lauantai 12. lokakuuta 2013

Ei saa lokeroida koska olemme kaikki samanlaisia

"Siksi kannatan avointa keskustelua, jossa jokainen tulee kuulluksi ja ennen kaikkea ymmärretyksi. Itselleni erilaisuus ei koskaan ole ollut ongelma, se on päin vastoin minusta helvetin mielenkiintoinen asia, ja jaksan keskustella erilaisten ihmisten kanssa tuntitolkulla, ennen kuin huomaan niiden pohjimmiltaan kuitenkin olevan samanlaisia, kuin kaikkien muidenkin ihmisten."
(Palavaa paskaa, "paksut tussit, pienet penikset")

Hyvin usein selitetään että ihmisiä ei saisi lokeroida. Lokeroiminen on hallintaa. Tämä on tietysti hyvä periaate. Olen kuitenkin huomannut, että useimmiten tällä tarkoitetaan jotain aivan muuta. Nimittäin sitä, että ihmiset (a) oletetaan ytimeltään samanlaisiksi ja usein vielä (b) pohjimmiltaan hyviksi niin, että vain kaikki hyvästä poikkeava tulee selittää vaikka traumoihin vedoten. Kenties tämä ihmiskuva on totta. Mutta oleellista on, että se on täysin ristiriidassa lokeroimiskiellon kanssa.

Kun sanotaan että ihminen on samanlainen (ja jopa perimmiltään hyvä) on kyseessä lokerointi joka on deskriptiivinen sellaisella tasolla joka on usein myös imperatiivi. Eli se on kuvaus josta on tehty vaatimus.

Jos mietimme vaikkapa kristinuskon kultaista sääntöä "Tee toisille kuin toivoisit itsellesi tehtävän" tai sen muunnelmia, niissä kaikissa on ytimessä samanlaisuuteen vangitseminen. Tämä on lokerointia. Ja mikä mielenkiintoisinta, se johtaa esimerkiksi siihen että ihmiset jotka lukevat korkeakulttuuria ovat äärimmäisen reduktiivisia kun he esittävät että joku kirjailija on niin taitava kuvaamaan toisen ihmisen sisäistä elämää, että ulkopuolisuuden kokemusta ei tule. Että ihmisyys olisi niin redusoitavissa rajallisen mittaiseen tekstinpätkään, että se ihmisen intuitioon törmätessään herättäisi vahvan samastumistunteen ja ymmärtämisen kokemuksen. Nämä ihmiset ovat toki niitä jotka moittivat tiedettä siitä että he mallintavat ihmistä. Mutta he esittävät että toisen ihmisen tilan voisi sovittaa muutamaan sivuun kirjainjonoiksi jotenkin "oleellisesti siirrettävällä tavalla". Tiedevastustus ei siis ole reduktiossa itsessään vaan siinä että tämä on "harhaoppinen keino". Kaikkea tiivistämistä ei sitten vain kutsuta reduktioksi. Tämä käsite on varattu vain harhaoppisille.

Tämänlaatuinen luokittely-ymmärrys-samanlaisuustematiikka ei voi olla kauempana lokerointia välttävästä fenomenologiasta, jonka ihanteista tuo luokittelemattomuuskielto kumpuaa. Jukka Hankamäki on "dialogisessa filosofiassa" tiivistänyt tämän Martin Buberin ja Emmanuel Levinasin ajattelusta kiteyttäen. Lopputuloksen mahdollisimman tiivis ilmaus on "Kohtele ihmisyyttä sekä itsessäsi että toisissa ihmisissä aina suurena arvoituksena." Mutta samastumiskeskeisillä ihmisillä kaiken ytimessä onkin aina hybris. Ja aika usein myös syyttelyä ja tuomitsemista sisältävä, pelkojen ja uhkien hallintaa tähtäävä, henki jonka ytimessä on se, että he ovat ensimmäisiä samanlaisten joukossa. Samanarvoisia, mutta samanarvoisempia kuin toiset. Siksi onkin tavattoman normaalia törmätä tekstiin jossa valitetaan vaikkapa myötätuntovajeesta, mutta jonka tehtävänä on repiä ihmisiä parempiin ja huonompiin, ja jossa rakentavuuden sijaan ytimessä on tiukka moite ja latistaminen, jossa ei myötätuntoa syyllisille heru.

6 kommenttia:

Kelan Vihollinen kirjoitti...

En usko, että ihmisyys olisi redusoitavissa muutamiin lauseisiin, vaan lähinnä sitä, että juuri noin tietystä kirjailijasta sanovat ovat luultavasti persoonaltaan lähempänä juuri tuon kirjailijan persoonallisuutta.

Olkoon mittarina vaikka Jungin persoonallisuustyypit, laatikoista nähdäkseni laveimmat. Olen tutkinut itseäni suhteessa kirjailijoihin, jotka ovat samaa persoonallisuustyyppiä (INFP) ja todellakin tullut siihen tulokseen, että Aldous Huxley ja Hermann Hesse kalahtavat meikäläisen nilkkaan todella kovaa. Sen sijaan joku toinen ei koe niitä omakseen ollenkaan. Enkä minä samastu vaikkapa Hemingwayhyn yhtään niin paljon, kun jollekin toiselle se tiivistää kaiken olemisen.

Kyse on persoonallisista eroista ja olemisesta. Siitä syystä näen erilaiset stereotypiat tilastollisina keskiarvoina: Ne antavat kuvan kokonaisjoukon ominaisuuksista, mutta todellisuudessa ei varmastikaan ole olemassa yhtäkään ihmistä, joka siihen laatikkoon mahtuisi. Helpottavat keskustelua, mutta eivät varsinaisesti päde missään teorian ja keskustelun ulkopuolella, koska ihmisen myötä mukaan astuu aina tekijä x.

