P. Z. Myers blogasi siitä miten monet ateistit eivät pidä hänestä. Tämä on kenties yllättävä kuultava eräästä nimekkäimmästä uusateismin edustajasta. Myersiin suhtaudutaan usein ärsyyntyneesti sillä hän ei suostu ajattelemaan että ateismi olisi pelkästään jumaluskon puutetta. Että ateistiliikkeeseen liittyy moraalisia kannanottoja joita ei voi redusoida pelkästään siihen että ei olla teistejä.
Myers oli itse asiassa yllättynyt siitä että hän löysi jonkun joka olisi hänen kanssaan tässä kohden hyvin samanmielinen. James Croft on esittänyt että ateismissa on käytännössä vahvojakin eettis-poliittisia yhteyksiä. Ne vain kiistetään tiettyjen spesifien kysymysten kohdalla. Ydinteesi on osuva ; "Simply being an atheist does not perforce commit you to caring about racial injustice, it is true. But nor does it follow from strict philosophical atheism that one must care about science education, secularism, or even the advancement of atheist acceptance in society." Myös syitä tälle asenteelle arvaillaan. "These individuals wish to limit the purview of organized atheism to only the issues they personally feel comfortable about, and which they personally wish to support. They like science education and secularism, so support for those issues can be marshaled under the atheist banner. They don’t like being called on to fight for racial equality, so that’s an illegitimate expansion of the atheist cause. The pseudo-philosophical argumentation – “atheism requires no value positions! We must keep atheism pure (except for those issues I like)” – becomes a hypocritical cover for their own discomfort with some social causes."
Blogini pitkäaikaiset lukijat saattavat olla tarkkaavaisia. He voivat huomata että olen itse korostanut että uusateismin lähestymiseen hedelmällisin lähestymistapa on nimenomaan sosiologinen. Pidän uusateismia hyvin vahvasti anonyymejen (anonymous) kaltaisena löyhänä järjestönä jossa ei ole keskusjohdettua dogmaa mutta jossa tietyt tempaukset ovat "sille tyypillisiä" ja toiset taas "eivät oikein liity siihen". Klassisella ideologia-analyysillä ja perusteosten kahlaamisella ei saa kuin kalpean pintaviittauksen. Joskin tämä on tarpeen jotta ilmiöstä saa jotain otetta. Mutta kovin pitkälle tällä ei pääse.
1: Mikä varmasti onkin yksi syy siihen että jopa akatemisesti koulutettujen kristittyjen uusateismianalyysit ovat hyvin huonoja. Ne ovat yhtä osuvia kuin nuorekasta väkisin teeskentelevät vanhukset. Jotka ovat noloja, eivät suinkaan siksi että siilitukka naisella olisi nolo tai kielletty. Vaan siksi että usein tässä nimenomaan imitoidaan alakulttuurin muotia ilman tämän alakulttuurin tälle antamaa kontekstia. Imitaatio on siis pinnallisten symbolien lainaamista ilman niiden sisältöä. Lopputulos on parodia. Ihmisen tulee tiedostaa että jossain mielessä tukkamuoti on "poliittinen aktio".
Tämä ei tietenkään ole "ristiriidassa ateismin kanssa" koska a-teismi sallii monenlaiset aktiot. Kysymys onkin siitä että a-teismin alle voidaan laittaa erilaisia ateismin suuntuksia. Esimerkiksi jos on uusateisti, on käytännössä sanottava että hän kannattaa luonnontieteellistä ajattelua ja sekularismia. Jos hän ei kannata näitä hän on toisenlainen ateisti. Vaikkapa eksistentialistinen ateisti jos tiede ei innostakaan vaan tuntuu päinvastoin ikävältä. Ja jos sekularismi ei kiinnosta voidaan valita jopa monien varhaisten ensyklopedistien ja libertiinien kannattama näkemys jossa ateismi sopi vahvoille ja älykkäille jotka osaavat olla hyveellisiä ilman auktoriteettia. Ja että yhteiskuntarakenne vaati kristinuskoa jotta tyhmät lampaat eivät murhaa toisiaan.
