perjantai 29. heinäkuuta 2016

Onko se "victim blame" jos tekee "criminal blamea"?

Kun puhuttiin väkivallasta, nostin esiin sen että väkivallassa uhrit eivät ole usein satunnaisia. Tässä erikoisena piirteenä on se, että vittumaiset eivät saa turpaan kovinkaan usein, paitsi jos haluavat itse ottaa siihen osaa. Toki tunnetaan "alfaurosten" "Monkey Dance" -tyylisiä tappeluita jotka ovat statushakuisia. Mutta niissä aggressiivinen tuijotus ja siitä seuraava aggressio ovat sellaisia että niistä voi väistää. Tämä koetaan aggressorille kuin voittona. Jolla saadaan demonstroituia oma maskuliinisuus ja siihen lujasti sidotu status.

Mutta aika usein väkivalta, nimenomaan sellainen väkivalta jota tehdään pelkän väkivallan vuoksi, ja joka on sellaista että sitä ei voi väistää, tehdään aivan muista syistä. Sadisti valitsee heikon näköinen vastustaja, sellainen jonka kohdalla riski koetaan pieneksi, ei tarvitse saada tilanteesta kunniaa, pääasia on että pieksemisestä ei tule häpeää. Tämän vuoksi koulunpihallakin nörttipohjat ovat suosittu kiusaajien kohde.

Tämä koettiin keskustelussa loukkaavaksi. Näkemys oli että jos syy-yhteys on niin sitten uhri olisi jotenkin syyllinen tai vastuussa. On toki selvää että victim blame -ilmiö on todellinen. Esimerkiksi raiskaustilanteissa saatetaan vedota siihen miten nainen on juonut alkoholia ja pukeutunut väärin. Ymmärretyksi tekeminen on monille yksi ja sama sen kanssa että se on oikeutettu.

Itselleni is-ought -tilanne on tässä kuitenkin vahva. Se että jotain tapahtuu ei tarkoita että se on oikein. Itse koin että turpaanvetäjä ei ole mikään kunniallinen tyyppi joka "pahastuu vittuilusta ja puolustaa jotain oikeutta." Halusin korostaa miten säälittävä sadisti on. Ja korostin että tämänlaista ihmissaastaa on olemassa ja ne tekevät myls tilastollisesti yliedustavan määrän väkivaltarikoksista, koska eihän terve ihminen nyt hakkaamisen vuoksi hakkaa.

Tosin tähän saattaakin liittyä se, että väkivaltaan liittyy yhä erikoinen victim blame. Väkivallan uhriksi joutuneelle asetetaan päälle hyvin vahva tappelijan leima. Jos nainen saa raiskattuna kuulla siitä miten hänen pitäisi pukea pidempi hame ja lopettaa sosiaalinen iltaeläminen, hakattu mies saa kuulla toistuvasti ajatuksia siitä miten "ethän sinä ole sellainen tappelija, sinänän olet niin fiksukin!" Ja tämä narraatio halutaan pitää yllä. Ja jos korostaa sitä että uhri ei olekaan tätä stereotypiaa niin tästä pahastutaan ja tätä kulmaa pidetään victim blamena. Joka, ironista kyllä, tukee oleellisempaa victim blame -narraatiota aiheessa.

Esimerkiksi itse sain parikymppisenä yhden vuoden sisällä neljä kertaa turpaan kun en ollut vittumainen tappelija. Nykyisin olen vittumaisempi ja tappelukykyisempi enkä ole tappelussa juurikaan. Koska jos minunlainen joutuu tappeluun se olisi todennäköisesti "monkey dance". Ja status ei minua houkuta.

torstai 28. heinäkuuta 2016

Sielupoloisen raastamisesta

Tom Kärnä kirjoitti muutamia lyhyitä irrallisia ajatuksia. Muun muassa sielupoloisten repimisestä. "Ajatelkaa sellaista skenaariota, että joku ihminen kuolee. Hänen ruumiistaan luikertelee pian ulos sielupahanen, mutta sitä joku nainen rupeaa sitten nuijimaan kengällä." Hän kirjoitti myös multiversumista "Jos ajatellaan multiversumihypoteesia eli sitä, että maailmankaikkeuksia saattaa olla iso määrä, ja näillä maailmankaikkeuksilla olisi kaikilla eri ominaisuudet. Eli erilaiset luonnonlaitkin vallitsisivat niissä. Monessa niistä ei elämän syntyminen olisi edes mahdollista. Toivon itse henkilökohtaisesti, että jostain toisesta maailmankaikkeudesta löytyisi pitkänomaisia planeettoja. Näillä planeetoilla, jos niillä olisi elämää, olisi vähemmässä määrin erilaisia kasvillisuus- ja ilmastovyöhykkeitä, ja minä olisin tästä niin kovin onnellinen."

Muutakin hän kirjoitti. Mutta jos nämä kaksi asiaa laittaa yhteen voi syntyä jotain jota voi olla hupaisakin laittaa yhteen. Se on hieman kuin seksin kanssa ; Moni arvostaa määrää mutta huolelliselle riittää kaksi, riittää vaikka yhtään tätä pienempi ihmismäärä onkin masturbaatiota.

En tartu multiversumiin antrooppisen periaatteen kautta. Sen sijaan mietin että jos modaalisen realismin mukainen maailma, jossa on erityisen runsaasti mahdollisia maailmoita, saadaan aikaan erikoinen tilanne. Jumalan on helppo olla kaikkivoipa koska hän voi eri maailmoissa toteuttaa erilaisia tiloja. Keskenään ristiriitaisia asioita voi tapahtua eri paikoissa kunhan ne eivät tapahdu samassa maailmassa.

Ja tästä seuraa aikamoista sielujen revintää. Sillä jos minä elän tässä nyt, niin jossain on toinen mahdollinen maailma jossa elän minä, joskin hieman erilaisella tavalla. Kuolemani jälkeen hyvät minät pääsevät Taivaaseen ja pahat minät pääsevät Helvettiin. Siinä saavat yksilö-yksilöiden sielut raastua hyvinkin pieniksi siilteiksi. Sitä on tavallaan joka tapauksessa jo päätynyt Taivaaseen ja Helvettiin samanaikaisesti. Ja mitä enemmän laatikkoa avaa ja katsoo, sitä selvempää on että Schrödingerin kissakin on sekä taivaassa että Helvetissä sen seitsemän sielunsa kertaa.

Tässä on tietenkin inhottavaa tiedostaa olevansa se itse joka päätyy Helvettiin. Tätä lähemmäs henkilökohtaista epäonnistumista ei modaalisessa realismissa pääse.

Miltä kuulostaisi KELA:n tukema terveysleikkaus?

Transsukupuolisuuden poistaminen sairausstatuksesta on herättänyt keskustelua ja joissain piireisä suosiotakin. Tämä on tietenkin asetettavissa seksuaalisuutta koskeviin ilmiöihin. Esimerkiksi homoseksuaalisuus on ennen kriminalisoitu tai pidetty sairautena. Ja tämänlaiset statukset ovat tietenkin halventavia. Näin ollen transsukupuolisuuden poistaminen sairausstatuksesta on nähtävissä jonain joka heijastaa ennen kaikkea yhteiskunnan asenteita ja arvostuksia. Ja tämä voi olla tärkeää jos mietitään kunnioittamista ja arvostusta.

Transsukupuolisuuden ongelma on se, että "se ei tavallaan ole mikään seksuaalisuus". Se on prosessi jonka puolesta puhuu tilan pysyvyys ja se, että ilman sukupuolielinkirurgiaa ja hormonihoitoa siihen liittyy kasvanut itsemurhariski. Ihminen tarvitsee tätä kautta leikkauksen.

Haasteeksi tulee se, miten pitää suhtautua vaikka siihen että yhteiskunta korvaa muutosprosessia vaikka KELA -korvauksin. Tämän kohdalla korvausoikeus taas alleviivaa helposti sairautta. Ja terveeksi julistettaessa on vaikeampaa selittää miten prosessi pitäisi korvata. Ja tämä taas johtaisi siihen että vain varakkailla olisi rahaa käydä prosessi läpi. Eli köyhät väärään ruumiiseen syntyneet saavat sitten kuolla.

Tässä mielessä sukupuolta korjaavat ovat tavallaan puun ja kuoren välissä tavalla joka on hyvin ainutlaatuista. Mutta toisaalta se heijastelee yleisiä näkemyksiämme. ; Yhteiskuntamme korvaa sairasstatuksella koska meillä on sinänsä terve ajatus siitä että sairaat tarvitsevat parannusta eivät terveet, ja että heikkoja täytyy tukea koska vahvoja ei tarvitse. Sairassatus on kuitenkin samalla stigma joka syö arvostusta. ; Tälläiseen on aika ikävää joutua sitä kautta että aivoissa on synnynnäinen anomalia.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Elin tavallista elämää kunnes googlasin yhtä musiikkikappaletta.

Sosiaalinen media harrastaa kohdistettua mainontaa. Se on harrastanut tätä melko paljon. Siksi olenkin hieman ihmeissäni kun olen alkanut saamaan näkyviini erittäin runsaasti "Clear Blue" -raskaustestimainoksia. Raskaustesti joka mainostaa itseään sitä kautta että se tunnistaa hyvät päivät tulla raskaaksi ja näkee kuinka pitkälle raskaus on edistynyt.

Mainokset kysyvät "oletko valmis ottamaan hymyn elämääsi". Ja hymyllä ne tarkoittavat vauvaa. Ajatus on tietenkin aika ahdistava. Jos raskaustehti tuottaa mainoksissa näkyviä nauruja ja hymyjä itselleni lähinnä siitä että testi näyttää maksimaalisesti kohti mahoutta. (On sitä joskus ollut jopa säikkyjä aiheesta, oikeasti.) Siinä miten pitkällä raskaus olisi on kiinnostava lähinnä sitä kautta että aborttia ei saa jos sikiö on jo kehittynyt liiaksi. Mainosta ei selvästi ole kohdistettu tälle kohderyhmälle.

Paras mainoslause kaltaiselleni miehelle on kuitenkin "tule raskaaksi Clear Bluen avulla". Nyt jo mieskin synnyttää, ilmeisesti vain siksi että moni ikäiseni alkaa saamaan tarpeekseen sukulaisten kyselyistä siitä miten pikkujalat taapertavat ja miksi eivät.

En minä tämän kaiken edessä voi kuin äimistellä muuta kuin sitä, että mitä ihmettä minä olen googlettanut? Mielestäni en mitään. Paitsi CMX:än kappaletta "lapsi", that is. Toivon että kyse ei ole siitä.

old russian joke.

One day I was camping with my good friend Government of Finland. And then, suddenly, a bear suddenly comes out and growls.

I started running.

Finland's government “What are you doing? You are crippled limp. You can’t outrun a bear! For God's sake, Play dead, like I do! Or fight against it. Fight it for me, because I a busy playing dead and everything.”
I replied, “I might run slowly and poorly, but I don't have to outrun bear. I still run better than you. And that is enough.”

The moral of the story ; If bear eat Government of Finland, I am already in Sweden.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Sukupuolen muuttaminen ja laiskuuden argumentit

Kun puhutaan sukupuolenvaihdoksista/sukupuolenkorjauksista, on sen kriitikoiden parissa ollut kovasti muodissa käyttää erilaisia ilmauksia jotka viittaavat siihen että kyseessä olisi jotenkin erityisen passiivinen ja helppo prosessi.

Prosessin saa narraatiolla

Esimerkiksi kun aiheeseen liittyy psykologian haastatteluja, on esitetty että sukupuoltavaihtava menee "kertomaan narratiivia" ja saa tarinaa vastaan prosessin. Tämä vaikuttaa siltä kuin prosessi olisi todella helppo sekä mielivaltainen.

Kuitenkin tosiasiassa sukupuolenvaihdosprojekti on varsin haastava. Ja se vaatisi käytännössä sitä, että kaikki psykologia ja psykiatria olisi "narraatiota". Toki esimerkiksi masennusta ja muita vastaavia ilmiöitä lähestytään myös ihmisten tarinoita kuunnellen. Mutta niiden kohdalla vastaavaa kielenkäyttöä tulee vastaan harvemin. Ja ihan syystä. Masennustakaan ei arvioida pelkältä narraatiopohjalta.
1: Itse asiassa suunnilleen ainut puhtaasti narraatiopohjalta tehty argumentaatiosto johon olen itse törmännyt elämässä toistuvasti koskee uskovaisia joilla on ties mitä narraatioita joissa kertovat käyneensä koomassa tuonpuoleisessa, enkelikohtaamisista matkalla kotiinsa tai jossa heillä on ollut elämänmuutos ja kääntyminen menneisyydestä josta ei näy merkkejä missään dokumenteissa. Jostain syystä näitä tarinoita ilman faktoja nielevät eivät pidä näitä narraatioina. Mutta transgenderin prosessi on heistä silti puhdasta tarinankerrontaa.

Tosiasiassa sukupuolta vaihtava joutuu läpikäymään pitkän prosessin. Lähetteen tekemisen jälkeen on diagnosointivaihe jossa itse asiassa eliminoidaan
1: Kokemuksen kanssa vaihtoehtoisia selitysmalleja. Halu vaihtaa sukupuolta voi johtua monesta muustakin asiasta ja niihin meneminen käytännössä tuottaisi "väärässä kehossa olemisen tunteen" johon liittyy esimerkiksi kasvanut itsemurhariski ja muut vastaavat riskit jotka koskevat sitä tilaa jossa transgender elää elämäänsä jos ei saa leikkausta. Näissä mielivalta on korkeintaan päätöstä tekevällä lääkärillä. Hän voi nimittäin torjua diagnoosin hyvinkin helposti ilman että tästä voi käytännössä valittaa. Esimerkiksi väärällä tavalla istuminen voi kelvata argumentiksi prosessin jatkamista vastaan.
2: Toisaalta katsotaan henkinen tila muutenkin. Tätä perustellaan sillä, että prosessi on pitkä ja henkisesti raskas. Joten vaikka diagnoosi olisi tosikin, niin täytyisi olla kunnossa selvitäkseen siitä. Tästä ei seuraa se, että transgender ei voisi olla masentunut. Mutta prosessi ei etene jos hän on masentunut.

"Narraation" sijaan kysymys onkin nipotarkasta valvonnasta. Persoonallisuuden rakennetta kartoitetaan hyvinkin tarkasti. Ja tämän kartoituksen lisäksi mukana on vähän samanlainen "kanttikerrointestaus" kuin kyseessä olisi jokin armeijan erikoisjoukkoihin hakeminen. (Tjsp.) Koska käytössä on poissulkeva mekanismi, pitää kaikki muut vaihtoehdot kokemukselle ja narraatiolle eliminoida jotta diagnoosiksi saadaan "se tarvittava". Tuskin mikään kepoinen narraatio joka laverrellaan sydämenasioista ja enkelikokemuksista uskontovereille jossain hiton karismaattis-hihhulillisessa uskonkokouksessa. (Joka on tietysti se vertailukohta josta tämänlaiset heitot kumpuavat.)

Pikalinja avioliittoon

Toisaalta he esittävät että esimerkiksi homojen avioliitto-oikeus on hankala koska se tarjoaisi sukupuolta vaihtaneille "pikalinjan avioliittoon". Tämä on hauska heitto koska prosessina vihkiminen on hyvin samanlainen kuin parisuhteen rekisteröiminen.

