Ei-ansaittu raha saattaa toimia hämmentävän hyvin - jopa kapitalisteille!

"Ei riitä mieltä iloon, ei lauleluun, ei edes rohkaisun sanaan alaikäiselle auttajalle, joka jo hänkin on pakon orja ja saapunut irtolaisen ikuiseen tienhaaraan: jos jaksat niin raada, jollet jaksa niin kuole pois! Ja juuri tämän alaikäisen asennosta, kuten sanoin, puhuukin selvemmin hänen yhteiskuntaluokkansa valitus."
(Arvid Järnefeltin arvio "Raatajat rahanalaiset" -taulusta)

Björn Wahlroos oli vieraillut paperitehtaalla ja hämmästynyt miten pienellä määrällä työtä ja työntekijöitä tehdas pystyy pyörimään. Björn Wahlroos on tähän liittyen nyt sitten todennut, että valtavan paljon työpaikkoja tulee poistumaan (automaation, robotiikan, tekoälyn myötä). Isolle osalle ihmisiä vaihtoehtoina työttömyys tai jotkin matalapalkkatyöt. Wahlroos ratkaisisi ongelman ottamalla käyttöön perustulon. Tämä voi olla hieman yllättävää sillä perustulossa on kysymys rahasta ilman velvoitteita. Tämänlainen on mielikuvissa kenties vierasta kovalle kapitalistille.

Kysymys on kiinnostava. Ja se voidaan liittää ajatukseen siitä miten robotiikka tulee korvaamaan moniakin töitä. Olen itse siinä määrin luddiitti, että pidän Wahlroosia tässä viisauden sanansaattajana, enkä vaan jonain pankkiirina joka ei tuo kuin hiekkaa filosofien lattioille, kuten tapanaan joskus onkin ollut.

On kuitenkin kiinnostavaa tiedostaa että tässä teknologistumiskierteessä tupataan katsomaan pelkästään sitä miten "robotisaatio" koskee työtä. Tässä kohden kysymys on kuitenkin yksinkertaistava.

Mistä kaikessa on oikeastaan kysymys?

Jos me mietimme maailmaa, voidaan nähdä että kulttuurin synnylle on selkeä ydin. Ja tämä ydin ei ole mikään Weberiläinen uskonto joka rakentaa yhteiskuntarakenteet. Eikä yhteiskuntasopimus joka estää ihmisiä sortumasta Hobbesin kammoamaan villi-ihmisyyteen jossa jokainen yksilö voi relevantilla todennäköisyydellä tappaa kenet tahansa toisen yksilön. Vaikka molemmat ovatkin tavallaan kytköksissä tähän asiaan.

Kun mietimme yhteiskunnan pohjaa, on pakko puhua ravintoylijäämästä. Ihmiskunta on luultavasti joskus evoluution riittävän varhaisessa muistuttanut enemmän eläinlaumoja. Sellaisia jotka eivät kasaa mitään kovin pysyvää. (Jopa periaatteessa ei-kertakäyttöiset pesät vaihdetaan vuosittain, eikä niitä periytetä jälkeläisille.) Kun sitten on kehitytty biologisesti ja toisaalta kulttuurisesti kehitetty metsästyksen ja vastaavien keinoja, on syntynyt tilanne jossa on ollut ravintoylijäämää. Ravintoylijäämä tarkoittaa sitä että ravintoa tuottavat ihmiset ovat alkaneet tuottamaan enemmän kuin he ovat kuluttaneet.

Tätä on voitu jakaa muille ihmisille - tämä on kenties jopa ollut järkevää koska ylijäämäruoka kuitenkin voi pilaantua monesti. Ja näin joku on vapautunut tekemään jotain muuta kuin hankkimaan itselleen ruokaa ja kaikkia muita hengissäpysymisresursseja. Tämä erikoistuja on voinut sitten vaikka tehdä vaatteita tai kivikirveitä jotka ovat tehostaneet metsästystä ja hengissäpysymistä muutenkin.

Kysymys kulttuurista voidaankin nähdä niin yksinkertaisesti että kulttuuri on sitä että on jokin mihin tätä ravintoylijäämää kertyy. Ja sen jakamisesta päättävät tahot ovat kulttuuria. Tämä jakaminen tarkoittaa valtaa. Kysymys on siitä kenen panos tai olemassaolo tai jokin muu nähdään sellaiseksi että elämäntapa voidaan jollain tavalla kustantaa ravintoylijäämällä. Kysymys ei ole Hobbesilaisesta vallasta päättää kuka tapetaan tai ei tapeta. Kysymys on siitä ketkä katsotaan ansainneen elämäntapansa ja tätä tuetaan siten että heidän ei tarvitse metsästää ja valmistaa omaa ruokaansa. (Jos et ole valmistanut omia vaatteitasi perusresursseista etkä ole metsästänyt tai viljellyt omaa aamiaistasi, hyödyt todennäköisesti jollain tavalla valtajärjestelmästä. Vaikka sinua kuinka surettaisi se miten elät suhteellisessa köyhyydessä kun naapurillasi on auto ja älypuhelin ja sinulla ei.)

Tätä rakennetta ylläpitää sitten monet sekundaariset järjestelmät, päällimmäisenä jonkinlainen väkivaltakoneisto kuten poliisi ja armeija, mutta myös ideologiset voimat kuten taide tai uskonto. Joiden sisältö on se, että ne tukevat jotain ravintoylijäämän jakautumista käsitteleviä rakenteita. Ja ne tätä kautta nähdään joksikin joita on syytä tukea. Uskontojen kohdalla takana voi tietenkin olla sekin että uskonto lupaa esimerkiksi tuonpuoleisen ikuisen elämän kaltaisia asioita joita käsitellään kuin ne olisivat saappaiden tapaisia hyödykkeitä. (Uskonto ja taide voivat toki kritisoida jotain valtarakennetta, mutta yleisesti ottaen niiden roolina on kuitenkin tässäkin tapauksessa kannattaa jotain vaihtoehtoista resurssienjakotapaa. Ja tähän valtarakenteeseen nähden ne ovat helposti hyvinkin kritiikittömiä.)

Monesti ihmiset ajattelevat hyödykkeistä kovin yksinkertaisesti. Jotkin asiat nähdän arvokkaina ja toiset humpuukina. Moni esimerkiksi voi nähdä oopperataiteen himphamppuna mutta kristinuskon opettamisen hyvänä. Joku voi taas pitää uskontoa huijauksena ja korostaa miten teknologiset keksinnöt ovat hienoja. Moni näkee kuitenkin myös tekniset vimpaimet kuten älypuhelimet turhakkeina joita ilman on tultu vuosituhansia toimeen ja voitaisiin ennenkin. ; Tämä paljastaa hyvin paljon siitä miten humpuukia on se mitä ei haluttaisi tukea näillä ravintoylijäämillä. Niitä tekevien ihmisten haluttaisiin tekevän jotain jotta ansaitsisivat ruokansa.

Kysynnän ja tarjonnan laissa tarjonta edustaa tuottamista ja kysyntä kuluttamista. Kulttuuri on sitä että joku tuottaa enemmän kuin kuluttaa jotta muut voivat tuottaa jotain joka ei ole ruoan kaltainen "oikeasti täysin perustava asia" vaan jotain joka voi olla jostain näkökulmasta himphamppua.

Tässä kohden vallankäyttö ei olekaan ideologista. Ideologia muokkaa vain sitä miten tämä vallankäyttö suuntautuu. Tässä mielessä mikään utopia tuskin tulee ratkaisemaan kaikkia ongelmia. ; Tilanne on vähän samalla tavalla pessimistinen kuin Charles Darwinin ajatuksissa. Kun hän huomasi että luonnossa ollaan kuten Malthusin esittämässä talousmaailmassa, eli maailmassa jossa on rajallinen määrä resursseja, ja populaatiot kuitenkin kasvavat eksponentiaalisesti niin jossain vaiheessa resurssinkuluttajia on enemmän kuin resursseja. Sitä on pakko jakaa niukkuutta jonnekin. (Tässä mielessä ravintoylijäämän kohdalla myös lisääntymisen sääntely on jollain tavalla mukana. Joko ehkäisyllä ja aborteilla tai sitten uhraamalla joitain ihmisiä eutanasiassa tai sotimisessa tai jossain riskaabelissa työssä. Keinot ovat monenlaisia.)

Robottien tilanne saattaa muuttaa tätä hyvinkin relevantisti.

Länsimaissa ravintoylijäämää on ollut melko paljon. Ja tätä kautta moni on tehnyt työtä joka keskittyy resurssien jatkojalostukseen. Tämä on nähty ravintoylijäämän ansaitsemisen arvoiseksi. Kuitenkin tässä kohden on hyvä tiedostaa että ihmiset ovat tehostaneet työtä tässäkohden teknologialla ; Tilanne on tavallaan niin että resurssi on se mitä emme kykene valmistamaan. Ja kaikki muu on sellaista jota voimme kehittää teknologialla.

Ja yhteiskuntamme on ketju. Ja tämä ketju ei koostu pelkästään tuottamisesta vaan myös kuluttamisesta. Kuluttaminen on nimittäin kysyntää jolla luodaan merkitys tarjonnalle. Arvokeskustelusta viis, haluttavuus on sitä että jos haluamme tarjota jollekulle elinkeinon tämän elämäntavasta, se perustuu usein siihen että ansaitseminen tarkoittaa sitä että haluamme takaisin jotain vaihdossa. Olipa tämä sitten taideteos, uskonnollinen rituaali tai älypuhelinpeli. Ne joilla on varaa tarjota jotain vaihtokaupassa on relevanttia kysyntää.

Ja tässä kohden on kuten Danaher on kirjoittanut ; Robottien vaikutus on usein nimenomaan tuotantopuolella. Ongelmana on kuitenkin se, että ilman varallisuutta ei ole mitään relevanttia kysyntää. Ja jos robotit tuottavat kaiken ei kukaan välttämättä tienaa prosessissa. Tätä kautta taloutta onkin ajateltava ketjuna jossa on sekä tuottajapuoli että kuluttajapuoli. Ja robottien tehokkuus ja halpuus työntekijöinä muuttaa asiaa hyvin relevantilla tavalla. ; Jos teknologia tekee sen mitä minä ja Wahlroos pelkäävät, eli luo massatyöttömyyden, olisi mietittävä että miten robotit onnistuisivat suistamaan tilanteen tähän ilman että robottituotanto kohtaisi relevantin ongelman siitä että ilman kuluttajia ei ole ostajia ja ilman ostajia robottien tuottamat asiat eivät ole aikansa arvoisia.

Tätä voidaan kiertää ja tällä kiertämisellä on seurauksia.

Wahlroosin ajatus perustulosta on siitä hyvä että se antaa rajallisen resurssin käytettäväksi. Resurssin pienuus varmasti rajaa sitä että populaatio ei ylitä kantokykyä yhtä helposti. Sen olemassaolo kuitenkin takaa että robotteja käyttävät tuottajat saavat jotain vastinetta sille robottiensa hankinnalle. Ravintoylijäämä taas on siitä näppärä asia että ihmispopulaatio ei tavallaan välitä siitä onko joku ihminen ansainnut omalla työllään ravintoylijäämän. Riittää että sitä on jaettavaksi. Robottiviljelmät toimivat tässä lähteenä siinä missä aivan mikä muu tahansa. Samoin kuin ihmisten olemassaolo ja ihmisarvo voi olla valtarakenne jonka mukaan monille olisi annettava niukka mutta ei-työhän sitova lupa kuluttaa ravintoylijäämää ja siihen rinnastettavia resursseja. (Tämä on arvovalinta aivan kuten se, että nähdään että autojen valmistaminen tai tietokonepelien pelaamisesta youtubessa voi tehdä itselleen elinkeinon.)

Itse uskon että tästä teknologistumisesta voi olla jopa paluu resurssitalouteen. Eli robottien tekemästä työstä tulee hyvin halpaa jolloin raaka-aineista tulee merkittävin rajoite. Se josta on niukkuutta. (Ja pitää kyetä tarjoamaan jotain vaikka sitä perustuloa saaville, joten hinnoista tulee melko matalia kun aika harva tekee perinteistä työtä. Tässä kohden työ ja jatkomanipulointi ei ole kovin arvokasta, sen sijaan resurssit ovat rajallisia ja niille tullee olemaan hintaa. Toisaalta uskon myös että tästä uudesta teknologistuneesta maailmasta tulee erikoinen ; Ihmiskunta on tuottanut tieteen joka sitten irrottaa ihmiset tieteellisen ajattelun tarpeesta ;Uskoisin jopa niin että tästä tulee hyvin huono asia tieteen kehitykselle. Taloudellinen insentiivi puuttuu joten tiedettä tehdään joko rakkaudesta vapaa-ajalla jota voi käyttää muuhunkin (kuten seksirobottien kanssa peuhaamiseen). Tai sitten tämäkin muutetaan robottien tekemäksi työksi jossa joku ovela mahdollisesti itseorganisoituva ja itseäänkehittelevä algoritmiväännin luo uudet mullistavat paradigmat...

Orjuudesta, liberalismista ja lompakkoon iskemisestä

Eric Williams on kirjoittanut orjuutta koskevan kirjan "Capitalism & Slavery". Otsikon voisi luulla olevan markkinavoimien vastainen teos. Mutta se oikeastaan lähinnä tarkastelee kapitalismin ja orjuuden välistä suhdetta. Merkittävää ja erikoisat on, että Williamsin näkemyksen mukaan kapitalismi oli sekä vahva orjuutta ylläpitävä voima että syy sille miksi orjuus loppui. Kirjan aiheena on tavallaan brittien orjuuden taloushistoria.

Orjuus ei ollut vain halpaa työvoimaa, vaan siihen liittyi työllistävää vaikutusta joka teki orjuusalasta hyvin merkittävän työllistäjän. Esimerkiksi kahleisiin ja lukkoihin tarvittiin monenlaista tuotantoa aina malmin louhimisesta lukkoseppiin. Sama koski tietenkin esimerkiksi sokerinjalostusta, laivastoa ja vastaavia. Tässä mielessä yhteiskunnasta tuli sellainen että se tarvitsi orjuutta ylläpitääkseen systeemiä joka sitten ylläpiti orjuutta. Orjuus ei siis koskenut vain orjuutta vaan se oli liitoksissa laajasti talouselämässä. Ja tämä taas väritti koko yhteiskuntaa.

Toisaalta Williams huomautti että orjuuden kumoutumisen takana oli se, että se lakkasi olemasta taloudellisesti kannattavaa. Ja tämä itse asiassa on mielenkiintoinen siinä mielessä että tahot jotka ennen puolustivat orjuutta alkoivat tämän jälkeen arvokeskustelemaan orjuutta vastaan. Tätä ennen jopa samat tahot saattoivat puolustaa orjien käyttöä viittaamalla siihen miten orjuudesta luopuminen romauttaisi taloutta. (Huomiotaherättävää oli myös se, miten etenkin ne tahot joille orjuus ei ollut taloudellisesti kannattavaa hakivat taloudellista etua sitä kautta että kilpailijat eivät voisi tuottaa orjilla, jos kilpailijoilla orjuus oli vielä taloudellisesti kannattavaa.)

Liberaaleilla on tapana ajatella, että moraali ja moralismi on se joka ohjailee ihmisiä. Tästä syntyy sellainen tilanne että ajatellaan että esimerkiksi orjuutta harrastavien ihmisten tulisi ymmärtää miltä orjista tuntuu ja tämä korjaisi heidän toimintansa. Samoin rasismin voidaan ajatella johtuvan siitä että ihmiset pelkäävät turhaan ja avomielinen keskustelu poistaisi nämä pelot.

