Descartesin epäily on jotain, joka on kaikille tuttua. Hieman harvempi muistaa sitä, että Descartes otti äärimmäisen epäilyn vain lähtökohdaksi, johon nojaten voitaisiin rakentaa absoluuttinen tieto. Descartesin perusteluketjussa Jumalaa tarvittiin oleellisesti. Jumala nimittäin takasi ihmisen järjen. Ja tämä järki taas viittasi takaisin Jumalaan. Moni piti tämänlaista kartesiolaista kehää vakavana heikkoutena.
Yksi merkittävimmistä kyseenalaistajista olikin Immanuel Kant. Kantin ajatus oli, että ihminen on joka tapauksessa havaitsemisensa vanki. Ihminen ei voi ponnistaa itsensä ulkopuolelle varmistamaan ihmisen tiedon absoluuttiutta. Kantin mukaan ihmisillä onkin synnynnäinen viitekehys, jonka kautta ihmiset tarkkailevat maailmaa. Siksi kun ihmiset katsovat avaruutta, he näkevät asiat viitekehyksen läpi, eivätkä välttämättä olioita sinänsä.
Alvin Plantingan reformoitu epistemologia taas palaa Descartesiin ja hänen mukaansa ihmisten aisteilla on oltava warrant, tae. Hän ei pidä tämänlaista tilannetta automaattisena, vaan että tämänlainen toteutuu vain tietyissä ehdoissa. Ja että Jumalauskoa tarvitaan juuri sen vuoksi, että ilman tätä aisteilla ei ole oikeastaan lainkaan luotettavuutta. Pääsisimme ikään kuin havaitsemiseen siinä mielessä mitä Kant ajoi, emmekä tämän syvemmälle. Tätä edemmäs päästäksemme tarvitsisimme Jumalaa, eikä mitä tahansa Jumalaa, vaan rakastavaa Jumalaa joka ei missään oloissa haluaisi valehdella meille. Tämä on tietysti paluuta kartesiolaisen kehä(päättelyn) maailmaan. ; Tässä nojataan hyvin tiukasti intuitioon. Itse asiassa voidaan sanoa että sensus divinitatis, jumala -aisti on termi joka nimeää uskon eksistentiaalisen vakaumuksen samaksi kuin empiirinen havainto Jumalasta. Näin mukaan saadaan arkijärkeä.
1: Sen takana on myös kalvinismin idea. Siinähän Jumala muuttaa ihmistä ja sitten tämä näkee totuuden. Ilman Jumalasuhdetta ollaan siis ikään kuin sokeita ja todellakin Kantilaisessa havaitsemistodellisuudessa jossa yhteys Olevaisuuteen on kadonnut.
On erikoista, miten tämä lähtökohta on lähinnä intuitiivinen. Voidaan sanoa, että se kohtaa syvimmät ongelmansa kvanttifysiikassa. Otetaan esimerkiksi Niels Bohr. Bohrin ns. kööpenhaminalainen tulkinta nojaa komplementaarisuuden ideaan. Tässä merkittävin yksittäinen idea on tiukka jako havaintolaitteistoon ja havaittavaan kohteeseen. Tämä on merkittävää, koska tässä vastaan nousee syvä ero makromaailman ja mikromaailman välillä. Bohrin mukaan kvanttifysikaalista todellisuutta ei voi kuvailla täydellisesti. Klassinen fysiikka ja intuitioihin sopiva havaitsemistapa eivät yksinkertaisesti sovi yhteen. Itse asiassa kvanttimaailmassa ongelmana on se, että jos vaikka tarkkailemme atomia aaltona, emme huomaa sen hiukkasominaisuuksia ja jos tarkkailemme sen hiukkasominaisuuskia, emme huomaa sen aaltoluonnetta. Bohrin mukaan edes atomista ei oikeastaan voida puhua ennen kuin se havaitaan eli mitataan. ~ Bohrin lausunto on yksinkertaisesti se, että on virheellistä ajatella, että fysiikan tehtävä on paljastaa minkälainen luonto on, koska fysiikka käsittelee vain sitä, mitä voimme sanoa luonnosta.