Sen sijaan nykytilassa asia on sillä tavalla että jos ennen sukupuolen vaihtamista on avioliitossa, on ensin tehtävä ero, ja sitten mentävä leikkaukseen - johon liittyy pieni kuolemisen riski joka on siitä kiinnostava että monille parisuhteen virallistamiset ovat tärkeitä juuri testamenttiasioiden vuoksi - ja sen jälkeen rekisteröidä avioliitto uusiksi. Toisin sanoen tässä tilanteessa paperityö ja prosessointi on moninkertaista. Tuskin kovin laiskaa.

Loppukaneetti.

On mielestäni hyvä että homoseksuaalien avioliittoasioista on siirrytty syrjään. Moni uskoi että seurauksena olisi slippery slope moniavioisuuteen, pedofiliaan tai Pentti Oinosen kanssa naimisiin menemiseen. Sukupuolta vaihtavat ovat siitä kiinnostava kohde että he eivät voi "harjoittaa toimintaansa" salassa.

Jos homoseksuaalisuus on aktio on transseksualismi olemassaoloa ja elämistä. Et voi olla harrastamatta transseksuaalista seksiä tai harrastaa sitä. Se ei ole myöskään jotain jota voi vain olla ja tehdä salassa.

Tiedän että Suomessa on jo nyt erilaisia polyamorisia tiimiytymiä ja muita vastaavia. Ja jollakulla on varmasti jossain jokin seksilabradorinnoutaja kellarissaan. Joku myös panee Pentti Oinosta. (Joskin luultavasti harvemmin kuin hän haluaa tunnustaa, koska hän on kuitenkin vanha aviossa oleva mies. Ja sitä ei nuori mies voi ymmärtää miten vähällä seksillä aviossa olevat voivat tulla toimeen.) Laittomaksi tekeminen koskeekin vain joitain byrokraattisia asioita kuten perinnönjakoa, ja ne moralisoitavat ja paheksuttavat asiat ovat näissä aina näiden puolten ulkopuolella.

Transsukupuolinen on tätä kautta aivan ainutlaatuisella tavalla muiden armoilla. Esimerkiksi kun käsitellään hedelmättömyyttä ja henkilötunnusta käsitellään sellaisia asioita kuin "peruuttamattomuus". Jostain syystä juuri ne ihmiset jotka pitävät transsukupuolisuutta illuusiona ja valheena - jonain jossa "unohdetaan että ihminen on sukupuolielimiensä perusteella selvästi joko mies tai nainen" -  ovat niitä jotka kaikista koviten haluavat tehdä prosessista peruuttamattoman. Eli sellaisen että jos transsukupuolinen eheytyisi Jeesuksella ja haluaisi tehdä lapsia kuten sukupuolielimet hänelle antanut Jumala on halunnut, niin hän ei voi näin tehdä. Koska vaikka prosessin hormonihoidot tekevätkin lapsensaantikyvyttömäksi niin kauan kuin uudessa sukupuolessa ollaankin, niin tätä halutaan täydentää kirurgialla. Argumenttina on usein jotain sen kaltaista kuin "kyllähän sen nyt tietää että ei se ole mikään mies jos se synnyttää, öhö".

Tosin sukupuolen vaihtamiseen/korjaamiseen liittyykin usein sellainen erityinen asenne että se halutaan toisaalta irrelevantisoida. Se ei muuta "oikeaa sukupuolta". Jolloin sen pitäisi vertautua tatuointeihin, lävistyksiin ja muihin kehonmuokkauksiin. Kuitenkin se halutaan nimenomaan prosessoida sellaiseksi kuin se koskisi sukupuolta ja nimenomaan sukupuolta niin että ehtoja halutaan asettaa aina nimen vaihtamista myöten. (Eli halutaan kontrolloida sitä millä ihminen haluaa itseään kutsuttavaksi ja miten tämä on suhteessa siihen minkälaisia kehonmuokkauksia itselleen tekee.)

Nämä samat ihmiset ovat luomassa käsitystä jossa sukupuolta vaihtavat pääsevät jotenkin erityisen helpolla. Prosessia pidetään ikään kuin tarpeettoman kevyenä. Kun tosiasiassa prosessi on sen verran raastava, pitkä ja vaikea että jo sen peruteella voidaan sanoa että sitä ei ota kukaan jos ei ole sitä tosissaan haluamassa.

Näyttääkin siltä, että ainut laiskuus sukupuolenkorjausprosessiin liittyen koskee sen kriitikoiden ajattelukykyä. Vaivattomasti ja ilman prosessointia puuhastellaan kuin pienet vähämielist ääliöt. Älyllinen laiskuus aiheessa joka ei ilmiselvästi koske heitä itseään vaan muita ihmisiä. Se on aina sellaista joka herättää kysymyksiä siitä että onko maailmassa ihmisiä joille pitäisi rakentaa jokin kiva pikalinja johonkin jännittävään eugeeniseen projektiin.

Ruusuista, logiikasta ja seurauksista

Logiikka on vaikeaa. Monin paikoin se ei ole kovin kompleksista. Mutta se on epäintuitiivista. Ihmiset puhuvat logiikasta ja pitävät itseään loogisina. Mutta ihmisiä on hyvin helppo hämätä.

Hyvänä esimerkkinä on psykologien käyttämä ruusuesimerkki jossa kuvataan päätelmä.
P1: Kaikki ruusut ovat kukkia.
P2: Jotkin kukat lakastuvat nopeasti.
J: Jotkin ruusut lakastuvat nopeasti.

Perustelu tuntuu eheältä. Ja valtaosa kysyttäessä pitääkin tätä validina päättelynä. Eli heistä tuo on looginen ja ehyt päätelmä. Se ei tietenkään ole.

Ihmiset päättelevät tilanteen olevan järkevän pääasiassa siksi että kumpikin premissi on jotain jota pidetään totena ja johtopäätöstä pidetään totena. Ja tässä tohinassa unohtuu se, että tosiasiassa johtopäätös ei seuraakaan annetuista premisseistä. Ei vaikka "jotkin" -sana ja "ruusu" näppärästi siirtyy mukana. Päättely olisi deduktiivinen vasta jos laitettaisiin mukaan jokin P3 joka sanoisi että ruusut kuuluvat kohdassa 2 määritettyihin kukkiin. Ilman tätä lisämääritystä meillä on käsissäämme iso kukkien joukko eikä tiedetä kuuluuko ruusu siihen luokkaan jotka lakastuvat nopeasti vai joihinkin toisenlaisiin. (Päätelmä on tosi vain sen vuoksi että nämä lisäoletukset ovat nekin hyviä premissejä.) Ihmiset lisäävätkin tämänlaisia piilo-oletuksia automaattisesti. Tai oikeastaan he eivät pääse niin pitkälle että miettisivät tämänlaisten piilo-oletusten tarvetta ja oikovat ilman mitään lisäilyjä.

Tässä kohden on mielenkiintoista huomata että tässä hämmennystä herättää koko logiikan suhde asioihin. Se ei ole vaikea. Ja yritänkin luoda muistilaitteiston jonka avulla käytännössä kuka tahansa voi muistella pääpiirteet (ei välttämättä munkkilatinanimistöä, mutta idean) niin että voi toteuttaa ajatusten avulla "jotain". Itse asiassa lavennan tätä hieman. Ja tätä kautta voi selvitä monenlaisista, joskin hyvin yksinkertaisista, kategorisen logiikan haasteista.

Jo Aristoteleen ajoista lähtien on esitetty että tarvitaan kaksi hyvin erilaista konseptia käsittämään sitä mitä arkikieli tarkoittaa sanoessaan "päin vastoin". Aristoteleen puolella käsitellään erillään ristiriita (contradictio) ja vastakkaisuus (contrariety). Näistä contrariae -tilat ovat hieman mutkikkaampia mutta niistä on kuitenkin parempi lähteä liikenteeseen. Ne ovat sellaisia että molemmat eivät voi olla samanaikaisesti tosia. Esimerkiksi voitaisiin ottaa lause "jokainen ruusu on kukka" ja "yksikään ruusu ei ole kukka". Loogisesti nämä eivät voi olla tosia samanaikaisesti. Mutta ne eivät ole ristiriidassa (contradictio) koska kumpikin niistä voi olla samanaikaisesti epätosi. Voitaisiin nähdä että kenties vain jotkut ruusut olisivat kukkia. Sen sijaan ristiriita syntyy jos toisen epätotuudesta väistämättä seuraa että toisen olisi oltava tosi, tai totuudesta sen että toisen on oltava epätosi. Tästä esimerkiksi käy vaikka se minkälainen suhde väitteellä "Kaikki Ruusut ovat kukkia" on "Jotkut ruusut eivät ole kukkia" -väitteen kanssa. Tai "Jotkut ruusut ovat kukkia" -väitteen ja "Yksikään ruusu ei ole kukka" -lauseen kanssa.

Esimerkistön kannalta tämä on tavattu kuvata esimerkillä jossa kaikki miehet ovat valkoihoisia ja jossa yksikään mies ei ole valkoihoinen. Ne ovat contrariae -tilassa mutta eivät contradictio -tilassa. Ja tämä on helppoa tiedostaa, koska tosielämässä ne ovat molemmat väärin. Logiikan mekaniikka ei välitä puhutaanko ihmisistä vai kukista. Yhtä tosista premisseistä samoilla päättelysäännöillä tulee seurata samat lopputulokset.

Tämä on tärkeää. Sillä arkielämässä saattaa oikeasti syntyä hämmennystä ja jopa riitaa siitä onko "ei yhdenkään" vastakohta "jokin" vai "kaikki". (Itse olen saanut aikaan nipotusta tähän liittyvistä kommunikaatiokatkoksista yhden kerran. Se on harvinaista ja vaikeaa, mutta uskon että tämänlaiset mutkat vaikeuttavat elämää muillakin.)

Tätä on myöhemmin mutkistettu. Mutta jo 400-500 -luvulta asti on kuitenkin tunnettu sen hienostuneempi versio. Joka tuntuu olevan sen verran hankala että sen taitaminen puuttuu suurelta osalta 2000 -luvun jälkeen eläneiden logiikanprosessointitaitoja. Jaottelusta kehittyi ns. square of opposition. (Kuva ohessa.)

Ajatus voidaan kuvata ruusuesimerkilläni luettelomuodossa seuraavasti. On helppoa tiedostaa että väitelauseet voivat olla universaaleja tai partikulaareja, ja joko positiivisia tai negatiivisia:
1: (Universal positive) Jokainen ruusu on kukka.
2: (Universal negative) Yksikään ruusu ei ole kukka.
3: (Particular positive) Jotkin ruusut ovat kukkia.
4: (Particular negative) Jotkin ruusut eivät ole kukkia.

Nämä ovat lähtökohtia kulmissa jotka ovat jonkinlaisissa suhteissa muihin kulmiin. Näin ollen jokaisessa kohdassa on itse asiassa suhde kolmeen asiaan. Nämä suhteet ovat symmetrisiä, eli sama periaate pätee molempiin suuntiin. Eli jos kaksi väitelausetta ovat ristiriidassa yhteen suuntaan niin tämä ristiriita ei katoa jos tarkastellaan asiaa "suhdeviivan toisesta päästä". Koska suhteita on kolme, on syytä täydentää huomiota. Sillä Aristoteleella suhteita oli vain kaksi. Uusi, kolmas, suhde on subalternation. Kun miettii kuviona, voi tietenkin arvata että taulukosta puuttuu linja "Kaikki Ruusut ovat kukkia" ja "Jotkin Ruusut ovat kukkia" -välillä. Ja "Yksikään Ruusu ei ole kukka" ja "Jotkin ruusut eivät ole kukkia" -välillä. Ja subalternation kuuluukin juuri tähän.

Näissä kohden suhteet ovat erikoisia. Ne eivät ole "vastakkaisuuksia", vaan niistä voidaan vetää päätelmiä epäsymmetrisesti. Jos meillä on universaali positiivinen joka on tosi, tiedetään että myös partikulaari positiivinen on tosi. Eli jos kaikki ruusut ovat kukkia, tiedetään että ainakin jotkin ruusut ovat kukkia. Toisaalta jos tiedetään että jotkin ruusut ovat kukkia, tästä ei voida päätellä että väite kaikista ruusuista olisi tosi tai epätosi. Samoin tapahtuu tietysti negatiivisen kanssa. Eli jos yksikään ruusu ei ole kukka, tiedetään heti että ainakin jorkin ruusut eivät ole kukkia. Mutta jos jokin ruusu ei ole kukka, ei tiedetä onko lause yksikään ruusu eivät ole kukka tosi vai epätosi. (Toki tästä tiedetään toisia suhteita, eli esimerkiksi se, että jos jokin ruusu ei ole kukka niin esimerkiksi väitelause kaikki ruusut ovat kukkia olisi ehdottomasti epätosi. Mutta tämä ei enää ole subalternation.)

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Big Pharma -rokotedenialismin typeryys.

Rokotteet ovat ns. ennaltaehkäisevää sairaanhoitoa. Se on prosessi jossa hoidetaan ei-sairasta ihmistä jotta tämä ei sairastuisi. Tämä on yleensä ottaen jotain joka kaikkialla yhteiskunnassa on halvempaa kuin ongelmien hoitaminen sitten kun ongelma on räjähtänyt käsiin. Rokotteet ovat siis yhteiskunnan tasolla säästöä mutta lääketehtaiden lääkemyyntikulujen kannalta ne estävät isojen tulojen paukahtamista.

Rokotusohjelman mukaisiin rokotteisiin kuluu Suomessa vuodessa vaihtelevasti. Puhutaan 10 - 20 miljoonan euron määristä. Tämä on yhtä henkilöä kohden melkoisen vähän. Pisimpään rokotusohjelmassa olleet lääkkeet ovat annoshinnaltaan joitakin senttejä. Ja kun rokotteita ei oteta joka vuosi, voi tästä päätellä jo sinällään, että Suomalaisia rokottamalla ei ole kovin merkittävää taloudellista pottia, ei oikein edes yhdelle taholle jaettavaksi. Suomi ei riitä megayritykselle, eikä oikein edes suuryritykselle.

Kunnon salaliittoteoreetikko-denialisti ei siksi puhuisi lääketehtaiden ahneudesta. Rokotteiden hinnan sijaan tulisi tiedostaa se, että rokotteet eivät voi olla tulonlähdeteoriana missään vähänkään täysjärkisessä salaliittoteoriassa. Siksi rokotekriittisen tuleekin korostaa lääketehtaiden ahneutta teorioin joissa rokotukset ovat suoraan myrkkyä tai jotain joka synnyttää epidemioita. Koska ihmisiä kuolee rokotteisiin todella vähän, tämä teoria on tietenkin sekin tosiasioiden valossa tyhmä.

Tarkemmin miettien kaikki Big Pharma -keskeiset rokotedenialistiset näkemykset ovatkin hölmöjä. There is no way around that. Big Pharma -paha lääketeollisuus-rokotekriittisyysteorioinnissa mainitut teoriat toimivat täydellisesti ... kunhan vaan ensin muutetaan ympäröivää todellisuutta oleellisesti erilaiseksi kuin se mitä voidaan omin silmin ja korvin havaita. Ja tämän tiedostamiseksi ei edes tarvitse paneutua pätkääkään lääketieteellisyyteen. Asian voi varmistaa arkisemmista tosiasioista joiden syy-seurausketjut eivät vaadi kaksoissokkokokeita.

Vähentääkö uskonto kykyä olla hyvä vai onko pahan ongelma sittenkin relevantti haaste uskonnolle?

Kristinusko painii usein pahan ongelman kanssa. Joskus törmää jopa Jobin asenteeseen jossa kyseessä on mysteeri. Usein tätä kuitenkin järkeillään. Ja yksi suosittu näkemys on se, että elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa jossa ihmisten vapaa tahto on syy miksi pahaa on maailmassa.

