Hetkeen tarttuminen.

"Life is uncertain. Eat dessert first."
(Buttercup Bake Shop)
...
"Live first, dessert is uncertain."
(Samuli Hemminki)

"Carpe diem" on kuuluisa sanonta, joka on peräisin Horatiuksen runosta. Siinä kehoitetaan naista nimeltä Leuconoë käyttämään hyväkseen sen ajan mikä hänellä on paljoa luottamatta tulevaisuuteen. Tämän lausuman takana on stoalainen ajattelu; Maailma on deterministinen ja fortuna yllättävä. Kohtaloaan vastaan ei voi taistella, joten vaihtoehdot ovat ikään kuin rattaisiin sidotulla koiralla, joka voi joko taistella ja yrittää vetää itseään rattaiden liikesuuntaa vastaan josta seuraa pelkkä häpeällinen raahautuminen rattaan perässä. Tai koira voi seurata rattaita pystyssä, seuraten mutta ilman raahautumista.

Monissa elokuvissa ja sarjoissa käsitellään hetkeen tarttumisen teemoja. Esimerkiksi Martin Brestin ohjaamassa "naisen tuoksu" -elokuvassa. Elokuvan nimi on hämmentävä, sillä se ei ole erotiikkaa eikä siinä ole keskeisiä naisroolejakaan. Elokuva on yliopisto-opiskelijan työkeikasta, jossa hän joutuu paimentamaan sokeaa entistä sotilasta. Upseerin tavoitteena vain onkin viettää hulvaton ja kallis viikonlopun syöden hyvin ja kalliisti huippuravintoloissa, tanssien ja viettäen luksuselämää hienoissa hotelleissa - ja ajellaampa elokuvassa ferrariakin, sokeana tietenkin - ja tämän jälkeen hänen tavoitteenaan on ampua aivonsa pellolle. Upseeri on säästänyt tätä varten kauan. Eikä hänellä ole ystävyyssuhteita. Monissa muissa vastaavissa teemoissa ihmiset eivät ole aivan näin kyynisiä, ja hetkeen tarttumiseen voi ohjata vaikkapa meteoriitin saapuminen maahan tai jokin muu estää elämän tietyn aikarajan jälkeen. Alexandre Dumasin "Monte-Criston kreivissä" kirjan sankari Edmond Dantès tajusi elämän ihanuuden kun hänet haastettiin kaksinkamppailuun, josta hän tiesi jo etukäteen, että ei edes yrittänyt voittaa, koska taisteltava oli oma poika joka ei tiennyt asian tilaa. Hänkin vietti hedonismin kyllästämän päivän. Näin he vapautuvat ja löytävät usein elämän. Kauneuden joka sijaitsee juuri ennen tuhoa. Toisissa elokuvissa sairaus tai koomasta herääminen pistää ihmiset keskittymään siihen mikä on tärkeää. "Hetkeen pitää osata tarttua" sanovat nämä elokuvat, sarjat ja kirjat.

Teema on itse asiassa jopa yllättävän yleinen.

Kuitenkin hetkeen tarttumisessa on myös ongelmia. Elämässä tarvitaan monesti pitkän tähtäimen suunnitelmiakin. Jos esimerkiksi haluan viettää aikaa perheen kanssa, se on toki ansiokasta, mutta jos otan tarpeeksi monta rokulipäivää töistä, olen työtön ja perhe kärsii siitä. Ei se upseerinkaan lompakko olisi kestänyt montaa luksusviikonloppua. Määräaikaa ei yleensä ole annettu ennalta, joten elämässä ei voida ottaa maksimaalista vapautta. Pitäisi aina olla valmiina elämään se seuraavakin päivä. Ei siksi, että se välttämättä tulisi, vaan sen takia että se voi tulla ja jos se tulee, ei siinä enää ole sitä vapautta minkä hetkeen tarttumisella sai.

Vielä laajempia ongelmia voi syntyä jos eletään hetkessä joka laajemminkin vahingoittaa tulevaisuutta. Jos ilmaston lämpeneminen on totta ja länsimaiset tunkevat elintavoillaan valtavia määriä hiilidioksidia ilmakehään, tai jos syömme yhteensä ihmisjoukkona niin paljon että luonnon kantokyky ylittyy, lopputuloksena vapaasta elämästä on tuho. Hieman ironisesti: Siinä missä elokuvissa katastrofi vapauttaa toimimaan ennen sitä carpe diem -tyyliin, hedonismikeskeisesti, onkin nyt kääntynyt niin päin että juuri tälläinen vapaa hedonismin ja ilon ja hyviin asioihin ja mukavaan elämään keskittyminen tuovatkin mukanaan juuri sen tuhon.

Tästäkin ihmisen oman ahneuden tekemästä tuhosta saa taidetta. Ei tarvitse kuin katsoa Steven Spielbergin "Jurassic Parkia" ja muita elokuvia. Tosin näissä tavallisesti tuho tulee vasta ahneudesta, joka yhdistetään tieteentekoon. Hullu tiedemies on elokuvamaailmassa suorastaan kliseinen tuhoaja. Sen sijaan "tavallista kaveria" haluineen ja autoineen ei pistetä tähän tuhoajan asemaan. Mary Shelleyn ajoista ollaan selvästi muututtu: Siinä missä hänen "Frankensteinin hirviö" oli tiedeoptimismia, luotu hirviö olikin kirjan kenties hyveellisin ihmisolento ja kuvasi tavallaan ihmistä, joka oli tavallaan "enemmän kuin" -ihmiseksi. Sittemmin hirviö on muutettu lähinnä kammottavaksi olennoksi, "vähemmän kuin" -ihmiseksi. Tiedeoptimismista ollaan siirrytty tiedepessimismiin. Viihteessä tuhoaja ei ole yksilö ja heidän massansa, vaan instituuttia edustava jollain tavalla seonnut tai epänormaali yksilö.

Tällä en tarkoita että elämästä ei pitäisi nauttia. En esimerkiksi usko, että saavutettaisiin mitään sillä että pommitettaisiin yhteiskunnat kivikaudelle, jolloin päästöt vähenisivät. Se on mielestäni hieman sama kuin "onnellisuus on velvollisuutemme" -tyylinen maailma, jossa maasta tehdään hyvinvoiva vähentämällä pahoinvointi pois siten, että onnettomat, köyhät, sairaat ja ongelmaiset ihmiset ammutaan pois. Toimii ehkä matematiikan valtakunnassa, mutta tosiasiassa jo tälläinen valvonta lisää onnettomuutta, joten lopulta jouduttaisiin ampumaan kaikki. Viimeksi lähtenyt sulkisi oven.

Hetkeen tarttumiset ovat myös tärkeä asia, ne tekevät elämästä mukavaa ja elämisen arvoista. Tähän löytyy yhteensovittamisen mahdollisuus, jota kuvaa seuraavat aforismit: "Tee työtä kuin eläisit ikuisesti. Rakasta kuin kuolisit tänään." jota käytetään myös muodossa "Elä kuin kuolisit huomenna, tee suunnitelmia kuin eläisit ikuisesti."

Innostumisen vaaroista.

"Tsiigaa mua ku mä kävelen/Mä oon niin leija/Tsiigaa mua ku oon baaris/Mä oon niin leija/Tsiigaa mua ku mä hymyilen/Mä oon niin leija/Tsiigaa mua ku me nähään/Mä oon niin leija."
(Slipknot, "Mä oon niin leija")

Innostuminen on mukava tunne, joka palkitsee. Ilman innostumista voisi olla vaikeaa keskittyä moniin asioihin ja tehdä vaivaa niiden eteen. Osa innostumisesta on tietenkin luonteeltaan sellaista, että sillä ei ole päämäärää. Olemme vain innoissamme. Mutta useammin innostuminen liittyy intentionaalisuuteen ja teleologisuuteen, se on tarkoituksellista päämääräsuuntautunutta.

Se onkin hyvä, koska innostuminen suuntaa voimavaroja, ja suuntaamaton voimavara tuo kaaosta. Jos ajatellaan hyödyn kannalta, innostumisen tulee olla päämääräsuuntautunutta. Ilman innostumista uusia asioita ei opita, kun ei kiinnosta. Yleensä ihminen kehittyy vain niillä alueilla, joihin jaksaa nähdä vaivaa. Ja kuten Samuli Hemminki mainitsi gradunkirjoittamisesta: Kun keksii sen keinon, millä voi olla kotona ilman että tietokone, televisio ja muut vievät huomiota eikä ole pakko käydä kampuksella istumassa, niin siinä vaiheessa sitä yleensä valmistuu. Tämä taas on aika vaikeaa ilman innostumista.

Tässä ei kuitenkaan ole kaikki. Innostuminen myös haittaa, joskus ja valitettavasti se on vaarallisimmillaan niille jotka jaksavat nähdä vaivaa.
1: Ensinnä on vääriin asioihin innostuminen. Esimerkiksi Heidegger innostui natsismista. Hän ei ollut tyhmä tai edes pahantahtoinen mies, mutta hän oli silti altis tälläiselle. Niin kuin me kaikki olemme, olimmepa tyhmiä tai emme. Voimme periaatteessa kaikki innostua tuhoamisesta. Mielestäni Aristoteles oli tässä kohden hyvä ottaa ohjenuoraksi. Hänestä ihmisen luonnollinen - tai hänen kontekstissaan tämä on sama kuin hyveellinen - päämäärä oli onnellisuus. Miksi sitä pitäisikään nähdä vaivaa johonkin joka ei tuo onnellisuutta, vaan joka päin vastoin toisi onnettomuutta? Kun tälläiseen keskittyy, tietää että saa tuhoa aikaan. Tavoite saavutetaan, mutta haluammeko me sitä?
2: Toisaalta innostuminen liittyy olennaisesti assimilaatioon ja kognitiiviseen dissonanssiin. Kokeet osoittavat että me kaikki olemme alttiita tälle. Se liittyy Wasonin psykologisiin havaintoihin, joiden mukaan ihmiset eivät ole itsekriittisiä vaan tekevät varmistuksia: Nassim Talebin "musta joutsen" -kirjassa kerrotaan palopostikokeesta, jossa ihmisille näytettiin "blurrattua" eli hämärrytettyä kuvaa palopostista. Jos kuvaa muutettiin vähittäin, ihmisten oli vaikeampi keksiä mikä oli kyseessä kuin silloin kun kuvaa muutettiin isommissa askelissa. Jos kuvaa tarkennettiin vain pikkuhiljaa, ihmiset tarvitsivat tarkemman kuvan. Tämä liittyy taipumukseemme cherry-pickata automaattisesti eli valikoida data joka sopii näkemykseemme ja unohtaa muut. Tämän osoitti Stuart Onskapin koe, jossa hän antoi ammattipsykologeille kansioita, joissa oli tietoja potilaasta. Hän havaitsi että ne jotka saivat vähemmän tietoa antoivat yhtä tarkat diagnoosit kuin ne jotka saivat enemmän tietoja, mutta jos informaatiota oli annettu enemmän, psykologit luottivat diagnoosiinsa enemmän, he pitivät niitä tarkempina vaikka ne olivat aivan yhtä tarkkoja. (Eli virheet eivät karsiutuneet tietojen myötä, ainoastaan diagnosoijan varmuus lisääntyi.) Paul Slovic toisti samantapaisen kokeen vedonvälittäjille, jotka työkseen ennustavat kertoimia vedonlyöntikohteille, nytkin aiheena se, mitä he tekivät työkseen. Lisätieto ei taaskaan parantanut tuloksia, mutta lisäsi ennustajien kokemaa varmuutta. Koettu virheraja pieneni, mutta ennusteen virherajat eivät tarkentunut. Syynä on se että mielemme harjoittaa ikään kuin automaattisesti optimism biasia, eli sellaista strategiaa, että jos näkemys sopii, se on ennuste ja johtuu taidosta. Jos näkemys ei sovi, niin olet pelannut eri peliä, eli et ollut tietoinen jostain tiedosta, jokin systeemin ulkopuolelta tullut epätodennäköinen tapahtuma tai elementti häiritsi tiedonkäyttöä, tai olit melkein oikeassa, eli epäonnistuminen tulkitaan "pieneksi ja merkityksettömäksi". Tämän algoritmin seurauksena käy niin, että kun meillä on joku hypoteesi ja menemme kirjastoon, pian huomaamme kuinka se näyttää olevan hyvä. Ja mitä enemmän istumme kirjastossa, sitä enemmän tämä kokemus varmistuu. Tosiasiassa ennuste ei ole parantunut, mutta kokemuksemme siitä on vahvistunut. Pidämme sitä hyvänä, ja innostumme asiastamme lisää.

Ongelmana vain on se, että mitä varmempia koemme olevamme, sitä herkempiä olemme tälle mielemme normaalille toiminnalle, ja sitä enemmän saamme innostuttavaa. Jos vain vahvistamme näkemyksiämme, meillä on älykkyys ja faktat, mutta meiltä puuttuu viisaus, ymmärrys ja näkemys. Ja tähän ei voi oikein tehdä muuta kuin lainata Oracia: "So what if you're intelligent? Intelligence without knowledge and understanding of a subject leads you astray, especially when warped by ideology."

Oikenlainen innostuminen on siis haastavaa. Mutta kaikkialla ei tarvitse yhtä paljon pelätä ja olla varovainen. Osassa riittää vähempikin.

Eniten innostumisesta on etua sellaisilla aloilla, jotka ovat suhteellisen muuttumattomia ja joissa oikea ja väärä ovat selviä ja muuttumattomia. Ja eniten haittaa on tietenkin niissä joissa nämä ominaisuudet puuttuvat:
1: Shakinpelaajat jotka pelaavat peliään, matemaatikot, kun aiheena ovat puhtaasti matemaattiset, eli ei empiiristiseen tarkasteluun sidotut tulkinnat, ovat sellaisia alueita, joilla innostumisen harhat eivät voi vaikuttaa vaikuttaa paljoa. Ja uskallan sanoa että se, mitä kreikkalaiset kutsuivat techneksi, käsityöläistaidoksi, on vain vähän herkkä tälle : Jos tilaamme putkimiehen hän osaa tehdä suoritteen. Ja tähän liittyen olen melko varma että miekkailu on myös tälläinen alue: Siinä jos olet "väärässä", se osoitetaan aika kouriintuntuvasti.
2: Papit ja muut hengellisten alojen toimijat ovat erityislaatuisen herkkiä näille molemmille ongelmille; Olen ollut huomaavinani että teologeilla on erilaisia näkemyksiä ja lähestymistapoja, joita he sitten syventävät, eivätkä vaihda. Väärässä oloa onkin siellä vaikeampi osoittaa. Jos teet teologisen virheen näkemyksissäsi Jumalasta, sen seurauksana sinua ei lyö salama päähän tai mitään.

Tämä kertoo myös siitä, että jos joku esittää asiantuntijalausuntoja putkityöstä, hän on luotettavampi kuin sellainen joka esittää asiantuntijalausuntoja kuolemanjälkeisestä elämästä. (Tämä tosin ei taida olla kenellekään mikään huimaava filosofinen yllätys.)

Ja ennen kaikkea tämä kertoo miksi uskontoa on käytetty verukkeena kaikenlaiseen ; niin hyvään kuin pahaankin. Uskontoon tutustuminen kun ei niinkään luo tunteita, asenteita ja tapoja olla ja elää kuin vahvistaa niitä jotka henkilöllä jo ovat. Tosin osa näyttää olevan vähemmän herkkä tälle uskontojen vaikutukselle : Aika usein olen huomannut että kun henkilö liittyy uskontoon tai eroaa siitä, hän on yleensä aluksi innoissaan uudesta näkemyksestään, mutta tasaantuu sitten ; Hän on ehkä puoli vuotta erilainen ja parin vuoden päästä on jo aivan samanlainen ihmistyyppinä kuin mitä hän oli ennen kääntymistä. Eli vain osasta tulee dogmaattisia fundamentalisteja joiden elämä muuttuu radikaalisti. Luulen että syy on siinä että fundamentalistit ajautuvat "optimism biasin sävyttämään assimilatiokurimukseen", jossa varmuus siitä että on oikeassa johtaa siihen että nähdään merkkejä ja tukea tälle mitä erilaisimmissa paikoissa ; fundamentalismi ja dogmaattisuus ovat lopputuloksia, eivät lähtötila. Ja osa vain on varomattomia ja lähtee ajautumaan tuolle tielle. Uskallan väittää että tämä liittyy henkilöstä riippuen (1) itseluottamukseen joka on jo valmiina (2) muuttuneeseen tilanteeseen jonka uusi yhteisö luo, jossa henkilö saa tuen jonka kanssa ei oikein osaa elää, mutta ei ilmankaan halua olla.

En siis pidä dogmaattisia fundamentalisteja tyhmempinä. Pikemminkin uskon että dogmaattinen fundamentalismi tulee siitä kun innostus suuntaa tarmon ja älyn "tietynlaisten asioiden varmistamiseen". Itse asiassa en edes usko että he yleensä manipuloivat ja valehtelevat, koska näissä on kyse tavoitteellisesta toiminnasta, jossa tiedetään lähtökohtaisesti se, että "nyt ollaan väärässä", eikä välitetä siitä. Enkä usko että he ovat ottaneet uskoaan valmiina ja vain kopioivat muiden ajatuksia.

Silti pitäisi olla varoituksen sana : Jos vahvistavaan ketjuun turvautuu, ja siis ajattelee että uskonto todella pitkällä tähtäimellä muuttaisi ihmisen ajattelua ja toimintaa, olisi syytä ensin tarkistaa että mihin suuntaan näitä tunteita ollaan vahvistamassa. Sillä loppujen lopuksi, vaikka rehellinen fundamentalisti ei taatusti valehtele, manipuloi eikä pelkästään kopioi irrallisia lausuntoja ja tarkoituksella sovita niitä sopimaan omaan maailmankuvaansa, myös näitä tahoja on - luultavasti kuitenkin vähän. Ja ulkopuolisten kannalta vaikeaksi tilanteen tekee se, että siitä kummasta on kyse, ei voida selvittää kovin hyvin. On vaikea sanoa kuka valehtelee, kuka on tyhmä ja kuka on vain ajautunut.

Ja onko kenties itse ajautunut. Tämä kohta on syytä muistaa, koska pahiten sekaisin ovat kuitenkin juuri ne, jotka luulevat olevansa kaikista varmimpia ; Ja usein myös lukeneisuus on tässä kohden selvä riski. Pitäisi katsoa onko aidosti yrittänyt falsifioida näkemyksiään.

Vierailumatka Absurdistaniin.

Itse tyypittelen absurdit novellit kahteen luokkaan:
1: Todellisuuspakoiset, joissa irrationaaliset piirteet tuodaan esiin yliluonnollisiin ja epänormaaleihin tapahtumiin viitaten. Franz Kafka kirjoitti melko usein juuri tälläisiä novelleja. Esimerkiksi eräässä hänen novellissaan mies muuttuu hyönteiseksi eikä enää voi mennä töihin.
2: Todellisuusläheiset, joissa irrationaaliset piirteet tuodaan esiin kulttuuristamme. Esimerkiksi Daniil Harms kirjoitti melko monta tälläistä: Hänen eräässä novellissaan henkilöllä on kauhean tyylittömät housut, ja kaikki reagoivat mutta kukaan ei sano suoraan mitään niistä housuista.

(Tietenkin Harms ja Kafka kirjoittivat molemmanlaisia, realistisia että eskapistisia tarinoita, mutta tämä ei ole tässä nyt tärkeää.)

Kävin nimittäin tänään kaverini Samuli Hemmingin kanssa Helsingissä. Harjoitimme spontaania kuljeskelua ja kävimme muun muassa Kiasmassa ja höpöttelimme parisuhteista ja rahan abstraktista luonteesta, ja mietimme muun muassa siitä pitäisikö nyt ostaa osakkeita kun niiden hinnat ovat matalia, ja suuntakin on joko tuho tai tulevaisuudessa oleva valtavan suuruinen nousu. Olimme tietenkin täydellisiä eksperttejä koska kummallakaan ei ole pääomaa osakkeisiin, emmekä ole kumpikaan sijoittamista muutoinkaan harjoittaneet.

Kävimme myös Helsingin tuomiokirkossa. Tuomiokirkon ovessa oli kyltti jossa pyydettiin hiljaisuutta. Toisin sanoen muistutettiin eettisestä säännöstä, jonka mukaan kirkossa on kohteliasta olla hiljaa. Minäkin otin hatun päästä, vaikka olenkin niin pakana, että kuoltuani minut haudataan polvet pystyssä maahan ja tehdään näin polkupyöräteline. Olimme olleet kirkossa hieman aikaa. Sitten paikalle vain vuosi yllättäen valtava määrä porukkaa. Olimme melko varmoja että jumalanpalvelus alkaa. Olisimme jääneet, koska kumpikaan ei ole kuullut saarnaa aikoihin. Paikalla ei kuitenkaan alkanut jumalanpalvelus, vaan nämä ihmiset kokoontuivat eteen laulamaan ja sitten vain poistuivat tämän jälkeen paikalta.
Toisin sanoen paikassa, jossa heti ovella kehotettaan hiljaisuuteen, tulvahti yht'äkkiä iso lauma ulkopuolisia, jotka pitivät ääntä ja poistuivat tämän jälkeen. Tempaus oli jotain jonka oli miltei voinut olla minusta lähtöisin.

Panokseni länsimaisen filosofian kehitykselle.

Luin Hyvinkään kirjaston filosofiahyllystä löytyneen Ari Liimataisen toimittaneen esseekokoelman "Sinä kuolet". Kirjassa oli erilaisia melko kevyitä ja nopeasti luettavia mutta kuitekin eräillä tavoilla peruasiat hyvin esiin tuovia näkökantoja kuolemaan, uskovaisuutta oli montaa sorttia, samoin kuin ateisteja ja agnostikkojakin. Kuolemaa tutkittiin ammattinäkökulmista mm. kuolemansyytutkijan, runoilijan, pastorin jne. silmin.

Siellä oli myös Pauliina Suden essee "Kuolema internetissä". Siinä hän käsitteli, pääasiassa deskriptiivisesti, eli kuvaillen sitä mitä eri asioita siihen suoraan liittyy, muun muassa sitä miten internetissä käsitellään kuolemaa. Tutuiksi tulivat kuolemaa koskeva nettikeskustelu, kuolinaikalaskurit. Kenties avartavin osa sitä oli kuitenkin huomio siitä, kuinka internetin keskustelupalstojen ilmoitusaktiivisuus on alhainen. Tämähän on tuttu ilmiö: Internetissä kirjoittaja on tavallaan anonyymi, eikä hän näe ja suoraan kommunikoi toisen osapuolen kanssa, ja se johtaa siihen että keskustelija tuo helpommin esiin asioita. Yleensä tämä on huono asia, mutta itsemurhista keskustlujen kohdalla Susi huomasi että itsemurhaa hautovat ilmoittelivat asiasta internetissä. Ja hyvä asia tässä oli se, että nämä otettiin Suden esimerkeissä vakavasti. Tekstailijat eivät vain hauku ja pilkkaa kuten tavallisesti, vaan esimerkiksi joku voi esimerkiksi sanoa että vastaaja on vain 10 -vuotias, mutta jos itsemurhaa hautovalla ei ole yhtään ystävää, hän on valmis olemaan ystävä.