Moni ei usko tämänlaiseen. Jos kuvitellaan yhteiskunta jossa on yhteiskuntarakenteet. Ja olet tässä yhteiskunnassa orja. Koet jatkuvasti diskriminaatiota. Tai väkivaltaa joka voi olla joko konkreettista väkivaltaa tai rakenteellista väkivaltaa. Toisin sanoen orjilla tuomioita tulee asioista joista muita ei tuomita, ja tuomiot ovat pahempia. Heidän on muita ihmisiä vaikeampi ansaita elantoa jossa on minkäänlainen elintaso.

Kun yhteiskunnassa on tämänlainen tilanne, voidaan viitata vaikka Gandhiin, jonka mukaan oli melkolailla sama ammutaanko ihminen vai ajetaanko hänen elinolosuhteensa sellaiseksi että hän kuolee nälkään. Gandhin näkemys on siitäkin mielenkiintoinen että kun katsotaan kansanmurhien historiaa, yksi oleellinen osa kansanmurhaa on ollut se, että sen on haluttu näyttää joltain muulta kansainvälisen oikeuden silmiin. Siksi esimerkiksi kuolemanmarssit joissa kuolee valtava määrä ihmisiä voidaan kuitata "emme ottaneet mukaan tarpeeksi ruokaa, virheitä tapahtuu". Väkivallan ja rakenteellisen väkivallan erolla ei usein tässä tasossa ole merkitystä. Paitsi kiemurtelullisesti.

Liberalismissa rakenteellisen väkivallan syy nähdään olevan ensi sijassa moraalinen. Toki tämä on siinä mielessä totta että perimmiltään nämä kysymykset ovat etiikkaa. Mutta samalla he ajattelevat että moraalisuus ja moraaliin vetoaminen ovat niitä keinoja joilla tilanne ratkaistaan. Tämä tarkoittaa sitä, että liberaalilla on luottamus systeemiin. Siihen, että voidaan keskustella ja systeemiä rikkomatta korjata ongelmia niin että siitä tulee hyvä.

Tässä kohden liberaalius eroaa oleellisesti vasemmistolaisesta ajattelusta. Nykyään vasemmistolaisuutta ja liberaaliutta pidetään synonyymeinä. Mutta niiden välillä on ero. Vasemmistolaisessa ajattelussa on vahvemmin henkenä se, että osa väkivallasta on systeemissä joka ylläpitää itseään. Ja tätä kautta systeemiin ei voi luottaa sellaisenaan. On kenties jopa tehtävä vallankumous jossa rikotaan systeemi jotta voidaan rakentaa tilalle parempi järjestelmä.

Tässä ajatellaan että yhteiskunta luo tietyt rakenteet joita se tukee luomalla systeemisen väkivallan tai jopa suoranaisen väkivallan tukemaan tätä. Moraaliargumentit rakentuvat yhteisölle usein after the fact. Tai ne vähintään saavat tai menettävät suosiota merkittävästi sen mukaan tukevatko vai vastustavatko ne näitä rakenteita. Moralismi on siksi jotain jolla yritetään hoitaa oiretta sairauden sijaan. On turhaa odottaa että rauhanomainen arvokeskustelu yksinään ratkaisisi onglemia koska onglemat ovat seurausta siitä minkälaisia systeemisen väkivallan, kiusaamisen ja vähättelyn rakenteita järjestelmässä on. On jopa väärin luottaa keskusteluun koska se voi taata sen että entiset ongelmat jatkavat olemassaoloaan tulevaisuudessa. Sillä rakenteet säilyvät ja siirtävät näitä asioita eteenpäin.

On mielenkiintoista ottaa esille ajatus siitä että joissain systeemeissä itse järjestelmä on ongelma. Ja niiden sisällä on turhaa keskustella koska se ei tule muutamaan mitään. Tilanne on ympäripyöreä ja toivoton. Sellainen joka tulee mieleen kirkon arvokeskustelussa vastaan tulevat hymistelyt siitä että tietyt asiat tietenkin kovasti halutaan saada mukaan kirkkoon, mutta "aika ei ole vielä kypsä". Mikä on kaunis tapa sanoa että et kenties elinaikanasi saa tätä asiaa mukaan kirkkoon. Tämänlaista järjestelmää ei tietenkään voida muuttaa arvokeskustelulla, vaan on kenties aivan järkevää pahastua ja sanoa että "boikotin uhalla ilmoitan, että parempi olisi että aika olisi kypsä, koska herran tähden minä ainakin olen".

Tällöin ei tietenkään olla modernin maailman liberaaleja joista monikulttuurisuus ja eri kulttuurien yhteistyö toimii aina. Ja jonka mukaan ongelmat ovat vain pelosta ja väärinkäsityksistä johtuvia. Tällöin muistutetaan että kenties vallankumouksen tai arvokeskustelun sijaan tuleekin vaikuttaa maailmaan sillä ainoalla tavalla jolla siihen vaikutetaan. Eli iskemällä Kaikkivaltiaaseen ja Kaikkien Yhteisesti Jaettuun Arvoon, rahaan.

---

Kirjoittaja ei ole halukas kuolemaan ideologiansa tai muun puolesta. Siksi ei kannata lähteä tökkimään. Sillä niin kauan kuin näin voi olla mahdollista että hän on jossain tilanteissa valmis tappamaan. Jos sen vaihtoehtona on kuolema.

AY -liikkeistä ja vapaasta markkinataloudesta

Uusliberalismissa korostetaan että valtio ei saa puuttua vapaisiin markkinavoimiin. Idealina on se, että markkinavoimat ratkaisevat omat ongelmansa. Oletetaan että tämänlainen näkymätön käsi on olemassa. Eli lähtökohtaisesti markkinatalous ei ole jotain joka kukistaa ihmiskunnan ja romauttaa valtiot.

Näissä premisseissä on syytä tiedostaa että vapaan markkinatalouden tiedetään tuottavan suuryrityksiä ja monopoleja. Nämä voivat määrätä hintatasoista. Työn hintaa voidaan vetää alas koska kilpailijoita ei ole ja vaihtoehtona on työttömyys tai alanvaihto. Vastaavasti tuotteen - tai palvelun - hintaa voidaan hivuttaa ylös koska kilpailua ei ole ja massalla tekemiseen liittyy usein myös rakenteellisia säästöjä.

Vapaassa markkinataloudessa monopoleihin ei pidä puuttua. Valtion hyysääminen ja monopolien rajoittaminen on juuri sitä ei-vapaata kauppaa. Aidon täysverisen uusliberalismin silmissä näin ei saada tehdä.

Jostain syystä näkökulma muuttuu kun puhutaan vaikka AY -liikkeistä. Silloin ne eivät edustakaan vapaata markkinavoimaa vaan kommunismia. Joka on tietenkin kapitalismin vastustaja. ; Tässä tosin unohtuu se, että ideologinen jännite ja aatehistoria ei välttämättä kerro kaikkea.

Jos mietitään mikä on AY -liike, voidaan huomata että se on vapaassa sopimuksessa syntynyt kokoonpano. Se on työntekijöiden yritys monopolisoida itsensä. Se on aivan samanlainen oma etu edessä menevä strategia kuin monopolikin. Voidaan jopa sanoa että hyvin vahva AY -liike on tietyn alan työntekijöiden markkinavoimille alistumista ja markkinavoimien käyttämistä kilpailuetuna tavalla joka oleellisesti on monopolinkaltainen.

Tässä mielessä kommunismi ja uusliberalismi eivät ole menetelmiltään poissulkevia. Toki se aatekieli jolla käytännössä toimivia strategioita esitellään eroavat. Mutta kun katsoo tämän jargonin läpi voi nähdä että toisella tavalla ulostuotuna AY -liike aivan samalla tavalla tuoksuu.

Kuka on palkkansa ansainnut?

Luin hyvin valaisevan kirjoituksen siitä miten perinteinen luokkasota-keskustelu johtaa usein siihen että varallisuus sinällään muuttuu argumentiksi. Tätä kautta syntyy kinaa köyhien ja rikkaiden välille. Tämä nostaa keskustelun helposti siihen että moralisoidaan ahneutta. "As for their vilification, it has a lot to do with what is called greed. Did ever a word sound more vicious? Greed is ugly, sinful avarice; the root of all evil; or so, at least, many of us are taught. While some look at the ultra-rich and see success, others see only greed." Kuitenkin jaottelun voisi tehdä toisin. Haettaisiinkin tuomittavat sitä kautta, että mitä he tuottavat. "The distinguishing characteristic of the enemy is not the level of income or wealth; rather, it is whether that income or wealth was earned. The true heroes in our economy are the producers and earners, and those who protect them" Rikkaissa monet ansaitsevat rahansa eivätkä ole huijareita. "Among ‘the rich’ are many entertainment superstars, artists, CEOs, inventors, and entrepreneurs who got where they are because they produced things that entertain us, make us more productive, save us money, or save us time. Can we really say with a straight face that all of them are villains because of their huge incomes? Of course not."

Onkin varottava että veroilmoitus ja bruttokansantuote muuttuisi hyvästä rengistä huonoksi isännäksi. Iskettäisiin systeemissä loisimiseen. Kenties verosuunnitteluun, veronkiertoon? (Kysymysmerkit ovat mukana syystä.)

Haasteena tässä onkin se, että annettu ehdotus on kuitenkin ytimeltään eettinen eikä objektiivinen. Kuka esimerkiksi sanoo että viihdetaiteilija on palkkansa ansainnut? Rikkaus ja köyhyys ovat jotain jossa eksakteja rajoja "luokkien" väliin on vaikea vetää koska ne ovat harmaasävyiset. Mutta jos tämä on ahneutta vastaan moralisointia ja tämä taas on jotain jota pitäisi välttää, niin sitten on hyvin vaikeaa nähdä miten määritellään se kuka on palkkansa ansainnut?

Teksti tuo esiin oleellisen ongelman. Se tosin ei ratkaise tuota ongelmaa. Se vain näyttää että perinteinen luokkakeskustelu on usein ongelmallista. (Ja sen se kyllä tekee.) Vasemmisto-oikeisto -keskustelu on toki usein nimenomaan keskustelua työsuhteista ja reilusta tulonjaosta. Nämä teemat olivat myös Marxilla ytimessä. Todennäköisesti kirjoittajalla on ollut ideana tukea sitä että oikeudenmukaisuus on sitä mikä noudattaa systeemiä eikä ole rikollista tai ryöväämistä.

Mutta mikä sitten on ansaittua ja reilua? On helppoa puolustaa ansaitsemista ja vihata ryöväämistä. Aivan yhtä paljon kuin on helppo vihata ahneutta siksi että se on vastoin kristillisiä tai sosialistisia hyveitä. Mutta jos joku käärmeöljykauppias myy maailmankuvallisesti höyrähtäneille vaihtoehtohoitoja, onko hän rehellinen ja palkkansa ansainnut? Hän antaa lohtua ja toivoa. Onko pappi loinen? Miksi viihdetaiteilijat ansaitsevat saamaansa hyvää palkkaa vaikka he eivät tuota havaittavaa konkreettista kasvua tai hyötyä? Ja jos joku tekee leviävän innovaation ja jää sen jälkeen lepäämään laakereillaan toimettomana kun muut tekevät työtä, onko hän ansainnut tämän rahan? Miten pitää suhtautua "enkelisijoittajiin" joka on tukenut vaikka em. innovaatiota sen riskivaiheessa? Hyötyvätkö he loisina insinöörin oivalluksesta vai ovatko he ansainneet rahansa koska ovat ottaneet riskin? Vastaukset eivät ole yksiselitteisiä. Joten jäljelle jää vain moralismi. Mikä on "ansaittu" ja mikä on "palkka".

Tämänlaisia on väistämättä pakko miettiä jos vaikka päätyy katsomaan sitä miten hyvätuloinen johtaja ei jää pitkäaikaistyöttömäksi vaikka olisi kotonaan työttömänä vuoden. Sillä hänellä on "kultainen laskuvarjo" (vuoden hyvä palkka eropapereiden kanssa kouraan) ja päällä kilpailukielto, joka estää häntä työskentelemästä alansa töissä. (Mutta hän voi tietenkin kieltäytyä myymästä Aku Ankkoja.) Ja joka on rakennellut Portugaliin muuttamista, koska siellä Suomalaisista verorahoista on hyötyä. Samalla kuitenkin muuttoa voidaan lykätä kun tuli hankittua onnettomuudessa ruumiinvamma mutta kun on verorahoilla tukenut myös terveydenhuoltoa niin on tietenkin ansainnut Suomen terveydenhuollon joten ei kannata muuttaa ihan vielä vaan asta myöhemmin... Tämä ei minusta tunnu hyveelliseltä. Paitsi harrastajastaan. Sillä hyve ja ansaitseminen ja reiluus eivät ole mitattavissa, toisin kuin palkkatilillä olevat tulot.

Asuuko sinunkin sisälläsi pieni kommunisti?

"Takkiraudassa" viitattiin vaadittaviin toissijaisiin ominaisuuksiin. "Vastaus on, että mahdollisuudet ovat pelkkää lässynläätä, mikäli niihin ei liity potentiaali myös käyttää kyseisiä mahdollisuuksia. Filosofi Martha Nussbaum on konkretisoinut ajatteluaan listaamalla kymmenen toimintapotentiaalia, jotka jokaisella vapaaseen ja vastuulliseen elämään kykenevällä ihmisellä tulisi olla." Moitetta saa etenkin uusliberalismi. "Liberalismin pahin ongelma on siinä, että se painottaa vapauksia mutta sivuuttaa sekä mahdollisuuksien tasa-arvon että vaadittavat toissijaiset ominaisuudet. Mitä ihmettä niillä vapauksilla tekee, jos ne jäävät pelkäksi tyhjäksi sanahelinäksi jos jäädään osattomaksi potentiaalista hyödyntää niitä?" Teksti loppuu muodossa "kukaan ideologi ei ole ymmärtänyt vaadittavien toissijaisten ominaisuuksien olennaisuutta." Nussbaum puhuu tässä toimintakyvystä. Mielestäni se on yhtenä sanana käsitettävä. Kenties termi ei edes tarvitse esimerkkejä. "Liikkumisenvapaus on pelkkää lässynläätä ilman toissijaisia ominaisuuksia (oikeutta omistaa tai käyttää kulkuvälineitä tai jos ei ole rahaa maksaa liikkumisesta)." Mutta kyllä sellaisia voi laittaa.

Lisäksi pidän Nussbaumin ajattelusta sitä kautta että hyvin moni näkee yhteiskunnan ja siinä olevat oikeudet abstraktioina. ; Esimerkiksi nähdään että ideologia loisi näköisensä yhteiskunnan. Ja että jos lakiin kirjataan oikeudet niin tämä de jure kuvaa yhteiskuntaa. Olen itse niitä joiden marina esimerkiksi uskonnonvapaudesta keskittyvät useimmin de facto -tasolle. Lainmuutokset ovat enimmäkseen symbolisia. Opin tämän jo lapsena. Kun lasten vitsaaminen kiellettiin, sitä tehtiin silti. Eikä tästä ilmoiteltu koska rangaistus nähtiin kohtuuttomana eikä tekoakaan pidetty rikoksena, tai edes rikkeenä. Olen siis nähnyt esimerkiksi että uskonnottomilla on teoriassa oikeus "vaan olla mitä mieltä on". Mutta käytännössä tähän liittyy pomputtelua, manipulointia ja sitä että oikeuksia vaatii julkisesti joten kyseessä ei ole mikään aktuaalinen tila. (Ja joutuu sen jälkeen moitituksi kun on militantti.) Tässä mielessä minulla on vähemmän ongelmia niiden kanssa joista uskonnonvapaus on merkityksetön koska he painottavat vaikka yhteiskuntaa jonakin joka on enemmän kuin siinä olevat ihmiset. (Yhteiskunnan oikeudet ja säilyminen on tärkeämpää sillä yhteiskunta ei koostu ihmisistä. Tai jotain.) He ovat sentään rehellisiä eivätkä kieroile passiivis-aggressiivisesti.

Näen että vasemmistolaisuudessa on tässä kohden erikoisia puolia. Esimerkiksi Sartrella ihminen on pohjimmiltaan vapaa vaikka vankilassa. Tässä näkökulmassa ihmien tulee omaksi itsekseen omaehtoisesti tavalla joka on vapaa. Ja joka sekundarisoi tai jopa mitätöi nimenomaan nämä toimintakykyä kuvaavat rajoitteet. Olen, kuten Nussbaumkin, sillä kannalla että yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden, reiluuden - tai ainakin sen että se olisi mahdollisimman vähän mulkkuisa paikka mahdollisimman monille elää - kannalta kenties oleellisin yksittäinen asia.

Kuitenkin voidaan nähdä että "kaikki ideologit" ovat jotain josta kannattaa hakea vasemmistolaisia vaikutteita. Onkin erikoista että vasemmisto liitetään liberalismiin ja kommunismiin. Mutta ei nähdä kokonaisuutta.
1: Kenties tämän vuoksi voidaan nähdä että uusliberalismi on liberaaliutta joka voidaan heittää punaviherstalinistejen niskaan liberalismina. Mutta tämä on vähän sama kuin selittäisi että kansallissosialismi ei ole oikeistolaista ajattelua siksi että sen nimessä on sana "sosialismi". Natsit kielsivät maassaan kommunistien toimintaa, jostain syystä jota ei tarvinne ihmetellä. Itse näen että kun löydät oikein kunnollisen oikeistokonservatiivin hän on talousajattelussa mitä todennäköisemmin uusliberaali. Max Weberiin uskovat voisivat löytää tästä jopa syy-yhteyden. Itse olen hieman epäilevä. Uuskonservatiivitkin puhuvat poliittisesta korrektiudesta. Tämä sananvapaus-liberaalius on kiinnostava yhteys.

Kun nimittäin puhutaan Marxista, hän on puhunut hyvin paljon nimenomaan tämänkaltaisesta puolesta. Jokainen toki tietää että kommunismissa on ollut kyse tuotantovälineiden omistuksesta. Ja että sen mukaan kapitalisti riistää työläisiä. Mutta kenties astetta vähemmän on kiinnitetty huomiota siihen miten Marx korosti kapitalismin vieraannuttavia voimia (alienation). Tässä on kysymys sekä sosioekonomiasta että varallisuudesta. Ja se oli ytimeltään psykologinen. (Tavalla joka on ei-relativistinen siinä mielessä että tehdaspoika ei ole perimmiltään vapaa vaan tosiasiassa järjestelmä objektiivisesti sortaa häntä. Mikä on kenties hauska juttu heittää tässä Nussbaum -kontekstissa.) Työläinen joutuu elämään yhteiskunnassa joka vieraannuttaa hänet. Työssä ihminen synnyttää erilaisia asioita. Ja yhteys omien tuotosten ja ihmisen itsensä väliin synnyttää ongemia. Lopputuloksena nyky-yhteiskunnassa on tehdastyöntekijä joka ompelee tuhansia ja tuhansia halpoja merkkilenkkareita ilman että hänellä on koskaan mahdollisuutta omistaa sellaisia.

On syytä tiedostaa että tuotantovälineiden omistus ja vapaa yrittäjyys eivät tuoneet ratkaisua ihmisoikeusongelmiin viktoriaanisen ajan tehtaille. Lapsityövoima, surkeat palkat ja epäinhimilliset elinolosuhteet takasivat että köyhä lapsi sai ahkerasti ansaita rahaa joka riitti juuri ja juuri elämiseen. Ja että aikaa ei jäänyt esimerkiksi opiskeluun. Kun tähän putkeen pääsi oikein nuorena, oli varmaa että putkesta pääsi ahkeruudella pois. Nimittäin keskivertoa nuorempana hautaan. Sen sijaan "The Factory Act" 1895 muutti tilanteen. Marxista vallankumous oli ulkopuolinen shokki joka iski markkinavoimiin jotka eivät kyenneet korjaamaan omia ihmisoikeusongelmiaan. ; Kysymys on siis myös tuotantovälineistä. Mutta vieraantumisteeman kautta Marxin näkemys oli huomattavasti monisyisempi kuin mitä ensiksi mieleen tulee.

Mutta ilmeisesti konservatiivit saadaan hyväksymään kommunistisia opinkappaleita kunhan niitä myydään anti-liberalismikulmalla ja auktoriteettina on joku muu kuin Marx. Tai sitten kukaan ei ole niin äärimmäinen ja jokaisen meidän sisällämme asuu sittenkin pieni kommunisti. Tämä on merkittävää koska esimerkiksi itse olen periaatteessa melko libertaari paikoitellen. Ja ennen kaikkea vihaan etatismia. Kuitenkin Nussbaumin kohdalla minunkin on hyvin vaikeaa olla huomaamatta etatismin tiettyjä hyötyjä. Harva asia ja ihminen oikeasti mahtuu kovinkaan täydellisesti vasemisto-oikeisto -puoluedikotomiaan.

Tämä on kommunismia!

Viime päivinä on puhuttu hallituksen ehdottamasta ns. työnäytteestä. Tämä on palkatonta työssäoloaikaa joka tehdään valtion piikkiin työttömyyskorvauksella. HOK -elannosta esimerkiksi lausuttiin että "Tämä voi olla mahdollisuus aika monelle ihmiselle. Työnäytteen tekijä pääsee näyttämään miten homma hoituu. Samalla hän imee itseensä työkokemusta. Tällainen malli johtaa sitten ennemmin tai myöhemmin myös vakituiseen tai ainakin määräaikaiseen työhön."

Temppu on toki tuttu. Muistan kuinka määräaikaisia työsopimuksia ja koeaikoja käytettiin jonain jolla ansaittiin näytteen kautta vakituinen työpaikka. Käytännössä tämä on johtanut moniin työpaikkoihin jotka "vaihtavat määräaikaisia". Pätkätöistä on tullut minun sukupolveni aikana poikkeuksesta vakio. Ja miksi ei olisi - se on työnantajalle edullisempaa kuin täyden palkan maksaminen.

Onkin selvää että tässä haetaan vapaan markkinatalouden nimissä mahdollisimman edullista työvoimaa. Palkattomalle työlle johon pakotetaan yhteiskunnan minimitoimeentulon menettämisen uhalla voidaan kehitellä monia nimityksiä. Vaihtoehtonahan ei ole valita työpaikkaa vaan valita työttömyyskorvauksen menettämisen ja tämänlaiseen suostumisen välillä. Työtön tuskin hyötyy prosessissa mitään. Työnantaja saa työpanoksen.

Tosiasiassa tämä ei kuitenkaan ole vapaata markkinataloutta vaan itse asiassa kommunismia. Tätä tehdään valtion piikkiin. Kun puhutaan työttömyyskorvauksesta eli siitä että työnäytteen tekijä ei jää täysin ilman rahaa, unohtuu että tämä ei noudata vapaan markkinatalouden menetelmiä. Sen sijaan kyseessä on se että kansalaisia käytetään resurssina jota jaetaan eri työthtäviin. Valtion piikkiin työntekeminen onkin jotain jota myös tapahtui kommunistisissa valtioissa. Ja miksi ei? Tämähän on puolet siitä että "jokainen tekee kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan". Kun valtio jakaa työvoimaa ja maksaa työntekijöiden palkat, on yhtälö yhtä osaa vajaa kommunismia. Ja tämä on tietenkin se, että valtion pitäisi myös omistaa tuotantovälineet.

Kun mietitään miksi VR halutaan yksityistää heti kun valtion piikkiin on saatu junatoiminnan kallein investointi, rataverkko, ymmärretään että kysymys on vähän samasta. Kommunismin haikailusta.

Tietokonepelaamisen halveksunnasta

Tietokonepelaamista pidetään selvästi jonkinlaisena kidultin harrastuksena. En sano että luonnehdinta olisi omalla kohdallani väärä. Mutta yleisenä kuvauksena se on vähintään kiinnostava. Itse asiassa se voidaan liittää tiettyyn ajatusperinteeseen. Ja kun tämä kytkös tehdään, esiin nousee hyvin omituisia asioita.

Kun puhutaan siitä miksi tietokonepelaaminen on lapsellista ja typerää, esiin nousee melko vahvasti jonkinlainen tuottavuuskysymys. Kun ihminen pelaa hän ei hyödytä yhteiskuntaa. Pelaaja ei pelatessaan tuota tuotteita tai palveluita.

Huomio on oleellinen mutta ei riittävä. Sillä lähes kaikessa muussakin harrastamisessa ei tuoteta mitään. Kirjaa lukeva ei tuota mitään. Ulkona kalastava ei tuota mitään. Ulkona lenkkeilevä ei tuota mitään. Televisiota katsova taas ei tuota edes savefileä. Näitä ei pidetä samalla tavalla lasten toimintana tai lapsellisena toimintana. Ei vaikka pelien käsikirjoitus laittaa ne samaan lokeroon televisiosarjojen ja ainakin massaluetuimpien kirjojen kanssa.

Se asenne jota pelaajiin kohdistutaan tuleekin muualta. Viktoriaanisessa englannissa alettiin nimittäin puuttumaan ihmisten vapaa-aikaan. Nostettiin esiin käsitepari "Rational Recreation". Jossa oli sivutuotteena esimerkiksi urheilullisuutta korostava muscular christianity. Urbaanissa ympäristössä työajat olivat pitkiä. Mutta ihmiset olivat myös lähellä toisiaan vapaa-ajallakin. Näin luotiin tilanne jossa vapaa-ajan käyttäminen tavallaan kuului työnantajalle ja yhteiskunnalle sitä kautta että siihen liittyi sosiaalisia lieveilmiöitä.

Vapaa-ajasta haluttiin tehdä askel itsensä kehittämiseen. Vapaa-aikaakin haluttiin siis kontrolloida kaupungistumisen ja teollistumisen myötä entistä tehokkaammin. Syntyi hierarkia jossa yhteistyötä korostavasta joukkueurheilusta tehtiin arvostettua, mutta juominen ja tappelu olivat ylen halveksittavia. Pelkkä nukkuminen omassa rauhassa nähtiin tälle välille, jonain joka ei ollut ihannekansalaisen tapa.

Lopputuloksena oli tietenkin se, että syntyi jonkinlainen velvollisuus onnellisuuteen. Joka itse asiassa leimaa myös nykyaikaa. Jos mietitään miksi oikeistolaiset kapitalistit ovat optimisteja ja vaativat optimismia köyhiltäkin, syynä on juuri se että kaupunkiyhteisössä yhteiskunta helposti ajattelee omaa etuaan yksilöiden yli. Ja näin syntyy rakenteita joilla kansalaiset "kesytetään". Väkivalta, aggressio, viha ja pettymys vain haittaavat vaikka tehdastyön tuottavuutta. Valitettavasti tämänlainen oli varsin inhottavaa jos sattui elämään tehdastyöläisenä viktoriaanisen ajan tehtaassa. Vaatimus kesytyksestä ei välttämättä johtanut tottelevaiseen kesyyntymiseen. Itse asiassa viktoriaanisen ajan tehdastyön hedelmiin vastareaktioksi nousi Marxin ja Engelsin tyylisiä ajattelijoita. Asenne vallankumouksesta nousi kun työtä ja vapaa-aikaa hallittiin vahvemmin, tehokkaammin ja nopeammin kuin koskaan aikaisemmin.

Jos mietimme tietokonepelejä, on tietenkin ensin syytä tajuta että emme ole viktoriaanisessa englannissa. Kuitenkin sieltä kulttuuriin tulleet ajatukset elävät yhä. Ja tietokonepelit nähdään haitallisina koska;
1: Niissä on sisältönsä puolesta väkivaltaisia piirteitä. Jolloin tietokonepelaaminen vertautuu tappeluun tai juomiseen.
2: Jos tiedostetaan se, että tietokonepelin sisältö ei ole sama kuin tosielämässä eläminen ja ihminen erottaa nämä kaksi toisistaan, niin se on silti passiivista. Tällöin tietokonepelit eivät ole kehittäviä vaan ajan haaskaamista.
3: Toisaalta jos kohdassa 1 tietokonepelejä pidetään totena niin samanaikaisesti sen kanssa näyttää elävän myös teema jossa korostuu kohdassa kaksi peleille annettu puolustus. Eli se että tietokonepelit eivät ole totta. Tällöin tietokonepelit ovat virtuaalisia ja vieraannuttavat ihmisiä toisistaan. Tietokonepelaaminen nähdään yksinäisenä ja epätotena. "Rational Recreation" korosti arkijärkeä ja sosiaalisuutta tavalla jossa nimenomaan joukkueurheilu sai arvostusta. Tietokonepelaaminen on tässä näkökulmassa melko halpamaista viihdettä.

Olen itse toki huvittunut siitä että yhteiskunnassa etenkin poikia kannustetaan kohti jalkapalloa ja jääkiekkoa. Ja aikuisten miestenkin pitäisi kiinnostua näistä joukkueurheilulajeista ja niiden maailmanmestaruuskisoista. Siitä huolimatta että jäällä liukuva kumilätkä ja sen lykkiminen rajattuihin tiloihin on itse asiassa hyvin keinotekoinen ja virtuaalinen tavoite.

Olen huvittunut urheilijoiden palkkatasoista. Toki olen huvittunut myös siitä miten älyttömiä määriä rahaa itse asiassa voidaan tienata kilpailemalla tietokonepelaamisessa. (Tietokonepelejä on vaikeaa nähdä antikapitalistisina vaikka kapitalistisesta pohjasta ponnistava aateperinne sitä tallaakin. Tietokonepelien tekeminen on nykyään massiivista, voittoa tavoittelevaa. On oikein puhua peliteollisuudesta.) Jaettu naurettavuus kuitenkin nostaa esiin kysymyksiä siitä miksi ihmisiä kannustetaan onkimaan mutta ei pelaamaan tietkokonepelejä.

Oliko Marx sittenkin (jossain) oikeassa?

Karl Marx on tunnettu kommunismin kehittäjänä. Hänen eräs keskeisimmistä teorioistaan asiaan liittyen on kuitenkin jopa hämmentävän vähällä huomiolla julkisessa keskustelussa. Nimittäin se, mitä jonkun esineen arvo todella on.

Marxin mukaan esineen arvo nojaa perimmiltään työhön.

Työ ja luokka liittyvät tuotantoon. Tarvitaan tuotannon syyt ja resurssit, lahjakkuus ja aika. Usein ihminen omistaa vaikka taitonsa. Mutta hyvin usein mukana on elementtejä jotka tekevät siitä kapitalistista tuotantoa. Kapitalistinen tuotanto vaatii jotain tuotantovälineitä jotka eivät ole työläisten itsensä omistuksessa.

