Lihansyönnistä

Rationality Rulesissa oli pieni video klassisesta kasvissyönnin puolustusargumentista. (Mikä on hauskaa koska kanava on aika vahvasti ateistikanava ja ateismia ja kasvissyöntiä ei välttämättä liitetä kovin helpoti yhteen.) Argumentti sai hänen käsissään implisiittisesti evoluutiopsykologisia sävyjä ja se laajeni eräänlaiseksi selitysmalliksi siitä miksi yksinä aikoina on sallittu orjuus ja toisina lihansyöntiä on pidetty pahana. Keskiöön asettui kuitenkin moraalisuus ja moralismi. Se, onko esimerkiksi Sam Harris moraalinen hirviö kun hän luopui kasvissyönnistä. Ja olemmeko ihmisinä asemassa jossa opettelemme argumentteja ja saamme viisautta menneisyyden ihmisiltä voidaksemme seistä heidän harteillaan kusemassa heidän kasvoilleen.

Video on mielenkiintoinen mutta en halua, ehkä juuri sen vuoksi, toistaa sen sisältöä tässä. Sen sijaan nappaan esille toisenlaisen näkökulman samaan argumenttiin. Ja se voisi olla enemmän poliittis-ignorantillinen.

Rationality Rulesin kuvaama argumentti voisi taipua karkeasti seuraavanlaiseen suomenkieliseen muotoon;
P1: Ei ole moraalisesti hyväksyttävää tarpeettomasti vahingoittaa tietoisia olentoja.
P2: Lihantuotanto tarpeettomasti vahingoittaa tietoisia olentoja.
J: Lihantuotanto ei ole moraalisesti hyväksyttävää.

Oikeasti argumentti on hieman erilainen. Ja yritän selittää mutilointini syitä. Puhun siksi hieman enemmän molemmista premisseistä.

P1:

Tämä argumentti on yleisesti nähty hyvin vahvaksi. Hyvin harva puolustaa eläinrääkkäystä. Toki muistan jossain teologisessa argumentaatiossa, kuten Pekka Reinikaisen vanhoissa kreationismikirjoissa, olevan argumentteja joissa eläimillä ei ole sielua ja sen vuoksi niiden kärsimyksellä ei ole merkitystä esimerkiksi pahan ongelman kohdalla. Mutta nämä vetävät usein linjaa siihen suuntaan että eläinten kärsimys on enemmän tai vähemmän trivialisoitu. William Lane Craigilla on tunnetusti paljon argumentteja jotka tekevät juuri tätä. Mutta nämä argumentit eivät silti muuta eläinrääkkäystä hauskaksi ja eettiseksi toiminnaksi. Ainoastaan triviaaliksi. Tämä asia on mielestäni niin merkityksellinen että halusin antaa tälle tilaa.

Kuitenkin tässä oletuksessa on sana "tarpeettomasti". Joka on tärkeä. Koska monesti esimerkiksi myrkytämme rottia jotta ne eivät levittäisi ruttoa. Ja tätä pidetään moraalisesti hyväksyttävänä. Joku voisi vetää jopa pidemmälle ja sanoa että tämänlainen rotantappo olisi hyve ja velvollisuus. Mutta moraalinen hyväksyttävyys on monille niin vahvasti sidottu näkemys että vahvempi versio jossa kielletään tietoisten olentojen kaikki vahingoittaminen johtaisi premissin hylkäämiseen. Päättely olisi sinänsä rakenteellisesti pätevä mutta kukaan ei välittäisi siitä koska ensimmäinen premissi nähtäisiin epätodeksi.

Kuitenkin juuri tämä "tarpeettomasti" -sana on myös epämääräinen ja voi johtaa esimerkiksi spesistisiin argumentteihin jossa ihminen on parempi kuin muut. Sillä tarpeettomuus ja tarpeellisuus arvioidaan jollain tämän argumentin muotoilusta ulosjääneelle arviointiapparaatilla. Ja tämä voi olla mitä vain. Ja näin syntyy tilaa esimerkiksi sille että vegaani voi hyväksyä leikkuupuimurin alle jääneet rotat koska vegaanilla ei ole vaihtoehtoja. Vaikka hänellä on. Kuoleminen nälkään. Tämänlaiset asiat ovat ilmeisesti liian tabu nyky-yhteiskunnassamme.

P1 -> P2: 

Tämä esimerkki näyttää tavallaan sen että maataloustuotannossa on enemmän aste-eroja kuin laatueroja. Ja kasvissyönnissä valitaan pienempi paha. Laajasti maailmaa nähneinä tiedämme, että jos lihantuotannossa työntekijöitä kohdellaan huonosti niin samaa tapahtuu myös tomaatinpoiminnassa. Jos lihantuotannossa kulutetaan valtavasti vettä lihantuotantoon niin vettä kuluu paljon myös proteiinipitoisten manteleiden tuotannossa. Ja jos lihantuotannossa suora kohde on tuotantoeläin joka kuolee niin pelloilla kuolee hyvin paljon rottia, lintuja ja muita olentoja. Ja jos näiden tila on erilainen kuin lehmän, eikö se olisi argumentti sille että meidän olisi eettisesti vahvaa ryhtyä kasvattamaan rottia lihantuotantoeläimiksi? 

Aste-erot ovat tietenkin tärkeitä ja niille voidaan löytää ratkaisuja ja näiden miettiminen on arvokasta. Mutta argumentin binäärinen muotoilu helposti harhaannuttaa ajatukset. Ja siksipä mutiloimani argumentin muotoilukin kiinnittää huomiota lihantuotantoon ja tuomitsee sen ja tavallaan kädestä pitäen ohjaa kasvissyöntiin huomioimatta vastapuolen "samassa sotkussa olemista".

On tärkeää huomata että varsinainen argumentti usein ottaa kantoja jotka sinänsä perustellusti lähtevät siitä että jos tietoisesti hankkii lihaa ja tietää että lihantuotannossa on ongelmia niin nämä kantavat myös ostajaan. Tässä otetaan hyvin seurauseettinen ote asiaan. Ja näen että suurella osalla ihmisistä on harmittavan suuri ero siinä että tapetaanko eläin suoraan vai epäsuoraan. Itse asiassa menen niin pitkälle että näen että he näkevät suuren eron sille tapetaanko ihminen suoraan vai epäsuoraan. Suurin osa maahanmuuttokritiikistä on esimerkiksi sellaista että maahanmuuttajan elossapysyminen on triviaalia. Katsotaan vain länsimaisen ihmisen resursseja itselleen. Harva lähtisi kuitenkaan ampumaan maahanmuuttajia. Lopputulos on sama. Kuoleminen tapahtuu passiivisesti jossain kaukana joko nälkäkuoleman tai jonkun muun kiväärin kautta.

Tämän asenteen hengessä huomautankin että varmasti aika monelle lihansyöjälle liha on passivinen ja neutraali tuote johon ei liity suoraa syyllisyyttä. Itse asiassa tälläisen syyllisyyden esilletuominen on se josta närkästytään. Ja närkästymisessa on kaksi elementtiä
1: Kokemus syytöksen vakavuudesta, ja tässä premissin 1 vahvuus tekee syytöksestä vakavan. Juuri kukaan ei tunnustaudu eläinrääkkääjäksi tai sellaisen hyväksyjäksi.
2: Kokemus siitä että syytös on epätosi.
-> Epäreilu ja vakava syytös närkästyttää ja tuottaa enemmän kokemuksen siitä miten kasvissyöjä on todellisuudesta vieraantunut kuin valaistuminen ja tapojen parantaminen.

Mistä päästään siihen varsinaiseen pihviin

Näkisin että olisi monelle vakuuttavampaa jos he saavat lihankuluttajina synninpäästön ja saisivat tätä kautta oikeutuksen moralisoida lihantuotantoa. Tällöin syyllisyys asettautuisi poliittisesti mielenkiintoisesti lihantuottajiin. ; Nykyisessä keskustelukulttuurissa kasvissyöjät tavallisesti asettautuvat lihansyöjiä ja maataloustuotantoa vastaan. Mutta oikeasti toisilla tavoilla voisi syntyä tehokkaampaa poliittista efektiä. 

Ja jos joku syyttää argumenttia politisoivaksi sanon että kyllä ja merkityksetöntä. Yksi tämän analyysin teema todellakin on että "argumentit eivät muutoinkaan koskaan ole koskaan ideologisesti neutraaleja". Koska muuten premissejen hyväksymisestä moraalikysymyksissä ei olisi väliä. Mutta niillä on oltava väliä koska argumentin rakenteen on oltava sellainen että sen premisseistä on synnyttävä johtopäätös. Ja premissien tulee olla tosia. Jos kumpikaan näistä ehdoista puuttuu päätelmä on epäpätevä. Argumentti ei muutu vääräksi sillä että siihen voidaan sitoa poliittinen motiivi.
1: C. S. Lewis on argumentoinut vastaavaa Jumalan kohdalla, selittäen että monesti ateistit antavat selityksiä miksi on psykologisesti tai muista syistä motivoivaa uskoa Jumalaa. Mutta ongelmana näissä argumenteissa on se, että psykologiset argumentit ovat tehokas leimakirves vasta sitten kun ensin on todistettu että Jumala on tyhmä uskomus.
2: Huomatkaa että muotoilu on poliittinen, mutta ei minun poliittinen. Ymmärrän potentiaalin sellaisen nähdessäni. En koe olevani erityisen maatalousvastainen ihminen. Onhan minulla maatalousalan tutkinto ja olen tehnyt töitä MTT:n siantutkimuspuolella ynnä koulutukseen liittyen olen ns. "ollut teurastamossa tekemässä muutakin kuin sivustakatsomista". Oma periaatteeni on se, että en syö mitään mitä en olisi itse omin käsin valmis tappamaan. (Mikä tarjoaa hämmentävää älyllistä potentiaalia kannibalismiin, yleensä asiaa ei tiedosteta tässä tunteisiinvetoavassa kasvissyöjien suosimassa tempussa.)

Minusta on mielenkiintoista että monesti kasvissyöntiä pidetään kaupunkilaisena lihantuotannosta etääntymisenä. Asiana joka korjataan valistuksella. Valistus tarkoitta sitten yleensä sitä että pienet lapset menevät tiloille. Tai kuten YLE asian uutisoi "Kaupunkilaislapset tutustuvat maatiloihin". Tässä mielenkiintoista on se, miten kaikkea ei näytetä lapsille. Lapset pääsevät rapsuttamaan eläimiä. Jolloin he saavat lihantuotannosta saman kokemuksen mitä minä saan kaikkien muiden koirista. Koirien kanssa on kivaa leikkiä ja niitä on mukavaa silittää. (Mikä on ihanaa. Varsinkin kun ei tarvitse aamu kolmelta nousta viemää koiraa sateessa ulos paskalle ja sen jälkeen painia pesuun kurakoiraa jota kylpy motivoi vähemmän kuin kuralammikossa kiemurtelu päinvastoin ei.) 

Näytetäänkö kaupunkilaislapsille koko kokonaisuus? Miksi, jos vieraantuminen on se ongelma, ei valistettaisi lapsia viemällä heidät rapsuttelukokemusten jälkeen teurastamolle jossa saavat omin käsin kokeilla teurastaa sen ihanan lampaan jota juuri varttia aikaisemmin rapsuttelivat omin käsin? Koska kysymyksessä ei tavallaan ole valistus vaan kontekstointi.

Koko tämä prosessi antaa tilaa sille, mistä MTK räjähtää. Pastori Kari Kuula kirjoitti Kirkko & Kaupungin kolumnissaan teollisen eläintuotannon saatanallisuudesta kolumnin jota en voi tähän linkittää koska se kohtasi cancelkulttuurin. Kun vegaanit tai Animalia syyttävät lihansyöjiä ja maataloutta ei tarvitse tehdä mitään. Mutta jos syytteessä ei alleviivatusti olekaan lihansyöjä, vaan lihansyöjää pidetään moraalisesti vähäisempänä, alkaa MTK:ssa kuulumaan. Varmasti asiaan vaikuttaa myös se, että pappi edustaa moraaliasioita monelle ihmiselle enemmän kuin jokin poliittiseksi koettu ideologia. (Olen vähän jutellut vanhemman väen kanssa ja heille ideologia on lähinnä heikko ja epäonnistunut ja politisoitunut uskonto. Ideologiat ovat Jumalasta etääntyneiden uskontoa. Itse en voi olla näkemättä uskonnon ja politiikan sidosta joka on niin vahva että nykyään on miltei mahdotonta pitää neutraalia teologiaa käsittelevää kanavaa. Monelle uskonto politisoituu heti kun se jollain tavalla haukkuu konservatiivista ihmistä itseään eikä sen sijaan hauku kaupunkilaisia ja liberaaleja. Seuraavassa lauseessa he puhuvat siitä miten kristitty tietää että oikea pahin vihollinen on heidän sisällään. Ja kukapa minä olen olemaan heidän kanssaan erimielinen?)

Toulminin metodi

Usein nettiväittelyissä ei käännytetä ketään. Ihmiset heittävät onelinereitä joissa on usein annettu lähinnä muutamia tosiasioita, tuntemuksia, arvostelmia ja muita vastaavia asioita. Niitä ei usein jäsennetä ja strukturoida mitenkään. Ja sitten niitä heitetään kasa ja toivotaan että vastapuoli vakuuttuu. Usein tässä tulee väärinymmärryksiä ja olkiukotteluja. Ihan sen vuoksi että usein on hyvinkin hämärää että miten niistä annetuista faktoista niin väistämättä päädytään juuri siihen johtopäätökseen mihin on päädytty. Sanoja ei ole kertonut riittävästi relevanttia informaatiota kontekstista. Ja ihmiset täyttävät nämä aukot jollain. Esimerkiksi oletuksilla argumentin konteksteista ja sanojan motiiveista.

Akateemisessa filosofiassa nämä on ymmärretty ja sen lopputuloksena syntyy pitkällistä ja kuivakkaa materiaalia joka nukuttaa yleisön. Suuri osa menee yli hilseen ja tätä kautta alkaa vaikuttamaan snobistiselta ja ylpeältä ja lukijaa halveksivalta ”olen fiksumpi kuin te – katso kuinka monta sivistyssanaa osaan” -kikkailuksi. (Joka sinällään on mahdollinen keino sitä ensimmäisen luokan nettiväittelyä.)

Johonkin näiden kahden väliin voidaan tunkea jotain.

Stephen Toulmin oli filosofi, joka on tutkinut logiikkaa, moraalia ja filosofian soveltamista. Tässä yhteydessä tärkeää on muistaa, hän halusi luoda viitekehyksen jossa ymmärrettäisiin arkipäiväisiä argumentteja. Toulmanin perusajatus oli että normaalissa argumentaatiossa ei itse asiassa tehdä kuten filosofit ja matemaatikot toimivat. Eli että he ottaisivat lähtökohtia ja pistäisivät niitä yhteen ja katsoisivat mitä siitä seuraa. Normaalielämässä ei rakenneta deduktioiden ja induktioiden kautta vedettyjä päätelmiä joilla sitten tehtäisiin löytöjä konstruoitujen johtopäätösten kautta. Sen sijaan usein ihmisillä on jokin asia jota he puolustavat tai vastustavat. Ja tätä he sitten tukevat erilaisilla asioilla.

Toisin sanoen Toulmin näki että argumentaation miettiminen oli tarpeen koska akateemisessa filosofiassa keskitytään usein hyvin toisenlaisiin lähestymistapoihin. Sellaisiin jotka ovat arkielämässä vieraita. Mutta järkevyyttä ei kuitenkaan voida täysin heittää. Ihmiset eivät ole kuitenkaan joko ammattifilosofioijia tai suomi24 -palstan lihallistumia. Toulmin käytti pohjana onnistuneita lakitupatapauksia. Niissä argumentoidaan ja saadaan jury puolelle. Tämä johtaa tietenkin siihen että asenne on retorisempaa ja tätä kautta ”kierompaa ja kenties moraalisesti tahrautunuttakin” kuin akateeminen filosofia jota voi tulkita ”nukuttavaksi ja pölyiseksi norsunluutorneiluksi”. Mutta toisaalta se kuitenkin on perusta argumentoinnille jonka peruslähtökohtana on asiallisuus, rationaalisuuden kunnioittaminen ja ajatus siitä että tarjolla on vastapuoli joka pitää ottaa vakavastiotettavana järkevänä henkilönä.

Metodissa on kuusi osaa;
1: Väite (claim) Tämä on se mitä sanoja esittää. Johtopäätös tai lopputulema jota hän puolustaa. Tämä voi olla tosiasiaväite tai teoria, arvo tai arvostelma tai poliittinen kannanotto. Se, minkä puolustamiseksi argumentti on tehty ja jonka tukemiseksi kaikkien muiden osien tekemisen vaiva nähdään.
2: Todisteet (grounds). Tämä on se perusta jonka pohjalta esitettävä argumentti on luotettava ja hyvä. Tässä perustavimpia ja keskeisimpiä keinoja ovat evidenssi, empiiriset havaittavat tieteelliset faktat, arkielämässä totutut havaintoelämän ilmiselvyydet, logiikka ja mahdollisesti lähteinä käytettävien tahojen kredibiliteetti.
3: Oikeuttaja (warrant) Tämä ei yleensä ole deduktiivinen. Se on rakenteeltaan joko induktiivinen tai muuten epäsuorasti viittaava todiste jonka perusteella asiaa todennetaan. Takeen ydinteesinä on se, että usein kasa faktoja ei vielä ole ymmärrettävä syy kannattaa lopputulosta. Faktat täytyy kontekstoida. Täytyy kertoa miten todisteiden pohjalta päädytään johtopäätökseen. Ei siis vain sanota, että annetuista tosiasioista seuraa jotain vaan tämän lisäksi kerrotaan että miksi ne seuraavat. Tämä on yleisesti ottaen luonteeltaan induktiivista. Ja tässä kohden nojataan yleensä vahvasti retoriikasta tunnettuihin pääkeinoihin, eli ethos, logos, pathos ; eetosta korostetaan korostamalla auktoriteettia, jossa keskitytään ammattitaitoon, muiden ammattilaisten arvostukseen, titteleihin tai vastaaviin keinoihin. Logoksessa korostetaan järkevyyttä. Ja pathoksella luodaan sympatiaa ja vedotaan yleisön huomioon. Tätä kautta vaikka yhteisiin arvoihin vetoaminen voi olla tehokas strategia. Yleisön tunteminen ja heihin vetoaminen ja heidän arvojensa tunteminen on hyödyllistä suostuttelulle. Usein arkielämässä warrant on implisiittinen eli sitä ei sanota ääneen. Tämän vuoksi toisten ymmärtäminen voi olla vaikeaa.
4: Vahviste (backing) jonka tehtävänä on tukea oikeutustta. Tämä on yleensä jotain lisää joka on samaa takeelle kuin oikeutus on todisteille. Sillä tuetaan sitä miksi annettu oikeutus on tärkeä ja hyvä. Tämä on usein jotain jonka avulla viitataan asiaan. Todiste ei ole usein deduktiivinen vaan induktiivinen.
5: Määre (qualifier) joka kertoo siitä miten vahvasti argumentoija itse luottaa esitykseensä. Todennäköisyyksiä ja tuntemuksia. Tai rajoja joiden sisällä henkilö uskoo voivansa toimia. Tämä koostuu aika usein vain ”todennäköisesti”, ”kenties”, ”usein” tai vastaavanlaisista sanoista. Mutta ne voivat olla tarkkojakin. Nämä ovat harkintaa. Tai jos eivät olisikaan niin ne luovat mielikuvaa harkinnasta ja toisaalta suojelevat vasta-argumenteilta. ”Usein” ei kumoudu ihmisten mielissä vastaesimerkillä yhtä vahvasti kuin ”poikkeuksetta”.
6: Kiisto (rebuttal) Tässä esitetään vastapuolen argumentteja omalle näkemykselleen. Tässä yksi yleisimpiä keinoja on antaa vastaesimerkkejä omalle näkemykselle ja tätä kautta määritellä rajoja sille minkä sisällä oma argumentti on uskottava ja osoittaa alue jolle sitä ei voi viedä. Tämä luo ajatuksen siitä että olet harkinnut vastapuolen näkemyksiä. Toisaalta se määrittelee omia näkemyksiä ja niiden soveltuvuusalueita joka on käytännöllistä. Ja joka tapauksesta tästä syntyy tehokkuutta sitä kautta että vastapuoli ei yleensä kovin helposti voi vedota antamiisi vastaesimerkkeihin koska yleisö kuitenkin sekoittaisi keskenään sen, että asia on sanottu ääneen ja sen että asia on myös osoitettu hölmöksi.

Toulminin metodi on syntytapansa vuoksi keskittynyt lakituvassa pärjäämiseen. Tätä kautta sen hankintakonteksti on hyvin omanlaisensa ; Voidaan sanoa että siinä on vahva suostuttelun henki. Argumentaatiota ei toisin sanoen tehdä sellaiseksi että se olisi mahdollisimman varmasti tosi ja siihen liitettäisiin vain sellaisia asioita jotka hyödyttävät tätä totuustavoitetta. Se ei kuitenkaan ole pelkkää arkielämässä tapahtuvaa vääntöä ja inttämistä. Se on yritys suostutella rationaalisessa ja kunnioittavassa hengessä ihmisiä. Tämä on jossain määrin kyseenalaista mutta suomi24 -meininkiin verrattuna se on kuitenkin varsin ylevää.

Vähintään hänen tuomansa jaottelu on kätevää montaakin kautta; Se auttaa jäsentämään itse kohtaamiaan argumentteja. Ja jos ei saa jäsennettyä niiden avulla vastapuolen kantaa voi hakea sen avulla keinoja minkä kautta siihen saa järkeä ja vastapuolen kanta muuttuu ymmärretyksi – jos ei välttämättä hyväksytyksi. Toisaalta se kertoo osaltaan ihmisten psykologiasta ja siitä miten ihmisten mieli toimii ja tätä kautta voi ymmärtää miksi oma hieno argumentti ei vedonnutkaan vastapuoleen, kun satuit vaikka olemaan loogisuudestasi huolimatta aivan liian jyrkkä ja jätit hänen kantansa kuuntelematta mutta et pilkkaamatta. Tai millä keinoilla paha ja väärässä oleva vastapuoli onnistui manipuloimaan itsensä muiden ihmisten suosioon. Sen lisäksi sillä voi tulla ymmärretyksi paremmin. Ja suostutella muita olemaan samaa järkevää mieltä kuin itse on.

Rasismin analyysiä

Nykyään keskustellaan paljon siitä ovatko maahanmuuttokriitikot rasisteja vai eivät ole. He ovat monenkirjava joukko jossa varmasti on seassa montaa mieltä olevaa ja jo tässä mielessä ajatus siitä että joukko kategorisesti olisi tai ei olisi rasistista on omituinen.

Tätä asiaa onkin hyvä lähestyä analyyttisesti. Viittaan tässä analyyttiseen filosofiaan. En mihinkään mannermaiseen filosofiaan jolla on paha kaiku maahanmuuttokriitikoiden joukossa. Vaan ihan siihen miten määritelmiä käytetään.

Määritelmät ovat viittaussuhteita. Kun meillä on jokin määritelmä, se viittaa jonkinlaiseen kohteeseen. Tällä kohteella on kuvaus. Määritelmä koostuu attribuuteista, joista osa on siihen liitoksissa olevia ominaisuuksia. Ja osa on sellaisia ominaisuuksia että ne ovat tälle asialle erityisen ominaisia. Sellaisia että jos tämä asia puuttuu ei voida järkevästi viitata siihen tällä termillä. Nämä ovat kriteeriattribuutteja.

Analyyttinen filosofia on sitä että haetaan kuvauksia ilmiöille ja asioille. Ja sitten nämä ominaisuusjoukot viittaavat johonkin ja näille määritelmäsisällöillä tehdään deduktiivisia päätelmiä.

Usein keskustelussa on kommentteja joissa maahanmuuttokriitikot korostavat että he eivät ole rasisteja. Ja että vastapuoli on tyhmä. Tässä usein nousee esiin se että he tarkoittavat rasismilla sitä että rotu ja etninen tausta olisi erityisen oleellinen. He korostavat että suuri osa vihaa islamia. Eli ihmisiä syrjitään heidän uskontonsa eikä heidän rotunsa vuoksi. Tässä he näkevät oleellisen eron siinä mielessä että ideologiaa voi vaihtaa kun taas rotu on synnynnäinen.

Toki, koska joukko ei ole homogeeninen vaan mielipidekirjoa on, on huomattava että osa tosiasiassa on rotukysymyksessä rasisti siinä mielessä että he kategorisoivat ihmisiä rodun mukaan. He kertovat että afrikkalaiset ovat geneettisesti huonompia. Vedotaan siihen että he ovat geneettisesti matalamman älykkyysosamäärän tyyppejä tai sellaisia joilla on soturigeenejä ja muuta yhteyttä väkivaltaisuuteen. ; Nämä ihmiset sanovat olevansa ei-rasisteja kahdesta syystä;
1: He kokevat että nämä ovat biologisia tosiasioita ja tätä kautta he eivät olisi rasisteja. Rasismi nähdään tällöin ideologisena ja tälle vastapainona olisi objektiivinen rotuoppi jossa toiset vaan menestyvät huonommin. Eräässä mielessä voidaan kuitenkin nähdä että nämä ihmiset perustelevat miksi ovat rasisteja ja uskovat että rasismi on järkevää.
2: Toisaalta moni kokee että älykkyysosamäärä ja aggressiivisuus ovat ominaisuuksia muiden joukossa. Rodut ovat erilaisia mutta samanarvoisia. Tässä on taustalla paljon samaa mitä on monilla jotka katsovat olevansa tasa-arvon kannattajia vaikka heistä naiset ja miehet ovat biologisesti erilaisia ja esimerkiksi naiset geneettisesti tyhmempiä. ; He näkevät että miehellä ja naisella olisi erilaiset roolit. Tämä tietenkin eroaa hyvin monen ajatuksesta siitä mitä tasa-arvo tarkoittaa ja tässä mielessä heidän mielipiteensä näyttää monille hupsulta. Mutta heille itselleen se on perusteltu ja rationaalinen. He eivät koe olevansa rasisteja koska he eivät vihaa ulkomaalaistaustaisia geneettisesti erivärisiä ihmisiä.

Ja tosiasiassa heissä on vielä kolmaskin tyyppi. He ovat etnillistäneet rasisminsa. Tosiasiassa he näkevät että islamilaiset tunnistetaan syntyperän ja ihonvärin mukaan. Eli koska islaminuskoisiin liittyy korrelaatteina tiettyjä ominaisuuksia niin nämä ovat mukana. Tätä kautta ei ole tavatonta törmätä islamkriitikkoon joka puhuu ihmisistä niin että he moittivat maahanmuuttajia jotka ovat peräisin sellaisilta Afrikan alueilta jotka ovat kristillisiä ja jotka ovat itse kristittyjä. ; Tosiasiassa he tunnistavat rodulla vakaumusta ja pitävät näitä yhtenä ja samana.

Tässä on huomattu että maahanmuuttokriitikotkin käyttävät useita hieman erilaisia ajatuksia siitä mitä rasismi tarkoittaa. Niitä yhdistää tietynlainen keskittyminen etnisyyteen ja ihonväriin ja vastaaviin. Kun he sanovat että he eivät ole rasisteja he viittaavat tähän rasismin määritelmään. Siksi heitä ei heistä saisi sanoa rasisteiksi. He eivät katso olevansa rasisteja koska heidän viiteryhmänsä ei käytännössä koskaan vaikkapa halua kielloin estää rotujen tai kulttuurien sekoittumista ja vaikka erirotuisten avioliittoja.

Tämä on tietenkin mainiosti sisäisetsi koherenttia. Mutta kun katsotaan mitä kriitikot tarkoittavat kun he puhuvat maahanmuuttokriitikoista rasisteina, on katsottava mitä he tarkoittavat. Analyyttisessä filosofiassa on totuttu siihen että sanomaa lähestytään, ei sanavartaloiden, vaan nimenomaan määritelmäsisältöjen kautta. Määritelmäsisällöt keskustelevat ja sanavalinta ja termivalinta on eräässä mielessä vain ”puhdasta retoriikkaa” jolla ei ole oleellista arvokasta sisältöä argumentaatioon.

Ja tässä kohden rasismi onkin sisällöltään hyvinkin erilaista. Tällöin käytössä voi olla esimerkiksi se rasismin määritelmä jota käytetään YK:n rotusyrjinnän poistamista koskevan kansainvälisen yleissopimuksen mukaan rotusyrjinnällä tarkoitetaan: ”kaikkea rotuun, ihonväriin, sukupuoleen, syntyperään tahi kansalliseen tai etniseen alkuperään perustuvaa erottelua, poissulkemista tai etuoikeutta, jonka tarkoituksena tai seurauksena on ihmisoikeuksien ja perusvapauksien tasapuolisen tunnustamisen, nauttimisen tai harjoittamisen mitätöiminen tai rajoittaminen poliittisella, taloudellisella, sosiaalisella, sivistyksellisellä tai jollakin muulla julkisen elämän alalla.”

On selvää että YK:n rasismin määritelmä on yleisesti käytetty. Henkilöt jotka puhuvat rasismista tässä määrittein eivät keksi omia sanoja tai muuta vastaavaa. Selvää on että islamkin kuuluu tässä etniseen alkuperään. Ja esimerkiksi puheet erilaisesta sosiaaliturvasta ja maahanmuuttajille suotavista erilaisista lisävelvollisuuksista ja vähennetyistä vapauksista ovat maahanmuuttokritiikissä tavallisia.

Analyyttisessä filosofiassa sanottaisiinkin että henkilö joka sanoo että maahanmuuttokriitikoita moittivat ovat väärässä ja vetoavat omaan erilaiseen rasismin määritelmäänsä tekevät kaksi oleellista päättelyvirhettä ; He eivät katso mitä vastustajat tarkoittavat. He laittavat sanoja heidän suuhunsa. Tämä tapahtuu siten että he ensin tekevät ekvivokaatio -päättelyvirheen jossa he heittävät oman rasismimääritelmänsä vastapuolen rasismimäärittelyn sijaan. Ja tässä prosessissa syntyy olkiukko -päättelyvirhe jossa vastapuolen sanoman sisältö muuttuu erilaiseksi kuin mitä sanojat ovat tarkoittaneet.

Voidaankin nähdä että maahanmuuttokriitikoista aika monet ovat sekä rasisteja että eivät ole rasisteja. Toki jokainen määritelmä erikseen katsoen he joko ovat rasisteja tai eivät ole rasisteja. Ja yhden määritelmän sisällä he eivät ole rasisteja ja ovat rasisteja samanaikaisesti. Mutta samalla selviää että kun kriitikot puhuvat yhdellä rasismin määritelmällä ja puolustajat toisella rasismin määritelmällä molemmat voivat olla oikeassa yhtäaikaisesti.

Syy on ihan se että käsitteet ovat abstraktioita, määritelmäsisällöt ovat kohteen kuvauksia. Kun ajattelemme kissaa ei meidän päässämme ole mitään kissaa vaan ajatus siitä minkälaisia kohteita kissat ovat. Määritelmäsisältöjen muuttuessa se mitä sanottu asia tarkoittaa muuttaa muotoaan. Koska kysymys ei ole retoriikasta vaan määritelmien sisällöistä. Määritelmä on symboli joka viittaa sisältöönsä. Ei itse asia. ; Se onko käsitteellä sitten jokin viittaussuhden jossain ideamaailmassa tai ihmisestä riippuvaisessa todellisuudessa on kysymys joka on tämän asian ulkopuolella. Eli se on eri kysymys jonka tulokset eivät muuta tätä käsiteltävää asiaa mitenkään.

Tässä on takana aikamoinen asennevammaongelma. Yksi puhuu aidasta ja toinen aidanseipäistä. On selvää että määritelmiä valitaan muista kuin objektiivisista syistä. Niitä valitaan ideologisesti. On selvää että maahanmuuttokriitikot eivät halua olla rasisteja koska rasismilla on huonoja konnotaatioita. Toisaalta on selvää että vastapuolella on vastaavia poliittisia syitä valita sellaisia määritelmiä joissa vastapuoli olisi rasistista juuri näiden samojen syiden vuoksi. Kysymys termien valinnasta on poliittinen. Ja kun niihin liittyy valtaa ei tietenkään haluta joustaa omasta määritelmästä tai nähdä että vastapuolella on erilainen määritelmä käytössään. Koska tämän käyttäminen tuhoaa oman puolen perusargumentit. Esimerkiksi sen että ”ei olla rasisteja.”

Tämä onkin tavallista. On tavallaan motivoivaa yrittää valita sanoja siten että syntyy mielikuvia siitä että vastapuoli edustaisi vaikkapa ekstremismiä. Onkin hyvä katsoa viittauksen kohteita ja miettiä että mitä näkmä ihmiset todella sanovat. Tämä on hyvin kuvaavaa kun puhutaan militanteista ateisteista. Esimerkiksi bussien kyljessä ollut mainos joka sanoi mm. että ”Jumalaa tuskin on olemassa” koettiin militanttina ja julistavana ateismina. Vastaava Biblian mainos herättää lähinnä haukotuksia eikä ajatusta siitä että kristityt olisivat jotenkin militantteja ja ateismia vastustavia ja ateismin tuhoa haikailevia. ; Tässä mielessä onkin valaisevaa huomata miten esimerkiksi uskovaisten sosiologimestari Martti Muukkonen on keskustellut kanssani uskonnosta siten että hän korosti uusateistejen olevan militantteja. Humanisti-relativistiset vihreät ateistit joita voi moittia idunsyöntihippeilystä ja My-Little Pony -faniudesta esiintyivät ranskan vallankumouksen kontekstissa jossa viimeisten pappien suoliin hirtetään ihmisiä.

On hyvä aina katsoa minkälaisen määritelmän henkilö valitsee. Se ei ole neutraalia. Jos vastapuolta halutaan helposti määritellä ääriliikkeisiin ja mukaan liitetään aggressivisia ja liioittelevia ilmaisuja on selvää että heillä on asenne. Asenne jonka vuoksi he valitsevat juuri sen määritelmän eivätkä jotain toista. Heillä on mielipide valmiina ja termin valinta tehdään sen mukaan mikä parhaiten ajaa sitä agendaa joka tiedetään ennalta. Lopputulos ja tuomio on päätetty ennalta. Päättelyä ei tehdä premisseistä johtopäätökseen vaan ensin valitaan mitä mieltä ollaan ja sitten argumentit valitaan jälkikäteen tukemaan tätä asennetta.

Olen itse hyvin turhautunut tämänlaiseen määritelmistä sotimiseen. Sellaisen havaitseminen on analyyttisen filosofian ystävälle helppoa. Ja tämänlaiseen keskustelutapaan sortuva on hoopolija joka taipumattomana huutaa omaa asiaansa kykenemättä edes ymmärtämään vastustajansa argumentaatiosisältöä. Ja asiallisen rationaalisen kritiikin minimivaatimus on kritiikin kohteen määritelmäsisältöjen tunteminen. Jos ei tähän kykene, ei ole mitään keskustelua jota käydä.

Osa toki uskoo että ihmiset voitaisiin valistaa järkeviksi mutta itse olen tässä kohden aika kyyninen. En koe lainkaan kiinnostavaksi tai tarpeelliseksi kunnioittaa näitä ihmisiä tai heidän sanomisiaan. Argumentaatio ja logiikka ovat taitoja ja osa tekee sitä hyvin ja toiset ovat huonoja. Surkea argumentoija on surkea argumentoija ja tämä on se jolla hänen annoksensa keskustelulle punnitaan.

Kuitenkin itselläni on tähän jokin ratkaisu. Sen perustana on se, että ihmisten kanssa debatoidessa pitäisi käyttää tämän toisen ihmisen määritelmiä jos se on mahdollista. Ei pysytellä omassa jargonissaan. Toisaalta tätä voidaan hämmentää. Esimerkiksi transpoliasioissa olen tavannut tehdä niin että käytän aina ”sosiaalisesti väärää” kieltä. Eli kun tietyissä ryhmissä halutaan puhua sukupuolenvaihdoksesta niin heidän kanssaan puhun sukupuolenkorjauksesta. Ja jos joku puhuu sukupuolenkorjauksesta puhun vaihdoksesta. En muuta mielipiteitäni. Tämänlainen ravistelee omaa retorista silmää ja estää lukkiutumista oman ideologian pikkukuplaan jossa ei kyetä näkemään että ”hei, ehkä se vastapuoli ei väitä että kannatan rotusegregaatiota ja heittäessäni kategorisia ei me olla rasisteja -heittoja olen lähinnä argumentaatiokyvytön roskainen ääliö joka luulee mielipiteenvapauden olevan argumentinkorvike niin että asia muuttuu järkeväksi vain siksi että sen saa sanoa ääneen.” Mikä on tietenkin mainio asia jos haluaa olla väärässä ja tyhmä.

Olen huomannut että ”syytät meitä rasisteiksi” on ammattivastaus. Itse vältän rasismi -sanan käyttöä. Olen toki tässä nojannut siihen että käytän aikalailla sellaista arkista rasismin määritelmää mitä maahanmuuttokriitikot käyttävät. Sen sijaan puhun syrjinnästä jolla on maahanmuuttokriittisillä arkijärkisellä kielellä useimmiten pelaavien maailmassa sisältö. Syrjintä ei välitä onko eriarvoinen asenne tehty rodun vai uskonnon vuoksi.

Tämä on kätevää. Koska kun islamkriitikko haluaa rajoittaa muslimejen asumista ja toimintaa, he usein korostavat heihin liittyviä riskejä. Tästä saadaan argumentteja miksi heistä heidän syrjimisensä on asiallista ja järkevää toimintaa. Mikä alleviivatusti todistaa sen että he syrjivät.

Tässä tausalla on yksinkertaisesti se, että rasismissa ja muissa viitataan usein taustaintentioihin. Itse olen kuitenkin seurausetiikan kannalla. Tätä kautta monet kysymykset ovat muille relevantteja. Mutta minulle ne näyttäytyvät retorisina ja epäkiinnostavina asioina. Jos joku sanoo että hän ei ole rasisti, minua kiinnostaa se että mitä se muuttaa. Mikä muiden kohtelussa muuttuisi jos hän olisi rasisti; Olisiko juridinen kohdistaminen mitenkään erilaista? Maahanmuuttokeskustelussa on selvää että kohde olisi sama. Maahanmuuttajista puhuttaessa uskonto ja rotu ovat sivutuotteita jotka eivät muuta käytänteitä. Samoja ihmisiä kohdellaan samalla tavalla.

Rasismi on intentio joka on usein pään sisällä. Emme voi oikeasti olla varmoja valehteleeko ihminen joka viittaa moittivansa uskontoa. Kun käytännön eroa ei ole, on kysymys pelkästään luottamisesta. Nähdäkseni tämänlaiseen ei ole mitään syytä. Ihmiset voivat valehdella.

Toisaalta näissä puheissa korostuu sekin että puhutaan miten ihminen itse tietää onko hän rasisti. Tässä korostetaan että ihminen itse olisi se taho joka parhaiten tietäisi mitä hän on. Eikä esimerkiksi hänen ympärillään oleva ihminen voisi tietää tätä.

Tämä asenne on siitä erikoinen että se näkyy käytännössä testattavalla tavalla. Kun esimerkiksi uskovainen puhuu siitä miten kristityt eivät vainoa homoja tai mustaihoisia, he viittaavat usein omaan kokemusmaailmaansa. He eivät itse koe kiusaavansa. He eivät näe kun heidän lähipiirinsä kiusaa. Näitä asioita voi kuitenkin melko helposti testata testeillä joita nämä ”me ei vainota” -kristityt eivät koskaan tee. Sitä voi maskeerata itsensä niin että näyttää uskottavasti homoseksuellilta tai tummaihoiselta. Sitten menee kadulle ja käyttäytyy normaalisti. Ja menee sitten niihin paikkoihin joissa vaikka fundamentalisteja tai maahnmuuttokriitikoita on. (Ei tavallista paremmin vaan normaalisti.) Kun tätä on kokeillut voi tiedostaa monia asioita. Sitä voi ottaa itselleen vaikka roolin kristittynä afrikkalaisena ja katsoo että muuttuuko kohtelu asialliseksi tämän kuvitelman vuoksi. Vai huudellaanko silti perään.

Voidaan sanoa että eri määritelmillä on tässäkin erilainen suhde siihen kuka tietää mitäkin. Ja näissä korostuu se että intentiot ovat ihmisen sisäisiä asioita. Kun ihminen puhuu intentioista hän voi viitata omiin intentioihinsa ja hän tietää mitä hän itse on. Hän ei voi tästä kuitenkaan kovin helposti laajentaa mihinkään. Hänen kaverinsa voivat sanoa jotain mutta mitä heidän perimmäiset intentionsa ovat? Ne voivat olla tosia tai valehdeltuja lausuntoja. Toisaalta jos katsotaan että kokevatko ihmiset syrjintää valtarakenteissa ja normaalissa arjessa, ei ideologian kannattajalla usein ole siihen liittyvää kokemuspintaa. Hän ei esimerkiksi ole homona kristittyjen keskuudessa tai tummaihoisena valkoisten keskuudessa. Hän on kristitty joka kertoo homojen puolesta mitä homot kokevat ja eivät koe väittäen että hän tietää paremmin. Hän on valkoihoinen joka kertoo mitä mustat kokevat arjessaan ja elämässään. Ja väittää että se että hän tuntee lakipykälät, tuntee omat motiivinsa eikä näe maailmassaan kiusaamista ovat riittävät todisteet jotka takaavat että hän tietää mitä nämä toisenlaiset ihmiset todella kokevat ja eivät koe. ; Tämä ero intention ja kokemusten välill on se syy miksi kaltaiseni seurauseetikko pitää itseilmaisuja turhanpäiväisinä ja "vain retorisina". Siksi että olen valinnut tämänlaisen asenteen. Johon minulla itselläni on tietenkin syitä. Esimerkiksi olen kaunaistunut ja katkeroitunut siitä miten minua on kohdelleet kristityt ja miten olen saanut kuulla siitä miten kristityt ovat kategorisesti riskitön ja ystävällisten ihmisten uskonto vaikka relevantteja negatiivisia lieveilmiöitä. En väitä että tämä ei olisi poliittinen syy. Minä kuitenkin tiedostan tämän ja ymmärrän mitä vastapuoli tarkoittaa sanomisiillaan. Sillä ei ole itselleni merkitystä mutta ymmärrän että minä nyt en ole mikään maailman napa. Kun vastaava menisi kaikkien muidenkin ihmisten päähän, se riittäisi minulle. Tiedän että tämä olisi kuitenkin utopistista toiveajattelua. Ainut mikä minulle jää käteen on se että tiedän olevani tässä taitavampi kuin nämä joiden päähän ei mahdu.

Mielestäni tämä on ainut asia joka näissä on merkityksellistä. Kun määritelmätaistelu ja muut ovat jo paljastaneet että kysymys ei ole tietämisestä tai argumentoinnista vaan vallasta. Kun kysymys on ideologioiden poliittisen vaikutusvallan boostaamisesta, on katsottava vain sitä miten ihmisiä kohdellaan. Ja ”ei olla rasisteja” tai ”ovat rasisteja” on tässä jotain jolla on merkitystä vain jos se muuttaa käytöstä tai kohtelua jotenkin. Kaikki muu on naurettavaa retoriikkaa jossa huutaa asenne. Ja joka kertoo vain sen että tämänlaista keskustelua käyvä ja niitä pikkimielipiteitään blogailevat tyypit ovat tyhmiä ihmisiä jotka ovat potentiaalisesti vielä ilkeitäkin.

Filosofiasta ja argumenttivirheiden "pienemmistä synneistä"

Kun asioita perustellaan, on tässä yleisesti käytössä kaksi päästrategiaa (1) vetoamme järkeen, tieteeseen tai vastaaviin järjestelmiin joissa jonkinlainen evidenssi tai rakenne tulee uskomuksia tai asettaa ne kriittiseen näkökulmaan. (2) voimme vedota auktoriteetteihin, ryhmäpaineisiin, rangaistuksiin, naurettavuuteen, toistoon, pelotteluun, heimohenkisyyteen, sensuuriin - tai ylpeyteen tai häpeään.

Karkeasti sanoen filosofit ovat tavanneet olla sellaisia että he painottavat näistä tätä ensimmäistä kohtaa. Jopa dekonstruktionistit menevät "joko logiikka tai ei mitään" -hengessä. He analysoivat sitä miksi looginen analyysi epäonnistuu eivätkä näe jälkimmäistä vakuuttumisen keinoa hyvänä. Itse asiassa vaikka olisi niin paatunut postmodernisti että olisi totuusrelativisti, niin heillekin kakkoskohdan temput ovat perustelujen sijaan intressejä, valtaa ja muuta tuomittavaa.

Tämä on hyvin mielenkiintoinen kysymys. Ja yhtenä teemana voikin olla se, että osittain kysymys on myös etiikasta. Moni mieltää kakkoskohdan autonomiaan puuttumisena. Tämä on siitä erikoista että periaatteessa jos ihminen tottelee järkeä niin kyllähän hän silloinkin alistuu jollekin. Jos sitoutuu aina järkeen, ei tee sen suhteen autonomista ratkaisua. (Vaikka tekisikin viisaita ja totuudenmukaisia ja käteviä ratkaisuja joissa mielekkäitä lopputulemia haetaan käytännöllisin keinoin.)
1: Autonomisuusnäkökulma on toki siinä mielessä erikoinen, että autonomisen päätöksen ohjailua tunteen ja ties minkä kautta suhteutetaan myös sen mukaan miten tätä suostuttelua tehdään ; Erilaisia lakeihin liittyviä houkuttimia katsotaan niin että jos jotain halutaan estää tai kieltää, tai jostain rangaistaan tähän suhtaudutaan nuivemmin kuin siihen että jotain asiaa kehutaan ja tuetaan erityisesti. Näin ollen esimerkiksi ksylitoltuotteiden tukeminen voisi näyttää hyvin erialaiselta kuin sokeripitoisten karkkien lisäverottaminen. Samoin voidaan nähdä että ne jotka kovin kategorisesti tuomitsevat kristinuskon tai islamin koetaan militanteimpina syrjijöinä kuin niitä jotka turhankin ylpeästi röyhistävät miten islam on rauhan uskonto ja kristinusko objektiivisen moraalin ja yhteiskuntajärjestyksemme ydin niin että näitä täytyisi erityisesti tukea, kunnioittaa ja ajaa oleelliseksi osaksi yhteiskuntamme valtakoneistoja. Ja jopa niille jotka moittivat näitä uskontoja sensuuri on pahempi asia kuin liiallisen. näkyvyyden ja vakavastiotettavuuden antaminen yleisessä julkisessa mediatilassa. (Joka on kuitenkin rajallisen kokoinen nykyäänkin.)

Tässä mielessä voidaan nähdä että sitä ollaan hyvinkin totuusarvofiksoituneita. Onkin selvää että looginen perustelu on sellaista että siinä vastaus on totuusarvoriippuvainen. Sen sijaan totuusarvot menettävät merkityksensä auktoriteettien alla. Niillä voi perustella kaikenlaista välittämättä minkälaisia taustaoletuksia tai perustelurakenteita käyttää. Totuus tai epätotuus ei merkitse mitään.

Tässä mielessä voidaan kuitenkin huomata että jos looginen päättelyvirhe - vaikkapa ristiriita - on hyvin vastansanomaton kritiikki, niin se että jonkin argumentaation yhteyteen livahtaa ad hominem on helposti totuusarvon kannalta vapausasteinen. Emme kuitenkaan yleisesti anna armoa päättelyvirheille niin että ne jotka loukkaavat totuusarvoa olisivat "isompia syntejä" ja sellaiset jotka eivät aja perustelua suuntaan tai toiseen vaan ovat sen kannalta irrelevanttia tauhkaa olisivat "pieniä syntejä". ; Ehkä takana on ideaali täydellisestä keskustelusta ja arugmentoinnista ja sen tavoittelemisesta. Ja silloin ei välttämättä luokitella virheitä pieniin ja suuriin koska ne kaikki ovat virheitä.

Päättelyvirhelistoista

Argumenttivirhelistat ovat käteviä. Niillä pääsee hyvin alkuun ja niihin viittaamalla voi kuvata millä tietyllä tavalla toisen argumentti on virheellinen. Listaukset ovat usein aika pitkiä. Siitä huolimatta ei ole mitään yhtä tiettyä kaanonista päättelyvirhelistaa ; On vain luettelo joissa on joitain hyvin kaanonisia ja kaikkien tuntemia yksittäistapauksia ; Kuten vaikka latinistinen "tu quoque" tai kotomaankielisempi "olkiukko".

Tämä on tietenkin ymmärrettävää ; Karkeimmillaan päättelyvirhe on mitä Richard Whately niiden kuvasi olevan jo vuonna 1828 teokssa "The Elements of Logic" ; "any unsound mode of arguing, which appears to demand our conviction, and to be decisive of the question in hand, when in fairness it is not." Tämä tarkoittaa sitä että jokainen tapa jolla tehdään jokin perusteluvirhe on päättelyvhirhe. Näin ollen onkin lukuisia tapoja olla väärässä. Ja nämä ovat usein sidoksissa kontekstiin.

Karkeasti ottaen päättelyvirheet ovat kuitenkin paitsi virheitä, niin myös jotenkin vetoavia virheitä. Ne ovat siksi yleensä psykologisesti houkuttelevia. Siksi monet niistä ovatkin tavallisia. Sellaisia joita jopa harjaantuneet ihmiset lipsauttelevat. Tässä kohden virheet jaetaan tavallisesti;
1: Retorisiin päättelyvirheisiin jotka koskevat enemmän sitä miten omaa argumentointia paketoidaan. Tämä on tavallista esimerkiksi kun vastassa on epämiellyttävää todistusaineistoa joka halutaan ohittaa. Asia kierrellään eikä siihen välttämättä oteta kantaa tavalla jossa olisi looginen rakenne.
2: Suoraan sellaisia argumentteja jotka ovat loogiselta rakenteeltaan virheellisiä.

Näiden opettelu on hyödyllistä ja kätevää. Niissä nimetään temppuja joilla esimerkiksi itseä voidaan huijata. (Jopa mahdollisesti itse itseään huijaten.) Niiden takana olevat perusteet ovat usein syvällisempiä ja hankalampia joten ne ovat myös helppo oikotie asioihin.

Tässä kohden on kuitenkin syytä huomata että kaikki päättelyvirheet eivät ole näin yksinkertaisia. Itse asiassa on kaksi sellaista päättelyvirhetyyppiä joiden kohdalla tulee usein vaikeuksia;
1: On olemassa tilanteita joissa esimerkiksi ei ymmärretä ad hominemin takana olevaa ajatusta, vaan seurataan muotoa sisällön sijaan. Ad hominem on argumenttivirhe silloin kun toisen argumentti ohitetaan eli argumentin kumoamisen sijasta haukutaan toinen tyhmäksi ja että tämä on siksi väärässä. Tai sitten halutaan siirtää huomio pois niin että ei keskustella asiasta vaan ollaan ajamassa asiaa siihen että ei keskustellakaan aiheesta vaan keskustelijoista.
     1.1: Tässä kohden tarkkaavainen toki huomaa että näiden toimintatapojen takana on toisia pättelyvirheitä. Joille voidaan antaa nimi. Esimerkiksi toisen pilkkaamista voidaan käyttää kaivon myrkyttämiseen, siihen että koska hän edustaa jotain vastenmielistä tahoa niin siten hänen asiansa olisi automaattisesti väärin joka ei ole hänen argumenttirakenteidensa purkamista ja kritisoimista. Hän ei ole väärässä sen perusteella mitä hän sanoo vaan sen mukaan mitä hän edustaa. Ja toisaalta pilkka voi olla red herring. ; Vastaava Retorinen kulmakin voidaan kaivaa kun mietitään sitä eroa joka on siinä että joku otetaan kiinni varkaisista ja häntä evidenssin valossa kutsutaan varkaaksi. Tämä ei ole virhepäätelmä vaikka se voi loukata jonkun tunteita. Toisaalta jos oikeudessa joku todistaa toista rikollista vastaan ei hänen sanomisensa varkaaksi ole muuta kuin retorinen keino; Todistuksen arvo tulisi kumota viittaamalla siihen että annettu todistus se ei sovi todistusaineistoon eikä siihen että sanotaan vaikka rikollistoverin joukkionsa pettämistä joksikin joka tuhoaa moraalittomuuksissaan todistuksen arvon.
2: Toisaalta monesti virheellinen päättely ei ole itse asiassa käytetyissä argumenteissa. On aivan tavallista törmätä vaikkapa pseudotieteisiin joiden argumentisto on sisäisesti koherenttia. Myös monien poliitikkojen ajatukset ovat sellaisia että niissä tilastotiedettä väännellään niin että tosiasiassa virheet ovat asiavirheitä. Tai joskus tilastoja käytetään oikein niin että lukija harhaanjohtuu uskomaan niiden pohjalta jotain "ihan itse". On katsottava evidenssiä itse argumenttirakenteen ulkopuolella. Tai nähtävä sellaisia johtopäätöksiä joita seuraajat "tekevät ikään kuin itse" vaikka virallisesti poliitikko ei tietenkään "ole sanonut mitään sellaista". Hän on vain antanut ymmärtää. Näissä esitettyihin argumentteihin ei välttämättä voida naulata siistiä loogisen argumenttivirheen nimeä. Ne ovat silti huonoa ja virheellistä päättelyä.

Tässä mielessä monesti argumenttivirheet ovatkin huono isäntä ; Argumenttivirhelistat ulkoluettuna jonain jossa ei ymmärretä mihin loogisiin periaatteisiin ne nojaavat johtaa helposti virheellisiin syytöksiin argumenttivirheistä. Ja tällöin argumenttivirhelistan hieno nimi on jotain joka ikään kuin kutsuu logiikanarvostuksiamme ja viittaa arvostettaviin asioihin mutta sen sijaan että se lisäisi ja tukisi näitä kaivattavia ansioita, se toimii niitä vastaan.

Helppo ja vaikea filosofius

Nykyään eletään aikaa jolloin anti-intellektuellismi on voimissaan. Tässä tiedettä ja logiikkaa itse asiassa arvostetaan mutta jos ja vain jos se on arkijärjen mukaista ja helppoa.

Tässä kulttuurissa joku saattaa esimerkiksi ilmoittaa osaavansa tehdä hienoa filosofiaa jossa ei ole sanahelinää. Hän tekee tämän referaatin kuvaamalla loppupäätelmän aforisminomaiseksi kauniiksi muotoillussa muodossa. Tämä on tiivistä ja tyylikästä. Ja esillä on väitelause josta sitten on maailmankuvallisesti samaa mieltä tai eri mieltä ilman argumentteja. Koska argumentteja näissä muotoiluissa ei ole.

Ja tämän tiiviyden, helppouden ja tyylikkyyden hinta vaan saattaa olla se, että hän ei tiedosta että filosofia on taito. Se on vaikeaa jos perusteluketju lähtee alkuoletuksista jotka kasvavat deduktiivisten tai induktiivisten - ja eksplisiittiseti kuvattujen päättelysääntöjen - kautta johtopäätökseksi. (Ja että näitä sääntöjä käytetään oikein eikä virheellisesti ja siten että esimerkiksi "koska" -sanan takana olevista ei todella johdeta annettua johtopäätöstä.)

Itse näen että perustelematon väitelause on vain premissi joka oletetaan. Väittäminen ei ole kannattamani filosofian ytimessä. Ja tähän loogiseen jargoniin liittyy vaikeutta. Joka tarkoittaa että joku putoaa kelkasta. Tämä ei ole minun ongelmani. Tämä on heidän ongelmansa. Se, että he eivät ymmärrä jotain ei ole argumentti sen puolesta että sisältö on huonoa. Päinvastoin; Sisällön ymmärtäminen on minimivaatimus jotta ymmärretään miten sen logiikka toimii tai on virheellistä. Tämä on mahdollista kuvata. Mutta se ei latistu siihen että tilannetta kutsutaan sanahelinäksi.

Tosiasiassa sanahelinää ovat lähinnä runollisesti muotoillut väitelauseet ilman esillepantua rakenteeltaan oikeaoppista argumentistoa. Jos aforistikko syyttää loogikkoa sanahelinästä, hän osoittaa lähinnä sen että hän on perin tyhmä ja ilkeä aforistikko.

"Ello, I wish to register a complaint."

Monty Pythonin "Flying Circus" -sarjassa on sketsi kuolleesta papukaijasta. Se koostuu valittavasta asiakkaasta ja asiakaspalvelijasta joka keksii mitä erikoisempia syitä sille että papukaija ei ole kuollut vaan ainoastaan näyttää kuolleelta.

Tilanne on taatusti tuttu huonosta asiakaspalvelusta. Jossa ties mitä ihmeellisempiä tekosyitä keksitään jotta päästäisiin livahtamaan vastuusta. Huvittavuus syntyy siitä että vaikka katsojalle on melko selvää että papukaija on kuollut, on nokkelalla myyjällä aina argumentti jonka kautta papukaija ei välttämättä ole kuollut. Jos olisimme jostain syystä vakuuttuneita että papukaija on elossa, sama keskustelu näyttäisi hyvin toisenlaiselta.

Mutta tästä sketsistä voidaan napata esiin sellainen asia kuin perustelurakenne. Tai perustelutavan taustalla oleva asenne. Ja tätä kautta päästään johonkin muuhun jonka Kuolemasta on puhuttu paljon. (Eli tietenkin kysymys on Jumalan kuolemasta. Ajamatta jääneet viikseni tuivertavat jo vahvassa Keravalaisessa ilmassa pelkästään kirjoittaessani tätä. Osittain syynä voi olla se, että olen niitä ihmisiä jotka huutavat, kuolaavat ja mutisevat kirjoittaessaan. Tai ei mitään. Jatketaan.)

Voisin ottaa käsittelyyn jonkun Antony Flewn nuoruudenargumentin jonka mukaan Jumalausko ei ole falsifioitavissa ja että uskonto paikkaa näkemystään Jumalan olemassaolosta sellaiseksi että se kestää kritiikkiä. Mutta ei sellaisella tavalla että Jumala olisi perustellusti tosi. Sen sijaan otan tämän Flewn huomion relevanttina osana. Mutta sen täydentämiseen tarvitaan hieman laajempaa kokonaiskuvaa argumentaatioon. Ja tässä Flewn huomio on enemmänkin tosi detalji. Kokonaiskuva on paljon kiinnostavampi, kompleksisempi. Ja entistä valmiimmin sellaista että se sopii rinnastettavaksi erilaisiin hupsuihin sketsisarjoihin.

Jennifer Faust on tutkinut monien jumalatodistusten ja uskonnollisten argumenttien vetoavuutta. Ja hän on kiinnittänyt niissä huomiota asiantilaan joka kieltämättä paistaa esiin myös edellä mainitussa kuollut papukaija -sketsissä. (Argumenttia ei heikennä se että filosofin sukunimi on sen tyylinen että se väistämättä tuo mieleen diilit Saatanan kanssa. Ja tämä voisi olla syy argumentin ... ateistiseen ... sävytykseen. Vaikka diili Saatanan kanssa itsessään on tietenkin todiste juuri päinvastaisesta. Tai ei mitään. Jatketaan.)

Jennifer Faustin näkemys argumentaatiosta on hyvin rationaalisuuspainotteinen. Hän ei siis vetoa muutoin aika yleisiin ajatuksiin joissa uskontoa lähestytään mielisokeuden tai hulluuden tai tunteisiinvetoavan retoriikan kautta. Hänen mielestään kunnon kohtelias filosofi on sitä mieltä, että kun hän haluaa vakuuttaa jonkun argumentaatiolla niin hänen täytyy suorittaa onnistuneesti seuraavat asiat:

1: Liittää argumentissa oleviin premisseihin argumentteja jotka johtavat todennäköisyyden kasvamiseen. Toisin sanoen argumentin tulee olla sellainen että argumentin premissit ovat niiden jälkeen uskottavampia. Argumentaatio on siis sidoksissa arugmentaation taustapremisseihin ja lisäksi ne kertovat miten asiat ovat todennäköisemmin kuin eivät.
2: Käytetyt premissit kasvattavat johtopäätöksen todennäköisyyttä. Tässä mielessä argumentaatio voi olla deduktiivista eli jos premissit ovat tosia niin johtopäätökset pitävät väistämättä paikkaansa. Mutta ne voivat olla myös induktiivisia. Jolloin argumenttiin tulee uskottavuutta vaikka asia ei ole täysin 100% varma pelkästä premissien oikeudesta. Argumenttien ei siis tarvitse olla täydellisiä ja aukottomia. Riittää että ne ovat hyviä kelpo argumentteja.
3: Että taustalla olevat premissit ovat argumentaation kohteelle hyväksyttävämpiä kuin johtopäätökset. Eli hän pitää argumentaation takana olevia taustaoletuksia uskottavina, tai ainakin uskottavampina kuin johtopäätöstä ilman niitä.
4: Ja että johtopäätökset eivät ole ristiriidassa jonkin suuremman ja kovemman periaatteen kanssa. Eli johtopäätös ei ole ristiriidassa joidenkin vielä vahvempien periaatteiden ja päätelmien kanssa. Jos muuten hyvä argumentti johtaa siihen että jokin hyvin yleispätevä ja vahvasti uskottava periaate olisi virheellinen, niin tämä vahvempi periaate kyseenalaistaa johtopäätöksen kautta niitä premissejä joiden varassa argumentti lepää.

Periaate on kieltämättä ihanteellinen. Ja mielestäni pelkästään tapa jolla Faust käsittelee argumentaatiota ilman kontekstia tai sovelluksia on hyväksi ihmiselle. Mutta tästä voidaan vetää kuitenkin yhteys papukaijan Jumalan kuolemaan. Tämä johtuu siitä että Faustin analyysin mukaan Jumalatodistuksia ja uskontoperusteluja kuvaa se, minkä monet teistit tunnustavatkin. On suosittua esittää jotain McGrathin tyylisiä ajatuksia siitä että Jumalausko olisi foundationalistista ; Jumala on viitekehys eikä teoria. Teismi ei ole perustelusta tai vastaavasta vaan siitä että se muokkaa kuinka tulkitsemme ja ymärrämme ympäröivää todellisuutta ja muuta maailmaa. Faustin mukaan argumentaation ongelmana onkin se, että argumentit huijaavat ytimessään. Ne eivät mukaile hänen kuvaamaansa argumentaatiomallia. Hän kuvaa hyvin tietynlaista petitio principii -asetelmaa joka on yleinen teismille. Hän kutsuu tätä ilmiötä nimellä "begging the doxastic question".

Asiaa voi lähestyä yksinkertaistetujen lyhennelmä-esimerkkien kautta;
1: Anselmin ontologinen todistus. Pelkkänä yksin olevana argumenttina se ei näytä esiolettavan mitään uskomuksia. Se on sellaisenaan vain konseptuaalinen analyysi. Siinä käsitellään sellaisia termejä kuin "täydellisyys" ja vastaavaa. Käsiteanalyysi tässä muodossa ei ole kehäpäätelmä. Kuitenkin Faust huomauttaa että saadakseen Anselmin premisseille merkitystä nojaa siihen että on esioletettu universaali objektiivinen arviointi jossa on selvä hierarkia. Ja jossa suurin ja täydellinen olento on sen huipulla. Tämä taas on jotain jonka lähinnä teisti hyväksyy ilmiselvänä.
2: Samoin kosmologisessa todistuksessa, sen lukuisissa muodoissa, on esitetty, että on olemassa abstrakti metafyysinen ominaisuus joka koskee fyysistä todellisuutta. Aika, kausaalisuus ja vastaavat. Ja että nämä ominaisuudet vaativat selityksen joka on nimenomaan Jumala. Argumentissa on järkeä vasta kun on esihyväksynyt (1) tieteellisen selittämisen puuttumisen (2) ei-naturalististen selitysmuotojen mahdollisuuden ja (3) sen että nämä ei-naturalistiset selitysmallit ovat paitsi mahdollisia niin myös relevantteja ja todennäköisiä. Ja on selvää että lähinnä teistit hyväksyvät kaikki nämä tausta-asenteet.

Samaa tilannetta voi kuvata helpommin argumentilla joka ei löydy Faustilta. Mutta siinä oleva perusastelma on sama. Sitä sanotaan että naturalistille elämä loppuu mysteeriin ja siksi ateismi on heikoilla. Kuitenkin mysteeri on olemassa vain jos kuolema ei ole vain naturalistisen aineen epäjärjestäytymistä ja "rikki menemistä" vaan on jokin relevantiksi koettu sielu joka voi jatkaa kuoleman jälkeen oloaan. Ja uskoakseen tämän pitää olla teisti. Joten ateisti-naturalisti tuskin puree tätä argumenttia in first place.

Tämä vakuuttaisi minut ateismista, ellei argumentti olisi niin hyvä että uskon, että Faust on saanut siihen yliluonnollista apua Saatanalta. Sen vuoksi Jumala ei ole oikeasti kuollut. Hän vain lepää!

Hegesiaan opista ; Eli miten idiootteja kohdellaan

Olen hankkinut Michel de Montaignen "Esseitä (III)" suomeksi käänntettynä. Olen ollut tyytyväinen ratkaisuun. Englanniksi on erilaista lukea materiaalia. Ranskaa en osaa. Ja on aivan eri asia lukea kirjoja ajan kanssa kuin kirjastossa tai lyhyellä laina -ajalla. Näyttää siltä että Montaignea tulee lukea kuten hän on kertonut sen kirjoittaneensa. Ei yhteen menoon, vaan pieni pala kerrallaan ja asioista toiseen ja takaisin seilaten. ; Kirjaa lukiessa koen samanaikaisesti epämääräistä samastumiskokemusta. Ynnä ihmetystä siihen että Montaignen tuotantoa on asetettu katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen osastolle.

Hänen esseensä keskustelutaidosta on kiinnostava. Se nimittäin kannustaa sopuisuuteen. (Häntä lukiessa minun korvani punoittavat monin paikoin. Ja aivan syystä.) Mutta kuitenkin Montaignen näkemykseen kuului "Hegesiaan oppi, että ihmistä ei tule vihata eikä soimata vaan opettaa, pätee muualla mutta tässä tapauksessa on epäoikeudenmukaista ja epäinhimillistä pelastaa ja nostaa pystyyn ihminen, joka ei osaa ottaa siitä opikseen ja joka siitä vain pahenee." Tämänlainen ajatus voidaan sovittaa vaikka hyväntahtoisuuden periaatteeseen. Periaatteeseen joka on hyvä renki mutta huono isäntä.

Montaignella tuntuu olevan jonkinnäköinen aavistus ns. Dunning-Kruger -efektistä. Eli siitä että oikeasti kunnolla tyhmä on varma eikä edes tunnista huonouttaan. Hän kirjoittaa "Typeryys ja sekava ajattelu eivät ole parannettavissa." Hän vertaa sitä "Eivät miehet muutu rohkeiksi ja sotaisiksi hyvän puheen ansiosta sen enempää kuin ihmisestä tulee hetkessä muusikko kuuntelemalla kaunista laulua."

Montaigne liittää tietyt tunnusmerkit keskusteluun jota ei kannata pelastaa.
* Erimielisyys hänen kanssaan ei tietenkään ole perustelu. Ei edes se, että Montaigne pitää omaa kantaansa ilmiselvyytenä. Itse asiassa päinvastoin : Jos ihminen näyttää sanovan hyviä mielipiteitä ja edustavan hyvää makua, on syytä katsoa miten hän tekee sen. "Kuulen päivittäin tyhmien ihmisten sanovan asioita jotka eivät ole tyhmiä."
* Tomppelit kun voivat käyttää oikoteitä. "...Kuunneltuaan kokonaisen sivun Vergiliuksen säkeitä he voivat turvallisin mielin huudahtaa "Kuinka kaunista!" Ovelat pelastautuvat sillä tavoin. Mutta lähteä analysoimaan hyvää kirjailijaa kohta kohdalta ja osoittaa täsmällisin ja tarkoin valituin esimerkein, missä kohdin hän ylittää itsensä..."
* Ja samassa hengessä hän korostaa että he mielellään komppaavat jos joku argumentoi heidän puolestaan. "Mutta jos selitätte heille asian ja vahvistatte sen todeksi, he käyttävät oitis tulkintanne omaksi hyödykseen ja ryöstävät sen itselleen. "Se on prikulleen minun ajatukseni; sitä juuri minä tarkoitin, te veitte sanat suustani." Pötypuhetta."
* Myöskään epävarmuus ei ollut haitta. Itse asiassa varmat ihmiset olivat ongelmallisimpia. Ja tässä tilanteessa ei mikään aatelisarvokaan pelasta. "Eräs ylettömän rikas mies esitti mielipiteensä jonkin satunnaisen seikan johdosta kevyessä pöytäkeskustelussa ja aloitti täsmälleen näillä sanoilla "Ihmisen täytyy olla täysi valehtelija ja täysi tollo, jos haluaa väittää muuta kuin että..." ja niin edespäin. Moista filosofista pistopuhetta on kuunneltava tikari kädessä!"

Montaigne moittii tässä laupeudesta. "Te ojennatte hänelle kätenne. Mitä se hyödyttää? He eivät ole siitä teille kiitollisia ja tyhmistyvät vain entisestään. Älkää tukeko heitä, antakaa heidän tulla toimeen omillaan; silloin he käsittelevät aihetta kuin ihmiset, jotka pelkäävät polttavansa näppinsä."

Tämä on jossain määrin vahvuuteni ja heikkouteni (samanaikaisesti). Tuota kautta voinee ymmärtää monet blogini kommentointiin asettamat vaatimukseni. Muun muassa miksi en hyväksy pelkkää linkkisotaa (komppaus) ja toivon asiassa pysymistä koska sitä kautta on vaikeampaa luikerrella opittuihin kliseefraaseihin ja esittää hyväksi mauksi kutsuttuja asioita jotka on otettu talteen ymmärtämättä.

Ja samaa kautta selvinnee minkä asenneilmapiirin kautta olen monesti hyvinkin julma. Jossain määrin tosin on epäselvää että kumpi on ensin. Omalle temperamentille sopiva tyyli josta tehdään keskustelukulttuuri. Vai että ensin on keskustleukulttuuri johon oma persoona sitten sovittautuu. Kysymys on haasteellinen niin minun kuin Montaignenkin kohdalla. Sillä Montaigne itse uskoi luonnollisuuteen, siihen mikä tuntui oikealta ja miten hän teki asioita luontevasti. On hyvinkin mahdollista koristella temperamenttityyppi hyveillä. Ja näin voidaan tehdä olipa temperamentti mitä tahansa. Vihaisuudesta voidaan tuottaa rohkeutta ja jääräpäisyyttä. Empatian puutteesta saadaan epäkohteliaisuuden sijasta rehellisyyttä pelkällä sanakikkailulla.

Korvasyyhystä ja legitimoinnista

Alun video on mikroskooppikuvaa hyvin pienestä palasta korvavaikkua jonka kuivatin. Se on vahaa, mutta minun vahaani. (Siinä on omituinen päiväys, mutta mikroskooppini joka muutoin on mainio on hyvin omituinen tuon kellonsa kanssa. Enkä osaa muuttaa sen aikaa. Joten olkoot. Kuva on kuitenkin tuore.) Intiaaneilla ja inuiiteilla on usein kuiva korvavaha ja eurooppalaisilla on yleensä kostea ja vahamainen korvavaha. Minun korvavahani on eurooppalainen mutantti joka kiteytyy piikeiksi. Vahallani on jostain syystä tapana kuivaa korvaan teräviksi säleiksi ja eräässä vaiheessa itse asiassa näkeekin miten se on kristalloitunut. Tämä toki kannustaa puhdistamaan korvat melko usein. Ja ne ovatkin hyvin hoidetut. (Joskin olen kerran joutunut käymään korvien tyhjentämisessä joka ei ollut miellyttävä kokemus.) Sillä jos asia unohtuu, saan kyllä korvasyyhyä. Olen pitänyt tätä tyhmänä asiana. En ole aikaisemmin tiennyt että tämä piirre olisi myös kaunis. Minusta se kiteytynyt osa on varsin esteettinen. Maailmassa on muutakin korvavahaa mutta tuo on minun korvia syyhyttävää vahaani.

Mistä päästäänkin vertauskuvan kautta korvasyyhyihin. Sanalla on "Raamatullinen" tausta. Mutta siitä huolimatta tässä on ihan oikea oivallus. Sellainen jota nykyajan psykologitkin hyväksyvät. Kun "Toinen Timoteuksen kirje" sanoo "Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia" se viittaa vahvasti siihen asenteeseen että ihminen haluaa oppia sen mitä hän jo tietää. Ihminen hakee vahvistusta sille mitä hän jo ajattelee. Ja kuuntelee sellaista joka miellyttää sen sijaan että menisi itse omalle epämukavuusalueelleen. Ja vaikka korvasyyhyissä voi olla jotain kaunista, on se kuitenkin muille varmasti myös ällöttävää. Sillä jos pysyy omalla mukavuusalueellaan mutta levittelee omia korvasyyhyjään on taattua että kaikki keskustelukumppanit sysätään tanakasti heidän epämukavuusalueelleen.

Tämä asettaa mielenkiintoisia haasteita kommunikaatiolle. Jos otan asian omalta kannaltani, olen usein ollut sellaisessa tilanteessa jossa on jotenkin tullut esiin se, että en ole kirkon jäsen. Tähän on usein liittynyt kommentteja ja kysymyksiä. Sellaisia joissa kysytään siitä että eikö kirkko tee hyvää työtä. Ja vastaavia. Joskus näissä on kyseessä aivan oikea halu käännyttää takaisin. Silloin on kysymys julistuksellisuudesta. Mutta useammin tilanne on enemmänkin niin että henkilö legitimoi minulle omaa kirkkoon kuulumistaan. Kysymys on hänestä eikä minusta. Ero näiden kahden välillä on asenteissa ja siinä ei ole kysymys niinkään siitä mitä yksittäisiä argumentteja käytetään. Sen sijaan on katsottava kokonaisuutta ja sitä asennetta joilla näitä detaljeja käytetään. ; Ero on tässä mielessä pieni mutta merkittävä. On merkitystä näytetäänkö toisille mitä korvien välistä (tai sisältä) on kaiveltu. Ja sillä yritetäänkö tätä löydöstä istuttaa toisen korvaan (tai korvien väliin).

Tätä voi joskus olla vaikeaa ymmärtää ja tästä syntyy vahvasti sellainen olo että henkilö kyseenalaistaa ratkaisuni. Kuitenkin samalla kuuntelija on voinut kokea eroamiseni itsessään jonain statementina joka haastaa hänet. Näissä tilanteissa kysymys on monimutkainen. Tai ei ole, jos tajuaa että kaikki eivät mene oman korvasyyhyn mukaan.

Asiaa vaikeuttaa tietysti se, että monella on melko terve suhde argumentaatioon. Eli ideana on se, että argumentit ovat syitä. Ja nämä syyt ovat yleensä jollain lailla omasta navasta ulospäin ponnistavia. Ihmiset siis tiedostavat että oman asenteen levittäminen on egoismia. Ja siksi he argumentoivat. Kaikessa argumentoinnissa on kuitenkin väistämättä sellainen sävy että ne painottavat järkevyysasteita eri vaihtoehtojen välillä. Ja tästä seuraa se, että jos esittää omalle kannalleen oikein väkevän argumentin, se aivan oikaesti tarkoittaa sitä että vastapuolella olisi jokin järkevyys-eettinen peruste tehdä tällä järkevämmällä kannalla sen sijaan että jatkaisi sillä virheellisellä kannallaan.

Kenties tässä on syy sille miksi ateismi koetaan usein militanttina. Uskovainen heittää usein apologeettisia argumentteja bashausmielellä. Silloin kysymys on käännyttämisestä ja julistamisesta. Ihminen oikeuttaa tätä yleensä vetoamalla siihen että hän haluaa pelastaa ihmisiä. Tai viittaamalla lähetyskäskyyn. Mutta enemmistö haluaa vain legitimoida miksi hän itse uskoo. Valitettavasti tämä on argumentaatiota ja tätä kautta ateistilla on ikään kuin jonkinlainen velvollisuus perustella erimielisyytensä. Ja usein tämä koostuu siitä että tämä jumalatodistus käydään läpi tavalla jossa se menettää merkittävästi uskottavuutensa.

Ateisti ei kuitenkaan lähde tekemään jumalattomuustodistuksia. Ja tätä kautta kristitty kokee että hän on koko ajan hyökkäyksen kohteena. Tässä unohtuu helposti se mahdollisuus että ateisti legitimoi omaa mielipidettään ja tekee sen sillä miten se noissa tapauksissa tehdään. Ateistien jumalauskon puute kun nojaa siihen että jumalatodistukset ovat paljastuneet epäuskottaviksi. Ja tätä he tekevät siksi että oikein mitään muuta tapaa osoittaa olemattomuus ei ole. Jos jokin ilmiö falsifioidaan, se vaatii että on teoria joka sitten falsifioidaan. Tämä jumalattomuustodistusten puute yhdessä siihen että ateisti aina vain kumoaa niitä uskovan legitimointiargumentteja johtaa kuitenkin varmasti kokemukseen jossa kristitty on aina hyökkäyksen kohteena. Toisaalta ateisti helposti kokee jokaisen jumalatodistuksen aktiivisena rakennelmana, jonkinlaisena hänen maailmankuvaansa kohdistettuna hyökkäyskoneena. (Toki osa kristityistä käyttää niitä nimenomaan tähän.)

Kun kaikki levittävät ympärillee korvavaikkujaan, kaikesta tulee melko tahmaista ja ällöttävää. Joten ei ihme että skismoja syntyy.

Argumenttivirhelistat virheargumentoinnin lähteenä.

Skepsiksen palstoilla keskustelimme siitä millä tavalla ihmisten kanssa pitää keskustella. Aiheeksi nousi luonnollisesti kohteliaisuus. Sillä skeptikoilla on "huono maine". Että ei pitäisi olla näsäviisas tai ärsyttävä tai yleenkatseellinen. Koska se on huonoa toimintaa ja pilaa keskustelun.

Tässä esille nousi tietysti monia strategisia syitä. On ihan kannattavaa olla olematta ihan hirvittävä kusipää. Ihan siksi että kenties ystävällisyys käännyttää paremmin kuin epäystävällisyys joka lietsoo riitaa. Ja jos ei, niin ainakin yleisö suhtautuu kohteliaaseen ja mielevään ihmiseen paremmin pitäen häntä muutenkin osaavampana. Samoin keskustelun eettisyys ja esteettisyys olivat hyviä vahvoja teemoja joiden kannalta vittuilua kannattaa vähentää.

Mutta nämä eivät toisaalta viehätä kaikkia. Esimerkiksi itse olen kusipää joka ei välitä käännyttämisestä. Minun argumentaationi ei noudata Marxin tai Beauvoirin perinnettä. Tai muutakaan sellaista perinnettä jossa ideana olisi argumentoinnin sijasta maailman muuttaminen.  Ja toisaalta moni on kokenut että skeptikoiden maine ei oikeastaan riipu useinkaan asenteesta vaan "vääristä mielipiteistä". Eli on sama millä tavalla muita kohtelee. Kun kohteliaskin keskustelu saa saman syytöksen, voi saman tien olla törkeä ja pitää hauskaa. ; Retoriikka muuttuu tässä helposti irrelevantiksi. Argumentilla on rakenne joka tiivistyy perimmiltään jonkinlaiseksi loogiseksi formalismiksi. Ja vittuilun kohdalla tämä on relevantti huomio. Ne usein eivät ole argumentaatiota lainkaan. Koska jos argumentoit muuten asiallisesti ja koristelet lausetta sanomalla "olet ääliö" ja tätä ääliöyttä käytetään toteamuksena eikä minään jota jatketaan "joten olet väärässä".

Siksi eräs ihminen päättikin nousta esille ja korosti että vittuilu on aina argumenttivirhe.

Argumentti oli ymmärrettävä. Se, että siinä keskustellaan asiasta eikä ihmisestä. Vittuilu onkin selvästi usein väärin. Sillä argumentoinnin lopputuloksen tulisi koskea asia-argumentteja. Klassinen periaate on, että se kuka sanoo argumentin ei muuta sitä paremmaksi tai huonommaksi. Tällöin tietysti myös syytös siitä että jos toinen on skeptikko, niin tämä on näsäviisas. Myös toisen näsäviisaus olisi negatiivinen piirre josta muistuttaminen olisi väärin. Keskustelussa nousi esille termi ad hominem. Joka on relevantti tapa joka on sekä vittuilua että argumenttivirhe.

Mutta nostin esille juuri sen onko vittuilu aina argumenttivirhe. Silloin se, että se joskus tai usein on on epäkiinnostavaa ja triviaalia. Ja se on myös itsessään logiikan hylkäämistä koskeva väite. Sillä tosiasiassa vaikka vittuilu on usein ad hominem, se ei aina ole ad hominem -virhepäätelmä. Joskus se on vain epämiellyttävä totuus. (Ja tätä varten väänsin netissä ja nyt tässä blogitekstissä.)

Nostin tästä esiin klassisen psykologian. Psykologiassa nostetaan toistuvasti esiin negatiivisiksi luokiteltavia piirteitä. Ihminen voi olla psykopaatti. Miten psykiatri pystyy tekemään näin jos negatiivisen piirteen liittäminen ihmiseen on lähtökohtaisesti virhe? Tämä kysymys on luonnollisesti relevantti. Sillä tieteenfilosofiassa on aivan tyypillistä että mietitään mitkä aksioomat ovat joidenkin periaatteiden takana. Ajatus psykiatrejen ad hominem -luonteesta on itse asiassa myös käytetty. Jyri Puhakaisen "persoonan kieltäjät" nojasi hyvin vahvasti siihen että "hulluus" on "normatiivista". Ja filosofit mielellään tämänlaisilla asioilla veivaavatkin.

Vastakeskustelija kommentoi että psykologia on tiede, joka ei tietenkään selittänyt sitä miten se olisi tiede. (Mikä on aika relevanttia. Jos epämiellyttävä lausunto josta voi pahastua on aina argumenttivirhe se tarkoittaisi että tieteenala rikkoisi logiikan perusrakenteita. Ja tiede ei tarkoita sitä että logiikka keksitään uudestaan tai keksitään uudet logiikan säännöt. Se ei ns. kuulu käytänteisiin.) Käytin toki tilanteen hyväkseni keskustelemalla siitä miten käsitteet syntyvät ja miten niitä voidaan käyttää. Keskustelukumppanini kutsui minua narsistiseksi eikä pitänyt tätä virhepäättelynä. En muuten minäkään. Etenkään kun vastakeskustelijani kertoi että narsisti on eri asia kuin narsistinen. Narsisti kun on diagnoosi joka vaatisi psykiatrin, ja narsistinen on laajempi käsite joten sitä voi käyttää vapaammin. Itse taas korostin että itse välttäisin nimenomaan diagnostisia termejä. (Koska sosiaalisessa kanssakäymisessä ei tarvitsisi ikään kuin miettiä että onko diagnostiikan paperi taskussa vai meneekö puoskaroinniksi. Ja jotain muitakin syitä.)

Itse korostin että jos meillä on "tyhmä" sana, niin sille voidaan nähdä kriteeriattribuutteja. Ja kun nämä kriteeriattribuutit osoitetaan jossain kohteessa, saadaan siitä argumentti. Määritelmä kertoo että jos B, C ja D niin A. Tällöin tyhmä on johtopäätös joka tehdään kun jossain havaitaan sitä vastaavia sanoja. Ensin vastaväittelijäni oli sitä mieltä että "tyhmä" -sana on tyhjä. Miten se siis voisi olla argumentatiivinen, eli ylipäätään olla väistämättä argumenttivirhe se jäi minulta auki. Mutta lähdinkin täsmentämään siitä että tosiasiassa tyhmä on tosiaan monikäyttöinen sana. Sillä on laaja eri käyttöympäristö. Mutta ei aivan mitä tahansa käyttöyhteyksiä. Ja itse asiassa kontekstissa sana peräti täsmentyy. Eli kun lapsi huutaa tikkarin varastaneen miehen perään että "tyhmä setä" niin tämä täsmentää "tyhmä" sanaa hyvinkin tunnettuun ja ymmärrettävään muotoon. Jonka oikeutus voidaan jollain tavalla myös arvioida. Ja jos joku sanoo että "teki argumenteissa demonstroidut virheet A, B ja C joten hän on tyhmä" niin tämä täsmentää käsitteen aivan samalla tavalla. Ja että tätä juuri tapahtuu kun käytetään normaalia kieltä. Ja jos tätä ei sallita, niin miten voisimme ylipäätään keskustella mistään mitään.

"Salaisuus" on oikeastaan helppo.

Argumenttivirherakenne ad hominemissa nojaa koska A siis B -rakenteeseen. Jossa A on premissi ja B on johtopäätös. Kaikissa ad hominemin rakenteissa premissinä on esimerkiksi "tyhmyys" ja johtopäätöksenä on sitten jotain jota tästä ei voi päätellä. Ja siksi vittuilu niin usein onkin argumenttivirhe. Herjaaminen tuntuu vakuuttavalta mutta logiikan kannalta se on non sequitur. (Jos A niin B ; C  ; Joten ei B.) Tätä kautta tyhmää voi käyttää eiargumenttivieheenomaisesti kahdella tavalla:
1: Käyttää "tyhmää" premissinä tavalla jossa johtopäätös juontaa nimenomaan tyhmyydestä. "Hän on tyhmä joten hänen ajattelunsa on hidasta."
2: Käyttää "tyhmää" johtopäätöksenä. Tällöin käsillä on tyhmän määritelmä. Kuten "huono perustelija" ja "toistaa samoja virheitä". Ja sitten huomataan että keskustelussa perustelut ovat virheellisiä ja hän toistaa niitä senkin jälkeen kun ne on osoitettu virheellisiksi häntä voidaan näissä käsittein aivan perustellusti kutsua tyhmäksi. (Jos A niin B. A. Siis B. Aivan klassista logiikkaa.) Tämän voi kyseenalaistaa vain kiistämällä että määritelmä on oikea. Mutta vika ei tällöin ole logiikan rakenteessa. Jos "tyhmälle" on mitään sovelluskenttää sitä voidaan käyttää perustellusti. Jos se on tyhjä termi, ei se voi olla epäkohtelias, loukkaava tai epämiellyttäväkään.

Toki asiaa on lähestytty monessa muussakin paikassa kuin tässä blogissani. "Patheos" -blogi kuvaa tätä selittämällä esimerkkien ja muun keskustelun voimalla että "Disparaging the character of a proponent of pseudoscience who is also a bad person, such as Stanislaw Burzynski, in addition to criticizing their faulty arguments is not a fallacy at all. Ineffectual treatments are one issue to criticize him on, but his lack of morals is another one that also needs to be addressed. A good rule of thumb is to see how the sentence works with “therefore” added to it. “Burzynski is a maggot infested ghoul who bullies teenagers, therefore don’t trust his claims about antineoplastons and cancer” doesn’t work but “All the scientific evidence and the consensus of the medical community goes against Burzynski’s claims, and he’s a shitty person to boot” works just fine."

Ja klassinen syy on juuri se erottelu mikä on "ad hominem" ja mikä "mere insult". Esimerkki on jotain jota olen itsekin jo tuonut esille tässä blogitekstissä ; "As you can see, merely insulting someone does not rise to the level of an ad hominem attack or fallacy. One must make the insult as a PREMISE of the argument, rather than as part of the CONCLUSION." Eli Perusideana ei ole se, että ad hominem ei olisi argumenttivirhe. Se on. Se on aina. Mutta kaikki vittuilu vain ei ole ad hominemin rakenteen mukaista. Ad hominemin taustalla oleva syy on looginen ja tämän logiikan toimintarajat määrittävät sen mikä on ad hominem -virhepäätelmä ja mikä ei ole virhepäätelmä vaan kenties jopa "epämiellyttävä hyvin perusteltu tosiasia". Joten ad hominem ei pyyhi kaikkia mahdollisia vittuilurakenteita pois kuvioista. Joten ad hominem ei ole mikään jonka avulla voidaan osoittaa että kaikki vittuilu olisi perusteetonta.

Wikipedioiden universumi, joka lähinnä demonstroi miten vakiintunut oma kantani on

Englanninkielinen wikipedia käyttää tässä erikoista muotoa "Ad hominem reasoning is not always fallacious, for example, when it relates to the credibility of statements of fact." Henki ja sisältö on tässäkin sama. Ja se korostaa miten jo aivan perusmäärittelyt usein tuovat asiaa esiin. Siitä huolimatta että turhautunut vastaväittelijäni mainitsi ad hominemin ja selitti että se on väärin eikä hänen tarvitse vakiintuneesta termistä käsitellä miksi se on väärin. Mikä oli varsin huvittavaa koska keskustelu oli käytännössä loppu kun hän selitti tuoneensa "ansan". Voittoisa argumenttiketju päättyi siis siihen että hän nosti esiin sen että ad hominem on argumenttivirhelistassa. En tiedä minä hän minua piti, kun luuli että tämä ei olisi yleissivistystä. Minä luulin koko ajan puhuneeni ad homimen -käsitteen toimintarajoista.
1: Mikä on hämmentävää koska jos "tyhmä" ja muut "eipsykologiset" termit ovat heikkoja koska ne ovat epämääräisiä niin sitten myös alatyylinen "vittuilu" lienee tyhjä termi. Molemmat kuitenkin jotenkin mystisesti ymmärsivät että "vittuilun" loogisuuden ratkaisemisessa tarkasti määritelty konsepti "ad hominem" oli jotenkin relevantti. Mielestäni tämä tukee sitä että termit määrittyvät sosiaalisesti ja jaetusti, vaikka niillä ei olisi tiukasti denotoituja määritteitä jotka määritellään ennen keskustelua. Ja sitä että konteksti täsmentää. Kun puhutaan logiikasta on argumenttivirhe oleellinen täsmennin vittuilussa. Jos vittuilun suhdetta tapakäytökseen oltaisiin sovellettu olisi käyttöön otettu toinen konteksti, vaikka "käytöksen kultaisen kirjan" kautta.)

Hupaisampaa saa jos menee Suomenkieliseen wikipediaan. Siellä kun selitetään että "Ad hominem määritellään useimmiten argumentointivirheeksi, mutta joissain yhteyksissä käytettynä ad hominem on kuitenkin hyväksyttävä, jopa välttämätön, menettelytapa." Ja selitetään reunaehto "Henkilön persoonassa on jotain vastenmieliseksi koettua, ja argumentti kohdistuu siihen asian sijasta." (Johtopäätös on se miten "asia" näissä kohden määritellään. Ihminen ja hänen attribuuttinsa voivat olla aihe. Ihmisten luotettavuutta arvioivat toki muutkin kuin psykiatrit, joiden koko elinkeino nojaa sen varassa että ihminen ja tämän negatiivisiksi mielletyt ominaisuudet voivat olla validi aihe josta saadaan keskustella, argumentoida ja joita voidaan tutkia.) Hupaisaa on että siellä myös määritetään ad hominemin kaava.

"Ad hominem -argumentin yleinen kaava on seuraava:
Henkilö X esittää argumentin A
Henkilön X ominaisuuksissa on jotain vastenmielistä
Siispä argumentti A on epätosi"

On nimittäin hyvin vaikeaa nähdä miten "joten olet tyhmä" -rakenne voisi rikkoa tuota. Siinä negatiivinen tulos kun on johtopäätöksessä. Mutta koska keskustelukumppanini kehui olevansa hyvin perehtynyt en voi kuin äimistellä huuli pyöreänä sitä miksi hän ei suuresta osaamisestaan huolimatta osannut demonstroida että miten johtopäätöksessä oleva "tyhmä" olisi väistämättä ja automaattisesti ad hominem. Hän valitettavasti lähinnä määritti itsensä voittajaksi, eli vihjasi että vastaus on olemassa hänen hallussaan. (Löytyisikö tämänlainen ajatusrakenne jostain logiikan kirjasta. Kenties loogisten virhepäätelmien kohdalta, vihjaan vähän vain tavalla jota en tässä tarkemmin määrittele koska se on niin ilmiselvä että olen voittanut tämän keskustelun.)

Wikipedialähteet ovat tietenkin kevennys. Sillä se ei ole läpiluotettava tiedonlähde. Mutta kun asiat on siellä, lähdeviittauksin klikattavina, voidaan sanoa että asiani oli ns. varsin vakiintunut. Sen ei pitäisi olla hirveän uusi ja yllättävä. Mutta silti siitä joutuu melkoisen usein vääntämään.

Pieni jatkohuomautus.

Jos otetaan esimerkki jossa "tyhmyys" laitetaan johtopäätökseksi. Joku voisi sanoa että siitä että joku tekee perustason virheitä toistuvasti eikä suostu oppimaan vaikka korostaa sitä että on opetellut asioita paljon, jopa enemmän kuin minä, ei olisi jotain joiden perusteella jotakuta voitaisiin sanoa tyhmäksi. (Siis loogisesta syystä. Ei esteettisistä ja eettisistä kohteliaisuussyistä.) Tällöin on mahdollista että kyseessä on ns. semanttinen erimielisyys. Eli tyhmyydellä olisi erilainen määritelmä.

Premissi 1. Jos perustason virheet + kyvyttömyys huomata virheitä + kyvyttömyys korjata + kauan nähty aika asian eteen niin on tyhmä. (Jos A niin B)
Premissi 2: Henkilö tekee perustason virhettä + ei huomaa sitä + ei korjaa sitä ja korostaa itse harjoitelleensa asiaa (A)
Johtopäätös: Hän on tyhmä. (Siis B)

Tämä on usein tavallista. Itse asiassa eräs nyrkkisääntö onkin, että monesti filosofien ongelmat ja erimielisyydet eivät johdu siitä että joku olisi epälooginen. Vaan sen vuoksi että käsitteet on määritelty eri tavalla. Eli tavalla jossa premissejen luotettavuuskysymykset nähdään eri tavalla. Ja tällöin tyhmä -sanan käyttäminen ei olisi looginen argumenttivirhe vaan sanoja on erimielinen "premissistä yksi".

Semanttisessa tyhmyys -sanan käsittelyssä on oikeastaan vain se ongelma että se ei poista sitä että sitä ei voitaisi käyttää johtopäätöksenä. Sillä jos sanotaan että "tyhmä" -sanaa ei voida käyttää tuolla tavalla se tehdään siten että otetaan "tyhmä" -sanan määritelmässä olevat attribuutit. Sitten katsotaan että sovelluksessa tämä ei olekaan vastaava. (Logiikka ei siis ole väärin vaan Premissi 1 ei vain ole uskottava.) Mutta nyt kun meillä on kriteeriattribuutit "tyhmyydelle" niin tiedämme että on olemassa asiantila jossa Premissi 2 kohdalla henkilö demonstroi niitä. Ja voimme laittaa tämän kuvauksen Premissi 1 kohdalle. Ja tämä argumentti on sekä loogisesti pätevä että semanttiselta tasoltaankin korrekti.

Miksi, oi miksi?

Tulkitsen syyksi sen, että ihmiset eivät tajua että argumenttivirhelista on kävelykeppi. Ne ovat intuitiivisia keskusteluntapoja joita käytetään siksi että ihmisillä on tiettyjä hyvin yleisiä ajatteluvääristymiä. Ja koska nämä eivät ole satunnaisia vaan osaa niistä sovelletaan toistuvasti, niille on kätevää antaa nimi. Ne eivät kuitenkaan muutu virhepäätelmiksi jonkun auktoriteetin voimasta. Vaan niiden takana on jokin looginen syy. Itse suosittelisin että ihminen opettelisi suoraan logiikan. Ja sen jälkeen psykologiaa niin että erilaiset vääristymät tulevat tutuiksi. Sillä kun moni pänttää argumenttivirhelistoja käy helposti juuri niin että ymmärretään että ad hominem on argumenttivirhe. Mutta ei käsitetä mitä ad hominem oikeasti tarkoittaa. Ja näin asiassa oiotaan, ja ajatellaan esimerkiksi että "vittuilu on ad hominemia". Mielikuvissa tämä osuu hyvin usein oikeaan. Mutta se ei aina pidä paikkaansa. Ja näin oikotien valinnut tekee virheitä. Ja argumenttivirhelistan sanat ovat latinaa jotka luovat luuloteltua varmuutta siitä että sanoja on oikeassa kun hänellä on hieno vakiintunut käsite puolellaan.

Mutta meitä tieteenfilosofiasta innostuneita, logiikkarunkkareita ja monia muita vastaavia kaivataan juuri sen vuoksi että on tilanteita jossa ne eivät osu kohdalleen. Ja näiden tunnistaminen on kiinnostavaa. Etenkin jos niiden voimalla saa sanoa keskustelukumppaniaan dogmaattiseksi mäntiksi jolla on johtopäätös ennaltalyöty lukkoon ja joka saivartelee keskenään ristiriitaisin argumentein epätoivoisesti räpiköiden.
1: Tavalla joka jos hän olisi oikeassa, niin ei tulisi esille. Joten jos asia olisi todellakin niin kuin hän sanoo, niin se asia ansaitsisi paremman puolestapuhujan kuin jonkun jolle "tyhmä" on ensin liian epämääräinen mutta joka sitten onkin niin eksaktisti määritelty että "se ei kelpaa missään nimessä tuossa ja tuossa yhteydessä", jolloin käsite onkin nimenomaan hyvin eksakti. Mutta joka ei tuota ongelmia siinä vaiheessa kun keskustellaan siitä onko "narsisti" vai "narsistinen" jotain jota nyt on hyvä sanoa toisesta. Mikä on toki itsessään mielenkiintoinen huomautuksena kun aiheena on kuitenkin että argumentaation logiikka automaattisesti, väistämättä ja ilman ainuttakaan poikkeusta heikkenee jos toista nimittelee. Mutta virheet ovat kaiken kaikkiaan niin kaikkialletunkevia, että en edes jaksa luetella niitä kaikkia. Keskenään ristiriitaiset asiat ovat mahdollisia ja kehäpäätelmästä voidaan mennä paradoksin kautta kontradiktioon vain siksi että keskustelukumppani tietää että vittuilu=ad hominem ilman ainuttakaan poikkeusta koska ad hominemin määritelmä, joka ei edes ole se. (Jumalauta!)

Kaiken kaikkiaan en siis ymmärrä miksi minun tulisi muuttaa tapojani. Miksi skeptikko, joka kannattaa tieteellistä ajattelua, olisi väistämättä joku joka ei voisi käyttää vittuilua kommunikoinnissaan jos näin valitsee tehdä. Nähdäkseni tärkein yksittäinen syy vittuiluun on se, että se on itseterapiaa jonka tekeminen tuntuu hyvältä. Minua turhauttavat monenlaiset huonot argumentaatiot jotka ovat liian helppoja ja liian toistettuja ollakseen kiinnostavia. Ja niitä joutuu vuolemaan uudestaan ja uudestaan jos vastakeskustelija sekoittaa "olivat kohteliaita" siihen että "olivat kiinnostuneita meidän käymästä hyvästä keskustelusta". Ja kun vittuilen, niin ihminen pelästyy ja painuu vittuun. Ja kun saan kompensoida ja kostaa siitä tulee helkkarin hyvä mieli hänelle itselleen. Hitot käännynnäisistä. Sillä minä olen  narsistinen. (En narsisti. Narsistinen. Ne ovat eri asia.)

epäonnistuttamattomuudellansakohan ~ filosofiaa mokamiehelle

Olen usein moittinut erilaisia maailmankuvia. Tämä itsessään tietysti vihjaa epäsuorasti joistain taustanäkemyksistäni. Mutta olen hirvittävän harvoin tuottanut niinsanottua perusargumenttia jonka premissien ympärillä pyörin. Näin on vaikeampaa tietää (a) mitä sanon ja (b) miten konsistenttia tämä on. Siksi minun tulee, kenties valituksen kenties pyynnön vuoksi, vihjata jotain. Voisi olla huvittavaa tiivistää se yksittäiseen argumenttimuotoon monien apologeetikkojen tapaan. Melko moni näyttää erikoistuneen yhden perusargumentin pyörittämiseen.

One trick ponyismin hengessä voisin tiivistää teologiset ajatukseni seuraavaan muottiin, jota voisi pitää sitten fundamentalismiagnostismin ytimenä. Mielestäni tämä on soveliasta. (a) Sillä kyllä on aivan reilua vaatia minuakin esittämään jotain. On helppo moittia muita jos ei itse esitä mitään kritiikinalaiseksi. (b) Tällä lähestymistavalla joudun itse priorisoimaan tärkeimmät elementit esille. (c) Lopputulos on lyhyt tavalla jossa ymmärrettävyys yhdistyy siihen että kaiken johdonmukaisuutta on vähintään helppo lähestyä.

P1: Ihmiset ovat perimmiltään epätäydellisiä (ainakin osittain erehtyviä ja epäonnistuvia).
P2: Uskonnolliset uskomukset ovat inhimillisiä konstruktioita.
J: Uskomukset ovat epätäydellisiä (ainakin osittain erehtyviä ja epäonnistuvia).
   K1: Usko Jumalan olemassaoloon on uskonnollinen uskomus.
   J2: Jumalusko on perimmiltään epätäydellistä.

Ensimmäinen premissi korostaa sitä miksi kulutan paljon aikaa Plantingan warrant -tematiikan kritisoimiseen ; Siinähän korostetaan että ihmiset voivat epäonnistua mutta tämä ei ole perimmäistä epäonnistumista. Eli ihminen voi luottaa että tiede paitsi kehittyy, niin myös että ihmisten havainnot ja logiikka ovat ehdottoman luotettavia. Tämä vihjaa siihen että en ole skientisti tai tiedeuskoinen sanan täydessä mielessä. Ja tämä erottaa minut paitsi Plantingasta, niin myös esimerkiksi uusateisteista.

Toinen premissi korostaa että kantani on skientistinen mutta ei klassisessa mielessä. Uskonnolliset uskomukset ja tieteelliset uskomukset jaetaan eri kategorioihin. Siksi premissi on paitsi premissi, myös argumentaation rajaus. Kaikki uskomukset ovat uskomuksia, mutta kaikki uskomukset eivät synny samalla tavalla. Toiset ovat yksinkertaisesti vielä huonompia kuin toiset. Jaottelen tässä esimerkiksi intuition tavalla joka ei ole aivan tavallinen. Klassisesti intuitioksi kutsutaan sitä että tieto saadaan suoraan kohteesta. Korostan että intuitio on kokemus, jonka takana on aina arvio. En siis väitä että rationaalinen prosessointi olisi koskaan poissa. Päinvastoin, korostan että se on aina läsnä. Intuitiivinen tieto eroaa analyyttisesta tiedosta, joka sisältää tietoisesti esilletuotua käsitteellistä aineistoa. Rajaava ja oleellinen voima onkin empiirisessä kokeellisessa abstrahoinnissa. Abstrahoiva tieto saavutetaan tietoisen tieteellisen analysoivan koetteluprosessin tuloksena.

"Tiedekään ei ole täydellistä" -teema on sen mukaan sinänsä premissi 1 kohdalla myönnetty asia, mutta siihen vetoaminen uskonnon voiman oikeuttamisessa rajataan olkiukottamisen yrittämiseksi. Sillä vaikka tiede on epätäydellistä ja usko on epätäydellistä, ne ovat epätäydellisiä oleellisesti erilaisilla asteilla ja tasoilla. Siksi täsmennys on paitsi teologiaa koskeva ajattelu, myös jaottelu jossa uskomukset ja tieto ja arvot ovat astetta eri asioita. Teologisena premissinä se korostaa sitä, että kun ihminen arvioi vaikka Jumalasta saamiaan näkyjä, hän joutuu tekemään ihmisenä arvion siitä onko taho todella Totuudellinen Suuri Kaikkitietävä Jumala. Ja vasta tämän arvion jälkeen hänellä on Jumalusko. Uskonto on metodisesti filosofisessa perustelukuviossa joka on ns justification of belief. Tiede taas nojaa erilaiseen lähestymistapaan jossa kysymys ei ole samassa mielessä uskomusten oikeuttamisesta.

Arkikielisessä mielessä tiedekäsitykseni mukaan tieteelliset teoriat ovat uskomuksia : Syynä Quinen tieteenfilosofian ytimessä oleva havaintojen teoriapitoisuus. (Ensimmäinen premissi on siis yhä mukana.)

Tämä on kuitenkin oleellisesti erilaista perustelumetodologialla joten filosofisesti ero on valtavan suuri. ; Ilkeästi karkeistaen voisi sanoa että tieteessä havainnot ovat teoriapitoisia mutta että teologiassa teoriat eivät ole havaintopitoisia (sanan varsinaisessa, täydessä tieteenfilosofisessa, mielessä).

Ensimmäinen johtopäätös on deduktiivisesti johdettavissa aiemmista premisseistä. Jos ne ovat tosia, on johtopäätös tosi. Moni saattaa loukkaantua tämänlaisista johtopäätöksistä. Mutta rienaamisen sijaan on hyvä täsmentää että määritelmäni mukainen epäonnistuminen ei tarkoita samaa kuin totaalinen vääryys. En siis suoraan lähde väittämään että Jumala olisi epätosi uskomus. Korostan puutteellisuutta. Siksi en ole teisti enkä ateisti vaan agnostikko.

Seuraavaksi on syytä katsoa ensimmäistä korollaaria. Mielestäni se on hyvin ilmiselvä ajatus siitä että Jumala on uskonnollinen uskomus. Kun tämä yhdistetään toisen premissin mukana oleviin ajatuksiin tieteen ja uskonnollisen uskon suhteesta, korostuu se, että kreationismi on väärä tapa lähestyä koko asiaa. ; Itse asiassa tämä on hyvin oleellinen syy siihen miksi moitin juuri kreationisteja. Ne ovat minun viitekehyksessäni oleellinen. Jos he onnistuvat ja muuttavat Jumalan luonnontieteelliseksi kysymykseksi, he murskaavat tämän korollaarin. Joka on intuitiivisesti ilmiselvä jos ja vain jos premissi 2 on tosi. Ja jos kreationismi onnistuu ei Jumala ole kentässä jossa filosofinen lähestymistapa on "justification of belief".

Toinen johtopäätös on deduktiivinen johdos siitä että ensimmäinen johtopäätös ja sen jatkokorollaari muodostavat uuden loogisen päätelmän. Kyseessä ei ole kehäpäätelmä vaan jatkopäätelmä. Ensimmäinen päättelyketju generoi premissin jota käytetään lähtökohtana ihan uudessa argumentissa.

Kenties tämä selittää senkin miksi olen selvästi kiinnostuneempi joistain teologisista suuntauksista kuin toisista. Syynä on se, että en ole teologialle alisteinen. Maailmankuvassani kaikki teologiat eivät ole yhtä oleellisia tai samalla tasolla haasteita joihin olisi pakko reagoida.

Prosessi

Kun meille esitetään näkemys, tätä arvioidaan jotenkin. Tässä on monia erilaisia lähestymistapoja. Mutta kun erilaiset ihanteet laitetaan kasaan, niissä on yleensä jotain yhteistä. Kun nämä laitetaan esille voidaan koostaa jonkinlainen ajatus siitä miten arviointi pitäisi tehdä. Ja maailmankuva painaisi tässä melko vähän.

1§ Esiarvio. Argumentilla on jonkinlainen uskottavuusarvio. Syynä on se, että joka ikistä väitettä ei yksinkertaisesti ole tarvetta varmistaa. Jos väite on asiantuntijan lausunto, peräisin jostain kokeesta jonka vuosiluvun muistaa, tai peräisin intuitiosta tai introspektiosta se osuu tähän luokitukseen.

Toki kaikki eivät hyväksy kaikkia edellä mainituista metodeista, mutta jokainen suosii jotain tämänkaltaista. ; Ja useimmiten esiarvio tuottaa tuloksen josta ei jatketa. Tämä on tietynlaista älyllistä laiskuutta. Mutta kaikki käytännössä tekevät sitä. Ihminen luottaa vaikkapa yleissivistykseensä ja muistiinsa, kun kysytään vaikka maapallon muodosta.

2§ Varsinainen argumenttianalyysi alkaa vasta jos esiarvio on tuottanut joko yllättävän tai kiinnostavan tuloksen. Ilmiselvästi väärät ja ilmiselvästi oikeat päätyvät tälle tasolle melko harvoin. Jos mitään argumenttia ei ole, tulos hylätään tai se menee pelkän esiarvionnin piiriin.

Osa pitää ihanteena että kaikki esitetyt väitteet joita puolustetaan mitenkään päätyisivät tähänkin vaiheeseen. Ensimmäinen asia tässä kohden on tarkistaa onko argumentti deduktiivinen (3§) vai induktiivinen. (4§)

3§ Deduktiivisessa argumentaatiossa katsotaan ensin onko argumentti validi. Eli seuraako premisseistä johtopäätös. Jos näin ei tapahdu, tulos on roskaa. Se ei ole argumentti ollenkaan ja perustelu hylätään.

Mutta jos se on validi, katsotaan sen premissejä. Ja tässä tavallaan palataan introspektiovaiheeseen. Mietitään ovatko ne uskottavia. Jos ne ovat, argumentti hyväksytään melko usein. Jos ne eivät ole, on hyvä katsoa onko niille kuitenkin tehty puolustusta. Lopulta päädytään siihen että ovatko premissit riittävästi tuettuja vai eivät.

Jos ovat, argumentti hyväksytään ja jos ei, ne hylätään. Jos asialle ei löydy oikein mitään sanottavaa, argumentti on arvoton eikä painota asioita suuntaan tai toiseen, tilanne on sama kuin ennen sen esittämistä.

4§ Induktiivisessa argumentissa kenties keskeisin asia on katsoa minkälainen induktio se on. Jos induktio on vertaus, se tosiasiassa usein vetoaa introspektioon liittyviin tunteisiin eikä ole varsinainen argumentti. (Nämä tunteet on nyt ohitettu.) Niillä voi kuitenkin olla arvo. Sillä vertaukset ovat usein liitoksissa toisten argumenttejen sisällön ymmärtämisen helpottamisen vuoksi. Jos asia on näin, on unohdettava vertaus ja palattava katsomaan näitä argumentteja joihin se viittaa. Tajuamista helpottava kuvaus ei ole argumentti, vaikka se usein vetoaakin tunteisiin ja tekee asiasta ikään kuin helpommin hyväksyttävän. Hyvä vertaus ei tietenkään ole epäargumentti tai virhepäätelmä, vaan sen laatu arvioidaan muilla kriteerein, sitä kautta miten paljon helpommin ymmärrettäväksi se tekee sen varsinaisen argumentin.

Jos havaitaan että induktio on itse asiassa argumentatiivinen, on tarkistettava onko se vahva tai heikko. Tämä johtuu siitä että induktioissa on, toisin kuin deduktiossa, liitoksena teorioita ja oletuksia jotka antavat todennäköisyyksiä ja jotka ovat joko relevantteja tai irrelevantteja.

Heikossa induktiossa on kysymys siitä että premissit eivät ole tarpeeksi vahvoja tukeakseen johtopäätöstä. Paljon jätetään siis ilmaan. Tästä hyvänä esimerkkinä on argumenttivirhelistoihin päätyvä Aukkojen Jumala -argumentti. Siinä perusteena on että kun ei tunneta miten X syntyisi luonnollisesti sillä täytyisi olla yliluonnollinen synty. Tämä on selvästi mahdollista, mutta siitä että jonkin syntysyytä ei tiedetä ei tietysti voida päätellä että tietäisimme sen jonkin syyn luonteen.

Induktioiden arviointi on vaikeaa, mutta niiden arvioinnissa yhteistä on se, että vaikka heikko induktio johtaakin väitettyyn johtopäätökseen, se tekee tämän niin heikosti että tätä ei pidä hyväksyä. Vain vahvat ja hyvät induktiot sallitaan argumentatiivisiksi. Muut ovat enemmänkin saivartelua, käsien heiluttelua ja ajanhaaskausta. (Etenkin kun induktioiden arvointi on vaikeaa.)

Jos argumentti havaitaan vahvaksi induktioksi, pitää kuitenkin vielä tarkistaa induktion uskottavuus. Siinä on taustaoletuksena erialaisia taustaoletuksia, ja usein luonnonlakien tyylisiä "luonnontieteellisiä totuuden likiarvoja". Induktion vahvuuden lisäksi on siis arvioitava itse induktiivisen yhteyden relevanssi. Se, että se on todella olemassa, että sen olemassaoloon on jokin erityinen syy. Ilman tätä se jää helposti mielipiteeksi. Tässä arviointi muistuttaa deduktion yhteydessä tehtyjä premissien uskottavuuden arviointeja.

5§ Meta -arvio. Argumentit harvemmin esiintyvät yksin. Niitä on usein suuri joukko. Ihmisillä on tapana domeenispesifioitua, eli heillä on tiettyyn kysymykseen tietty mallivastaus. Tässä ei välttämättä tule tarkistettua ovatko nämä eri asioihin annetut ratkaisut yhdenmukaisia. Joskus ne vaativat keskenään ristiriitaisia premissejä tai tuloksia. Argumentit eivät tämän vuoksi yleensä ole yksin.

Tekosyyttelijät

"Ajattelun lopputulos tuskin voi olla täydellinen maailman empiriinen selittäminen. Ajattelun inspiraationa voi olla Totuus. Kannustimena perspiraatioon edellämainitun egoistinen ja pinnallinen versio, Halu Olla Oikeassa. Ajattelun lähtökohta sen sijaan on pelko, nälkä, himo ja halu lyödä kanssaihmisiä päähän tiiliskivellä."
(Tuomo Hämäläinen)

Rationaalisuus liitetään perinteisesti selittämiseen ja ymmärtämiseen. Argumentti ja perustelu ovat ikään kuin järjellisyyden perusmäärittelyjä. Perinteisessä kartesiolaisessa dualismissa ajateltiin että sielu on erillään ruumiista ja että sielulla oli kyky ajatella ja ohjata ruumista. Descartesin maailmassa kaikki alkoi epäilystä, jolla saavutettiin varmuus ajattelun olemassaolota. Ja siitä kiivittiin dualismin ja Jumalan avulla ajatukseen jossa aistit ja järki olisivat luotettavia. Ja rationaalisuus oli peräti kytköksissä äärimmäiseen transsendenttiin, Platonin ideamaailmaan.

Tämä on sitten johtanut siihen, että objektiivisuutta on pidetty emotiottomuutena ja jonain jossa "henki" ikään kuin irtautuu subjektiivisesta "lihasta". Tosiasiassa muisti tekee meille hieman kuten "Forrest Gumpille" aiemmassa tulkinnassani. On vaikeaa tietää milloin selitys on totuutta ja milloin se on tarinankerrontaa.

Oliver Sacks kertoo "Mies joka luuli vaimoaan hatuksi" -teoksessa potilaskertomuksen joka kuvaa oikeaa neurologista häiriötilaa. Kuvaus "Herra Thompsonista" joka sairastaa Korsakovin oireyhtymää on melko raju. Karkeasti sanoen häneltä puuttuu muisti. "Herra Thompson" muistaa elämäänsä vain muutaman sekunnin taakse. Muisti ikään kuin painuu tyhjiöön. "Herra Thompson" ei kuitenkaan elä ällistyksessä. Päinvastoin, hän selittää todellisuutta ympärillään. Ulkopuolisista voi olla omituista, että "Herra Thompson" tunnistaa muutaman minuutin aikana Sacksin tusinaksi eri ihmistä. Kuitenkin Thompson itse ei näe että hän olisi ristiriitainen tai tietämätön. Hän ei myöskään teknisesti ottaen valehtele, eli hän on aivan varma siitä mitä hän tulkitsee.

Tämä ei ole ainutlaatuinen oireyhtymä. Esimerkiksi Antonin oireyhtymässä sokea ihminen ei tiedosta olevansa sokea. Vaikka hän ei osaa sanoa mitä hänen edessään on, eikä hän selvästi osaa reagoida näköärsykkeisiin edes väistämisreflekseillä, he sepittävät tekosyitä sille miksi he kaikesta huolimatta näkevät. Tässäkään kysymys ei ole valehtelusta, vaan siitä että aivot rakentavat selityksiä automaattisesti. Eikä aistinelimistö ole ainut. Antonio Damasio kertoo siitä, miten vakavat aivovammat voivat joskus johtaa (muunkin ruumiin) halvaantumiseen, joissa erikoisena piirteenä on se, että henkilö ei koskaan kykene tiedostamaan halvaantuneisuuttaan. Hän selittää miten hän voisi halutessaan liikkua.

Samoin ihmiset joiden aivokurkiainen on leikattu, esimerkiksi epilepsian vuoksi, ovat siitä erikoisia että he näkevät asioita joita he eivät tiedosta sitä tai osaa pukea näkemäänsä sanoiksi. Kuitenkin he reagoivat noihin näkemiinsä asioihin. Esimerkiksi jos heidän toiselle silmälleen näytetään hassuja kuvia, he voivat nauraa. Reaktiot selitetään sitten vaikka sillä että tutkijan laite on hauska. Samoin kauhukuvaston näyttäminen voi johtaa siihen että tutkijaa syytetään pelottavanoloiseksi. Mielenkiintoista on, että vaikka selitys on päälleliimattu, ei aivokurkiaisen katkaiseminen johda siihen, että ihmiset selittäisivät että he eivät tiedä miksi tekevät siten kuin tekevät.

Michael Gaszzaniga yhdistää selitystarpeen aivojen rakenteisiin. "Who's in charge?" -teoksessaan hän kertoo miten vasemman aivopuoliskon puolella olevaa eri aivoalueiden yhdysalueena toimivaa aivomoduulia Tulkitsijaksi. Tässä kohden merkittävää onkin tiedostaa, että vaikka kaikki ylläolevat olivat aivojen epänormaalia käytöstä, niin emme kuitenkaan kovin paljoa eroa "Herra Thompsonista". Meille rakentuu valemuistoja ja selitämme Kahnemanin systeemi 1 kautta tekemiämme esitietoisia ratkaisujamme ja puemme ne jälkikäteen selityksiksi.

Timothy Wilsonin "Stranger to ourselves" kuvaa miten valintoja tutkivassa aineistossa nousee esiin se, että valintoihin löytyy syy, vaikkapa se että suositaan oikeanpuoleisia kappaleita, mutta selitykseksi löytyy aina jokin muu syy. Tilanteet voivat olla "hassunhauskoja" kun samanlaisista sukkahousuista valitaan toinen ja selitetään valinnan syyksi jokin tämän sukkahousun ominaisuus. Vaikka siinä toisessa on täsmälleen sama ominaisuus.

Etenemme koska muistimme on lyhyempi kuin kehä jota kierrämme. Tämä tarkoittaa sitä että Descartesin cogito -oivallusta edeltävälle epäilylle on perusteita. Sen sijaan mielen ja ruumiin erottelu toisistaan, jako objektiiviseen ja tunteelliseen, on sekin yksinkertaisesti hylättävä. Samoin voimme heittää roskiin kaikki ajatukset jostain warrantista joka takaa että ihminen voi lähestyä tiedettä ja tietämistä klassisen positivismin mukaisella asenteella.