Tämän lisäksi siellä oli minun osani länsimaiselle filosofialle. Aihe on vakava, näkemykset siitä minkälaisia kohtaloita toivoisi kuoleman jälkeen tapahtuvaksi. Se menee seuraavasti: "Minä haluan skitsofreniaoireeksi jonkun toisen päähän." Susi vihjaa että tämä liittyisi kummitteluun ja kostamiseen, liitti tämän sellaisten yhteyteen ikään kuin erikoisena rajaesimerkkinä.

Minusta tämä on hieman erikoinen tulkinta (tosin on hyvä huomata, että olin tuon kirjoittaessani vielä teinipoika.) Etenkin, kun juttu tiivistyy tosiaan siihen että viesti oli pelkästään tuo yksi lause. Taustalla minulla oli kuitenkin alkeellinen "minuuteen" ja "olemassaoloon" ja "elämään" liittyvä "juttu".

Lause ei syntynyt tyhjiössä, eli ei ollut pelkkä satunnainen koominen heitto, miltä se toki näyttää. (Minusta tuo oli erittäin kuvaava, jos jotain minusta jää, olkoon sitten tuo lause. Jopa sanajärjestys ja sanojen käyttö on ehtaa minua. Tunnistaa yhä minuksi.)

Tuon kirjoittamisen aikaan minulla oli roolipelihahmo, eräänlainen sääntöjen testauttaja, Samuli Hemmingin yhdessä Siri Kotajärven kanssa suunnittelemassa roolipelisäännöstössä, AURAssa.

(Minun ajatukseni ovat vaikuttaneet suoraan pelin säännöissä muutamassa kohden:
1: kolmiosainen panssarointi: idea siitä että panssari paitsi poistaisi vahinkoa, tekisi osasta leikkaavasta ja pistävästä crushingia. Tässä minusta tuli mukaan realismia, joka päihittää ADD:n systeemin, jossa panssari ja ketteryys laitetaan yhden luvun alle, ja vahinko on "kaikki tai ei mitään" mallia. Ja hieman parempi kuin ADOMin jossa panssari vain vähentää vahinkoa.
2: SISUn idea, eli ajatus arvosta joka vaikuttaa käyttäytymiseen ja emootioihin ja joka johtaa hahmon luonteen ja tempperamentin kehittymiseen pelikerrasta toiseen ja jopa pelikerran sisällä. Ulkomaisilla ideaa ei ole tietääkseni sen tapaisenakaan esillä.
3: Ajatus siitä että vaikka peli onkin levelipohjainen, taitojen kehityksen ei tarvitse olla levelipohjaista vaan voidaan sitoa pelissä osallistumiseen ja pelikerran kulkuun kuten monissa pistesysteemeissä.)

Tämä hahmo oli erään toisen hahmon mielikuvitusystävä. Tämän vaikutukset olivat siksi aika rajoitettuja: Muut eivät kyenneet näkemään tätä. Lisäksi tällä oli joitain maagisia kykyjä, joilla tämä voi hieman vaikuttaa ympäristöönsä. Kuitenkin kun pelissä maagit yleensä eivät ole niin kovia että voisivat taikoa passiivisesti, he joutuvat kanavoimaan keskittymistä jonkun "triviaalin asian" kautta, kuten keskittymällä. Yksi mahdollisuus on teoriassa keskittyminen skitsofreenisen toisen persoonan kautta. Koska hahmo, jolle olin mielikuvitusystävä, ei ollut maagi, tilanne ei välttämättä pelimekaniikaltaan eronnut mitenkään siitä että pelaan skitsofreniaoiretta.

Mutta tietenkin tuo hahmokaan ei ole tullut tyhjästä. Voidaan kysyä miksi halusin tuon hahmon. Tässä kohden kysymys - tai ainakin vastaus - viittaa persoonaani : Olen kerran pelannut jopa puluhahmoa. Tosin yleensä olen turvautunut ihan tavallisiin "thief/healereihin" tai puoliogreihin, vähän mielentilan mukaan. Ensinnäkin se oli hauskaa.