Tämänlainen omistus voi olla vaikka tehdas. Tai jokin niinkin abstrakti kuin blogipohja jonne joku kirjoittaa omistamallaan ajalla ja hiomillaan taidoilla. Tätä kapitaalia käytetään jotta saadaan voittoa. Ja tämä voitto ei välttämättä ole mitään sellaista joka olisi sidottu siihen että tehtaanomistaja tai datapaikan omistaja itse tekisi työtä tai yhtään mitään. Marxin mielestä arvo on jotain joka kasvaa vain työllä. Laiskuudella ja ahkeruudella ei voida vaikuttaa arvoon sinällään. Marxilla on tavallaan "reilu arvo" jonka takana on ajatus siitä että olisi jonkinlainen yleinen tuotantotahti. Jos laiskottelet ja teet yhden tunnin työn kahden tunnin aikana et kasvata arvoa "oikealla arvolla" kahden tunnin edestä. Samoin jos posotat harvinaisen tehokkaasti, niin sitten saatat tehdä "normityötä" useammankin tunnin yhden työtunnin aikana. (Silti: Aika on rahaa.)

Marxin ajatus oli että kapitalistisessa järjestelmässä vaikkapa nyt jonkin esineen hinta ei usein seuraa tätä esineen arvoa. Kapitalistit voivat rakentaa erilaisia järjestelmiä jotka hakevat voittoa joka ei ole enää sidottu työhön ja työtehoon. Siksi automatisaatio Marxin mukaan vähentää esineiden arvoa. Se iskee suoraan siihen että tuotantoa voidaan tehostaa ilman työtä.

Kapitalisti etäännyttää.

Marx näki että tuotannon tehostamisessa saman työn tekemiseen tarvitaan vähemmän työtä. Näin saadaan lyhytaikaisesti kasvaneita voittoja. Mutta pian edistys kattaa koko ympäristön ja tehokkaammasta tavasta tulee "uusi normi". Tämä laskee tuotteen "reilua arvoa" koska siihen on sitoutunut vähemmän työtä. ; Kapitalisti joutuukin taistelemaan tätä voittojen pienenemistä vastaan erilaisilla tempuilla. Joista tärkein on etäännyttäminen. Etäännyttämällä luodaan kiilaa tuotteen arvon ja hinnan välille.

Ihmset vieraantuvat maailmasta siten että he eivät tunne asioita jotka ympäröivät heitä. Tästä hyvänä esimerkkinä voisi olla kalliin brändin merkkikenkiä koko ajan ompeleva työläinen jolla ei ole varaa käyttää em. brändin vaatteita. Vaikka hän tekisi sata vaatetta, hänellä ei ole varaa pukeutua itse sellaiseen. Toisaalta kapitalisti voi vieraannuttaa työläisiä toisistaan siten että toiset työläiset nähdään kilpailijoina jotka uhkaavat toisen työläisen työpaikkaa. Ja näin kilpailutus vähentää työstä maksettavaa palkkaa.

Teknologistuminen

Marxin kohdalla on ymmärrettävä että kommunismin takana on "aimo annos viktoriaanista englantia". Osittain takana on Dickensin sävyinen humaani sääli sen ajan tehdastyöläisiä kohtaan. Toisaaalta teollistuminen prosessina, ilman eettis-sosiaalipornahtavia ulottuvuuksia, oli sekin tärkeä aihe.


En itse pidä Marxin arvoteoriaa hirveän osuvana ; Esimerkiksi kalleimmat tuotteet eivät yleensä ole sellaisia jotka ovat erityisen paljon käsityötä ja toimenpiteitä vaativia. Kuitenkin hän ennusti jotain hyvin oikein. Osittain syynä on se, että jossain määrin Marxin arvon määräytymisen teoria vaikuttaa enemmän "reilulta eettisen maailman periaatteelta" kuin joltain joka toimii sellaisenaan yhteiskunnassa. (Toki tämä voi johtua siitä että kapitalistien etäännyttävät vaikutukset ovat tehokkaita ja pätevät niin usein että työn mukaan hinnoittuminen on harvinaista: Eli suurin osa yhteiskunnasta olisi "kuplayhteiskuntaa" joka vain odottaa taloudellista romahtamista.)

Teknologia on arvoa siinä mielessä että se vaatii resursseja joiden esiinkaivaminen vaatii työtä. Sen rakentaminen ja suunnittelu ovat myös vaatineet työtä. Tässä mielessä tehdaskone on innovaatio jolla on arvoa koska sen valmistuksen takana on työtä. (Kuten tavallaan myös modernin ajan algoritmikin.) Marxin mielessä tämä on se arvo jonka tehdaskone voi asiallisesti siirtää "reiluna arvona" tuotteeseen. Sen jälkeen se ei voi tätä tehdä. Ja näin ollen tehdaskone jakaa sisältämään arvoa nopeasti. Mikä laskee huomattavasti tuotteen arvoa. ; Marx näki että taistelu hinnan kohdalla voi murtua. Kun suojausmenetelmät pettävät, hinta romahtaa arvon tasolle.

Kapitalismin moottorina on se, että se hakee voittoa. Teollistuminen uhkaa laskea tuotteiden hintoja. Marxin ajatus oli että kommunismissa koneita käytetään vähentämään työnteon tarvetta, mutta kapitalismissa odotetaan jokaisen omaa työpanosta. Kapitalisti ei näe että joku "jäisi asiallisesti työttömäksi". Teknologia ei siis vähennä työtarvetta vaan työtä järjestellään uusiksi. Samoin työn teosta voidaan tehdä velvollisuus johon ei ole positiivisia tunteita. Työtä tehdään jotta voidaan tehdä jotain muuta. Näin palkkaa voidaan polkea hintoja kiristämällä vaikka nälkäisyydellä tai perustarpeilla.

Luddiitit ; anti-kommunistiset marxilaiset...

Olen seurannut miten konservatiivien parissa on iso klimppi uusluddiitteja. Luddiitit pelkäsivät että teknologia olisi "tavallaan kommunistista" siinä mielessä että he näkivät että kone vähensi työnteon tarvetta. Teollistuminen ei johtanyt valtavaan työttömyyteen. Itse asiassa tähän asti teknologia on pikemminkin lisännyt työtä. Ihmiset joutuvat ponnistelemaan ahkerasti työtuntitasolla teollistuneella kaudella. Teknologia on johtanut lähinnä työn luonteen muuttumiseen ja tehdyn työn mittakaavan muuttamiseen suuremmaksi.

Modernissa maailmassa tekoäly kuitenkin on alkamassa valtaamaan alueita joita on pidetty erityisen vahvasti ihmisten työnä. Teollistuminen onkin hämmentävissä määrin iskenyt moniin palveluammatteihin. (Tosin se on poistanut niistä sosiaalisen elementin ; Pankkiautomaatit ovat todellakin muuttaneet asioita.) Tälläisessä maailmassa on todellakin mahdollista että teknologia vähentää työntarvetta. Ja tätä kautta syntyy työttömien joukot.

Erikoista on että moni luddiiteista on konservatiiveja. Ja sellaisia konservatiiveja joiden mielestä Marx on suunnilleen läpeensä paha ja täysin epäonnistunut. Kuitenkin he noudattavat ajatustapaa jonka Marx itse varmasti alleviivaisi.

Onkin syytä vain muistaa, että vallankumous on Marxin mukaan tarpeen koska kapitalismin sisäiset menetelmät eivät voi korjata kaikkia sen ongelmia. (Toisin sanoen ; Näkymätön käsi ei ole totta.) Marx myös näki että talouden romahtaminen on sisäinen osa kapitalismia. Moni ajattelee että vallankumous olisi väkivaltainen mutta tätä ei itse asiassa ole määritelty ehdoksi. Voidaankin nähdä että kasvavat työttömien määrät voivat vaikuttaa kapitalismin tuhoavalla tavalla. Onkin hauskaa nähdä miten aika monet konservatiivit pelkäävät taantumaa ja sitä että koneistaminen vähentää työntarvetta ja romauttaa työttömyyden käsiin. Ja joista Marx on likimain täysin väärässä.

Tuntuuko tutulta?

James Gandolfini, joka on mm. näytellyt Tony Sopranoa, sanoi "Capitalism is the extraordinary belief that the nastiest of men for the nastiest of motives will somehow work for the benefit of all." Luottamus "näkymättömään käteen" onkin tässä kova. "Kapitalisteilla" onkin yleensä melko vahva usko siihen että yhteiskunnan pysyvyys ja eettinen yhteiskunta toteutuisivat jotenkin molemmat.

Täsmälleen sama asenne tosin löytyy muun muassa Leibniziltä, jonka mielestä elimme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Itse asiassa yhteiskunnassamme tämän ajatuksen jakaa jokainen joka kiistää pahan ongelman olevan relevantti. ; Moni ajattelee että pahan ongelma ei toteudu koska kaikista asioista seuraa joko suoraan tai epäsuorasti enemmän hyvää ja vähemmän pahaa kuin ilman sitä.

Se on kyllä todellakin varsin erikoislaatuinen ajatus.

Pieni ajatus ; Talouskasvu ja onnellisuus

1900 -luku demonstroi sitä että ns. kapitalismi luo hyvinvointia. Talouskasvu johti monien ongelmien vähenemiseen. Absoluuttinen köyhyys harvinaistui. Tätä kautta moni saattoi jopa ajatella että bruttokansantuote olisi jonkinlainen mittari kansakunnan onnellisuudella.

Ja ajatus ei ollut huono. On selvää että vaikka usein sanotaan että rahalla ei voi ostaa onnellisuutta, niin toisaalta rahalla saa paikattua tarpeita joiden täyttymättömyys tuottaa onnettomuutta. Ja lisäksi sillä saa ostettua pois joitakin onnettomuutta aikaansaavia asioita. Absoluuttisen köyhyyden voi ostaa rahalla.

Sittemmin on kuitenkin kiinnitetty huomiota suhteelliseen köyhyyteen. On katsottu tuloerojen kasvusta. Ja tämä kieltämättä onkin johtanut toiseen ongelmaan. Kurjuuden sijaan kysymys on eriarvoistumisesta jotka johtuvat tuloeroista. Siitä mitä mahdollisuuksia saa itselle ja lapsilleen sillä että on pätäkkää. Kansakunnan sisällä ihmiset jakautuvat helposti osiin joiden välissä on suuri kuilu. Köyhimmillä on kenties paremmat olot kuin entisillä kurjilla. Mutta toisaalta yhä harvempi omistaa yhä suuremman määrän omaisuutta.

Ajatus bruttokansantuotteesta ei tässä mielessä tunnu enää yhtä relevantilta. Mutta on vaikeaa sanoa johtuuko asia siitä että huomio kiinnittyy absoluuttisen köyhyyden sijasta suhteelliseen köyhyyteen.

Viihde ja velvollisuus

Kun olin nuorempi, käytössä oli melko vähän televisiokanavia. (Neloskanavan avaaminen oli aikanaan uutinen, nykyisin niitä on maassamme ties kuinka monta.) Ihmiset seurasivat aika vahvasti samoja sarjoja joista sitten puhuttiin. Nykyisin tätä on vähemmän. Siinä missä ennen jaettiin kokemuksia samoista sarjoista, nykyisin useammin enemmänkin "mainostetaan" sarjoja ja tiedustellaan seuraako toinenkin tätä.

Tosin nykyään on television lisäksi valtava määrä elokuvia erilaisissa datakirjastoissa, kokonaisia televisiosarjoja, kirjoja, tietokonepelejä, musiikkilevyjä ja vastaavia. Vapaa-ajan tarinankerronnallinen viihde on räjähtänyt silmille. Viihdettä on jo kauan tuotettu paljon. Mutta sitä on sekä kasautunut siten että osa vanhoista sarjoista ja elokuvista on klassikkoja. Että koko ajan tulee uusia sarjoja joita niitäkin pitäisi katsoa.

Syntymisen tahti ja kasautuminen ovat pahempia kuin minun nuoruudessani. Mutta toisaalta emme enää sen ansiosta elä yhtenäiskulttuurissa jossa juuri tiettyjen ja samojen asioiden tekeminen olisi jotenkin velvollisuus. Massa on tavallaan tehnyt asian paremmaksi ja pahemmaksi samanaikaisesti. On vaikeaa sanoa kumpi on hankalampaa.

Tästä seuraa joskus hankalia tilanteita. Sillä siinä missä ennen yhtenäiskulttuuri oli vangitseva, nykyään alakulttuuri saattaa joskus räjähtää silmille. Sillä alakulttuureissa on aina kysymys porukkaan kuulumisesta. Ja sitten olet tilanteessa jossa markkinoille tulee 100+ pelituntia vaativa peli, uusi merkittävä televisiosarja ja muuta vastaavaa. Ja niistä täytyisi kyetä puhumaan samanaikaisesti kun kuitenkin vuorokaudessa on vain tietty määrä tunteja. Vaikka ei ole mediapoliisia joka rankaisee siitä että ei katso tiettyjä televisiosarjoja, niin silti joskus jonkin katsomatta jääminen voi tuntua nololta tai sosiaalisesti eristävältä. Joka tuntuu velvollisuudelta tai ei ole kovin kaukana sellaisesta.

Molemmissa tapauksissa viihteestä on tullut velvollisuus. Yhtenäiskulttuurissa oli ikään kuin "ilmiselvää" että samoja sarjoja seurattiin. (Koska mitä muutakaan terve normaali ihminen tekisi ajallaan.) Oli helppoa ajautua oudoksi vain siksi että ei ollut katsonut niitä tiettyjä sarjoja. Nykyään tilanne on taas niin että omassa alakulttuurissa on sosiaalista painetta joka on ikään kuin tyydytettävä jotta saisi olla outo. (Kaikki on nykyään niin ironista.)

Onkin hyvä kysyä miten tähän "viihdevuoreen" tulisi suhtautua? Minulla on kuitenkin kirjoja lukulistassa, joten periaatteessa voin siirtää oleellista eteenpäin. On selvää että viihdettä on ja sitä tuotetaan lisää nopeammin kuin sitä ehtii kuluttamaan. Jopa niin että omaa periaateessa marginaalista alakulttuuriasi koskevaa aineistoa syntyy enemmän kuin ehdit sitä kuluttamaan ja tämä kasautuu siihen "lukemattomaan, näkemättömään ja kokemattomaan" vuoreen. Josta syntyy voimakas käsitys siitä että "etkö seuraa aikaasi" ja "eikö tuo sarja nyt kuulu yleissivistykseen"...

Osittain tätä tietenkin luodaan sosiaalisen paineen lisäksi mainonnalla. Horkheimer ja Adorno esittivät tähän liittyen että kapitalismilla on pahana tapana tehdä viihteestä velvollisuus. Viihteen katsomisesta voi siis syntyä palkaton työ. Sillä kapitalismissa mesenaatti omistaa taiteen. Mesenaatti maksaa taiteilijalle joka tuottaa teoksia. Jotta taiteilijalla on palkka työ ja mesenaatilla myyntitulot, tuotteen täytyy mennä kaupaksi. Tuote ojennetaan massoille mainostamalla ja luomalla mielikuvia siitä että jos ei kuluta tuotetta niin jää vaille jostain oleellisesta, ja oleellinen tarkoittaa yleensä ottaen sitä että on sosiaalinen hylkiö. (Tai kääntäen : Kun katsoo sarjaa on hip ja tosi trendikäs siinä omassa hupsussa alakulttuurissaan.) Perimmiltään kuluttajan täytyy tehdä työnkaltaisia suorituksia vapaa-ajallaan jotta markkinatalous pyörisi silläkin ajalla kun he eivät tee työtä. Markkinatalouden rattaiden ylläpitäminen on siis paitsi työn niin myös vapaa-ajan asia. Vapaa-ajan työ voi olla mainosten seuraaminen. (Ja tätä blogia voi lukea 24/7, kiitos kapitalismin.)

Periaatteessa tämä muistuttaa hyvin vahvasti uskontoa. Sekin on kulttuuria jota tuputetaan yleissivistyksen nimissä kaikille. "Raamattu" on tässä vielä "suurempi kirja" kuin jokin normaali viihdepläjäys. Sitä ei ole tavallaan asiallista vain laittaa lukulistalle. Saati että sen heittäisi kokonaan pois koko lukulistalta - koska kuulemma ateisteillakin on velvollisuus tutustua Raamattuun ennen kuin hylkäävät sen tietoisena ratkaisuna. (Minä olen jättänyt pirun monta kulttisarjaa katsomatta ja tehnyt sen tietoisena ratkaisuna. Koska tosiasiassa aihe ja muu kertoo monesti aivan riittävästi.) Tuokin kirja on minusta kirja muiden joukossa. Yhtenä osana vaatimassa huomiotamme ja aikaamme. Ja olen melkoisen varma että kun "Raamattujen" myymistä ja levittämistä katsoo, joku jossain tienaa rahaa sillä että saa minulle ja muille ihmisille synnytettyä tuntemuksia joissa "tämä juttu nyt on vaan tunnettava".

Puhdas pöytä ; Eli muutamia moderneja uudelleensyntymistarinoita

Jeesuksen aikana messiastarinaksi riitti se, että kuoli ja sitten tulikin takaisin. Nykyaikana kaikesta pitää tehdä vaikeaa. Batmanelokuvan "Dark Knight Rises" kuvaa Two-Facea joka lähtee elokuvan alussa liikenteeseen lakituvan kautta toimivana "valkoisena ritarina", jolle Batmanin "musta ritari" on sitten psykoottisena vastavoimana. Harvey Dent ei kuitenkaan paljastu paremmaksi kuin Batman. Vaan muuttuu "kaksnaamaksi" räjähdyksessä. (Nimitys on hieman hassu koska "puolinaama" olisi kenties osuvampi.) Ja elokuvan lopuksi hän kuolee yhtä runneltuneena kuin Jeesus, kuitenkaan heräämättä takaisin. Paitsi tietenkin ideaalina josta on siivottu kaikki se ryönä mitä "kaksnaama" elokuvassa sitten tekikään. Tätä ideaalia sitten palvotaan ja hänen nimiinsä asetetaan sittemmin esimerkiksi uusia lakeja.

Moderni kohtukokemus se vasta kauhea onkin.

Jos otamme "Fifty Shades of Grey" -teoksen, voidaan siinä huomata se, että se ei ole romanttinen tarina. Businessmies Christian Gray ei ole kovin kristillinen, eikä harmaa hiirulainenkaan. Hän itse asiassa manipuloi ilkeästi heikkoa ja tahdotonta ja identiteetiltään epävarmaa naista omaksi henkilökohtaiseksi fetissintoteutusorjakseen.

On mielenkiintoista miten Greyn henkilökohtainen seksiluola on punainen. Se onkin kohtumetafora. (Kirja itse asiassa esittää vertauksen aivan kirjoitettuna, koska alleviivaaminen.) Siinä missä kahlinta (tässä tapauksessa sekä metaforisesti että konkreettisesti) yleensä tulkitaan vangitsemiseksi ja lokeroimiseksi, voidaan jopa sanoa että Grayn ikävä luola takoo Anastasiasta esiin hänet itsensä. Henkenä on se, että tämänlainen dramaattinen kyykytys voi herättää itsesuojelun kautta itsen. Jossain vaiheessa sitä vain saadaan "enough is enough" -hetki. (Joka tunnetusti on kypsä tapa rakentaa omaa identiteettiä.) Voidaan siis ajatella että Anastasia on lapsenkaltainen ja hän menee kohtuun kehittymään jotta voisi tulla ulos aikuisena. Kaikki sosiopatia on vain sitä limaa ja verta joka synnytykseen noin tosimaailmassakin kuuluu. Prosessin jälkeen Anastasia ymmärtää että hänellä on valtaa paitsi seksissä niin myös maailmassa.

Mutta kyllä miehetkin osaavat. Jos katsotaan "Fight Clubia", siinäkin on hyvin samanlaisia teemoja kuin "Fifty Shades of Greyssä". Siinäkin ympäröivä maailma kahlitsee päähenkilön odotuksiin. "Fight Clubissa" ei tosin yritetä väkisin lokeroida ihmisiä outouteen ja vierauteen, sen teemana on nimenomaan se että useille ihmisille on näppärää ostaa identiteetti ja minuus erilaisten brändituotteiden kautta. Sen tekeminen itse on sitten rankkaa. Tässä tavallisuus luo tylsän ja onton ja tätä kautta huonon elämän. (Eikä mielenvikaisuuteen ponnistavalla tasolla poikkeavaa ja liiankin dramaattista elämää joka on huono sitten sen vuoksi.) Tässäkin eheytymistä haetaan traumasta. Tappelusta. Ja muusta konfliktista, sillä se mikä alkaa "Fight Clubina" jatkuu "Project Mayhemina" joka on "Fight Club" mutta räjähteillä ja tuliaseilla. Mielikuvitusystävä Tyler hoitaa Christian Grayn työt, sillä mies on itsenäinen eikä tarvitse ulkopuolista tahoa pilatakseen elämäänsä.

Molemmissa maailmoissa luokittelu luo frustraation, eläimellinen alkutila palauttaa tämän tilaan jossa ihminen on monien mukaan avoimemmin mielenvikainen kuin alussa. Mutta on jotenkin sisäistänyt ja hyväksynyt tämän joten tätä hulluksi tulemista voidaan sitten kutsua vapaudeksi. Uudelleensyntymisen teemat ovat siitä erikoisia että ne tekevät kohdusta - tuosta perinteisesti rauhalliseksi autuudeksi kuvattu sikiönlilintäpaikasta - sen verran väkivaltaisen paikan että mieleen voi nousta asiallisia kysymyksiä siitä miten nykyajan ihmiset sikiöitä siellä kohduissa oikein kohtelevat.

Tästä saadaan karkea erottelu vanhanaikaiseen ja nykyaikaiseen uudelleensyntymistarinaan.

Vanhanaikainen uudelleensyntymistarina kertoo Siddharta Gautamasta. Hänen kerrotaan olleen syntymärikas. Hän syntyi onnelliseen 1%:n. Shakya-heimon ylhäisöperheen poikana hän eli nuoruutensa ylellisyydessä. Sitten hän näki köyhiä ja sairaita. Tämä oli shokki, trauma ja ahdistus. Hän luopui rikkauksistaan ryhtyäkseen hengelliseksi etsijäksi. Tämän jälkeen hän valaistui. Tuli hahmoksi joka tunnetaan Buddhana.

Tarina on hyvin samanlainen kuin toisen tunnetun ja kenties tärkeämmän hengellisen hahmon. (Ihan kuin kyseessä olisi kaava jollekin tarinalle eikä tosiasioiden ehdoton kuvaus.) Mutta moderni uudelleensyntymistarina on enemänkin kertomus Bruce Waynesta joka syntyi myös varakkaisiin onnellisiin olosuhteisiin jossa hänellä oli henkilökohtainen hovimestari, valtava linnamainen huvila jossa oli luolastojärjestelmä. Idylli murtui kun hän näki omien vanhempiensa kuolevan. Siksi hänkin teki kuten Siddharta Gautama, eli osti varoillaan hirveän määrän teknologiaa ja lähti vetämään köyhempiä kansanosia turpaan. Hänet tunnetaan Batmanina. (Eli hahmona jonka seikkailuista tämä blogaus alkoi.)

Nietzsche käy lankeemuksen edellä?

"All great things occur away from glory and the marketplace: the inventors of new values have always lived away from glory and the marketplace."
(Friedrich Nietzsche, "Thus Spoke Zarathustra", p. 79)

Jukka Kivimäki kirjoitti "Kotimaan" blogiinsa otsikolla "Pride comes before a fall - Ylpeys käy lankeemuksen edellä". Hän kirjoittaa terveestä itsetunnosta ja vastaavasta. "Omasta onnistumisestamme voimme hyvällä omalla tunnolle kokea mielihyvää, mutta ylpeilyyn meillä ei sittenkään taida olla varaa. Terveen itsetunnon ja ylpeyden ero voi tuntua hiuksen hienolta, mutta se on todella merkittävä." Ja tältä osin hän on sitä mieltä että Pride -kampanjan nimi on hieman huono.

Filosofia kiinnostavaksi asia muuttui kun Jari Haukka saapuu kommentoimaan Nietzschen filosofiasta. "“HelsinkiPride” on mielestäni varsin onnistunut nimivalinta. Se kuvastaa tyhjentävästi aikamme ideologiaa. Valtaideologian eli kapitalistisen nihilismin ydin on yksilön täydellinen, pidäkkeetön vapaus. Tämä saksalaisen filosofi Nietzschen kuvaama yli-ihmisideologia tunnustaa ainoaksi mitaksi ihmisen oman tahdon toteuttamisen. Ei ole oikeaa tai väärää, vain oman itsensä toteuttaminen on tärkeää. Tämä tietysti on ihanteellisen ideologia kulutuskeskeiseen kapitalismiin, jossa ihmisen päähänpistojen toteuttaminen on taloudellisen toiminnan päämäärä. On tietysti itsestään selvää, että kyseessä oleva yli-ihmisuskonto on täysin antikristillinen elämänkatsomus. Kristittyjen on kuitenkin hyvä välillä muistaa, millaisen ideologian alaisuudessa toimimme."

Kommentin asiavirheet...

Teema on hieman erikoinen. Hän näyttää sekoittavan konsepteja hyvin ankarasti. Nietzsche mainitaan samassa yhteydessä kuin kapitalistinen nihilismi. Lisäksi esitetään että nihilismi ja yli-ihmisoppi ovat yksi ja sama asia. Tekstikokonaisuus näyttää siltä snobbailevalta tekoälykkyydeltä jota filosofiaa osaamattomat idiootit tekevät voidakseen päteä. Termi jota käytetään lähtökohtaisesti virheellisesti ei ole filosofista eksaktiutta. Se on sitä että sanaa käytetään jotta väitetty muuttuisi todeksi. Koska sillä on lähdeviite niin sitten se myös olisi näin. Name drop asiavirheillä ei ole asiallisen järkevän ihmisen strategia.

Kapitalistinen nihilismi on jotain josta Slavoj Zizek puhuu kapitalismin kritiikkinä. Jos kapitalismin ja Nietzschen filosofian yhteyttä lähtee hakemaan, joutuu tutustumaan sen tyyliseen aineistoon kuin "Friedrich Nietzsche’s Critique of Christianity and Capitalism". Tai astetta vakavampaan "Beyond Goods and Services: Toward a Nietzschean Critique of Capitalism". Tämä ei ole mikään ihme. Sillä Nietzsche asettui kärsimystä välttävää hedonismia vastaan ; Nietzschen irtiotto Schopenhauerin filosofiaan on hyvin keskeinen ymmärrettävä asia koko hänen opissaan. Nietzsche korosti että saavutukset vaativat myös kärsimystä. Ja näin ollen se joka haluaa nauttia joutuu väistämättä ponnistelemaan ja kärsimään. (Hän ei toki ole sadomasokisti, kaikki kärsimys ei johda nautintoon. Mutta nautintoa ei ole ilman kärsimystä.) "Iloisessa tieteessä" hän esittääkin aivan suoraan että "Mielihyvä ja mielipaha ovat nuoralla yhteen sidottuja niin, että joka tahtoo saada mahdollisimman paljon toista, täytyy saada mahdollisimman paljon myös toista."

Kristityt korostavat usein että kapitalismi, hedonismi, arvotyhjiö ja nihilismi olisivat sama asia. Ja sitovat nämä kaikki nimenomaan Nietzscheen. Mikä on omituista. Sillä jos hedonismi on arvotyhjiötä tai arvojen puutetta, miten se voisi olla hedonismia joka on sitä että arvot perustellaan nautinnoilla? Samoin Nietzsche ei teknisesti ottaen esittänyt että yli-ihminen olisi sama kuin viimeisten aikojen ihminen. Itse asiassa on enemmänkin niin että yli-ihminen on hyvän ja pahan tuolla puolen ponnistellen ja kärsien, kun taas nihilisti on joku joka nauttii pinnallisista huvituksista ja pyrkii kärsimysten minimoimiseen.

Samoin on tiedostettava että kapitalismi on hyvin apolloninen järjestelmä, jossa maailmaa ymmärretään ja toimitaan kuin se olisi hyvinkin jokin suuri systeemi. Ja Nietzsche piti tämänlaista hyvin epäesteettisenä, hänen mukaansa maailma ei ole ymmärrettävissä ja hallittavissa oleva järjestelmä, sellainen kuin markkinatalous tai markkinavoimat. (Epäesteettisyys oli hänen silmissään suunnilleen suurin synti, hän esimerkiksi dissasi evoluutioteoriaa koska se oli liian apolloninen.) Nietzschen maailmassa rahanteko, työ ja markkinapaikka olivat ressentimenttiä lietsovaa. Ressentiment, hyvin tietynlainen kaunaisuus, oli sitä että ihmiset tekivät jotain asioita joita he eivät autenttisesti tekisi, ja luovat halveksuntaa niitä kohtaan jotka tekevät toisin. Ressentimenttiä on esimerkiksi se, että ihmisen tekee mieli tehdä jotain mutta tätä kutsutaan synniksi. Ja sitten kun muut tekevät toisin, heitä halutaan häväistä ja luodaan vaikka helvettikuvaelmaa. Markkinatalouden kohdalla rahanhankinta muuttuu helpposti sellaiseksi että esimerkiksi downshiftaamista halveksitaan. Ressentiment -luonne takaa että Nietzdhelle nämä asiat ovat moraalin alapuolella. "Vapaa ihminen" ei tähtää rahaan, raha ja pinnalliset huvitukset kuuluvat siihen maailmaan jota sekä orjamoraalissa että viimeisten aikojen ihmisten laiskanpulskeassa nihilismissä olevat harrastavat. Yli-ihminen nousee tämänlaisten yläpuolelle. Ei kahlehdi itseään johonkin apollonisiin markkinavoimiin joita kuvittelee ymmärtävänsä ja joiden kautta luulee voivansa hallita muita ihmisiä, tuomiten muut ei-vapauteen.

Yhteys kapitalismiin syntyy suunnilleen samalla tavalla kuin Nietzschen yhdistäminen natsismiin. Ei sitä kautta mitä Nietzschen tekstit itse asiassa sanovat. Vaan sitä kautta että miten hänen sanomisiaan on väännelty ja väärinkäsitetty. Kapitalismi-nihilismi -klikin takaa löytyy sellainen epäajattelija kuin Ayn Rand. Hän ihaili Nietzscheä. Tämä ihailu voi monista tarkoittaa samaa kuin seuraaminen. Tosiasiassa uusliberalismissa on vahvoja anti-nietzscheläisiä teemoja. Nykyaikana moni ei välitä tästä, koska nihilismi on vain epämääräinen negatiivisia konnotaatioita sisältävä sivistyssana, ja hänen yhteydessään voidaan raiskata näppäimistöä kirjoittamalla tosiasiassa harvan ihmisen seuraaman ja vielä harvemman ymmärtämän saksalaisen filosofin nimen. (Nimen, jonka oikeinkirjoittaminen on peräti niin viheliäistä että moni tekee sen tiettävästi copy-pasteamalla sen wikipediasta.)

Ylpeyskin on jonkinlainen sivutuote, jos sekään. Nietzschellä on esimerkiksi seuraavia lausuntoja ylpeyteen ; "Memory says, 'I did that.' Pride replies, 'I could not have done that.' Eventually, memory yields." ja "Nothing has been purchased more dearly than the little bit of reason and sense of freedom which now constitutes our pride." Autenttisuus, luovuus, esteettisyys ja vastaavat ovat Nietzschen kantavia teemoja. Hän itse asiassa korostaa iloisuutta yli ylpeyden. Ylpeys on enemmänkin ansa. Yli-ihmistä kuvaa toki häpeän poissaolo, mutta vaatii melko väkisinvääntämistä että tästä saadaan ylpeyttä.

Nyt olemme nousseet asiavirheiden tuolle puolen.

Toki tämän jälkeen voidaan ymmärtää mitä Haukka on todennäköisesti tarkoittanut. Se voi olla ansiokasta asiavirheistä huolimatta. Tämä mahdollisuus ei toki aktualisoidu tässä tietyssä kommentissa. Mutta asia tulee kuitenkin käsitellä tämän mainitun lisäksi.

Nimittäin se, että kristillisessä tematiikassa "ylpeys käy lankeemuksen edellä". Ja tässä ylpeys nähdään hyvin laajassa merkityksessä. Usein tämä laaja merkitys tarkoittaa sitä että kristityillä aatetovereilla on Jumalan tuoma varmuus sen sijaan että he olisivat egoistisia kaikkitietäviä jotka tunkisivat ylpeästi kertomaan näkemyksiään ja demonstroimaan erinomaisuuttaan. Se vain näyttää ihan samalta. Mutta se ei ole ylpeyttä koska he ovat kristittyjä. He vain "pelastavat heikoilta jäiltä" ja "tiedottavat" sellaisella asenteella joka kuuluu itsestään liikaa luulevien egopullistumasta kärsivien nenäkkäiden pikkupoikien asennevalikkoon.

Tosiasiassa syntiset, kuten homoseksuaalit, kohtaavat häpäisyä. Kristityt yrittävät herättää heissä häpeää. Sillä synnintuntoon kannustaminen on heidän filosofiassaan hyve. Ja uskonnonvapaus kehottaa heitä olemaan asiaansa julistavia pikkusosiopaatteja jotka egoillessaan ensin tallaavat ihmsiten päälle ja sitten vaativat näitä ihmisiä pyytämään anteeksi tästä tallaamisesta aiheutunutta vaivaa. Kristittyjen teemana on häpeänherättäminen. Se, että homo ei ymmärrä hävetä vihastuttaa monia. Siksi homojen vastustaminen onkin yllättävän ankaraa.

Pride -kulkueen nimen tausta onkin juuri se, että he sanovat että vaikka heitä yritetään häpäistä niin he eivät häpeä. Ja kuten Adorno vihjasi, ihmisiä ei eniten ärsytä se että joku tekee väärin, vaan se että ihmiset tekevät väärin ja ovat onnellisia tästä huolimatta. Onnellinen syntinen loukkaa kristittyä. Siksi kristityille ateisti kelpaa jos ja vain jos ateisti kunnioittaa uskontoa sillä tietyllä tavalla että sanoo että olisi mielellään uskovainen koska se tekisi onnelliseksi, mutta ei voi ja siksi elo on voi kyynel. Siksi homoseksuaali joka on kaapissa eikä mene avioliittoon tai muutenkaan korosta voivansa saavuttaa monien tärkeinä pitämiä asioita, on heille aivan OK. He itse sanovat tämän kutakuinkin niin että he eivät vihaa homoseksuaaleja. Ja ovat siinä puoliksi oikeassa. Tosiasiassa he vihaavat onnellisia homoseksuaaleja, ja määrittelevät uskontosaivarteluilla nämä raivostumistunteet - jotka näkyvät erilaisissa itkupotkuraivareissa joita he kyllä osaavat joka päivä tehdä, aikuiset ihmiset - joksikin muuksi kuin vihaksi. Kaikki muut onneksi näkevät mistä on kyse. (Jos huutaa naama punaisena ja pahastuu, ja vastustaa tiettyjen ihmisryhmien oikeuksia, on vihainen.)

Kaikki jotka haluavat vapautta...

"Todellisuus on teoria" -blogissa kirjoitettiin siitä miten ihmiset sekoittavat ihmisten yksittäisiä ismejä yleisnimiksi. Teksti on minusta siinä mielessä hieno, että siihen ei oikein kannata lisätä mitään. Se tuo yhden idean esille ja esittelee sen hyvin tiiviisti. Ylimääräinen on joko toistoa tai sitten hämmentää keitosta niin että selkeys katoaa. Ajattelin kuitenkin vähentää selkeyttä ja lisätä redundanssia.

Blogauksen perusidea, joka on enemmän kuin puolitotuus, on se, että identiteettimerkeistä syntyy leimaavia ja virheellisiä yleistyksiä. Niitä syntyy kun "sekoitetaan yleisnimet erisnimiin. Käytetään jotain abstraktia yleisnimeä kuten ateismia pelkkänä jonkin heimon tai jengin tunnuksena. Sitten siihen jengiin voi liittyä tai erota jos haluaa, riippumatta siitä uskooko jumaliin vai ei." Tämäntapainen virhe on kategoriavirhe, joita tehdään usein määritelmien kohdalla ; Usein määritelmässä on erilaisia attribuutteja. Ja joskus nämä attribuutit ikään kuin vahingossa muuttuvat samaksi kuin määritelmän ydin. Asia sekoittuu ominaisuuksiinsa. Blogisti yhdistää tämän kyvyttömyyteen käyttää logiikkaa ja abstraktia ajattelua. "Teenkin ennustuksen, että ihminen jota transvestiitin on helpointa huijata on ihminen, joka uskoo, että esim anarkisti on sellainen musta-asuinen huivipäinen, joka heiluttaa anarkistilippua ja hakkaa ehkä lätkämailalla ikkunoita rikki. Näillä ihmisillä on vaikeuksia ymmärtää abstrakteja käsitteitä. Ovat heikkoja matematiikassa, logiikassa ja kielissä. Heille ryhmät ovat konkreettisia. Ryhmätunnus on jo heidän käsityskyvyn rajoilla."

Olen itse kirjoittanut samantapaisesta ongelmista esimerkiksi jalkapallon fanittamisen kautta. Ytimessä ei ole kuitenkaan logiikka tai vaikeus. Syynä on se, että ihminen on sosiaalinen eläin ja nämä jengitunnukset ovat sosiaalisia tunnuksia. Dijkstgerhuis on tutkinut tätä aihetta ja klassikon asemassa oleva "Why we are social animals: The high road to imitation as social glue" kuvaakin jo otsikollaan, että ihmiset itse asiassa imitoivat hyvinkin leimallisesti erilaisia stereotyyppejä. Esimerkiksi jos kiinalaisille naisille näytetään stereotyyppisiin naisiin liitettyjä asioita, he pärjäävät matematiikantesteissä hitusen huonommin. Ja jos kiinalaisille naisille näytetään stereotyyppisiin itämaisiin liitettyjä kuvia, he pärjäävät matematiikassa hitusen paremmin. Imitoimme mitä ihmeellisempiä mielleyhtymiä. Pienessä mittakaavassa stereotyypeistä tulee totta. Emme ole niin yksilöllisiä kuin luulemme. Ja tämänlaiselle käyttäytymiselle on syynä se, että evoluutio ei ole ohjannut genetiikkaamme Totuuteen, vaan hengissä selviytymiseen. (Se, että ihmiset ovat idiootteja on siis totuus, mutta kuitenkin puolitotuus.)

Siitä huolimatta en malta olla filosofioimatta sillä epätyypillisellä intellektuellilla puolella.

Sillä "Todellisuus on teoria" -blogi valitsee esimerkeiksi kolme ideologiaa ja niihin liittyvää stereotypiaa. "Vitun kommarit haluaa lisätä verotusta, saatanan anarkistit riehuu kaduilla tuhoten muiden omaisuutta ja kapitalistit sen kuin riistää!" Kun näitä ideologioita katsotaan "ulkopuolen sijasta sisältä", ne kaikki ajavat samaa asiaa. Vapautta. ; Tässä mielessä niitä voisi pitää jopa hyvin samanlaisina ideologioina. Toki pinnallinenkin tarkastelu näyttää että syynä on enemmän vapaus -käsitteen monimerkityksellisyys.

Karkeasti sanoen asiaa voi lähestyä jo stereotyyppien kautta ; (1) Kommunistit hakevat vapautta siten, että he vapautuvat riistosta. Tämä on vapautta jostakin. (2) Kapitalismi, etenkin sen uusliberaalissa muodossaan, hakee myös vapautta kontrollista, mutta sen sisällä sävyttyy vahvemmin se, että kontrollin puute tarkoittaa positiivista vapautta tehdä jotain asioita. (3) Anarkistit hakevat vapautta vandalisoimalla ja rikkomalla valtarakenteita jolloin he vapautuvat jostakin. (Usein eivät, koska he rikkovat asiaan liittyvän symbolin eivätkä asiaa. Heillä on tässä mielessä jopa liikaa abstraktia ajattelua.) Samalla he hakevat vapautta jostain. Yhteiskunnassamme tämä on usein jonkinlainen vapaus jostain turhautumisentunteesta.

Tässä mielessä kysymys on siitä että painotetaan positiivista vapautta ja negatiivista vapautta eri tavoin ja eri asioissa. Eroja on myös keinoissa. Tässä mielessä ideologiat eivät ole sama asia. "Vapaus" ei tässä mielessä heitä yhdistä, vaan käsitys vapaudesta heidät toisistaan erottaa. Tässä mielessä kommunismi, kapitalismi ja anarkismi eroavat - ainakin stereotyyppisissä muodoissaan - toisistaan sekä konnotaatioiltaan että jopa denotaatioiltaan. ~ Rationaaliselle mielelle denotaatiot korostuvat, mutta sosiaaliselta kannalta oleellisempaa on aiheeseen liittyvät konnotaatiot. Ja siksi vaikka ideologioilla olisi keskenään identtinen ideologinen jargon, ne voisivat sosiaaliselta kannaltaan olla oleellisesti eri jengejä.

Stereotyyppien käyttäminen on tietysti hieman huijausta.

Ylläoleva oli alustusta siihen miten Philip Pettit kirjoitti tuoreesti vapaudesta. Filosofisessa tutkielmassa hän ei käytä "klassista" jakoa jossa vapaus on joko positiivista vapautta tai negatiivista vapautta. Hän jakaa vapausmallit kolmeen osaan. Osaan jotka ikään kuin sattumalta alustin jo tuossa stereotyyppien kohdalla. Vapaus määritellään hänellä turhaumanvälttämiseksi (non-frustration) puuttumisen ja kontrollin puutteena (non-interference) ja dominoinnin puutteena (non-domination). Nimeäminen on minusta nerokasta, koska ne on kaikki kuvattu "jonkin puutteena" ja niillä kuitenkin katetaan klassisen negatiivisen ja positiivisen vapauden kautta määritellyt asiat. ; Sillä tosiasiassa klassinen jako on hyvinkin retorinen.

Kaltaiseni ihminen tekee sen minkä useimmat. ELi huomaa helposti malkan toisen silmässä. Siksi otan asian esiin hostiilin esimerkin kautta. Eräs, sanokaamme "oikeistolainen islamkriitikko", korosti että hän vihaa liberaaleja. Ja näki vapauden tässä hyvin tärkeänä erottavana käsitteenä. Hänelle liberalismi on "vapautta jostain" kun taas oikeistolaisuus on "vapautta johonkin". Tämä muuttui hieman erikoiseksi kun huomattiin, että vain aika pieni osa hänen islamkritiikistään kohdistui pyrkimyksiin sensuroida vaihtoehtoja. Toki hän moittii islamilaisten yrityksiä kieltää sianlihavaihtoehtoja hampurilaisista ja sitä miten islamilaista vapautta näyttää usein edustavan segregaationmakuisuus. Kuten se, että miehet eivät saakaan mennä tiettyyn aikaan uimahalliin koska siellä on "islamilaisten naisten vuoro". Mutta useimmiten ongelmana onkin se, että islamisaatio onkin jossain jossa islamilaisten positiivista vapautta lisätään ja tungetaan alueelle jossa niitä nykyään sensuroidaan. ; Samoin kun hän vastustaa kasvisruokavaihtoehtoa, toki tässä hän puhuu "säästöistä" joka vihjaa että vapaus jostain uudelleennimetään aina kun se nostetaan esille omassa agendassa.

Enkä tässä pilkkaa vaikka voisin ja kenties mieleni tekisi. Sillä tosiasiassa tämä on hyvin yleisinhimillistä. Etsiäkseni ortta omasta silmästäni minun tarvitsee vain huomata, että vaikka en pidäkään sekularismista, eli siitä että uskonto sensuroidaan katukuvasta, pidän kuitenkin jonkinlaista omaa rauhaa tärkeänä. Siksi maksimaalinen kristillinen vapaus johonkin muuttuu pahaksi "osallistuttamiseksi". Nähdäkseni jokainen ihminen joutuu käyttämään positiivisen ja negatiivisen vapauden kanssa jonkinlaista keskitietä.

Siksi pidänkin Pettitin lähestymistapaa hyvänä ja kekseliäänä. Se on lähes yhtä oleellinen jaottelutapa, kuin se, että tajuaisi että aina kun ihminen puhuu vapaudesta, hän puhuu myös vallasta. Molemmat ovat toki monisyisiä käsitteitä, mutta näiden monisyisyyksien takana on se, että ne ovat hyvin samanlaisella tavalla monisyisiä. ; Siksi monesti onkin niin, että väärän jengin vapauskäsitys on vallankäyttöä. (Vapaus kun on yleensä konnotaatioiltaan positiivista ja valta yleensä negatiivista.) Tämän huomion soveltaminen Pettitin näkemyksiin tosin palauttaa meidät siihen ikävään tosiseikkaan, että "Todellisuus on teorian" -blogaus oli perimmiltään oikeassa. Etiikka ja moraali, siis myös vapautta käsittelevä etiikka ja moraali, ovat usein enemmän tekosyiden etsintää siihen miksi voidaan tehdä niitä asioita joita halutaan ja välttää niitä asioita joista ei tykätä, kuin mitään objektiivisen hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden hakemista.

Ainut lohto tässä on oikeastaan vain siinä, että tämä iskee sosiaalisuuskeskeisen ja identiteettiin keskittyvän näkökulman ytimeen. Ja tämän ei tarvitse johtaa moraalirelativismiin. Se lähinnä näyttää että tietyt käsitteet ovat diskursseissa käytettynä yllättävän onttoja. Ja tämä taas ei ehkä niinkään aja postmodernismiin kuin osoittaa että postmodernistien lähestymistapa on ontto. Se johtaa postmodernismiin vain jos kaikki muutkin ovat yhtä onttoja. Jos ne eivät osu, tätä voi kutsua jopa postmodernismin kannalta ongelmalliseksi kritiikiksi.

Olen katkera, siis peitän sen toivo-optimismilla

"Mietin tässä sellaista, että ennen ajanlaskua rahoihin painettiin jumalten kuvia, kunnes niihin ruvettiin lyömään kuvia hallitsijoista - jotka olivat jumalia. Toiset sanovat, että ihminen on Jumalan kuva, mutta jossain mielessä voidaan sanoa, että raha on Jumalan kuva. Raha oli sidottu poliittiseen ja hengelliseen valtaan. Lisäksi raha oli sidottu hopeaan sekä sitten noin sadan vuoden ajan kultaan, kunnes rahan arvo on vajaan 40 vuoden ajan perustunut mielialoihin."
(Maailmanlopun ennusteita)

Kristillisyydessä on siitä erikoinen piirre, että se samanaikaisesti korostaa toivoa, lakaisee pahan ongelmaa maton alle ja korostaa Jumalan rakkautta. Ja seuraavassa lausessa puhutaan maailmanlopusta joka tulee. Ihmistä mahtavammat voimat tulevat ja sitten on itku ja hammasten kiristely. Maailmanloppu on tulossa kohta pian, ja ylöstempausta odotetaan jos ei tänään niin huomenna. On vaikeaa nähdä miten tämänlainen asennemaailma saadaan hyvin yhteen. Luulisi että rakkaus, hammastenkiristysmaailma ja toivo olisivat jotenkin keskenään ristiriidassa. Että tämänlainen maailmanloppua odottava maailma olisi katkera ja toivoton.

Toisaalta täsmälleen saman asetelman saa myös oikeistolaisesta talousajattelusta. Siinä näkökulma on kenties ylöstempausta odottaviakin lyhyempi. Asioita voidaan katsoa vain kvartaaleittain. Samanaikaisesti korostetaan että toivo, luottamus ja kulutus johtavat kasvuun ikuiseen. Ja että rationaalinen ostostentekijä ratkaisee kaikki ongelmat kuin oltaisiin näkymättömällä kämmenellä, jolla ei pelkää lintunen. Tai ainakaan kuluttaja. Samanaikaisesti puhutaan kuitenkin taantumasta, romahdustenpelosta. Maalaillaan kuvia siitä miten talous romahtaa. Ja sitten voidaan huomata, että romahdus tarkoittaa monesti sitä, että talouskasvu hidastuu. Tätäkin kontrastia on vaikeaa nähdä.

Ottamatta kantaa siihen miten todenmukaisia toivontäyteinen optimismi ja katastrofienpelko ovat voidaan nähdä miten ne liittyvät yhteen. Eli kumoamatta kristillisyyttä ja talousteorioita itsessään voidaan niille nähdä eksistentiaalinen rooli, joka niillä on riippumatta siitä mikä on näiden näkemysten totuusarvo. Se, mitä vauhdikas oikeistokapitalisti ja klassinen hymynaamapastori kahvikuppiensa takaa on elämänmyönteinen yksilöä tsemppaava optimismifilosofia. Tässä haetaan rohkeuden ja uskalluksen kasvattamista ihmisissä. Feministi tai vasemmistolainen voisi jopa sanoa että nämä filosofiat pyrkivät voimauttamaan yksilöitä. Tässä on vaikeaa nähdä pahaa. (Paitsi jos otettaisiin kantaa mekanismejen totuusarvoihin ja ne tuomittaisiin epätosiksi, mikä ei ole tämän pikku kirjoitelman aihe.)

Teologia että oikeistokapitalisti on januskasvoinen. Puhe on vähän sitä mitä kuulijakunta haluaa kuulla. Tarjolla on tarpeiden tyydytys, toiveiden täyttymys, joko vapautus tai jopa vapahdus. Tietyllä tavalla Suomessa on negatiivinen peruskulttuuri, jolle vastapainona positiivinen ajattelu saattaisi olla hyvää vastapainoa.

Kuitenkin samalla oikeistolaisella ja teologillakin ihmiskuva on helposti kyyninen. Kristinuskossa etenkin jos katsotaan pietistisiä suuntauksia ja katsotaan kalvinistien maailmaa tai ruvetaan tuijottamaan sitä, mitä sellaiset ihmiset jotka puhuvat "uudelleensyntyneistä kristityistä" tai "armolahjoitsa" ajavat, on perisynnin korostaminen. Ihminen on paha, likainen, huono. Nykytila on huono ja menossa päin persettä. (Rukoilkaamme.) Kapitalistit tunnistavat kuolemansynneiksi vain laiskuuden, uskovaisilla näitä on iso liuta lisää. Molemmat kertovat että synnin palkka on paitsi kuolema, niin myös yhteiskunnan tuho. Kapitalisti vaatii kasvua, joten nykytilaan ei olla tyytyväisiä. Optimismi onkin jotain muuta.

Kristinuskon suhde Harmageddoniin tuskin on mitään sellaista, jossa ollaan vain sivustakatsojia. Samoin pelottelu on "kapitalismissa" sen tärkein moottori joka kannustaa aktiivisuuteen. Voidaankin huomata, että molemmissa ajattelutavoissa ihminen on motivaatio-olento, joka on tyytymätön nykytilaan ja jota pitävät kasassa vain tulevaisuuteen projisoidut mielikuvat. Kapitalistille tätä asennetta heijastaa luotto ja talouskasvu, kristitylle pelastus ja armo. 

Sokrates olisi kaiken hänestä tietämäni mukaan ihmetellyt, miksi nykyhetken asenne nähdään positiiviseksi jos perimmäinen asia on eskapistinen ; Ihminen pakenee tällä hetkkellä käsillä olevia asioita - sen hyviä puolia ja huonoja puolia tasapuolisesti ignoroiden - ja miettii vain tulevaisuutta. Tulevaisuus on siis lohtu nykyhetkelle. Hän saattaisi kysyä jopa sitä, että olisiko tämä oikeasti mitään optimismia, vai olisiko se itse asiassa äärimmäistä pessimismiä ja nykytilaan tyytymättömyyttä joka vain naamioidaan isolla työllä joksikin muuksi. Niin, että koko elämänsä ihminen elää jossain muualla, jossain missä hän ei ole - ja jossa hän ei tavallaan koskaan tule fantasioitaan vastaavalla tasolla elämään - eli tulevaisuuteen. ; Aristoteles taas olisi saattanut olla montaa astetta suopeampi. Hänellehän ihminen oli onnellisuuteen pyrkivä teleologinen olento. Aristoteleen maailmassa telos, tarkoitus, suuntasi toimintaa kohti onnellisuutta ja luonnollista tilaa.

Ongelmana on vain se, että kristityn on helppo unohtaa se, että se jota Jumala on jo ankarasti kurittanut, sitä ei ihmisen pidä mennä lisää rankaisemaan. Kapitalistillekin saattaa helposti käydä sama mikä Sarasvuolle kävi. Yrittämiseen ja itsensä kehittämiseen ja positiivisuuteen ja rohkeuteen panostanut hyviin asioihin kannustava ja tukeva mies päätyi luomaan "Sisäisessä sankarissaan" järjestelmän, jossa epäonnistuminen oli yksilön vika. Talousajattelussa kunnon kansalainen ei valita, edes lopputilin tai pankrottiin menemisen kohdatessa. Sillä on yritettävä ja katsottava vain eteenpäin. Nykytilan huonon puolen havaitseminen olisi vain pettymyksessä rypemistä. Sellainen taas uhkaa ihmisen onnellisuutta ja huonona käyttäytymismallina se uhkaa koko yhteiskuntaa ja sen tärkeintä tukijalkaa, seuraavan kvartaalin talouskasvua.

Tämänlainen optimismi on pelottavaa. Ja kenties edellämainittu samankaltaisuus ajattelussa onkin johtanut siihen että vaikka Jeesus olikin köyhien puolella, niin oikeistolainen rikas tuntuu olevan se joka konservatiivisuuden lisäksi kannattaa innolla sekä vapaata taloutta että kristinoppia. Kuitenkaan tätä ei voi nähdä samaksi kuin "kapitalismikritiikki". Sillä vastaavaa optimismia löytyy muualtakin. Ei ole vaikeaa löytää oppisuuntia jotka hylkäävät epäonnistumiset ja kärsimykset väliaikaisina ja joissa on pidettävä silmät luotuna kohti Palkintoa. Esimerkiksi kommunistit harrastivat suunnitelmataloutta, jossa suunnitelmia oli vaikeaa kuvata sellaisilla sanoilla kuin "älykäs". Kuitenki Neuvostoliiton kurjuuden tai Kiinan väkivaltaisuuksien ympäröimää kommunismia asenteiltaan optimistisempaa oppia on vaikeaa keksiä.

Tätä kaikkea miettiessä ei voi sanoa oikeastaan muuta, kuin että antiikin kreikassa Diogenes hylkäsi omaisuuden ja meni asumaan ruukkuun. Häntä kutsuttiin kyynikoksi. Nykyajan maailmassa Kontulan roskaämpäriin muuttava näyttäisi hippioptimistilta. Ja lisäksi jos asuisi ruukussa, olisi todennäköistä että joku päivä Diogenes päätyisi roska-auton lavalle puristimeen. Lyhyeen jäisi elämä. Siinä ei voisi sanoa Kontulan eksotiikassa vierailevalle presidentille, että mene pois, peität aurinkoni. Sikälimikäli Sauli Niinistö ehtisi moikkaamaan ennen roska-auton saapumista, hänelle täytyisi kenties mainita, että kannustinpuheillaan hän peittää onnellisuuteni toivollaan. Vastaavaa viestiä voi tietysti lähettää hyvin hyvin monelle muullekin.

---

Niin kauan kuin briteillä on 10 punnan setelissä Charles Darwin, on meillä vielä toivoa!

Ihmisen välinearvo

Vasemmistolliberaalit korostavat usein ihmisen itseisarvoa politiikanteossa. Esimerkiksi työttömyyskorvausta oikeutetaan tällä. Oikeistokonservatiivisessa maailmassa on tavallisempaa korostaa ihmisen välinearvoa politiikanteossa.  Tässä ytimessä on se, että ihmiset tuottavat yhteiskunnalle jonkun määrän rahaa ja kaikki muu - koulutus ja vastaavat - ovat ensi sijassa sijoittamista tähän päätavoitteeseen. Työttömyyskorvaustakin tavallaan maksetaan siksi että ihminen ei kuole nälkään vaan pääsee töihin jolloin kyseessä on sijoutus. Tai vähintään pysyy laiskana kotona sen sijaan että rupeaisi rötöstelemään jolloin kyse on riskien minimoimisesta.

Tästä päästään pieneen huomioon siitä mitä panostaminen tarkoittaa käytännössä. Uusia ihmisiä on helpohkoa tehdä. Väestönkasvu esimerkiksi monissa kehitysmaissa muistuttaa siitä että uusia ihmisiä saadaan aikaan seksillä. Tässä mielessä ihmisen korvattavuusarvo on yllättävän pieni. Tämä tarkoittaa huonoa välinearvolle. Oikeistokonservatiivi joutuu tunnustamaan ihmisoikeudet mitättömyydeksi. Tai sitten huomaamaan että välinearvo ei ole oikea tapa katsoa ollenkaan.

Tai sitten hän yksinkertaisesti huomaa että vaikka ihmisen alullesaattaminen on helppoa ja hauskaa mutta yhden uuden ihmisen kasvattaminen työtätekeväksi edes kohtuullisen mielenterveeksi aikuiseksi on uskomattoman työlästä ja kallista. Eri ihmisiin on investoitu eri määrä rahaa osalla hyödyt ovat lyhyemmän matkan ja pienemmän riskin alla. ; Oikeistokonservatiivi huomaa että on hassua puhua ihmisten tasa-arvoisuudesta. Välinearvo nostaa eriarvoisuuden väistämättä esiin. Tämä toimiikin oppimattomiin työttömiin luusereihin juuri kuten halutaan. Tämä ei yllätä koska tämän argumenttimaailman perusteluun tämä koko konsepti on alkujaan kehitettykin.

Siinä on kuitenkin erikoinen sudenmutka. Nimittäin abortti. Koska aikuiset ihmiset tuottavat yhteiskunnalle eri määrän rahaa kuin lapset ; Aikuiset ovat heti työvalmiita, lapsissa osa kuitenkin kuolee ennen työikää. Ja tälle aikuisten heti saamalle tulolle voidaan soveltaa aivan normaalia diskonttauksen ja korkovaatimusten käsitteistöä. Tästä saadaan lopputulos jossa paitsi hyvätuloiset, niin myös aikuiset ovat taloudellisesti kannattavampia. Lopputuloksena on se, että abortti on varsin ongelmaton toimenpide, koska no, uusia korvaavia sikiöitä saa panemalla kun kuu on täysi ja muna kypsä.

Kuitenkin yleensä juuri oikeistokonservatiivit ovat aborttia vastaan ja liberaalivasemmistolaiset sen puolesta. Aborttikysymyksessä kuitenkin tiivistyy kysymys siitä mikä on ihmisen arvo ja missä vaiheessa hän alkaa olemaan ihminen. Sikiön välinearvo on yllättävän pieni, siihen liittyvät investointivaatimukset suuria ja tuoton odotusarvo kyseenalainen.

Labour: Otsasi hiessä sinun on leipäsi ja sirkushuvisi osteltava

Syntiinlankeemuskertomuksen kohdalla keskitytään yleensä suuriin abstrakteihin teemoihin. Mietitään syntiä, kuolevaisuutta ja vastaavia mahtipontisia sanoja. Luultavasti ennen keskeisempiä ovat olleet kuriositeetit ; Ihmisiä on vaivannut elämän raskaus ja synnytystuskat. (Joihin huvittava yksityiskohta : Englannin kielen labour tarkoittaa sekä synnytystuskia että työntekoa.) Syntiinlankeemus kertoo tarinan miksi työ on raskasta. "Otsasi hiessä sinun on" ... Tällä on tietysti oma vaikutuksensa esimerkiksi Weberiläisessä "luterilaisessa työmoraalissa". Nykymaailmassa olemme jossain määrin etääntyneet tästä puolesta, keskitymme abstraktimpaan puoleen.

On kenties hupaisaa huomata, että vaikka Karl Marx ajatteli uskonnosta jopa tiukemmin kuin minä - se oli ooppiumia kansalle - hänkin näki työn hyvin samalla tavalla. Siksi alun kommunistit taistelivatkin sitä ajatusta vastaan että proletaatille annetaan vapaa-aikaa vain jonkinlaisena huoltotoimenpiteenä ; Proletaatin vapaa-aika oli porvarille uusintamista. Eli vapaa-aikaa tarvittiin vain sen takia että se oli kokonaistuotannon kannalta parasta. Koska ilman lepoa "ei synny riittävää tulosta", annettiin sitä lepoa että saadaan maksimoitua työteho. Silti Marxillakin ihminen oli ensi sijassa työtätekevä ihminen. (Vapaa ei ollut tavallaan edes sen takia että ihminen ei ole robotti. Vaan vapaa-aika oli verrannollinen jonkun masiinan huoltotöihin.)

Nykyisin vasemmisto ei enää aja juuri ollenkaan samoja asioita kuin vanhana aikana. Syy on tavallaan se, että merkittävissä määrin kommunismin alkuperäisistä ja oleellisista tavoitteista on jo onnistuttu. (Tai ne on havaittu irrelevanteiksi.) Täsä kohden kommunismi onkin kohdannut sen ongelman mikä vaivaa hieman kaikkia tasa-arvo-, ihmisoikeus-, ja muita vastaavia järjestöjä ja ideologioita. ; Kun asia saadaan korjattua, lakkaa tavallaan oman olemassaolon merkitys. Moni ei jää lepäämään laakereillaan, vaan yksinkertaisesti "vaihtaa taistelun kohdetta". Siksipä vasemmistokin on ajoissa älynnyt siirtyä ns. kulutuskapitalismin kritiikkiin. ; Orjuuttavan patruunan sijasta vastustajana onkin ihmisiä abstraktimmalla tavalla orjuuttava markkinatalous.

