Ylläoleva lausunto on tunnettu ID -iskulause. Se oli siitä kiinnostava että erimielisyyden olemassaolo nähtiin samana kuin erimielisyyden relevanssi. Ja tässä mielessä se oli melko huvittavaa. Huvittavuutta asiaan tuo tietenkin se, että monesti kiistaa rakennettiin varsin iskevillä tavoilla. Sellaisilla jotka olivat enemmän "aseet eivät tapa ihmisiä, darwinismi tappaa" -viestin levittämistä kuin tieteellistä keskustelua. Joka on tietenkin johtanut myös huvittaviin tilanteisiin silloin kun retoriikka on purrut takaisin, kuten tuoreesti kävi, kun ISIS joukot olivatkin kovia evoluutionvastustajia ja pitivät tätä osana levityspuhettaan. (Kun ID hyväksyy isoon telttaan kaiken on varsin hauskaa nähdä miten ISIS ei voisi olla sen kannattajakuntaa...)
Mutta mitä jos väittäisin että ID:n menestysstrategia perustui trollaamiseen?
Itse asiassa asia ei jää pelkästään ID:seen. Se koskee valtavaa määrää asioita joita tapahtuu ympärillämme. Nykyään menestys ja suosio saavutetaan kun muistetaan kaksi asiaa. (1) Ei ole huonoa julkisuutta ja kiista lisää ihmisten kiinnostusta ja näkyvyyttä. (2) Streisand efekti johtaa siihen että tosiasiassa vastustus lisää näkyvyyttä.
Tämä tuli mieleeni kun seurasin suosittua tietokonepelikanavaa. Siellä oli teksti jossa tarjolla oli mainoskampanjoita joiden henkenä oli se, että luodaan paheksuntaa. Esimerkiksi Max Clifford on kuuluisa ja taitava mainosmies joka loi erikoisia mainoksia. Hän livautteli moraalipaniikkipuheita konservatiivisiin lehtiin. Näin hän lietsoi vastustusta joka lisäsi näkyvyyttä peleille. Eikä se edes näytä mainokselta. Ja myynti kasvoi valtavaksi.
Ja tämä ei ollut arvailua, vaan osana tunnustettuja mainoskampanjoita joissa strategia on "kirjoissa ja kansissa". Tietokonepelien ympärillä on valtavasti kohuja. Ja niissä usein vaaditaan pelien sensurointia, niiden yksityiskohtia poistellaan ja vastaavaa. Nämä johtavat usein
Pelaajat sitten puolustavat asiaa. Puolustajat ovat tässä mielessä ilmaisia mainostajia, jotka sekä puolustavat peliä autenttisuudella jota mikään raha ei osta. Ja nykymaailmassa ei toimi klassinen sensurointikulttuuri jossa kirjarovio ratkaisee ikävän asian lopullisesti. Ei. Nykymaailmassa kirjarovio on hyvä. Sillä kirjanmyyjää ei kiinnosta mitä kirjalla tehdään, kun joka tapauksessa tulee rahaa kassaan. Ja tietokonepelien polttaminen on vaikeaa. Paitsi jos niitä poltetaan CD:lle.
Miksi tällä on väliä?
Ihmisillä on identiteetti. Ja tätä uhkaavat asiat saadaan nopeasti ja kannattavasti keskustelunkohteiksi. Jos nykyään "ei puhuta jostain asiasta", tätä ei pidä kysyä suunnilleen keneltäkään. Koska olipa kyse "Mitä Vittua??!!" -lehdestä, perussuomalaisesta tai ID -kreationistista, he kaikki esittävät esittävänsä jotain joka on sensuurin kohteeena. Että maahanmuuttajista ei puhuta. Että evoluutioteorian kritiikkiä ei käsitellä. Että Saksan mellakoista ei puhuta valtamediassa. On äärimmäisen omituista kuulla että miten ihmeessä media, tiedemaailma tai ihmiset eivät lainkaan puhu asioista joista se puhuu lähes häiritsevän paljon ja koko ajan kaikissa blogeissa ja runsaissa lehtiuutisissa.
Kuitenkin tosiasiassa ne ovat kiistan keskiössä. Paskamyrsky tarkoittaa sitä että kaikki tietävät mitä nämä tahot sanovat. Tämä ei ole sensuuria, tämä on sensuroiduksi tulleeksi väittämistä. Kritiikki, eli perimmiltään sananvapauden ilmeneminen, nähdään vastustuksena ja sensuurina. ; Syynä tietenkin on se, että kritisoitu kokee olonsa uhatuksi. Tämä uhatuksi tuleminen ei kuitenkaan ole sensurointia. Se on sitä että ei kestä eriäviä mielipiteitä ja niiden määrää. Tämänlaisen uhattunaolemisen seuraus on päin vastoin antisensuuri.
Ei. Itse asiassa tilanne menee enemmänkin niin että näillä sensuroiduksi tulemisilla tehdään red herringejä. Niillä keskustelu ohjataan tiettyihin asioihin. Ja tehokkain tapa sensuroida asia nykyään onkin nimenomaan olla paheksumatta sitä. Olla huomaamatta sitä lainkaan. Kehittämällä jokin joka uhkaa ihmisten identiteettiä ja pelata tällä. Ja tässä ei käytetä aiheita jotka yhdistävät kaikkia vaan nimenomaan niitä jotka toimivat erottavina tunnusmerkkeinä. (Uskonto on kenties joskus yhdistänyt, nykyään se on tärkeä identiteettimarkkeri jolla erotetaan meidät muista.) Ja tämä kaikki onkin hyvin viekottelevaa. Sillä identiteetti on osa itseämme ja pidämme itseämme tärkeinä ja kiinnostavina.
Kenties olisi viisainta opettaa jotain muuta kuin controversya. Tosin on kaunista huomata että minä en ole ainut joka trollaa. (ABCBCD) Kenties koko ajatukseni nykymediasta voidaan tiivistää varsin lyhyeen. Totuus ei ole relevanttia, paras tarina voittaa. Ja nykyään paras tarina on aina häijy ja repivä. Sillä prosessissa joku tekee rahaa. Esimerkiksi Discovery Institute.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste flame. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste flame. Näytä kaikki tekstit
lauantai 28. maaliskuuta 2015
tiistai 4. lokakuuta 2011
Miten internet kertoo yhteiskuntamme arvostuksista
Usein ihmisiä kannustetaan toimimaan siten miten sydän osoittaa. Usein tässä on leppoisa sävy, mutta kuitenkin tosiasiassa sydämellä puhumisessa on mukana myös se "vihapuhepuoli". Samastuminen uhriin esimerkiksi kannustaa kostamispuoleen. Ihmiset neuvovat asioissa joita kokevat tärkeinä. Ja lisäksi ihmiset suuttuvat asioista mitkä liittyvät heidän mielestään tärkeisiin asioihin. Tabun rikkomisesta seuraa suuttumusta. Irrelevantista aiheesta johon suhtaudutaan nihilistisesti ei saada aikaan riitaa.
Tätä kautta voidaan rakentaa puolileikillinen - mutta vakavasti otettava - pika -analyysi siitä miten internet kuvaa yhteiskuntamme arvoja. Internet on hyvin demokraattinen laitos sinänsä, että sitä ei kokonaisuutena voida sensuroida. Paikalla on myös ihmisiä hyvin erilaisista lähtökohdista. Ongelmana on tietysti se, että flamettajat saavat helposti ylikorostuneisuutta. Näin on vaikeaa sanoa onko arvostuskysymykset yleisiä, isompia trendejä, vai onko niiden kohdalla vain voimakasta lukumäärältä pienenmää liikehdintää. "Määrällistä suosiota" ja "laadullista suosiota" voi olla vaikeaa erottaa toisistaan. Mutta jotain pientä ja kenties kiinnostavaa ja huvittavaa siitä kuitekin voidaan saada irti.
Internetissä neuvomista saa, jos keskustelee laihdutuksesta ja ruokavaliosta, vanhemmuudesta ja lastenkasvatuksesta, tietokonesoftan valmistajista, oireista ja sairastumisesta olipa aiheena sitten normaali sairaus tai mielenterveysasiat. Suuttumusta taas kohtaa jos aiheena ovat kissojen kynsien amputointi, tipinanto ravintoloissa, se onko [0.999..... = 1], ympärileikkaus, kasvissyönti. Ja tietysti koirankakka ja sen kerääminen.
Ylläolevat kuvastavat sitä että tärkeät aiheet nostavat esiin sellaisia isoja pääteemoja kuin perhe, terveys, eläinten hyvinvointi ja ruoka. Perhe kenties näytetään kokevan laajennettuna, jolloin mukana tulevat kotieläimet. Joka tapauksessa luontosuhde nousee esiin nimen omaan lemmikkien kautta, joihin ihmisillä katsotaan olevan vastuuta samaan tapaan kuin lapsiinkin. Ruoka on ikään kuin terveyskeskeisyyden sivujuonne. Lisäsävyä terveysaiheeseen saa sitten uskonnosta ; Kun kaikki kannattavat terveyttä mutta lähtökohdat ovat totaalisen erilaiset, nousee esiin tietysti ympärileikkausaihe. Sen ympärillä voidaan nähdä jopa kerettiläispuheen sävyä.
Itse asiassa minulle aiheet itse asiassa vihjaavat että ihmisillä on arvomaailma, eikä se ole itse asiassa niin totaalisen huolestuttava kuin usein annetaan ymmärtää.
Tätä kautta voidaan rakentaa puolileikillinen - mutta vakavasti otettava - pika -analyysi siitä miten internet kuvaa yhteiskuntamme arvoja. Internet on hyvin demokraattinen laitos sinänsä, että sitä ei kokonaisuutena voida sensuroida. Paikalla on myös ihmisiä hyvin erilaisista lähtökohdista. Ongelmana on tietysti se, että flamettajat saavat helposti ylikorostuneisuutta. Näin on vaikeaa sanoa onko arvostuskysymykset yleisiä, isompia trendejä, vai onko niiden kohdalla vain voimakasta lukumäärältä pienenmää liikehdintää. "Määrällistä suosiota" ja "laadullista suosiota" voi olla vaikeaa erottaa toisistaan. Mutta jotain pientä ja kenties kiinnostavaa ja huvittavaa siitä kuitekin voidaan saada irti.
Internetissä neuvomista saa, jos keskustelee laihdutuksesta ja ruokavaliosta, vanhemmuudesta ja lastenkasvatuksesta, tietokonesoftan valmistajista, oireista ja sairastumisesta olipa aiheena sitten normaali sairaus tai mielenterveysasiat. Suuttumusta taas kohtaa jos aiheena ovat kissojen kynsien amputointi, tipinanto ravintoloissa, se onko [0.999..... = 1], ympärileikkaus, kasvissyönti. Ja tietysti koirankakka ja sen kerääminen.
Ylläolevat kuvastavat sitä että tärkeät aiheet nostavat esiin sellaisia isoja pääteemoja kuin perhe, terveys, eläinten hyvinvointi ja ruoka. Perhe kenties näytetään kokevan laajennettuna, jolloin mukana tulevat kotieläimet. Joka tapauksessa luontosuhde nousee esiin nimen omaan lemmikkien kautta, joihin ihmisillä katsotaan olevan vastuuta samaan tapaan kuin lapsiinkin. Ruoka on ikään kuin terveyskeskeisyyden sivujuonne. Lisäsävyä terveysaiheeseen saa sitten uskonnosta ; Kun kaikki kannattavat terveyttä mutta lähtökohdat ovat totaalisen erilaiset, nousee esiin tietysti ympärileikkausaihe. Sen ympärillä voidaan nähdä jopa kerettiläispuheen sävyä.
Itse asiassa minulle aiheet itse asiassa vihjaavat että ihmisillä on arvomaailma, eikä se ole itse asiassa niin totaalisen huolestuttava kuin usein annetaan ymmärtää.
perjantai 24. heinäkuuta 2009
Autiomaa, jossa voimat leikkivät.
"A bundle of thoughts. / On a dirty cloth perfumed. / To tell you who you are. / A bundle of thoughts. / On a lonely ghost pursuit. / Lost inside the space for this."
(Cynic, "The Space for this")
Tapanani on ollut kirjoitella blogaamisesta aina sadan kirjeen/viestin välein.
Jatkan tätä itse tekemääni perinnettä. Koska 700 on täynnä. Tällä kertaa aiheena on filosofia ja blogaaminen. Aihe on tietysti melko osuva. Ja lisäksi "Niin&Näin (2/09)" -lehdessä oli mielenkiintoinen Pontus Purokurun artikkeli juuri tästä aiheesta. Ja mikä parasta se on tarjolla jopa internetissä.
Siinä esitetään tärkeitä peruskysymyksiä, kuten ajankohtaisuusaihe. Blogithan ovat tavallaan epäfilosofinen paikka, koska niissä korostuu tiivis nopeus ja ajankohtaisuus: Filosofian taas ajatellaan olevan eräällä tavalla ajatonta. Lisäksi itse muotoilu painottaa: Blogeissa "Uusin Viesti" on aina ylimmäisenä, jolloin nimen omaan päivittymisen tarkkaileminen helpottuu. Lukutapa on silloin ajallisesti käänteinen: Jos ihminen tai ajattelun kehittäminen on prosessi ja kirjoittaminen valottaa tätä, Blogia ei lueta "alusta loppuun", vaan "lopusta alkuun". Usein vaadittavat kivet joita tarvitaan "nyt" ovatkin tarjolla "vasta myöhemmin". Blogin seuraaminen ja blogin lukemisen aloittaminen eroavat tätä kautta toisistaan paljonkin.
Purokuru jakaa filosofiablogit kahtia: Opiskelijoiden blogeihin ja ammattilaisten blogeihin. Opiskelijat tekevät muistiinpanoistaan julkisia, ja tekevät pikajuoksuartikkeleja ja kommentaareja ajankohtaisiin asioihin. Ammattilaiset taas kertovat aforismeja elämästä, ja pitkiä juttuja omista tutkimusaiheistaan sekä reagoivat toisten ammattilaisten kirjoituksiin. Muodot molemmissa ovat hyvin samanlaisia kuin mihin kirjoissa on totuttu. Kappalerakenne ja lähdeviitteet ovat "oppikirjamaisia".
Purokurun viestin ymmärtämisen avainkohta on kahdessa sanassa. Sanoissa aforismi ja kommunikaatio.
Hänestä blogaamiselle tyypillistä on Nietzscheläinen tyyli (jota ei pidä sekoittaa sisältöön, koska se on enemmänkin käsittelytapa) : "Nietzscheläinen kirja koostuu miniesseistä, aforismeista, ajankohtaisista kommenteista, vitseistä ja epäajanmukaisista provokaatioista, kuten blogitkin. Monimielisyys, naamiot, nimimerkit, leikit, roolit, suuntautuminen estetiikkaan, epäjatkuvuus, nopeus, hajanaisuus, impressionismi, paperilapputyyli ja zoomailu yksityiskohtiin liittävät Nietzschen nykyiseen blogosfääriin." Hän nostaa tyylissä ja sisällössä kuitenkin tärkeän eron "Jokainen Nietzsche-kommentaari haiskahtaa naurettavalta. Sen sijaan blogeja voi kommentoida. Blogikeskustelut vaikuttavat usein sarkastisten väärinymmärrysten sarjoilta, mutta tästä huolimatta bloggaaminen on kommunikointia. Nietzsche ei kommunikoinut."
Aforismihan on sinällään tyhjä, tulkitsija ja lukija tuo siihen sisällön. (Mikä tekee analyysistä tai kritiikistä pakosti tulkintaa.) Tätä kautta sen tapa käsitellä maailmaa on erilainen kuin muun filosofian. Kuitenkin blogeja voidaan jossain määrin ymmärtää - ja tätä kautta päästä keskustelemaan aiheesta. Usein tämä on tietysti sarja väärinymmärryksiä. Mutta väärin ymmärtäminenkin on järkevä vain "oikein ymmärtämisen" ollessa läsnä.
Kommunikaation kohdalla nostettiin esiin myös Larry Bryant, jonka mielestä blogaaminen on tärkeä ajattelun kehittämisen väline. Hän nostaa keskeiseksi teemaksi läsnäolon ja välittömyyden: "bloggaaminen tuo läsnäolon takaisin entistä vahvempana. Kirjojen ja artikkeleiden tekijät eivät ole läsnä kuin korkeintaan varjoina, ideaalisina operaattoreina, Bryant kirjoittaa. Blogeissa, joissa kommentointimahdollisuus on sallittu, tekijän ja lukijoiden yhtäaikainen läsnäolo muuttaa kirjoittamisen prosessiksi, jossa virheet, epäröinti ja erot pysyvät näkyvillä. Tekstin huoliteltu substanssi liukenee keskusteluun, joka herättää kirjoittajassa avuttomuuden tunteita: onko lauseita mahdotonta ottaa haltuun, kun lukijat jatkuvasti ymmärtävät minut väärin?" Tässä kohden minun ei auta muuta kuin viitata Zizekin "mestarin katoamiseen". Siinä missä tavallinen filosofiajulkaisut on selvästi Mestaroitu, blogaamisessa tätä Mestaria ei enää ole. Tätä kautta blogaaminen voidaan nähdä "kahlehtivana" ja "vapauden pienenemisenä".
Kommunikaatio taas palauttaa montaa kautta filosofiaa vanhoille urilleen. Platonin Akatemiasta (joka oli erillinen sisäpiirin rakennus ja filosofien koulutuspaikka) on "viimein" palattu Sokrateen Agoraan (joka oli yksinkertaisesti julkinen tori). Ajattelu on prosessi, ja blogipostauksien kirjoittaminen on nopeatempoinen prosessi. Vertaisarviointia ei ole, mutta kommentointi tekee reagoinnita nopeampaa.
Ja tästä päästään mielestäni siihen varsinaiseen asiaan. Sillä mielestäni filosofiablogi on toki kommunikaatiota. Mutta ei aivan tavallista kommunikaatiota, jutustelua. Sillä vaikka muodollisesti "kappalejako ja lähdeviitteet" ovat hyvinkin se, joka liimaa filosofiablogin ja filosofisen artikkelin "samanlaisten" kategoriaan, tosiasiassa blogaaminen on muutoin erittäin erilaista toimintaa.
Blogaaminen on korostetusti erilaisten jännitteiden kamppailunäytelmä. Internetissä kommunikaatiossa on nimittäin ns. "alentunut kynnys" kommentoida. Tämä tuo kahdenlaisia asioita:
1: Tästä hyvän esimerkin saa Juha Leinivaaran esittämästä kommentista: "Itse koen kirjoittamisen helpommaksi kuin puhumisen. Mutta kun saan rohkeutta rintaan, niin osaan olla myös virallisen asiallinen yleisön edessä." Nettikommunikaatiossa tekstiä voi editoida ja miettiä ilman että se lakkaa olemasta kommunikaatiota ja muuttuu Mestaroiduksi kirjaksi. Lisäksi netin etäisyys avaa sanaisen arkun, joka arkielämässä vaatisi enemmän rohkeutta.
