Rapiiri on aika hurja viiltoasekin

Rapiiri on pistoase. Se näyttää olevan näytelmissä ja elokuvissa naisten ase. Ilmeisesti siksi että sitä pidetään kevyenä. Kuitenkin lähinnä urheilumiekkailun rapiirit, jotka ovat mielestäni enemmänkin jämäköitä vaijereita tai metallitikkuja kuin miekkoja, ja aikanaan muodikkaat smallswordit ovat kevyitä.

Rapiiri painaa saman verran kuin pitkämiekka. Se ei ole kevyt ase. Se on pisto-orientoitunut ase. Mutta siinä ei ole vielä kaikki ; Monesti tämä pisto-ominaisuuksien korostaminen johtaa siihen, että ajatellaan että viilto-ominaisuuksia ei juurikaan olisi. Mutta niitä on aivan riittävästi ihmisen tappamiseen.

Rapiiri on pitkä ase, ja se eroaa pitkästämiekasta siten että sen terää on venytetty pitkälle. Ja kättä on suojeltu. Tätä ulottuvuutta on kätevä käyttää hyväkseen. Ja kun käsi on suojattu sitä voi pitää edessä. Sitä ei tarvitse suojata "reachin ulkopuolelle". Rapiirissa käsi ei ole maalitaulu aivan samalla tavalla kuin pitkällämiekalla.

Tämä tietenkin johtaa siihen että sillä on teknisesti järkevämpää tehdä iskuja jotka tehdään ranteella. Sillä ei tehdä pitkämiekkamaisia täysiä iskuja. (Full blow.) Ihan siksi että kun kättä ei tarvitse viedä suojaan, niin tämänlainen liikerata on astetta tarpeettomampi. Pitkällä miekalla käden turvassa pitäminen on yhdistettävissä siihen että sillä voidaan lyödä kovaa. Rapiirilla sama liikerata on mahdollista tehdä. Ja tällöin viilto ei ole yhtä voimakas kuin pitkällä miekalla.

Tämä tekninen eroavuus korostaa tietenkin sitä että rapiirin tekniikoissa viillot ovat vähemmän tehokkaita. Mutta tämä on enemän sitä mitä sillä on kaikista fiksuinta tehdä kuin sitä mitä sillä voitaisiin tehdä.

Jos rapiirin viilto-ominaisuuksia joskus pääsee kokeilemaan, ällistyy.

Viiden sormen alennus

Käytän usein aseiden kanssa asennetta jossa aseet eivät ole abstraktisti hyviä jollain tavalla jossa voidaan selvästi asettaa paremmuusjärjestykseen. Vaan sen sijaan ne ovat hyviä tiettyyn tarkoitukseen. Ja se, mihin tarkoitukseen ne ovat hyviä saadaan selvitettyä katsomalla sitä miten kyseiset esineet on rakennettu.

Sitten on poikkeuksia.

Miekkojen kohdalla tätä polkua edustanee ns. spadroon. Se edustaa siviilimiekkaa sellaisessa ajassa jolloin se on enemmän asuste ja koriste. Suurin osa niistä ei oikeasti ole muuta kuin kauniita esineitä joita voi kantaa mukana. Tässä ne toki ovat hyviä. Mutta ne eivät ole mielestäni enää "aseita". En siksi itse omista spadroonia. (Minulla tosin on smallsword. Joten periaatteessa hirveän kauas ei jäädä.)

Minulla on ollut hieman samantyylinen asenne cinquedea -veitsiin. Kyseessä on veitsimalli joka oli yleinen vähän aikaa italiassa. Se on kuitenkin tyylipuhdas renessanssitikari, jota kannettiin 1600-1770 -luvulla. Ja sillä on ollut tärkeä merkitys. Se on edustanut siviilejen aseistusta. Ja se voidaan jossain mielessä nähdä tavallisen kansalaisen aseena jota herrasmiehet kantoivat arkielämässä. Ja kantoi sitä tavalla jonka hieman myöhemmin kattoi rapiiri.

Toki se voidaan asettaa hieman toiseenkin kontekstiin. Saksalaisilla oli messer. Se oli jotain jonka perusolemus oli määritellä veistä niin pitkälle kuin se oli mahdollista. Syynä oli se, että tavallisten ihmisten miekkojen kantaminen ei ollut laillista. Juridisia syitä on myös baselardien teränpituuksissa. Cinquedea on luokittelijoiden painajainen, ja kenties tässä on takana juuri se että kyseessä ei ole sotilaiden vaan siviilien ase.

Cinquedeat olivat usein hyvin koristeltuja. Tämä onkin tyypillistä ei-sota-aseille. Kun aseiden tärkein funktio ei ole taistella elämästä ja kuolemasta vaan se on jotain jota kannetaan mukana joka päivä, käy niin että niitä koristellaan juuri sen verran kuin omistajalla on varaa. Tämä ei aina ole uhrannut aseen funktionaalisuutta.

Cinquedean kohdalla vihjaan että se ei ole ollut ainakaan manuaalien tekijöiden suosiossa. Toki on huomattava että edellä mainitsemani baselard tunnetaan manuaalipuolella lähinnä Hugues Wittenwillerin otsikottomasta manuaalista (Cgm. 558). Ja sen tiedetään olleen yleinen ja se on ollut myös relevantissa kamppailullisessa käytössä. (Mutta miksi kirjoittaa kallis kirja rahvaiden aseista jos vain ylimystöllä on varaa maksaa kirjoista?) Ja se on funktionaalinen. Todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Mutta tosin tässä kohden kysymys voi varsin hyvin olla siinä että tikari ei ole ollut toiminnaltaan mitenkään erityisen kehuttava.

Lähden muodon kautta.

Muotokielensä kanssa cinquedea on kuitenkin rapiirin vastakohta. Rapiiri on pitkä ja ohutteräinen ase joka on selvästi keskittynyt pistoihin. Cinquedea on sen sijaan joko pitkä tikari tai lyhyt miekka. (Niiden pituus vaihtelee huomattavasti.) Ja siinä missä rapiiri on pitkä piikki on Cinquedea kolmio joka levenee kahvaa myöten voimakkaasti. (Se on helppo tunnistaa koska sillä ei ole selkeitä edeltäjiä eikä selkeitä seuraajia.) Kahvan lähellä terä onkin tyypillisesti noin viiden sormen levyinen. (Siitä se on saanut nimensäkin.)

Kun cinquedeaa ryhtyy katsomaan sen rakenteen kautta voi huomata että siinä on pieni väisti ja kahva joka kertoo siitä että sitä ei käytetä "rystyotteella" kuten jääpiikkiä. Sitä käytetään siis tässä mielessä kuten miekkaa.

on selvää että se ei ole kovin hyvä pistoase. Siinä on toki terävä ohut kärki. Mutta voimakkaasti levenevä terä johtaa siihen että jos terän haluaa menevän syvälle joutuu tähän käyttämään yhä enemmän ja enemmän voimaa. Pistokeskittyvät tikarit ovatkin usein nimenomaan kapeita sen vuoksi että kun terän saa läpi, ei joudu käyttämään enemmän ja enemmän voimaa jotta aseen saa menemään syvemmälle. Toisaalta tämä sama levenemisrakenne tekee siitä huonon viiltoaseen. Sillä jos haluaa viiltoon voimaa, pitää painopistettä siirtää lähemmäs kärkeä. Kyseessä onkin hämmentävä yhdistelmä jossa huonot pisto-ominaisuudet yhdistetään huonoon viilto-ominaisuuteen. Tämä varmasti selittääkin sen miksi tuon tyylisiä tikareita ei ole käytetty.

Paras toistaiseksi törmäämäni selitys tikarin taistelulliseen funktioon ja "muotokieleen" perustuu siihen ajatukseen että tämänlaisella rakenteella saadaan aikaan vahva torjunta. Onkin totta, että väistin lähellä torjuminen on vahvempaa ja painopisteen siirtäminen tälle alueelle vahvistaa torjuntaa. Mutta toisaalta cinquedean väisti on melkoisen pieni. En rohkenisi kutsua sitä sen vuoksi kovin defensiiviseksi aseeksi.

Olenkin, kenties vähän häijysti, ottanut käyttööni toisen tulkintakentän.

On esitetty näkemyksiä joiden mukaan cinquedeojen koristeellisuus on kenties tärkein selitys sen muodolle. Tämä on helppoa ymmärtää ; Ne olivat todella koreita. Leveä teränosuus antoi tilaa koristeille. Ja näin terä toimii ikään kuin taulun alustana. ; Tämä näkemys ei ole aivan typerä. Tikarimalli ilmestyi "periaatteessa valmiina" ja ne olivat hyvin usein - ja jo alusta asti - hyvin koristeltuja. Ja niissäkin joissa ei ole kaiverruksia on usein leikitty veriurilla niin että niissä on kiinnostavia ryhmittymiä. Argumentiksi tämän näkemyksen puolesta toimii sekin että selvästi se "ei ole hyvä oikein missään".

Todennäköisesti tämä teoria on kuitenkin puutteellinen. Syynä onkin todennäköisemmin se, että renessanssiajalla ihannoitiin antiikkia. Ja leveytyväteräisiä tikareita tunnetaan menneisyydessä. Ne tosin oli tehty pronssista. Pronssi taas on sen verran pehmeämpää terästä että sen kanssa joudutaan rakentamaan enemmän tukevuutta antavia rakenteita. Pronssista ei yksinkertaisesti voi tehdä rapiirin tai smallswordin kaltaisia "piikkiaseita". Kun renessanssiherrasmies kuljettaa arjessa mukanaan tämän tyylistä veistä se selvästi heijastaa arvostuksia ja ihanteita. ; Tämä sopii siviilille joka on paitsi ei-sotilas. Tämä sopii siviilille joka on herrasmies.

Tämän selityksen todisteeksi voidaan esittää ihan se tosiasia, että cinquedea tunnetaan vähäiseessä määrin taiteen kautta. Ja tämä on kertonut siitä miten sitä on kannettu. Cinquedeaa on kannettu vyöllä selän takana niin että miekka on "vaakasuorassa" ja kahva sojottaa sivulle. Lisäksi säilyneet tupet ovat olleet sellaisia että ne ovat peittäneet koristeellisen terän. Joten vaikka niitäkin on koristeltu niin suuri osa tikarien hienoudesta on itse asiassa suuren osan ajasta ulkopuolisille näkymättömissä. Jos sen pääfunktiona olisi olla esittelyesine, niin niitä kannettaisiin vahvemmin näkyvissä. Eli joko aivan edessä tai sivussa. Takana pitäminen renessanssiajan vaatteissa viittaa enemmänkin siihen että ase on ollut itsepuolustusase.

Takaisin funktioon.

Oman hoopoiluni tuloksena olen tullut siihen tulokseen, että cinquedea ei ole hyvä taisteluase. Mutta sen ei tarvitse ollakaan. Se on riittävän hyvä. Sillä voi satuttaa ja teloa ihmisiä. Se että sen funktio ei ole optimaalinen oikein mihinkään (eikä se ole silti monikäyttöinenkään) niin se ei tarkoita että se ei olisi riittävän hyvä itsepuolustusaseeksi.

Sen sijaan leveä terä ja veitsen kohtuullinen koko ovat psykologisia efektejä. Cinquedeat vetoavat ulkonäkönsä puolesta "harrastelijoihin" nykyaikanakin. Leveä terä vaikuttaa pelottavalta ja tehokkaalta. Tehokas stiletti -tyylinen pistoase tämän rinnalla voi tuntua jopa "naurettavan heppoiselta". Toisaalta kädensijan lähellä oleva painopiste tekee jotain muutakin kuin poistaa tehoja viilloilta. Se tekee tikarista hyvin nopeasti eri tavoilla pyöriteltävän. Miekoissa painopistettä siirretään lähelle kädensijaa kun halutaan että miekka on näppärästi suuntaansa muuttava ja tätä kautta käsiteltävä.

Väitänkin että arkisessa tilanteessa itsepuolustusaseen ei tarvitse olla tappolelu. Jos uhittelijoiden edessä heiluttaa machon näköistä nopeasti ja ketterästi pyöriteltävää veistä, syntyy tilanteeseen hyvin kielteisiä ajatuksia. Se on yksinkertaisesti psykologisesti pelottavaa vaikka ase ei olisikaan kamppailullisesti muuten kovin hyvä. (Vastustajatkin olivat todennäköisesti siviilejä, rosvoja tai vastaavia.)

Toisaalta se, että pistot eivät helposti mene kovin syvälle voi johtaa ajatuksia toiseenkin suuntaan. Sanotaan niin että "olen kuullut" että "puukkojunkkareissa ja mustalaisissa" on "tiettävästi" ollut sellaisia tahoja jotka ovat pitäneet puukkoa siten että vain pieni osa terästä tunkeutuu viilloissa tai pistoissa sisälle. Tällä on voimakas pelotteluvaikutus. Ja tätä on tehty juuri sen vuoksi että on haluttu haavoittaa mutta ei tappaa.

Itsepuolustustilanteessa - ja muutenkin renessanssi-italiassa - herrasmiehelle voi nähdä monenlaisia tilanteita joissa pelottelulla ja ei-tappavalla viiltelyllä ja satuttamisella on saatu aikaiseksi se miksi sitä nyt on veitseen ylipäätään tarvinnutkaan tarttua.

Teippaa-liimaa-leikkaa -esikoulua aikuisille

Ostin vähän aikaa sitten messerin^? Se tuli "terävänä", joka tarkoittaa sitä että olen joutunut hioskelemaan sitä paremmaksi. Siinä oli teoriassa terä. Mutta ei mitään mainittavaa. Sen metalli on ollut erinomaisen laadukasta eli teräosiltaan kovaa. Joten käsipelillä pikku hiljaa riipien olen onnistunut saamaan sen hiomakivellä käsiteltyä välttäväksi. Se ei vieläkään ole terävä sanan vahvassa mielessä. Mutta nyt siinä on kuitenkin jotain jota jo kehtaa kutsua teräksi. Varmistin tämän leikkelemällä mehutölkkejä. Kikkailin jonkin aikaa ulkona vedellä täytetyillä tölkeillä ja se sujui melko hyvin.

Videoin kuitenkin muutaman tölkin tuhoamisen sisätiloissa ja niiden kohdalla käytin pestyjä mutta tyhjiä tölkkejä. Koska mehupurkeissa on korkki, ne saa vesitiiviiksi ja ilmatiiviiksi. Kuitenkin neste on puristumatonta ja ilma ei, joten sisätiloissa viiltely oli hieman vaikeampaa. Lopputulos ei ole videolla kovin kiinnostava tai dramaattinen. Mutta on tavallaan palkitsevaa että vaikka se oli urakalla jeeusteipattu alustaansa, se riipiytyi irti pohjasta. Ja silti tölkki oli lähes halki (kuva ohessa), vain jeesusteipin riekale ja osa kulmasta piti tölkin kasassa.

Ääni ilmalla täytetyissä tölkeissä erikoinen ja erilainen kuin nestettä täynnä olevilla tölkeillä. (Ja se sotkee aika tavalla vähemmän.) Pamauksessa on jotain miehekästä, Kari Grandi -miehekästä. Pistolla ei ole yhtä miehekästä atmosfääriä. (Ei ainakaan jos lyöskentelee ohi, kuten minä tuossa ihan videollakin, mutta on hyvä olla rehellinen epäonnistumisissakin.) Pistoa itse asiassa tuskin edes tuntee kun se menee tölkistä läpi.

Miksi smallsword on yllättävän oleellisesti erilainen kuin sapeli

Jos katsoo smallswodreja, ne näyttävät melko samanlaisilta kuin sapelit. Molemmissa on hyvin samantyylisiä kahvaosia. Toki suuri osa sapeleista on huomattavan käyriä. Mutta osa niistä on yllättävänkin suoria. Ne ovat useasti suunnilleen yhtä pitkiäkin. Siksi ei ole ihme jos joku katsoo vaikka minun puoskarinmiekkaani ja kysyy että onko se sapeli. Ei se ei ole sapeli, ja tämä ero on tärkeää. Joskin samannäköisyyttä on sen verran että erehdyksen voinee antaa anteeksi. (Jos siis kykenee anteeksiantamaan.)

Tavallaan oleellinen kysymys on miettiä sitä miksi sapeleita ylipäätään käytetään. Sapeli on usein, etenkin käyrimmillään, teemoitettu viiltoaseeksi. Sellainen käy hyvin jos vastassa ei ole panssarointia. Nyrkkisääntönä on että on intuitiivisesti helpompaa tökkiä haarniskan aukoista läpi suorilla aseilla. Viilto taas kilpistyy metallikuoreen hyvinkin tehokkaasti.

Toisaalta pistoaseet, jotka vaativat suoran terän, ovat usein suoria. Ja nekin toimivat hyvin panssaroimattomia vihollisia vastaan. Siksi rapiiri kelpaa kaksintaisteluaseeksi. Tällöin ei tietenkään yritetä kiertää panssarointia vaan lävistetään toista.

On kuitenkin aselaji joka käyttää tunnetusti sapelia. Sapeli itse asiassa liitetään ratsumiehiin hyvinkin vahvasti niin idässä kuin lännessäkin. Tähän on melko hyvä syy. Pistoaseet ovat hyvin kenkkuja ratsailla käytettynä. Syynä on se, että hevonen lisää liikkeeseen hirveästi energiaa. Ratsumieheltä vaaditaan paljon taitoa käyttää pistotekniikoita oikein. Sillä pisto menee helposti vastapuolesta läpi. Ja sen jälkeen kun pistoase menee vastustajan läpi, ase on vihollisessa pystyssä. Tämä vaatii erityistä irrottamista. Ja käykin helposti niin että pistotyylinen ase on "kertakäyttöinen" kun se tempautuu tässä impaktissa lyöjän kädessä. Vastustaja saa toki eitoivottavan ulokkeen elimistönsä läpi. Mutta taistelussa on harvemmin vain yksi vihollinen. Viilto taas irrottaa itsensä vastustajasta paljon automaattisemmin. Näin ollen niiden käyttö vaatii vähemmän erikoisharjaantumista ja näin viilto-ominaisuuksiin kannattaa korostaa.

Smallswordit taas ovat yleensä vahvemmin pistoaseita, niissä on viilto-ominaisuuksia nimeksi jos oikein sitäkään. Jos asetta käytetään kaksintaistelussa, sillä voi tehdä jonkin verran käyttää sapelin tekniikoillakin. (Ja kääntäen, etenkin suoremmilla sapeleilla voi pistää kuin se olisi smallsword.) Mutta hevosen selässä ero on hyvin oleellinen ja niiden käyttötapa vaatii aivan erilaisia tekniikoita.

Is this a knife?

Hankin itselleni uuden lelun. Se edustaa "hyvin tavallista mutoilua" jota on tavattu eri aikoina. Se on myös jokin jota on melko vaikeaa määritellä. Pituutensa puolesta se on veitsi, mutta se ei käytettäessä tunnu veitseltä. (Tosin sitä ei voi pitää miekkana ; Oma nyrkkisääntöni on että vastustajan nilkkoihin ei yleensä kannata lyödä, mutta miekalla se on joskus tietyissä tilanteissa mahdollista. Jos ase on sen verran lyhyt että nilkat eivät voi olla maali juuri mitenkään, se ei ole miekka.) Siinä on piirteitä jotka tekisivät "falchin vai messer" -kiistan erittäin vereväksi. Tuon tyylisiä aseita on käytetty kauan. Tuon kaltaisia on käytetty "pimeän keskiajan" seaxista yhdysvaltojen sisällissodassa käytettyihin tavallista suurempiin Bowiepuukkoihin asti. Se on jossain määrin "sekasikiöase". Mutta se on käyttökelpoinen.

Voisin analysoida sen neutraalisti, mutta sen sijaan en. Käsittelen sitä sitä kautta miksi se on objektiivisesti parempi juoksuhauta/kaupunkisotakontekstissa kuin yllä oleva lapinleuku. Mielestäni vertailu on hyvä tehdä koska ne ovat itse saman mittaisia ja ne voidaan nähdä vaihtoehtoina samoihin tehtäviin.

Erot voidaan kuvata seuraavalla tavalla:
* Lapinleuku on kahvan kanssa 57,2 senttiä, pelkkä terä 44,6 senttiä. Uuden veitsen 58 senttiä ja 46 senttiä. Erot ovat hyvin pieniä. Tämä ei ole sattumaa. Useat yhden käden "isot veitset" mitoittuvat hyvinkin tarkkoihin rajoihin, mitkä taas määräytyvät ihmisten keskipituuden ja anatomian kautta.
* Lapinleuku painaa 440 grammaa, uusi veitsi 600 grammaa. Painoero on iso ja tekee veitselle "oomfia". Tässä painoluokassa massa ei kuitenkaan oikein hidasta. Sillä uuden veitsen painopiste on lähempänä kahvaa. Ja ennen kaikkea näin kevyissä esineissä isoin rajoite ei ole se että ase on niin painava että kättä ei jaksa liikuttaa. Vaan se, että ihminen ei pysty heiluttamaan kättään kuin tiettyä vauhtia. Biologia on oleellisempi rajoite kuin aseen paino.
* Lapinleu'ussa on hieno heloitus. Mutta käytäntö on sen kanssa jo opettanut sen, että sillä on pakko tehdä "draw cut". Koska terä on itse asiassa hyvin suora, on pakko "vetää" jotta saa viiltoa. (Mikä ei ole toki minulle hirveän vaikeaa koska koulumme painottaa "draw cutia" yli "pull cutin".) "Työntämällä" käsi helposti lipeää terälle. "Vetäessä" kahvan takanuppi toimii jopa hämmästyttävän hyvin. Kahva on sileä ja voisi luulla että se on liukas mutta ei. Taistelullisesti tämä on aika suuri rajoite. (Mutta eipä veistä siihen ole tarkoitettukaan.) Uudella veitsellä kädensija estää liukumiset molempiin suuntiin. Lisäksi terän muotoilu on tehty kaarevaksi niin että syntyy viiltoefektiä ilman että sitä väkisin täytyy itse tuottaa. (Mikä ei toki ole suuri asia. Mutta olemassa.)
* Muotoilulta lapinleuku vaatii yhdenlaisen viillon yhdellä terällä tiettyyn suuntaan. Pistot ovat käytännössä mahdottomia, koska terän muotoilu ja kädensijan luonne estävät tämän. Uudessa veitsessä on vähän matkaa teroitettu myös "lapetta" ja siinä on kärki. (Tosin kärki on omaan makuuni hitusen liian kaareva. Tosin itse nipotan tästä enemmän kuin suurin osa. Jopa kun isäni halusi tehdä minulle miekkaa, tein kaavat siten että rakensin aseen "kärjen ympärille". Eli ensin mietin kärjen ja muu oli sitten vähemmän keskeistä. Joku voi muuten huomata miten uusi veitseni on muotoilultaan samansuuntainen kuin uusi veitseni. Tosin sen terä on reilut 70 senttiä pitkä eli se on huomattavasti suurempi ase ja mekaanisesti ilmiselvä miekka eikä veitsen ja miekan sekasikiö.)
* Uuden aseen kädensija on ohuempi. Ja siinä on paksunnos hieman ennen "kaaren loppumista" takana. Siitä saa ihan hyvän otteen. Mutta se voisi olla parempi. Leukun kädensija taas osuu käteen melko mukavasti. Lisäksi leukun kanssa pystyy kädensijan ja terän asettelun kautta tekemään hauskoja temppuja "peukalo lappeella". (Joskin tällä mahdollisuudella ei tee mitään koska takana ei ole terää ja käsi menee liian helposti terälle.) Uuden veitsen kädensijassa peukalotemput ovat kankeita ja epämukavia, kädensijassa onkin omituinen paksunnos sivustassa. Se ei suojaa mutta estää peukalon käytön terällä. En ymmärrä miksi tämänlainen rakenne on veitseen haluttu laittaa. Ehkä estettisistä syistä. (Tosin kuka niitä muka haluaa saksalaisia peukalotemppuja D -kädensijan kanssa tehdäkään? Minä!)

Itse asiassa uuden veitseni paino ja terän kaareuttaminen tekevät siitä paremman myös viiltoaseena verrattuna siihen mitä lapinleuku. Joten se päihittää leu'un jopa siinä ainoassa tehtävässä johon leuku on spesialisoitunut. Lisäksi uuden veitsen käyttötavat ovat monipuolisempia, viiltoja ja pistoja voi tehdä moneen suuntaan ja monella tavalla ja molemmilla puolilla terää. Siinä on myös parempi suoja käsille. (Tosin D -suoja ilman "katanatyylistä" levyä ei muuta tyyliä juurikaan, isommalla kopalla tai "katanatyylisellä levysuojauksella" kättä kannattaa pitää enemmän ojossa. Mutta D -kaari on parempi kuin ei mitään. Itse en tosin edes suosi korikahvaisia. Osittain juuri siksi että kädensijan koppautuminen pakottaisi muuttamaan asioita siihen mihin on opetellut.) Yhtä nopea mutta vaarallisempi ja monikäyttöisempi.

Minullekin lisäkarisma on hyväksi.
Onneksi sitä saa veitsiltä.

Lisäksi uudessa veitsessä on yllättävä etu lapinleukuun nähden. Marttinin leuku on käsittämättömän hienoa työtä. Siinä on arvokkaita visakoivuisia materiaaleja. Osat on hienosti liitetty yhteen. Tämän kolhiutuminen surettaa. Käsityöläistaidot ja materiaalit ovat kokonaisuus ehjänä. Jokainen lovi lapinleu'un terässä on itkun paikka. Uudessa veitsessä taas on niin että jos siihen ampuu luodinreikiä ja sitä hakkaa vasaralla lommoille niin se on vain lisää karismaa. Ei uusi veitsikään huono ole ; Sen käsityöläistaito on OK, ase pysyy kasassa eikä hölsky. Eikä mene rikki. Mutta siitä puuttuu täysin "sofistikoituneisuus". Se ei ole taidetta vaan käyttölelu. Sellaiselle lisäkarisma voi olla hyväkin.

Miekan leveydellä

Jos katsotaan erilaisia miekkoja, voidaan huomata että niillä on aina leveys ja paksuus. Toisin sanoen terällä on sekä profiili jolla se yleensä kuvataan, että teropuolen paksuus. Yksinkertaisimmillaan miekka on periaatteessa vähän kuin litistetty rautatanko.

Usein miekoissa on kuitenkin muutoksia paksuudessa ja leveydessä. Suosittua on että miekan terä on kahvapuolella paksumpi kuin kärjessä (distal taper). Tätä tehdään usein sen vuoksi että miekka kevenisi ja sen painopiste olisi lähempänä kättä jotta sitä olisi näppärämpi pyörittää. Moni miekka on myöls kapeampi kärjestä, terä kapenee pitkin miekan pituutta vähitellen (profile taper). Tämän syyt ovat yleensä samat. Sillä hallitaan painopistettä ja kevennetään asetta. Itse asiassa nyrkkisääntönä onkin että miekalla pitäisi olla tämänlaisia keventimiä. Halvat "miekan näköiset" rautatangot kun eivät tämänlaisista välitä. (Mutta jos ne ostetaan koska ne ovat hienoja niin onko sillä muka väliäkään?)

Toisaalta voidaan nähdä että nämä elementit ovat muutakin kuin toisiaan tukevia. Aina ei kannata ohentaa sekä leveydessä että paksuudessa. Ei vaikka tällä syntyy sulavia ja näppärästi käsiteltäviä aseita.
* Jos otetaan minun henkilökohtainen "puoskarinmiekkani", se on smallsword jossa ei ole juuri lainkaan paksuuden vähentymistä. Kuitenkin smallswordejen tulee olla by definition näppäriä niin että niiden painopiste on lähellä kahvaa. Tämä piirre ei kuitenkaan ole poikkeava. Ja syynä on se, että smallsword on pistoase. Jos terä on kärjestä kovin ohut se taipuu "lappeen" suuntaan. Sen vuoksi smallswordeihin onkin joskus hankittu lapepuolen oheneminen (distal taper) "huijaamalla". Kyseessä on "hollow grind" -tekniikka jossa miekan terä on itse asiassa kolmiomainen ja kärkeä kohden kapeneva. Niihin vain koverretaan "keskelle" urat. Näin taipumispuoli estetään.
* Toisaalta katana on hyvä viiltoaseena vaikka niiden kohdalla onkin huomattava että historiallisesti niissä terän ohenema (distal taper) on vähäinen tai olematon. Ja myös aseen profiilia katsellessa voi huomata että terä ei huomattavasti ohene. Niillä esimerkiksi lappeella voidaan torjua aivan eri tavalla kuin ohueksi hiotuilla terillä. Ja toisaalta kun painopiste on kauempana kädestä, tulee iskuun enemmän tehoja. Tämä ratkaisu varmasti selittää sen miksi katanan terä ei juurikaan eroa yhdellä kädellä käytettävän sapelin pituudesta. Mutta sitä käytetään kahdella kädellä.
* Ja kun sapelit tulevat puheeksi, niin terävimmissä sapeleissa ei välitetä pistämisestä kovin paljoa ja niissä kärkiosa voi olla hyvinkin kapea. Niissä on siis melko voimakas paksuuden vähenemä (distal taper). Mutta niissä voi olla leveämpi osa kärjessä joka taas siirtää painopistettä kauemmas. Tämä johtuu siitä että hiomalla asetta kaukaa ohueksi saadaan viilto-ominaisuuksia. Ja painopisteen siirtäminen lisää tätä vaikutusta. Miekan voi rakentaa monenlaisella logiikalla, kunhan huomioi että pistomiekalle tämänlaisen sapelin rakenne olisi idioottimainen.
* Jos taas mietitään "veriuria" niin niissä miekan terän keskeltä otetaan painoa pois. Sen voi nähdä toimivan siitä ikävästi että se ottaa metallia pois nimenomaan kahvan suunnasta. Kun aseesta ottaa painoa pois samalla kun sen painopiste siirtyy kauemmas kädensijasta leikitään hyvin herkillä alueilla. Jos ase olisi muuten painava, ratkaisu on kuitenkin aivan hyvin perusteltu.

Tämä kokonaisuus vihjaa siihen että kapenemat ovat "hyvä nyrkkisääntö mutta huono isäntä". Ja tämän tiedostaminen auttaa miettimään miekkoja hieman erilaisella tavalla. Sellaisella tavalla jossa enemmänkin katsotaan "positiivisen kautta" sitä mihin kyseinen ase voisi kenties toimia.
* Jos vaikka näkee pitkänmiekan joka on profiililtaan kärkeä päin voimakkaasti kapeneva (profile taper) mutta joka ei kuitenkaan terän paksuudeltaan kapene juuri yhtään (distal taper) se on hyvä lelu half-swordingiin ja vaikka haarniskoidun tyypin panssareiden läpäisyyn. Sillä siinä puuhassa hyvät pisto-ominaisuudet ja se että miekka ei taivu miten vain ovat eduksi.
* Jos muuten aivan samannäköisen miekan terä taas kapenee voimakkaasti se ei toimi panssaroitua vihollista vastaan mutta on näppärä ja nopea viiltely-kikkailuase sellaiselle joka haluaa olla näpsäkkä miekkasankari.
* Ja jos taas nähdään ase jonka kaukaisessa päässä on paljon painoa, tiedetään että se on hidas ase jolla halutaan huitoa kovaa jolloin se ei ole mikään pistomiekkailijan valinta.

Ja niin edespäin.

Teräasekompromisseja ; Koko juttu on kaksiteräinen miekka

Eräässä sanontoja käsittelevässä keskustelussa nousi esiin väite siitä että yksiteräisen ja kaksiteräisen miekan välinen ero on siinä että yksiteräinen miekka olisi niille jotka katsovat vihollisen asetta ja jotka haluavat suojata itseään. Ja miten kaksiteräinen miekka taas on sellaiselle joka katsoo vihollista ja joka ei välitä itsen suojaamisesta. Ajatus on jotain jota vain kielestä kiinnostunut voi kehittää. Se nimittäin sopii hyvin sanontaan "kaksiteräinen miekka". Itse kuitenkin harjoittelen pääasiassa pitkällä miekalla. Joka on kaksiteräinen miekka sillä tavalla millä miekat ovat kaksiteräisiä.

Jotenkin ajatus on myös ymmärrettävä. Onhan miekassa yksi terä koko ajan itseä kohden. Joten teoriassa miekan voisi painaa itseä vasten ja näin teloa itseä omalla aseella. (Harva ihminen ajattelee kuitenkaan että yksiteräistä katanaa käyttävät samurait ajattelevat vihollisen miekkaa ja olisivat ensisijassa defensiivisiä.) Tämä ei kuitenkaan ole kokonaisuuden kannalta kovin relevantti uhka. Sen sijaan on katsottava miksi jotkin aseet ovat yksiteräisiä ja kaksiteräisiä.

Täydellinen lippu ISIS -järjestölle
Valitettavasti Essex on ehtinyt
viedä sen ensin.

On hyvä aloittaa sapeleista. Ne ovat yksiteräisiä aseita. Niiden viilto-ominaisuuksia on korostettu kaarevalla terällä.
* Sapelin terän kaarevuus on hyödyllinen sillä siihen saadaan pitkä leikkauspinta jolla saadaan viillettyä tehokkaasti. Terään saadaan myös massaa kärkeen asti jolloin iskut ovat sielläkin voimakkaita ja tehokkaita.
* Tämä tehdään uhraamalla pisto-ominaisuuksia. Toki kaarevan sapelin kärkeen voidaan jättää pitkä "leikkaamaton" piikkikin. Tämänlaisella terällä pistäminen on hämmentävää ja vaarallista. Mutta tällöinkin pisto on heikko verrattuna suoran aseen pistoon. Sillä suorassa aseessa voima välittyy suoraan. Kaartaessa osa voimasta "vuotaa" aivan muualle.
* Sapelin toista puolta ei teroteta. Tämä on järkevää sillä viiltävän terän ei ole hyvä taipuilla hirveästi. Jotta terästä saadaan tarpeeksi nasakka voidaan takareunasta tehdä riittävän paksu. Ja sitten muu osa miekasta voidaan teroittaa tähän. Ja näin saadaan tehtyä loivempi teroituskulma. Joka sekä keventää asetta että mahdollistaa sen, että aseesta tehdään hyvin terävä.
* Tosin niissä on usein aavistus kahdesta terästä : Kärjestä on usein leikattu osa pois ja tätä "leikkauspintaa" on teroitettu. Näin mukaan on saatu jonkin verran toistakin terää. Mutta näin ei ole tehty aina. (Se vain muistuttaa että yksiteräisen ja kaksiteräisen aseen välinen ero on osittain harmaasävyinen.)
* Toisaalta osa yksiteräisistä aseista on tehty sen vuoksi että niitä on helpompi tehdä. Silloin kyseessä ovat enemmänkin messerin kuin sapelin tyyliset aseet. Kaksiteräisiä aseita on ollut vaikeampi tehdä.
* Jos pitkää miekkaa verrataan sapeliin voidaan sanoa että suoran kaksiteräisen kohdalla on kyse enemmänkin siitä että etenkin aivan terän kärkiosan viilto-ominaisuuksissa annetaan hieman periksi sapelille. Ja pisto-ominaisuudet otetaan vahvemmin mukaan yhdeksi vaihtoehdoksi. Joskus tosin on myös sellaisia kaksiteräisiä miekkoja jotka ovat hyvin kärkipainoisia. Niiden pisto-ominaisuudet eivät ole hyviä. Niillä on viilto-ominaisuuksia hyvin kärkeen asti ja ne ovat itse asiassa usein nimenomaan "kaksi kaarevaa terää jotka kohtaavat keskellä". Ne ovat kuitenin tämän ratkaisun vuoksi kokoonsa nähden hyvin painavia.
* Tärkein ero yksiteräisen ja kaksiteräisen miekan välillä on se, että iskua "palauttaessa" kaksiteräisen kanssa ei tarvitse kääntää rannetta ja yksiteräisen kanssa on pakko. Kääntämättä toiminta on pikkiriikkisen nopeampi. Ja toisaalta on vaikeampaa ennakoida seuraavia tekniikoita kun variaatiota on enemmän.
* Pistomiekka onkin sitten erikoinen. Sillä niissä on "kolmiteräisiä aseita" joissa on tavallaan kysymys vain piikistä. Sapeliin verrattuna voidaan huomata että pisto-ominaisuudet ovat oikeastaan täysin korvanneet viilto-ominaisuudet. Joku voisi sanoa että jotkut pistomiekat jotka ovat hyvin pitkiä ja keveitä ovat vaatineet hollow-grind -ratkaisun. Ja niissä on tavallaan kolme terää. Mutta niiden viilto-ominaisuudet ovat hyvin heikkoja ja nopeasti levenevä terä johtaa siihen että haavat ovat väkisinkin hyvin pinnallisia. Näin ollen niiden kanssa huitominen on suunnilleen yhtä tehokasta kuin ohuella oksalla piekseminen. Eli niillä annetaan enemmän selkäsaunoja kuin surmataan vihollisia. Niiden koko funktio on siinä että on mahdollisimman pitkä pistoase ja muu rakenne vain tukee tätä pistoa.

Kaiken kaikkiaan teräaseissa on aina kysymys kompromissista. Tekemisen vaikeus, aseen keveys, iskun voima, aseen ketteryys, pisto-ominaisuudet, viilto-ominaisuudet ja efektiivinen ulottuvuus näissä kaikissa ovat sellaisia että kun otat jotain lisää joudut käytännössä väkisin uhraamaan jotain muuta. (Jos haluat lyödä tehokkaasti joudutaan usein siirtämään painopistettä kauemmas joka hidastaa asetta ja tekee siitä vähemmän ketterän ; Jos teet terästä ohuen se kevenee mutta taipuu helposti viillossa jolloin viilto-ominaisuudet heikkenevät. Jos teroitat terän tylsäksi, ase kestää enemmän...) Moni hakee "täydellistä miekkaa" mutta kyseessä on yleensä kompromissista.

Moulinet ; Eli miksi ihmeessä ratsumiehet käyttivät sapelia?

Donald McBane oli mielenkiintoinen herrasmies. Hän oli sotilaana ensimmäisessä kunnolla globaalissa modernissa sodassa, Espanjan perimyssodassa (1701-1714). Tämä baarimikko, miekkailunopettaja ja bordellinomistaja kirjoitti myös omintakeisen teoksen "The Expert Sword-man's Companion; or the True Art of Self-Defence. With all Account of the Author's Life and his Transactions during the Wars with France." Teoksen jossa oli tosiasioita ja ylpistelyä sellaisella tavalla millä vain todelliset skotit kykenevät.

Hänellä oli hyvin käytännönläheisiä oppeja. Esimerkiksi hänen kamppailuohjeissaan neuvotaan omanlaista askellusta märissä ja liukkaissa olosuhteissa. (Mikä eroaa monesta salissa harjoitettavasta lajista jotka toimivat kuivissa tasaisissa sisätiloissa erinomaisesti.) Ja muutenkin hänellä oli näkemystä asioihin. Sellaisella tavalla mihin vain todelliset skotit kykenevät.

Kiinnostavaa on että hän suosi pistomiekkaa viiltävän sijasta. Hän kertoi että "The Small Sword hath great odds of the Broad, for the Small-Sword kills and you may receive fourty cuts and not be disabled." Tämä oikeasti kertoo jotain oleellista pistojen ja viiltojen eroista. Kun mietimme mikä tekee pistosta tehokkaan, voimme huomata että se eroaa viilloista muutamassa asiassa:
1: Pisto tarjoaa kovemman paineen. Kun mietitään mitä voima tarkoittaa, on huomioitava aseen nopeus ja iskun takana oleva paino. Ja jaettava tämä teho osumapinta-alalla. Viiltojen kohdalla terä on toki ohut, mutta se on kuitenkin "pitkä viiva". Pistettäessä kärki on yleensä juuri yhtä terävä kuin muukin terä, mutta se on "lyhyempi". Eli pisto on tässä mielessä tehokkaampi.
2: Toisaalta pistossa energia menee syvemmälle ja syvemmälle ja oikeastaan vain sinne. Viilloilla voimaa taas menee liikkeeseen joka viiltää lisää ihoa ja tätä kautta kuluttaa iskun energiaa johonkin joka ei ole syvällä oleva elintärkeä sisäelin.
+: Tässä ajatuksessa on varmasti jotain perää kun mietitään miksi kaksintaisteluissa rapierista tuli hyvinkin suosittu. Se oli nopea ja kevyt ase jolla oli pitkä ulottuvuus. Ja sillä tehty pisto oli vaarallinen. On hyvä tiedostaa että Spartan aikana keihäänpistoihin kuolleet jättivät suhteellisen siistin ruumiin. Viiltoja taas kuluu helposti useampia ja jälki on paljon karumpaa. Toki myös viilto on vaarallinen. Mutta mikään vamma ei ole ihmeellinen kerrastatappaja. Kinsleyn "Swordsmen of the British Empire" kertoi miten eräs sotilas selvisi hengissä siitä että häneltä lyötiin käsi kokonaan irti. Temppu on luonnollisesti vaarallinen, eikä missään nimessä pisto.

Mutta tästä päästään oikeastaan siihen varsinaiseen ongelmaan. Jos McBane oli hieno mies, niin miksi kun katsomme vaikka kenraali Custeria niin hän ei käyttänyt suoraa pistomiekkaa vaan sapelia? Muutoinkin kun katsotaan sotilaita, oli tavallista että pistomiekka varattiin kaksintaisteluihin mutta sotaan mennessä käyttöön otettiin raskaampia ja viiltävämpiä aseita. Olivatko he tyhmiä?

Tämä ei ole kovin uskottavaa. Viiltoaseissa on monia etuja. Muutamat ovat varsin pinnallisia. Voidaan ajatella että pistäminen vaatii enemmän ojentelua jota on hankalaa tehdä juoksuhaudoissa. Ja voidaan nähdä että pisto on helpompi iskeä syrjään. (Koska itsepuolustuksessa ja taistelussa on ikävä nyrkkisääntö jossa eteenpäin menevä voima on heikkoa sivuilta ja sivuille menevä voima on heikkoa vetämiselle ja työntämiselle. Pistossa jokainen suunta on syrjään ja viilloissa vain osa on "heikkoja linjoja" ja viiltoa vastaan voi joutua puskemaan ja pysäyttämään koko iskun.) Mutta kenties oleellisempaa on huomata että miekat itse asiassa jäivät tuliaseiden jalkoihin ja korvautuivat veitsillä joita on miellyttävämpi kantaa kuin miekkaa. (Mikä kyllä kieltämättä vaikuttaa jonkinlaiselta pyhäinhäväistykseltä ajatuksena. Mutta jos kokeilet kantaa pitkää miekkaa koko ajan mukana kiväärien ja muiden lisäksi, ajatus alkaa tuntumaan miellyttävältä, jotenkin. Kunhan se veitsi on siisti.)

Mainitsin jo Custerin. Enkä suinkaan vahingossa. Ratsuväki on klassisesti käyttänyt sapelia. Custerin aikaan syynä oli osittain ampuma-aseiden ongelmat. Niitä oli vielä vaikeaa ladata ja lähitaistelussa ammuttaessa ratsumies helposti ampuu toveriaankin. Miekka on hyvä ulottuvuuden kannalta. Mutta miksi ei pistomiekkaa? Kyllähän komealla rapierilla yltäisi miltei maahan asti! Miksi ihmeessä Custer käytti kevyttä sapeliaan ja miksi husaarit käyttivät esimerkiksi "Model 1840 Cavalry Saberia" (joka tunnettiin myös "wristbreaker saberiksi" koska se oli melko raskas ja tätä kautta massiivinen miekka sapeliksi). Syy on oikaestaan juuri siinä että McBane oli oikeassa. Ratsastajalla on kuitenkin jotain jota maan tasolla kaksintaistelijalla ei ole. Nimittäin hevonen. Hevonen lisää iskuun massaa ja inertiaa. Näin ollen pistomiekalla iskut mennä hujahtaisivat kahvaa myöten sisään ja tärkeintä olisi yrittää vetää sitä terää ulos. Tämänlaisessa tohinassa aseen menettäisi helposti. Sapeli taas on sellainen että sen kuin mennä viuhtoo menemään. Toki piston ja viillon eroja painotettiin.

Mutta sapelin kanssa noudatettiin esimerkiksi Philip Cooken ohjeita jotka hän kirjoitti kirjaan jonka otsikko kuulostaa veroviraston keksimältä "Regulations for the Instruction, Formation and Movements of the Cavalry". Hän suositteli että joukot harjoittelisivat erilaisia moulinetteja, joissa sapelia pyöritettiin. Hän suositteli että keskitytään torjuntoihin "should have confidence in his parries" Tästä huolimatta hän myös suosi pistoja melko paljon. "Cuts very often fail from the sabre turning enough to make the blow one with the flat; at best the wound is a generally drifting compared to those made by thrusts." McBanen totuus siis tiedettiin. Mutta silti käytettiin sapelia joka on painottunut viilto-ominaisuuksiin. Sen sijaan että oltaisiin otettu suora miekka jolla samalla metallimäärällä saataisiin pistettyä hieman pidemmälle. Edes pistonystävänä tunnettu Cooke tiedosti sen miksi ratsumiesten on kannattavaa käyttää sapelia.

Veriurista - ja siitä miten kolme terää on yksi terä

Jos katsotaan erilaisten kaksiteräisten miekkojen rakennetta, on tavallista että terän läpileikkaus on nelikulmio (diamond cross-section). Toki äärimmäisen littana nelikulmio. Tällöin terä on molemmista päistä terävä ja paksunee kohti terän keskikohtaa. Joskus näihin aseisiin on kuitenkin lisätty veriura (fuller), jolloin läpileikkaus ei enää olekaan neliömäinen. Tätä kutsutaan veriuraksi, ilmeisesti sen vuoksi että hyvin levinnyt ja globaali uskomus kertoo että tämä ura olisi terässä sen vuoksi että veri virtaisi sen kautta hyvin haavasta. Tämä ei kuitenkaan ole se oikea ja tosiasiallinen syy sille miksi näitä uria on rakennettu.

Helpoiten ymmärrettävä seikka on siinä, että veriuran kohdalla miekasta poistetaan terästä. Se keventää miekkaa ja vaikuttaa miekan tasapainopisteeseen ja muuhun vastaavaan. Hieman vaikeampaa on sen sijaan ymmärtää että veriura on itse asiassa myös rakennetta tukeva innovaatio. Tämä perustuu epäintuitiiviseen fysiikkaan. Perusperiaate on toki sen tyylinen että sitä on helppoa kokeilla kotonakin. Jos otat ohuen siivun pahvia, pidät sitä suorassa ja asetat sen reunan seinää vasten, pahvi taipuu melko pienellä voimalla. Jos taivutat tästä samasta pahvista U:n muotoisen, se taipuu paljon vaikeammin - kunhan vain se U:n muotoinen kaari on seinää vasten. Pyöreä vesapaperirullan jämäkartonki jonka O painetaan seinää vasten on sitten hyvin nasakka vaikka sekään ei ole mitään oleellisen kestävää pahvia. Sitä saa rutata kämmenselällä seinää vasten melko lujaa ennen kuin rakenne murtuu.

Onkin hieman yllättävää että veriura estää lappeensuuntaista taipumista. Se tekee aseesta jämäkämmän pistoille. Tätä tarkoitusta varten miekkoihin on käytetty myös sellaista muotoilua jossa ei olekaan tehty veriuraa, vaan aseen terää on hiottu siten että keskikohta on korkealla ja terät yhtä kaukana kuin muutoinkin. teräosat vain kaartuvat miekan keskustaa kohden. Näin syntyy terävänä alkavat ja ekspontenttikäyrää muistuttaen kaarevasti keskikohtaa lähenevän mallinen teräprofiili (hollow ground cross section).

Asiaa ei kuitenkaan ole jätetty tähän. Jos otetaan smallsword ja estoc -tyylisiä miekkoja, voidaan huomata että niissä on kolmikulmainen terä. Terät näissä miekoissa ovat hyvin usein kolmioita joiden kaikki kolme tasoa on kaareutettu (triangular hollow ground). Smallsword on kohtuullisen pieni yhden käden ase kun taas estoc on todella massiivisen pitkä piikki. Tätä ratkaisua on käytetty koska molempien aseiden viilto-ominaisuuksista ei ole oikeastaan juurikaan välitetty. Tämänlainen teräratkaisu ei johda hyvään leikkaavaan terään. Mutta se tarjoaa hyvän eston terän taipumiselle. Jos halutaan pistää vastustajaa, on hyvä muistaa että taipuisa pisto ei ole kovin haluttava. Tavoitteena on saada terä uppoamaan vastustajaan ja jos kärki taipuilee, se voi helposti vääntyä pois vahingoittamasta. On järkevää hakea painoonsa ja pituuteensa nähden mahdollisimman napakkaa ja taipumatonta terää nimenomaan pistoaseisiin. Tällöin ase ei kuitenkaan enää oikein mitenkään ole viiltoase.

Makaaberia pragmaattista strategiointia : Miten valitaan onko tarpeen viiltää vai pistää?

"This is the liver. The kidneys. The heart. This is a wound. The stomach will bleed and bleed. This is a kill. This is a kill. And the artery. This is a kill. You try it. Go ahead. ... Don't follow the blade on the rib. Very good! And the artery. Bleed 'm slow. Let them think about it for a while. Slow death. Good!"
("Gangs of New York")

Taistelutaidoissa viiltojen ja pistojen välinen ero herättää usein kiinnostusta. Ihmiset tiedostavat tässä vähintään sen verran, että niiden välillä on eroja. Kenties yhtenä syynä on se, että elokuvissa on tavallista että pistoja käytetään melko harvoin ja kun niitä käytetään ne johtavat automaattiseen ja nopeaan kuolemaan.

Pistojen ja viiltojen vertailu on siitä kätevää että vammojen kannalta asiaa voidaan lähestyä mekaanisesti. Vain se osa mikä on ihmisen sisällä ratkaisee. Muu osa aseesta sitten on vain sitä varten että se tekee jonkin asian helpommaksi. Näin samanmuotoinen ja yhtä syvä reikä ei välitä onko se tehty miekalla vai hilparilla. Samoin tikarinpisto ja yhtä syvä leveäkärkisen keihään pisto ovat yhtä pahoja. Näin tästä kaikesta voidaan riisua melko paljon muuttujia. Karkeasti sanoen vammojen analyysissä tarvitsee miettiä vain reiän kokoa ja paikkaa.

Tästä saadaan lähtökohta artikkelille joka ei varmasti makaaberiudessaan sovi herkemmille ihmisille. Jos koet olevasi sellainen, niin suosittelen että menet mielesi mukavaan paikkaan katsomaan kauniita perhosia. Sillä tässä tekstissä et niitä näe.

Ja tässä on olemassa karkea pääsääntö jonka voi kaivaa esille jo rooman ajoilta. Gladius on melko lyhyt ja siinä on pistokärki. Roomalaiset joukot suosivat pistoja. Mutta gladiuksella voi myös viiltää. Monikäyttöisyys olikin tarpeen. Dionysios Halikarnassolainen kuvaa suurteoksessaan "Roman Antiquities" roomalaisten legioonalaisten taistelustrategiaa seuraavasti "Holding their sword straight out, they would strike their opponents in the groin, pierce their sides, and drive their blows through their breasts into their vitals. And if they saw any of them keeping these parts of the body protected, they would cut the tendons of their knees or ankles and topple them to the ground roaring and biting their shields and uttering cries resembling the howling of wild beasts." Tätä ajatusta tukevat myös arkeologien löytämät roomalaisia vastaan taisteluissa kuolleiden luut. Monissa luissa näkyy viiltojälkiä.

Tästä saadaan nyrkkisääntö siitä että vitaaleihin elimiin pistetään kun taas tukikudosta on kannattavaa viiltää.
1: Ajattelevainen murhakone tiedostaakin että vain harva ihmisruumiin elintärkeistä elimistä on kovin syvällä ja näin pistot ovat hyvin tehokkaita. Kymmensenttinenkin pisto on tätä kautta hyvin vaarallinen. Itse asiassa liian läpimenevä reikä on vahingon kannalta tarpeeton. (Tilanne on tältä osin hieman sama kuin luoteja käyttävillä salamurhaajilla jotka eivät periaatteessa halua lainkaan ulostuloreikää koska se kertoo siitä että laukauksessa on ollut ylenmääräistä energiaa jonka voisi saattaa Newtonin fysiikan periaatteiden mukaisesti tuhoamaan elimistöä esimerkiksi sillä että luoti särkyisi elimistössä.) Toki tässä pistämisessä on huomioitava että luonto on suojannut monet elimet kiusallisilla esteillä. Aivoja suojaa kallo ja sydän ja keuhkot ovat kylkiluiden takana piilossa. Ja vain sydämeen ja aivoihin kohdistuvat vammat tappavat välittömästi. Moni vitaaliin elimeen törkätty vamma tappaa, mutta vasta verenvuodon ja pidemmän ajan jälkeen. Tämä voi olla kiusallista, koska tänä aikana vastustaja saattaa esimerkiksi yrittää sellaisia manööverejä että hän ei menekään hautaansa yksin. Siksi esimerkiksi gladiuksella pistettäessä voi olla kannattavaa pitää tikarin terää vaakasuorassa jotta se ujutatutuisi kylkiluiden välistä sen sijaan että ne hidastaisivat sen matkaa. Samoin jos pistää kylkiluiden alareunan kohdalta ja kääntää pistoa ylöspäin osua sydämeen. Ja jos pisto ei nouse tarpeeksi, se voi silti katkaista aortan tai alaonttolaskimon. Pistoilla on vaikeaa mennä kallon läpi joten kenties kannattavampi kohde on niskan yläosassa oleva ydinjatkos.
2: Toisaalta esimerkiksi lihaksiin kohdistuvat iskut harvoin ovat tappavia mutta niillä voidaan aiheuttaa verenvuotoa tai vammautumista. Jalkoihin haavoittuneen on vaikeaa pysyä hyvässä taisteluasennossa ja ryömiminen on hitaampi tapa väistellä tai edetä strategisesti. Sormiin kohdistuva viiltomainen isku ei ole kohteelle itsessään tappava, mutta se estää hänen aseidensa käyttöä tehokkaasti. Lisäksi joissain paikoissa verisuonet ovat melko lähellä joten niitä voidaan viiltää tehokkaasti. Monet tärkeät verisuonet ovat yllättävänkin pinnassa. Käsivarren ja kainalokuopan suuret verisuonet, samoin kuin reisivaltimot, ovat erittäin tappavia.
+: Toki kaikki ei ole näin yksinkertaista. Esimerkiksi vatsalihakset eivät itsessään ole vitaaleja elimiä mutta ne pitävät suolistoa kasassa joten niiden viiltely on hyvinkin vitaaleihin elimiin kohdistuvaa vahingontekoa. Toisaalta piston ja viillon välinen ero voi hämärtyä kaulan kohdalla. Suositeltu tapa on pistää ensin kaulan läpi ja sitten työntää ase eteenpäin ulos jolloin proseduurissa on sekä piston että viillon ominaisuuksia.

Toisaalta roomalaisten käyttämästä strategiasta saadaan toinenkin huomio : kilpien kanssa jonossa pistoja on käytetty enemmän ja jos muodostelmaan on tullut rikkoontumisia on saatu tilaa myös viiltojen käyttöön. Muodostelmassa on yksinkertaisempaa pistää koska tilaa sivusuuntaisiin liikkeisiin ei ole. Viillot vaativat helposti enemmän tilaa.

Mutta tämän lisäksi on eleganssi. Jos mietimme vaikkapa kaksintaisteluja joita on tehty rapiirilla tai smallswordilla voidaan huomata että ne ovat pistoaseita. Osittain taustalla on strategisia etuja. Mutta toisaalta mielikuvissa on ollut että viiltely on astetta barbaarisempaa. Tämä on ymmärrettävissä sitä kautta että viilloilla surmaaminen on sotkuisempaa. Pisto joka aikaansaa sisäistä verenvuotoa tappaa toki aivan yhtä banaalisti. (Ja se on myös taatusti uhrilleen kauhea tapa lähteä.) Mutta kun veri pysyy siistimmin elimistön onteloissa se on ikään kuin sivistyneempää. ("Live fast, die young, leave a pretty corpse.")

Nämä pistokeskittyneet suuntaukset kertovat kuitenkin uuden asian pistoista. Vaikka pistot kohdistuivat tärkeisiin elimiin ei rapiirinkaan kanssa joka ikinen kerta tai edes yleensä kuoltu nopeasti. Pisto ei välttämättä osu vaikka tavoiteltuun jaloon sydämeen ja tappaa hitaammin. Ja tänä aikana toinen on voinut kostaa. ; Pistojen kohdalla onkin hyvä huomata että joskus ihmistä pistetään melko mitättömän oloisesti kerran ja hän kuolee. Joskus heitä pistetään kolme kertaa ja he juoksevat pakoon. Ja joskus heitä pistetään useita kymmeniä kertoja ja he jäävät sairaalahoidon jälkeen henkiin, selviten verenhukalla ja melko vähäisillä pysyvillä vammoilla, ja elävät tunnistamaan murhayrittäjänsä. Syynä on se että piston on paitsi osuttava niin myös osuttava sopivaan paikkaan.

Ja koska taistelu raperin tai smallswordin kanssa on leimallisesti pistämistä on tämä viive oleellinen huomioida. ; Yksin taistellessa korostuu se että pistoaseiden kanssa piston päätteeksi oma ase on toisen sisällä. Silloin sen käsittely on hidasta ja vaikeaa. (Pistoa ei kannatakaan väkisin tunkea jotta se ei juuttuisi luiden väliin tai vastaavaan jolloin sen kiskominen vaatisi enemmän voimaa. Muta vaikka pisto olisi löyhempikin ja vain lihassa, niin se olisi kuitenkin teknisesesti pitkä piikki joka on kiinni siinä lihassa.) Tämä synnyttää ikävää viivettä. Jotta asetta voi käyttää tehokkaasti se joudutaan ensin ottamaan ulos ruumiista. Tämä hetken heikkous on luonnollisesti epämieluisaa joten kaksintaistelijat ratkaisivat ongelmaa eri tavoin. Osa koulukunnista painotti sitä että piston jälkeen välittömästi palataan ja etäännytään vastustajasta. Ja aggressiivisemmat sitten ajoivat koko miekkansa toisen läpi jotta etäisyys olisi niin pieni että pitkää pistoasetta ei voida käyttää tehokkaasti. Tällöin asia muuntuu painiksi jossa oleellista on se, että vastustajalla on jo miekka itsensä läpi tungettuna.

Miksi muskettisotureilla ei ollut buckleria?

Jos seuraa televisiosta vaikka muskettisotureiden seikkailuja, voi huomata että he käyttävät pistomiekkoja. Tämän lisäksi heillä saattaa nähdä vasemman käden asetta. Joka on yleensä joko viitta tai tikari. Sen sijaan heillä ei näy buckleria, pientä kilpeä. Yksityiskohta voisi olla merkityksetön, mutta todellinenkin historia näyttää heijastavan täsmälleen samaa. Varhaisin säilynyt miekkailumanuaali, I.33, käsittelee yhdenkädenmiekan ja kupurakilven yhdistelmää. Buckler oli suosittu hyvin pitkään. Mutta renessanssiajalla tyypillistä oli että vasemman käden aseeksi valittiin ns. main-gauche. Joka on tikari.

Tästä trendistä voi tietysti syyttää vaikkapa muotia. Muoti vaikuttaa aina jonkin verran asemieltymyksiin ; Esimerkiksi smallsword ei ole ylivoimainen miekkailuase, mutta kun muodissa oli että "herrasmies ei hikoile", oli muodikasta kantaa kevyempää aseistusta. Mutta nähdäkseni tässä ei ole kysymys tästä. ; Kysymys ei ole siitä että tikari olisi erityisen paljon parempi kuin bucker, ainakaan aina. Kysymys on nähdäkseni taistelun kontekstista. Oman näkemykseni mukaan on selitys miksi bucker oli aiemmin suositumpi kuin tikari ja miksi tikari oli suositumpi myöhemmin.

Nähdäkseni kysymys on siitä miten torjunta tapahtuu.
* Jokainen bucklerin kanssa toiminut tietää että se ei pysäytä iskua vaan enemmänkin siirtää sitä syrjään. Pelkällä kilvellä torjuessa seurauksena on joko kilven reunaa tai pintaa pitkin liukuminen. Tämä siirtää hyökkäyslinjaa pois, ja hoitaa jossain määrin yksinkin sen pääfunktion että vihollisen ase ei osu itseen. Mutta jos halutaan vastapuolen aseen hallintaa, on kilven tueksi asetettava oma ase. Silloin kilven avulla saadaan ikään kuin kaapattua "suuremmalta mahdollisuuksien alueelta" tulevia hyökkäyksiä niin että vihollisen ase liukuu oman aseen käsiteltäväksi. Näin varsinainen kontrolli tapahtuu samaan tapaan kuin yhdenkin käden aseilla. Eli vihollisen miekan teräosaa siirretään oman miekan kahva-alueen avulla syrjään ja raivataan tilaa oman miekan kärjelle.
* Tikarin kohdalla taas renessanssiajan tikareissa on tyypillisesti koko suunnilleen sama kuin bucklerissa. Mutta näissä tikareissa on väisti. Joko palkki tai jopa ulospäin kaartuva U -mallinen väisti. Torjuessa vihollisen terää, aseiden kontakti siirtyy terän ja väistin liitoskohtaan. Ja tästä sitä pystyy siirtämään syrjään ilman että toista asetta tarvitaan tukena. Näin vihollisen pitkä terä voidaan siirtää syrjään omalla tikarilla samalla kun oma miekka pysyy täysin vapaana niin että sillä voi yrittää pistää vastustajaa. (Jolla on toki ikävä kyllä omakin tikari torjuntaa varten.)

Tällä erilaisella profiililla on väliä. Sillä vaikka jo I.33 piti sisällään pistoja, rapiiri on lähes täysin pistoase. Bucklerilla on helpompi ottaa vastaan viiltotyylisiä iskuja kuin pistoja. Toinen merkittävä muutos on siinä että pistot ovat, paitsi nopeita ja muuten kenkkuja, niin niiden torjuminen itse asiassa vaatii vähemmän voimaa. Pitkä rapiiri on helppo siirtää syrjään ilman kovin suurta voimaa. (Kunhan sen vain ensin saa kiinni ja osaa toimia oikeaan suuntaan oikealla tavalla.) Joten torjunta on aivan järkevää tehdä tavalla joka ei sido molempia käsiä prosessiin. (Ja toki tikari on itsessäänkin ase, joten se tarjoaa mahdollisuuden tehdä myös iskuja. Mikä ei tosin selittäisi sitä miksi niihin ei ole siirrytty jo aiemmin. Buckler on selvästi ollut hyvin hyödyllinen, koska sitä on suosittu jopa silloin kun se on ollut epämuodikasta ja swashbucklerit halveksuttavia riidanhaastajia..)

Roolipelisynti ; eli sotanuijan ja miekan vertailua

Aseisiin liittyy paljon mieltymyksiä. Tämän voi nähdä elokuvissa ja roolipeleissä, joissa molemmissa hahmot preferoivat tiettyä asetta. Ja näitä sitten tavallaan pidetään samanarvoisina miltei kaikissa konteksteissa. Näin asevalinta korostaa lähinnä hahmon tyyliä. Se on vähän kuin pukeutuminen. (Paitsi että roolipeleissä panssarin luonne oikeasti vaikuttaa.)

Kuitenkin aseissa on eroja. Otan tästä törkeästi esimerkiksi vertailun jossa vertaillaan yhden käden miekkaa (arming sword) ja sotanuijaa (mace). Otin tämän esille lähinnä ärsyynnyttyäni pelattuani Dungeons & Dragonsin uudehkoa versiota jossa miekka ja sotanuija tekevät suunnilleen samanlaista vahinkoa. Mutta sitten epäkuolleilla ja muilla yleisillä hirviöillä on syvää kestoa pisto- ja viiltoaseita vastaan. Ja sitten teräaseet eivät saa hirveitä bonuksia muualla. Joten käytännössä sotanuija ja miekka olisivat yhtä tehokkaita aseita, mutta sotanuija olisi kaiken kaikkiaan kätevämpi koska se toimii useammassa eri tilanteessa. (This is outrage! Koskaan ei ole Pyhiä Arvojani näin loukattu!)

Jos näiden aseiden käytettävyyttä verrataan, voidaan huomata että niissä on paljon samaa. Molempia käytetään yhdellä kädellä. Ja ne ovat aseita joita voi kantaa mukana aina. Kuitenkin miekka on tässäkohden ylivertainen. Se on suhteellisen litteä ja sen  paino on lähellä kädensijaa joten sitä voi kantaa vyöllä mukavasti. Se ei heilu ja pyöri ikävästi. Ja sen saa vedettyä esille kätevästi. Sotanuija on sen sijaan viheliäinen. Jos sen sitaisee kahvapäästä vyölle - joka ei edes ole yhtä helppoa kuin miekassa jossa väisti tekee siitä vyölle ripustettavan - se roikkuu ja pyörii ja hakkaa mennessään ikävästi jalkoihin. Toisinpäin laitettuna vyössä taas on epämääräinen pallo ja tässä asennossa asetta on hyvin hankala ottaa käyttöön. (Vaikka sotanuija on aseena lyhyt, se on minusta vain juuri ja juuri sidearm, se on "mukanakannettavuuden rajoilla".)

Miekalla on valtavan paljon etuja jos sitä verrataan nuijaan. Ja ne kaikki korostuvat jos vastassa on panssaroimaton vihollinen.
1: Miekka on selkeästi pidempi. Koska nuijassa painoa on keskitetty pallon muotoon, siitä tulee yllättävän painava yllättävän nopeasti. Näin aseesta ei voi tehdä kovin suurta jotta siitä ei tulisi liian painava käytettäväksi. Tämä näkyy helposti aseen pituudessa.
2: Miekan tasapainopiste on lähellä kahvaa joten sen liikuttelu on ripeää. Nuijalla taas painopiste on päässä ja se tekee siitä hitaamman.
3: Nuijalla tappaminen on itse asiassa hyvin vaikeaa. Sillä pitää lyödä päähän tai niskan puolella selkärankaan. Muutoin se lähinnä murskaa raajoja tai selkärankaa. Miekalla tappamisessa on enemmän variaatiota. Hyvin moneen paikkaan tehdyt iskut voivat vahingoittaa sisäelimiä tai avata suuria verisuonia. (Näihin ei toki kuolla välittömästi, mutta kuollaan. Ja toisaalta kyllähän sitä voi aina hakata vihollisen liikuntakyvyttömäksi ja tappaa tämän sen jälkeen. Tähän vain menee enemmän aikaa.)

Systeeminvartija on
sheriffin työ.
sheriffi hippiä
piikkipampulla lyö.

Panssarointi sitten muuttaa asiaa huomattavasti. Viilto-ominaisuudet saa estettyä kaikista tehokkaimmin. Ja mace onkin sota-ase. Toinen mikä on huomattava, on se että erilaiset poliisiviranomaiset ovat kaikkialla käyttäneet jotain pampun, metallipampun tai sotanuijan kaltaisia välineitä. Lainvalvontaan tämänlaatuinen ratkaisu onkin ollut perusteltu ja mainio ; Ja syy on juuri se, että heidän tehtävänään on ollut rikollisten kiinniottaminen. Ei tappaminen. (Hirttopuuhun on pitänyt jäädä edes jotain.) Miekka on letaali ase verrattuna pamppuihin ja nuijiin.

Tämänlaisia yksityiskohtia voisi toivoa roolipeleihin asti. Siitä huolimatta, että ne ovat "vain pelejä" eivätkä oikeasti mitään realismisimulaatioita.

Mihin käsi?

Silloin kun miekkaa käytetään kahdella kädellä ei ihmisen mielipolo aprikoi mihin laittaa vasen käsi. (Tähän on itse asiassa vaihtoehtoja, mutta intuitio antaa niistä sen yhden.) Kahden aseen kanssa ja aseen ja kilven kanssa vasen käsi ei myöskään ole haaste. Jos kädessä on jotain, sitä ikään kuin luonnostaan pitää edessä jolloin esimerkiksi bucklerilla on kätevä suojata itseä, avata itselle hyökkäyslinjoja tai lyödä. Yhden aseen kanssa sitten näkyy monenlaista. Osa pitää kättä luonnostaan edessä. Ja itselleni tyypillistä on se, että haluan pitää "luonnostani" vasemman käden selän takana. (Monista tämänlainen on "ankward".)

Tähän haasteeseen on, luonnollisesti, oikea tapa ja väärä tapa. Mutta vastaaminen on tästä huolimatta hieman erikoista. Sillä vastaus ei ole konsistentti. Oikea tapa vaihtuu tyylilajin mukana. Mutta näihin ratkaisuihin on hyviä syitä.
1: Jos otamme Fiore dei Liberin lähtökohdaksi, on miekkaa yhdellä kädellä käsiteltäessä vasen käsi hyvä pitää edessä, ei toki ojossa vaan kyljellä. Tästä käsi saadaan nopeasti erilaisiin lukko -otteisiin. Käsi selän takana on hidas tämänlaiseen.
2: Toisaalta taas smallsword -tyylisissä ratkaisuissa on tavallista, että kättä käytetään selän takana. Tällöin käsi peräti pistojen aikana "heitetään taakse" ikään kuin vastapainoksi. Tätä perustellaan sillä että kun käsi on takana, ihminen on helposti sivuttain. Kylki edellä hän on pienempi maali kuin vatsa edellä. Ja kun käsi on takana tämä käsi ei ole maalitauluna joten vastapuolella on vähemmän paikkoja johon lyödä, jolloin tämän toimintaa on helpompi ennakoida.
+: Myös erilaiset sekasikiömallit ovat tavallisia ; Hans Talhofferin messerissä käsi on perusasennossa nimenomaan selän takana. Käsi otetaan käyttöön vasta kun ollaan teräkontaktissa ja jos tarvetta on.

Kaikki tavat ovat perusteltuja. Mutta ne kertovat laajemmasta kuin mieltymyksestä tässä yhdessä asiassa. Kokonaisuus painaa melko paljon. Karkeasti ottaen takana on huomio siitä että jos sinulla on yhden käden ase, kamppailu on aina epäsymmetristä. Ase on yleensä oikealla puolella, joten tälle puolelle ulotut tekemään paljon hyökkäyksiä. Etäisyyspeli vasemmalla puolella on aivan erilainen. Kun vasen puoli on erilainen kuin oikea, syntyy tilanne jossa tätä sitten käsitellään jotenkin. Ja tapoja on useita.
1: Pistomiekkatyylisessä ratkaisussa, kuten smallswordin kanssa on helpointa korostaa piston pituutta. Tasapainon ja ulottuvuuden vuoksi on parasta pitää kylki vastapuolta kohti. Kun asekäsi ja asekäden jalka on koko ajan eteenpäin, kohti vihollista, on luontevaa että oma ruumis on pieni maali.
2: Jos taas haluaa harjoittaa tehokkaita viiltoja tai iskuja, on hyödyllistä käyttää lantion kääntämistä. Tällöin askel puolelta toiselle on hyvin hyödyllinen. Jalat kääntävät myös torsoa, joten olisi hassua pitää kättä takana. On luontevampaa pitää kättä edempänä, mutta ei toki ojossa maalitauluna, ja lähteä tästä erilaisiin lukko-otteisiin. Ja koska ideana on se, että astuessasi eteenpäin astut lähemmäs, etäisyysepäsymmetrian tuomia ongelmia on käsitelty.
+: Toki tämä on vain nyrkkisääntö. Esimerkiksi monissa sapelityyleissä näyttää siltä että tässä ollaan kovin "yksi kylki vihollista päin" vaikka kyseessä on hyvin vahvasti viiltoase. Käsi on tällöin asiaankuuluvasti kuitenkin takana. Eli kokonaisuus painaa tässäkin tapauksessa. Kun tekee askellusratkaisun, tulee sitoneeksi monta muuta asiaa samalla. Kaikki liittyvät kaikkeen. Ja siksi on hyviä ja huonoja tapoja, vaikka kaikenlaista sitten käytetäänkin jossain kontekstissa.

Kysymys on siis siitä keskittyykö minkälaatuiseen hyökkäysrepertuaariin. Ja toki asia riippuu myös hieman siitä mitä vastapuolella on käytössä. Hyvä nyrkkisääntö löytyy sinivalkoisesta mustavalkoisesta Suomen Armeijan vanhasta lähitaistelukoulutuselokuvasta. Siinä lapion kanssa opastetaan nerokkaasti, että jos vastapuolella ei ole aseita, on syytä pitää asetta perustilassa kaukana vihollisesta, jotta hän ei voi napata sitä. Ase on siis lähellä vihollista vain silloin kun tätä on tarkoitus lyödä. Jos vastapuolella on kivääri jolla tämä yrittää pistää, on oleellisempaa pitää asetta reilusti edessä ojollaan koska siitä pääsee hyvin torjumaan ja vastahyökkäämään.

Hyökkäyksen fysiikasta.

Tätä lukiessa on muistettava että miekkailu on kehitetty taistelukäyttöön. Se ei ole itsepuolustusta nykyiseen tapaan. Sen pohjimmainen tavoite on ollut voittaa vihollinen, ei niinkään saattaa tätä vaarattomaksi. (Toki eräissä keskiaikaisissa miekkailukoodekseissa on jopa tekniikoita siihen, kuinka "phesant" eli lantsari/maajussi tulisi ryöstää, jos herrasmiehellä sattuu olemaan pakottavaa rahan tarvetta. Mutta ei tästä enempää..)

Kun käytetään miekkaa, on olemassa kolme tapaa hyökätä. On iskeminen(engl. cutting), viiltäminen(engl. slashing) ja pistäminen(engl. thrusting). Niiden kaikkien tehot perustuvat ajatukseen siitä, että miekan ja lyöjän massa saavat voimaa liikkeen nopeudesta ja kun tämä jaetaan mahdollsimman pienelle alueelle, saadaan aikaan mahdollisimman suuri paine. Koska fysiikan energian säilymislain mukaan energian määrä säilyy (ellei sitten muutu aineeksi, mikä ei ole normaalioloissa [ironic] "kovin tavallista".) tuo paine tekee sitten vaikutuksia osumiskohdassa.

1: Iskut ovat miekan teräosalla tehtäviä lyöntejä. Niiden teho perustuu impaktiin, eli miekan liikevoimaan joka jakautuu terävyyden vuoksi pienelle alueelle aikaansaaden hajottavan vaikutuksen. Yleensä iskut tehdään melko kärkiosalla, koska siihen saadaan kovin nopeus. Iskemiseen saa paljon tehoja, ja kun kohdetta isketään sopivasti, tämä ei ns. "jatka toimintaansa häviön jälkeen."
2: Viillot ovat miekan teräosalla tehtyjä lyöntejä, joissa teho perustuu hankausvoimaan: Miekan terää vedetään tai työnnetään kohteessa kiinni, jolloin syntyy kuin sahaava vaikutus. Viiltojen ongelmana on usein se, että niihin ei saada yhtä paljoa voimaa kuin iskuihin. Haavoittunut vihollinen toki voisi kuolla tekniikan johdosta, mutta tekee tämän vasta vaikkapa minuuttien jälkeen. Tämä taas voisi "keskiaikaisissa olosuhteissa" olla "jonkinlainen ongelma".
3: Pistot ovat nopeita miekan kärjellä tehtäviä lyöntejä , joissa koko miekka iskeytyy kärjen suuntaisesti. Keskiaikainen miekkamestari Fillipo Vadi kehui niitä nopeimmiksi hyökkäyksiksi joita miekalla voi tehdä. Pistojen tekeminen ei vaadi paljoa voimaa, koska impakti jakautuu silloin minimialueelle. Pistoja on erityisen vaikea väistää, koska ne yleensä kohdistetaan keskilinjalle. Sen sijaan niiden pois siirtäminen erilaisilla torjumismekanismeilla ei vaadi kovin paljoa voimaa. Syynä tähän on se, että pistämisessä ei saada yhtä paljon heilautuksen tai massan avulla saatavaa voimaa kuin esimerkiksi iskuissa. (Viikatteen tai hakun kaltaisessa liikkeessä pistoon saataisiin lisätehoja lantiosta tehokkaammin. Miekalla tätä etua ei ole.) Pistojen kenties hienoin piirre on kuitenkin se, että ne saa erityisen helposti muutettua iskuiksi tai viilloiksi. Lisäksi pisto joka osuu luuhun helposti pysäyttää kohteen. Toisaalta pistoissa on se ikävä piirre, että niiden vetäminen pois voi olla ongelmallista: Kun terä on reiässä, sen pois vetämienen aikaansaa alipainetta joka ikään kuin vetää pois otettaessa terää takaisin. (Ja liha joustavana imeytyy tähän helposti) Tämä voisi periaatteessa johtaa juuttumisiin. Koska nykyään ei oikeita ihmisiä piestä, harjoituksissa tuskin tulee vaikeuksia tämän ilmiön vuoksi.

Lisäksi on tietysti erilaisia pommelilla tehtäviä iskuja, jotka perustuvat murskaamisvaikutukseen. Näissä ideana on yleensä se, että kohde herpaantuu jotta tätä päästään lyömään kunnolla. Jos puhutaan kypärää käyttävästä vastustajasta, muunlaiset iskut eivät toimi pään alueelle. Iskut kimmahtavat pois ja korkeintaan lastuavat metallihattua, viiltely naarmuttaa vain sen pintaa ja pistäminen ei vain oikein toimi vaan iskun suunta siirtyy syrjään. (Sen vuoksi keskiaikaisissa hilpareissakin on kolmenlaisia osia: Pistävä kärki ja viiltävä kirveenmuotoinen terä ovat käteviä, mutta kun puhtaan kypäröidyn vastustajan tainnuttamisesta, kannattaa kirveenterän toisella puolella olla vasaran mallinen osa.)

Kerron vielä hieman tarkemmin iskun ja viillon eroista:

Se, mitä käyttää missäkin tilanteessa on tärkeää. Tätä on helpohko kuvata halon hakkuulla:
Kun lyöt halkoa syiden suuntaan, sen saa halkaistua kirveellä. Tälläinen vertautuu iskemiseen: Vaikka puu on kova, se on tähän suuntaan hauras koska puun syyt joustavat sivusuuntaan, eivät pitkittäin. Sivusuunnassa syyt suojaavat puuta tehokkaasti, eikä sitä saada mitenkään rikki iskulla: Kirves rikkoo toki joitain puun syitä, mutta tämän jälkeen osa syistä taittuu ja loput vain taipuvat, eikä halko mene hajalle helposti. Tällöin on helpompaa tarttua sahaan, jonka edestakainen liike taas vertautuu viiltämiseen. Viiltämisen tehon ja sopivuustason voi katsoa vaikka tomaattia leikatessa : Kun tomaatti on pehmeä, sen iskeminen ei johda hyviin tuloksiin: Iskun tuottama paine kun jakautuu koko nestealalle. Siksi pieni viiltävä liike halkaisee tomaatin todella helposti ja tarkasti.

Tästä päästäänkin sellaiseen sääntöön, että jos
1: isketään, lyödään sellaisiin kehon alueisiin, jotka ovat kovia. Tämä tarkoittaa sitä että päähän ja yläruumiiseen kannattaa nimen omaan iskeä. Sen sijaan pehmeisiin osiin kannattaa iskeä vain, jos vihollisella on liikesuuntaa sitä vastaan.
2: viilletään joustaviin alueisiin. Esimerkiksi kallon viiltäminen tuottaa vain pintahaavoja. Ei kohde niistä tietenkään pitäisi, mutta ne eivät uhkaa tämän henkeä. Viillot suoritetaan yleensä alaruumiiseen tai kaulan alueelle tai raajojen nivelkohtiin.
3: pistetään sellaiseen kohtaan (1) mistä isku menee läpi. Tämä on toimivaa etenkin pitkillä aseilla painon ja liikevoiman vuoksi (2) missä on jokin heikko paikka kuten tärkeä elin, joka taas toimii paremmin lyhyemmillä aseilla painon vuoksi. Silloin kun kyseessä ovat haarniskoidut vastustajat, pistojen merkitys korostuu koska et voi esimerkiksi viiltää tai iskeä kainalokuoppaan tai muihin haarniskan reikiin. Käytännössä haarniskoimattomia vihollisia kannattaa pistää kaikkialle muualle paitsi kallon alueelle. (Yläruumiissa kylkiluut eivät tarjoa yhtenäistä suojaa, siinä on rakoja.)

Näiden päälle kannattaa aina muistaa huolellisuus suoritteessa: Kun isketään, isku ei saa yhtään väristä tai tulla vinossa. Syykin tähän on selvä: Vieressä olevaan kuvaan olen laittanut ensimmäiseksi tilanteen, jossa pintaa lyödään suoraan terällä. Tällöin se kiilautuu syvälle, koska isku jakautuu pienelle alalle. Kun taas isketään lappeella, isku on laakea, koska se jakautuu laajalle alueelle. Kun taas isketään huolimattomasti kuten alimmassa kohdassa, isku jakautuu silti melko suurelle alueelle. Usein puhutaankin miekan terävyydestä ja miekkailuun tottumattomia se tuntuu kovasti kiinnostavan. (Usein kuultu kysymys on että "onko se terävä" ja terää pitää kosketella käsin. Tämä viimeisin erikoisuus on kokemusteni mukaan etenkin miesten ongelma. Naiset ja miehet tuntuvat tarkastelevan miekkoja eri tavoilla. Sitä onko tämä ero kulttuurin vai synnynnäisen luonteen seurausta en osaa arvioida.) Terävyydellä on väliä kuitenkin vain yhdistettynä hyvään iskutekniikkaan. Tämä tarkoittaa sitä että iskujen - ja viiltojenkin on aina oltava suoria. Tämä tarkoittaa sitä, että miekkaa saadaan lyödä kaarevissakin iskuissa, kunhan "iskun kaaren muodostama levy" on yhtenevä terän suunnan kanssa. Jos isku on vinossa terään nähden, terävä miekka menettää tehoavuutensa. Siksi esimerkiksi tameshigirissä eli japanilaisessa miekkailuharjoittelussa, jossa pilkotaan rullalle käännettyjä ja kasteltuja bambumattoja (koska se kuuleman mukaan muistuttaa paljon ihmiskehon tapaa suhtautua iskuun) on tärkeää sekä hyvä miekka että hyvä tekniikka. Ilman toista ei kunnolla tule toimivaa tehoa. (Etenkin, jos vikaa on jälkimmäisessä. Tekniikka on näistä kahdesta tärkeämpi. Eurooppalainen miekka hyvällä tekniikalla on aivan riittävän terävä - vaikka ne ovatkin esimerkiksi moniin katanoihin verrattuna tylsiä. On tärkeää että iskee, eikä sen sijaan niinkään sivalla. Sivaltaminen lähtee enemmän ranteesta ja siihen ei saa silloin niin paljon omaa painoa taakse. Toki sivaltamisessa iskut ovat nopeampia kuin iskemisessä, mutta eivät tarpeeksi paljon. Kun isketään, lyödään sekä miekan massalla että omalla massalla ja kun sivalletaan käytetään ainoastaan miekan omaa painoa. Tämän ymmärtäminen on tärkeää.)

Miekkaa voi toki siirtää asennosta toiseen muutoinkin, eli terän ei aina tarvitse olla iskun suuntaan. Mutta silloin kun miekka kulkee kohteessa, se ei värise, ei muuta suuntaansa eikä osu vinossa - olipa kyseessä sitten minkä tyyppinen tahansa hyökkäys. Kun lisäksi käytetään oikeanlaisia tekniikoita oikeassa paikassa oikeaan aikaan, niin "kyllä se siitä".