Kööpenhaminalaisessa tulkinnassa onkin vahvasti Kantin alustamat teemat. ; Toki tästä on usein vedetty vääriä ja liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Osa esittää että kvanttifysiikka on tuhonnut objektiivisuuden. Kuitenkin se sisältää varsin siistin nipun kaavoja, joiden kautta todellisuuden ja empiiristen kokeiden tuloksia ja tulosjakaumia voidaan ennustaa hyvinkin täsmällisesti. Sen parissa hyvin vähillä parametreillä ennustetaan paljon ja tarkasti. Tässä mielessä se ei ole ongelma tieteelle, vaan sen tekemisen luonteelle. ; Samoin esimerkiksi Enqvist on korostanut "Olemisen porteilla", että Bohrin vaikutuksesta kvanttiteoriaa selitetään liikaa joka johtaa yleensä siihen että sitä yritetään kuvata arkijärjen teemoin tai makrofysiikan keinoin sen sijaan että tehtäisiin kuten pitää, eli selitettäisiin miten makrofysiikan säännönmukaisuudet voidaan selittää mikrofysiikan tapahtumien avulla selityksiä karkeistaen. Että kvanttifysiikassa kenties suurin ongelma onkin se, että se ei taivu arkijärkeen ja sitä yritetään ymmärtää arkijärjen keinoin jolloin sitä pidetään outona ja vaikeana. Kuitenkin fysiikkaa voidaan käyttää pelkstään kaavoina ilman maailmanselitystä. Hän on siis tiukan malliriippuvaisen realismin kannattaja.
Kvanttifysiikan relevanssi havainto-ongelmassa on kuitenkin mielenkiintoinen seuraus "warrant -havaitsemismaailmalle". Nimittäin se, että kööpenhaminalainen tulkinta on ristiriidassa sen kanssa. Jos kannattaa warrantia, voi toki vedota kvanttifysiikan epäintuitiivisuuteen ja sanoa että tiede on järkeä ja tieteen avulla voimme tietää että uni on harhaa, eikä tämä vielä tarkoita sitä että havaintomme olisivat läpeensä epäluotettavia. Päinvastoin, voimmehan illuusion tunnistaessamme tietää että "mikä on väärin havaittua". Ongelmana onkin juuri se, että syvin totuus on siinä hyvinkin piilossa. Toki tämä on mahdollista. Se, samoin kuin heisenbergin epätarkkuusperiaate kertovat, että maailmaa ei ole perimmiltään tehty ihmisen tiedettäväksi. Warrantia puolustavat ihmiset taas kauhistelevat että heistä olisi kamalaa jos ei voitaisi tietää järjellä ja havainnoilla.
Toki kööpenhaminalainen tulkinta ei olekaan koko totuus. Osa ei pidä siitä että se selittää kvanttifysiikkaa. Osa taas haluaa tulkita kvanttimaailmaa jotain muuta kautta. Erikoista yhteensopimattomuudessa onkin oikeastaan se, että warrantin kannattajan on ilman kokeita ja testejä pakko oikeastaan aivan suoralta kädeltä kiistää kööpenhaminalaisen tulkinnan mahdollisuuskin, a priorisesti ilman keskusteluja. Toki aivan vastaavaa on tehty evoluutionkin kanssa, tosin sillä erolla että Plantingan argumentti ei itse asiassa estä teististä evoluutiota, perimmiltään - "älyllisesti riittävää" -koskevista demarkaatiokriteereistä ja siihen liittyvästä retoriikasta riisuttuna - sen mukaan warrant, ateismi ja evoluutio ovat kombo joka ei toteudu samalla kertaa.
Tämä johtaa siihen, että on oikeastaan kysyttävä, että miksi ollenkaan teemme tiedettä. Kun rationaalinen mieli voi ilman empiriaa tehdä nojatuolista käsin päätelmiä mallejen totuudenmukaisuudesta, se sotii sitä tarkoitusperää vastaan mitä warrantin puolustajat yleensä puolustavat koko argumentilla. Henkenähän on korostaa, että tiede vaatisi taakseen asenteen joka on kristinuskolle tyypillinen. Descartesin jäljillä on tietysti helppo palata jonkinlaiseen platoniseen rationalismiin, jossa ei niinkään tehdä empiriiaa kuin esimerkiksi palautetaan muistiin ideamaailmassa sielun kohtaamia asioita. Ja että keksiminen on pohjimmiltaan tätä.
