"Todellisuus on teoria" -blogissa kirjoitettiin siitä miten ihmiset sekoittavat ihmisten yksittäisiä ismejä yleisnimiksi. Teksti on minusta siinä mielessä hieno, että siihen ei oikein kannata lisätä mitään. Se tuo yhden idean esille ja esittelee sen hyvin tiiviisti. Ylimääräinen on joko toistoa tai sitten hämmentää keitosta niin että selkeys katoaa. Ajattelin kuitenkin vähentää selkeyttä ja lisätä redundanssia.
Blogauksen perusidea, joka on enemmän kuin puolitotuus, on se, että identiteettimerkeistä syntyy leimaavia ja virheellisiä yleistyksiä. Niitä syntyy kun "sekoitetaan yleisnimet erisnimiin. Käytetään jotain abstraktia yleisnimeä kuten ateismia pelkkänä jonkin heimon tai jengin tunnuksena. Sitten siihen jengiin voi liittyä tai erota jos haluaa, riippumatta siitä uskooko jumaliin vai ei." Tämäntapainen virhe on kategoriavirhe, joita tehdään usein määritelmien kohdalla ; Usein määritelmässä on erilaisia attribuutteja. Ja joskus nämä attribuutit ikään kuin vahingossa muuttuvat samaksi kuin määritelmän ydin. Asia sekoittuu ominaisuuksiinsa. Blogisti yhdistää tämän kyvyttömyyteen käyttää logiikkaa ja abstraktia ajattelua. "Teenkin ennustuksen, että ihminen jota transvestiitin on helpointa huijata on ihminen, joka uskoo, että esim anarkisti on sellainen musta-asuinen huivipäinen, joka heiluttaa anarkistilippua ja hakkaa ehkä lätkämailalla ikkunoita rikki. Näillä ihmisillä on vaikeuksia ymmärtää abstrakteja käsitteitä. Ovat heikkoja matematiikassa, logiikassa ja kielissä. Heille ryhmät ovat konkreettisia. Ryhmätunnus on jo heidän käsityskyvyn rajoilla."
Olen itse kirjoittanut samantapaisesta ongelmista esimerkiksi jalkapallon fanittamisen kautta. Ytimessä ei ole kuitenkaan logiikka tai vaikeus. Syynä on se, että ihminen on sosiaalinen eläin ja nämä jengitunnukset ovat sosiaalisia tunnuksia. Dijkstgerhuis on tutkinut tätä aihetta ja klassikon asemassa oleva "Why we are social animals: The high road to imitation as social glue" kuvaakin jo otsikollaan, että ihmiset itse asiassa imitoivat hyvinkin leimallisesti erilaisia stereotyyppejä. Esimerkiksi jos kiinalaisille naisille näytetään stereotyyppisiin naisiin liitettyjä asioita, he pärjäävät matematiikantesteissä hitusen huonommin. Ja jos kiinalaisille naisille näytetään stereotyyppisiin itämaisiin liitettyjä kuvia, he pärjäävät matematiikassa hitusen paremmin. Imitoimme mitä ihmeellisempiä mielleyhtymiä. Pienessä mittakaavassa stereotyypeistä tulee totta. Emme ole niin yksilöllisiä kuin luulemme. Ja tämänlaiselle käyttäytymiselle on syynä se, että evoluutio ei ole ohjannut genetiikkaamme Totuuteen, vaan hengissä selviytymiseen. (Se, että ihmiset ovat idiootteja on siis totuus, mutta kuitenkin puolitotuus.)
Siitä huolimatta en malta olla filosofioimatta sillä epätyypillisellä intellektuellilla puolella.
Sillä "Todellisuus on teoria" -blogi valitsee esimerkeiksi kolme ideologiaa ja niihin liittyvää stereotypiaa. "Vitun kommarit haluaa lisätä verotusta, saatanan anarkistit riehuu kaduilla tuhoten muiden omaisuutta ja kapitalistit sen kuin riistää!" Kun näitä ideologioita katsotaan "ulkopuolen sijasta sisältä", ne kaikki ajavat samaa asiaa. Vapautta. ; Tässä mielessä niitä voisi pitää jopa hyvin samanlaisina ideologioina. Toki pinnallinenkin tarkastelu näyttää että syynä on enemmän vapaus -käsitteen monimerkityksellisyys.
Karkeasti sanoen asiaa voi lähestyä jo stereotyyppien kautta ; (1) Kommunistit hakevat vapautta siten, että he vapautuvat riistosta. Tämä on vapautta jostakin. (2) Kapitalismi, etenkin sen uusliberaalissa muodossaan, hakee myös vapautta kontrollista, mutta sen sisällä sävyttyy vahvemmin se, että kontrollin puute tarkoittaa positiivista vapautta tehdä jotain asioita. (3) Anarkistit hakevat vapautta vandalisoimalla ja rikkomalla valtarakenteita jolloin he vapautuvat jostakin. (Usein eivät, koska he rikkovat asiaan liittyvän symbolin eivätkä asiaa. Heillä on tässä mielessä jopa liikaa abstraktia ajattelua.) Samalla he hakevat vapautta jostain. Yhteiskunnassamme tämä on usein jonkinlainen vapaus jostain turhautumisentunteesta.