Tässä on siis jonkinlainen hierarkia jossa vapaa tahto painottuu arvokkaammaksi kuin itse teot, niiden seuraukset, motiivit ja sisällöt. Esimerkiksi seuraavalla tavalla;
1: Paras maailma on sellainen jossa on vapaa tahto mutta kaikki valitsevat hyvää.
2: Toiseksi paras maailma on sellainen jossa on vapaa tahto ja ihmiset tekevät hyvää ja pahaa.
3: Kolmanneksi paras maailma on sellainen jossa ei ole vapaata tahtoa ja jossa kaikki ihmiset tekevät sen vuoksi hyvää.
4: Neljänneksi paras maailma on sellainen jossa ei ole vapaata tahtoa ja jossa ihmiset tekevät hyvää ja pahaa.
...
Z: Huonoin maailma on sellainen jossa ei ole vapaata tahtoa mutta jossa kaikki tekevät vain pahaa.

Näin ollen Jumala voisi luoda maailman jossa ei olisi pahoja tekoja ja seurauksia mutta tätä kautta ihmiset olisivat pakotettuja tekemään hyvää. Jos Jumala pakottaisi ihmiset haluamaan vain hyviä tekoja tmä ratkaisu poistaisi valinnan ihmisiltä. Ja näin ollen heidän tekonsa tavallaan lakkaisivat olemasta yhtä arvokkaita, kenties Kantilaisessa määrittein jopa moraalittomia. (Kantilla moraalisuus vaatii aina sitä että voidaan tehdä jotenkin toisinkin. Jonka seurauksena stoalaisuus ja kalvinismi sanovat että ihmisillä ei ole Kantin määritteissä moraalisia tekoja lainkaan.)

Näin ollen jos ihmisiin kohdistettaisiin manipulatiivisesti - vaikka "Kellopeli Appelsiini" -elokuvan hengessä sellainen tunne että he kokisivat vastenmielisyyttä tehdä jotain asiaa, tämä terapointi alentaisi maailman toivottavuutta vaikka itse teot joita tämä vastenmielisyysohjelmoitu olisivat moraalisia. ; Vapaa tahto rajoittuu jos ihmisen ulkopuoliset tahot kontrolloivat sitä mitä ihmiset haluavat. Toisin sanoen se mitä ihmiset haluavat on metaohjelmoitu niin että heidän vapaa tahtonsa on näissä kohden heikentynyt, vähentynyt tai jopa kokonaan poistettu.

Tässä tilanteessa syntyy erikoinen tilanne uskontoon. Uskontoa esitetään usein normistona ja järjestelmänä joka suojelee yhteiskuntaa ja yksilöitä siten että se opettaa hyvän ja pahan tavalla jota ihmiset myös noudattavat. Ja että ilman uskontoa ei saada tämänlaisia järjestelmiä aikaiseksi. Ja siksi uskonto luo näköisiään yhteiskuntia. Tämä näkemys korostaa, että dogmeja ja kahleita tarvitaan koska vapaa ihminen on kaaoottinen ja anarkistinen.

Josta seuraa ajatus siitä että uskonto on konformistinen voima joka määrää ja kahlitsee ihmisiä ja ihmismassoja. Ollakseen aidosti hyveellinen yksilön tulisi vapaasti valita että hän tekee hyvin. Mutta Jumalan rangaistus, tuonpuoleisuuspalkinto ja muut ihmisen vapaan tahdon ulkopuoliset voimat tekevät keinotekoisesti asioista toivoittavia ja eitoivottavia. Arvokasvattamalla manipuloitu ohjelmointi tekisi moraalista pinnallista, eitoivottavaa ja huonoa. Sellaista josta Jumala ei tykkää.

Tämän ajatusketjun haasteena on se, että sen kohdatessa edessä on kaksi vaihtoehtoa; (1) Joko yksilön manipulointi uskonnolla ei ole oikeasti huono asia, jolloin pahan ongelma muuttuu relevantimmaksi onglemaksi. (2) Tai sitten pahan ongelman ratkaisu on hyvä mutta tästä seuraa se, että moralistinen oikeaa arvopohjaa opettava uskonto tuhoaa maailman hyveellisyyttä ja tekee siitä vähemmän parhaan mahdollisen maailman.

Pokémon ja "alennusteologia"

"Pokémon Go" -peli on ollut suosittu. Tätä kautta se on ärsyttänyt monia elämäntapakulttuurin harrastajia. Tähän syynä ei ole pelkästään pelin suosio, tai aihe, vaan sekin että sitä pelataan julkisesti niin että pelaaminen myös näkyy. Tätä kautta, vaikka pelejä usein moititaan liikunnallisuuden vähenemisenä, ja tässäkin on haluttu aktivoida nuoria, on kannanotto ollut silti pääasiassa elämäntavallis-moralistinen.
1: Itse asiassa peliin on liittynyt sen verran tyhjää paheksuntaa että olen ollut hieman pahoillani siitä, että minulla ei ole ollut riittävän tehokasta mobiiliteknologiaa pelin lataamiseen ja pyörittämiseen. Jos jokin asia ärsyttää noin tyhjällä tavalla noin monia, niin sen pelaaminen on hyve pelkästään sen takia että se ärsyttää absurdin vahvasti juuri sellaisia ihmisiä jotka ansaitsevat tulla ärsytetyiksi. Tilanne on yhtä kutkuttava kuin se, että gotta catch em all olisi sukupuolitaudeissa. Mutta abstraktimmin ja vertauskuvallisemmin.

