Oletteko mahdollisesti tosissanne?

"If theism were true, you'd know it."
("ex apologist", "Non-Trivial Counterpossible Monday")

Massimo Pigliucci on kommentoinut Alvin Plantingan näkemyksiä. Hän nostaa esille monia puutteita ja vetää niistä sen johtopäätöksen jonka moni muukin vetää. "I keep hearing that Notre Dame philosopher and theologian Alvin Plantinga is a really smart guy, capable of powerfully subtle arguments about theism and Christianity. But every time I look, I am dismayed by what I see. If this is the best that theology can do, theology is in big trouble." Plantingan näkemysten kritiikki on nykyään sen verran tunnettua, että se tavallaan yleistyy laajemminkin teismin rationaalisuutta ja jumalatodistuksia käsittelevän teologian kriisiksi. Kun Plantingaa kehutaan paljon, mutta hänen argumenttiensa puutteet ovat tunnettuja ja melko selviä, herää teistien kehyvasta hypestä ikään kuin luonteva reaktio siihen, että jos tämä on parasta mihin kykenette, niin ei mene hyvin koko oppialalla.

Otan tätä blogausta varten kuitenkin yhden pienen yksityiskohdan. (En näe tarpeelliseksi toistaa Pigliuccin argumentteja kun ne voi lukea linkin takaa.) "The first question was based on recent surveys that put the proportion of atheists among academic philosophers at around 62%, slightly above what it is for scientists (it varies from sub-discipline to sub-discipline, too). Plantinga concedes that this is problematic for theism, considering that philosophers are the ones who are most familiar with all the arguments for and against the theistic position." Plantinga siirsi puheen todistustaakan siirtämiseen. Mutta tässä on hänen kannaltaan syvä ongelma. (Sellainen jota Pigliucci ei tuonut esille.)

Nimittäin se, mihin Plantingan kannattama warrant ja sensus divinitatis johtavat. Plantingan warrant tarkoittaa sitä että ihmisen järki on luotettavaa. Ja sensus divinitatis tarkoittaa sitä että Jumalakysymys on ihmisen järjen alueella. Siitä miten tämä jumala-aisti toimii on tietysti useita eri versioita ja laajasti ottaen kysymys voi olla jotain joka muistuttaa "muistamista", eli ikään kuin palattaisiin muistiin Jumalan kohtaamisesta joka on tehty ennen syntymää. Tai sitten siinä ollaan ihan konkreettisesti tekemisissä Jumalan kanssa siten että jonkinlaienen Jumalareseptori ottaa vastaan Jumalallisia kohtaamisyksiköitä.

Ja kun tätä mallia katsotaan uskonnolliseen vakaumukseen, on ihmisten teistinen käytös hyvin erilaista kuin mitä näistä malleista voisi ennustaa. Meille opetetaan että uskominen on (1) Joko jotain johon kasvetaan ja opitaan. Tässä järjellä ja kokemuksella olisi prosessissa tärkeä osa. (2) Uskonto on ikään kuin synnynnäistä ja homo religiosus olisi ikään kuin perusviritetty teisti.

Kuitenkin kun uskonnon psykologiaa tutkitaan, sitä vaivaa intuitiivisuus. Intuitiivisuus joka ei mahdu kumpaankaan malliin. : Epiphenom -blogi tarjoaa tähän psykologisiin tutkimuksiin viittaavan haarukan ; Uskonto ja yliluonnolliset konseptit pitää erikseen opettaa lapsille, mutta jos olet syvällinen ja taitava ajattelija, todennäköisemmin menetät uskosi. ; Lapset pitää viedä pyhäkouluun koska muuten he eivät opi uskovaisiksi. Mutta liika ajattelu on selvästi ongelma. Uskonto on siis helposti opittava, mutta ei kovin syvällinen. Ja tämä ei sovi Plantingan jumalamalliin. Tämä on hyvin syvä ongelma kaikille niille Jumalanäkemyksille joissa korostetaan sitä että Jumala on luonut ihmiselle järjen jotta hän tuntisi Jumalan, käyttäisi järkeään ja oppisi Jumalasta yhä lisää ja yhä syvemmin.

Tästä päästään siihen miksi laitoin aivan alkuun sen omituisen sitaatin.

Sen ensimmäinen iteraatio voisi olla se, että se on a posteriori argumentti joka käytännössä falsifioi sen hyvin tietynlaisen (partikulaarin) Jumalan jota Plantinga kannattaa. Se ei ole suoraan ateistinen, mutta se sanoo että jos Jumalasi on tuon laatuinen, se ei ole vakavasti rationaalisena otettavan ihmisen Jumalanäkemys.

Se on hyvin yleinen Jumalan olemassaolon kieltämisperinteeseen osuva ateistinen argumentti. Se voidaan muotoilla laajemmin. Tavalla jossa Plantingan warrant on vain yhdenlaatuinen esimerkki. Sama kaava siis toimii astetta laajemmin. Mikä tahansa argumentti joka yrittää kumota Jumalan olemassaolon viittaamalla maailmassa oleviin faktoihin voidaan tiivistää samaan ideaan. (Riippumatta siitä onko kumousyritys maailmassa oleva kärsimys, evoluutioteorian paikkaansapitäminen, mieli-ruumis -dualismin epäonnistuminen mielenfilosofiassa...) Niiden kaikkien rakenne tiivistyy seuraavaan:

P1: Jos Jumala on olemassa, havaitsisimme asian X.
P2: X ei ole se mitä havaitaan
J: Siis Jumala ei ole olemassa.

Argumenttirakenne tämänlaisessa on modus tollens -deduktio. Se on loogisesti täysin validia argumentointia. Jos premissit pitävät paikkaansa, johtopäätös on tosi. William Lane Craig on käyttänyt tämänlaisen rakenteen kumoamiseen erikoista strategiaa. Hän on luonut erikoisen Jumalakonseptin jossa ytimessä on se, että Jumala on määritelty olennoksi joka on sellainen että jos se voi olla olemassa, se myös on olemassa (necessary being). Ja tässä mielessä alkuun laittamani lainaus muuttaa luonnettaan.

Kun tätä sovelletaan a posteriori -argumentteihin ensimmäinen premissi, eli ehtoja määrittelevä premissi, viittaa asioiden mahdollisuuteen ja mahdottomuuteen. (1) Ja jos tässä viitataan tilastolliseen mahdollisuuteen jossa punnitaan eri vaihtoehtoja, niin silloin olisi olemassa mahdollinen maailma jossa tämä Jumalamahdollisuus toteutuu. Ja näin ollen Jumala olisi olemassa. Ja näin ollen itse premissi 1 kumoutuisi. (2) Mutta jos tämä mahdollisuus kiistetään, niin siinä tapauksessa päätetään a priorisesti että Jumalaa ei ole ja päätelmä on kehäpäätelmä. Jos johtopäätös on jotain joka on sisäytetty oletuksiin ei kyseessä ole aito johtopäätös.

Asian voisi palauttaa "kikkailevasti" Sanoa että pitää ajatella mahdollisuutta että kenties Jumala ei ylipäätään ole mahdollinen missään mahdollisessa maailmassa. Mahdollisuus kun voidaan määritellä joksikin joka on muutakin kuin "mitä ihminen voi kuvitella". Se, että ihminen voi kuvitella jonkin vaihtoehdon ei siis tarkoita että vaihtoehto olisi aidosti mahdollinen. Ja että muun väittäminen olisi kenties reifikaatio. (Tai jopa jos Jumalatodistus olisi mahdollinen, meillä olisi se jo koska mahdollinen on aktuaalinen.) Tässä mielessä suhtaudun asiaan samaan tapaan miten Kant suhtautui "Puhtaan järjen kritiikissä" klassiseen ontologiseen jumalatodistukseen jonka Anselm Canteburylainen oli esittänyt. Kant jaotteli että se minkälainen asia on (what a thing is) ei ole sama asia kuin se onko se olemassa (whether it is). Menen vain askelta pidemmälle. Kantin hengessä esitän että me voimme sanoa maailman luonteesta erilaisia väitteitä, mutta on aivan eri asia kysyä ovatko nämä essenssit todella sitä mitä maailmassa myös toteutuu tarkastelluissa kohteissa.. Tässä mielessä sanomassani ei ole mitään kovin uutta, mullistavaa nerokasta tai ovelaa (mutta toisaalta ei mitään hirveän kyseenalaistakaan).