Kuitenkin tietoisuus, minä ja muut asiat olivat tuolloin kiinnostavia. Yleensä "minä" on aika tarkasti rajattu. Esimerkiksi jos minä sanon, että "Tuo kivi olen minä" se vaatisi aika laveaa sanan "minä" uudelleentulkintaa. Viittana Wittgensteinin kielipelin ideaan. Wittgensteinhan ymmärsi että voidakseen ylipäätään ymmärtää toista, heidän on jaettava yhteiset kielipelin säännöt. Se on siis hieman sama asia, kuin jos pelattaisiin tennistä, on pelattava tenniksen säännöillä, ihan vain sen takia että vastakumppanin voi olla vaikeata ymmärtää että mitä peliä sitä oikein pelataan, jos joku vain ilmestyy pelikentälle ja ilmoittaa että "olen voittanut tämän pelin koska söin pallot." Että laajasti tulkitsemaan vaan, niin sitten katoaa koko "minuuden" olemus eli sisältöyhteys, joka sillä sanalla on yleisessä kielenkäytössä.

Siksi se, että jokin skitsofreniaoire olen "minä" tarkoittaisi jotain erityistä. Itse asiassa keksin kaksi vaihtoehtoa
1: Suden tuoma ajatus kummittelusta. Jos olen skitsofreniaoire, olen ikään kuin kummitus joka kummittelee vain yksilölle. Tosin haluaisin korostaa että tälläinen ei välttämättä ole mikään kostonhenki. Itse asiassa vihollisen sijasta voisi olla mielenkiintoista valita myös kaveri tälläisen kummittelun kohteeksi, heidän seurassaanhan muutenkin viihdyn. Tietojani ja juttujani voisi sitten käyttää tämä riivattu. Mutta tietenkin on hauskaa miettiä myös kostonjanoisin ajatuksin. Eniten minua huvittaa se, kuinka henkilö käy psyykenlääkitykset ja muut ja yrittää selittää kuinka "se on todellinen eikä houre". Tosiasiassahan näiden erotteluun ei olisi mitään mittareita, joten rationaalisesti ja evidentiaalisesti ajatteleva lääkäri todennäköisesti ajattelisi että "kas, tuossapa mainio paikka heiluttaa Okhamin partaveistä". Eli toisin sanoen hulluus on yksinkertaisempi vaihtoehto kuin kummittelu. - Hulluudesta on evidenssiä, joten kummittelu on selvästi "extraordinary", ja tämä painottaa vahvasti sitä miten partaveistä tulisi heiluttaa. Tässä tapauksessa siis seurauksena tulisi se, että vaikka lääkäri ajatteleekin ikään kuin olevansa parturi, hänestä tuleekin kurkunleikkaaja malliin "Sweeney Todd: Fleet Streetin paholaisparturi" -elokuva. Että "tukka hyvin ja näkyykö veri".
2: Toinen on tietysti (kun kerran on pitkin matkaa alustettu) se, että joku saa skitsofrenian jossa hän kokee että minä olen hänen seurassaan. Olen siis ruumiillisena ja itsellisenä olentona kuollut, mutta tämä skitsofreenikko ei tätä sairautensa tasolla tunnusta. Tämä on itse asiassa realistisin askel kohti kuolemattomuutta.

Tietenkin parasta on, että tämä kaikki tiivistyy täysin alustamattomaan juttuun, joka vaikuttaa heitolta ja pelleilyltä. Jotain joka on irrallisena vitsi, jonka avaaminen taas vaatii pitkän pätkän tekstiä. Voisi sanoa että tämä on "minua".

Silti, on pakko tunnustaa, että kun tuo lause kirjassa tuli esille, ja se liitettiin vanhan nimimerkkini yhteyteen, tuli mieleen se, että olen mielestäni kirjoittanut ihan hyviäkin juttuja ja syväanalyysejä. Että juuri se, mikä menee kirjoihin ja kansiin on tuo. Sitten olin huvittunut. Nyt olen lähinnä ylpeä koska tuo lause yksinkertaisesti on mainio. Tai itse asiassa koko kolmio kulkee eräänlaista piirileikkiä pitkin matkaa, tietenkin ennen vaipumistaan unohdukseen.