Tuomo 'Squirrel' Hämäläinen kirjoitti...

"En usko, että ihmisyys olisi redusoitavissa muutamiin lauseisiin, vaan lähinnä sitä, että juuri noin tietystä kirjailijasta sanovat ovat luultavasti persoonaltaan lähempänä juuri tuon kirjailijan persoonallisuutta."

Valitettavasti tämä tarkoittaa sitä että on jokin redusoitava ryhmä joka kykenee heijastelemaan. Käytit nimenomaan lokerointia, joka sitten toimisi apuvälineenä osalle.

Vähän sama henki kuin tuossa lainaamassani osassa. ; Aloitat kertomalla että kestät erilaisutta ja sitten loppujen lopuksi kerrot että lopulta paljastuu että olemme lopulta samanlaisia.

Ihminen olisi siis redusoitavissa muutamaan merkkiin ja persoonallisuustyyppiin. Skientistejä taas moititaan siitä että he näkevät että keskiarvo redusoituu ihmisiin ja että ihminen yksilönä ei siksi redusoidu keskiarvoon.

Humanistit tuppaavat usein muuten tekemään niin, että luovat tematiikkoja tai arkkityyppejä joista sitten soveltavat yksilöihin tulkintoja. (Sanomalla vaikkapa että tuon tietyn kirjailijan persoonallisuuustyyppi on se ja se. Ja tämä paistaa tietysti hänen teksteistään ja elämäntarinastaan jotenkin niin että tämä tulkinta voidaan ylipäätään tehdä...)

Kelan Vihollinen kirjoitti...

Niin, no, ei myöskään ole mitään syytä olettaa että rajallisesta määrästä aivosoluja ja niiden synapseja syntyisi rajaton määrä ihmisyyksiä ja persoonallisuuksia, kyllä kuudella nopalla viskoessa tulee väkisin samoja numeroita. Lisäksi ainutlaatuisuus on sellainen harha, joka jotenkin kasvattaa ihmisen egoistisia luonteenpiirteitä (esim. internetissä pätemistä) aivan uusiin tasoihin. Minulle kirjallisuus ja historia tarjosi lohdun ja pelastuksen nimenomaan sitä kautta, että ymmärsin ettei tämä minun maailmantuskani ole mitenkään tavatonta, vaan että kaikki muutkin ovat käyneet sen läpi, ja sitä sanotaan elämäksi. Erilaisuus taas on ihmisyyden ja elämän mukanaan tuomia variaatioita siinä, mitä geenit ovat antaneet rakennuspalikoiksi. Jokainen ihminen on erilainen, mutta silti me olemme kaikki lopultakin ihmisiä. Jo se on redusointia, jos tahdot katsoa asioita tuon linssin läpi.

Meikä vaan ei ole humanistikaan, ennemmin tässä suhteessa nihilisti, joka sekin on käsitteenä melko värittynyt. Laatikot voi nähdä vangitsevina laatikoina, tai sitten erilaisina linsseinä, joiden läpi maailmaa voi tarkastella tilanteen mukaan. Mihinkään ei ole mikään pakko jäädä jumiin. Se, että määrittää itsensä jonkun laatikon arkkityyppiseksi kuvaksi (olkoonkin vaikka älykkö tai filosofi) on aina itsensä rajoittamista ja kahlitsemista johonkin.

Tuomo 'Squirrel' Hämäläinen kirjoitti...

Muista, minä olen reduktionisti-skeptikko. Mutta niin ovat antiskientistisyyttään, "objektiivisest maailmasta emme tiedä mitään" -tyypitkin. Juuri se oli tämän argumentin pointti.

On mielenkiintoista, että olemme samoilla linjoilla egoistisuudesta. Ainutlaatuisuutta korostava tieteelle ei nöyrä "kyllä minä tiedän nojatuolista" -asenne on varsin raivostuttava tilanne. Ja kaikesta dualismista olisi syytä riisuuntua ja muistaa että meillä on paitsi rajallinen määrä synapseja ja niiden kytköksiä, niin myös se, että aivojen perustan rakentaa biologia.

Tuomo 'Squirrel' Hämäläinen kirjoitti...

Mullahan on ollut hokemanakin se, että "emme ole niin yksilöllisiä kuin itsellemme uskottelemme."

Kelan Vihollinen kirjoitti...

uskon, että retoriikan alla ollaan monistakin asioista samaa mieltä.. :)

Meikäläinen oppi muutamien traumojen kautta, että dualimi maailmassa on vain ja ainoastaan perspektiivikysymys, kuten kaikki muukin. Mikään ei ole hyvää tai pahaa, ja jos jossakin asiassa näkee vain pahaa, jää luultavasti huomaamatta ja oppimatta jotain hyvin tärkeää. Esim. perheen hajoaminen alkoholiin olisi helposti sellainen trauma, johon voi jäädä jumiin ja jota voisi ruokkia viinalla ja itsesäälillä, mutta näin sen toistuvan lama-Suomessa niin monessa perheessä ympärillä, että päätin vain oppia ymmärtämään sitä sinä minä se on: pelkkä tapahtuma, jossa on eri ihmisten näkökulmat. Vaikka en voi nähdä samaa tapahtumaa toisten ihmisten silmin, voin yrittää ymmärtää heidän näkemyksiään asiassa. Eikä empatia ole tässä maailmassa nähdäkseni ikinä keltään pois..