Kysymys ei siis ole siitä mikä on ristiriidassa ateismin kanssa vaan mikä on ristiriidassa uusateismin kanssa. ; Tästä toisaalta seuraa se että voidaan sanoa että joku on tai ei ole uusateisti. Ja toisaalta vaikkapa Stalinin kommunismin aikaansaannokset ovat uusateistien ongelma aivan yhtä paljon kuin hindulaistugeenien kuristusryöstökultti on ongelma kristinuskolle vain siksi että molemmissa uskotaan jumaluuskonseptiin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ensyklopedistit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ensyklopedistit. Näytä kaikki tekstit
torstai 11. joulukuuta 2014
perjantai 23. toukokuuta 2008
Tietosanakirjan nielleet.
"En puhu totuuksia niin paljon kuin voin, vaan siinä määrin kuin rohkenen."
(Michel de Montaigne)
Melko usein ajatellaan että 1700 -luvun valistus oli sivistyksen alkuharppaus. Tosiasiassa aivan samoja ajatuksia oli jo aikaisemmin esillä: 1600 -luvulla vaikuttivat libertiinit, jotka olivat 1600 -luvulla eläneitä oppineiden henkilöiden poliittisia ja sosiaalisia ryhmiä, jotka korostivat vapaa-ajattelua, joka ei kuitenkaan ollut välttämättä ateistista. Libertiinit sen sijaan uskalsivat kritisoida myös yleisiä näkemyksiä ja jopa uskonnollisia kannanottoja. Libertiinit eivät halunneet vaikuttaa yhteiskuntaan. He eivät toimineet julkisesti. (He olivat eräänlainen oma sisäinen kerhonsa.) Syykin oli melkoisen päivänselvää: Niiden julkinen esittäminen olisi jopa hengenvaarallista, koska vapaa -ajattelussa uskallettiin arvostellla vakiintuneita instituutioita, auktoriteetteja ja uskontoja. Ensimmäisenä termiä käytti Jean Calvin eräästä 1500-luvulla vaikuttaneesta alankomaalaisesta anabaptistilahkosta, jota johti Ami Perrin. Tämä ryhmä ei jakanut Calvinin omia näkemyksiä ja vastusti monia perinteisiä näkemyksiä ja se muutoinkin hylkäsi monet yhteiskunnan vakiintuneet arvot. Se ei ollut kunnianimi. Nimi kuitenkin kelpasi. (Eli hieman kuten Big Bang -nimi teorialle, joka syntyi sen vastustajan aivoituksena, mutta siitä tuli sen virallinen nimi.)
Libertiinit eivät osallistuneet julkiseen keskusteluun. He olivat enemmän luonteeltaan okkultistisen sisäpiirin kaltaisia. Tieto kuului heille, ylimyksille. Monet libertiinit olivat korkeassa asemassa yhteiskunnassa, mutta pitivät kaikki "kielletyt" ajatuksensa ulkopuolisilta piilossa. Libertiinien motto kertoo aika paljon: "Intus ut libet, foris ut moris est", eli likimain "sisäisesti vapaa, ulkoisesti tapojen mukainen". Libertiinit esittivät tuohon aikaan radikaalit ajatuksensa kuvainnollisesti, rivien välissä. Vaikka monet heidän ajatuksistaan eivät olisi olleet sallittuja - virallinen sensuuri olisi kieltänyt ne - heillä oli kyseessä muutakin. Heillä oli mukana myös esoteerista omahyväisyyttä, eli he myös halusivat pitää tiedon pienen oppineen hienoston piirissä ja kaukana muiden likaisista näpeistä.
Libertiinit olivat yleisesti sitä mieltä, että vaikka uskonnot olivatkin huijausta, tätä ei sopinut kertoa rahvaalle, koska he voisivat kapinoida ja tuottaa ongelmia tavalla joka romahduttaisi yhteiskuntajärjestyksen.
He kuitenkin tuottivat kirjallisuutta, ns. klandeistista kirjallisuutta. Tämä materiaali oli laitonta, ja sen painaminen oli laitonta. Tämä tarkoitti sitä, että kirjoja joko painettiin laittomasti Ranskassa tai sitten niitä salakuljetettiin Sveitsistä ja Hollannista. Klandeistista kirjallisuutta jaettiin myös käsin kopioituina versioina; Ne kun eivät voineet jäädä kirjapainojen lainkuuliaisuuden seuraamisen tai muun kautta sensuurin kouriin. 1600 - 1700 -lukujen vaihteessa libertiineillä oli siis leviävää kirjallisuutta, joka oli vain valitulle eliitille tarkoitettua.
Poikkeuksen tästä teki ateisti ja materialisti Jean Méslier, joka ironista kyllä työskenteli pappina. Hän pyrki levittämään kansan pariin sanomaa, että uskonto oli järjesteömä, joka riistää ja huijaa köyhiä kansalaisia. Hän tuli kuuluisaksi sanonnasta, jossa toivoi että "kaikki maailman mahtavat ja kaikki ylimykset hirtettäisiin pappien suoliin." Kun sitten vaihdettiin vuosisataa ja alettiin pyörimään valistusajan hengessä, itse kritiikki ei siis ollut uusi asia. Uusi asia oli se, että tieto olisi kaikille vapaata.
1600 -lukulaisen Descartesin ajatukset siitä että järki on kaikille jaettu kyky, jonka puutteesta nirsoimmatkaan eivät valittele, saatiin valjastettua vasta nyt laajempaan käyttöön. Nyt järjen katsottiin kykenevän päättämään moraalista ja politiikasta. Ja järjen ajateltiin kuuluvan kaikille ihmisille. Tämä oli uutta, koska aikaisemmin aristokraattien -ja sekä katolisten että heidän kannoistaan eri mieltä olevat libertiinien- kanta oli se, että kansa oli järjetöntä ja että sitä oli hallittava auktoriteetilla tai mystisillä asioilla. Nyt taas esimerkiski Kant oli sitä mieltä että ihmiset eivät ole taikauskolla ohjattavia tylsimyksiä, vaan ihmisiä joilla olisi oikeus päättää omista asioistaan ilman että oppineet päättäisivät viisaudessaan heidän puolestaan. (Sanoipa Platonin "valtio" tai Machiavellin "Ruhtinas" siihen mitä tahansa.)
Uutta oli myös se, että järki oli enemmänkin keino löytää totuuksia, kuin sammio josta totuudet olivat. Lakattiin uskomasta siihen että järki olisi sitä että ihmisestä pumpattaisiin ulos tietoa(esim. anamnesiksen kautta), joka heissä jo oli valmiina. Sen sijaan uskottiin että järjellä voitiin löytää totuuksia. Tämä ajatus sai tässä vaiheessa jalansijaa, ja ero oli oikeastaan aika huikaiseva.
Tosin monet valistusmiehetkään eivät olleet Kantin tapaan optimistisia järjen suhteen. Esimerkiksi Julien Offray de La Mettrie oli sitä mieltä että ihmisten valtio oli keinotekoinen, ei luonnollinen, ja äly oli luonnon ymmärtämistä varten. Tämän vuoksi hänestä moraali ja valtio olivat sellaisia että niitä olisi ohjastettava muuta kautta. de La Mettrie päätyi myös erikoiseen sensuurin ajatukseen; Hänestä sai kirjoittaa aivan mitä tahansa, mutta julkisesti ei saanut sanoa mitä tahansa. Tässä oli taustalla tietysti elitismi: Tavalliset kansalaiset eivät osanneet yleisesti lukea, ja vaikka osaisivat, he eivät lukisi, ja jos lukisivat, eivät ymmärtäisi, ja jos ymmärtäisivät, eivät uskoisi. Häntä tosin moittivat monet muut valistusfilosofit, mutta toisaalta myös sellaiselta herralta kuin Voltaireltakin löytyy elitismiä tukevia ajatuksia. Ja esimerkiksi aktiivinen ateisti d'Holbach oli sitä mieltä että vaikka ateismi onkin totta, se ei sopisi tavalliselle kansalle.
Kuitenkin trendi oli siihen suuntaan että ihmiset olisivat tasa -arvoisia. Esimerkiksi Claude Adrien Helvétius uskoi että ihmiset olivat syntyjään tasa -arvoisia, ja että koulutuksella ihmisistä saataisiin myös sellaisia. Hän halusi että säädökset tehtäisiin siten että hyve johtaa oman edun toteutumiseen, ei pahuudesta ole pelkoa. Kuuluisaksi tuli myös Rousseau, jonka mielestä kansasta pitäisi tehdä lainsäätäjä. Koulutus -uskoiset korostivat ihmisen "tabula rasa" -luonnetta. Heistä jokainen ihminen on sellainen että oikealla koulutuksella kenestä tahansa saa mitä tahansa.
Kuitenkin kansan valistamisen ajatus levisi sen verran, että syntyivät 1700 -luvun ensyklopedistit, jotka halusivat tehdä tiedosta julkista. Ryhdyttiin tekemään tietosanakirjoja. Ajatuksena tietosanakirjat olivat toki varhaisempia. "jo muinaiset roomalaiset" tavoittelivat eräänlaisen "yleistiedon" jakamista. Plinius vanhempi kirjoitti vanhimman säilyneen tietosanakirjan, "Naturalis Historiae", jo 100 luvulla eaa. Myös euroopan keskiajalla kokoomateoksia kirjoitettiin, tosin niiden tuloksien ajatuksena ei ollut jakaa tietoa kaikille. Itse kokoomateos ei siis ollut uusi keksintö, ainoastaan niiden jakaminen julkisesti oli. Valistushenkiset Ensyklopedioiden tekijät, kuten Voltaire, esittivät niissä myös vapaa-ajattelua, johon myös uskontokritiikki kuului, tosin piilotetusti eikä yhtä avoimesti kuin hänen näytelmissään. Tosin ensyklopedistit olivat useimmiten deistejä, tämä oli siis toki askel poispäin institutionaalisesta kaikille yhteisestä uskosta, mutta ei kuitenkaan sellaista ateismia, johon vapaa -ajattelu nykyään yhdistetään.
Kristilliset tahot vastustivat tietosanakirjaprojektia, koska ensyklopedistit ajoivat tiedemyönteisyyttä, kirkon ja valtion eroa, ja tukivat suvaitsevaisuutta, ja "sapere aude" -henkeä, jossa tuli hyväksyä avomielisyys ja rohkeus miettiä itse. Ja he halusivat jakaa tätä tietoa kaikille. Ja tätä perusteltiin sillä että kansalaisista tulisi paitsi viisaampia, myös onnellisempia. Tämä oikeastaan näytti suuresti pääasian: Kirkko ei kritisoinut itse asiaa, vaan sitä että ensyklopedisteille tyypillistä oli vankkumaton usko järkeen : Kaikkea pyrittiin tutkimaan tieteellisesti ja kaiken piti olla järjellä ymmärrettävää ; Järjen käytön ja tieteellisen tutkimuksen avulla ajateltiin voitavan parantaa etiikkaa, yhteiskuntaa, elinolosuhteita. Siis tekemään asioita joita uskonnot olivat aikaisemmin vain lupailleet tuonpuoleiseen.
Hidasteista huolimatta tietosanakirjat ja samalla tietysti myös valistusaate levisi kuitenkin Eurooppaan ja maailmalle, eikä kirkko pystynyt patoamaan myöskään tähän liittyvää uskonnottomuuden tulvaa. 1700-luvulla ihmiset käyttivät itsestään nimityksiä naturalisti, rationalisti ja vapaa-ajattelija. Kristityt kutsuivat heitä epäilijöiksi ja epäuskoisiksi. (Tämän lisäksi oli varmasti vähemmän kauniita nimiä. Tietysti molempiin suuntiin.)
Ensyklopedistit eivät saaneet esittää näkemyksiään valtion virallisten instituutoiden puitteissa. Tämä muuttui vasta 1800-luvun alkupuolella, jolloin vapaa -ajattelijat pääsivät esittämään ajatuksiaan sekä osallistumaan niiden poliittiseen toteuttamiseen.
Toisin sanoen:
Aikaisemmin tieto ja yhteiskunta oli ylimystön hallussa. Nykyisin niiden ajatellaan kuuluvan kaikille. Tämä ero on niin suuri, että tätä ei ole voitu tehdä kerralla. Asiat ovatkin tapahtuneet useassa välivaiheessa. Ehkä se on hyvä, sillä kertahyppynä yhteiskunta olisi voinut muuttua liikaa. Vähittäisessä muutoksessa asioihin on voitu keksiä ratkaisuja pitkin matkaa, kaikkea ei ole ollut pakko saada kerralla. Tämä tarkoittaa myös sitä, että ei ole mitään yhtä tekijää, jotka ovat vaikuttaneet. Toki jokainen askel on silti myös tärkeä. Ja ehkä jarruillakin on ollut paikkansa. Jos ei muuten, niin ainakin heistä saa hyviä "huonoja esimerkkejä".
(Michel de Montaigne)
Melko usein ajatellaan että 1700 -luvun valistus oli sivistyksen alkuharppaus. Tosiasiassa aivan samoja ajatuksia oli jo aikaisemmin esillä: 1600 -luvulla vaikuttivat libertiinit, jotka olivat 1600 -luvulla eläneitä oppineiden henkilöiden poliittisia ja sosiaalisia ryhmiä, jotka korostivat vapaa-ajattelua, joka ei kuitenkaan ollut välttämättä ateistista. Libertiinit sen sijaan uskalsivat kritisoida myös yleisiä näkemyksiä ja jopa uskonnollisia kannanottoja. Libertiinit eivät halunneet vaikuttaa yhteiskuntaan. He eivät toimineet julkisesti. (He olivat eräänlainen oma sisäinen kerhonsa.) Syykin oli melkoisen päivänselvää: Niiden julkinen esittäminen olisi jopa hengenvaarallista, koska vapaa -ajattelussa uskallettiin arvostellla vakiintuneita instituutioita, auktoriteetteja ja uskontoja. Ensimmäisenä termiä käytti Jean Calvin eräästä 1500-luvulla vaikuttaneesta alankomaalaisesta anabaptistilahkosta, jota johti Ami Perrin. Tämä ryhmä ei jakanut Calvinin omia näkemyksiä ja vastusti monia perinteisiä näkemyksiä ja se muutoinkin hylkäsi monet yhteiskunnan vakiintuneet arvot. Se ei ollut kunnianimi. Nimi kuitenkin kelpasi. (Eli hieman kuten Big Bang -nimi teorialle, joka syntyi sen vastustajan aivoituksena, mutta siitä tuli sen virallinen nimi.)
Libertiinit eivät osallistuneet julkiseen keskusteluun. He olivat enemmän luonteeltaan okkultistisen sisäpiirin kaltaisia. Tieto kuului heille, ylimyksille. Monet libertiinit olivat korkeassa asemassa yhteiskunnassa, mutta pitivät kaikki "kielletyt" ajatuksensa ulkopuolisilta piilossa. Libertiinien motto kertoo aika paljon: "Intus ut libet, foris ut moris est", eli likimain "sisäisesti vapaa, ulkoisesti tapojen mukainen". Libertiinit esittivät tuohon aikaan radikaalit ajatuksensa kuvainnollisesti, rivien välissä. Vaikka monet heidän ajatuksistaan eivät olisi olleet sallittuja - virallinen sensuuri olisi kieltänyt ne - heillä oli kyseessä muutakin. Heillä oli mukana myös esoteerista omahyväisyyttä, eli he myös halusivat pitää tiedon pienen oppineen hienoston piirissä ja kaukana muiden likaisista näpeistä.
Libertiinit olivat yleisesti sitä mieltä, että vaikka uskonnot olivatkin huijausta, tätä ei sopinut kertoa rahvaalle, koska he voisivat kapinoida ja tuottaa ongelmia tavalla joka romahduttaisi yhteiskuntajärjestyksen.
He kuitenkin tuottivat kirjallisuutta, ns. klandeistista kirjallisuutta. Tämä materiaali oli laitonta, ja sen painaminen oli laitonta. Tämä tarkoitti sitä, että kirjoja joko painettiin laittomasti Ranskassa tai sitten niitä salakuljetettiin Sveitsistä ja Hollannista. Klandeistista kirjallisuutta jaettiin myös käsin kopioituina versioina; Ne kun eivät voineet jäädä kirjapainojen lainkuuliaisuuden seuraamisen tai muun kautta sensuurin kouriin. 1600 - 1700 -lukujen vaihteessa libertiineillä oli siis leviävää kirjallisuutta, joka oli vain valitulle eliitille tarkoitettua.
Poikkeuksen tästä teki ateisti ja materialisti Jean Méslier, joka ironista kyllä työskenteli pappina. Hän pyrki levittämään kansan pariin sanomaa, että uskonto oli järjesteömä, joka riistää ja huijaa köyhiä kansalaisia. Hän tuli kuuluisaksi sanonnasta, jossa toivoi että "kaikki maailman mahtavat ja kaikki ylimykset hirtettäisiin pappien suoliin." Kun sitten vaihdettiin vuosisataa ja alettiin pyörimään valistusajan hengessä, itse kritiikki ei siis ollut uusi asia. Uusi asia oli se, että tieto olisi kaikille vapaata.
1600 -lukulaisen Descartesin ajatukset siitä että järki on kaikille jaettu kyky, jonka puutteesta nirsoimmatkaan eivät valittele, saatiin valjastettua vasta nyt laajempaan käyttöön. Nyt järjen katsottiin kykenevän päättämään moraalista ja politiikasta. Ja järjen ajateltiin kuuluvan kaikille ihmisille. Tämä oli uutta, koska aikaisemmin aristokraattien -ja sekä katolisten että heidän kannoistaan eri mieltä olevat libertiinien- kanta oli se, että kansa oli järjetöntä ja että sitä oli hallittava auktoriteetilla tai mystisillä asioilla. Nyt taas esimerkiski Kant oli sitä mieltä että ihmiset eivät ole taikauskolla ohjattavia tylsimyksiä, vaan ihmisiä joilla olisi oikeus päättää omista asioistaan ilman että oppineet päättäisivät viisaudessaan heidän puolestaan. (Sanoipa Platonin "valtio" tai Machiavellin "Ruhtinas" siihen mitä tahansa.)
Uutta oli myös se, että järki oli enemmänkin keino löytää totuuksia, kuin sammio josta totuudet olivat. Lakattiin uskomasta siihen että järki olisi sitä että ihmisestä pumpattaisiin ulos tietoa(esim. anamnesiksen kautta), joka heissä jo oli valmiina. Sen sijaan uskottiin että järjellä voitiin löytää totuuksia. Tämä ajatus sai tässä vaiheessa jalansijaa, ja ero oli oikeastaan aika huikaiseva.
Tosin monet valistusmiehetkään eivät olleet Kantin tapaan optimistisia järjen suhteen. Esimerkiksi Julien Offray de La Mettrie oli sitä mieltä että ihmisten valtio oli keinotekoinen, ei luonnollinen, ja äly oli luonnon ymmärtämistä varten. Tämän vuoksi hänestä moraali ja valtio olivat sellaisia että niitä olisi ohjastettava muuta kautta. de La Mettrie päätyi myös erikoiseen sensuurin ajatukseen; Hänestä sai kirjoittaa aivan mitä tahansa, mutta julkisesti ei saanut sanoa mitä tahansa. Tässä oli taustalla tietysti elitismi: Tavalliset kansalaiset eivät osanneet yleisesti lukea, ja vaikka osaisivat, he eivät lukisi, ja jos lukisivat, eivät ymmärtäisi, ja jos ymmärtäisivät, eivät uskoisi. Häntä tosin moittivat monet muut valistusfilosofit, mutta toisaalta myös sellaiselta herralta kuin Voltaireltakin löytyy elitismiä tukevia ajatuksia. Ja esimerkiksi aktiivinen ateisti d'Holbach oli sitä mieltä että vaikka ateismi onkin totta, se ei sopisi tavalliselle kansalle.
Kuitenkin trendi oli siihen suuntaan että ihmiset olisivat tasa -arvoisia. Esimerkiksi Claude Adrien Helvétius uskoi että ihmiset olivat syntyjään tasa -arvoisia, ja että koulutuksella ihmisistä saataisiin myös sellaisia. Hän halusi että säädökset tehtäisiin siten että hyve johtaa oman edun toteutumiseen, ei pahuudesta ole pelkoa. Kuuluisaksi tuli myös Rousseau, jonka mielestä kansasta pitäisi tehdä lainsäätäjä. Koulutus -uskoiset korostivat ihmisen "tabula rasa" -luonnetta. Heistä jokainen ihminen on sellainen että oikealla koulutuksella kenestä tahansa saa mitä tahansa.
