Pieni ajatus ; Pääsiäisen suru.

Pääsiäisen teologia voidaan, kristillisestä näkökulmasta, tiivistää suremiseen. Psykologiassa surua taas käsittelee Kübler-Ross model. Ja sen mukaan surun ensimmäinen vaihe on tapahtuneen kieltäminen (denial). Pääsiäisen kannalta siihen se sitten jääkin. Olitpa sitten kristitty tai ateisti.

Uusi vuosi ; Ammutaan asioita palasiksi

Uusi vuosi on nähty lopetuksen, aloittamisen ja määräajan hengessä. Uusi vuosi on kuitenkin vain uusi samantyyppinen sykli kuin vanhakin vuosi. En ole riittävän konsistentti ja määrätietoinen voidakseni tehdä vuoden kestäviä lupauksia, ja menneisyydenmuuttamisessa taas tuntuu olevan jotain likaista. Siksi tyydynkin menneisyydenhallintaan.

"Majoras Maskista" tekemäni peliarvoi saakin tässä toimia apuvälineenä. Osittain siksi, että se käsittelee loppumista, luopumista ja deadlinejä. Sitä miten uusi sykli toistui samantapaisena mutta ei samana. Ja miten se kiire ja aikataulutus ei unohdu suunnilleen sekunniksikaan. ; Analogia täydentyy kun korostetaan sitä, miten sekä pelissä että tulkinnassani muistetaan uudenvuoden kohdalla räjäyttely, palasiksi meneminen ja kuolema. Sekä "kaikki surun kuusi vaihetta" joista osat eivät mahdu tutumpaan psykologiaan mutta joka voi silti olla oleellista.
1: Tulkintani etenee kenties jonain joka lähentelee uskovaisten suhdetta "Raamattuun". ; Periaatteessa eri ei ole aivan valtavan suuri, sillä Raamatun merkityksen kaivaminen voi vaatia samantyyppistä kirjallisuuskriittistä otetta mitä peliarvioidenkin tekeminen. Ja sen soveltaminen oman elämän elävöittämisessä on yksi keskeinen aspekti niin hengellisyydessä kuin vähän maallisemmissakin taidekokemuksissa. ; Toivon kärsivällisyyttä tämän poikkeuksellisen tilanteen vuoksi.

Asian pohjustamiseksi voi olla tarpeen muistuttaa, että uusivuosi on minulle tärkeä päivä. Ikävässä mielessä tärkeä päivä. Toki kun millenniaalisesta itsemurhasta on kulunut vuositolkulla, on syytä huomauttaa että kaikki sosiaalisesti yleisesti hyväksytyt suruajat on tullut käytetyksi moneen kertaan. Ja jos nostaisin tämän esille erityisen itkuisesti, se tuomittaisiin välittömästi rypemiseksi. Silloin se ei ikään kuin ole luvallista surua koska aika on pyyhkinyt asian relevanssin syrjään.

Ja vaikka en menekään aivan niin pitkälle kuin monet - eli kutsu valehteluksi ja myyteiksi surutyöhön liittyviä yleisiä näkemyksiä - en kuitenkaan voi olla huomauttamatta, että tosiasiassa aika ei merkitse näissä asioissa niin paljoa kuin voisi luulla. Mitä jos Anne Lamott oli oikeassa esittäessään kysymyspatterin? "What if we never ‘get over’ certain deaths, or our childhoods? What if the idea that we should have by now, or will, is a great palace lie? What if we’re not supposed to? What if it takes a lifetime?" Eli joukon kysymyksiä joka minulle ilmenee yhtenä suurena teemallisena retorisena kysymyksenä.

Kuolemat asetetaan helposti jonkinlaiseen arvojärjestykseen. En kuitenkaan ole tekemässä tässä tämänlaista luokitusta. Vuoden 2000 vaihde on kuitenkin kuolemana repivin yksittäisin. Ei siksi, että olisin tuntenut tekijän erityisen hyvin verrattuna muihin kuolleisiin. ; Esimerkiksi isoäitini kuoltua en ollut yhtä hajalla, vaikka olin sentään asunut puolisen vuotta hänen kotonaan tehdessäni perusharjoittelua renkipoikana. Vuoden 2000 itsemurha olikin tässä kohden vähän kuin ensimmäinen seksinharrastus. Ei ehkä kokonaisuutena mitenkään aivan supererityinen. Mutta silti siinä on jotain erityistä. Kokemattomuus painaa.

Arvon suisidaalikko oli henkilö jota aluksi yritettiin pitää etäällä minusta. Sillä ihmiset pelkäsivät, kenties syystä, seurauksia mitä tämänlaatuisesta interaktiosta voi seurata. Henkenä oli se, että hän oli selvästi "depressiivinen" ja minä taas olin "maaninen". Tämä korostaa sitä, että olin itse asiassa varsin hilpeä veikko. Toki lapsuuteni ja muu elämäni ei tarjonnut mitään erityisiä syitä tähän. (Olin saanut oman osani hankaluuksia, ja toki muutakin.) Mutta olin silti tämänlainen. Ala-asteella ja yläasteella olinkin myös se "hihittelevä naurupoika".
(Tätä voi olla hyvin vaikeaa uskoa nykyään. Aikana jolloin elämä ei tarjoa erityisiä syitä jurottamiseen, mutta olen silti senlaatuinen.)

Väittäisin, että Zeldametaforaa soveltaen olin aiemmin hyvinkin osuvasti Kokirien metsässä soitteleva humppahahmo. Itsemurhan jälkeen manifestoiduin varsin suoraviivaisesti Skull Kidiksi. Yhtenä syynä tähän oli varmasti se, että itsemurhaan liittyi paljon. Se oli hyvin konkreettinen. Se kosketti oman ikäistäni ihmistä, nuorta ihmistä. Ja näin se siirsi kuoleman piilotetusta vanhojen ja sairaiden ihmisten asiasta suoraan itseä koskettavaksi asiaksi. Se käsitteli sen aikaista arkea, eli se ei vertautunut johonkin kenties paremmin tunnettuun mutta etäiseen sukulaiseen. Ja itsemurhaan liittyy aina iso annos syyllisyyttä.

Tämä kombo johti siihen että mikään Kübler-Rossin surunkäsittelyn portaista ei tarjonnut mitään vastusta. Torjua ei voinut koska jauheliha on jauhelihaa. Vihassa ei ollut mitään järkeä koska miksi vihata sitä että haluaa pois. Asiaa ei voinut sopia tai pelata piiloon. Depressioon ei ollut aikaa. Hyväksyntä taas ilman edellisiä oli hyvin absurdi. Näin ollen "päädyin oikotietä kuudenteen kerrokseen". Minusta tuli kuu-ukkeli. Ja siellä olen tietyssä mielessä tänäkin päivänä. (Ja sitten ihmetellään miksi itsemurhat ovat copycat -tekoja.)

Skull Kidin hahmo onkin pelihahmona itselleni hyvin samastuttava. Moni saa pelistä lohtua sen kautta että se kertoo lämpimiä tarinoita perheestä ja yhdessäolosta. En ole koskaan sosialisoinut, joten tämä puoli on jäänyt hieman vieraaksi. ; Skull Kidiin rinnastaminen toimii siinäkin mielessä, että hän on trollimainen. Minullakin on riittävästi teräväjärkisyyttä osatakseni herättää surutyön vaiheita muissa. Olen usein ärsyttävä, kriittinen, uhka. Kohdatessaan minut, ihmiset kohtaavat menetyksen.

Tässä mielessä edessäni tulee olemaan jälleen mielivaltainen taivaankappaleiden välisiin suhteisiin sidottu ajanjakso. Ajanjakso jona tulen rikkomaan monta asiaa. Nostamaan monta kirousta. Luomaan alueita ihmisille, jotka jumittavat johonkin itselleen tyypilliseen surutyön vaiheeseen. ; Se olkoot uudenvuodenlupaukseni. Tai ainakin uudenvuodenodotukseni. Luvassa on 365 päivää vittuilua, epäonnistumista ja yleistä kuu-ukkoisuutta.

Terminaalinen ratkaisu ; Kuolinnaamioita ja onnenlauluja

"You've met with a terrible fate, haven't you?"
(Happy Mask Salesman, Majoras Mask)

"The Legend of Zelda:Majoras Mask" on lapsille tarkoitettu iloinen pieni peli. Paitsi, että sen ilmiasussa on tarkemmin katsoen jotain vinossa. Ja jos symboliikkaa ja tapahtumia alkaa katsomaan tarkemmin, se on vähemmän iloinen. Itse asiassa mitä syvemmin tätä peliä tarkastelee, sitä erikoisempaa on, että se on lapsille sallittu peli. Se ei ole perverssiä aikuisviihdettä. Mutta se on aihevalinnaltaan synkin ja käsittelyltään eksistentiaalisempi peli kuin oikeastaan mikään puhtaasti aikuisille suunnattu peli.

"Majoras Mask" eroaa oleellisesti monesta muusta Zelda -pelistä. Se on selvästi jatkumoa "Ocarina of Timelle". Kuitenkin se ei tapahdu Hyrulen kuningaskunnassa ja siinä vastustajana ei ole Ganondorfia. Itse asiassa prinsessa Zeldakin näkyy vain flashbackissa. Sen sijaan peli tapahtuu "Termina" nimisessä maailmassa. Maailmassa joka on pinnallisesti lapsenomainen, mutta jossa syntyy hyvin vahva tunne siitä että tässä ollaan tekemisissä suurempien asioiden kanssa.

Vaikka sinä vaeltaisit kuoleman varjon laaksossa

Omituinen nimi ei ole sattumaa. Sillä minä, monen muun pelaajan tapaan, katson että Termina on tosiasiassa katolisen näkemyksen limbon vastine. Link, eli pelin sankari, kuolee alkudemossa. Tässä pelissä ollaan tuonpuoleisessa ja pelin ideana on tämän hyväksyminen. Siksi ei olekaan ihme, että pelin kenttien rakenne ja järjestys muistuttaa Kübler Ross-mallin surun viittä vaihetta. (Kannatan tässä siis myös tätä lähes kanonisoitua tulkintatapaa pelistä ; No, rehellisesti sanoen ilman tätä tulkintaa sen tapahtumissa ei olisi hirveästi järkeä.)

Pelissä on paljon yllätyksiä "Ocarina of Time"a pelanneille. Suuri osa hahmoista on tuttuja Hyrulen valtakunnasta. Tämä, selkeästi ja alleviivatusti eri paikka, korostaakin että nämä ihmiset ovat jonkinlaisia representaatioita jotka kumpuavat Linkin aiemmasta elämästä ja kokemuksista. Tämä on juuri sitä tavaraa josta tuonpuoleiset tavataan muutoinkin rakentaa.

Ei pelimekaniikka sinua hylkää

Peli alkaa Linkin poistuttua Hyrulesta. Hän menettää metsässä (aiemmassa pelissä varsin paljon ärsyttäneen) "hei hei hei hei" -keijun. Ocarina of Timessä olemme oppineet että ilman keijuja Lost Woodsissa vaeltavat muuttuvat stalfoseiksi, eräänlaisiksi eläviksi kuolleiksi. Link kohtaa pelin päävastustajan, perin harmittomalta ja lähes klovnimaiselta vaikuttavan Skull Kidin. Link putoaa kuiluun ja muunnetaan ikävällä taikuudella Deku -puuhahmoon josta Link haluaa vapautua. Hän kohtaa iloisen naamarienmyyjän, joka näyttää ja vaikuttaa perin epäilyttävältä. Ja tästä alkaa varsinainen peli.

Peli seuraa mekaniikaltaan kolmen päivän sykliä. Kolmantena päivänä ilkeän näköinen kuu putoaa maahan ja kaikki kuolevat. Kuu on animoitu siten, että lähes mistä tahansa ulkoilmassa liikkuessaan pystyy katsomaan taivaalle ja näkemään kuun. Joka on animoitu siten, että se pikku hiljaa kasvaa ja kasvaa. Merkittävää on, että Link oppii varhaisessa vaiheessa peliä laulun jolla hän voi aloittaa jokaisen kolmipäiväisen alusta. Link saa pitää saavuttamansa varustetäydennykset, maskit ja erilaiset laulut joilla on pelissä oleellinen rooli. Ihmiset eivät silti muista mitään aikaisemmista kolmipäiväisistä. Näin jokainen juonenkäänne voidaan halutessaan käydä uudestaan ja jokainen välidemo on tätä kautta uudelleenkatsottavissa.

Pian Link saa oman muotonsa ja saa kyvyn käyttää erilaisia maskeja. Maskeja on monenlaisia ja suurin osa niistä saadaan tekemällä jonkinlaisia palveluksia yksityisille ihmisille.
* Osa maskeista on "kokonaisvaltaisempia". Niiden avulla Link tekee muodonmuutoksen. Näitä yhdistää se, että ne on sidottavissa kuolleisiin. Zora -maskin kohdalla kuolema nähdään itse. Goronien kohdalla kummituksen auttaminen johtaa tämän maskin saamiseen ja Dekujen kohdalla peli vihjaa varsin surullisin vinkein siihen, että Dekuhahmon takana on tietty erään Dekujen kuninkaan hovimestarin edesmennyt poika jonka eloton ruumis nähdään pelin alkuvaiheessa (jos osaa katsoa). Nämä ovat alleviivatusti kuolinnaamioita.
* Tässä mielessä peli on miellyttävää vaihtelua "Ocarina of Timelle" jossa tavoitteet olivat suurisuuntaisempia. "Majoras Mask" on peli jossa kaikki auttaminen redusoidaan jotenkin yksilöihin. Muutenkin auttamistehtävät voivat olla hyvin pieniä. Tässä pelissä sellaisilla asioilla kuin vauvalle tuutulaulun soittamisella voi olla "elämää suurempia seurauksia".
* Auttamisen kohdalla on kuitenkin hyvin omituisia sävyjä. Link kerää kohtaamistaan ihmisistä tarrakirjaa joka muistuttaa varsin pian monien facebookprofiilia ; Link on kohdannut heidät, mutta ihmiset eivät muista tapahtumaa koska Link on "nollannut" välissä ajan. Näin seuraa omituinen epätasapaino jossa Link tuntee suuren määrän Terminan asukkaista, mutta vain harvalla on mitään tietoa hänestä. Samoin voi olla ikävää kierrellä paikoissa, kun jo suoritetut välitehtävät on ratkeamatta. Päässä voi alkaa herkemmällä kaikertamaan se, että pommikaupan mummo ryöstetään joka ikinen kolmipäiväinen jolloin häntä ei erikseen pelasteta.

Pieniä korostuksia Skull Kidistä

Pelin paha on itse asiassa "Ocarina of Timestä tuttu". Tuossa pelissä hahmo on harmiton ja jopa iloinen metsässäsoittelija. Hänen taustojaan saadaan kuitenkin selville kuuntelemalla vanhan viisaan (mutta helvetin kalliin) mummon satutuokioita (jotka ovat niin tylsiä että ilman dopingia ei selvitä). Opimme että Skull Kid on neljän jättiläisen ystävä. Jättiläiset ovat suojelleet Terminan alueita. Sitten he aikoivat mennä nukkumaan ja jättivät maailman vähäksi aikaa suojelematta. Skull Kid koki itsensä hylätyksi ja yksinäiseksi. Majoran naamio lietsoi näitä tuntemuksia ja rakensi tätä kautta hänestä ultimaattisen vastustajan Linkille. (Juonen kannalta oikein mikään muu ei luultavasti tehoaisi yhtä hyvin.)

Lopussa, kun Link saa kaikki jättiläiset vapautetuksi ja kutsutuksi ottamaan kuu kiinni, selviää että vaikka jättiläiset olivat pettyneitä Skull Kidin toimintaan, he laskivat hänet silti ystäväkseen. Teot olivat tuomittavia, mutta vihulainen latistuu enemmän surkuteltavaksi ja säälittäväksi. Kyseessä on väärintulkittu pilailija ja seuranhaluinen hahmo jonka yksinäisyys oli päävoimana Majoran naamion tuhotöissä.
* Majoran naamio on muotoilultaan hyvä. Siinä on tuijottavat silmät jotka vihjaavat suureen pahuuteen. Se on kuitenkin sydämen muotoinen. Mutta siinä on piikkejä ja väkäsiä jotka rikkovat sydänmuotoa korostaen että kyseessä oli jotenkin pilallemenneistä emootioista.

Surun maantiede ; viisi vaihetta

Pelin kuolematematiikan vuoksi toistuva rakenne on hyvin kuvaava. Depressiossa juuri tämänlainen lyhytjänteisyys ja horisontin kaventuminen korostuvat. Tietysti itse alueen eri osat korostavat suruprosessia.
1: Peli aloitetaan pikkukaupungista (Clock Town) joka ei pidä kuun putoamista riskinä. Pormestari ja hänen avustajansa nauravat ja sanovat että jokainen joka epäilee kuun putoavan niskaan on typerys. Kylä suunnittelee suurta festivaalia. Ei tarvita kovin kummoista mieltä tajuamaan, että tämä edustaa torjuntaa (denial). Kenties kuvaavaa on, että tämä taso läpäistään muun muassa keräämällä jalokivi, kuun kyynel, joka on rakenteeltaan varsin antropomorfistinen eikä juuri ollenkaan metafora (pelin sisäisessä maailmassa).
2: Tämän jälkeen siirrytään Dekujen valtakuntaan. Siellä prinsessa on kadoksissa ja tästä ollaan suututtu (anger). Kuningas syyttää apinoita ja uhkaa teloittaa panttivangiksi nappaamansa. Kukaan ei yritä etsiä oikeita syyllisiä saati prinsessaa. Link joutuukin tekemään sankaritekoja vihaiseksi viidakoksi muuttuneessa paikassa (Woodfall Temple) jossa esimerkiksi raivopäiset kovakuoriaiset tekevät elämää hankalaksi.
3: Tämän jälkeen edessä on Goronien valtakunta pahan valtaamine linnoineen (Snowhead Temple). Kaatunut Goronien sankari Darmani yrittää käydä kauppaa sillä, miten hän saisi palata henkiin lisää sankaroimaan. Muut ovat kylmässä ja nälässä ja tuntuvat lähinnä odottavan ja rukoilevan passiivisesti. Goronien kylän anelu on ymmärrettävissä Kübler-Rossin kaupankäynniksi (bargaining) josta esimerkiksi rukoukset joissa Jumalalle luvataan asioita jos hän toteuttaa rukouksen ovat usein malliesimerkkinä. Peliltä oli oivaltavaa yhdistää muutoin kenties aktiivisena nähtävissä oleva kaupankäynti kylmään ja passiiviseen delegointiin.
4: Zorien henkenä on puhdas depressio. Se kuvataan näköalattomuutena ; Meren syvyyksiin sukeltelevat Zorat ovat saaneet uhakseen lapsettomuuden. Mätimunat on pelastettava -hengellä Link ajattelee lapsia meren syvyyksien vaaroja uhaten (Great Bay Temple) samalla kun Zorien autettavien keskeisin naishahmo on mykkä laulaja jonka kanssa voi halutessaan viettää ihanan kolmipäiväisen jona hän tuijottaa liikkumatta ja sanomatta koskaan mitään. (Joka on tässä pelissä harvinaista.)
5: Eläviä kuolleita vastaan käydään hautuumaa-alueella (Ikana) viimeisessä vaiheessa jossa Link ratkoo anteeksiannon ja kuoleman hyväksymisen kaltaisia tehtäviä. Paikka edustaa hyväksyntää (acceptance). Merkittävää on, että tässä maailmassa Link harrastaa ikonoklastisia sävyjä saavaa seikkailua tornimaisessa linnoituksessa (Stone Tower) jonka symboliikka suorastaan huutaa sen olevan Baabelin torni. Tämä taso tarjoaa Linkille laulun "Elegy of Emptiness" jossa hän voi tehdä "kuolinnaamioiden kautta" varsin kylmän ja pelottavan oloisia patsaita itsestään. Merkittävää on, että myös Linkin ihmishahmosta voidaan tehdä tämän avulla patsas, joka melko suoraan kertoo sen, että hän itsekin on päässyt kuolemaan (esimerkiksi alkudemon aikana). Tällä tasolla Link siis päihittää hyväksynnän saadakseen uskonnollista hybristä edustavia näkemyksiä ja auttaa ihmisiä (niin eläviä, kuolleita kuin eläviä kuolleitakin) sopuun itsensä ja muiden kanssa.

Mutta jatkan vielä eteenpäin.

Menenkin tässä suoraan sanoen tielle, joka on tietämäni mukaan jäänyt tallaamatta. Nimittäin peli on perusluonteeltaan dekonstruktiivinen. Ja siksi ei pidä unohtaa surun kuudetta vaihetta joka käydään kuussa. Kuussa jonne mennään kun Majoran naamari hylkää Skull Kidin.

Sitä ei löydy Kübler-Rossin mallista, mutta pelin kohdalla se on relevantti. Nimittäin kun kuuta katsotaan maan päältä, se on irvokas. Kuun pinnalle päästyä se on kuitenkin vehmas ruohoinen niitty jossa on keskellä suuri puu. Linkin päihittämien loppuvastustajien naamarit ovat lasten päällä. Lapset leikkivät, eivätkä ole uhkaavia tai pelottavia.

 Tämä ei kuitenkaan ole mikään paratiisi. Sillä kuussa Link joutuu taistelemaan. Jos ennen tätä on onnistunut keräämään kaikki pelin maskit, joka vaatii valtavaa määrää sivuquesteja, saa erityisen muodonmuutosnaamarin jota voi käyttää vain lopputaistelussa. Majoran viesti on karu. Hän sanoo että he voivat leikkiä sankaria ja konnaa. Ja että Linkillä on roiston osa. Ja tämä tarkoittaa sitä, että hän pakenee. (Tietenkin hän taistelee. Zeldan arvomaailma on siitä rakentava että hyvin moni ongelma ratkaistaan miekalla.)

Tämä muistuttaa siitä, että Majoran kannalta maailma on se jossa on se kärsimys. Apokalypsi, maailmanloppu, on hyvä koska se lopettaa kärsimyksen. Kaikki Kübler-Rossin vaiheet ovat viivyttelyä. Link on ollut korostetun "tämänpuoleinen" kun taas kuumaailman "tuonpuoleisessa" kaikki maailmanloppua vastaan taisteleminen on ultimaattisesti futiilia. Me kaikki kuolemme, face it, tuntuu Majora huutavan. Tämä viivyttelyn ja vääjäämättömyyden yhdistäminen surun prosessointiin on erinomaisen hieno filosofinen huomio - jonka hienoutta tavallaan korostaa se, että se on ympätty lasten peliin.

Kuu onkin siitä tärkeä, että ilman taisteluhenkeä hyväksyminen voisi johtaa jonkinlaiseen suisidaalisuuteen. Tämä kuudes taso on siksi hyvin oleellinen. Ja koska Kübler-Rossin mallia on pelin varrella enemmän kuin alleviivattu, on kaavasta poikkeamisen huomaaminen oleellinen osa merkityksen tajuamista.

Kupit on kuin olisi häät.

Eräs pelin pisimmistä sivutehtävistä alkaa tapahtumissa jotka nähdään heti kolmipäiväisen aluksi. Lyhyt sinitukkainen naamaripoika laittaa kirjeen laatikkoon. Tätä seuraamalla, kelloa soittamalla ja monin muiden käänteiden päätteeksi paljastuu että majatalon punatukkainen sievä nainen olisi menossa tämän lyhyenlännän pojan kanssa naimisiin. Skull Kid on kuitenkin manannut miehen lapseksi, joten tätä voi pitää jonkinlaisena ongelmana.

Merkittävää on, että pari saadaan naimisiin kolmipäiväisen aikana. Kuitenkaan kirousta ei pureta. Mitään täyttymystä tai ikuisuutta ei saada. Pari on valmis kuolemaan yhdessä - sillä sen kolmipäiväisen tehtäväsarjan suorittaminen vaatii. Pelaaja voi lohduttautua ajatuksella siitä että Link pelastaa maailman joskus. Ja että pari saadaan naimisiin. Mutta tällä ei ole väliä tässä kolmipäiväisessä. Avioparin edessä on hyvin pikainen maailmanloppu.

Tästä saadaan maski niiden muiden joukkoon jota Happy Mask Salesman pelin loputtua kehuu. Hän kehuu sitä miten naamioissa on hyviä muistoja. Surullista on, että henkilöt itse eivät tietysti muista näistä muistoista mitään. Linkin osaksi jääkin erikoinen auttajan rooli. Hän on jossain vaiheessa puuttunut asiaan ja auttanut. Tämä rikkoo klassisen vastavuoroisuuspohjaisen ja sosiaalisuutta korostavan eettisyyden. Jopa seurausetiikka saa kyytiä. Kysymys on siinä, onko tämänlaatuinen auttaminen riittävää. Naamarikauppiaan mielestä on. (Mutta hän on pirun epäilyttävä ja mystiseksi jäävä hahmo.)

Kuitenkin tämä aviopari samalla opettaa, että mitä ihmiset oikeasti käsittelevät surutyössä. Eivät he pelkää menettämistä. He pelkäävät yksinjäämistä ja vastaavia asioita.

Pelin opetus.

Koska kyse kuitenkin on lasten pelistä, käytän merkityksen sijasta klassista satuihin liittyvää "opetus" -käsitettä. Pelin ytimessä on omanlaisensa triforce. Elämä, rakkaus ja kuolema. Peli opettaa että kahdella ei pärjää.
* Elämän ja rakkauden taju johtavat kuolemanpelkoon joka manifestoituu "joksikin jonka latteuden voi nähdä vain kuumies". Menettäminen tuntuu pahalta ja elämä menee kuolemaan valmistautuvaan surutyöhön elämisen sijasta.
* Elämän ja kuoleman taju ilman rakkautta on onttoa ja surullista. Ja se tuottaa Skull Kidin kaltaisia yksinäisiä sieluja joiden tehtäväksi päätyy Majoran naamarin alistamaksi marionetiksi muuntuminen. Ja sen jälkeen hänestä ei ole muuta kuin terävästi nostamaan esiin erilaisia ongelmia jotka ovat perimmiltään kirouksia. Erityisen vaarallisia kiroukset ovat siksi, että niissä on takana hyvin paljon totuutta.
* Rakkauden ja kuoleman taju taas nyt vain ovat niin emoa, että sitä ei kannata suositella perheen pienemmille. Elleivät he sitten halua esimerkiksi hautautua talon uumeniin eläviä kuolleita vilisevällä alueella.

Tässä mielessä pelin opetukset mukailevat eksistentialisti Heideggerin oppeja. Hyvä elämä alkaa vasta kun rajallisuus ja oma kuolema hyväksytään. Tämä on se horisontti jota vasten elämä ja rakkaus maalaavat ihmisyyden.

Nothing is too good for you

YLE lähetti muutama päivä sitten Lars von Trierin "Melancholia" -elokuvan. Se on elokuva, joka on taiteellisesti ansiokas, kiinnostava ja paikoitellen tappavan tylsistyttävä. Syynä on se, että elokuva on aihettaan. Se on melankolinen kaikilla tasoillaan. Se on pinnallisesti katsoen elokuva jossa sininen planeetta nimeltä "Melancholia" uhkaa törmätä maahan ja törmääkin lopuksi. Se on myös elokuva masennuksesta.

Voisin lähestyä elokuvaa kasaamalla suuren kasan symboleita tai tarinanpätkiä. Elokuvaa voisi vaikka kuvata alkukohtauksen kautta, jossa liian suuri ja hieno limusiini ei mahdu risteyksestä ja tämän vuoksi ihmiset myöhästyvät häistään. Voisin käsitellä sitä miten eurooppalaisten maailmanloppu on maailmanloppu kun taas Amerikkalaisten maailmanloppu on jotain joka on vain ohimenevä uhka joka räjäytetään sankarillisesti avaruusteknologialla syrjään. Ja korostaa, että eurooppalainen fenomenologia korostaa lopun vääjäämättömyyttä kun taas amerikkalaisessa asennemaailmassa tappio on ikään kuin riittämätöntä yrittämistä. Voisin lähestyä elokuvaa sitä kautta, miten se viittaa itseensä, esimerkiksi miten yhdessä kohtauksessa kysytään montako reikää on golfkentässä, saadaan vastaukseksi 18 ja sitten kuitenkin eräässä kohtauksessa ollaan raesateessa 19 reiällä.

Mutta lähestyn elokuvaa trendien ja suurien linjojen kautta.

On oleellista tajuta, että von Trier itse asiassa käsittelee melankoliaa suruna eikä masennuksena. Masennus on vain pinnallistasoinen aihe. Moni ajattelee, että tämä on elokuva masennuksesta ja heille jää huomaamatta se, että elokuva itse asiassa käy alusta loppuun asti läpi Kübler-Rossin viittä surun vaihetta järjestyksessä. Ensin ollaan menossa häihin ja sävy on denial, kiisto. Sitten ollaan vihaisia. Pian päästään siihen, onko morsian iloinen kun häät ovat kalliita ja talokin ollaan saamassa. On ikään kuin velvollisuus osallistua kaupankäyntiin. Sitten ajaudutaan depressioon jota kestää elokuvassa melko pitkään. Loppukohtauksesssa saavutetaan hyväksyntä.

Toinen trendi on se, että elokuvassa Justinen ympäristö läpikäy valtavan muutoksen. Elokuvan alussa hänellä on amerikkalainen aksentti, hän ajaa limusiinilla suureellisiin miljonäärijuhliin. Sittemmin hän alkaa elämään lähemmäs eurooppalaista elämää. Myös puhettapa muuttuu eurooppalaiseksi prosessissa. Lopulta hän ajautuu jonkinlaiseksi natiiviksi tai jopa askeetikoksi. Tässä sivussa ihmismäärä sekä infrastruktuuri vähenevät. Alun isosta hääseurueesta päästään lopun kahteen naiseen ja yhteen poikaan jotka ovat puolivalmiissa risumajassa.

Kolmas linja on sitten mytologinen. Lars von Trier pistää Justinen muuttumaan jumalattaresta toiseksi. Aluksi hän on Diana. Lopuksi hän on Kassandra. Jos joku ihmettelee miksi masentunut Justine ei syö lääkkeitä vaan kylpee, syynä on se, että Diana oli jumala joka suojeli neitsyyttään mutta peseytyessään ajoi miehiä kiusaukseen. Diana on toiveikas lupaus ilman täyttymystä. Kassandra taas oli jumalatar jolla oli valta nähdä tulevaisuuteen, mutta ei kykyä korjata tai muuttaa sitä.

Clairen hahmo on tärkeä, sillä hän on ikään kuin Justinea sivusta seuraava ja tätä tukeva hahmo. Hänen roolinsa on angst. Hän ei välttele totuutta, mutta ahdistuu siitä että se ei ole hallittavissa. Hän on maailmaan heitetty, eikä osaa elää illuusiossa.

Minusta koko elokuva on sitä että nämä kolme nivotaan yhteen.

Dianan hahmoa rinnastetaan Amerikkalaiseen Art Directoriin. Hän antaa lupausta tyydytyksestä, utopian. Mutta ei kuitenkaan anna lopullista tyytymistä. Hän kuvastaakin bargainingin loppuvaiheessa saamaansa mainosprojektia rajuin sanoin. Hän kuvaa sitä joksikin jolla pitäisi myydä jotain oikeasti surkeaa, mielellään siten että halu ei lakkaa koskaan. Lupaus tyydytyksestä ilman tyydytystä toistuvatkin tässä vaiheessa hyvin monella tavoin. (Myös seksissä, kun Diana ei anna edes häävuoteessa, vaikka on aiemmin flirttaillut ja lupaillut ja kiihottanut aiheesta.) Ja kun pettymys halun toteutumisen utooppisuudesta tulee, on vastaus raju. "Mitä oikein odotit?" -kysymyksen hengessä.

Kassandra taas liitetään sinänsä toteen huomioon siitä että masentuneilla ihmisillä on paras kyky arvioida kykyjään realistisesti. Mielenterveet ihmiset sen sijaan elävät harhassa. Normaali ihminen on Lake Wobegon efektin vaikutuksesta kyvyistään liikavarma. Tämä vertautuu elokuvassa Diana-Justinen luomaksi illuusioksi. Tässä elokuvassa tosin mennään vielä pidemmälle. Tässä masentunut ei ole vain itseään realistisesti näkevä, vaan heillä on ikään kuin laajempi kyky nähdä kaikkien todellisuutta koskevien illuusioiden läpi. Näin Kassandra -Justine näkeekin maailmanlopun tulevan jo siinä vaiheessa kun muut puhuvat ohilennon mahdollisuudesta. Samoin hän kertoo vain tietävänsä, että vain maassa on elämää, ei missään muualla avaruudessa tai sen ulkopuolella. Eikä maassakaan enää kauaa.

Tässä mielessä surun läpikäyminen voidaan nähdä jonkinlaiseksi edistymiseksi ja kypsyysprojektiksi. Ja tämä johtaa varsin epämuodikkaisiin näkemyksiin. Askeesi, utopiattomuus ja tieto liitetään viisauteen tavalla josta suurin osa ihmisistä valitsee vain osan. Oikein kukaan ei halua ottaa koko settiä ; Toivosta luopuminen läpitunkee suuren osan kulttuuria (joko tuonpuoleisen tai utooppis-vallankumouksellisen tulevaisuuden muodossa), ja tämä halun tyydyttymisen toive sekoitetaan viisaudeksi ja hyväksi elämäksi. Kypsälle ihmiselle se on sen sijaan moitittavaa ja tyhjänpäiväistä, illuusiota, johon vähemmän kypsyneet ihmiset tarvitsevat ikään kuin kävelykeppinä matkalla terveempiä ja viisaampia elämisen tapoja.

Elokuvan maailmanloppukin näyttäytyy tässä mielenkiintoisena. Siinä missä moni kokee maailmanlopun surullisena asiana, "Melancholia" näkee maailmanlopun surun loppumisena. On saavutettu acceptance. Ei ole enää utopioita eikä näkyjä joiden edessä ollaan voimattomia.

---

Otsikon lausuma on suoraan elokuvasta. Se pitää sisällään kaksoismerkityksen. Puhuttuna se voidaan nähdä maksimiutopiaa tarjoavan mainoslauseen muodossa "Nothing is too good for you" (~ karkeasti "mikään ei ole riittävän hyvä sinulle"). Se voi olla myös ""Nothing" is too good for you" (~enemmänkin "tyhjäkin on sinulle liikaa").

Ihan kirjaston nurkalla. (Ulkonäköpaineet ja kelpaaminen)

Olen lueskellut pätkittäin pidemmän ajan aikana kirjaa "Tytöt, pojat ja sukupuolinen häirintä" se käsittelee 9 -luokkalaisten kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä. Mielestäni kirja oli mielenkiintoinen siksi että perinteinen seksuaalisen ahdistelun näkeminen pelkän raiskausteeman kautta on liiaksikin läpikäyty. Kuitenkin seksuaalinen häirintä on ilmiönä mutkikkaampi. Kirja keskittyi vähäisempiin ja siksi yleisempiin häirinnän muotoihin. Ja siinä mietittiin myös kysymystä siitä onko poikien mahdollista kokea seksuaalista häirintää.

Eräs leimaavimmista piirteistä näytti olevan se, että seksuaalinen häirintä oli jotain joka joko on kohdistunut itseen tai sitten on kohdistunut hyvin abstraktisti jollekulle muulle. Näin ollen joko ilmiölle oltiin uhreja tai sen olemassaolo kiistettiin. Toisaalta toiminnassa voitiin nähdä jotain joka näyttää hyvinkin seksuaaliselta häirinnältä mutta tätä yleensä vähäteltiin joko leikiksi tai vitsailuksi.

Näin tekivät sekä tytöt että pojat. Poikien kohdalla selitykset näyttivät olevan sitä että pojat joko leikkivät tai sitten olivat geeniensä tahdottomia kulkuvälineitä, eli seksuaalisuus oli voima jota he eivät hallinneet. Tyttöjen kohdalla nämä strategiat epäonnistuvat. Miesten kohdalla yltiömaskuliinisuudesta ei tullut ongelmia, ja vain hissukkuus tuotti vaikeuksia. Naisten kohdalla poikkeavuus on kaksisuuntaista ; Sekä yliseksuaaliset "oikeuttivat" itseensä kohdistuvan seksuaalisen häirinnän. Ja aliseksuaaliset "poikamaiset" olivat ikään kuin luontevia silmätikkuja ja kohteita. Kuitenkin tytöt saattoivat kiusata esimerkiksi joukkoflirttailemalla. Tässä mielessä poikien tilanne on kaavamaisempi ja yllyttävämpi, eikä keskiarvoistava.

Itselleni tämänlaiset tuovat mieleen jotain jota koin itse yläasteella. Olin silloin hyvin laiha ja pieni ja ruumiinrakenteeltani feminiininen. (Nykyisin olen pitkä, laiha ja ruumiinrakenteeltani feminiininen.) Yläasteella olin murrosiässä parisen vuotta jäljessä muita. Eräänä päivänä kaverini tenttaili innoissaan (ilmeisesti itselleen hyvin uudessa aluevaltauksessa) tytöt-pojat ja tykkäämien -alueella. Hän kyseli että kenet tytöistä luokaltamme olisi kivoin. Pitkällisen tenttailun jälkeen arvoin vastaukseksi jotain. Tarkemmin sanoen tietyn henkilön. Onnistuin sitten jopa antamaan jatkouteluille melko helposti vastaukset miettimällä mitä hyviä ominaisuuksia hänellä oli.

Luonnollisesti tämänlaiset asiat muuttuvat julkisiksi. (Mistä tärkeä opetus oli se, että laajensin jo kotonani oppimaani perusepäluottamusta muuallekin. Sitten kun ensimmäinen aito ihastus iski, osasin olla siitä ihan hiljaa. Siitä ei tiennyt kukaan kaveripiirissä, kotona tai missään. Edes kyseinen henkilö ei ikinä saanut kuulla asiasta hiiskaustakaan. Tämä oli tietysti hyvin järkevää ja kaunista. Strategisesti.) Tilanteen jälkeen kohtasinkin kyseisen tytön matkallani. Olin Järvenpään kirjaston kulmilla. Kyseinen tyttö oli kaveriporukassa ja pian huomasin että olin tyttöjen ympäröimänä. Kyseinen mainitsemani tyttö sitten teki minulle julkipusun oikein mitään kyselemättä. Poistuin paikalta. (Menin pelaamaan shakkia kerhoon, siihen taloon jossa oli samassa rakennuksessa squashalli ainakin tuolloin.) Tilanne oli tuolloin nolo mutta ei nöyryyttävä.

En tiedä tänä päivänäkään että mitä siinä Kirjaston kulmilla oikein tapahtui. Oliko kyseessä esiseksuaalinen häirintä, vastaisku siitä että kaltaiseni pikkunörtikän mieltymys on pahaksi maineelle, vallanotto tilanteessa joka muuten nolostuttaisi, vai rehellinen yritys aloittaa seurustelu maailman omituisemmalla tavalla vaan siksi että yksin ei uskalla ja tarvitsee kavereiden apua asiaan.

En goddamit tiedä voidaanko tätä edes laskea ensisuudelmaksi. Teko ei kuitenkaan ollut erityisen vakava tai erityisen kiltti. Se kuitenkin nostaa esille sen, että vaikka tavallisesti pojat ajatellaan vahvoina ja tytöt heikkoina, tässä unohdetaan kaltaiseni myöhään varttuvat riisitikut sekä se, että tyttöjen määrä on massavoimaa itsessään ja tarjoaa keinovalikoimaa vallankäyttöön.

Olennaista tässä on kuitenkin se, että mukana on myös kelpaamisen ja kelpuuttamisen teemoja.

Valitsemani tyttö oli niitä joita luokkalaiset "noin yleensä" pitivät parhaimman näköisinä. Tämä nostaa esiin sen klassisen teeman jossa ulkonäkö painaa paljon. Eilisen päivän "Metro" -lehden kolumnissa kirjoitettiin siitä miten yhteiskuntamme on ulkonäkökeskeistynyt. ; Käsittelyyn nousi se, miten jo hyvin pienet tytöt ovat huolissaan painostaan. Ja että aikuisetkin laihduttavat päästäkseen kesäkuntoon. Naiskolumnisti kertoi että pojat ovat samoissa ongelmissa. Hän viittasi siihen miten poikien puhelimessakin tärkeimmät teemat olivat murrosiän muutokset, niiden normaalius, niiden aikataulu. Sekä kelpaaminen. Tässä viitattiin siihen että poikia tosiaan vaivaavat seksuaalisuus ja yksinäisyys.

Ajatukseni Metron kolumnia lukiessa oli ällistys. Sellainen joka oli miltei facepalmin paikka. En ajaisi tätä kuitenkaan suoraan ulkonäköön. Toki tiedän että pojilla on ulkonäköpaineita, joka näkyy jopa erilaisina ongelmina jotka vaativat terapiaa. Kuitenkin ensimmäinen vaikutelmani liittyi juuri siihen että tytöt voivat tosiaan viitata laihuuteen tai rintojen kasvuun. "Tytöt, Pojat ja sukupuolinen häirintä" -kirjakin kertoi siitä että tyttöjen paino ja rintojen kasvu tai kasvamattomuus ovat ulkoisia piirteitä joihin voidaan kohdistaa sukupuolista kiusaamista (kourimisesta halventavaan laudaksi nimittelyyn, joista molemmat ovat sukupuolista häirintää vaikka ovatkin erilaisia rakenteeltaan.) Pojilla tämänlaisia piirteitä on vähemmän. Kirja mainitseekin että pojilla pituuden ei ole havaittu olevan yhtä voimakkaasti vastaava kiusaamispiirre. "Kelpaaminen" onkin pojille siksi abstraktimpaa. Sitä ei voida redusoida ulkonäköpiirteisiin. Siksi onkin hyvä eriyttää ulkonäköpaineet vain yhdeksi kelpaamattomuuden luokaksi, ei joksikin yläluokaksi jota kaikki sitten jollain tavalla heijastaa.

Kenties tämän huomaaminen on vaikeaa "Metron" kirjoittajalle koska hänellä on kokemus naisena olemisesta ja naisiin kohdistuvat kriteerit koetaan koko yhteiskunnan kriteereiksi. Kenties ulkonäkökeskeisyys on kovasti pinnalla. Kenties poikia/miehiä pidetään pinnallisena ja kyvyttöminä abstraktiin tunne -elämänsä analyysiin, eli pidetän poikia/miehiä jotenkin halveksuttavampana ja pinnallisena ja eläimellisempänä olentona. Kuitenkin samalla olisi hyvä huomata että jos maskuliiniset kriteerit objektisoivat naisen, yhtä hyvin voidaan sanoa että naisten kriteerit objektisoivat miehen. Tämä mallinnus ei vain ole samanlaista (kulttuurisista tai biologisista syistä, aivan sama kun ero kuitenkin on.)

Omakohtaisesti ajatus tulee varmasti siitä että vaikka olenkin fyysisesti ollut (ja olen yhä) kaikkea muuta kuin siitä viehättävimmästä päästä, ja vaikka minulla on ollut mielikuvissani yleinen "kelpaamisongelma" se ei kuitenkaan yleensä ole kohdistunut ensisijassa ulkonäköön. Sillä yhteiskunta ja naiset eivät pidä yleensä kriteerinä "ulkoista kauneutta". Suomeksi : "Mies saa olla ruma."

Kun vanhempana teininä pahimpaan kelpaamattomuusikään kävin tuskastuneena - jälleen yhden epäonnistuneen yritelmän kanssa joita minulla riitti, ongelmani oli se että sain kokeilla mutta en jatkaa - keskustleua, esiin nousi silloin uusi tilastopohjainen tutkimus siitä miten naiset ja miehet valikoivat toisiaan. Miehet valikoivat ulkonäön kautta, mutta naiset arvostivat koulutusta, varakkuutta ja vastaavia elementtejä. Keskustelukumppani (teini-ikäinen nainen muuten) esitti että tämähän kertoo vain siitä että miehet ovat pinnallisia ja haluavat ulkonäköä kun taas naisilla on terveet kriteerit ja he arvostavat esimerkiksi älykkyyttä ja fiksuutta jotka johtavat koulutettujen valikoimiseen.

En kuitenkaan pitäisi tätä kelpaavuuden kannalta välttämättä kauhean kannustavana näkökulmana. (Vaikka se sellaisena esitettiinkin.) Sillä jos sinut torjutaan ulkonäön vuoksi, se ei latista niin paljoa koska voit aina vihoitella siitä miten toinen on pinnallinen. Mutta jos sinut torjutaan "relevantin kriteerin" vuoksi, murheenaiheeksi nouseekin se että olet sisäisesti ruma ja ihmisenä paska. (Mikä kohdallani on tosiasia, ja hyväksytty elämäni reunaehto ja sitä määrittävä realiteetti.)

Jos toinen torjuu ulkonäön vuoksi, on helppoa ulkoistaa paha olo torjujaan. "Hitto kun oli pinnallinen sovinistisika" voi esimerkiksi laudaksi kutsuttu ja torjuttu tyttö suutahtaa. (Ja syystäkin voi.) Tällöin paha voidaan muuttaa omaksi uhrikokemukseksi. Jos sen sijaan luonne ei olekaan toiselle kelpaavaa sorttia, on vika sisäinen, ja tällöin suutahtamista on vaikeaa tehdä. Jäljelle jääkin siksi nimenomaan kokonaisvaltaisempi "kelpaamattomuus" pinnallisempien kriteereiden tuottaman "riittämättömyyden" sijasta.

Tämäntapainen riipii mielen defenssimekanismit mutaan erittäin tehokkaasti. Väitän että tämä jarruttaa Kübler-Ross -mallin mukaista asian käsittelyä ja täten jarruttaa tapahtumien lopullista hyväksymistä.

Tämä varmasti näkyy myös sukupuolten eroista seksuaalisessa häirinnässä. Kouriminen on helpommin käsitettävää. Se kohdistuu "lihaan ja vain pintaan" ollen täten suoraviivaisempaa ja pinnallisempaa. Kun taas ainakin minun Kirjastonnurkka pseudoensisuudelman perusongelma oli sen sosiaalisessa luonteessa, yleisössä. Tämä muuttaa koko tilanteen hyvin erilaiseksi. Ja kun sukupuolet käyttäytyvät miten käyttäytyvät (riippumatta siitä ovatko heidät kasvatettu, kulttuuriaivopesty vai ovatko he biologisesti erilaisia, toiminta on erilaista) ovat tytöt itse asiassa tämänlaisessa toiminnassa paremmin suojassa. Tyttöjen valta on seurustelukikkailussa ja kaikessa sellaisessa jossa toisen nöyryyttäminen voidaan naamioida romantiikaksi. Romantiikka ja nolous tyttökikakilussa muistuttavatkin niin paljon toisiaan että olen niiden kohdalla yhä ihan kirjaston nurkalla.

Kuinka Intelligent Design on (psykologistakin) denialismia

Research Digest kertoi psykologisesta tutkimuksesta. Siinä oltiin tutkittu Intelligent Designin ajatusten hyväksymisestä. Havaittiin, että oman kuoleman tiedostaminen lisää Intelligent Designin hyväksyttävyyttä. Toisin sanoen Intelligent Designiä tarvitaan kuoleman tiedostamisesta seuraavaa ahdistusta lievittämään.
1: ID tarjoaa mahdollisuuden kuolemanjälkeiseen elämään, tai antaa tarkoituksentunnetta tähän maanpäälliseen elämään. ID:hän ei sinällään anna ratkaisua siihen onko kuolemanjälkeistä elämää. Kuoleminen ja rikkimeneminen on vain funktion lakkaamista, ei lupaus että jokin jatkuu.

Havaittiin myös, että Intelligent Design-ajatusten lisääntyminen ei johtanut evoluutioteorian vastustamiseen. Ja ID -myönteinen vaikutus koski myös uskonnottomia ihmisiä. Vaikutus syntyi myös koulutustasosta riippumatta ; ID:n tukemisessa ja kannattamisessa kouluttautuminen, tieto, ei ole olennainen tai ratkaiseva tekijä.

Tämä johtaa mielenkiintoiseen Intelligent Designin profiiliin.

Se vastaa osittain Intelligent Designin kannattajien omaa esitystä. Hehän kiistävät, että kyseessä olisi uskonto itsessään, mutta että se silti liittyy uskontoon. Samoin se, että moni esittää että Intelligent Design ei ole itse asiassa välttämättä "selitys alkuperästä". Jopa Research Digestin uutisen kommenteista löytyy tähän liittyvä lausunto, joka selittää että "ID is not an explanation for origins (most ID theorists accept evolution). ID is the study of design (including how people recognise design) and design in nature." ... "Creationists on the other hand argue that evolution is flawed and that it should be dispensed with. The debate about meaning (see article) is clearly more philosophical/religious than scientific."

Tämä edustaa jonkin verran kannatettua näkemystä, jonka mukaan Intelligent Design ei ole tiedettä, deististä tiedettä. Se on filosofia, jonka avulla kenties otetaan jonkinlainen suhde tieteeseen ja uskontoon. Tässä ID selvittää designiä Jumalatodistusten sijasta sitä kautta, miten ihmiset kokevat jonkin asian Suunnitelluksi ja Tarkoitukselliseksi. Tällöin kysymys on ihmisten taipumuksesta nähdä suunnittelua jolloin jako design (takana älyllinen toimija) vs. designoid (luonnonilmiöitä antropomorfistetaan epäfaktuaalisesti) on irrelevantti jako. Sillä ihminen kokee molemmat suunnitelmallisiksi ja tarkoituksellisiksi. Tässä ID ei ole kreationismia koska ID:läiset usein kannattavat makroevoluutiota, toisin kuin kreationismi, joka on evoluutiodenialismia ja sitäkautta typerää. Sen sijaan ID on asian teleologisuuden ja intentionaalisuuden kokemista.

Tässä on toki ongelmana se, että vaikka esimerkiksi "ID -kannattaja ja nokkamies" Behe puolustaa (makro)evoluution tapahtuneisuutta lajejen synnyssä, hänenkin argumenttinsa designin puolesta on nimen omaan kreationistista denialismia. Hän väittää että tietyt piirteet ja rakenteet eivät mitenkään ole voinut syntyä evoluution avulla. Tämä tuottaa aukon puolustukseen jossa ID ei olisi kreationismia.

Mutta kuitenkin Intelligent Designin kannattaminen näyttäytyy tämänlaisten tutkimusten kautta psykologiselta profiililtaan mielenkiintoiselta. Se vaatii uuden lokeron, jossa ID ei ole ymmärrettävissä tieteenä eikä uskontona sellaisenaan. Sen sijaan ID -tyypinen ajattelu on yksi kuolemanpelon sietämisen keino. Keino vähentään angstia, joka tulee kuolevaisuuden tajuamisesta.

Kuoleman välttämisen ytimessä on esimerkiksi Kübler-Ross modelin ensimmäinen, helpoin ja asian ratkaisemisesta kaukana oleva askel, denial. Kuoleman lopullisuuden kiistäminen. Näin ID on sitä minä se on perinteisesti nähty. Eli denialismia, mutta evoluutiokritiikin lisäksi tai sijasta se onkin psykologista denialismia. Mutta toisaalta se voi siirtää tuonpuoleisen elämän miettimisen siihen, miten eletään tämänpuoleisessa.

Tosin tämä lähestymistapa näyttää että ID ei ole rationaalisuutta, tiedettä tai uskontoa. Intelligent Design on mielentila, jonka omaavilla on kannanottoja rationaalisuuteen, tieteeseen ja uskontoon.

Turhuus turuilta.

Kun mainitaan sanapari "pinnallinen nainen" tulee esiin jotakuinkin seuraavaa muistuttava kuvaus. Ylimielinen, blondi, jolla on paljon rahaa ja helppo työ, jolla on mies ja tällä miehellä on hyväpalkkainen työ, lapsi, omakotitalo, merkonomin paperit, lehdistön mielestä kiinnostava elämä. Ja tietysti tällä täytyy olla kissa-allergia sympaattisena mutta ei vakavana heikkoutena.

Pinnallinen on materiaalista ja toiminnasta, kuluttamisesta ja muusta vastaavastas. Tämä taas perutellaan pinnalliseksi koska se esitetään väliaikaisena. Tätä kautta tärkeänä nähdään muuttumaton, ikuinen, pysyvä. Pinnallisuus voidaan tätä kautta liittää yllättävän vahvasti kuolemaan. Syvällinen elämä on elegia, kuolemaa ja surumielisyyttä mukana pitävä runo. Pinnallinen nähdään hedonistina joka tarttuu häilyvään ja siksi lopulta jää tyhjin käsin.

Eli: ajatus on, että tärkeät asiat ovat pysyviä. Tätä voi valottaa hieman fraaseilla, perinteillä ja hieman muutenkin:
1: Goethen "Vanitas! Vanitatum Vanitas" -runo kuvaa tuhlailua ja hedonismia. Siinä mammona, viini ja naisten suosio ... ja muu vastaava nähdään turhuutena. Vanitas käännetään suomeksi turhuudeksi, mutta englannissa sana on mielenkiintoinen koska se tarkoittaa siellä montaa asiaa. Sanakirjakäännös tuntee sille merkityksen : turhamaisuus, turhuus, meikki, meikkilaukku, peililipasto, kampauslipasto.
2: Vanitas -taide taas on suuntaus, joka käsitteli kuolevaisuutta. Siinä kuvattiin symboleja jotka korostivat elämän hetkellisyyttä. Siinä kukat olivat kuihtuneita, kuvissa oli pääkalloja ja kuoleman luurankohahmo on sekin tavallinen vieras.Tämän ajateltiin kohdistavan ajatuksia laajasti kohti tuonpuoleista.
3: Latinan sanapari/fraasiin "Memento Mori" ; muista kuolevaisuutesi / muista kuolemasi / muista kuolevasi. Tämä sanapari oli keskiajallakin suosittu hokema. Sillä haettiin auktoriteettiasemaa kirkolle. Herran nuhteessa kannatti pysyä, koska kuoleman jälkeen ei enää kovin mikään maallinen varustelu auta.
4: Sipuraltakin löytyy tähän liitettävää asiaa. Hän ihmetteli Sambakarnevaalejen työmäärää, sitä "Mikä pistää ihmisen rakentamaan monumentteja aineettomaan todellisuuteen?" Sambakarkelohan on sekä työläs että pysymätön. Siksi pysyvään keskittyvä voisi varsin hyvin kutsua tätä iloa turhuudeksi.

Uskaltaisin kuitenkin hakea tämän käsityksen murtamista. Sisareni blogissa oli esillä Randi Pauschin "Jäähyväisluento" -kirja. Siinä esitellään kuolemansairaan viimeiseksi jäävä jäähyväisluento, aihe niinkin pessimistinen kuin "Kuinka todella toteutat lapsuudenhaaveesi". Onnellinen elämä vaatii kykyä tähän. Vanitas saakin tätä kautta uuden sävyn johon löytyy tietysti latinalainen fraasi "Cape diem", tartu hetkeen. Täsmälleen sama teema, tosin kirjan sijasta "kyllän" sanomisen muodossa löytyy myös "Unkurista".

Minä uskallan sanoa että yllä oleva naivius on helppo leimata lapsellisuudeksi. Mutta aikuiselle se on hyvin vaikeaa. Ainakin minä olen elämän varrella lähinnä kyynistynyt. Se on helppo ratkaisu ja helppo tie.
1: Tosin minusta naiviin optimismiin on kaksi huonoa tietä: (1) tiedon puutteesta johtuva utopiassa eläminen. (2) tiedon lakaisu maton alle, selittämällä miten asiat tulee kääntymään paremmiksi. (+) Aito ja kunnon positiivisuus ei tule siitä että kieltää terminaalisyövän olemassaolon, vaan se tulee siitä että hyväksyy sen ja on silti optimistinen.
___2.1: Eli käytännössä Kübler-Rossin mallissa esitetyt vaiheet on vaan kipitettävä läpi. Kuka muka meni sanomaan että se olisi helppoa? Siksi se onkin vain harvojen saavuttama.

Vanha ajatus siitä jossa vain pysyvä on tärkeää on hieman sama kuin pitäisi kukkien kauneutta turhana vain koska ne kuihtuvat nopeasti. Mutta kenties kukat ovatkin enemmän kauniita juuri sen vuoksi että ne ovat niin väliaikaisia ja ainutlaatuisia? Tätä kautta ateistien outo bussimainos "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä."

Kenties pinnallisuus ja syvällisyys tuleekin hakea muuta kautta. Mieleen tulee ainakin Antti Kylliäisen kristillinen teos "Kaikki pääsevät taivaaseen" siinä synnin synonyymiksi muuttui mielenkiinnon puute. Se, että ei koe mielenkiintoa elämästä, muista ihmisistä ja muista vastaavista asioista on syntiä. Tästä voi lähteä ainakin johonkin.

Minä miekkamiehenä tai ainakin wannabe -sellaisena keskityn tietysti ahkerasti luomaan asioita aineettomaan todellisuuteen, suoritettuihin tekniikoihin jotka lakkaavat olemasta sen jälkeen kun liike on pysähtynyt. Sekunneissa ja niiden osissa olevaan ja niiden ajan kestävään monumenttiin. Mutta en siihen aineettomaan todellisuuteen, jota kohti Uskovat Kapuavat. Meidän tavoitteemme ovat täysin päinvastaiset. Eikä minun tarvitse edes onnistua, mokatessakin on hauskaa.

---

"Vanity fair" on William Makepeace Thackerayn kirja, joka on käännetty "Turhuuden turuilla". Turku ei liity asiaan mitenkään. Paitsi etymologian kautta, muinaisvenäjän "tǔrgǔ" -sana tarkoitti toria. Kauppapaikkaan on aina helppo liittää pinnallisuutta, hedonismia ja materialismia.

Saaminen ja antaminen.

"The cranky neither forgive nor forget. The demented forget but not forgive. The naive forgive and forget. The wise forgive but do not forget."

Anteeksianto nähdään kovasti erilaisina asioina. Tällä kertaa jaan sen kahtia.

Otan tässä apuvälineeksi hieman keinotekoisen kielileikin. Englannin kielessä "forgive" on anteeksiantamista, ja "forget" on unohtamista. "Give" on antamista ja "get" on saamista. Oikeastihan tälläiset sanaleikit ovat yleensä arkipuheessa "vakuuttavampia kuin pitäisi". Sanan rakennehan ei kerro välttämättä muusta kuin sanansäätäjien kulttuurista, eikä siitä mistä puhutaan. Etymologinenkin käsittely on ongelmallista, koska sanojen merkitykset elävät kielessä ja kulttuurissa. Niin "julkisten määritelmiensä" kuin "kirjoittamattomien pohjasävyjensäkin" suhteen. Siksi on hyvä muistaa että kielileikki on tässä vain asian ymmärtämistä auttava elementti.

Minulla on myös aiheesta mielipide, ja annan sen näkyä. (Lukijalta siis odotetaan "jotain".)

Anteeksianto egoistisena coping -menetelmänä, jossa keskiössä on tekoon liitetty nihilismi.

Tämä on sellaista armoa, jossa "forgive" ja "forget" yhdistyvät. Eli asian unohtuminen ja luopuminen korostuvat : Eli anteeksi annetaan siten että asia ei enää tunnu pahalta, tai se unohdetaan. Eli anteeksiantaminen tarkoittaa sitä, että tapahtunutta ei enää muisteta tai sitä ei pidetä pahana.

Tähän versioon keskittyy tarina hyvästä uhrista. Tästä hyviä esimerkkejä saa helposti tutustumalla itsehoito -oppaisiin. Niissä löytyy tarinoita tapauksissa, joissa esimerkiksi annetaan anteeksi jollekulle joka on tappanut oman perheen. Niissä korostetaan miten anteeksiantaminen on auttanut anteeksiantajaa, ja kun noinkin isoissa asioissa voidaan antaa anteeksi, niin tietenkin myös pienemmissä asioissa pitää.

Perustelut sille, miksi anteeksi pitäisi antaa rakentuu sille että uhrilla ei enää olisi itsellään paha mieli. Tästä syntyy anteeksianto itsehoidollisena asiana. Anteeksiannossa korostetaan tunneimpaktin minimoimista, ja se pitää tehdä itsensä vuoksi. Anteeksianto tapahtuu kun asiasta ei enää välitä, ja kun paha mieli poistuu, on uhrin kivempi olla. Se, mikä ei enää vaikuta ei vaivaa. Perustelu on egoistinen.

Tämä on tietenkin syyllistävää niille, jotka eivät pysty unohtamaan kokemuksiaan. Heille ikään kuin viitataan että "anteeksiantamattomuus tarkoittaa itsensä vihaamista". He ovat itseään vihaavia "huonoja uhreja". Lisäksi tämä anteeksiannon malli perustuu nihilismiin. Pahan teon vaikutukset kielletään. Se perustuu siihen että jos joku lyö minua, annan anteeksi kun joko lyönti tapahtumana on niin merkityksetön, että se unohdetaan. Tai sitten lyönti on tekona niin amoraalinen, että se ei saa aikaansaada tunnereaktioita. Tämä on nihilismiä. Taustaoletuksena on, että pahan merkitys ja arvo poistetaan. On toki selvää että paha, joka on lakaistu maton alle, ei vaikuta.

Toinen tapa suhtautua anteeksiantoon on erottaa saaminen ja antaminen, jolloin armo on sosiaalinen ja ansaitsematon lahja uhrilta tekijälle. Sille tyypillistä on se, että copingia ei enää tarvita.

Tässä "Forgive" (anteeksianto) on sosiaalinen aktio ja "forget" (unohtaminen) on itsekäs aktio. Kuten esineidenkin kohdalla, voit antaa asioita saamatta mitään tilalle, ja voit saada asioita antamatta mitään takaisin.

Tässä anteeksianto on sosiaalinen tilanne. Ja jotta anteeksi voisi antaa täytyisi olla jotain, jota antaa anteeksi. Tässä korostuu se, että on oltava muisto tai negatiivinen kokemus. Merkityksetön asia ei armoa kaipaa. Jos unohdus on jotain joka tulee itselle, on anteeksianto aktio, jossa uhri antaa tekijälle luvan jättää syyllisyyden taakka. Kyky tähän on tietenkin vaikea asia. Sillä tässä armo vaatii uhrilta enemmän. Sitä ei voi myöskään perustella millään joka tulee itselle. Anteeksiantaja ei saa mitään takaisin, siitä ei tule "sellaista rapsutusta" jota ei voisi saada pelkästään unohtamalla ja asian arvon kieltämällä. Teko ei siis ole itsekäs. Eikä rationaalinen.

End of esittelyt.

Sosiaalisen "lahja -anteeksiannon" psykologinen vaikeus verrattuna egoistiseen "unohtamis -anteeksiantoon" on melkko helppo näyttää. Kübler-Ross model sisältää viisi porrasta, joiden avulla ihmiset kohtaavat ikävät asiat. Ihmiset käsittelevät tuskan yleensä tässä järjestyksessä. Ensimmäiset ovat "helpompia", ja vasta kun ne eivät toimi siirrytään "vaikeammille" tasoille. Niiden kaikkien apu on tietysti siinä, että niin epärealistisia ja epäloogisia kuin ne usein "empiiris-rationaaliselta mieleltään" ovatkin, ne kuitenkin auttavat ihmistä selviämään hengissä. Vaiheethan ovat :
1: Denial eli asian kieltäminen. Tässä henkilö hylkää asian. Koko asian arvo kielletään. Tämä on itse asiassa juuri sitä "forget" -filosofiaa äärimmillään.
2: Anger, eli viha, joka tarkoittaa sitä että asian olemassaolo myönnetään. Sillä nähdään arvoa. Itsehoito -oppaissa tätä pidetään usein pahana asiana, ja se on se pieni itsekäs ääni, joka vaivaa ja kalvaa, ja josta pitäisi päästä eroon. Tässä portaassa anteeksiantoa vaativa tapaus tai tilanne on, joten siitä tehdään ongelma. Vihan kieltäminen johtaakin helposti siihen että denial muuttuu pysyväksi tilaksi. Silloin tuska loppuu unohdukseen, kieltämisen äärimmäiseen muotoon. Unohtamisen yrittäminen on samaa kuin yrittäisi kieltää tapahtuman olemassaolon itselle.
3: Bargaining on tila jossa ihminen yrittää tehdä sopimuksia ja käydä kauppaa asioista. Haetaan kiertotietä ja kompensaatiota.
4: Depression on tila, jossa ihminen on asian kanssa, mutta tappiolla ja suruissaan. Asian olemassaolo on hyväksytty ja raivo ja kikkailu on havaittu vain irrelevantiksi pyristelyksi jotta se voitaisiin muuttaa.
5: Acceptance tarkoittaa asian hyväksymistä. Tällöin paha teko tiedetään tapahtuneeksi, ja sen kanssa eletään. Siitä on tullut olotila. Tekoa ei tarvitse pitää eettisesti oikeana. Silti asia ei enää ole ongelma. Siitä on päästy yli.

Tietenkin portaissa heivaillaan edestakaisin, ja voidaan jämähtää mihin tahansa. Taantumaakin voi tulla. Ja jotkin vaiheet voidaan ohittaa nopeasti. Ja jollakin ihmisellä voi olla "suosikkitilakin". Ihmisen psykologia on joustavaa. Mutta vaiheet on kuitenkin ihan hyvä muistaa.

Tämä selittää sen, miksi itsehoito -oppaiden unohtamista korostava näkemys on suosittu. Se antaa ensinnäkin nopeasti ja muihin menetelmiin nähden helposti hyvän mielen. Ja koska armeliaisuutta pidetään hyvänä asiana, ihmiset luonnollisesti haluavat vaikuttaa armeliailta myös itselleen. Jos armo on helppoa, he leimautuvat helpommin armeliaiksi, ja sekös se antaa sosiaalista rapsutusta. Unohtaminen ei "ihan suotta" ole saamista. Antaminen on vaan niin pirun paljon vaikeampaa. "Never does the human soul appear so strong and noble as when it foregoes revenge and dares to forgive an injury."

Riskinä on "vaikean tien kulkijalle" on tietenkin se, että uhri marttyrisoi itsensä kokemuksiensa kautta. Tällöin kokemus muuttuu "tarinaksi hyvästä uhrista". Ja sillä saa sosiaalisissa tilanteissa ylimääräistä empatiaa, hänelle ollaan sympaattisempia ja ymmärtäväisempiä. Marttyrisoija märehtii asiaa ja pitää väkisin yllä tuskaa. Silloin uhrina olo jatkuu ikuisesti, eikä tilannetta ratkaista. Muistelu ja käsittely eivät ole sama asia. Ja siksi puhekin voi olla sekä terapeuttista puhetta jossa asiaa ratkotaan, että tilannetta ylläpitävää uhripuhetta. Siksi korostankin sitä että "Ei ole ongelmaa johon ei ole ratkaisua. Jos niihin ei ole ratkaisua, ne eivät ole ongelmia vaan olotiloja." Mennyt pitää vain ottaa sellaisenaan, sitä ei voi muuttaa. Se ei tarkoita ei unohtamista eikä tapahtuman arvon minimoimista tai tunteiden kuoletusta. Helppoa? Ei taatusti.

Mutta miksi kaiken muka pitäisi olla helppoa ja aina toimivaa? Kun ei kuitenkaan ole. Joskus pitäisi jopa miettiä, onko kansanmurhaajille anteeksiantaminen rikos ihmisyyttä vastaan vai ei. (Itse en osaa siihen vastata. Itsestäänselvä se siis tuskin on.)

lama sabaktani.

Olen vähään tyytyväinen. En hae voittoa. Yleensä olen peleissä hyvä häviäjä ja huono voittaja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että olisin hyvä luopumaan. Siinä olen huono. Luopumiseen liittyy surutyötä, ja tämän käsittely menee lajityypillisesti Elisabeth Kübler-Rossin esittämällä säännönmukaisuudella. Tämä tunnetaan nimellä "Five Stages of Grief" tai Kübler-Ross model:

Sitä vain käy niin, että kun ihminen kuulee jostain asiasta, hän joutuu käsittelemään tätä mielessään ennen kuin hän voi olla sinut asian kanssa. Prosessi taas etenee yleensä seuraavassa järjestyksessä. Toki prosessi voi myös pysähtyä johonkin vaiheeseen. Tosin nämä vaiheet eivät aina mene tässä järjestyksessä. Olennaista on kuitenkin se, että aina kun ihminen läpikäy asiaa, hän Kübler-Rossin mukaan käy näistä läpi ainakin kaksi. Nämä viisi vaihetta ovat:
1: Denial, (myös abnegation) eli asian kiistäminen. Ihminen ei ole uskoakseen koko asiaa. Tämä on vanha ja tunnettu defenssimekanismi, joka löytyy ensimmäisenä Sigmund Freudin tuotannosta: Freudilla se oli määritelty tilaksi jossa henkilö hylkää epämiellyttävän mutta vankalla pohjalla olevan faktan koska se on hänestä epämukava. Kiistäminen liittyy erityisen voimakkaasti addiktioihin sekä ideologioihin: Jos ihmisellä on riippuvuus, hänen on vaikea myöntää sen olemassaoloa. Samoin ihminen elää yleensä vakaumuksensa mukaan, joka tarkoittaa sitä että mieli assimiloi aatteen moraalittomuuden siten että "vakaumus määrää hyvän", ei että "hyvä määräisi vakaumuksen".
2: Anger, eli viha. Asiasta ollaan vihaisia. Kun joku tuo esiin jonkun epämiellyttävän faktan, on aivan tyypillistä on suuttua. Suuttuminen kohdistuu joko "viestintuojaan" tai muuhun - jopa itse asiaan tai tilaan. Sairauden kohdalla voidaan esimerkiksi vihata sairautta. Raivostuminen voi kohdistua "tyhjäänkin", olla kohteeton.
3: Bargaining, kaupanteko, jossa ihminen yrittää jollain tavalla tehdä asian kanssa sopimuksia.
4: Depression, masentuminen, jossa henkilön sirkeys, iloisuus ja motivaatio heikkenevät ja tilalle tulee alakulo.
5: Acceptance, hyväksyminen. Henkilö on sinut asian kanssa.

Itselläni loppui tänään MTT -harjoittelu. Toisaalta pitäisi olla kauhean iloinen siitä, että ei ole:
1: Kahden vuokra -asunnon loukkua.
2: Saa olla joka päivä kotona.
3: Joka päivä ei ole pakko olla ilman televisiota, radiota, jääkaappia ja muita vastaavia yksin 16-22 välisen ajan.
4: Puolisonkin kanssa saa enemmän omaa aikaa.
5: Joka paikassa ei haise sian virtsa tai sonta.
6: Joka päivä ei tarvitse rustata raportteja tekemisistään.
7: Taloudellinen tilanne kohenee, kun pääsee normaaliin sivutyöhönsä, josta saa enemmän palkkaa.
8: Voi taas tavata ystäviä.
9: Ei enää possunpuremia.

Silti huomaan käyväni portaikkoa läpi. Kenties ajattelen kesäleskeyden velvollisuuksetonta iltapäiväelämää, jossa roskat saa viedä "sitten joskus kuukauden sisään", eikä "heti".. Sitä paitsi työkavereita ja joitakin possuja tulee ikävä.