Itse olen tässä kohden yleensä "miltei niellyt osaluodin" siinä mielessä että olen tunnustanut tekeväni oletuksen joka on kriittinen Craigin erikoisesti määritellylle Jumalalle.
1: Tämä ei kuitenkaan tarkoita oikein minkään sortin ateismia koska tosiasiassa partikulaarin Jumalan falsifiointi ei tarkoita samaa kuin ateismi. Esimerkiksi mystikot voivat sanoa suoraan että Plantingan ajatus järjen ja havaintojen ja kokemusten avulla tiedetystä ja tunnetusta Jumalasta olisi väärä. Tämä ei tee heistä ateisteja, koska tässä ei kiistetä Jumalaa vaan hyvin tietynlainen Jumala.
2: Itse asiassa voidaan sanoa että kiellän lähtökohtaisesti loogista todistamista koskevan periaatteen. Teen aksiooman, mutta tavalla joka on hyvin perusteltu. Ja se ei koske oikeastaan ollenkaan Jumaalaa, vaan aivan mitä tahansa jota yritetään perustella vastaavalla rakenteella. Jos me esimerkiksi mietimme sitä miksi kehäpäätelmä on kielletty, se johtuu siitä että jos se sallitaan mitä tahansa voitaisiin todistaa. Samoin voidaan selittää että mikä tahansa argumentti olisi validi koska voitaisiin määritellä että jos se tapahtuu jossain mahdollisessa maailmassa, se on olemassa (kenties jopa niin että jos se on mahdollinen se on olemassa kaikissa maailmoissa). Ja samalla logiikalla voitaisiin kiistää lähtökohtaisesti kaikki jumalatodistukset sitä kautta että materiaalista maailmaa käytettäisiin tämänlaisena (necessary being) olentona.
3: En edes väitä että tämä määritelmä olisi väärä. Vaan vetoan siihen että on kenties mahdollista että Jumala ei olisi mitenkään mahdollinen missään mahdollisista maailmoista. Ja muun olettaminen vaatisi keskustelukentän a priorista rajaamista. On annettava tilaa tällekin mahdollisuudelle ja siksi se ei ole kaikenkattava.

"Olettakaamme, että
oksentava lohikäärme
on necessary being."
sanoi rationaalinen viikinki
ei missään koskaan ikinä.

Suoraan sanoen Craigin määrittely tuntuu enemmän epätoivoiselta yritykseltä tehdä mitä vain jotta teismi ei kumoutuisi ja lopputulos on enemmän premissikikkailua kuin todellista maailmaa koskevaa tietoa ja viisautta.
1: Että jos tämä on se Jumalamääritelmä mitä parempaa teillä ei ole, niin aika heikoilla mennään. Että "kun kaikki muut vaihtoehdot Jumalatodistuksista on eliminoitu, se mikä jää jäljelle olisi se minkä olisi pakko olla tosi". Toimii jos ja vain jos ateismille ei haluta edes antaa mahdollisuutta. Ja jos ei, niin miten niin tässä muka ollaan keskustelemassa aiheesta eri kulmilta tai hankkimassa tietoa siitä onko Jumala olemassa vai eikö ole?
2: Itse asiassa oleellista onkin että Craigin argumenttirakenne koskee mitä tahansa a posteriorista argumenttia ja se tehoaa niihin kaikkiin. Se kertoo aivan suoraan että henkenä on "sanokaa mitä sanotte, sillä ei ole meille mitään väliä eikä mikään voi muuttaa mieltämme". Miksi kukaan viitsisi vaivata mieltään tälläisen asennevammaiston kanssa? Kun kaikki perustelu tosiasioihin viittaamalla kielletään lähtökohtaisesti, niin eikö tämä ole sitä että a priorisesti premissoidaan Jumala tavalla jossa ei ole tilaa keskustelulle. Ei se eroa siitä että ateisti vain määrittelisi a priorisesti että Jumala on turha ja olemassaolematon sanoi uskova siihen mitä tahansa.

Kaiken kaikkiaan olisi mielenkiintoista kuulla miten Craig ja muut teistit kertovat sen miten he tietävät että tämänlainen "jos on mahdollinen on todellinen" -asenne on todella se joka kuvaa yhtään mitään. Ja miten he tietävät että juuri tämä on se luonne mikä Jumala on. Kenties Jumalalla voisi olla muunlainen olemassaolon luonne. Että mistä tämä tiedetään? Siitä että kaikki muunlaiset Jumalat ovat helvetin epäuskottavia ja faktojenvastaisia ja ainut mikä olisi mitenkään mahdollinen olisi näin spesifisti määritelty? Eikö tälläisestä triviaaliudesta pitäisi jo vetää johtopäätöksiä yleisestä Jumalakonseptin uskottavuudesta?

Näin voidaan tehdä. Tällöin teisti joutuu puolustamaan sitä että miksi ei ole mahdollista että Jumala ei olisi mitenkään mahdollinen. Ja tässä kohden hän joutuu vastaamaan siihen ongelmaan mikä juuri annettiin ateistille. ; (1) Jos on mahdollista että Jumala ei ole mitenkään mahdollinen, ei argumentilla tavallaan olekaan mitään pohjaa. (2) Ja jos väitetään että ei ole mitenkään mahdollista että Jumala olisi mahdoton, ollaan tekemässä premissiä joka ajaa kehäisyyteen. Mutta huono konsepti on huono. Enkä siksi lähde palauttamaan huonoa logiikkaa lähettäjälle. (Tosin jos alkuun laittamani lainauksen vääntää tähän argumenttiin se muuntuu a prioriseksi argumentiksi joka pakottaa teistin oletamaan kaikenlaista)

Kenties tärkein syy haluttomuuteen on tietysti agnostismissa. Craigin konsepti on vakavammin otettavissa ateismikritiikkinä. Agnostikko voi sanoa vain että kenties on mahdollista että Jumala ei ole mitenkään mahdollinen. Ateisti joutuu olemaan tiukempi ja tekemään vahvasti premissin jossa ei vain sanota että konsepti vaikuttaa hyvin marginaaliselta ja epätoivoiselta, että kenties on muitakin Jumalamalleja. Ateisti joutuu olettamaan että konsepti on paitsi huono, myös epätosi. Itselleni tietysti riittää se, että palautan sen mitä Plantinga sanoi ateismista "But lack of evidence, if indeed evidence is lacking, is no grounds for atheism. No one thinks there is good evidence for the proposition that there are an even number of stars; but also, no one thinks the right conclusion to draw is that there are an uneven number of stars. The right conclusion would instead be agnosticism." ja muotoilen sille jatkostatementin "But lack of evidence, if indeed evidence is lacking, is no grounds for theism. No one thinks there is good evidence for the proposition that there are an even number of stars; but also, no one thinks the right conclusion to draw is that there are an uneven number of stars. The right conclusion would instead be agnosticism." Ja loppupäätelmäksi voidaan sanoa että ei ole rationaalista olla teisti tai ateisti. Että joko agnostismi tai idiotismi. Että minä en tiedä, eikä kukaan muukaan tiedä. Ja jos olet erimielinen, niin olet likainen kerettiläinen.

Platonin Paratiisi (Ja paljon sulkumerkkejä)

Kristinusko on soveltanut Platonia hyvin paljon. Kuitenkin on itse asiassa hyvin vaikeaa nähdä Jumalaa Platonin demiurgina. (Platon perusteli Demiurgin olemassaoloa "Faidron" -teoksessaan alkusyy -perustelulla. Olen moittinut tätä argumenttia jo aiemmin niin paljon, että en näe tähän tarvetta, kiinnitän huomiota vain tämän teologiseen luonteeseen.)

Demiurgin rooli näyttäytyy erikoisena. Platonin universumissa järjestys on väistyvä tila ; Alussa oli kaaos, jossa ei ole tasapainoa ja tämän järjesti demiurgi, joka käytti apunaan ideaaleja ja muotoa. "Faidroksen" esittämä demiurgi on epätäydellinen ; Hän yritti tehdä täydellisen maailman mutta maailma ei suostunutkaan muotoutumaan demiurgin tahdon mukaan. Näin maailmassa oli epäjärjestystä, huonoutta. Demiurgi on epäonnistuva ja rajallinen luoja. (Platonkin huomasi että maailmassa on pahuutta, joten hän ei kiistänyt pahuutta kristityille tyypillisellä pahan ongelman ratkaisulla, vaan oletti suoraan että ristiriita tarkoittaa sitä että Jumala oli kyvyiltään rajallinen.) Tässä mielessä Platonin universumi eroaa yllättävänkin paljon kristillisestä. (Ottaen huomioon miten moni viittaa Platoniin oikeuttaessaan kristillistä uskoaan.)

Moni kuitenkin voi muistuttaa että Platonin ideamaailma onkin se kristillisen Jumalan järkeväksi tekevä. Platonin ideamaailma näyttääkin sitten todella erilaiselta kuin kristinuskon paratiisi. Sillä siellä ovat käytännössä kaikki käsitteet ; Näin ollen ideamaailmassa on ympyrän kaava, kolmion määritelmä ja pornografian ikuinen ja muuttumaton idea sulassa sovussa. Tämä on kaukana niistä ikuisen elämän ajatuksista joita kristityt Paratiisiin liittävät esimerkiksi niissä kaseteissa joita käännyttävät fundamentalistit myyvät ja joissa he kertovat erilaisia "tuonpuoleisessa käymisiä" ja muita varsin erikoisia kokemuksiaan.

Tietysti joku voisi ajaa jonkinlaisen seinän, jossa Helvetissä on pornografian ja murhan ikuiset ja muuttumattomat määritelmät ja ideat. Mutta tosiasiassa tässä vastaan tulee kuitenkin perusongelma : Platonin ideamaailman voidaan nähdä aivan yksinkertaisesti sekoittavan määritelmän toteutumattomuuden ideamaailman todistamiseen. (Tästä häntä kritisoivat jo kyynikot, jotka esittivät että "hevosia" voidaan nähdä, mutta ei "hevosuutta", koska tämä yleiskäsite on vain jotain jolla ihminen hahmottaa asioita; Eli heistä ihminen vain sotkee asioita eikä selvennä niitä tämänlaisella ideamaailmahaihattelulla.) Ideamaailman ydinhän on se, että jos meillä on ympyrän idea, se ei toteudu koskaan maailmassa täydellisesti (koska meillä on se mokaileva demiurgi ja kaikkea.) Meillä on vain likiarvoja ympyrästä. Siksi täytyisi olla jokin määritelmätodellisuus, jossa on täydellinen ympyrän idea.

Tämä muistuttaa hyvin kovasti Anselmi Cantenburyläisen "Proslogion" sisältämää ontologista Jumalatodistusta. Hän esitti että jos hänen mielessään on idea täydellisestä olennosta, on selvää että olennon täytyy olla olemassa koska olemassaoleva olento on täydellisempi kuin olemassaolematon. Jo aikalainen, Gaunilo, esitti että tämä tarkoittaisi että jos kuvittelee "täydellisen saaren", sen olisi oltava olemassa koska jos se ei olisi olemassa, se ei olisi täydellinen saari. (Minä taas kuvittelen täydellisen pornoelokuvan, joka samalla logiikalla on olemassa.) Platon puolustautuisi tämänlaisesta muistuttamalla että Gaunilo ei huomaa että täydellinen saari ON olemasa, ideamaailmassa. (Ja tuonpuoleisessa onkin luvassa täydellistä eroottista viihdettä, kuten juuri todistin.)

Ongelmana tässä argumentissa on myös Kantin huomio siitä, että olemassaolo ei ole predikaatti (kuten vaikkama voimakkuus) Russell taas näytti varsin järkevästi, että olemassaolo voidaan liittää vakavassa mielessä vasta tietyllä tavalla oleviin olentoihin, eikä sillä voida viitata määritelmiin tai abstrakteihin ideoihin ; Näin ollen Platonin maailmasta järjestys tiivistyy luonnonlakeihin ; Ja ympyräkin on abstraktio jonka määritelmä on kuvattu ympyrän matemaattisessa kaavassa hyvin eksaktisti. Siinä se ympyrä on olemassa. Määritelmänä, ei minään todellisena olentona tai ulottuvuutena. (Valitettavasti Kant ja Russell poistavat samalla minulta ilon ; Täydellistä täydellisen pornon määritelmän mukaista pornoelokuvaa ei ole eikä tule. Näin maailmasta tuli filosofian avulla jälleen hieman epätäydellisempi paikka.)

Trickster

Skeptics United sisälsi mietteitä trollaamisesta. Eli häiriköivästä ja provokatiivisesta käytöksestä. Ehdotuksena oli etäällä pysyminen. Artikkeli esitti että vaikka joku joka vaikuttaa trollilta selittäisi että ei ole trolli, ei ole väliä koska tyyli on joka tapauksessa sellaista, että mukaan ei kannata mennä. Tämänlainen toimintatapa on ymmärrettävää. Tilannetta voi verrata mutapainiin sian kanssa. Se ei johda mihinkään, siinä tulee itse mutaiseksi ja sika tykkää. Tämä on tietyllä tavalla jopa suositeltavaa: Trolli vertautuu tällöin "Live debate gambitin" pelaajaan. Keskusteluareena on vain salin sijasta julkinen internetfoorumi tai vaikkapa lehden mielipidepalsta.

Olen kuitenkin paljon tätä varovaisempi. Esimerkiksi trollien ja crankien erottaminen toisistaan on minusta hyvin mielenkiintoinen kysymys. Se on yksi syistä, jotka ovat innostaneet minua, etenkin keskustelukulttuuriin sujahtamisen alkuaikoina. Minulle vielä syvempi syy on kuitenkin paljon henkilökohtaisempi. Olen tunnetusti ja ylpeästi kikkailija. "Trollaus on tehokeino." Kunhan sitä käyttää oikein. Kyseessä on taito, ei voimalaji.

Provokaatiota voi käyttää myös tehokeinona. Mielestäni tämä asia on erityisen tärkeä silloin kun toisella osapuolella on asioita, joita tämä ei sano suoraan ääneen. On varsin tavallista törmätä henkilöön joka kertoo valtavia määriä "en tarkoittanut noin" -tyylistä tekstiä, mutta jolta ei kuitenkaan löydy tarkennusta siihen mitä hän sitten oikein tarkoittaa. Provokaatiolla ja oikein sijoitetulla argumentaatiolla toinen ikään kuin pakotetaan paljastamaan korttinsa, ja pakotetaan tämä tuomaan esiin se, mitä hän ei halua sanoa, kun toinen ajetaan nurkkaan, olemaan ristiriitainen itsensä kanssa, syntyy jonkinlainen lopputuloskin : Kun keskustelussa joku ajautuu poteroon, hänet saadaan häviämään sota sillä että tämä pyrkii voittamaan joka ikisen yksittäisen taistelun. Itse asiassa trollaaminen on usein myös ironian keinojen apunakäyttämistä. Kun saivartelu rakentaa kritiikki -immuniuden, ei pidä mukailla tätä logiikkaa ja toisen argumentaation huonous paljastetaan ironian keinoin. Se on helpompaa ja tehokkaampaa.

Tuon lisäksi on tietysti se, mitä tapahtuu minun mielessäni kun joku tunnustaa olevansa "yksinkertainen ihminen". Moni katsoo että tämän lausunnon jälkeen on luvallista heittää vaikkapa pseudotieteellisiä tai huonosti perusteltuja lausuntoja, tätä katsotaan sormien lävistä. Minusta se on korkeintaan heikentävä lausunto. Sehän väittää että asialla ei ole väliä, tai että siiuhen ei tarvitse tai kannata uskoa. - Tai tekee mitä tahansa, niin pitäisi tarkistaa asia luotettavammasta lähteestä. Yleisesti ottaen minulla on kuitenkin luottamus siihen että ihmiset ovat järkevämpiä kuin usein luullaan. "Hidaskin" voi miettiä hyvin, siinä vain menee enemmän aikaa. Mittarimatokin etenee matkallaan, mutka kerrallaan, jos vain yrittää.
1: Tyhmyys ei ole mikään syy päästää helpommalla. Ja se, että yleisö on vaikkapa alemmin koulutettua ei tarkoita sitä että heille voisi vapaammin heittää huonommin perusteltua asiaa. Pikemminkin tällöin osaavammalla on ammattitaidon mukanaan tuoma vastuu. On selitettävä tarkemmin. Mutta laadusta ei saa joustaa.

Minä edustan kuitenkin sitä tyyppiä, joka uskoo omituiseen perustelujen takana olevaan ajatukseen, jossa sillä kuka sanoo ei ole mitään väliä, vaan se, mitä sanoo. Trollit ovat usein pakkomielteisiä ja innostuneita. Tämä tarkoittaa myös sitä, että heillä voi olla arvokasta tietoa. Sitä voi olla vain erityisen vaikeaa löytää. Huumorin ystävät voivat tutustua minkälaiset tyypit voivat olla oikeassa Esimerkiksi Peter Duesberg, joka on paatunut ja kuuluisa denialisti, joka kiistää HI -viruksen ja AIDSin yhteyden, on ollut todella hyödyllinen syövän hoidon kehittämisessä.

Ja joskus trollin toiminnan takana on suunnitelma, eikä pilailua ohjaa viha vaan rakkaus : Esimerkiksi Myersin blogissa näytettiin sarjakuva jossa on vihainen kukka. Se pilkkaa Canteburyläisen Jumalatodistusta viittaamalla täydelliseen pekoniin. Kun Canteburyläinen loukkaantuu ja selittää miten "you are deliberatly misrepresenting my position in order to expose me to ridicule." - ja kukka vastaa "Well yeah, but... only cuz I love you man." Hyvässä parodiassa on aina ripaus rakkautta.

Itse sen sijaan inhoan enemmän viileän kohteliaan ylenkatseellisesta tyylistä. Esimerkiksi "skepsikseltä" löytyy taho joka kohteliain sanakääntein viittaa miten skeptikoilla ei ole sielua. Toki skeptikkokaan ei tähän sieluunsa usko. Kuitenkin kommentoijan asenteellisuus käy ilmi siitä, että hän ei esitä skeptikkoja tahoina, jotka eivät tiedä että heillä on sielua. Hän jakaa ihmiset hengellisiin joilla on sielu ja skeptikoihin joilla tätä ei ole. Tämä tekee skeptikoista ali-ihmisiä. Tämä perustellaan määrittelemällä uskon ottaminen tiedostamiseksi ; Skeptikko on oikeassa, hän tietää itsestään että hänellä ei ole sielua, joten hän luulee että muillakaan ei ole. Kyseessä ei ole trollaus, vaan jokin muu asia.

Eli kaiken kaikkiaan suhtaudun trolleihin ensi sijassa sen asenteen mukaan mikä heillä on. Trolleja on kahdenlaisia. On hyviä. On surkeita. Ja niitä jotka eivät osaa laskea. Näin ollen minua kiinnostaa lähinnä se, tuleeko hyviä argumentteja vai ei. Tai yrittääkö toimija oppia ja kehittyä. Tasainen, yhtä huonona pysyvä, ja asenteellinen toimija on minusta paljon trollia vastemielisempi.

Antiikkisen keskiaikainen kertomusvirhe.

"There’s a place in my mind / No one knows where it hides / And my fantasy is flying / It’s a castle in the sky / It’s a world of our past / Where the legend still lasts / And the king wears the crown / But the magic spell is law"
(DJ Satomi, "Castle in the sky")

Meillä on tapana kertoa tapahtumista tietyssä järjestyksessä. Olemme jakaneet historiassa tapahtumat ajanjaksoihin. Ja ne alkavat ja loppuvat joistain merkittävistä tapahtumista. Esimerkiksi Lutherin teesien naulaus avasi uuden ajan. Uusi aika ei sen sijaan alkanut kun hänen naapurinsa söi aamupalaa. Teen poikkeuksen ja aloitan keskeltä. Antiikin loppupuolelta.

1: Augustinus näki vanhemman antiikin filosofian arvokkaana etsimisenä ja kristinuskon filosofiana joka oli vastaus antiikin etsintään. Nuorempana hän kannatti ajatusta jonka mukaan kristillinen teologia todistetaan järjellä. Myöhemmin tämä vaihtui lähinnä siihen, kuinka kristinuskon sisältöä ymmärretään järjen avulla. (Näiden kahden ero on itse asiassa huikea. Ja se, että Augustinus ei onnistunut tyydyttävästi ensimmäisessä lienee syy siihen että näkemys vaihtui.) Augustinuksen tärkeä oppi oli illuminaatio -oppi, jossa järjen toiminta perustuu Jumalalliseen valaisuun. Hän ajatteli että aineellisen ympärillä oli rationaalisesti käsiteltävä henkinen ulottuvuus. Tämä henkinen todellisuus oli hänestä muuttumaton, koska matemaattiset totuudet säilyivät. Illuminaatio -opissa filosofialle annettiin oikeutus sillä, että se kuitenkin viittasi samaan alkulähteeseen. Augustinus kannatti samanaikaisesti Jumalan kaikkivaltiutta sekä ihmisen vapaata tahtoa. Hänestä nämä eivät olleet ristiriidassa, koska Jumala voisi päättää olla antamatta vapaata tahtoa, mutta kuitenkin antaa sen. Ja hän sitten vain tietää valintojen suunnat, syyt ja seuraukset. Koska Jumala päättää että valinta on vapaa, se suorastaan takaa sen että ne myös ovat vapaat. (Tietäminen ja kontrolli olivat eri asioita.) Uusplatonistien kanssa Augustinus oli siis yhtä mieltä henkisestä ulottuvuudesta, joka on ainut viisauden lähde, mutta ei heidän tavoin uskonut että henki automaattisesti emanoituisivat deterministisesti ja kontrolloidusti.
2: Boëthius teki ahkerasti erilaisia kommentaareja ja käännöksiä. Hän toi niissä esiin muun muassa lajien kuten hevosten ja sukujen kuten eläinten olemassaolosta, ja nosti esiin vanhan ongelman siitä onko näitä luokkia olemassa ihmismielen ulkopuolella. Toinen merkittävä ala on futuurin kontingentti: Kun jotain tapahtuu tulevaisuudessa mahdollisesti, miten sitä koskevia asioita tulisi käsitellä. (Kun aurinko nousee aina, se on deterministinen, ja näiden totuuksia voidaan käsitellä. Mutta entä jos kyseessä onkin se, että ostanko huomenna Niken vai Puman lenkkarit vai siirtyykö kauppareissu peräti viikon päähän?) Boethiuksesta "tulevaisuuden ehkät" eivät ole samalla tavalla määrätysti oikeassa tai väärässä - koska muutenhan nekin olisivat ennaltamäärättyjä - vaan niiden totuusarvo oli erilainen. Se ei ollut definite, määrätty, vaan indefinite, eimäärätty. Boethius oli sitä mieltä että vain definitet asiat voitiin tietää ennalta. Jumalaa tämä ei kuitenkaan koske, koska Boethiuksesta Jumala ei ollut ajallinen olento.

Antiikin ja keskiajan vaihtuminen historiassa on Länsi -Rooman keisarikunnan tuho. Käytännössä tähän vaiheeseen liittyy filosofisen perinteen lyhyt katkeaminen ja sammuminen. Varhaiskeskiajan filosofiassa mietittiin lähinnä kysymyksiä jotka koskivat teologiaa ja/tai logiikkaa tai näiden yhteyttä. (Varhaiskeskiaika päättyi 1100 -luvulla, kun yliopistot kehittyivät.) Tärkeitä varhaiskeskiajan filosofeja olivat.
1: Damianus (de Mediolano, ei se kuuluisampi Petrus) kirjoitti siitä voiko kaikkivaltias muuttaa menneisyyttä. Hänestä tämä oli täysin mahdollista. Ratkaisuna oli ajan käsitteen muotoilu : Hänen käsityksensä ajasta oli sellainen, että Jumala voisi tehdä muutokset niin, että muutoksen jälkeen ne olisivat vain aina olleet tapahtuneet. Jos Jumala muuttaisi eilistä, nykypäivänä uutistenlukijat kokisivat että näin olisi todella aina ollut, eikä olisi niin että ne elisivät jotenkin siinä muuttumattomassa menneisyydessä. (Damianus ei siis suinkaan kiistänyt ristiriidan lakia logiikassa, kuten joskus kuulee väitettävän.)
2: Anselm Canteburyläinen keskittyi vapaan tahdon ongelmaan, siihen kuinka Jumalan kaikkivaltaisuus ja kaiken päättäminen ei riko sitä. Anselmin tunnetuin tuotos on ontologinen todistus, jossa hän perusteli Jumalan olemassaolevaksi kuvittelemalla "aliquid quo nihil maius cogitari possit" (jotain jota suurempaa ei voi ajatella.) Kun tämän lauseen ymmärtää, se on ymmärryksessä. Anselmista jotta "mitä ei voi ajatella" olisi tätä suurempi, se olisi todellisuudessa ja kun kuvittelemme tämän olevan todellisuudessa, tämä käsite ikään kuin suurenee mielessä, joten sen täytyisi kasvaa myös todellisuudessa joka taas kasvattaisi sitä mielessä. Hänestä tämä tarkoitti sitä, että tälläisen "jota suurempaa ei voi ajatella" -kohteen täytyy olla myös todellisuudessa. Anselmi määritteli tämän Jumalaksi. Jo aikalainen Gaunilo kritisoi tätä näkemystä ja sanoi että samalla logiikalla voisi kuvitella täydellisen saaren, ja jotta se olisi täydellinen, senkin pitäisi olla olemassa. Canteburyläinen kehitti tähän erikoiselta kuulostavan argumentin: Hänen ajatteluaan sai soveltaa vain kohteeseen "jota suurempaa ei voi ajatella". Samaa logiikkaa ei siis saanut käyttää muihin. (Tämä rikkoo yleistä logiikan periaatetta. Jos logiikka on pätevää, ja jos käytetään saman tapaisia premissejä, joiden totuusarvot jne. ominaisuudet ovat yhtä perustellut, päättelyn pitäisi olla aina yhtä pätevää.)

Periaatteessa tämä tapani kuvata ei hirveästi poikkea muista kuvauksista. Mutta silti tuntuu, että se alkaisi kesken ja loppuisi kesken. Tuo välissä oleva kuvaus tuntuu normalilta aloitus tai lopetuspaikalta. Toki nekin oltaisiin voitu ujuttaa jatkumoksi, mutta se olisi vaatinut erilaista kertomusta. Toisin sanoen olemme herkkiä narraatiolle, tarinan kerronnalle, ja odotamme että asiat joko seuraavat draaman kaarta - tai vähintään että ne kuvattaisiin niin. Ja kun tämä tapahtuu, olemme tyytyväisiä ja kun ei, ihmettelemme miksi jutussa on ikään kuin rytmirikko. Tosiasiassa tähän draaman kaareen ei ole pakotetta. Voihan olla että historiassa ei olisikaan mitään sellaista joka pakottaisi tälläiseen tietynlaiseen ajanjaksojen luokitteluun.

Mutta tämän taipumuksemme vuoksi populaaritiedekirjoissa ei kannateta kaavoja. Sen vuoksi Hawking viittaa "Ajan lyhyt historia" -kirjassaan siihen että jokaisen kaavan vihjataan "puolittavan myyntiluvut." Sen vuoksi Richard Dawkins on erityisen hyvä ja suosittu populaaritiedekirjailija. Hän on toki lukenut, mutta ei erikoislatuisen. Hän on toki älykäs, mutta ei erikoislaatuisen. Sen sijaan hän on ehdottomasti erityisen hyvä keksimään vertauksia joilla hän tekee kaavoista arkielämän tasolla ymmärrettävän, ilman että idea taustalla hämärtyy paljoakaan. Hän siis osaa kääntää narraation haitasta vahvuudeksi. Tämä on vaikeaa.