Kuitenkin kansan valistamisen ajatus levisi sen verran, että syntyivät 1700 -luvun ensyklopedistit, jotka halusivat tehdä tiedosta julkista. Ryhdyttiin tekemään tietosanakirjoja. Ajatuksena tietosanakirjat olivat toki varhaisempia. "jo muinaiset roomalaiset" tavoittelivat eräänlaisen "yleistiedon" jakamista. Plinius vanhempi kirjoitti vanhimman säilyneen tietosanakirjan, "Naturalis Historiae", jo 100 luvulla eaa. Myös euroopan keskiajalla kokoomateoksia kirjoitettiin, tosin niiden tuloksien ajatuksena ei ollut jakaa tietoa kaikille. Itse kokoomateos ei siis ollut uusi keksintö, ainoastaan niiden jakaminen julkisesti oli. Valistushenkiset Ensyklopedioiden tekijät, kuten Voltaire, esittivät niissä myös vapaa-ajattelua, johon myös uskontokritiikki kuului, tosin piilotetusti eikä yhtä avoimesti kuin hänen näytelmissään. Tosin ensyklopedistit olivat useimmiten deistejä, tämä oli siis toki askel poispäin institutionaalisesta kaikille yhteisestä uskosta, mutta ei kuitenkaan sellaista ateismia, johon vapaa -ajattelu nykyään yhdistetään.
Kristilliset tahot vastustivat tietosanakirjaprojektia, koska ensyklopedistit ajoivat tiedemyönteisyyttä, kirkon ja valtion eroa, ja tukivat suvaitsevaisuutta, ja "sapere aude" -henkeä, jossa tuli hyväksyä avomielisyys ja rohkeus miettiä itse. Ja he halusivat jakaa tätä tietoa kaikille. Ja tätä perusteltiin sillä että kansalaisista tulisi paitsi viisaampia, myös onnellisempia. Tämä oikeastaan näytti suuresti pääasian: Kirkko ei kritisoinut itse asiaa, vaan sitä että ensyklopedisteille tyypillistä oli vankkumaton usko järkeen : Kaikkea pyrittiin tutkimaan tieteellisesti ja kaiken piti olla järjellä ymmärrettävää ; Järjen käytön ja tieteellisen tutkimuksen avulla ajateltiin voitavan parantaa etiikkaa, yhteiskuntaa, elinolosuhteita. Siis tekemään asioita joita uskonnot olivat aikaisemmin vain lupailleet tuonpuoleiseen.
Hidasteista huolimatta tietosanakirjat ja samalla tietysti myös valistusaate levisi kuitenkin Eurooppaan ja maailmalle, eikä kirkko pystynyt patoamaan myöskään tähän liittyvää uskonnottomuuden tulvaa. 1700-luvulla ihmiset käyttivät itsestään nimityksiä naturalisti, rationalisti ja vapaa-ajattelija. Kristityt kutsuivat heitä epäilijöiksi ja epäuskoisiksi. (Tämän lisäksi oli varmasti vähemmän kauniita nimiä. Tietysti molempiin suuntiin.)
Ensyklopedistit eivät saaneet esittää näkemyksiään valtion virallisten instituutoiden puitteissa. Tämä muuttui vasta 1800-luvun alkupuolella, jolloin vapaa -ajattelijat pääsivät esittämään ajatuksiaan sekä osallistumaan niiden poliittiseen toteuttamiseen.
Toisin sanoen:
Aikaisemmin tieto ja yhteiskunta oli ylimystön hallussa. Nykyisin niiden ajatellaan kuuluvan kaikille. Tämä ero on niin suuri, että tätä ei ole voitu tehdä kerralla. Asiat ovatkin tapahtuneet useassa välivaiheessa. Ehkä se on hyvä, sillä kertahyppynä yhteiskunta olisi voinut muuttua liikaa. Vähittäisessä muutoksessa asioihin on voitu keksiä ratkaisuja pitkin matkaa, kaikkea ei ole ollut pakko saada kerralla. Tämä tarkoittaa myös sitä, että ei ole mitään yhtä tekijää, jotka ovat vaikuttaneet. Toki jokainen askel on silti myös tärkeä. Ja ehkä jarruillakin on ollut paikkansa. Jos ei muuten, niin ainakin heistä saa hyviä "huonoja esimerkkejä".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)