Tässä mielessä kysymys on siitä että painotetaan positiivista vapautta ja negatiivista vapautta eri tavoin ja eri asioissa. Eroja on myös keinoissa. Tässä mielessä ideologiat eivät ole sama asia. "Vapaus" ei tässä mielessä heitä yhdistä, vaan käsitys vapaudesta heidät toisistaan erottaa. Tässä mielessä kommunismi, kapitalismi ja anarkismi eroavat - ainakin stereotyyppisissä muodoissaan - toisistaan sekä konnotaatioiltaan että jopa denotaatioiltaan. ~ Rationaaliselle mielelle denotaatiot korostuvat, mutta sosiaaliselta kannalta oleellisempaa on aiheeseen liittyvät konnotaatiot. Ja siksi vaikka ideologioilla olisi keskenään identtinen ideologinen jargon, ne voisivat sosiaaliselta kannaltaan olla oleellisesti eri jengejä.
Stereotyyppien käyttäminen on tietysti hieman huijausta.
Ylläoleva oli alustusta siihen miten Philip Pettit kirjoitti tuoreesti vapaudesta. Filosofisessa tutkielmassa hän ei käytä "klassista" jakoa jossa vapaus on joko positiivista vapautta tai negatiivista vapautta. Hän jakaa vapausmallit kolmeen osaan. Osaan jotka ikään kuin sattumalta alustin jo tuossa stereotyyppien kohdalla. Vapaus määritellään hänellä turhaumanvälttämiseksi (non-frustration) puuttumisen ja kontrollin puutteena (non-interference) ja dominoinnin puutteena (non-domination). Nimeäminen on minusta nerokasta, koska ne on kaikki kuvattu "jonkin puutteena" ja niillä kuitenkin katetaan klassisen negatiivisen ja positiivisen vapauden kautta määritellyt asiat. ; Sillä tosiasiassa klassinen jako on hyvinkin retorinen.
Kaltaiseni ihminen tekee sen minkä useimmat. ELi huomaa helposti malkan toisen silmässä. Siksi otan asian esiin hostiilin esimerkin kautta. Eräs, sanokaamme "oikeistolainen islamkriitikko", korosti että hän vihaa liberaaleja. Ja näki vapauden tässä hyvin tärkeänä erottavana käsitteenä. Hänelle liberalismi on "vapautta jostain" kun taas oikeistolaisuus on "vapautta johonkin". Tämä muuttui hieman erikoiseksi kun huomattiin, että vain aika pieni osa hänen islamkritiikistään kohdistui pyrkimyksiin sensuroida vaihtoehtoja. Toki hän moittii islamilaisten yrityksiä kieltää sianlihavaihtoehtoja hampurilaisista ja sitä miten islamilaista vapautta näyttää usein edustavan segregaationmakuisuus. Kuten se, että miehet eivät saakaan mennä tiettyyn aikaan uimahalliin koska siellä on "islamilaisten naisten vuoro". Mutta useimmiten ongelmana onkin se, että islamisaatio onkin jossain jossa islamilaisten positiivista vapautta lisätään ja tungetaan alueelle jossa niitä nykyään sensuroidaan. ; Samoin kun hän vastustaa kasvisruokavaihtoehtoa, toki tässä hän puhuu "säästöistä" joka vihjaa että vapaus jostain uudelleennimetään aina kun se nostetaan esille omassa agendassa.
Enkä tässä pilkkaa vaikka voisin ja kenties mieleni tekisi. Sillä tosiasiassa tämä on hyvin yleisinhimillistä. Etsiäkseni ortta omasta silmästäni minun tarvitsee vain huomata, että vaikka en pidäkään sekularismista, eli siitä että uskonto sensuroidaan katukuvasta, pidän kuitenkin jonkinlaista omaa rauhaa tärkeänä. Siksi maksimaalinen kristillinen vapaus johonkin muuttuu pahaksi "osallistuttamiseksi". Nähdäkseni jokainen ihminen joutuu käyttämään positiivisen ja negatiivisen vapauden kanssa jonkinlaista keskitietä.
Siksi pidänkin Pettitin lähestymistapaa hyvänä ja kekseliäänä. Se on lähes yhtä oleellinen jaottelutapa, kuin se, että tajuaisi että aina kun ihminen puhuu vapaudesta, hän puhuu myös vallasta. Molemmat ovat toki monisyisiä käsitteitä, mutta näiden monisyisyyksien takana on se, että ne ovat hyvin samanlaisella tavalla monisyisiä. ; Siksi monesti onkin niin, että väärän jengin vapauskäsitys on vallankäyttöä. (Vapaus kun on yleensä konnotaatioiltaan positiivista ja valta yleensä negatiivista.) Tämän huomion soveltaminen Pettitin näkemyksiin tosin palauttaa meidät siihen ikävään tosiseikkaan, että "Todellisuus on teorian" -blogaus oli perimmiltään oikeassa. Etiikka ja moraali, siis myös vapautta käsittelevä etiikka ja moraali, ovat usein enemmän tekosyiden etsintää siihen miksi voidaan tehdä niitä asioita joita halutaan ja välttää niitä asioita joista ei tykätä, kuin mitään objektiivisen hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden hakemista.
Ainut lohto tässä on oikeastaan vain siinä, että tämä iskee sosiaalisuuskeskeisen ja identiteettiin keskittyvän näkökulman ytimeen. Ja tämän ei tarvitse johtaa moraalirelativismiin. Se lähinnä näyttää että tietyt käsitteet ovat diskursseissa käytettynä yllättävän onttoja. Ja tämä taas ei ehkä niinkään aja postmodernismiin kuin osoittaa että postmodernistien lähestymistapa on ontto. Se johtaa postmodernismiin vain jos kaikki muutkin ovat yhtä onttoja. Jos ne eivät osu, tätä voi kutsua jopa postmodernismin kannalta ongelmalliseksi kritiikiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti