Melkein todellinen skotti

Ihmiset muuttuvat harvemmin nuoremmiksi. Tätä prosessia valvotaan usein kalenterin avulla. Sen mukaan täytän tänään 30 vuotta. (Tämä on fyysinen ikä. Henkinen ikä on 3. Olen siis hyvin nuorekas.) En yleisesti ottaen välitä syntymäpäivistä, eikä ajatus siitä että on juuri sen ikäinen että voisi periaatteessa juuri ja juuri näytellä teini-ikäisiä amerikkalaisissa saippuasarjoissa ole järin innostava noin yleensäkään ottaen.

Siksi en oikeastaan odottanut tai halunnut minkäänlaisia lahjoja. Tai oikeastaan tietenkin halusin lahjoja, koska pidän niistä aina, olen juuri sillä tavalla ahne että ilmainen esine kiinnostaa ja innostaa.

Vaatekaappini täydentyy kuitenkin skottiruudullisella pyyhkeellä. Tässä syynä on se, että suihkussa käyminen on minulla jonkinlaista meditaationkaltaista toimintaa. Siksi voi olla sellaisiakin päiviä että käyn 3 kertaa suihkussa for nothing. Siksi on tavallista että minut voi nähdä kotona pelkässä pyyhkeessä. Skottiruudullinen pyyhe on siksi vaatekappale. Ja asiaankuuluvasti tässäkin kiltissä alla on sama mitä skottilaisillakin.

Tuskaa, Toivoa ja Toiseutusta.

Tämänlaiset lahjat ovat tietysti hiema humoristisia. Ja kuten komiikassa ylipäätään, tässäkin taustalla on monia elementtejä. Niiden huumori rakentuu saman tapaisella kaavalla kuin "Monty Pythoneista" ja monesta muustakin tutulla John Cleesellä. Hän on "Fawlty Towers" -DVD -boksin ekstroissa olevissa haastatteluissa kuvannut komiikan luonnetta. Hänen mukaansa komiikassa on aina ripaus kärsimystä, optimismia ja etäännyttämistä.
1: Siksi esimerkiksi seksivitsit naurattavat vaikka ne eivät ole oikeastaan kovin hauskoja. Niissä aiheen ahdistavuus johtaa vieraille vesille ja mukavuusalueen ulkopuolelle.
2: Tragediassa tuska on usein vääjäämätöntä. Kärsimys kulminoituu siksi niissä epätoivon kautta. Sen sijaan komediassa on mahdollista tarjota onnellinen loppu. Sen kärsimys voi olla irrelevanttia tai ratkeavaa mallia. Liika lopullisuus ja mahtipontisuus tuottaa kärsimyksestä tragedian, joten komediassa tämänlaisia asioita kannattaa välttää.
3: Hahmojen sympaattisuus on liiallisuuksissaan ongelmallista. Sillä usein vitsien taustalla on jonkinlainen kaksinaamaisuus, teeskentely tai typeryys. Hahmot siis joko toimivat valehdellen tai typeryyksissään. Jos tämänlaisiin samastuu liikaa, syntyy helposti komedian sijasta puhdasta draamaa. Hahmot koetaan niin itsen kautta, että niitä ei enää osata nähdä hassuina vaan säälittävinä tai pelottavina. Siksi komedioissa tahti on tärkeä ; Juonen on mentävä ripsakkaasti eteenpäin että henkilöt eivät ikään kuin kerkeä tarttua tilanteeseen ja muuttamaan etäännytyksen sijasta samastumista. Usein tämä johtaa myös siihen että komedioiden hahmot nähdään jollain tavalla sympaattisina. Siksi komediahahmot ovatkin usein jollain tavalla aivan kamalia, sellaisia jotka samassa pöydässä saisivat vastustusta ja vihaa. Mutta kun kyseessä on komedia ja kieroilusta seuraa usein epäonnistumisia, heidät koetaan parempina kuin he ovat. Samastuminen muuttaisi heidät pahoiksi.

Samasta syystä skottiruudullinen pyyhe on komediallinen. Siinä on ahdistava alastomuuselementti, johon tarjotaan jonkinlaista ratkaisua jossa on mukana toivon hiven. Samalla siinä on pieni vinoileva sävy, joka antaa lahjalle "kolmannen persoonan näkökulman" ja tämä etäännyttää. Lahja on tavallaan myös antajalle. Muita lahja kenties huvittanee enemmän kuin itseäni, koska en osaa etääntyä itsestäni.

Vaikea taito

Ironia ja sarkasmi ovat vaikeita konsepteja. Platonin kohdalla ironian määritelmä on esimerkiksi harvinaisen heikkolaatuinen. Hän määritti sen likimain muotoon "Sanoo yhtä ja tarkoittaa toista". Ironian kreikankielninen alkuperä (είρωνεία) tarkoittaakin yksinkertaisesti teeskentelyä. Hegel suhtautui (tosikkona) ironiaan kammottavuutena, joka on epärehellistä, valheellisuutta, kehitystä haittaavaa, tuhoisaa ja repivää. Se oli siis jotain jota piti totaalisesti välttää.

Ironian ja sarkasmin erottaminen toisistaan onkin sitten vielä vaikeampaa kuin mitä niiden määrittelyyn ja hyväksyntään. Monesti ironiaa ja sarkasmia pidetään jopa synonyyminä. Kuitenkin olen kuuluut esimerkiksi seuraavia erotuskeinoja jotka kertovat kenties jotain olennaita ironian ja sarkasmin eroista.
1: Ironia on sitä että sanoo päinvastaista kuin mitä tarkoittaa ja tuo tämän esiin (implisiittisesti tai eksplisiittisesti). Sarkasmi on sitä että sanoo mitä tarkoittaa, liioittelee tätä, ja tuo tämän (implisiittisesti tai eksplisiittisesti) esiin. Ironia on siis "negatiivin ottamista" ja sarkasmi "kontrastin lisäämistä".
2: Ironia on abstraktimpaa mutta sarkasmilla on selvä kohde, jota voidaan tulkita jopa uhriksi.
3: Ironiassa huumori ja hauskuuttaminen on korostettua. Sarkasmissa myös provokaatio ja suututus on tärkeässä roolissa.
4: Ironia on se, jota sinun kanssasi samaa mieltä tekevät sanovat ja joka huvittaa itseäsi. Sarkasmi on sitä, mitä vastustajasi tekevät sinulle.
5: Ironia on mustaa huumoria, sarkasmi on ilkeää huumoria.

En usko että yksikään näistä kuvaa koko ironian ja sarkasmin välistä eroa. Mutta niiden kautta siitä saa irti jotain olennaista ja ironisuudesta, sarkastisuudesta sekä niiden suhteesta toisiinsa.

Kuulemani mukaan suomalaiset ovat hyviä erottamaan ironian ja sarkasmin toisistaan. USA:ssa käsitteet ovat yhteenliittyneempiä kuin täällä. Tämä tarkoittaa sitä että "finnit" erottelevat ja luokittelevat tätä osaa ja suuri osa tämäntapaisesta vitsailusta hujahtaa amerikkalaiselta yleisöltä "yli hilseen". Toisaalta suomalaisia vaivaa tietty vakavamielisyys ja he itse asiassa huomaavat ironian ja sarkasmin läsnäolon hyvinkin harvoin. Asiat otetaan enemmän kuin ne sanotaan. Toisin sanoen amerikkalainen tunnistaa usein että "now I got my brain raped" mutta ei tiedä kuinka se tapahtuu. Suomalaiset huomaavat vain "vakavimmat aivoraiskaustapaukset", mutta kun havahtuminen on tehty, analyysi siitä mitä tapahtuu onnistuu kyllä.

---

Kirjoittajaa inhottaa puhua ihmisistä ja huumorintajusta keskiarvoina ja eksaktina asiantilana, mutta hän ei tekisi niin jos olisi siitä aidosti pahoillaan.

Kyynelehtimistä ja stalkkerinrakkautta

Kun Suomessa tai maailmalla tapahtuu katastrofi, näyttää yleisenä strategiana olevan se, että asiasta kauhistellaan. Itkunsekaisia kannanottoja siitä miten katastrofi oli niin kauhea että pilasi ihmisen päivän, alkaa suorastaan tulvimaan.

En suoraan sanoen ole oikein ymmärtänyt tätä reagointia. Tästä malliesimerkiksi haluaisin ottaa onnettomuuden muutama vuosi sitten. Konginkankaalla kuoli läjäpäin nuoria onnettomuudessa. Ihmiset surivat tätä hyvinkin näkyvästi. Ihmiset jotka eivät olleet koskaan tavanneet tai tunteneet näitä nuoria esittivät surunvalitteluja voimakkaaseen sävyyn joka suoraan sanoen ihmetytti. Samoin prinsessa Dianan kuolema nosti varsinaisen murehtimisaallon.

En minäkään tietysti näitä pitänyt minään riemunaiheena, mutta etenkin Konginkankaan kohdalla koin vahvasti että läheisten surua halvennettiin tirkistelyasenteella jossa ventovieraiden suru ei ollut myötäelämistä vaan mahtipontista ja pömpöösiä teatteria jonka taakse aito suru jäi tyystin näkymättömiin tai piiloon. Koin lehtimyllytyksen ja julkisuuden mahtipontiset kyynelehtimispuheet siis ennen kaikkea aitoa surua halventavana. Sivullinen otti ylpeyksissään mediatilan. Kuolleiden läheiset ja heidän surunsa jäi sivuosaan. Minua vitutti.

Kouluampumisista en puhu tässä yhteydessä, koska ne iskivät minuun kohtuullisen kovasti. En osaa keskustella aiheesta objektiivisesti ; Minulla oli kuitenkin astetta voimakkaampi syy kyynelehtimiselleni, olennainen kriteeri joka tekee minun tilanteestani erilaisen kuin Konginkankaan tapauksesta ; Tapaukset iskivät "mutkan kautta" minuun ja lähipiiriini. Etelä -Suomessa oli paljon ihmisiä joiden kaveri tai kaverin kaveri tai sukulainen menetti henkensä. Tämä on henkilökohtaista, omaan elinpiiriin osuvaa, surua.

On itse asiassa psykologinen tosiasia, että ihmisten murhe seuraa "ex poste/ex ante" -sääntöä. Tapahtuma on sama, mutta se tunteeko uhria itse muuttaa reagoinnin. Läheisiä surraan syvemmin kuin ventovieraita. Minun tapani suhtautua on normaali.

Dianan kuoleman surumeemi taas on hieman ymmärrettävä, koska Diana oli julkisuuden hahmo, jonka monet kokivat tuntevansa. Kun on lukenut henkilökohtaisesta elämästä tuhannesta lööpistä, tuntuu kuin ihminen olisi itselle jotenkin tuttu. Dianan kohdalla surtiinkin tätä median rakentamaa pinnallista mielikuva-ihmistä eikä sitä oikeaa ihmistä siellä lööppien takana. Tämä on siis psykologisesti ymmärrettävämpää kuin Konginkankaan murehtiminen. Toki tässäkin on taustalla vakava symbolinen sekaantuminen ; Kertoo jonkinlaisesta mediakriittisyyden ja itsereflektion puutteesta sekoittaa julkisuuskuva ihmiseen. Identiteetti ja persoona ovat kuitenkin hieman eri asia. Murehtijat kokevat tuntevansa Dianan koska ovat tunkeneet nenäänsä hänen elämäänsä liiaksi - paparazzien vaikutus kuolemassa tekee heistä ja heidänkaltaisistaan mutkan takaa osasyyllisiä siihen katastrofiin jota he nyt itkevät. Jonkun pitäisi kertoa heill että he vitut mitään Dianaa tunteneet, ja että tunteet joita he ovat liittäneet Dianaan olivat pelkkää stalkkerinrakkautta. ; Siksi Dianan murehtiminen ei vituttanut, mutta hänen kyynelehtijänsä synnyttävät sellaista ylenkatseellista sääliä jota ei ole kovin eettistä tunnustaa julkisesti jossain blogissa.

Ylimenevä kauhistelu tuntuukin jonkinlaiselta teatterilta. Ihminen joka haluaa siirtää huomion katastrofista siihen miten eettinen ja herkkä ihminen hän on, voi hyvinkin järjestää pienen esityksen. Toisaalta jossain mielen pohjalla kaikertaa sekin, että jossain kenties on joku joka näyttää teeskentelijältä ja joka kokee maailman ilman "keskiverron ihmisen" ex poste/ex ante -tilaa. He voisivat kokea asiat sinällään eettisinä. Tämän jälkeen ajatus kuitenkin siirtyy siihen, missä pumpuloidussa tynnyrissä tämänlaiset ihmiset joutuvat elämään jotta eivät murheissaan kyynistyisi tai tappaisi itseään. Sitten tajuaa että tämänlaisen ihminen olemassaolo ja hengissä selviäminen vaikuttaa niin epätodennäköiseltä yhdistelmältä, että ei ole todennäköistä että ihmiskunnan historian aikana on ollut ainuttakaan sellaista ihmistä.

Eksistentialistin orjuutusansa

Eräässä vitsissä Sartre menee kahvilaan ja tilaa kahvin. Hän haluaa sokeria mutta ei kermaa. Pian tarjoilija tulee kertomaan että tilauksen kanssa oli ongelma ; Kerma oli loppunut. Heillä kuitenkin oli maitoa, joten tarjoilija kysyi kelpaisiko Sartrelle, että kahvi tarjottaisiin maidotta. Sen he voivat jättää laittamatta kahviin.¹Tämä on kuitenkin pienin paradoksi Sartren kahvilatuokiossa. Jean-Paul Sartre oli nimittäin suuri vapauden ystävä. Hän vastusti ihmisen itsensä ulkopuolelta annettuja kahleita, ja kannatti ajatusta että ihminen itse valitsee kahleensa. Hän otti tästä esimerkikseen kahvilan tarjoilijat. He ovat nopeita ja päämääräsuuntautuneita. He ovat ripeitä, yltiötäsmällisiä suorituksissaan - ja hieman liian kärkkäitä laskua kohtaan. Sartresta tämä tilanne oli huolestuttava. Se, että joku leikkii tarjoilijaa vaikka onkin ihminen, osoittaa että hän ei ole autenttinen. Eksistentialistissa tämä herättää jopa halua kysyä, että miksi ihminen huijaa itseään ja muita ihmisiä.

Eksistentialistilla on hyvät aikomukset. Hän haluaisi että tarjoilija kohdattaisiin ihmisenä.

Tässä on kuitenkin uusi ja suurempi ongelma. Ongelma alkaa itse asiassa jo siinä vaiheessa kun eksistentialisti astuu kahvilaan. Tämä on tekona kannanotto siihen, että hän haluaa tulla palvelluksi. Sartren mukaan juuri tämänlaisissa valintatilanteissa on merkitystä. Hänestä valintoihin tulisi suhtautua sisäisen pakon kautta yhtä tiiviisti kuin valinta olisi Jumalan normi. Sartre on kuluttaja jonka oikkujen varassa yrittäjä pomppaa. Boikotti on hallintakeino, joka näyttää valinnan. Sartre on omalla valinnallaan välineellistämässä tarjoilijaa.

Onkin hyvä huomata, että Sartre ei itse asiassa kritisoi kahvilan olemassaoloa. Hän moittii sitä että tarjoilijassa paistaa teeskentely. Ja se, että tarjoilija näyttää tekevän työtä. Häntä näyttääkin ärsyttävän ennen kaikkea se, että työ on näkyvissä. Tarjoilija muistuttaa olemassaolollaan välineellistämisketjusta. Sartre näkee kahlehdinnan, muttei omaa osuuttaan siinä. Ja ahdistuu siitä että tarjoilija joutuu teeskentelemään. Sartre olisi onnellinen jos tarjoilija näyttäisi spontaanilta. Sartre olisi ollut onnellinen myös vanhan ajan hienostopiireissä jossa työväki hoiti asiat valmiiksi. Kun gentleman aamulla heräsi, aamupala oli valmiina ja lehti silitettynä. Kaikki näytti tapahtuvan itsestään. Tästä ei synny gentlemannille välineellistämisen kokemusta. Tosiasiassa välineellistäminen on kuitenkin kovempaa, haastavampaa ja läpitunkevampaa. ~ Käytännössä Sartresta tulisi onnellinen jos tarjoilija teeskentelisi enemmän. Jos tarjoilija laahustaisi laskun ja hymyilisi aidonoloisesti koska se on toimenkuvassa, hän näyttäisi spontaanilta.

Sartren tapaisilla ihmisillä on ongelma. Joku voisi sanoa että he ovat liian rikkaita ja etääntyneet tosimaailmasta. He ovat kuitenkin vain liian snobeja. Nykyäänkään ei ole vaikeaa löytää ihmisiä joilla ei olisi tätä Sartren ongelmaa. He ovat fiksuja, kohtuullisen varakkaita. He ovat huolissaan välineellistämisestä ja puhuvat mukavia vastavuoroisuudesta ja sosiaalisesta kohtaamisesta. Mutta se, mitä heidän paheksuntansa ja pelkonsa tekee, on korkeintaan se, että välineellistäminen vahvistuu. Enää ei riitä että tarjoilija on eksakti ja laskuttaa oikein. Hänen täytyy lisäksi hymyillä vakuuttavasti. Ja noutaa lasku huomiotaherättämättömästi, niin ettei asiakas ahdistu siitä että toinen joutuu tekemään töitä. Tämä huomaamattomuus ja hienotunteisuus vaatii lisää teatteria.

Näiden ihmisten analyysissä reflektoidaan omia tunteita ja tuntemuksia joita tilanteesta tulee. Siksi välineellistäminen muuttuu kahvila-asiakkaan kokemuskeskeiseksi ; Kysymys ei ole vastavuoroisuudesta ja toisen tunteiden kanssa koetusta yhteydestä, vaan pelkästään analysoijan saamista tuntemuksista. Tässä tilanteessa ei asiakaspalvelijan tunne-elämä tai tosiasiat paljoa paina.

---

1 Anteeksi että pilasin vitsin kirjoittamalla sen. Tämän vitsin rytmiikka vaatii sen, että se kerrotaan suullisesti. Mieleni tekisi kertoa lukijalle, että olen pahoillani tapahtuneesta katastrofista. Mutta en ole. Tämä ei toki estä sanomista - asiantilahan tekisi sanomisesta vain teeskentelyä ja valehtelua - mutta en sano silti. Paitsi sen, mitä tuossa edellä jo sanoin..

Tonaalisesti värittynyt tulkinta naguaaleista.

Shamaaniksi nimeytyvissä ihmisissä ja ideologioissa on yleensä yksi erityispiirre ; Niissä kannatetaan esitystä, jonka mukaan he eivät seuraa mitään uskontoa. Silti heillä on tavallista törmätä erilaisiin uskonnollisiin konsepteihin. Tässä jutussa on näitä uskonnollisia konsepteja, joita shamanisteilla ei tietysti ole koska he eivät seuraa uskontoa.

Maailma jaetaan yliseen, aliseen ja keskiseen. Tästä saadaan maailmankuvalle rakenne. Tätä rakennetta kuvataan usein maailmanpuuna. Jonain, jossa tasot ovat samanarvoisia. Näin shamanistit katsovat usein että esimerkiksi kristinusko näkee osan totuudesta ja ylikorostaa jotain osia. Shamaanin tavoitteena on kyetä liikkumaan näiden tasojen ja maailmoiden välillä. Toinen ydinasia on vitalistinen näkemys siitä että kaikessa elävässä on henkistä. Jossain suuntauksissa mukana ovat myös kivet, joilla niilläkin nähdään osaksi tätä verkkoa. Shamaani ei erota siksi maailmaa kovinkaan pilkkoen. Tätä kautta onkin luontevaa että mikrokosmokseen (sisäavaruuteen) hyppäämisen nähdään vaikuttavan makrokosmokseen (koko universumi). ~ Sisäinen, ulkoinen, tuonpuoleinen ja tämänpuoleinen, ihmiskunta, eläinkunta ja kivikunta ovat kaikki yhtä ja näiden tasojen välillä pomppiminen onkin se koko jutun ydin.

Shamaanit korostavat usein sitä maailmanjakoa, joka löytyy Carlos Castanedan tuotannosta. Castanedahan jakaa maailman kokemisen kahteen osaan:
1: Tonaalinen näkemys, joka on arkielämän tapa kokea. Tässä on pohjalla yhdessä sovittu järjestys. Castaneda selittää että ihmiset kokevat tonaaliset asiat koska heille on lapsuudesta asti sanottu niin. Shamaanit kokevat että on tietyssä määrin hyväksyttävää että asiat määritellään sanoilla. Esimerkiksi kommunikaatio ja kanssakäyminen vaativat tämänlaista. Tonaalissa maailmassa on kaikki mikä voidaan nimetä. Maailma on tässä mielessä määritelty, eksakti ja tajuttava ja jaettava (objektiivinen). Castanedan mukaan tämä on kuitenkin rajoittunutta. Tonaalisuus ei ole totuus.
2: Naguaali on maailman tosiolemus, määrittelemätön voima joka virtaa energiaverkoissa. Mukaan saadaan jopa sanamaagisia ominaisuuksia ; Naguaalisen todellisuuden kautta voidaan myös vaikuttaa fyysiseen ympäristöön.

Castanedan ajattelu muistuttaakin monin paikoin postmodernistista ajattelua : Se, minkä Castaneda sanoo olevan tonaali, postmodernisti sanoo olevan sosiaalinen konstruktio, joka taas on pohjimmiltaan rajoittunutta ; Takaa löytyy epätotta, kuten valtapeliä ja intressejä sekä ihmisen määrittämää merkitystä. Myös Fenomenologian kaltaiset ajatukset ovat vahvasti läsnä ; Tajunnan ja rationaalisuuden katsotaan olevan vain prosessointia joka vääristää todellisuutta. Aito nähdään prosessoimattomana.
1: Tämän jälkeen shamanismi alkaa arkiolosuhteissa kuitenkin saamaan muotoja, joissa se näyttää olevan lähinnä loogista positivismia jossa kuvitellaan että +1 aisti antaa luvan olla totaalisen skientistejä. Kokeminen rinnastuu havaitsemiseen, ja tämän uskotaan ratkaisevan ongelmat joita loogisella positivismilla oli... Tämä on minusta hyvin hupaisaa. Tai olisi, jos se ei itkettäisi niin pirusti.

Ihmiskuvaa katsottaessa shamanismia ei voida lähestyä ilman että ihmisten energiatasoja käsitellään. Ytimessä on se, että hyvä shamaani on muutakin kuin metodi. Itse asiassa meditoinnin ja metodin sijasta monet korostavatkin oikeaa asennetta sekä pragmaattisuutta. Yleisenä näkemyksenä on, että ihmistä ympäröi hänen fyysistä ruumistaan laajempi tajunnallinen tila. Tämä taas ottaa vaikutteita kaikkialta ympäristöstään. Näin energiat virittyvät toisten ihmisten mukaan.
1: Tämä ei tietysti ole kovinkaan ihmeellistä : Jos joku hymyilee sinulle, se tarttuu ja jos joku murjottaa sinulle, tarttuu tämäkin tunnetila. Olemme sosiaalsia olentoja, jotka seuraavat vaistomaisesti ilmeitä ja eleitä. Paitsi aspergerit jne. joilla on vaikeuksia tässä. Itse asiassa prosessoinnin määrä on valtavaa ja sen voi havaita katsomalla miten huonosti autistit pärjäävät sosiaalisissa tilanteissa. Tavallinen ihminen ei koe prosessoivansa ja tarkkailevansa tiettyjä piirteitä tietoisesti, mutta tämä ei estä prosessointia tapahtumasta. Shamanistit katsovat kuitenkin astetta enemmän ; Ilmeet ja eleet ovat irrelevantteja vaan että tämä tapahtuu energioiden kautta.

Shamanistisen holismin kautta syntyykin mielenkiintoinen tuomitsemisjärjestelmä. Se synnyttää mahdollisuuden siihen että joku tuomitaan ilman että tämä voi oikeastaan tehdä yhtään mitään muuttaakseen asian.
1: Syynä on se, että moni kokee että he osaavat arvioida ihmisen energiatason, värin ja muut olennaiset piirteet. Eli he kykenevät näkemään suoraan minkälainen ihminen todella on. Tällöin muun näyttäminen hymyilyllä ja ystävällisellä käytöksellä määrittyy teeskentelyksi. Ihminen näyttää tonaalista kuorta mutta shamaani näkee ytimen.
2: Toisaalta pragmaattisuuden korostus johtaa siihen että jos jollakulla on energiatasot kunnossa, hän onnistuu, eli on ketterämpi ja mukavampi. Eli se että ihmiset kokevat jonkun karismaattiseksi on jo itsessään on vakuutus shamanismin toimivuudesta. Eli onnistuminen todistaa mielipiteet oikeiksi, totuudeksi pelkän käsityksen sijasta. (Jota pidän yleisenä ja huolestuttavana piirteenä.) Eli jos sinulla on energiatasot kunnossa, olet sosiaalisesti onnistunut. Tämä itse asiassa kannustaa manipulatiiviseen käyttäytymiseen, jossa haetaan suosiota ja vaikutusvaltaa nimen omaan teeskentelemällä. Kun tämä status on saavutettu, on käytännössä helppoa ryhtyä vallankäyttäjäksi. Onhan käytössä tehokkain mahdollinen väline: Näet suoraan jonkun epäluotettavaksi, huonoksi tai petturiksi.

Tämän riskin realisoituminen ei tietysti ole väistämätöntä shamanistisissa yhteisöissä. Kuitenkin sen syntyminen on vakava riski, eikä järjestelmässä ole suojelumenettelyä tälläisen varalta. Ryhmäpaine johtaa helposti tuomitsemiseen ja ignoraatioon, jonka edessä kohde on totaalisen voimaton. Tämän piirteen mukanaolo kuitenkin muistuttaa varsin konkreettisella tasolla siitä, miten shamanismi on uskonto vaikka sen piirissä usein kiistetäänkin se, että kyseessä olisi uskonto.

Ylikorostus

"Kättely vakiintui Länsi-Euroopassa tavalliseksi tervehtimistavaksi 1800 -luvulla. Kun ihmiset kohtaavat, heidän on tapana kätellä osoittaakseen, että heidän oikeassa kädessään ei ole nuijaa tai pitkää miekkaa, jolla he aikoisivat katkaista neuvottelukumppaniensa kaulan. ..."
(Pasi Heikura, "Samoilla linjoilla" ; "Heti kättelyssä")

Ihmiselämä on siitä erikoista, että usein asia nousee esiin vain yhteyksissä kun ilmiö on kyseenalaista. Näin esimerkiksi avioliiton kohdalla. Avioerotilastot näyttävät karuja lukemia, mutta silti avioliittoon mennään luottamushenkisyyttä korostaen. On mielenkiintoista miettiä kaikkia eronneita pareja, ja pohtia että ovatko nämä kaikki ihmiset olleet yltiöoptimistisia ja irrationaalisia. Vai ovatko he tienneet ongelmasta, ja juuri sen vuoksi korostaneet luottamuksen merkitystä ; Luottamusta nostetaan esiin harvoin niissä asioissa joissa riskejä ei juurikaan ole. Luottamuksen arvo tietysti näkyy eniten siellä missä asiassa on vaihtoehtoja.

Ritarikuvastossa tämä näkyy tietysti siinä että miekka on tuhoase. Siksi ritarillisuudessa tuhovoimaa kompensoidaan korostuneella etiikkanäkemyksellä. Juuri siksi että miekka tekee epämoraalisen toiminnan potentiaalisemmaksi. Ritarieetoksen takana ei siis ole se, että ritarit olisivat olleet poikkeuksellisen hyveellisiä, vaan enemmänkin se, että he olivat potentiaalisesti erityisen pahoja.

Etiketti sisältääkin tämän vuoksi rajotteita ja temppuja, jotka ovat muutakin kuin pelkkää kaunistelua ja teeskentelyä. Mukana on käytännöllisiä luottamuksen osoittamiskeinoja. (Kenties nykyään tarpeettomiksi keinotekoisuuksiksi muotoutuneita koska ajat ovat muuttuneet.) Luottamus perustuu tällöin pakotettuun epätoivotun tilanteen tekemisen vaikeuttamiseen.

"... Kun asioita alkaa tapahtumaan heti kättelyssä, kyse on vauhdikkaasta toiminnasta koska edes kuulumisia ei ole ehditty vaihtaa. Etelä-Euroopassa asiat harvoin tapahtuvat heti kättelyssä, koska siellä poskisuudelmat ovat tavallisin tapa osoittaa että kädessä ei ole miekkaa."
(Pasi Heikura, "Samoilla linjoilla" ; "Heti kättelyssä")

Kaksi neroa (Etenkin se toinen)

"luin viime yönä rakkauskirjeitä joita olen saanut ja lähettänyt. niistä paljastui hassu seikka: ihminen alkaa hölistä ylisanoja kynän varteen päästessään. rakkaus mystifioidaan koukeroisin kielikuvin, joita jatkuu rivikaupalla. parhaimmillaan ne ovat tuoreita ja liikuttavia, kauheimmillaan vain - kauheita."
("Unkuri", "Taukoamattomalla vuolaudella")

Shakespearea pidetään kovan luokan taiteilijana. Hänen vastaparikseen voisi laittaa toisen kovan luokan taiteilijan, Tolstoin. He ovat keskenään hyvin erilaisia.

Tolstoi on kenties "helpompi". Hän kuvastaa yleistä ihmisillä olevaa kuvaa siitä, miten nero toimii. Odotuksissahan taiteilija on emootiokeskeinen ja korostaa autenttisuutta. Luovuus nähdään jonain "mystisenä", jossa järkeily ei auta. Tolstoi halusi taiteessaan aitoutta, joka korostaa motiiveja. Hän kuvaakin hyvin mielenkiintoisia ihmisiä ja heidän mielensä kompleksisuutta. Mielenkiinto syntyy ulkoisen asioiden sijasta ihmisten sisällä olevista piirteistä. Tolstoin maailma onkin tavallaan "suoran ihmissilmän näkymättömissä". Hän tarjoaa hyvin syviä kurkistuksia ihmisten aitoon ja sisäiseen maailmaan.

Shakespeare onkin sitten hyvin toista maata. Toki hänetkin halutaan nähdä perinteisen taiteilijan muotissa. Mutta Tolstoi tiesi toisen. Tolstoi itse asiassa moittikin Shakespearea ; Tolstoista Shakespeare loi teeskentelevän vaikutelman ja häivytti ihmisten tunne -elämän ja motiivit tarinoistaan.

Shakespeare onkin nimen omaan "identiteettitaiteilija". Hän käsittelee hyvin usein ja toistuvasti sitä teemaa, että maailma jossa elämme on hyvin pinnallista. Näin käy kun hän "As you like it":issä vertaa ihmiselämää näyttelemiseen "All the world's a stage, and all the men and women merely players." Tai selittäessään "Romeo and Juliet":issa selittää ruusun hajun ja ruusun nimen suhteesta "A rose by any other name would smell as sweet." Tai sanoessaan "The Tempest":issä "And, like this insubstantial pageant faded, Leave not a rack behind. We are such stuff As dreams are made on, and our little life Is rounded with a sleep." Ihminen ja hänen roolinsa ovat Shakespearelle yhtä. ; Identiteettikeskittymisen kautta Shakespearen taitavuus voidaankin nähdä juuri teeskentelyssä. Hän häivyttää selkeät motiivit, jolloin syntyy monitulkintaisuutta. Näin syntyy pluralistinen näytelmä, joka voi näyttää eri kerroilla erilaiselta. Näin voidaankin sanoa että Shakespearella ei esitetä opettavaisia viisauksia. Päämääränä ei ole jokin lopputulos, vaan prosessi.

Shakespearen identiteettikysymykset ovat siitä mielenkiintoisia, että esimodernina aikana thteiskunta rakentui ulkopuolisen paikanmäärittämisen kautta. Ihmisellä oli Tarkoitus ja Velvollisuus. Toisin sanoen maailma oli hyvin identiteettikeskeistä. Sama näyttää olevan olennaista nykyisinä "postmoderneina" aikoina. Tolstoimainen romantiikka, valistuksen objektiivisuushenkisyyden vastakohta, sen sijaan keskittyy sisäiseen tunne-elämään. Korostaa maailman kahleista vapautumista (on subjektiivis-individualistisempaa).

Siinä missä Tolstoi näkee Shakespearen pinnallisuutena, Shakespearelainen muistuttaa siitä, miten rakkausrunot ovat usein autenttisia tunnekuvauksia, mutta ulkopuoliselle ne jäävät helposti kylmiksi. Näin voitaisiin sanoa että teinien rakkausrunot ovat erittäin autenttisia mutta silti - tai peräti siksi - huonoja.

Intressien peittelystä.

"There is some comfort in the emptiness of the sea, no past, no future."
("the Last Samurai")

Postmodernissa analyysissä tulee yllättävän usein vastaan tulkintoja kertojan tarkoitusperistä. Intressien löytyminen tekee lovea arvovallalle. Intressin löydyttyä mielipide -olipa sitten totta tai epätotta- muuttuu ymmärrettäväksi ; Annettu näkemys muuttuu totuudesta maailmankuvan kautta tehdyksi tulkinnaksi maailmasta.

Tämänlaisessa ajattelussa on euroopassa itse asiassa hyvin pitkät perinteet : Objektiivisuus ja subjektiivisuus on nähty paitsi tosiasioiden, myös tunteiden läpi. On tiedostettu että tunteet voivat sumentaa ajattelua, jolloin fiksukin mieli keksii kaikenlaisia tekosyitä. Ja toisaalta intressi voi antaa syyn valehdella vaikkapa poliittisen näkemyksen suosioonsaamisessa.

Tämä on toki ehdottomasti hyvä huomio. Ihminen ei kovin hevillä irrottaudu omista näkemyksistään ja on valmis keksimään ties minkälaista rationaalista puolivolttia välttääkseen kognitiivista dissonanssia. Kuitenkin liioiteltuna tämä muuttaa katsannon helposti siihen että likimain kaikki on vain intressien tahraamaa tulkintaa.

Postmodernistin kohdalla tilanne on johtanut aika usein siihen, että hän selittää omien motiiviensa puutteesta. Näin hän yrittää antaa kuvan siitä että hän on aikeiltaan puhdas ja autenttinen.

"Mostly, I’m treated with a kind of mild neglect, as if I were a stray dog, or an unwelcome guest. Everyone is polite. Everyone smiles and bows. But beneath their courtesy, I detect a deep reservoir of feeling."
("The Last Samurai")

Girardin mukaan tämänlainen kiistäminen on hyvä strategia jos on intressejä piilotettavaksi. Halujen kätkennässä teeskennellään kiinnostuksen puutetta. Girard korostaa sitä, miten tämä ei ole suoranaista selibaattia, jossa kielletään koko halu. Sen sijaan kysymys on siitä, että halu peitetään jotta sen tyydyttyminen saataisiin varmistettua.

Tämänlaisesta käsityksestä voisi ottaa esimerkiksi perinteisen siveysnäkemyksen mukaisen naimakaupan. Kun herrasmies näkee hienon ladyn ja hänelle tulee erektio, ei tätä tunnetta kannata näyttää. Suoran, spontaanin ja intressittunnustava ehdotus pikapanoista kannattaa jättää väliin. Sen sijaan kannattaa käyttäytyä kohteliaan pidättyväisesti ja käväistä kylässä jatkossa toistuvasti ja leipoa asiallisesti ja viileästi kunnon naimakaupat. Ovela "donjuan" voi jopa teeskennellä vaikeastitavoiteltavaa, jolloin hän alkaa näyttää kiinnostavammalta ladyn silmissä. Ideana ei tietenkään ole heittäytyä munkiksi ja selibaattiin, vaan varmistaa se että pääsee pukille. Ja vieläpä yksinoikeudella ; Spontaani ja luonnollinen piilotetaan jotta niiden mukaan saataisiin toimia.

Tätä kautta kaikki postmodernissa kirjallisuudessa olevat vilpittömyysesitykset voidaan nähdä potentiaalisina peittelyinä. Eli intressinä on intressienpeitto. Tämänlainen tulkinta on tietysti aivan yhtä mahdollinen kuin mikä muu tahansa.

"Because they come to destroy what I have come to love."
("The Last Samurai")

Olen toki sitä mieltä, että on helpompaa argumentoida ilman maailmankuvan tuomia lukkoja, jos aihe on itselle irrelevantti. Kuitenkin jos ajatellaan sitä, että asian eteen olisi kuitenkin tehtävä työtä, opiskeltava, punnittava argumentteja - ja muuta vastaavaa - tulee intressittömän toimijan kohdalla pääongelmaksi "miksi vaivautua"? Jos asiaan on intohimo, on siihen panostaminen tietysti paljon helpompaa. Ihmiset ovat aina myös tunneolentoja, ja ilman innostusta on vain tylsyyttä. Siksi intressien välttäminen voisi jopa johtaa siihen että alettaisiin sepeämään turhien asioiden ympärillä.
1: Ei millään pahalla, mutta ei niin hyvälläkään - joskus postmodernisteja lukiessa tulee mieleen että kenties tämä riski on jo monin paikoin toteutunut...

Voidaan kuitenkin ajatella, että tosiasiassahan oma maailmankuva ei itsessään vaikuta tosiasioihin. Siksi innostus ja rakkaus tehtyyn asiaan, joka paistaa useiden luonnontieteilijöiden teksteistä. Esimerkiksi Feynman oli selvästi innostunut asiastaan. Samanaikaisesti postmodernistit kirjoittavat viileän hienoja sanoja. Syyksi voidaan nähdä juuri se, että luonnontieteissä ratkaisee kaavat ja niiden käyttö. Sen sijaan postmodernistejen piirissä omien intressien salaaminen on tärkeää jotta omien näkemysten tulkintakenttä ei täyty intressisyytöksistä ja vie uskottavuutta siltä mitä sanoo.
1: Tämä sotii arki -ihmisten intuitiota vastaan ; Luonnontieteilijöitä kuvataan usein kylminä ja kaavamaisina. Postmodernisteja taas pidetään lämpimämpinä ja ihmisläheisempinä.

Itse en tietysti liene kovin yllättävä, kun edustan kantaa jossa omalla sitoumuksella ei ole oikeastaan kovin paljoa merkitystä. Sillä että viisautta rakastava rakastaa totuutta ei vielä pitäisi johtaa totuuden arvonalennukseen. En näe intresseissä, innostuksessa tai rakkaudessa itsessään mitään automaattisen huonoa. Pääasia on siinä onko asiat tehty hyvin ; Ihmisten sijasta pitää katsoa mitä perusteluja ja tutkimuksia he tuottavat. Keskiöön on nostettava asia, ei ihminen. Intressejensä sumentamakin voi olla oikeassa.

Oman maailmankuvan tuomat aukot omaan ajatteluun on muistettava, mutta ei ole mitään sellaista yleiskaavaa jossa joku professori voisi katsoa maailmankuvasi nimen ja tästä päätellä ehdottomasti "missä kohden olet puupää ja missä et". Oman mielen rooli on kuitekin ehdottomasti muistettava ; Siksi tärkeämpää onkin hyvä häviäminen. Se, että kykenee tunnustamaan virheensä ja ottamaan opiksi. Joskus se on mahdotonta, mutta hanskojen tiskiinlyöminenkään ei tätä muuta.

Se, että rehellisesti taistelee arvokkaana näkemänsä asian edestä on hienoa. Jopa väärässoleminen on hienoa. Jos on käyttänyt parhaita mahdollisia ajattelukeinoja joita asiaan on annettu, tulee suorituksesta olla ylpeä. Se on hyvä häviö, jos sen tajuaa ja tunnustaa. Muutenhan se on tietysti "teeskennelty voitto", joka taas ei ole eettisesti oikein minkään arvoinen.

I know you .. Or at least you know me.

Me kaikki otamme toisistamme selvää. Keskustelut, käytös ja muu ilmaisu kertoo meistä aika paljon. Esimerkiksi toisten blogeja lukiessa löytyy monenlaisia piirteitä. Jopa poliitikkoja arvioidessamme voimme tarkkailla heidän liikkumistapojaan luokittelu mielessämme. Kuitenkin monesti ihmiset teeskentelevät.¹ He esittävät jotain muuta, kuin ovat.

Internetin käyttökin tietysti heijastelee omaa persoonallisuutta. Mutta ihmiset voivat periaatteessa teeskennellä, joten rehellisyydenkin selvittämiseen luulisi olevan kiinnostusta. Blogejen kirjoittamista onkin tutkittu tämä asia mielessä vakavastikin. Tutkimuksessa oli käyty läpi 694 blogia, ja niiden kirjoittajia oltiin luokiteltu kyselyn avulla. Huomattiin, että vaikka ihmiset voisivat periaatteessa antaa itsestään idealisoidun kuvan, heidän sanavalintansa kertovat heidän luonteestaan.

Otan pari, mielestäni omaan blogikielenkäyttöön sopivaa luokitelmaa ; Esimerkiksi neuroottiset bloggerit kirjoittavat negatiiviseen sävyyn. Avoimuus taas yhdistyi siihen, että ihmiset käyttivät formaalimpaa kieltä ja pidempiä lauseita. Tutkimus ei vastannut perinteiseen kielen ja persoonallisuuden väliseen ongelmaan : Yhteys ei suoraan kerro vaikutuksen suunnasta. Kenties neuroottiset ihmiset näkevät maailman toisin ja alkavat siksi käyttämään negatiivista kieltä. Tai sitten negatiivinen kielenkäyttö muuttaa ihmisen suhtautumisen maailmaan vähemmän neuroottisesti.

Ratkaisu on sinällään olennainen, koska jos kieli johtuu neuroosista, on kielen korjaaminen pintasilausta, jolla teeskentelyllä peitetään ongelmaa ja se voi jopa pahentaa tilannetta, negatiivinen kielihän ja kirjoittaminen inhottavista asioista voi olla vaikkapa terapeuttista tilanteen käsittelyä. Jos suunta on toinen, kielenkäyttö voikin muuttaa ihmisen suhtautumistapaa ja se on täysin oikea ratkaisu ongelmaan.

Suunnasta ja parantamisen halusta voidaan johtaa erikoisia mietteitä, koska on havaittu että neuroottiset ihmiset ovat taipuvaisempia bloggailemaan kuin muut. Senkään kohdalla ei välttämättä tiedetä, mikä on syy ja seuraus. Kuitenkin, kaikesta epävarmuudesta huolimatta, neurootikon jättämät sanat kertovat vallitsevan tilan.

---

1 Lause on ihan lähellä poliitikkojen mainintaa, mikä ihmeellinen yhteensattuma, joka ei kuvasta järjestön eikä sen jäsenten mielipiteitä.

Ma gavte la nata!

"Ex faece urinaque et inter utraque haec elementa nascimur. Pikkuhädästä ja isosta sekä niiden lomasta me syntynehet olemma."
(Markus Kajo, "Kettusen paluu: Ihmisen käsikirja")

"X -filesissä" on jakso nimeltä "Arcadia". Siinä kuvataan kaupunkiyhteisöä, joka on hyvin siisti. Kaikki on esteettisesti miellyttävää ja alueen sääntökirja kieltää kaiken mauttoman, kuten pinkit puutarhakoristeet, koripallotelineet ja muut vastaavat. Alueella pyörii myös kuonasta ja jätteistä koostuva hirviö, joka tappaa ne jotka eivät noudata alueen sääntöjä. Normit on tehty toteltavaksi ja kaikkien meidän parhaaksi, koska tottelemattomuus tappaa.

Tarina voisi olla perinteinen "Jörö -Jukka", jossa komennetaan kuuliaisuuteen. Siinähän sormenkynsien leikkuu oli tärkeää ettei sormia katkota. Tukka on hyvä pitää lyhyenä että niitä ei raasteta. Arcadia kuitenkin muistuttaa pikkumaisuudesta. Se ovatko postilaatikot juuri samaa tiettyä valkoisen sävyä ei ole niin tärkeää. Näin vanha varoituskertomuksien perustelutapa koki aika rankan dekonstruktion. : Sievistely näkyi vain teeskentelynä, jossa yksilöllisyys uhrattiin yhteisön harmonisuuden edessä.

Ja koko ajan sontainen monsteri kummitteli koko ajan kaikkien toimien taustalla. Se oli se, mitä asukkaat miettivät kun sisustivat pihaansa. Ja näin viihtymisen sijasta keskityttiin tottelemiseen, elämän sijasta esteettiseen miellyttävyyteen joka oli samalla kliinistä, harmonisen yhteneväistä, kaikkien muiden kanssa.

Tätä kautta on pakko miettiä Michel de Montaignea, hänkin oli tämänlaista sievistelyä vastaan. Hänhän muistutti, miten sivistyneistöllä ja hienostollakin oli ruumiillisia toimintoja, peräti vastaanpanemattomia sellaisia. Tästä voi tietysti lähestyä yleisinhimillsiyyttä, jossa koko ihmiskunnalla on kosminen samanarvoisuus suolta tyhjennettäessä. Syöminen on sitä mitä ihminen haluaa, ja lopputulos on jotain josta ihminen haluaa olla erossa. Kaikki on hänen sisällään, edistyy peristaltiikan seurauksena, ja kaiken aikaan tässä ahkerassa mutta eitietoisessa prosessoinnissa haluttava muuttuu maaksi josta ihminen on tullut. - Ja kun jokainen ajattelee että "Mieluummin haluttava kuin minä", syntyy käsite "kuluttaja".

Ajattelin kuitenkin ottaa tähän eriyttävän lähestymistavan. Tätä kautta blogaus saa jopa Jeesukseen vivahtavia sävyjä. Hänhän sanoi juutalaisuudessa olevia kosher -ruokailusääntöjä höllentäessään seuraavaa : "Ettekö käsitä, että kaikki, mikä käy suusta sisään, menee vatsaan ja ulostuu? Mutta mikä käy suusta ulos, se tulee sydämestä, ja se saastuttaa ihmisen." (Matt. 15:17-18)

Kun otetaan Montaignen hieno nainen, jolla on ruumiintoimintoja. Jos hän saa kaasuvaivoja Stocmannin Herkusta nappaamistaan eväistä, hän pidättelee. Hänen WC:nsä ei ole pelkkä suoritteentekopaikka, vaan se kiiltelee puhtautta. Ja ilmassa on raikastin joka peittää hajut. Pyyhkiessään nainen käyttää paljon paperia jotta kädet eivät tahrautuisi. Tästä seuraa joskus tukkeutumisia, joka tarkoittaa sitä että hän joutuu tilaamaan putkimiehen jolle suolen toiminnan seuraukset paljastetaan, tunnustetaan epäsuorasti piilotettu ruumiillisuus. Käytännössä tämä kaikki tarkoittaa sitä että hieno nainen on erkaantunut luonnosta ja ruumiillisuudesta ja peittelee ja häpeää sitä. Keinoina tähän on kulttuuri ja sen keksinnöt. Kun tätä vertaa mutkattomaan puliukon asianhoitamiseen, on selvää kumpi miettii paskaansa enemmän. Puliukko haisee ulkopuolisille sonnalta ja hieno nainen ei.

Mutta juuri sonnan puute kertoo siitä ajatusten ja vaivannäön määrästä jonka hieno nainen on uhrannut kyseisen asian ympärillä. Hieno nainen uhraa vaivaa sontimisen peittelyyn, jolloin hänen elämänsä pyörii sonnan ympärille vahvemmin kuin puliukon. Puliukon suhde on mutkaton, hän ei piilottele sontiaan. Ja hän miettii muita asioita, pääasiassa sitä, mikä menee sisään. Ja mistä tätä saa.

Kaiken kaikkiaan hienostossa oleminen tarkoittaa sitä että sontaa on paljon ajatuksissa. Alhaisossa olo taas tarkoittaa sitä että sontaa on paljon elämässä. Ylevöitymisprosessi on siis tavallaan alkemiaa jossa materia muuttuu immateriaaliseksi. Kulttuurikisan voittaja on se, joka onnistuu parhaiten kätkemään paskansa ja tuottamaan itsestään epätoden ideaalikuvan, sellaisen joka ei edes osaisi pierrä.

Tässä katsantokannssa voi todellakin olla "liika sivistynyt".

---

Otsikon sanonnassa viitataan ihmiseen joka on "liian täynnä itseään". Se on kuitenkin parempi kuin suomenkielinen sanonta, koska tässä suorasanaisesti käsketään ottamaan korkki pois. Tässä siis viitataan siihen kuin ihmisellä olisi korkki perseessä, ja sen irrottaminen vapauttaisi turhat paineet. Tässä selviää myös mitä se "itse" on, mitä ollaan täynnä.

Schopenhauerin puudelit.

"When the dust to settle / will you make it back. / Our days were numbered / our days were wrapped. / We fall and we lost / there into the night. / Today's darkest cloud / was yesterday's light."
(Clayhill,"Afterlight")

Schopenhauer on tunnettu pessimismistään. Hän on niitä elämänfilosofeja, joiden kantana on olla "paloturvallisessa kopissa". Hänen ajattelussaan oli buddhalaisia vaikutteitaan ja hän kutsuikin itseään "buddhaistiksi".

Schopenhauerin mielestä elämä on tuskien taival: "Se on surkeaa nyt, ja käy surkeammaksi joka päivä, kunnes tapahtuu kaikista kauhein." ja "Jokainen elämäntarina on tarina kärsimyksestä."

Hänellä oli kuitenkin puudeleita. Esimerkiksi Atma (joka tulee hindulaisesta jumalasta, maailmansielusta), Butz (joka voi tulla ties mistä). Itse asiassa hän tuli niistä tunnetuksi. Butzia kutsuttiin jopa "Pikku Schopenhaueriksi".

Puudeli voisi tuntua ristiriidalta. Schopenhauer haluaa puudelin ja ilmeisesti saa niistä iloa. Koira kuitenkin kuolee ja tuottaa Schopenhauerille surua. Tämä on sitä puolta, joka eroaa valtavasti siitä Schopenhauerista, joka kimpaantuneena tönäisee ompelijatar Caroline Marquetia portaissa ja maksaa tästä sakkoja koko naisen loppuelämän. Eri Schopenhauer, joka naisen kuoltua kirjoittaa päiväkirjaan "obit anus, abit onus" eli likimain "nainen kuoli, kärsimys loppui".

Tämä voisi ainakin pintapuolisesti viittaavan ihmisvihamielisyyteen, joka on tuttua "luonnollinen - epäluonnollinen" -ajattelussa. Siinä eläimet ja lapset ovat hyviä koska ne eivät teeskentele, ja tätä kautta tuo keinotekoisuutta käytökseen. Sen sijaan byrokratia, kaupallisuus ja etiketti ovat huonompia asioita koska ne ovat teeskentelyä.

Voidaan kuitenkin ajatella että tämä viittaa syvempään. Schopenhauerhan otti lähtökohdalseen transsendentaalisen idealismin, joka jakautuu noumenoniin (an sich), asioihin itseensä sekä fenomenoniin, eli siihen miten ne ilmenevät meille. Schopenhauerista kaiken takana oli tahto. Tämä on kaiken olevan perustalla. Tämä tarkoitti myös sitä että tahto oli voimakkaampi kuin järki. Siksi tiede, filosofia ja logiikka ovat toisarvoisia ja tehottomia. Tämä on toki tuttua jo Montaignelta, joka korostaa miten liikavarvas ja pieremisen tarve voi estää ajattelun. Mutta otti tämän voiman kaikkeen, eikä vain Montaignen tapaan häiritseviin yksityiskohtiin. Tahto ei siis ole vain häiriötila, vaan nämä ovat merkkejä jostain laajemmasta.

Siksi taide, tunteet, hyväsydämisyys ja henkisyys ovat Schopenhauerin keskiössä. Luonnon kauneuden näkeminen olikin hänelle suurin nerojen tunnusmerkeistä. Toisaalta hän loikkasi kauemmas buddhalaisuudesta, koska hän yhdisti järkeen myös kärsimisen. Syynä ei ollut se, että kärsimys kasvattaisi, kuten Nietzschellä, vaan syy oli se, että järki nosti maailman kärsimykset tarkemmin ja korostetummin tietoisuuteen. Näin älykkäämpi ihminen kärsi enemmän. Tätä kautta taiteenkin merkitys värittyi. Schopenhauerista taiteilija ja filosofi voi näyttää meille kuvauksen omista kärsimyksistämme. Ja jos vaikka olemmekin kuin myyriä ja kaivamme maan alla käytäviä luonnon pakottamina, luovuus viittaa kohtaloon. Taide lievensi tätä kautta tuskan ja vainon tunnetta, jota ajattelu pelkästään nostaisi esiin.

Schopenhauerin kosto ompelijattarelle voi johtua siitä että vihastumisen syy oli vastavuoroisuudessa. Kun lyöt jotakuta, ja kaikki ovat yhtä, se palaa. Ja Schopenhauer takasi että niin käy. Hänet toisaalta tunnettiin hänen vakiokahviloissaankin ärtyisänä mutta samanaikaisesti mukavana herrana.

Puudelit ja ompelijattaret tulevat ehkä ymmärrettävämmiksi, kun muistaa että kun hän sai Goethelta säeparin "Jos haluat nauttia elämästä, sinun on arvostettava maailmaa", hän vastasi siihen Chamfort -sitaatilla "Parempi hyväksyä ihmiset sellaisina kuin he ovat, kuin pitää heitä sellaisina, mitä he eivät ole." Ehkä Schopenhauer vain piti koirista. Ja häntä ärsytti häiritsevä meteli jota juoruilijat synnyttävät ja joka siirtyy ulkopuolistenkin korviin.

Isokenkäiset

YLE/FST:tä tuli tänään (juuri) ohjelma, joka käsitteli keskiajan historiaa. Keskiönä oli Turku. Koska aiheena oli mm. pyövelit, taikausko ja muu vastaava, katsoin sen. Siltä osin ei tullut minulle uutta tietoa. Mutta sitten tuli niinkin messevä aihe, kuin muoti.

Nimittäin yhdessä vaiheessa keskiaikaisena muotina olivat suippokärkiset kengät. Niitä tuli niin suosittuja, että ylhäisö halusi omia ne täysin itselleen. Säädettin laki. (Lait olivat silloin tärkeitä. Koska näytettiin että hyvä yhteiskunta pitää huolta asioista. Siksi eläinoikeudenkäynneissäkään ei järjestetty huvitusta kansalle, vaan ensisijassa näytettiin että rikokseen on aina tulossa rangaistus, olipa tekijä kuka tahansa. Samalla sikojakaan ei käsitelty epäreilusti, mutta kenellekään ihmiselle ei ennen kaikkea tullut mieleen että hän voisi jotenkin olla lain yläpuolella.) Kärkien suippuudelle määritettiin laillisuuden rajat. Mitä isompi aatelisarvo, sitä pidemmät suippukärjet kengissä sai olla. Oli fiksua sanoa että "isokenkäisyys" oli silloin hyvinkin konkreettista ja hyvin vähän tulkinnan asteella. Myöhemmin näistä suippokengistä luovuttiin, muotiin tuli lattakärkiset kengät. Ja suippukärkisistä kengistä tuli tällöin nimen omaan narrien jalkineita. Arvostetusta statusmerkistä tuli naurettavien pellejen vaate.

Tästä päästään muotiin ja huonoon makuun. (Edellisestä minulla ei ole paljoa kokemuksia, mutta jälkimmäisestä minulla on lähes kolmenkymmenen vuoden kokemus, joten voi kutsua itseäni eräänlaiseksi ekspertiksi?)Nimittäin muodin suhteen on erilaisia näkemyksiä. (Jotka eivät välttämättä ole keskenään ristiriidassa, mutta ei niiden piirteitä silti tarvitse kaikkia hyväksyä. Ja tästähän saadaan aina aikaan paljon sepeämistä.)
1: Taiteellis -esteettinen, jonka mukaan muoti on "vaatetaidetta". Se muuttuu ajan mukana kuten kaikki muukin taide. Muodintekijät tavoittelevat kauneutta.
2: Kaupallinen, jonka mukaan muoti on rahastusta. Sillä muotimaailma itse luo konvention ja myy sitä eteenpäin isolla hinnalla. Tässä korostetaan usein samanaikaisesti sekä ylipäätään tuotteen suosiota ja kalleutta.
3: Elitistinen, eli sen tarkoituksena on eriyttää tietty sisäpiiri. Tämä vertautuu siis siihen että kun punkkari näyttää olevansa sisäpiiriä, sitä ei vaaleilla flanellipaidoilla tehdä. Ylhäisyys syntyy tietenkin jo ihan sitäkin kautta että vain rikkailla on varaa ostaa kalleinta muotia.

Otan lähempään tarkasteluun näkemyksen jossa muoti on "elitististä huonoa makua". Otan tässä avukseni kollegani näkemykset. Hän on omien sanojensa mukaan "erityisen luokkatietoinen", ja hän pitää tärkeänä sitä että hän pitää oman ylhäisen asemansa. Sillä alaluokan luonne on hänestä uhriasenne, kateus ja passiivisuus. Ja näistä hän haluaa pysyä kaukana. En ole päässyt selvyyteen onko hänelle yläluokka sen sijaan sitten aktiivinen ja ylenkatsova. Mutta sen tiedän että hän korostaa erityisesti eskapismin tärkeyttä:

Hän mm. rakastaa matkustelua, koska sillä hän voi nostaa itsensä arjen ulkopuolelle, ja ulkomailla turisti on kuin kuningas. Hän siis näkee että ulkomailla köyhät tekevät teatteria jotta saisivat osansa hänen varoistaan. Ja hän rakastaa sitä fiilistä jonka hän saa tästä. Hänestä yläluokkainen rakentaa oman todellisuudensa, joka nousee arkielämän yläpuolelle. Yläluokka rakentaa teatteria. Elämästä tulee taidetta, elämää suurempaa. Etiketti on erittäin mielivaltaisiin sääntöihin perustuvaa näyttelemistä. Teeskentelystä tulee hienostunutta, teatraalisuudesta ja keinotekoisuudesta ja "todellisuudentajuttomuudesta" hyve.

Tämä näkyy mm. siinä että hän pukeutuu erittäin värikkäästi, mutta monen mielestä tyylittömästi, jopa rumasti. Omasta mielestään hän näyttää tällä että hän on noussut "alaluokan" mielipiteiden yläpuolelle. Ja pirtsakat värit nostavat kirjaimellisesti arjen harmauden ulkopuolelle. Hän muistuttaa että kautta aikojen yläluokka on pukeutunut hassusti. Tällä he erottavat itsensä. Ja yläluokka tulee eriyttämisen ja lokeroimisen kautta. Pukeutuminen rakentaa sisäpiirille oman systeemin, jonka kaikki vielä näkevät - ja kauas. Hänestä muoti on siis ensisijaisesti "yläluokkaista", "erottavaa" sekä "alaluokkaisten mielestä huvittavaa", jopa "rumaa". Alaluokan rajojen rikkominen on juuri se, joka nostaa ihmisen statuksen yläluokkaiseksi.

Tästä näkemyksestä katsoen muoti joka olisi populaaria on mahdottomuus. Sillä jos se on populaaria, se ei enää ole muotia. Tässä suhteessa hänen käsittelemänsä muoti eroaa kovasti siitä muodista, jona sitä yleensä käsitellään. Hänellä "ostetaan paljon" korvataan elementillä "eliitti ostaa".

---

Kuva: Paulus Hextor Mairin "De Arte Athletica" -kamppailumanuaalista. Otin sen siksi, että jos aikaa ja kontekstia ei tajua, se näyttää "homopöksyilyltä". Kuva on siis samalla muistutus siitä että tässä on kaksi aikansa heteroseksuaalia yläluokan miestä painimassa, ja että tuollainen puku on ollut joskus hinnaltaan arvokas yläluokan merkki. Samalla se on myös vitsi. "Onnellisuus on velvollisuutenne". Naurakaa!

Epäekologinen loukko.

"Modernin ihmisen tragiikka on yleisesti ottaen siinä, että hän on luonut itselleen elinehdot, joihin hän fylogeneettisen kehityksensä perusteella itse ei ole kasvanut. Onko tämän tragedian jäätävä pysyväksi? Kun ajatellaan, miten hitaasti lajien kehitys tapahtuu, on olemassa riski, että ihminen ei ehdi sopeutua muuttuneisiin elinehtoisinsa ennen kuin hän on lajina tuomittu tuhoon."
(Georg Henrik von Wright, "Tiede ja ihmisjärki")

Ilkka Hanski on käyttänyt suomessa vain Ahvenanmaalla elävää paahdehepokattia esimerkkinä ekologisesta loukusta. Tämä on tilanne, jossa eläin hakeutuu ihmisen rakentamaan elinympäristöön mieluummin kuin omaan elinympäristöönsä, vaikka se toinen elinympäristö olisi sille parempi. Paahdehepokatti nimittäin hakeutuu viljapeltoihin sen sijaan, että eläisi sille paremmin sopivilla alueilla; Sen lisääntyminen heikentyy peltoihin siirtymisen vuoksi. Tämän syy on tietysti siinä, että luonnossa ei vanhastaan ole esiintynyt viljapeltoja, joten suorasiipisten ei ole tarvinnut selvitä tästä ansasta. Se on ollut relevantti vain sen pienen ajan mitä ihmiset ovat viljelleet (Ahvenanmaalla turva -aikaa on ollut vielä hieman lisää; Aluekohtaisuutta on muistettava mainostaa joskus.)

Tähän liittyen von Wright esitti että ihminen on vaikeuksissa, koska hän on luonut elinympäristön, joka poikkeaa luonnollisesta ympäristöstä. Marshall McLuhan on esittänyt että koko kulttuuri ja ihmisten maailmankuva muuntuu tekniikan mukana. Ne synnyttävät tulkintataustoja, joissa elämme ja joiden kautta tulkitsemme maailmaa.

Tässä kohden usein puhutaan esimerkiksi virtuaaliteknologiasta. Internettiä kritisoidaan monista syistä. Olen itse henkilökohtaisesti törmännyt seuraaviin.
1: Se ylikuormittaa aisteja, tietoa tulee liikaa. Tässäkin on hyvä miettiä sitä mitä internetillä tehdään. En usko että aistit tai oppimisfiltterit rasittuvat internetpornon katselusta ikkunasta tuijottelua enemmän. Kun ei olla opiskelemassa tai tenttaamassa päähänsä jotain outouttavaa materiaalia. Tosin itsellä kuluu kieltämättä laittoman paljon aikaa tälläiseen. Jätän television ja kotityöt usein haaskiolle tämän vuoksi. Ja olen outo. Ergo? Ei kai sentään, olen nimittäin siitä huono esimerkki, että olin outo ja kieroutunut jo ennen lonkeroideni laajentamista virtuaaliimaailman puolelle.
2: Laing on jakanut ihmiset kahtia, sellaisiin jotka kokevat olevansa embodied, eli ruumiissaan ja ihmisiin jotka ovat unembodied, eli he ovat ruumiinsa ulkopuolisia. Laingin jaottelussa tärkeää on se, että jälkimmäiset liittävät itsensä lähinnä mieleensä ja heillä on olemassaoloa koskevia epävarmuuksia. Internet katsotaan virtuaaliseksi, joten sen pelätään korostavan tätä eroa. Mielestäni tämä kritiikki voi olla asiallista silloin, kun se koskee hieman mutkikkaampaa teknologiaa kuin nykyinen. Internet laajentaa sosiaalisen suhteen, mutta en pidä sitä minään vieraannuttavana voimana. Harva pitää puhelinta "vieraannuttavana voimana". Voidaanhan jopa esittää että ennen kylähullu ei välttämättä puhunut viikkoon kenellekään, nykyään kaupunkihullu kommunikoi ulkomaille asti samalla kun hänen ruumiinsa rapistuu tietokoneen äärellä. Tosin myönnän myös että WoW voi vieraannuttaa vahvastikin kun pelaaminen innostaa ja aikaa jonka voisi viettää siihen että käy Helsingissä kavereiden kanssa ostelemassa vaseliinia muuttuukin siihen että pääasiallinen sosiaalinen suhde on pizzalähetin kanssa. Tosin puolustan WoWia siitä että se vain on niin hyvä peli, että se on monista parempaa kuin normaali elämä.
3: Se on virtuaalista, epätodellista. Tässä on taustalla vanha ajatus siitä että "luonnollinen" on jotenkin "parempaa" ja "onnellisuutta tuottavampaa". Toki ilot voivat olla yksinkertaisia. "Uusi" ei vielä tarkoita sitä että se olisi onnettomuutta tuottava. Tosin ei "uusi" välttämättä onneakaan tuo. Joskus hankajalkaislaumalla purkissa on paikkansa. Internetissä sosiaalinen toiminta voi olla aivan aitoa. Esimerkiksi puolisoni sisar on nettisuhteen kautta aviossa USA:ssa. Tämä on melko konkreettista, siihen on liittynyt ihmisten samassa talossa asumista, sekä sitä että keinotekoinen ja painava metallipurkki on liitänyt meren yli sisällään muutamia kymmeniä kiloja tarkasti spesifistä lihaa. Lisäksi kun otetaan huomioon se, että internet poistaa estoja, on luultavaa että internetkeskustelut ovat "aidompia" tai ainakin "pidäkkeettömiä". Ehkä tämä jälkimmäinen on kuitenkin enemmän argumentti teeskentelyn puolesta.

Ihmisen tapa muuttaa maailmaa toki mahdollistaa sen, että me ajaudumme ekologiseen loukkuun. Mutta tässä kohdassa pelkkä mahdollisuus ei tarkoita juuri mitään.
1: Mahdollisuus sukupuuttoon on joka tapauksessa. Moni laji on kuollut sukupuuttoon, eikä siihen ole tarvittu ihmisiä. Riskin olemassaolo ei vielä kerro paljoa. Sen suuruus pitäisi voida arvioida.
2: Itse asiassa edes sillä, onko ruumiimme metsästäjä-keräilijän ei välttämättä vaikuta. Koska ongelman on oltava sen luonteinen, että se vähentää kelpoisuuttamme. Emme esimerkiksi pidä siitä kun pelkäämme, mutta se parantaa kelpoisuuttamme. Toisaalta monet ihmisen keksinnöt ovat muuttaneet elinympäristöä, mutta silti ihmislaji on kukoistanut. Tästä esimerkkinä ovat kaupungit, joita ei ole ollut ennen kuin ihmiset ovat niitä tehneet. Se on "luonnoton" paikka asua, kuitenkin ihmislaji lisääntyy niissä ihan kivasti, eikä pedotkaan tapa lapsia. Pelkkä muutos ja ihmisen tekemyys ei tarkoita ihmisen heritabiliteetin laskua.

Toki ihminen on hieman jäljessä, kaupungissa luolamiehenä, koska se on sopeutunut elinolosuhteisiin joita on ollut miljoonien vuosien ajan, ja muutokset ovat olleet sen verran nopeita ja uusia, että geneettinen muutos ei ole kaikissa asioissa ehtinyt päivittyä ulkoisen maailman muutoksen mukaiseksi. Siksi nykyään tarvitaan laihdutuskuureja; Ennen oli tärkeää että ei kuoltu nälkään. Liikalihavuus oli suunnilleen yhtä relevantti kiusa kuin paahdehepokatille oli pelkoa pelloista ennen ihmisten peltoviljelyn alkamista.

Yksi ekologinen loukku voidaan kenties kuitenkin löytää. Se voi viitata siihen että itse asiassa olemme rakentaneet ihmiselle haitallisen keinotekoisen maailman. Tosin on vaikeaa sanoa, onko tämä jopa "ihmislajin pelastava ominaisuus". Se on jopa hyvinkin mahdollista. Kyseessä on ehdottomasti mahdollinen pelastaja että ekologinen loukku, koska se on liitetty suoraan lisääntymiseen. "Kansojen fittness" näkyyy tietyllä tavalla väkiluvun kehityksestä. Ja niistä on huomattavissa että kehittyneissä maissa ihmisillä on vähemmän lapsia, eikä vain lapsia syntyy vähemmän, koska jos lapsikuolleisuus tasaa tilannetta voisi lisääntymään päästä ihan sama määrä. Väestönkasvu kuitenkin pienenee teollisissa maissa. Kolmannessa ja neljännessä väestönkasvun vaiheessa syntyvyys on kuolleisuutta pienempi. Tämän jälkeen se menee ohi, ja yhteiskunnan väkimäärä on vakaa. Tätä ennen se kasvaa. Toisin sanoen tässä kolmannen ja neljännen vaiheen kohdalla on ekologinen loukku. Syitä on monia, aikuiset eivät varmista vanhuuttaan hommaamalla lapsia, jotka hoitaisivat, kun yhteiskunta hoitaa. Yksi syy on varmaan opiskelu. Kun opinnot ovat kesken, ei ole kovin fiksua hommata parikiloista epätäsmällistä herätyskelloa, joka vaatii kokoaikaista huoltoa ja jonka huoltamatta jättäminen tuottaa vaikeuksia yhteiskunnan kanssa.

Väestönkasvuongelman vastakohtana taas on epäekologinen loukko, eli se talo jossa asun. Se haittaa ihmiskuntaa, koska se kuluttaa energiaa melko paljon. Pääsyynä on talon tiivistys. Se on vanha ja rakennettu melkoisen halvoista materiaaleista, ja niiltä osin se lienee harvinaisen käyttöä kestänyt. Se kuitenkin parantaa elinolosuhteitani ja vähentää kuolleisuuttani luonnontilaan verrattuna. Se takaa sellaiset olot, että mahdollisesti jopa minä voin lisääntyä. Se ja sen kaltaiset tuottavat olosuhteet, jotka lisäävät lisääntymistä. Heritabiliteetti kasvaa. Kuitenkin se on ympäristölle haitallinen, ja luultavasti tuottaa suuressa linjassa toteutuessaan suuria ongelmia ihmislajille.

---

En ole varma onko tämä juttu ensisijaisesti vitsailua vai asiaa. Toivottavasti onnistun viihdyttämään ja valistamaan samanaikaisesti. Luultavaa on kuitenkin sekin, että ympätessä näin molemmat kärsivät.

Luonnollinen.

Kun puhutaan luonnollisuudesta, on hyvä tietää erilaisia konteksteja. Sillä eri tavoin käytettynä sen merkitys vaihtuu. Ja toisen ymmärtämisen kannalta on syytä tietää, mitä hän käyttää. Ja onko sillä merkitystä. Ja ennen kaikkea, käytetäänkö merkityssisällön vaihtoa, jolloin argumentti ainoastaan näyttää ulkoisesti konsistentilta, mutta on sisäisesti rikki, koska sanan merkitys vaihtuu lennosta.
1: Luonnollinen voi tarkoittaa sitä, mitä luonnossa tapahtuu. Tällöin sen vastakohta on näkökulmasta riippuen
___1.1: yliluonnollinen asia tai ilmiö. Tällöin esimerkiksi homoseksuaalisuus on luonnollista, koska eläinten parissa sitä tapahtuu paljon, ja ihmisilläkin se on melko tavallista. Se ei siis viittaa johonkin henkientiteettiin. Tällöin homoseksuaalisuus ei ole uskonnollinen asia, eikä sen luonnollisuutta voida kovinkaan helposti kiistää.
___1.2: Olemattomaan asiaan: Kun tässä kontekstissa käytetään sanaa luonnollinen, se on tosiasiaväite, ja se voidaan varmistaa. Jos se on perusteltu, eli jo testattu, voidaan sanoa että asia ei ole mielipidekysymys.
___1.3: Asiaan, jota tapahtuu luonnossa yleisesti normaaleilla. Tämän määritelmän mukaan asiaa voi hieman esiintyä luonnossa, mutta se on niin harvinaista, että sen kohtaaminen on pilkunviilausta. Se luultavasti ilmenee toimintana siten että se täyttää pääkohdan 2 piirteet. Tähän liittyy melko tiiviisti asian medikalisointi. Tämä onkin keskustelua herättävämpi aihepiiri: Siihen liittyy esimerkiksi medikalisaatio. Esimerkiski homoseksuaalisuus voidaan nähdä sairautena, jolloin homoseksuaali olisi patologinen, ei terve. Sen yleisyys ei ole niin tärkeä asia. Melko usein tämä kuitenkin on arvokeskustelua, johon on sovellettava pääkohdan 3 suhtautumistapoihin. Sillä pohjimmiltaan kyse ei ole siitä, onko se sidottavissa johonkinpoikkeukselliseen fysikaaliseen rakenteeseen - jolloin esimerkiksi homoseksuaalisuus on synnynnäistä, jos tämä elimellinen syy on perinnöllinen. Sillä melko usein homoseksuaalisuuden moraalittomuutta puolustetaan sillä että se on valinta. Pohjimmiltaan tämä näkökanta muuttaa keskustelun siihen, että pohjimmiltaan ei enää puhuta siitä onko asia oikea ilmiö, vaan keskustelu on siitä, onko kyseessä sairaus sekä se, viekö tämä sairaus oikeuden tiettyihin asioihin. Homoseksualisuusesimerkin kannalta tämä on merkittävä huomio koska emmehän me poista vammaisilta oikeutta mennä naimisiin, vaikka heidän mielenterveytensä olisi elimellisesti rikki. Ja vaikka me voisimme mennä suomalaisten kanssa naimisiin sallimme ulkomaalaistenkin kanssa naimisiin menon. Ja ulkomaalaisen puolison valitseminen on valinta. Eikä tätä valintaa voida kieltää vain sillä että monet vastustavat seka -avioliittoja. Kuitenkin homoseksuaalien kohdalla rinnastetaan tila siihen että avioliittoon ei saisi mennä.
___1.4: Luonnollinen on sitä mitä ilmenee luonnossa ilman että sitä on erikseen tehty. Tällöin sen vastakohta on keinotekoinen. Tässä on hyvä miettiä. Keinotekoisuus itsessään on mutkikas käsite, joka tässä kohden tekee tilanteesta sellaisen että tarkempi alamäärittely on tarpeen:
_____1.4.1: Vetääkö rajat eläimiin ja yleistää näistä. Tällöin oravan tavat ja muu on se, mihin on keskityttävä. Ja jos ihminen tekee ainoana eläimenä jotain, niin silloin luonto kertoo että se on ihmisen keksintöä. Tämän näkemyksen mukaan homoseksuaalisuus on ehdottoman luonnollista. Silloin esimerkiksi lastan jalkaan laittaminen on luonnotonta, koska mikään eläin ei niin tee ja siinä laitetaan keinotekoinen jatke jalkaan, mitä eläimet - eivätkä kaikki ihmiskulttuuritkaan - tee.
_____1.4.2: Salliiko sen että ihminen olisi luonnollisesti juuri tietynlainen. Tällöin oravien tavat voivat olla jopa irrelevantteja. Emmehän ajattele että kalkkarokäärmeen olisi syötävä käpyjä ja hypittävä puusta puuhun vain sen vuoksi että oravat niin tekevät. Tällöin kiinnostuksen kohde on ihmisen lajityypillinen käytös - joka taas hyppää monin paikoin linkin kautta kohtaan 1.3. Tässä kohden mielenkiintoiseksi käy se, missä menee ihmisen raja:
_________1.4.2.1: Voidaan ajatella että vaatteet ovat ihmisen luonnollisia seurauksia. Extended phenotype, luonnollisia samaan tapaan kuin mehiläispesät tai myyränkolot. Silloin lastan jalkaan laittaminen ei selvästi ole luonnotonta. Ongelmana vain on se, mikä sitten ei olisi? Jos tähdet ja luonnonvoimat ovat luonnollisia, voidaan kysyä ollaanko tässä itse asiassa rakennettu ovela yhteys, jonka mukaan luonnollinen on yhtä kuin kohdat 1.1 ja 1.2
_________1.4.2.2: Jos taas ajatellaan vain ihmisen ruumista, jossa kaikki mikä ei luonnostaan ole, lasta kuten vaatteet, asunnot, yrttiteet ja bongit ovat ehdottomasti keinotekoisia. Tällöin vain ne asiat, jotka ovat olemassa ilman ihmisiä - tai kenties jopa ilman eläimiä- ovat luonnollisia. Luonnollisiksi jäävät tällöin luonnonlait, kun taas keinotekoista esittävät ihmisen kulttuuri, toiminta ja erilaiset valmisteet - ja kenties jopa myyränkolot.
2: Luonnollinen voi tarkoittaa spontaania, ei teeskenneltyä tai ei työllä harjoiteltua reaktiotapaa asiaan. Silloin luonnollinen on ikään kuin aitoa, ei hillittyä käytöstä, impulsiivista tunteiden mukaan toimintaa. Sen vastakohta taas on muodollisuus ja teeskentely. Tällöin kun puhutaan tästä asiasta, voidaan joskus vakuuttua vain ensimmäisen persoonan kautta. Sillä jos joku käyttäytyy juhlissa jäykästi, hän voi tehdä sen koska on seurassa jäykkis spontaanisti. Tai sitten hän voi tehdä niin koska "niin kuuluu tehdä". Vain hän itse tietää kummasta on kyse. Ulkopuolisesta se voi näyttää teeskentelyltä, mutta se onkin luonnollista. Joskus tietenkin rikotaan yleisesti sopiviksi nähtyjä normeja lyhytnäköisellä tavalla, jolloin ulkopuolinenkin tietää melko varmasti että kyseessä on henkilön "luonnollinen käytös".
3: Teologiassa taas on joskus tapana käyttää sanaa luonnollinen tarkoittamaan "luomisjärjestyksen mukaista". Tällöin kyse on arvoista, jolloin sitä ei tarvitse liittää lainkaan luonnollisiin asioihin. Esimerkiksi tästä on hyvä esimerkki siitä, kuinka homoseksuaalisuus on luonnotonta. Monesti tätä on perusteltu sillä, että luonnossa ei esiinny homoseksuaalisuutta. Kuitenkin kun faktat näyttää, se ei ole mielipidekysymys. Tällöin vastaukseksi tulee se, että se on kuitenkin luomisjärjestyksen vastaista, vaikka sitä tapahtuukin luonnossa. Tällöin homoseksuaalisuuden luonnossa esiintyminen on tavallaan irrelevanttia, eikä sitä pitäisi alun perinkään käyttää perusteluna. Sillä tämän luonnollisuusmallin mukaan kyse on arvoista. Tämän luonnollisuuden vastakohta on synti ja moraalittomuus. Erikoista tässä on tietysti se, että tätä käytetään paljon nimen omaan poliittisten kannanottojen kohdalla. Perustelu nousee kuitenkin siitä, että ne ovat tietyn uskonnollisen näkemyksen mukaan väärin. Luonnottomuus ei ole mikään absoluuttinen asia, josta tässä kohdassa voitaisiin jotenkin varmistaa. Kyseessä on tällöin arvokeskustelu. Sen poliittisen käytön tekee erikoiseksi se, että asiasta ollaan selvästi kahta mieltä. Siihen ei olla pakottamassa lailla, eli homoseksuaalisten avioliitto ei pakota kaikkia menemään homoavioliittoon. Eikä se pakota edes homoja menemään avioliittoon. Tällöin laki ei varsinaisesti vahingoita kenenkään omaa elämää koskevia oikeuksia. Kyseessä on tällöin selvästi vallankäyttö, koska siinä pohjimmiltaan sanotaan että asian pitää olla kaikista väärin ja kiellettyä, koska se oman ideologian mukaan on väärin. Perustelut nousevat tämän ideologian sisällöstä, ja sen ulkopuolisille perustelut ovat vain esitys "Se on väärin koska se on väärin". Kehäpäättely piilotetaan sillä että toinen muutetaan synonyymikseen "Se on väärin koska se on luonnotonta." Tietenkin ideologian sisällä näkemys on konsistentti, koska hyvyys ja pahuus haetaan ideologian normeista. Mutta tämän ideologian ulkopuolelle yleistettäviä ne eivät ole, ja siellä niiden käyttäminen kertoo vain ja ainoastaan yksilön intresseistä. Aito ideologiariippumaton yhteisön eettisen tason jalostaminen ei tällöin ole se, mitä tässä ollaan tekemässä. Kyseessä on ensisijaisesti sen "oman ideologian" vallan lisäämisestä, ja erimielisten kontrolloimisesta.

Teeskentely.

"Nevermind the words that came / Out of my mouth when all that I could feel was pain / The difference in the two of us / Comes down to the way / You rise over things I just put down / That will bring you happiness / happiness / Is hard to come by I confess / Im bad at this thing / happiness / If you find it share it with the rest of us"
(Grant Lee Buffalo, "Happiness")

Hyviä tapoja pidetään tärkeinä, koska niiden katsotaan osoittavan huomaavaisuutta, eli sitä että ottaa kanssaihmisensä huomioon. Etiketti - silloin kun ei puhuta purkkien kansista - taas on sovittu sääntöjärjestelmä, joka on rakennettu sellaisten suurelta osin sosiaalisten sopimuksenvaraisten käsitysten kuin "hienostuneisuus", "kohteliaisuus", "ylevyys" varaan. Etiketti on siis eräänlaista sovittua käyttäytymistyyliä, jotta kanssakäyminen voitaisiin ymmärtää kauniiksi ja vähemmän makaaberiksi. Etiketti on systematisoitua käyttäytymistä. Etiketin suhde toisen huomioon ottamiseen on suunnilleen sama mikä yksittäisen maan lainsäädännöllä, eli byrokratian systematisoinnilla, on etiikkaan. Sillä pyritään siihen, ja monesti ensimmäinen johtaa jälkimmäiseen - ja lievemminkin: useissa tapauksissa eivät ole keskenään ristiriidassa. Mutta ne eivät silti ole aivan sama asia eivätkä täydellisesti toisiinsa sidoksissa.

Etiketissä on sääntöjä hyvistä tavoista. Etiketin esittelijä voi siksi ilmoitettaa esimerkiksi että hymyily toiselle on kohteliaisuutta. Tämä johtunee siitä, että melko usein hymy liittyy siihen että meistä on mukavaa. (Etiketissä kaikille tavoille ei ole perustelua, ne vain on päätetty niin. Siellä sanotaan esimerkiksi että mies pukeutuu tietyllä tavalla ja nainen pukeutuu toisella tavalla.) Ja kun hymyilemme kanssakäymisessä, se tarkoittaa että nauttii kanssakäymisestä. Kuitenkin hymyä voidaan käyttää surullisenakin. Esimerkiksi japanissa oli sellainen tapa, että jos palvelijan perhettä kuoli, tämän tuli ilmoittaa asiasta hymyillen esimiehelle. Tämä oli osoitus siitä että palvelija ei halunnut häiritä ja murehduttaa esimiehen mieltä omilla asioillaan. Tätä ei japanissa pidetty osoituksena siitä että palvelija iloitsisi perheensä kuolemasta. Samoin mekin voimme hymyillä vaikkapa sen takia että siihen on määrätty tai etiketissä sitä odotetaan. Tai hymyllä voidaan piilottaa aitoja tunteita ja esittää näyteltyä tunteiden illuusiota, vaikkapa näytellessä elokuvissa tai silloin kun muusta syystä haluamme salata tunteita normaalissa kanssakäymisessä. Joskus teeskennelty hymy on helppo huomata, mutta ei aina. Monesti elokuvissa näyttelijän tunteet näyttävät niin aidoilta että niihin ei voi olla samaistumatta. Arkielämässä onnistutaan varmasti vielä paremmin.

Tästä päästään teeskentelyn luonteeseen: Yleensä ajattelemme että hymy on aito, jos siihen liittyy onnellisuuden ja ilon tunne, ja teeskennelty jos siihen ei liity tuota tunnetta. Tämä tunne on kuitenkin subjektiivinen: Ehkäpä aina kun elokuvissa on sellainen oikein toimiva kohta, henkilö todella kokee tuota tunnetta ; Esimerkiksi Jouko Turkkahan on käyttänyt tätä teatterissa : Hän kannanottonsa on. että näyttelijä ei vain imitoi eli tee jonkinlaista illuusiota tilanteesta, vaan sen sijaan hyvän näyttelijän näyttelemistilanne luo näyttelijälle itselleen juuri sen tunteen aitona. Toisaalta tunteet ovat subjektiivisia: Emme voi suoraan sanoa että joku itsemme ulkopuolinen henkilö todella tuntee iloa tai ei tunne. Voimme kysyä, mutta hän voi valehdella. Hymyyn liittyvät piirteet liittyvät toisiinsa, ja aidossa hymyssä ne ovat kaikki läsnä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että niitä ei voisi tuottaa kaikkia yhdessä: Se on vain vaikeampaa. Tässä on takana ajatus siitä, että tunteisiin harvoin liittyy intentio, tavoitteisiin ja päämääriin suuntautuminen. Niiden ajatellaan olevan "aitoja", sellaisia joita ei rakenneta ja joihin ei voi ohjata. Tämän näkemyksen mukaan emme siis voisi esimerkiksi rakastua kehen tahansa ja milloin tahansa haluamme. Emme yritä hymyillä kun olemme iloisia, vaan teemme tämän ikään kuin automaationa. Tämä erottelu on tärkeä, koska teeskentelyssä hymyyn liitetään intentio: Yritämme hymyillä, jolloin se on tavoitteelinen teko. Siksi vaikka esimerkiksi elokuvissa rakastuneen näytteleminen tai seksin näytteleminen voi vaatia pitkää koulutusta, normaalielämässä niitä ei näytellä, vaan ihmiset osaavat niitä jonkin verran jo luonnostaan. Jos niihin tarvittaisiin pitkä koulutus elokuvien tapaan, lajimme olisi jo kuollut sukupuuttoon.

Lisäksi tunnesymboli voi olla opittu merkki, kuten esimerkiksi keskisormen näyttäminen. Jokainen tietää mikä viesti ja tunnetila siihen tavallisesti liitetään, mutta tosiasiassa tämä "kansainvälinen käsimerkki" ja hikipedian uljas logo on tunnettu lähinnä Amerikan ja Euroopan alueilla, ja leviää eri kulttuureihin lähinnä elokuvien ja TV -sarjojen kautta. Muille pitää opettaa sen merkitys tai he ovat kuten Mr. Bean "äärimmäisessä katastrofielokuvassa": Hänhän luulee että se on amerikkalaisten harjoittama tervehdys ja näyttää sitä sitten innoissaan kaikille. Tämäkin liittyy lujasti etikettiin: Monet etiketissä olevat säännöt eivät ole mitään universaaleja, vaan keksittyjä satunnaisia sääntöjä esimerkiksi siitä saako käsiä pitää taskussa(ei) tai pitääkö hampurilainen leikata ensin veitsellä kahtia (pitää). Näihin ei enää liity "normikanssakäymisen siirtoa", ne ovat vain keksittyjä merkkejä jotka siksi tavallaan "näytellään aina". Tälläinen opittukaan ei aina ole teeskenneltyä: Esimerkiksi jos emme tiedä, usein kohotamme vain hartioitamme. Emme aina mieti tätä merkkiä, vaikka se onkin osoitettu kulttuurisidonnaiseksi. Kulttuurinenkin merkki voi siis muuttua automaatioksi. Lisäksi sovittukin merkki voi olla hyvin aito. Hymy voi olla aito tai teeskennelty. Samoin olankohtautus. Vaikka ensimmäinen on lajinmukainen ominaisuus ja jälkimmäinen kulttuurillinen. Kuitenkin hymy on näistä kahdesta luotettavampi, koska sitä on vaikeampi tuottaa keinotekoisesti. Luotettavuus "siihen että jokin tunnetta symbolisoiva merkki on aito" kun määräytyy kuitenkin kokonaisuutena siitä, miten paljon luotamme tuohon joka merkkiä näyttää. Henkilö voi olla kuinka luotettava tai epäluotettava tahansa, mutta vaikeustaso näistä kahdesta kuitenkin säilyy. Tietenkin kun käsittelemme ihmisiä yksilöinä, emmekä massoja, annamme näille ihmisille vielä jonkilaisen "kokemuspohjaisen luotettavuuskertoimen", joka riippuu siitä kuinka usein ja kuinka hyvin ja millä tavoin hän teeskentelee ylipäätään.

Moni onkin ollut sitä mieltä että "aidon hymyn" tai ilmeen tulee liittyä jotenkin aidosti niihin tunteisiin, eivätkä ole pelkkää näyttelyä. Ollakseen aidon ilon merkki, se ei voi olla "kun sun lysti on niin kädet yhteen lyö" -tyylinen sopimus, vaan sen tulee olla jotenkin spontaani. Näin ajatteli esimerkiksi Charles Darwin. Hän oli kiinnostunut myös muista kulttuureista ja niiden tutkimuksesta. Hänen "The Expression of Emotions in Man and Animals" esitti, että jos esimerkiksi hymy olisi hyvä tunteen ilmaisin, sen tulisi todella liittyä siihen mielentilaan jota ne ilmaisevat. Tässä hän vetosi ajatukseen että aito hymy pyrkisi nousemaan huulille aina kun olemme iloisia, ja tämä olisi eri kulttuureissa sama. Hän korosti että lapset ja mielenvikaiset näyttelevät vähemmän joten heidän tarkkailussaan saataisin lisätodisteita merkin aitoudesta. Samoin jos samat merkit löytyisivät apinoilta ja muilta eläimiltä, se vahvistaisi merkin aitoutta. Se ei enää olisi kulttuurisidonnaista. Siksi Darwin lähetti muun muassa lähetystyön tekijöille kyselyitä, joissa udeltiin sitä että kun Amerikan Musta Mies on iloinen, levittävätkö he suutaan ja nostavatko nämä kulmakarvojaan.

Nelson Goodmanin "languages of art" sisältää esityksen siitä, kuinka hymy on kulttuurinen: Hän perustelee sitä lainaamalla antropologi Ray Birdwhistleä, joka oli havainnut hymy ei ole kulttuurinen ilmiö, vaan se kuvastaa eri kulttuureissa eri asiaa: He korostivat kuinka joissain kulttureissa hymyä käytetään keventämään tunnelmaa. Heitä on kritisoitu siitä, että he eivät ota huomioon sitä, että kaikissa kulttuureissa hymyä käytetään monilla tavoilla ja nämä tavat ovat kuitenkin samoja. Toisissa kulttuureissa vain korostetaan eri hymyjen merkityksiä. Hymyjen luonteet eivät siksi ole kulttuurisia, vaan lajinmukaisia. Kulttuuri ainoastaan arvottaa eri hymyt useammin käytettäviksi kuin muut, painottaa mitä niistä käytetään eniten.

Kognitiotieteessä ja aivotutkimuksessa teeskentelyyn on liitetty kulttuurillisuuden lisäksi uusia elementtejä. Sellaisia joita ei voida näytellä. Nämä ovat aivojen aktivoituminen : Voimme sanoa että jos henkilö hymyilee ja tietyt aivotilat aktivoituvat samanaikaisesti, hän kokee aitoa iloa ja jos toiset, hän näyttelee. Ongelmana tässä on tietysti se, että voidaksemme tehdä tästä erotusdiagnoosin, joudumme jotenkin selvittämään että ketkä aivomitatut ovat teeskennelleet ja ketkä eivät. Tämä korostaa sitä että tulisi jotenkin jollain muulla tavoin tietää että koehenkilöt kokevat tiettyjä tunteita.

Voimme tietysti kysyä, mutta tässä kohden taustalla on ajatus että luotamme että he eivät valehtele. Tätä voidaan pienentää käyttämällä suurta koeaineistoa : Olisi erikoista jos tulos syntyisi ja kaikki valehtelisivat aina samaan suuntaan. Luulisi että valehtelu muulla tavoin ainoastaan heikentäisi korrelaatioita, joten jos korrelaatio löytyy, on luultavaa että se on aito. Lisäksi kokeentekijä itse voi ottaa selvää asiasta menemällä itse testiin ja katsomalla saako hän tähän sopivia tuloksia. (Mutta mistä eikokeen tekevät sitten varmistuvat tästä? Pitäisikö kaikki laittaa samaan testiin?) Lisäksi tunteen aitoutta ei voi täysin varmasti liittää tilanteeseen. Voidaan ajatella että huvitetaan ihmistä ja mitataan aivoja tai näytetään erilaisia tilanteita ja mitataan minkälaisia tunteita niihin liittyy. Tämä onnistuu koska esimerkiksi huvittuneisuudella on usein kohde, joka voi olla vaikka filmi, johon voidaan laittaa vaikka kipeä komedia tai sitten jotain kammottavaa horroria. (Mikä itse asiassa ei ole sama asia kuin "huvittava" vaan pikemminkin "minkä odotamme huvittavan". Tässä on kenties korrelaatio, mutta miten varmistamme tämän korrelaation aitouden ja suunnan? Kokemushan on subjektiivinen ja jos voisimme jotenkin selvittää sen, emme tarvitsisi koko aivokuvajuttua.)
Kuitenkin voimme -ja filmin katsojakin voi- miettiä myös hauskoja juttuja jotka tulevat muistista. Tämä on huvittumista mielikuvasta. Ja vaikka elokuva olisi surullinen, voisimme silti kokea huvittuneisuutta tätä mielikuvaa kohtaan jos emme vaikka keskity itse elokuvaan riittävästi: Se voi olla vaikka tylsä tai vain niin ahdistava että emme pysty katsomaan sitä. Ulkopuolisesta aivokuvaajasta saattaisi siksi näyttää siltä että iloitsemme aidosti vaikkapa toisten sadistisesta kidutuksesta. Tämä tarkoittaa sitä että kokeen tulos olisi sellainen että sen puolesta kannattaisi lyödä vetoa, mutta se ei olisi "aivan 100% luotettava". Ja syy on siinä, että aina törmätään siihen, että jossain vaiheessa pitäisi vedota aitoon subjektiiviseen tunteeseen eikä pelkästään sen merkkiin: Aivokuva on toki luotettavampi kuin huulien vetäminen taaksepäin, koska voimme siirtää huulia ja halita niiden lihaksistoa tahdonalaisesti, kun taas aivotoimintaa emme voi manipuloida läheskään yhtä suuresti. Mutta silti voisimme periaatteessa valehdella aivokuvan merkityksen: Sotkea sen yhteyden sisällön, joka aivotiloilla on subjektiivisiin kokemuksiin.

Kuitenkin tähän on olemassa eräänlaista kiertotietä. Kun valheenpaljastus on aivotutkimuksessa menossa eteenpäin, on mahdollista yhdistää lait valehteluun. Ja valehtelua voimme testata: Esimerkiksi jos laitamme henkilön eteen ristiseiskan ja hän kertoo sen olevan vaikka patakuningatar, kun tiedämme tilanteen, saamme selville mitkä aivojen osat aktivoituvat ja millä tavalla. Tästä voidaan yleistää tunteisiin, jos "valehteluosat" aktivoituvat kun henkilö kertoo olevansa iloinen, voimme hyvin uskoa että hän ei ole iloinen vaan teeskentelee. Tämä tietenkin nojaa induktiiviseen päättelyyn, joka olettaa että valehtelu pelikorttien kohdalla on samantapaista kuin tunteiden kohdalla.

Arkielämän tasolla meillä ei ole kognitiotiedettä eikä aivomittaria käytössämme. Meillä ei myöskään ole maagisia kykyjä lukea toisten tunteita - ainoastaan kyky ymmärtää toisten ilmeitä yllättävän tarkasti. Elämässä meidän on siis vain asetettava jonkinlaiset luotettavuuskertoimet ihmisille:
1: On joko luotettava siihen että ihmiset joko ovat yleensä hyväntahtoisia tai että näytteleminen on vaikeaa ja raskasta, josta seuraa se että he eivät yleensä vääntele naamaansa tarkoituksellisesti näytelläkseen tunteita jotta voisimme elää elämäämme käytännössä. Ja hyväksyä se, että aina välistä petymme - tai että ainakin meitä aina välistä huijataan vaikka valkoisin valhein siitä että seurassamme on kiva olla vaikka oikeasti olemmekin raivostuttavia.
2: On oltava varuillaan ja uskottava jokaisesta pahaa, jolloin joskus ajaudutaankin pessimismin paradoksiin, eli petytään koska ihmiset vastoin ennakko -odotuksia olivatkin hyviä. Tämä voisi muutoin olla pessimismin vastaista, mutta tässäkin olennaisena on se, että tämäkin asia voidaan tulkita pettymykseksi. Pessimisti siis tavallaan pettyy aina.

Luultavasti jokainen valitsee kuitenkin jotain näiden kahden ääripään väliltä, ja valikoi tämän lisäksi hieman seuraansa.