jos natsismin vastustaja sanoo 1+1=3, hän on väärässä. Se, että natsi sanoo jotain ei tee asiasta väärää, mutta toisaalta pelkkä natsin oikea lausuma ei tee natsismista oikeutettua eikä einatsin lausuma johda siihen että näkemys on oikea.) On vain huomattava, että kristinusko on keskeinen vaikuttaja ajattelun perinteessä, joka keskittyy objektiivisuuden tavoittelemiseen. Tämä vaikuttaa samaan tapaan kuin liikennesäännöt mahdollistaa liikkumisen kadulla, on tärkeää huomata syyt miksi ihmiset kävelevät juuri tuolla puolella tietä. Vasemmanpuoleisen liikenteen valinnan takana on miekankantoperinne. Tämä ei siis vain tarkoita että vasemmanpuolista liikennettä harjoittavien maiden ihmisten käytös olisi väistämätön pakko (de facto) sitoutua liikennesääntöihin : on aina mahdollista kulkea väärällä puolella. Sääntö vain säätelee (de jure) sitä. Tämä tarkoittaa sitä että ei ole de facto, että empiristi olisi uskovainen tai että voidakseen olla empiristi olisi otettava uskonnollinen asenne : Eihän nykyajan hienostollakaan enää ole miekkaa vyöllä kadulla, vaikka liikenne onkin joissain maissa vasemmanpuoleista, perinteen vuoksi. Mutta objektiivisuuden perinne on oppihistoriallisesti kietoutunut de jure kristilliseen perinteeseen, joka taas rakentuu de jure monijumalaiseen kreikkalaiseen ajatteluun. Samaan tapaan kuin vasemmanpuolisen liikenteen maissa oleva tapa kulkea tiellä nojaa siihen että miekkaa on joskus kannettu. Ei enempää, ei vähempää. (Objektivismi ei siis ole sen enempää kristillistä kuin kristillisen ajattelun perinne on monijumalaista.)
Mutta tämä ei lopu tähän. Fenomenologiasta askel tiedon konkreettisuuteen uskomiseen päin on perspektivismi. Siinä kokemusten sisältö riippuu näkökulmastamme. Se ei ole identtinen fenomenologian kanssa, koska siinä tieto ei rajoitu kokemuksiin ja ideoihin. Nietzsche kannatti tätä ideaa. Hänestä sanan tieto takana ei ollut yhtä merkitystä vaan lukuisia merkityksiä. Hän vastusti positivistista ajattelua sanoessaan että tosiasioita ei ole, on vain tulkintoja. Koska ihminen ei ole mikään kaikkitietävä Jumala, hän ei koskaan näe asioita objektiivisesti. Tässä kohden on muistettava että ei sorruta liioitteluun. Perspektivismi kun ei tarkoita sitä, että ihminen ei voisi ymmärtää toisen ihmisen perspektiiviä. Tai että hän olisi perspektiivinsä vanki. Perspektiivi voi muuttua, ja luultavasti muuttuukin, koko ajan. Perspektivismi korostaa että ymmärtäminen ei tarkoita samaa mieltä olemista. Sen mukaan se, että tiedät sen mihin toisen näkemykset nojaavat, voit ymmärtää miksi näkemys on mikä se on. Ja mitä paremmin tiedät, sitä paremmin ymmärrät. Oman rajan ylitys voi onnistua esimerkiksi itsetransendenssin kautta. Tämä taas voi onnistua ihan sillä, että tiedostaa mihin oma näkemys perustuu. Kun nämä pilarit on selvillä, voi kokeilla mitä tapahtuu jos näitä pilareita vaihtelee. Tästä onkin jo palattava Nageliin, joka esitti että objektiivista näkemystä ei ole, vaikka kaikkien ihmisten kaikki näkemykset liitettäisiin, tätä ei olisi. Tätä kuitenkin käytetään objektiivisuuden mittana. Toisaalta jokaisella on subjektiivinen näkemys, joka on havaittavissa. Tämä on todellinen havainto, mutta subjektiivisuutta ei kuitenkaan käytetä todellisuuden mittana.
Nagel korosti, että "maailmanhenki" on jokin joka katselee maailmaa kenen tahansa silmien läpi. (Itse korostaisin että ne voisivat olla antenneja ja tuntosarviakin. Sammakko aistii rajoitetusti, ja monet eläimet eivät aisti värejä. Miksi me emme olisi vajavaisia samaan tapaan?) Tämän lähestyminen onnistuu vain, jos kykenee myöntämään että oma näkemys ei ole välttämättä sen oikeampi kuin muutkaan näkemykset. Tilanne on mutkikas, koska omasta näkökulmasta ei voida kuitenkaan täysin irrottautua. Et voi nähdä maailmaa lepakkona. Omien rajojen ylittämisen kokemus kun voidaan nähdä myös astetta eri asiana, kuin niiden ylittäminen. Tämän unohtaminen jotaa eräänlaiseen tieteelliseen realismiin, jonka mukaan se mitä on todella olemassa riippuu siitä, mitä hienoimmat tieteelliset teoriat sanovat. Tässä näkemyksessä lähdetään Duhemin-Quinen teesistä, jossa kaikki havainnot ovat teorioita, joka voidaan mitata. Väri on jotain jota voidaan mitata jollain laitteella, kuten silmällä. Se mitä väri on, riippuu teorioistamme näiden laitteiden toiminnasta. Tälläinen väri, joka ymmärretään, on käsite, jonka havainnot ovat muokanneet, jos tämä otetaan totuuden mitaksi, päädytään tieteelliseen realismiin jossa teoria on yhtä kuin todellisuus. Minusta edellinen on totta, mutta se on kuitenkin vain jotain, jona se nähdään, ei sitä mitä se on. Toki siis olen sitä mieltä, että tieteellinen lähestymistapa vie meidät niin lähelle objektiivisuutta, kuin se on mahdollista. Olen siis tieteellisen realismin kanssa niin vähän erimielinen, kuin mahdollista.
Mutta tämä ero on oleellinen.
Emme ole maailmansieluja, Jumalia. Voimme vain haluta olla sellaisia, ja tavoitella tätä. Tätä, ideaa. Jotain jota ei ole olemassa. Mutta jota voi lähestyä.
1: Rationalismissa ihmisellä on synnynnäistä tietoa. Eräällä tavoin tämä Descartesin kannattama näkemys on yhtenevä Platonin ajattelulle jostain muuttumattomista ideoista, jotka ovat jossain. Rationalismia kannatti myös Spinoza, jonka mukaan ihmisen ajattelu on kuin vasara, jonka valmistamiseen tarvitaan vasaraa. Ristiriitaa ei ole, koska hienompi vasara tehdään alkeellisemmalla vasaralla.
2: Empirismissä taas katsotaan että käsitteemme muotoutuvat kokemuksista, jolloin ollaan kuten John Locken "papereita, jolle elämä kirjoittaa". Tässä ajatuksessa oli taustalla idea, että ihminen olisi "tabula rasa", tyhjä taulu. Että ihmisessä on vain ajattelu itse, ja muu tulee aistien kautta.
Itse ajattelen että ihminen on syntyessään taulu. Siis hänellä on synnynnäisiä ja lajinmukaisia taipumuksia, geenit määräävät mitä voimme periaatteessa oppia. Elämä tekee itse maalauksen. Toisin sanoen, aivomme mahdollistavat sen että voimme oppia esimerkiksi propositiologiikkaa. Mutta että joudumme silti opettelemaan sitä. Tässä suhteessa muistutan Gottfried Leibniziä, jonka mielestä ihmisellä oli syntyessään järki, joka järjestää tietoa siten että tiedon hankinta on mahdollista. Tosin hänestä varsinaisia ideoita ihmisellä ei synnynnäisesti ole. Kannatan siis jonkinlaista näkemysten synteesiä. (Mikä ei liene yllätys edes itselleni.) Luotan Nagelin tapaan siihen että koska meillä ei ole radioaistia, emme voi tietää miltä tuntuu olla lepakko. Vaikka opiskelisimme miten lepakkojen aistijärjestelmistä. Mutta jos biomekaniikalla rakennetaan kaikuluotainjärjestelmä, voimme selvittää miltä tuntuu olla ihminen joka aistii kaikuluotauksella. Tätä ei voi kuitenkaan filosofioida.
Kysymyksen selvittäminen on kuitenkin hieman monimutkaista, koska toisaalta käsitteet tarvitsevat muotoiluunsa havaintoja ja havainnot käsitteitä. Näissä on olemassa jonkinlainen muna-kana -ongelma. George Berkeley tulkitsi että emme voi tarkemmin tietää objektiivisesta totuudesta, että paras mitä meillä on, on omat ideamme ja havaintomme. Niiden avulla voidaan tuottaa ideoita, hypoteeseja. Ei tietoa. Tämä ajatus tunnetaan idealismina, josta syntyi fenomenologia. Moni on sitä mieltä että fenomenologia on filosofian skandaali: Koska subjektin kokemusten ulkopuolisen maailman olemassaoloa ei voida todistaa (Kanthan toki osoitti että havainnot ovat olemassa koska me olemme olemassa, Hän ei kuitenkaan todistanut että ne johtuvat jostain muusta, itsen ulkopuolisesta. Nehän voivat olla vaikka hallusinaatioita.) Kriisi syntyi siitä, että fenomenologia olikin sisäisesti ihan järkevä systeemi. Tämän kanssa on vain pakko elää - tai sitten hylätä filosofia turhana. (Miten hieno ratkaisu! Tosin tämäkin ratkaisu perustuisi jonkinlaiseen filosofiaan, järkeilyyn..) Tärkeää on kuitenkin huomata, että nimen omaan empirismi, joka korostaa kokemuksesta johtaa siihen että ihmisen tieto on hänen teorioitaan, joka johtaa fenomenalismiin. Obejktiivisen totuuden idea taas tulee Platonin tyyppisestä ikuisesta ja muuttumattomasta objektiivisesta ideamaailmasta, jota subjekti vain heijastelee. Tämä ajatus tuli olennaiseksi osaksi kristillistä perinnettä. On kuitenkin muistettava, että vaikka kristinusko jalosti Platonin idean eteen päin siten, että esimerkiksi foundationalistinen ajattelu ja objektiivisuuden päälle rakennettu positivismi on käytännössä täysin kehitetty kristillisellä ajattelulla, ideoiden väittäminen kristillisiksi tai edes uskonnollisiksi on geneettinen virhepäätelmä tai seurauksiin vetoamista. (Joko se, että jokin on syntyisin esimerkiksi natsismista, sen on oltava kauheaa ja väärin tai koska lopputuloksena on hyvää ja pätevää, on sen lähtökohtienkin oltava oikein. Kuitenkin jos natsi sanoo 1+1=2 se on oikein ja jos natsismin vastustaja sanoo 1+1=3, hän on väärässä. Se, että natsi sanoo jotain ei tee asiasta väärää, mutta toisaalta pelkkä natsin oikea lausuma ei tee natsismista oikeutettua eikä einatsin lausuma johda siihen että näkemys on oikea.) On vain huomattava, että kristinusko on keskeinen vaikuttaja ajattelun perinteessä, joka keskittyy objektiivisuuden tavoittelemiseen. Tämä vaikuttaa samaan tapaan kuin liikennesäännöt mahdollistaa liikkumisen kadulla, on tärkeää huomata syyt miksi ihmiset kävelevät juuri tuolla puolella tietä. Vasemmanpuoleisen liikenteen valinnan takana on miekankantoperinne. Tämä ei siis vain tarkoita että vasemmanpuolista liikennettä harjoittavien maiden ihmisten käytös olisi väistämätön pakko (de facto) sitoutua liikennesääntöihin : on aina mahdollista kulkea väärällä puolella. Sääntö vain säätelee (de jure) sitä. Tämä tarkoittaa sitä että ei ole de facto, että empiristi olisi uskovainen tai että voidakseen olla empiristi olisi otettava uskonnollinen asenne : Eihän nykyajan hienostollakaan enää ole miekkaa vyöllä kadulla, vaikka liikenne onkin joissain maissa vasemmanpuoleista, perinteen vuoksi. Mutta objektiivisuuden perinne on oppihistoriallisesti kietoutunut de jure kristilliseen perinteeseen, joka taas rakentuu de jure monijumalaiseen kreikkalaiseen ajatteluun. Samaan tapaan kuin vasemmanpuolisen liikenteen maissa oleva tapa kulkea tiellä nojaa siihen että miekkaa on joskus kannettu. Ei enempää, ei vähempää. (Objektivismi ei siis ole sen enempää kristillistä kuin kristillisen ajattelun perinne on monijumalaista.)
Mutta tämä ei lopu tähän. Fenomenologiasta askel tiedon konkreettisuuteen uskomiseen päin on perspektivismi. Siinä kokemusten sisältö riippuu näkökulmastamme. Se ei ole identtinen fenomenologian kanssa, koska siinä tieto ei rajoitu kokemuksiin ja ideoihin. Nietzsche kannatti tätä ideaa. Hänestä sanan tieto takana ei ollut yhtä merkitystä vaan lukuisia merkityksiä. Hän vastusti positivistista ajattelua sanoessaan että tosiasioita ei ole, on vain tulkintoja. Koska ihminen ei ole mikään kaikkitietävä Jumala, hän ei koskaan näe asioita objektiivisesti. Tässä kohden on muistettava että ei sorruta liioitteluun. Perspektivismi kun ei tarkoita sitä, että ihminen ei voisi ymmärtää toisen ihmisen perspektiiviä. Tai että hän olisi perspektiivinsä vanki. Perspektiivi voi muuttua, ja luultavasti muuttuukin, koko ajan. Perspektivismi korostaa että ymmärtäminen ei tarkoita samaa mieltä olemista. Sen mukaan se, että tiedät sen mihin toisen näkemykset nojaavat, voit ymmärtää miksi näkemys on mikä se on. Ja mitä paremmin tiedät, sitä paremmin ymmärrät. Oman rajan ylitys voi onnistua esimerkiksi itsetransendenssin kautta. Tämä taas voi onnistua ihan sillä, että tiedostaa mihin oma näkemys perustuu. Kun nämä pilarit on selvillä, voi kokeilla mitä tapahtuu jos näitä pilareita vaihtelee. Tästä onkin jo palattava Nageliin, joka esitti että objektiivista näkemystä ei ole, vaikka kaikkien ihmisten kaikki näkemykset liitettäisiin, tätä ei olisi. Tätä kuitenkin käytetään objektiivisuuden mittana. Toisaalta jokaisella on subjektiivinen näkemys, joka on havaittavissa. Tämä on todellinen havainto, mutta subjektiivisuutta ei kuitenkaan käytetä todellisuuden mittana.
Nagel korosti, että "maailmanhenki" on jokin joka katselee maailmaa kenen tahansa silmien läpi. (Itse korostaisin että ne voisivat olla antenneja ja tuntosarviakin. Sammakko aistii rajoitetusti, ja monet eläimet eivät aisti värejä. Miksi me emme olisi vajavaisia samaan tapaan?) Tämän lähestyminen onnistuu vain, jos kykenee myöntämään että oma näkemys ei ole välttämättä sen oikeampi kuin muutkaan näkemykset. Tilanne on mutkikas, koska omasta näkökulmasta ei voida kuitenkaan täysin irrottautua. Et voi nähdä maailmaa lepakkona. Omien rajojen ylittämisen kokemus kun voidaan nähdä myös astetta eri asiana, kuin niiden ylittäminen. Tämän unohtaminen jotaa eräänlaiseen tieteelliseen realismiin, jonka mukaan se mitä on todella olemassa riippuu siitä, mitä hienoimmat tieteelliset teoriat sanovat. Tässä näkemyksessä lähdetään Duhemin-Quinen teesistä, jossa kaikki havainnot ovat teorioita, joka voidaan mitata. Väri on jotain jota voidaan mitata jollain laitteella, kuten silmällä. Se mitä väri on, riippuu teorioistamme näiden laitteiden toiminnasta. Tälläinen väri, joka ymmärretään, on käsite, jonka havainnot ovat muokanneet, jos tämä otetaan totuuden mitaksi, päädytään tieteelliseen realismiin jossa teoria on yhtä kuin todellisuus. Minusta edellinen on totta, mutta se on kuitenkin vain jotain, jona se nähdään, ei sitä mitä se on. Toki siis olen sitä mieltä, että tieteellinen lähestymistapa vie meidät niin lähelle objektiivisuutta, kuin se on mahdollista. Olen siis tieteellisen realismin kanssa niin vähän erimielinen, kuin mahdollista.
Mutta tämä ero on oleellinen.
Emme ole maailmansieluja, Jumalia. Voimme vain haluta olla sellaisia, ja tavoitella tätä. Tätä, ideaa. Jotain jota ei ole olemassa. Mutta jota voi lähestyä.
keskiviikko 12. maaliskuuta 2008
Absoluuttinen nolla (.)
"Cogito Ergo Sum"
(Rene Descartes)
Solipsistisessa katsomuksessa todellisuus on subjektiivinen. Sen mukaan emme voi tietää muuta kuin sen, että olemme. Näkemyksessä havainnot voivat olla värittyneitä. Ne voivat olla vain ajattelun tuloksia, tulkintoja. Matrix on mahdollisuus. "There is no spoon".
Tieto -opillisesti asiaa on käsitellyt George Berkeley. Hänen kehittämässään subjektiivisessa idealismissa havaitut asiat eivät ole mitään muuta kuin aistinsisällön kokoelmia, ja niiden joukkoja havaitsijan mielessä. Tämän näkemyksen mukaan teoriat selittävät ainoastaan inhimillisiä ulkoista todellisuutta koskevia kokemuksia ja tavoittelemaan tietoa siitä mikä on todellisuuden suhde niihin. Näkemyksessä fyysiset kappaleet, ominaisuudet, tapahtumat palautuvat mielen olioiksi, joista kokemamme todellisuus vasta muodostuu. Näkemyksessä on olemassa vain mieli ja mielessä olevia olentoja ; Sen mukaan vain mieli on todella olemassa, eikä aineen olemassaoloa voida todistaa objektiivisesti; Se kun jäisi vain subjektiivisten kokemusten ulkopuolelle.
Mielestäni puhtaasti solipsistinen näkemys johtaa erikoislaatuisuuksiin. Muun muassa sen vuoksi että kenenkään ei tämän jälkeen voisi väittää kärsivän harhaluulosta, siis jos harhaluulo tarkoittaisi sellaista, että uskoo sellaiseen mitä ei ole. Solipsistisen näkemyksen mukaan ainut harhaluulo, joka voi olla, on se, että kohde kuvittee, että häntä itseään ei ole. Hänellä ei pohjimmiltaan ole tietoa mistään muusta kuin siitä, että on. Tämän näkemyksen mukaan harhaluulo ei olisi esimerkiksi se, että uskoo näkymättömään tonttuun kirjoituskoneessa, koska kohde ei voi mitenkään tietää onko kirjoituskoneessa tonttua.
Samoin tultaisiin melko mielenkiintoisiin eettisiin ongelmiin, koska voisimme väittää itsellemme uusia aisteja. Solipsistisen näkemyksen mukaan on ihan perusteltua uskoa hallusinaatioihin, voimmehan aina tulkita, että huumeet avaavat uuden tavan kokea tosiasioita. Samoin voisimme olettaa itsellemme esimerkiksi aistin, jolla koemme henkeä tai Jumalaa ja väittää että saamme tämän kautta tietoa henkimaailmasta ja Herran enkeleistä. Näin esimerkiksi "runners high" -ilmiöön liittyvä subjektiivinen kokemus yhteydestä luonnon ja todellisuuden tai Jumalan kanssa muuttuvatkin "subjektiivisista tuntemuksista" "havainnoiksi". Tällä konstilla mielipide muuttuu evidenssiksi kuin käden käänteessä. Solipsistisen näkemyksen mukaan emme voi tietää ovatko hallusinaatioita näkemättömät ihmiset "sokeita" vai näkevätkö huumehörhöt harhoja. (Tässä suhteessa solipsistille varmaa on vain epävarmuus. Toki tämäkin on hieman enemmän kuin "ei mikään". Se sentään vastaa 1 kysymykseen - Tosin se samalla kieltää vastaamisen kaikkeen muuhun.)
Tästä päästään Immanuel Kantiin. Hänkin on sanonut, kokemuksemme ovat aina vain ilmiöistä kuten ne meille näyttäytyvät. Se ei siten koskaan ole olioista "Ding an Sich". Emme havaitse niitä ilman että havainnoimme niitä subjektiivisesti. Kantin mukaan olioista itsessään ei voida saada mitään objektiivista tietoa, mutta ne on kuitenkin oletettava, jotta kokemuksen mahdollisuus voitaisiin selittää ; Jotta jokin voisi ilmetä kokemuksessamme, on oltava jotakin joka ilmenee. Tämä ilmenevä ei itse kuitenkaan voi olla ilmiö, sillä se juuri tekee ilmenemisen mahdolliseksi. Sen on siis oltava olio sinänsä. Se voi olla illuusiota tai hallusinaatiota. Mutta se on jotain. On siis olemassa objektiivinen todellisuus, joka koostuu jostain joka todella on.
Seurauksena on tietysti epävarmuus, koska en voi tietää mitä oliot "ding an sich" ovat. Otan tässä vaiheessa avuksi hermeneutiikan Hermeneutiikka on keskittynyt siihen, että erilaiset yhteisöt, kuten tiedeyhteisö ja tieteenfilosofian uudet/vanhat trendit vaikuttavat siihen miten tulkitsemme ja minkälaista informaatiota saamme maailmasta.
Hermeunetiikan mukaan informaatiota ei voida käsitellä puhtaana vaan se on aina symbolisena ja esitetttynä tai sitten johonkin tiettyyn asiaan kiinnittyneenä "a priori". Tämän vuoksi aivan puhdas solipsismi on heikolla pohjalla, koska siinä ei käytännössä juurikaan käsitellä informaatiota mitenkään. Ja kun informaatio ja tieto on aina suhteessa systeemiin, voidaan sanoa että puhtaasti solipsistinen näkemys ei oikeastaan kerro meille mistään mitään. (Sen mielestä on aivan yhtä oikein väittää Jumalaa, lentävää spagettihirviötä, kitaraa ja kahvipannua olemassaoleviksi tai olemassaolemattomiksi.)
Voidaan ihan vakavasti kysyä, että mitä teemme systeemillä, joka kieltää meitä vastaamasta. Jos tavoitteena on tietäminen, voidaan tätä onneksi lähestyä muutoinkin. Likimääräisesti voisi sanoa että tämä vaatii sitä että maallikoille niin rakkaan oloinen varma "joko-tai" tietäminen muutetaan "melko varmasti - kenties - ehkä - mahdollisesti - luultavasti ei" -tiedoksi. Tiedoksi jota voidaan tarkentaa. Eli vaikka absoluuttinen tietäminen on mahdotonta, voimme edes pyrkiä lähestymään tätä.
Tämäntapaiseen voidaan päätyä hermeneutikko Wilhelm Diltheyn käsityksiä seuraamalla. Hänen mukaansa tulkinta on aina epäsuora tai välitetty ymmärrys, joka voidaan saavuttaa vain asettamalla inhimilliset ilmaisut historialliseen kontekstiinsa. Ymmärtämisessä ei ole kyse kirjoittajan alkuperäisen mielentilan ennallistamisesta, vaan teoksessa esitetyn ilmaisemisesta.
Hermaneutiikkasta kuitenkin seuraa tiedon varmentuminen ja parantuminen ; Pohdinnan jälkeen alkuperäinen tulkinta ja esiymmärrys tarkentuu. Tätä ketjua voidaan jatkaa hermeuneettisena kehänä loputtomiin, jolloin myös tietomme muuttuu ajan mittaan varmemmaksi.
Tässä tapauksessa näkemys ei eroa "niin hirveästi" perinteisemmästä empiirisestä periaatteesta. Hermeunetiikan ja postmodernismin paikkaansapitävyyden tarkistamisen periaate ei siis ole väistämättömässä ristiriidassa tiedon epävarmuuden periaatteen kanssa. Tiedon epävarmuus edellyttää sen paikkaansapitävyyden jatkuvaa tarkistamista ja arvioimista. Tätä kautta näkemys siitä, että kielellisen käänteen, hermeneutiikan ja postmodernin kriittisyyden jälkeen tiede ei voisi edistyä, on jopa hieman erikoinen.
Tieteen edistys on toki siitä "arkijärjestä poikkeavaa", että se ei enää liity "absoluuttisen totuuden hakemiseen", tai siihen että asioista tulisi saada "varmaa tietoa". Olennaista sille kuitenkin on se, että tietoa kuitenkin saadaan, toki vain suhteessa informaationkäsittelysysteemiin. (Voidaan siis sanoa että ei ole rationalismia ilman loogisia perusteita; Jos asioita kuten havaintoja tai premissejä ei käsitellä tietyistä aksioomista lähtien tietyillä säännöillä, ei ole perusteluja.) Se on vain pakotetusti tietoa jossakin tietyssä viitekehyksessä. Tässä mielessä tiedon epävarmuus vaatii perustelemaan, miten varmaa jokin tieto on ja millä edellytyksillä. Tämän seurauksena tieto on toki epävarmaa, mutta epävarmaa harmaan eri asteikolla. (Puhujan ääni feidaa pimeyteen. Tai oikeastaan valoon.) Voimme vähentää epävarmuutta ja saada tietoa, edistyä projektissamme. Peräti ikuisesti.
Toki olen suuresti erimielinen hermeneutikoiden kanssa siitä että he nostavat subjektiivisuuden
ainoaksi tekijäksi ja keskittyvät pelkkään subjektiivisen elementin tulkinnallisiin ja symbolisiin epävarmuuksiin, ja esittävät että ei ole muuta. Tältä kannalta olen "materialistinen", uskon että aineellinen maailma on olemassa täysin riippumatta minusta, havainnoistani, tai koko ihmiskunnasta. Vaikka koko ihmiskuntaa ei koskaan olisi kehittynyt tämän planeetan pinnalle, ja ensimmäinen solu olisi jättänyt syntymättä, planeetta kuitenkin olisi olemassa ja kiertäisi aurinkoa kuten nytkin. Siis objektiivnen todellisuus on tässä mielessä aina olemassa, joten viime kädessä voimme nojata siihen. Uskonnon kanssa tällä ei ole juuri mitään tekemistä, sillä tässä ei oleta minkäänlaisia, mitään yliluonnollisia tai transendetteja olentoja ja niiden olemassaoloa koskevia väitteitä.
Jos jonkun mielestä tämä näkemys on "ateistinen" eikä "agnostinen", muistutan heitä siitä että näkemykseni ei itse asiassa ole edes uskonnonvastainen : Foundationalismi eli näkemys siitä, että on olemassa perustava todellisuus, joka on olemassa minusta itsestäni riippumatta, ei ole vihamielinen uskonnolle vaan historiallisesti tulkiten asia on ollut enemmänkin päin vastoin. Välttämättömyys, järki, ikuiset ideat ja lait on usein nähty nimenomaan Jumalan asettamina. (Aivan kuten poikkeuksissa on tavattu nähdä ihmeitä.) Samoin kuin Kantin transendentalismi eli näkemys ihmisluonnon ja -kokemisen empiirisestä samuudesta ja universaaliudesta yhtäältä, tai Descartesin "sisempi silmä" joka punnitsee oikein "maailmasta välittämättä", voidaan täysin palauttaa uskontoon.
Toki näkemykseni on eräitä nimeltä mainittuja uskontojen näkemyksiä vastaan, mutta nämä ovat uskonnon erityistapauksia, eivät koko ilmiö. Ja niiden kieltäminen ei ole minulle mikään ongelma, pikemminkin päin vastoin.
(Rene Descartes)
Solipsistisessa katsomuksessa todellisuus on subjektiivinen. Sen mukaan emme voi tietää muuta kuin sen, että olemme. Näkemyksessä havainnot voivat olla värittyneitä. Ne voivat olla vain ajattelun tuloksia, tulkintoja. Matrix on mahdollisuus. "There is no spoon".
Tieto -opillisesti asiaa on käsitellyt George Berkeley. Hänen kehittämässään subjektiivisessa idealismissa havaitut asiat eivät ole mitään muuta kuin aistinsisällön kokoelmia, ja niiden joukkoja havaitsijan mielessä. Tämän näkemyksen mukaan teoriat selittävät ainoastaan inhimillisiä ulkoista todellisuutta koskevia kokemuksia ja tavoittelemaan tietoa siitä mikä on todellisuuden suhde niihin. Näkemyksessä fyysiset kappaleet, ominaisuudet, tapahtumat palautuvat mielen olioiksi, joista kokemamme todellisuus vasta muodostuu. Näkemyksessä on olemassa vain mieli ja mielessä olevia olentoja ; Sen mukaan vain mieli on todella olemassa, eikä aineen olemassaoloa voida todistaa objektiivisesti; Se kun jäisi vain subjektiivisten kokemusten ulkopuolelle.