2: Toisaalta internet eroaa myös siten että kommentointi on nopeaa, aggressiivista ja häijyä ; Netiketti on vain ohjenuora, josta lipsutaan, harva tekee vastaavia "sosiaalisia virheitä" julkisessa elämässä. Ja kirjoihin asti moiset röyhkeydet eivät taatusti päätyisi.
___2.1: Toki muuallakin on ongelmia: (1) arkielämässä keskustelun täyttyy erilainen päämäärätön sepeäminen ja merkityksettömyydet, ja väittelyssä havaittu virhe saa harvoin aikaa lähdeteosten pengontaan, joka taas sotkee keskustelun käytännössä kaikilla jonkin verran "mutaisemmille teille". Mitään miettimisaikaa ja reagointimahdollisuutta blogikirjoitusten tapaan ei ole. Kaikki tauot, mulkoilut ja öö:t tulevat keskusteluun ja niille voidaan joskus antaa/tehdä/vääntää iso merkitys. (2) Kirjojen maailmassa taas kirjat "reagoivat toisiinsa" erityisen hitaasti, jolloin kirjoihin tehdyt kommentaarit muuttavat keskustelun luonteen. Se muuttuu helposti henkilöiden kommunikaatiosta eri ideologian kannattajien kommunikaation teeskentelyksi. Yksilöllä on merkitystä enää edustajana. Lisäksi kirjojen ja julkaisujen mukana tulee tietysti elitismi. Esimerkiksi minä voisin periaatteessa mennä kritisoimaan jonkun ammattilaisen, vaikka aikaisemmin mainitun Bryantin, blogia. (Itse asiassa olen kommentoinut eräiden pro_ammattilaisten blogeja. Eräänlainen "Mestarin katoaminen" tapahtuu siis tälläkin tavalla.)
Syynä on tietysti tuttuus ja irrottautuminen. Kommenttiin reagoijaa ei koeta samaan tapaan ihmisenä kuin naamakkain keskustelussa. "Flamettaminen" on tavallista. Epäkunnioittavuus on käytäntö. Itse asiassa fleimaamiselle/flamettamiselle on myös psykologinen termi: online disinhibition effect. Ihmiset toimivat ensin ja miettivät seurauksia vasta sitten. Nopeatempoisuus sekä se, että ihmiset ovat yksin kirjoittaessaan, vaikuttavat asiaan. Asiasta tehtiin vuonna 2004 tutkimusta: John Suler esitti muutamia elementtejä jotka johtavat siihen:
1: Pseudonyymit ovat persoonattomampia kuin oma nimi, jolloin tästä seuraa anonyymiyden tunnetta. Henkilö on liikenteellä samaan tapaan "incognito" , kuin joissain tarinoissa kuninkaat käyvät arkisisa viitoissa katselemassa kansan mielipiteitä. (Tästä tuntemattomuudesta sitten vaan seuraa "un_cognitio", ajattelemattomuus)
2: Henkilö ei näe eikä kuule sitä jonka kanssa viestii. Normaalissa kommunikaatiossa kun katsotaan ilmeitä ja jos katsotaan että sanoma loukkaa, voidaan helposti liennyttää tilannetta. (Paitsi jos ollaan ideologian asialla, jolloin kommunikaatiossa ei ole kysymys ajatuksenvaihdosta, vaan intentiona on käännytys ja julistus mielessä, jolloin tässä kohtaa nähdään "heikkous johon tietenkin kuuluu lyödä kiila".)
3: Viestin lähettämisen ja siihen feedbackin saamisen välillä menee pitkä aika. Kun saat viestin, on todennäköistä että varsinainen vihakin on jo kadonnut eikä vastaus enää tätä kautta koske sitä tunne -elämystilaa, jossa viesti on kirjoitettu.
4: Yksin olemisen tunne laajentuu internettiin asti. Keskustelukumppanin persoonaluonne ikään kuin katoaa tätä kautta.
5: Auktoriteetin katoaminen. Henkilö ei ole vastuussa kirjoituksistaan. Ja kun henkilö on anonyymi, hän ei ole vastuussa edes "itselleen". Hän voi tätä kautta toimia ikään kuin "ilman seuraamuksia". (Tosiasiassahan kaikki tietävät "trollit" eivätkä kunnioita heitä.)
Sulerinkin mukaan internetin avoimuus on kaksinainen: Ujo ihminen uskaltaa avautua, mutta toisaalta myös huono käytös helpottuu. Tätä kautta filosofiablogin pitäminen on korostetusti aggressiivisempaa. Erimieliset, olivatpa oikeassa tai eivät, voivat periaatteessa koska vain tulla kommentoimaan mihin tahansa miten tahansa ja millä lailla käyttäytyen tahansa. Ja se, että "tähän asti on ollut" hiljaista ei estä sitä että seuraavana päivänä "joku peikkolauma" "keksii jotain" "mielenkiintoista".
Tätä korostaa se, miten blogikommentit ovat olemassa ennen kaikkea joko kritiikin tai selkään taputtamisen kautta. Vastavuoroiseen ymmärtämiseen ei juurikaan törmää. Tätä kautta blogeihin reagointi on ennen kaikkea sitä että blogin kirjoittajan sanoma nähdään sellaisena että blogi on alistettu vain kritiikin kohteeksi, vastustettavaksi. Silloin siinä ei nähdä tai sanota hyvää. Tai sitten siellä käydään kertomassa että "kiva viesti". Kommentoinnin nopeatempoisuus maksaa usein sisällössäkin. (Mitään ei saa ilmaiseksi.)
Siksi internetblogeja ei "tehdä vasaralla". Niitä on "tehtävä miekalla".
Otsikon sisältö aukeaa täysin Purokurun sinällään hyvän tekstin lukijoille. Niille jotka ovat tähän liian laiskoja, spoilaan että tässä viitataan Deleuzen vertaukseen Nietzschen aforistisesta tyylistä: Ne ovat tyhjiä, mutta ne on rakennettu siten että ne kuitenkin "avaavat taistelukentän" ; Kulloinkin hallitseva voima määrittää sen merkityksen ; Ajassaan elävä lukija aktivoidaan panostamaan omaa ajatteluaan sen sisälle. Ne eivät sinällään "sisällä" mitään "merkitystä", mutta pakottavat ajattelemaan niitä.
(Cynic, "The Space for this")
Tapanani on ollut kirjoitella blogaamisesta aina sadan kirjeen/viestin välein.Jatkan tätä itse tekemääni perinnettä. Koska 700 on täynnä. Tällä kertaa aiheena on filosofia ja blogaaminen. Aihe on tietysti melko osuva. Ja lisäksi "Niin&Näin (2/09)" -lehdessä oli mielenkiintoinen Pontus Purokurun artikkeli juuri tästä aiheesta. Ja mikä parasta se on tarjolla jopa internetissä.
Siinä esitetään tärkeitä peruskysymyksiä, kuten ajankohtaisuusaihe. Blogithan ovat tavallaan epäfilosofinen paikka, koska niissä korostuu tiivis nopeus ja ajankohtaisuus: Filosofian taas ajatellaan olevan eräällä tavalla ajatonta. Lisäksi itse muotoilu painottaa: Blogeissa "Uusin Viesti" on aina ylimmäisenä, jolloin nimen omaan päivittymisen tarkkaileminen helpottuu. Lukutapa on silloin ajallisesti käänteinen: Jos ihminen tai ajattelun kehittäminen on prosessi ja kirjoittaminen valottaa tätä, Blogia ei lueta "alusta loppuun", vaan "lopusta alkuun". Usein vaadittavat kivet joita tarvitaan "nyt" ovatkin tarjolla "vasta myöhemmin". Blogin seuraaminen ja blogin lukemisen aloittaminen eroavat tätä kautta toisistaan paljonkin.
Purokuru jakaa filosofiablogit kahtia: Opiskelijoiden blogeihin ja ammattilaisten blogeihin. Opiskelijat tekevät muistiinpanoistaan julkisia, ja tekevät pikajuoksuartikkeleja ja kommentaareja ajankohtaisiin asioihin. Ammattilaiset taas kertovat aforismeja elämästä, ja pitkiä juttuja omista tutkimusaiheistaan sekä reagoivat toisten ammattilaisten kirjoituksiin. Muodot molemmissa ovat hyvin samanlaisia kuin mihin kirjoissa on totuttu. Kappalerakenne ja lähdeviitteet ovat "oppikirjamaisia".
Purokurun viestin ymmärtämisen avainkohta on kahdessa sanassa. Sanoissa aforismi ja kommunikaatio.
Hänestä blogaamiselle tyypillistä on Nietzscheläinen tyyli (jota ei pidä sekoittaa sisältöön, koska se on enemmänkin käsittelytapa) : "Nietzscheläinen kirja koostuu miniesseistä, aforismeista, ajankohtaisista kommenteista, vitseistä ja epäajanmukaisista provokaatioista, kuten blogitkin. Monimielisyys, naamiot, nimimerkit, leikit, roolit, suuntautuminen estetiikkaan, epäjatkuvuus, nopeus, hajanaisuus, impressionismi, paperilapputyyli ja zoomailu yksityiskohtiin liittävät Nietzschen nykyiseen blogosfääriin." Hän nostaa tyylissä ja sisällössä kuitenkin tärkeän eron "Jokainen Nietzsche-kommentaari haiskahtaa naurettavalta. Sen sijaan blogeja voi kommentoida. Blogikeskustelut vaikuttavat usein sarkastisten väärinymmärrysten sarjoilta, mutta tästä huolimatta bloggaaminen on kommunikointia. Nietzsche ei kommunikoinut."
Aforismihan on sinällään tyhjä, tulkitsija ja lukija tuo siihen sisällön. (Mikä tekee analyysistä tai kritiikistä pakosti tulkintaa.) Tätä kautta sen tapa käsitellä maailmaa on erilainen kuin muun filosofian. Kuitenkin blogeja voidaan jossain määrin ymmärtää - ja tätä kautta päästä keskustelemaan aiheesta. Usein tämä on tietysti sarja väärinymmärryksiä. Mutta väärin ymmärtäminenkin on järkevä vain "oikein ymmärtämisen" ollessa läsnä.
Kommunikaation kohdalla nostettiin esiin myös Larry Bryant, jonka mielestä blogaaminen on tärkeä ajattelun kehittämisen väline. Hän nostaa keskeiseksi teemaksi läsnäolon ja välittömyyden: "bloggaaminen tuo läsnäolon takaisin entistä vahvempana. Kirjojen ja artikkeleiden tekijät eivät ole läsnä kuin korkeintaan varjoina, ideaalisina operaattoreina, Bryant kirjoittaa. Blogeissa, joissa kommentointimahdollisuus on sallittu, tekijän ja lukijoiden yhtäaikainen läsnäolo muuttaa kirjoittamisen prosessiksi, jossa virheet, epäröinti ja erot pysyvät näkyvillä. Tekstin huoliteltu substanssi liukenee keskusteluun, joka herättää kirjoittajassa avuttomuuden tunteita: onko lauseita mahdotonta ottaa haltuun, kun lukijat jatkuvasti ymmärtävät minut väärin?" Tässä kohden minun ei auta muuta kuin viitata Zizekin "mestarin katoamiseen". Siinä missä tavallinen filosofiajulkaisut on selvästi Mestaroitu, blogaamisessa tätä Mestaria ei enää ole. Tätä kautta blogaaminen voidaan nähdä "kahlehtivana" ja "vapauden pienenemisenä".
Kommunikaatio taas palauttaa montaa kautta filosofiaa vanhoille urilleen. Platonin Akatemiasta (joka oli erillinen sisäpiirin rakennus ja filosofien koulutuspaikka) on "viimein" palattu Sokrateen Agoraan (joka oli yksinkertaisesti julkinen tori). Ajattelu on prosessi, ja blogipostauksien kirjoittaminen on nopeatempoinen prosessi. Vertaisarviointia ei ole, mutta kommentointi tekee reagoinnita nopeampaa.
Ja tästä päästään mielestäni siihen varsinaiseen asiaan. Sillä mielestäni filosofiablogi on toki kommunikaatiota. Mutta ei aivan tavallista kommunikaatiota, jutustelua. Sillä vaikka muodollisesti "kappalejako ja lähdeviitteet" ovat hyvinkin se, joka liimaa filosofiablogin ja filosofisen artikkelin "samanlaisten" kategoriaan, tosiasiassa blogaaminen on muutoin erittäin erilaista toimintaa.
Blogaaminen on korostetusti erilaisten jännitteiden kamppailunäytelmä. Internetissä kommunikaatiossa on nimittäin ns. "alentunut kynnys" kommentoida. Tämä tuo kahdenlaisia asioita:
1: Tästä hyvän esimerkin saa Juha Leinivaaran esittämästä kommentista: "Itse koen kirjoittamisen helpommaksi kuin puhumisen. Mutta kun saan rohkeutta rintaan, niin osaan olla myös virallisen asiallinen yleisön edessä." Nettikommunikaatiossa tekstiä voi editoida ja miettiä ilman että se lakkaa olemasta kommunikaatiota ja muuttuu Mestaroiduksi kirjaksi. Lisäksi netin etäisyys avaa sanaisen arkun, joka arkielämässä vaatisi enemmän rohkeutta.
2: Toisaalta internet eroaa myös siten että kommentointi on nopeaa, aggressiivista ja häijyä ; Netiketti on vain ohjenuora, josta lipsutaan, harva tekee vastaavia "sosiaalisia virheitä" julkisessa elämässä. Ja kirjoihin asti moiset röyhkeydet eivät taatusti päätyisi.
___2.1: Toki muuallakin on ongelmia: (1) arkielämässä keskustelun täyttyy erilainen päämäärätön sepeäminen ja merkityksettömyydet, ja väittelyssä havaittu virhe saa harvoin aikaa lähdeteosten pengontaan, joka taas sotkee keskustelun käytännössä kaikilla jonkin verran "mutaisemmille teille". Mitään miettimisaikaa ja reagointimahdollisuutta blogikirjoitusten tapaan ei ole. Kaikki tauot, mulkoilut ja öö:t tulevat keskusteluun ja niille voidaan joskus antaa/tehdä/vääntää iso merkitys. (2) Kirjojen maailmassa taas kirjat "reagoivat toisiinsa" erityisen hitaasti, jolloin kirjoihin tehdyt kommentaarit muuttavat keskustelun luonteen. Se muuttuu helposti henkilöiden kommunikaatiosta eri ideologian kannattajien kommunikaation teeskentelyksi. Yksilöllä on merkitystä enää edustajana. Lisäksi kirjojen ja julkaisujen mukana tulee tietysti elitismi. Esimerkiksi minä voisin periaatteessa mennä kritisoimaan jonkun ammattilaisen, vaikka aikaisemmin mainitun Bryantin, blogia. (Itse asiassa olen kommentoinut eräiden pro_ammattilaisten blogeja. Eräänlainen "Mestarin katoaminen" tapahtuu siis tälläkin tavalla.)
Syynä on tietysti tuttuus ja irrottautuminen. Kommenttiin reagoijaa ei koeta samaan tapaan ihmisenä kuin naamakkain keskustelussa. "Flamettaminen" on tavallista. Epäkunnioittavuus on käytäntö. Itse asiassa fleimaamiselle/flamettamiselle on myös psykologinen termi: online disinhibition effect. Ihmiset toimivat ensin ja miettivät seurauksia vasta sitten. Nopeatempoisuus sekä se, että ihmiset ovat yksin kirjoittaessaan, vaikuttavat asiaan. Asiasta tehtiin vuonna 2004 tutkimusta: John Suler esitti muutamia elementtejä jotka johtavat siihen:
1: Pseudonyymit ovat persoonattomampia kuin oma nimi, jolloin tästä seuraa anonyymiyden tunnetta. Henkilö on liikenteellä samaan tapaan "incognito" , kuin joissain tarinoissa kuninkaat käyvät arkisisa viitoissa katselemassa kansan mielipiteitä. (Tästä tuntemattomuudesta sitten vaan seuraa "un_cognitio", ajattelemattomuus)
2: Henkilö ei näe eikä kuule sitä jonka kanssa viestii. Normaalissa kommunikaatiossa kun katsotaan ilmeitä ja jos katsotaan että sanoma loukkaa, voidaan helposti liennyttää tilannetta. (Paitsi jos ollaan ideologian asialla, jolloin kommunikaatiossa ei ole kysymys ajatuksenvaihdosta, vaan intentiona on käännytys ja julistus mielessä, jolloin tässä kohtaa nähdään "heikkous johon tietenkin kuuluu lyödä kiila".)
3: Viestin lähettämisen ja siihen feedbackin saamisen välillä menee pitkä aika. Kun saat viestin, on todennäköistä että varsinainen vihakin on jo kadonnut eikä vastaus enää tätä kautta koske sitä tunne -elämystilaa, jossa viesti on kirjoitettu.
4: Yksin olemisen tunne laajentuu internettiin asti. Keskustelukumppanin persoonaluonne ikään kuin katoaa tätä kautta.
5: Auktoriteetin katoaminen. Henkilö ei ole vastuussa kirjoituksistaan. Ja kun henkilö on anonyymi, hän ei ole vastuussa edes "itselleen". Hän voi tätä kautta toimia ikään kuin "ilman seuraamuksia". (Tosiasiassahan kaikki tietävät "trollit" eivätkä kunnioita heitä.)
Sulerinkin mukaan internetin avoimuus on kaksinainen: Ujo ihminen uskaltaa avautua, mutta toisaalta myös huono käytös helpottuu. Tätä kautta filosofiablogin pitäminen on korostetusti aggressiivisempaa. Erimieliset, olivatpa oikeassa tai eivät, voivat periaatteessa koska vain tulla kommentoimaan mihin tahansa miten tahansa ja millä lailla käyttäytyen tahansa. Ja se, että "tähän asti on ollut" hiljaista ei estä sitä että seuraavana päivänä "joku peikkolauma" "keksii jotain" "mielenkiintoista".
Tätä korostaa se, miten blogikommentit ovat olemassa ennen kaikkea joko kritiikin tai selkään taputtamisen kautta. Vastavuoroiseen ymmärtämiseen ei juurikaan törmää. Tätä kautta blogeihin reagointi on ennen kaikkea sitä että blogin kirjoittajan sanoma nähdään sellaisena että blogi on alistettu vain kritiikin kohteeksi, vastustettavaksi. Silloin siinä ei nähdä tai sanota hyvää. Tai sitten siellä käydään kertomassa että "kiva viesti". Kommentoinnin nopeatempoisuus maksaa usein sisällössäkin. (Mitään ei saa ilmaiseksi.)
Siksi internetblogeja ei "tehdä vasaralla". Niitä on "tehtävä miekalla".
Otsikon sisältö aukeaa täysin Purokurun sinällään hyvän tekstin lukijoille. Niille jotka ovat tähän liian laiskoja, spoilaan että tässä viitataan Deleuzen vertaukseen Nietzschen aforistisesta tyylistä: Ne ovat tyhjiä, mutta ne on rakennettu siten että ne kuitenkin "avaavat taistelukentän" ; Kulloinkin hallitseva voima määrittää sen merkityksen ; Ajassaan elävä lukija aktivoidaan panostamaan omaa ajatteluaan sen sisälle. Ne eivät sinällään "sisällä" mitään "merkitystä", mutta pakottavat ajattelemaan niitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)