Ongelmat ovat muuttaneet luonnetta. Voidaan sanoa että nykyään vasemmisto valittaa enemmän "first world problemseista" kuin ennen.
1: Voidaan sanoa että ne ovat kiipineet Maslown tarvehierarkiassa askeleen - tai parikin - ylöspäin. Tässä ei ole kysymys siitä että tämä muutos olisi jotenkin halveksittavaa automaattisesti. On toki totta, että riskinä tässä prosessissa on ongelmien trivialisoituminen. Mutta ongelmien trivialiteetti liittyy tavallaan kontekstista ; Muistan kuinka Päiviö Latvus osuvasti kritisoi hyväntekeväisyystyötä tekeviä jotka olivat selvästi korjaamassa ongelmia "ensimmäisen maailman näkökulmasta". He esimerkiksi ensimmäisenä yrittivät saada tietoliikenteen kuntoon alueilla joissa nälänhätä ja väkivaltaiset konfliktit olivat relevantein ongelma. Kun ihminen on kuolemassa ripuliin, häntä ei varsinaisesti hyödytä mahdollisuus katsoa pianoa soittavia kissoja YouTubesta - tai edes sivistyneemmin BBC:n uutisia. Toki länsimaat voivat viedä teknologista osaamista, ja tehdä tässä valtavan suuria muutoksia, mutta ongelmilla on aina tilannekohtainen relevanssi. Täällä Suomessa kunnon laajakaistan saaminen kylään voikin sitten olla ihan oikeasti yhteiskunnallisestikin merkittävä vaikutus. Se kun vaikuttaa vaikka muuttoliikkeeseen ja auttaa ylläpitämään sitä "elävää maaseutua" jota moni nostalgisesti arvostaa. (Osa toki ei.) Kysymys ei ole siitä onko journalismi tärkeää, onko tiedonjako tärkeää. Relevanssi on katsottava suhteessa kokonaisuuteen.
2: Antiikin kreikkalaiset olisivat varmasti pitäneet muutosta oleellisena. Sillä heillä elämä oli jaettu kahteen osioon. Heillä elämässä oli bios ja zoe. (1) Zoe -elämän puutteiden korjaaminen Marxilaisen kommunismin kovaa ydintä ; Tässä haetaan elämää, jossa kysymys on eloonjäämisestä, konkreettisemmista välttämättömyyksien saamisista, jaksamisesta. (2) Bios taas on ideologista, poliittista ja mielekkyyttä korostavaa elämä, jossa ytimessä on vapaus ja vastaavat hyveet.

Itse asiassa Suomessa on toki yhä töitä joissa on ihan älyttömän pitkiä päiviä ja raskasta työtä - olenpa itsekin tehnyt sellaisia - mutta noin karkeasti ottaen meillä on melkoisen paljon vapaa-aikaa. Kun katsoo blogimaailmaa ja vastaavia, voi huomata että vapaa-aikaa on melko paljon. Ihmiset prosessoivat ja kirjoittavat. Tarkalleen ottaen tämä koskee pääasiassa normaalia työtä. Johtotehtävissä tilanne on muuttunut. Ja muuttajana on itse asiassa juuri tietoliikenne. Kännykkä tekee tilanteen sellaisiksi että ollaan teoriassa koko ajan tavoitettavissa.

Voidaankin sanoa että ammatit voidaan jakaa karkeasti "töihin" ja "uriin". Työtä tekevällä on tietty tuntimäärä ja työ erottuu vapaa-ajasta hyvinkin vahvasti. Voit lokeroida. "Uralla" taas saattaa olla että päivässä on vähemmän varsinaista raatamista, mutta tämä jakautuu omituisesti ; Olet koko ajan valmiina ja varautunut. Kännykkä voi yht'äkkiä soida lauantaiaamuna. Nimen omaan uratyylisten ammattien varjopuolena onkin se, että työtä ja vapaata on lähes mahdoton erottaa toisistaan. Ja tämä ei koske mitään "filosofiammatteja" joissa voi olla vaikeaa erottaa sitä onko kirjastossa lueskelu tai kauppajonossa mietiskely norkoilua vai työntekoa. Tämä koskee juuri sitä "isot palkat ja kova vauhti" -ammattikuntaa. ; Onkin kenties hieman huvittavaa että proletaatti on saanut vapauden ja ylhäisö joka ennen kestitti vuorineuvoksia kotonaan ja kutsui tätä suhteiden ylläpitämiseksi on tavallaan menettänyt koko vapaa -ajan konseptin. 

Ja tästä seuraa toinen erikoinen puoli. Nimittäin se, että markkinatalouden kritiikki on jotain joka on oikeastaan relevanttia vain "modernille yläluokalle". Kun Timo Soini selittää että intellektuelli vasemmisto ei nykyään oikein välitä karvaperseduunareista, hän on tässä kohden tavallaan oikeassa. Intellektuellien ajama kapitalismikritiikki kun ei oikeastaan kosketa heitä. Mainitut ongelmat ja vaikeudet osuvat parhaiten niihin ihmisiin joilla on kohtuulliset tai hyvät palkat - niitä ihmisiä joilla on urat. Kun puhutaan kerskakulutuksesta tai siitä että ihmiset juoksevat tavaran perässä, tämä ei oikeastaan kosketa kovin monia ihmisiä.

Toki jos vertailukohdaksi haetaan kehitysmaat, voidaan suurin osa länsimaisista ihmisistä saada suoranaisiksi kerskatörsäreiksi. Mutta jos asiaa katsotaan kontekstissaan, voidaan huomata että ihmisillä on kehitysmaita paljon suurempi potentiaali törsäämiseen. Ja keskimäärin tätä jätetään käyttämättä. Jos katsotaan mitä ihmiset tekevät vapaa-ajallaan, he eivät käy ostamassa uutuuksia. Ihmiset harrastavat. Tähän toki liittyy esineiden kerääntymistä, mutta asenne niihin ei ole kulutuskapitalistinen.

Otetaan vaikka äärimmäisen pinnallisena aiheena nähdyt käsityöblogit, ruokablogit ja vastaavat. ;
* Moni liberaali tiedostava vasemmistolainen näkee ne jonain jossa yksilöt korostavat olevansa kuluttajia. Että hyvinvointia haetaan lifestylestä. Tällöin ideana olisi se, että omaa hienostunutta makua korostetaan erilaisin ulkoisin merkein. Keskiluokka siis esimerkiksi matkisi yläluokkaisia piirteitä ja korostaisi statustaan.
* Kuitenkin tosiasiassa usein näissä on kysymys aivan muusta. Kysymys on siitä että ihmiset pitävät tämän asian tekemisestä. Ja he jakavat tuotoksiaan toisten kanssa. Jaettu resepti on kenties valtavirtakulttuuria, mutta se ei ole erottautumisen merkki. Se päin vastoin jakaa asioita jotta muut pääsevät nousemaan "samalle tasolle". Kysymys on enemmän tasapäistämisestä kuin kiipimisestä. Tämäkin olisi toki markkinatalouden ongelma ja täten liberaali kritiikki saa tilaa.
* Mutta tosiasiassa esimerkiksi vaateblogi tai ruokablogi muistuttaa yllättävästi useimmiten - siis silloin kun niissä ei ole selvää ideaa jossa blogi tuottaa rahaa tekijälleen - harrastelijataiteilijoita. Heille itse tekeminen on se pääasia. Taulu on sivutuote joka päätyy mahdollisesti ullakolle tai muualle. Tästä toki voi seurata se, että harrastelijataiteilijan talo on perunkirjoitusten painajainen koska kaikkialla on pieniä taideteoksia. "Sälpeomaisuutta". Mutta juuri tämä sälppeen kerääntyminen tarkoittaa sitä että kyseessä ei ole markkinatalouskapitalismi jossa omaisuus on väline onnellisuuteen ja että tätä onnellisuutta haetaan ostamalla lisää kulutustavaroita heti kun uutuudenviehätys katoaa. Tämänlainen sälpe tarkoittaa sitä että onnellisuus liittyy itse tekemiseen. Harrastelijataiteilija ja ruokablogisti päin vaston edustaakin Marxilaista ihannekuvaa työtä tekevästä ihmisestä. Jossa ihminen identifioituu tekemiseensä ja nauttii tästä.

Kulutuskapitalismin ytimessä on se, että tekeminen on väline onneen. Ja esine on onnen lähde. Tässä ajattelutavassa asiallisena huomiona onkin se, että oikeasti esine ja omistaminen ei tuo onnea. Että uutuudenviehätys karisee joka tapauksessa. Ja näin ollaan noidankehässä jossa yritetään ostaa itsensä onnelliseksi. Tämä kritiikki on osuvaa, niin osuvaa ja ilmiselvää, että oikein kukaan ihminen ei näytä uskovan siihen. Ja siksi kulutuskapitalisteja ei juurikaan ole. Suurin osa ihmisistä tekee työtä tavalla johon liittyy vapaa-aika. Ja vapaa-ajallaan hän harrastaa. Ja tässä tekeminen on itseisarvoinen ydin ja jos sivutuotteena tulee esine, se on korkeintaan välinearvoisessa suhteessa siihen tekemiseen. (Itse suosin sellaista harrastmista joka ei jää lojumaan nurkkiin. Miekkailu on mainio tapa "rakentaa katedraaleja ilmaan", seurauksena ei ole esinekerääntymistä jota perunkirjoituksiin joutuvat sitten kiroilisivat.)

Mutta kulutuskapitalismia pitää moittia - sehän on kaikkien lempivihollinen.

Ja tämä ei ole pelkkää vasemmiston ja liberalismin moittimista. Sillä fakta on että kulutuskapitalismia moittivat melkein kaikki. ; Erikoista kyllä myös konservatiivit - ja etenkin he- ovat siihen liittyvien piirteiden vastustajia. Sillä itse asiassa konservatiivien olkiukkomielikuva liberaalista - se, jossa epämääräinen hahmoton ja ideaalinsa hukannut liberaali arvotyhjiöi ja ilmentää hienostuneisuuttaan pinnallisin keinoin - on perustaltaan kulutuskapitalismikriittinen. Liberaali avoimuus kun redusoituu tässä mielikuvassa melko pinnallisesti siihen että syödään etnisiä ruokia, hallitaan vieraita kieliä, ja kyetään sietämään monia oman kulttuurin vastenmielisinä pitämiä asioita ja tapoja. Liberaali avoimuus on siis sitä että voidaan pukeutua jännästi ja käyttäytyä röyhkeästi, ja suopeus onnistuu vain sen takia että kaikki ihmiset ovat niin helvetin pinnallisia että aidot konfliktit ja syvät kulttuuriset yhteensopimattomuudet lakaistaan pinnan alle.(Vasemmistolaisella kielellä : Tämä pinnallisiin piirteisiin keskittyminen unohtaa syvärakenteen erot.)

Itse asiassa voidaan sanoa että nykyään kaikki vastustavat kulutuskapitalismia. Eräässä mielessä tämä on turha taistelu. Kahdetsa syystä : Osalta paikoista se on jo voittanut ja käytännössä vaihtoehtoja sille ei näissä kohden ole. Ja muilta paikoilta se on kätevä vihollinen lähinnä siksi että kaikki vastustavat näitä piirteitä ja oikein kukaan ei seuraa tai halua seurata niitä. Tämä on siitä kätevä vallankumous, että niin kauan kuin teeskentelemme että vihollinen on olemassa, meidän ei tarvitse keksiä taas uutta vihollista tai "ajautua tyhjään raukeamiseen".
1: Suoraan sanoen vasemmistointellektuellismin markkinatalouskritiikki on yhteiskuntaa edistävä arvo lähinnä siinä että osa sen sijaan haluaa purkaa rakenteita jotka johtaisivat siihen että palaisimme tilaan jossa Marxin kritiikki olisi relevanttia jälleen. (Ja kornia kyllä vaikka ongelmat eivät ole relevantteja, näistä "saavutettuja etuja" purkavista puheista ei itse asiassa ole edes pulaa.)
___1.1: Tosin tässä on yksi poikkeus. Tietyt rakenneratkaisut pyrkivät kasvattamaan tuloeroja. Tämä taas tunnetusti haittaa yhteiskuntarauhaa. Tämä ongelmisto ei kuitenkaan koske "osta esine jotta olisit onnellinen" -elämäntapaa vaan työn ja palkkauksen suhdetta. Joka taas saa paljon näkyvyyttä. Vasemmistolainen dissaa, konservatiivi dissaa ja klassinen kristitty näkee tässä ahneuden synnin. Ja siksi tästä on tullut kaikkien vihollinen, pinnallisuuden ja kulutuskriittisyyden demoni.

Kulutuskapitalismi on rikkaiden luksusta. Ja sen ongelmat osuvat lähinnä näihin samoihin rikkaisiin. Enemmistö ei siitä edes välitä. Heitä käännyttämään onkin kehitelty ja osteltu kaikenlaisia kannustuskonsultteja. He ovat ainoita jotka myyvät onnellisuuskäsitettä ja ohjaavat ihmisiä kannustumaan kohti kulutuskapitalismia. Ongelmana vain on se, että nämä "virkistyspäivät" ja "kokoukset" ja "kannustusseminaarit" joita töissä pidetään ovat itse asiassa työntekijöille jotain aivan muuta. Eivät he usko niitä ympäripyöreitä lässytyksiä joissa pitäisi kannustua työnteosta palkkainsentiivillä. Ihmiset tietävät kyllä tätä paremmin itse mikä heidät tekee onnelliseksi, se, että löytyvät vaikkapa "paskankannosta" (tai mikä heidän työnsä sitten onkaan) uusia onnellisuuspiirteitä vai siitä että tuottavat keskinkertaisista aiheista tehtyä kliseistä soopaa internetblogiinsa. (Jälkimmäisestä, kiitos vaan.) Nämä seminaarit ovatkin siitä erikoisia, että niissä ihmiset laittavat korvia kiinni ja miettivät juuri muita asioita. Ne ovat sitä että vapaa-aikaa tuodaan lisää töihin. (Ja tästä maksetaan oikein palkkaa.) Lopputulos on lähinnö ironinen. Ja iskee suoraan vasten tätä vihollisista irrelevanteinta, kulutuskapitalismia. Jokainen onnellisuuskonsulttiluento työpaikalla on voitto laiskuudelle.

Nykyajan yhteiskuntakritiikin ongelmana on se, että jos klassisen kulutuskapitalismin synti on ahneus ja laiskuus yhdistettynä, on nykymaailmassa kritiikin kohteeksi valittavana lähinnä joko (1) uraatekevä ahkera mutta ahne tai (2) työtä tekevä downshiftaaja, laiska mutta vähään tyytyvä ihminen. (+) Kuitenkin 1 -tyypin ihminen näkee että laiska pummi haluaa riistää omaisuutta, jotta hän täyttäisi kulutuskapitalismin negatiivisen ihmiskuvan. Ja 2-tyypin ihminen taas näkee että uraohjus ei tee edes töitä vaan lonnii nurkissa työajalla ja kuulemma vetää vapaa-ajallaan amfetamiinia. Jotta hän olisi kulutuskapitalistisen ihmiskuvan demoni.

Uskoisinkin, että työtä ja puurtamista koskeva kieli kumpuaa perinteestä. Kristillinen maailmankuva on sävyttänyt keskustelua työstä, jos ei suoraan raamatunlainauksin, niin ainakin sieltä kumpuavin sanonnoin ja jäsennyksin. Tämä johtaa paitsi siihen että työ kenties muotoutuu niitä mukaileviksi, niin varsinkin siihen että kuvaus ja kohde eivät usein kohtaa. ; Tilanne on hieman kuten kartesiolaisen dualismin kohdalla. Maallisetkin ihmiset, jotka eivät omasta mielestään erota mieltä ja ruumista, tuntuvat käsittelevän aivoja kuin ne olisivat kartesiolainen sielu. Eli olisimme aivoja ruumiissamme ja näiden välillä olisi jokin ero. Jäsennustapa tulee kulttuurista. Ja se ei vaikuta siihen että koemmeko epäkartesiolaisesti että liikutamme päätä, sen sijaan että pääkeskeisesti ajattelisimme että muu ruumis ja muu maailma heiluu. Se vaikuttaa vain kieleen. Skeemamme eivät vain vastaa arkikokemuksia, mutta puhumme niistä kuin ne vastaisivat.