Mielestäni puhtaasti solipsistinen näkemys johtaa erikoislaatuisuuksiin. Muun muassa sen vuoksi että kenenkään ei tämän jälkeen voisi väittää kärsivän harhaluulosta, siis jos harhaluulo tarkoittaisi sellaista, että uskoo sellaiseen mitä ei ole. Solipsistisen näkemyksen mukaan ainut harhaluulo, joka voi olla, on se, että kohde kuvittee, että häntä itseään ei ole. Hänellä ei pohjimmiltaan ole tietoa mistään muusta kuin siitä, että on. Tämän näkemyksen mukaan harhaluulo ei olisi esimerkiksi se, että uskoo näkymättömään tonttuun kirjoituskoneessa, koska kohde ei voi mitenkään tietää onko kirjoituskoneessa tonttua.
Samoin tultaisiin melko mielenkiintoisiin eettisiin ongelmiin, koska voisimme väittää itsellemme uusia aisteja. Solipsistisen näkemyksen mukaan on ihan perusteltua uskoa hallusinaatioihin, voimmehan aina tulkita, että huumeet avaavat uuden tavan kokea tosiasioita. Samoin voisimme olettaa itsellemme esimerkiksi aistin, jolla koemme henkeä tai Jumalaa ja väittää että saamme tämän kautta tietoa henkimaailmasta ja Herran enkeleistä. Näin esimerkiksi "runners high" -ilmiöön liittyvä subjektiivinen kokemus yhteydestä luonnon ja todellisuuden tai Jumalan kanssa muuttuvatkin "subjektiivisista tuntemuksista" "havainnoiksi". Tällä konstilla mielipide muuttuu evidenssiksi kuin käden käänteessä. Solipsistisen näkemyksen mukaan emme voi tietää ovatko hallusinaatioita näkemättömät ihmiset "sokeita" vai näkevätkö huumehörhöt harhoja. (Tässä suhteessa solipsistille varmaa on vain epävarmuus. Toki tämäkin on hieman enemmän kuin "ei mikään". Se sentään vastaa 1 kysymykseen - Tosin se samalla kieltää vastaamisen kaikkeen muuhun.)
Tästä päästään Immanuel Kantiin. Hänkin on sanonut, kokemuksemme ovat aina vain ilmiöistä kuten ne meille näyttäytyvät. Se ei siten koskaan ole olioista "Ding an Sich". Emme havaitse niitä ilman että havainnoimme niitä subjektiivisesti. Kantin mukaan olioista itsessään ei voida saada mitään objektiivista tietoa, mutta ne on kuitenkin oletettava, jotta kokemuksen mahdollisuus voitaisiin selittää ; Jotta jokin voisi ilmetä kokemuksessamme, on oltava jotakin joka ilmenee. Tämä ilmenevä ei itse kuitenkaan voi olla ilmiö, sillä se juuri tekee ilmenemisen mahdolliseksi. Sen on siis oltava olio sinänsä. Se voi olla illuusiota tai hallusinaatiota. Mutta se on jotain. On siis olemassa objektiivinen todellisuus, joka koostuu jostain joka todella on.
Seurauksena on tietysti epävarmuus, koska en voi tietää mitä oliot "ding an sich" ovat. Otan tässä vaiheessa avuksi hermeneutiikan Hermeneutiikka on keskittynyt siihen, että erilaiset yhteisöt, kuten tiedeyhteisö ja tieteenfilosofian uudet/vanhat trendit vaikuttavat siihen miten tulkitsemme ja minkälaista informaatiota saamme maailmasta.
Hermeunetiikan mukaan informaatiota ei voida käsitellä puhtaana vaan se on aina symbolisena ja esitetttynä tai sitten johonkin tiettyyn asiaan kiinnittyneenä "a priori". Tämän vuoksi aivan puhdas solipsismi on heikolla pohjalla, koska siinä ei käytännössä juurikaan käsitellä informaatiota mitenkään. Ja kun informaatio ja tieto on aina suhteessa systeemiin, voidaan sanoa että puhtaasti solipsistinen näkemys ei oikeastaan kerro meille mistään mitään. (Sen mielestä on aivan yhtä oikein väittää Jumalaa, lentävää spagettihirviötä, kitaraa ja kahvipannua olemassaoleviksi tai olemassaolemattomiksi.)
Voidaan ihan vakavasti kysyä, että mitä teemme systeemillä, joka kieltää meitä vastaamasta. Jos tavoitteena on tietäminen, voidaan tätä onneksi lähestyä muutoinkin. Likimääräisesti voisi sanoa että tämä vaatii sitä että maallikoille niin rakkaan oloinen varma "joko-tai" tietäminen muutetaan "melko varmasti - kenties - ehkä - mahdollisesti - luultavasti ei" -tiedoksi. Tiedoksi jota voidaan tarkentaa. Eli vaikka absoluuttinen tietäminen on mahdotonta, voimme edes pyrkiä lähestymään tätä.
Tämäntapaiseen voidaan päätyä hermeneutikko Wilhelm Diltheyn käsityksiä seuraamalla. Hänen mukaansa tulkinta on aina epäsuora tai välitetty ymmärrys, joka voidaan saavuttaa vain asettamalla inhimilliset ilmaisut historialliseen kontekstiinsa. Ymmärtämisessä ei ole kyse kirjoittajan alkuperäisen mielentilan ennallistamisesta, vaan teoksessa esitetyn ilmaisemisesta.
Hermaneutiikkasta kuitenkin seuraa tiedon varmentuminen ja parantuminen ; Pohdinnan jälkeen alkuperäinen tulkinta ja esiymmärrys tarkentuu. Tätä ketjua voidaan jatkaa hermeuneettisena kehänä loputtomiin, jolloin myös tietomme muuttuu ajan mittaan varmemmaksi.
Tässä tapauksessa näkemys ei eroa "niin hirveästi" perinteisemmästä empiirisestä periaatteesta. Hermeunetiikan ja postmodernismin paikkaansapitävyyden tarkistamisen periaate ei siis ole väistämättömässä ristiriidassa tiedon epävarmuuden periaatteen kanssa. Tiedon epävarmuus edellyttää sen paikkaansapitävyyden jatkuvaa tarkistamista ja arvioimista. Tätä kautta näkemys siitä, että kielellisen käänteen, hermeneutiikan ja postmodernin kriittisyyden jälkeen tiede ei voisi edistyä, on jopa hieman erikoinen.
Tieteen edistys on toki siitä "arkijärjestä poikkeavaa", että se ei enää liity "absoluuttisen totuuden hakemiseen", tai siihen että asioista tulisi saada "varmaa tietoa". Olennaista sille kuitenkin on se, että tietoa kuitenkin saadaan, toki vain suhteessa informaationkäsittelysysteemiin. (Voidaan siis sanoa että ei ole rationalismia ilman loogisia perusteita; Jos asioita kuten havaintoja tai premissejä ei käsitellä tietyistä aksioomista lähtien tietyillä säännöillä, ei ole perusteluja.) Se on vain pakotetusti tietoa jossakin tietyssä viitekehyksessä. Tässä mielessä tiedon epävarmuus vaatii perustelemaan, miten varmaa jokin tieto on ja millä edellytyksillä. Tämän seurauksena tieto on toki epävarmaa, mutta epävarmaa harmaan eri asteikolla. (Puhujan ääni feidaa pimeyteen. Tai oikeastaan valoon.) Voimme vähentää epävarmuutta ja saada tietoa, edistyä projektissamme. Peräti ikuisesti.
Toki olen suuresti erimielinen hermeneutikoiden kanssa siitä että he nostavat subjektiivisuuden
ainoaksi tekijäksi ja keskittyvät pelkkään subjektiivisen elementin tulkinnallisiin ja symbolisiin epävarmuuksiin, ja esittävät että ei ole muuta. Tältä kannalta olen "materialistinen", uskon että aineellinen maailma on olemassa täysin riippumatta minusta, havainnoistani, tai koko ihmiskunnasta. Vaikka koko ihmiskuntaa ei koskaan olisi kehittynyt tämän planeetan pinnalle, ja ensimmäinen solu olisi jättänyt syntymättä, planeetta kuitenkin olisi olemassa ja kiertäisi aurinkoa kuten nytkin. Siis objektiivnen todellisuus on tässä mielessä aina olemassa, joten viime kädessä voimme nojata siihen. Uskonnon kanssa tällä ei ole juuri mitään tekemistä, sillä tässä ei oleta minkäänlaisia, mitään yliluonnollisia tai transendetteja olentoja ja niiden olemassaoloa koskevia väitteitä.
Jos jonkun mielestä tämä näkemys on "ateistinen" eikä "agnostinen", muistutan heitä siitä että näkemykseni ei itse asiassa ole edes uskonnonvastainen : Foundationalismi eli näkemys siitä, että on olemassa perustava todellisuus, joka on olemassa minusta itsestäni riippumatta, ei ole vihamielinen uskonnolle vaan historiallisesti tulkiten asia on ollut enemmänkin päin vastoin. Välttämättömyys, järki, ikuiset ideat ja lait on usein nähty nimenomaan Jumalan asettamina. (Aivan kuten poikkeuksissa on tavattu nähdä ihmeitä.) Samoin kuin Kantin transendentalismi eli näkemys ihmisluonnon ja -kokemisen empiirisestä samuudesta ja universaaliudesta yhtäältä, tai Descartesin "sisempi silmä" joka punnitsee oikein "maailmasta välittämättä", voidaan täysin palauttaa uskontoon.
Toki näkemykseni on eräitä nimeltä mainittuja uskontojen näkemyksiä vastaan, mutta nämä ovat uskonnon erityistapauksia, eivät koko ilmiö. Ja niiden kieltäminen ei ole minulle mikään ongelma, pikemminkin päin vastoin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)