1: Tuntuukin, että valtaosa reformoidun epistemologian kannattajista ovat logiikan suhteen vahvasti platonisteja. Objektiivinen moraali ja totuus ovat heille ikuisia ja olemassa ihmisestä riippumatta. Heille matemaattiset totuudet ovat olemassa ihmisistä riippumatta. Eli ihmiset tekevät matematiikasta löytöjä eivätkä keksintöjä. Minä itse taas olen matematiikan suhteen tiukka formalisti. Eli katson että matematiikka on formaali kieli jonka ihmiset ovat rakentaneet kuvaillakseen joitain aspekteja. Näen, että matematiikka on vähän kuin shakki. Pelin luonne ja toimivat strategiat ovat deduktiivinen seuraus pelisäännöistä. Se ei tarkoita että shakkia ei olisi keksitty vaan löydetty, tai että shakinpeluu ei olisi luova älyllinen aktio ja oppimisprosessi vaan jotain jossa sielu muistaa peli-ideoita jostain ideamaailmasta.
Loppuhuomautus.
Itse toki näen koko warrantin käyttämisen humanistisena hybriksenä. Ehdottomuuden ja absoluuttisen vaatimus, jonka takia induktio ja skientismi ovat pettymyksiä ovat ehtoja, jotka koskevat tietämisen laatua. Heille kelpaa vain joko totaalinen tai ei mitään. ; Bohrin ajatus siitä että fysiikka ei ole todellisuutta vaan tidellisuudesta tietämistä muistuttaa minua syistä miksi en ole vakuuttunut Piispa Berkeleyn ajatuksista. Hän teki mielenkiintoisia mietteitä havaitsemisesta. Hänestä oli aivan arkijärjen mukaista, että vain havaitseminen on olemassaoloa. Ja näin ollen maailma oli olemassa siksi että ihmiset tarkkailivat sitä ja Jumala oli koko ajan tarkkailemassa sitä. Tässä solipsistisessa maailmassa epätyydyttävää minusta on se, että havaitseminen on itse asiassa enemmänkin tiedon kuin absoluutin asia. Berkeley hyppäsi turhan kärkkäästi havaitsemisen rajoista absoluuttiin. Itse näkisin, että tiedämme vain minkä tiede kertoo ja sen ulkopuolella oleva voi olla harha tai sitten ei. Se voi olla absoluuttinen todellisuus, Matrix -harha tai mitä tahansa. Ja koska siinä ei ole mitään mihin voisimme tietää, on syytä jättää tämänlaiset turhan mahtipontiset ja pömpöösit ajatukset vessan seinälle.
Evoluution kannattaminen antaa minulle tässä rauhaa. Sillä siinä missä Jumalan täytyy todella olla tietynlainen, eikä missään tapauksessa huijaava tai kepposteleva, jotta se tarjoaisi yhtään mitään luotettavuutta, voimme muistaa Carl Saganin lausunnon siitä, että "Maailmankaikkeus vaatimalla vaatii siinä eläviä myös ymmärtämään sitä. Olennot, jotka kokevat arkielämän sekavaksi tapahtumavyyhdeksi ilman ennustettavuutta tai säännönmukaisuutta, ovat suuressa vaarassa. Maailmankaikkeus kuuluu niille, jotka ainakin jossain määrin ovat päässeet perille sen luonteesta." Jopa Plantinga on joutunut ottamaan kritiikkinsä ytimeen sen, että toiminnan on oltava oikeaa. Ihmisen on väistettävä vaaralista, se että hän voi tulkita sen mukavaksi ja väistää tätä siitä huolimatta, on sitten se ajatus siitä absoluutista. Kantin maailmassa havaintojen tarkoituksenmukaisuus on evoluution maailmassa varma. Jumalan kanssa joudutaan säätämään niin tarkkoja ennakko -oletuksia että samoilla säädöillä kumoutuu koko Plantingan todennäköisyysargumentti naturalismiakin vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti