Stoalaisina ilman todellisuudentajua

Optimistit ovat ärsyttäviä. Tämä on itse asiassa sen verran yleinen reaktio, että optimistien puolella tämä tiedostetaan. Jari Sarasvuo on esimerkiksi tunnettu siitä miten hän suhtautuu kriitikoihinsa.

Fantasiakirjailija Vera Nazarian kertoo "The Perpetual Calendar of Inspiration" -kirjassa optimismin puolustuksen. Hän aloittaa huomiolla "People who are too optimistic seem annoying." Hän jatkaa että tässä on kysymys vääränlaisesta optimismista. "This is an unfortunate misinterpretation of what an optimist really is." Hän korostaa että optimisti ei ole denialisti, sokea tosiasioille tai elämän julmille tosiasioille. "An optimist is neither naive, nor blind to the facts, nor in denial of grim reality. An optimist believes in the optimal usage of all options available, no matter how limited. As such, an optimist always sees the big picture. How else to keep track of all that’s out there? An optimist is simply a proactive realist." Hän jaotteleekin optimismin ja pessimismin ongelmanratkaisukeskeisyyden kautta "An idealist focuses only on the best aspects of all things (sometimes in detriment to reality); an optimist strives to find an effective solution. A pessimist sees limited or no choices in dark times; an optimist makes choices." Lausumassa on jotain joka taatusti kelpaisi Jari Sarasvuolle.

Itse, näin tunnettuna kyynisenä synkistelijänäkin, kykenen huomaamaan että usein pessimismillä myydään apaattisuutta ja korostetaan omaa uhristatusta jossa kaikki mahdolliset ongelmat ovat jonkun muun syytä. Tämä on valinnan ja vastuun pakoilua. Ja tässä mielessä Nazarian ja Sarasvuo ovatkin hyvin oikeassa.

Lisäksi optimismi ymmärretään hyvin usein väärin. Tästä hyvänä esimerkkinä on Leibniz ja hänen "paras mahdollisista maailmoistaan". Voltairehan pilkkasi tätä mallia hyvinkin klassisen pahan ongelman kaltaisilla argumenteilla. Niissä ideana on se, että maailmassa on ikäviä asioita, jotka eivät vastaa niitä paratiisihaaveita joita ihmisellä on. Leibnizin maailmassa näin ei ollut. Kenties osuvamman - toki hitusen virheellisen mutta kuitenkin vähemmän väärän - tulkinnan saisi jos Leibnizin "paras mahdollinen maailma" tulkittaisiin "ainoana maailmana" ; Korostuisi ainakin se, että Voltaire oli idealistisempi kuin Leibniz. Ja siksi Voltairen kritiikki oli vähemmän relevanttia kuin mitä ensi vilkaisulla voisi luulla.

Kuitenkin myös pessimismi ymmärretään usein väärin. Pessimismi rinnastuu helposti likimain ainoastaan Schopenhauerin tyylinen todellisuuspakoiseen asketismiin, jossa omat halut nähdään  - vähän buddhalaiseen tapaan - jonain jossa elämäntahto ohjaa halujen avulla ihmisen kärsimään. Siksi todellisuutta paetaan ja halut minimoidaan jolloin syntyy ongelmia välttävä passiivinen asenne.

Kuitenkin jos katsomme kyynistelyn historiaa, voitaisiin hakea apua stoalaisuudesta. Siinä fortuna oli asioiden ytimessä. Kukaan ei ole tässä maailmassa immuuni epäonnenpotkuille. Tämän taakse nähtiin kohtalonomainen, täysin deterministinen ohjailu jossa kohtalo ohjasi ihmistä taviolla jotka olivat ihmisen itsensä kontrollin ulkopuolella. Stoalaisuuden ideaalissa ei kuitenkaan lannistuttu. Siinäkin tehtiin se mikä voitiin ja muu oli fortunan huomassa.

Ja tässä mielessä passiivinen pessimisti on idealisti samaan tapaan kuin stereotyyppinen optimisti ei tunnusta elämän rajuja realiteetteja ja on siksi idealisti. Molemmista löytyy myös pragmaattinen puoli.
1: Tosin usein tätä "pragmaattisuutta" käytetään omituisesti. Moni optimisti kannustaa ja väittää että he eivät ole todellisuutta kieltäviä. Mutta he kuitenkin tosiasiassa vähättelevät ongelmia ja suhtautuvat maailmaan hyvinkin naivin idealistisesti. Rehellisesti sanoen tämä ei ole pelkästään optimismissa ; Pragmatismin perusongelma näyttää aina olevan se, että se toimii "piiloideologisesti". ; Pragmaattisuutta ja ideologiattomuutta korostavat utilitaristiset konservatiivit ovat tunnettuja siitä että he eivät muista sitä että utilitarismissa "hyöty" on määriteltävä ennen kuin sitä kohti voidaan mennä. Ja että tämä on idealistinen valinta.

Se, mikä minua itseäni ärsyttää optimisteissa on se, että he ovat käytännössä stoalaisia ilman todellisuudentajua.

Sillä kun katsomme maailmaa, voimme huomata että silloin jos meillä on pieniä huolia, hakeudumme mieluummin optimistien pariin - tämä toimii ja psykologiatieteen mukaan se toimii juuri olemalla idealistista, todellisuuspakoista, positiivisuutta jossa mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja ei käsitellä realistisesti. He saavat meidät hyvälle tuulelle. Emme hakeudu pessimismin pariin jurottamaan, koska tämä latistaisi tuulemme. Kuitenkin sitten kun ongelmat pahenevat, ei voida olla huomauttamatta siitä että optimismi on haitallista masennuksessa. Optimistit pahentavat ongelmaa, ihan psykologiatieteen valossa. Jos isoissa vaikeuksissamme menemme optimistin luokse, teemme hallaa itsellemme. ~ Kaltaiseni kyyninen realisti sanoisi asian niin, että optimisti ratkaisee ongelmasi jos sinulla ei oikeasti ole mitään ongelmaa. Pessimististä ei ole hyötyä edes silloin. Ja pahinta on se, että jos sinulla on ongelma, voit aina optimismilla sitä pahentaa. Ja että optimismista on sitä vähemmän hyötyä mitä enemmän sitä apua tarvitsisi.

Siksi en siedä esimerkiksi eräässä nyt nimeltä mainitsematta jäävästä naistenlehdestä napattuun ideaan, jossa optimismia korostettiin arvokkaana koska optimistit onnistuvat olemaan stoalaisen asenteensa avulla illuusioita puhkovia. Että jos ravintolan hidas palvelu ärsyttää, optimisti voi helpottaa oloa paljastamalla oman ärsyyntymisen pikkumaisuudeksi. Tämänlainen optimismin vaikutus on toki mielestäni totta, mutta se toisaalta juuri alleviivaa sitä että optimismin korostaminen kaikissa elämän ongelmissa muuntuu helposti ongelmien vähättelyksi. Jotkut ongelmat ovat omaa pikkumaisuutta, ensimmäisen maailman ongelmia. Aitojen katastrofien rinnastaminen näihin pikkumaisuuksiin on kuitenkin syvä ja halveksuttavaa suhteellisuudentajuttomuutta.