Kenties tämän vuoksi en ole yllättynyt kun peliin on liittynyt maailmankuvallistakin kommentointia. Tarkalleen ottaen siihen on liitetty tulkintoja jotka ovat uskonnollis-teologis-opillisia. Juuri sellaisella tavalla jossa oppikysymystä sovelletaan muiden ihmisten elämään ja käsitellään ikään kuin kaikkiin sovellettavana faktana josta ei voi olla erimielinen. Ja jonka kanssa erimielisyydestä seuraa mitä luultavammin vänkäystä siitä että uskovaiset eivät saa ottaa kantaa edes oman uskontonsa opillisiin kysymyksiin, jolloin kyse olisi subjektiivisesta maailmankuvallisesta väitteestä.

Hieman tältä vivahtavaa makua on itse asiassa jo kasvatustieteen puolelta. Sara Heinämaa esimerkiksi antoi nökemyksen joka loi mielessäni vahvistuvaa tilaa Jyväskylän kasvatustieteestä ; Tapio Puolimatkan ja Hannu Rauhalan ansiokkaaseen seuraan liittämäni nainen kun on esittänyt että pelin suosio johtuu siitä että ihmisten elämä on tyhjentynyt merkityksistä. "Näkyville tulee yhä uudestaan ja eri tavoin se seikka, että monien länsimaisten ihmisten elämä tyhjenee merkityksistä." Ja tämä on onglema. Heinämaan mukaan "varhaiskasvatuksen ja koulutuksen mittavat ongelmat. Tämä peli on vain yksi ongelman ilmenemismuoto." En tiedä mitä kolme-nelikymppisten moraalikadon on aikaansaanut, mutta uskosin että syitä voidaan hakea maailmankuvallisista kysymyksistä. (Sillä niistä niitä merkityskatoja on yleensä tavattu hakea.) Tämä on ollut kokemuksieni mukaan yhtenäiskulttuurin aikaa jota on kuvannut runsas ja hyvin vaihtoehdoton uskonnollisuus niin aamunavauksissa kuin jopa oppitunneillakin. (Kenties tämä onkin ongelman juuri.)

Pokémoneja on lähestytty myös animismina. Erinäisten uskovaisten kannanottoina on ollut esimerkiksi se, että Pokémon edustaa henkiusko-animismia. Ja koska uskonnollisuuden rooli on pienentynyt yhteiskunnassa, eivät ihmsiet ole maallistuneet vaan täyttävät homo religiosus -aukkoaan tämänlaisilla peleillä. Eli toisin sanoen "Pokémon Go" on vaihtoehtouskonto ja nähtävänä uususkonnolllisuutena. Näissä lausunnoissa moralismi on ollut astetta vahvemmin esillä. Voi suorastaan aistia miten kirjoittajien mielessä on jokin ehdoton asia joka ei ole "halpa kopio".

Minun on hyvin vaikeaa nähdä Pokémonia halun ja tarpeen ja asenteen kohdalla uskonnollisena. Kognitiivisessa uskontotieteessä on ollut kantana se, että uskonnollisuus liittyy ajatukseen siitä että jollakin taholla on pääsy strategiseen tietoosi. Pokémon voi toki siinä mielessä olla animistinen että animistitkin näkevät kaikenlaisia pikku-ukkoja ympärillään. Mutta pelin pelaajat eivät kuvittele että peli tietää heidän nolot salaisuutensa. Näin ollen Pokemoneihin voi liittyä pakkomielteitä jotka ovat ei-uskonnollisia. Mutta palvonta-lepytysasenne ja rukoilu ja muut vastaavat piirteet puuttuvat. Ja ne taas ovat tyypillisiä uskonnolliselle toiminnalle. Itse asiassa voidaan nähdä että syvempikin uskon piirre puuttuu siinä mielessä että ihmsiet kokevat pelihahmot perimmiltään virtuaalisina. Pokémonit ovat havaittavia mutta tavallaan kokemuksellisesti ei-olemassaolevia. Jumala taas on jotain joka yleensä ajatellaan olemassaolevaksi mutta ei-havaittavaksi. Tässäkin mielessä peli on anti-uskontoa.

Minun on toisaalta hyvin helppoa heitellä tuollaisten esittäjille vastapallona jotain joka muistuttaa heidän omaa, hyvin erikoislaatuista, ajatteluaan. Sitä voisi esimerkiksi esittää että kun uskonto saa suosiota niin tämä muoti-ilmiö johtuu vain siitä että ihmisillä on elämässä merkitystyhjiö jossa tämä ilmiö sitten loisii. Että ihmisten tulisi sen sijaan kuluttaa elämänsä aidosti syviksi ja merkittäväksi a priori määrittelemiini asioihin kuten fundamentalismiagnostismiin ja pippelivitseihin.
1: Nämä ovat ainakin omalla kohdallani toimineet hyvin uskonnon ja Pokémonien korvikkeena. Ja esimerkit ovat sellaisia että ne vaikuttavat monista huonoilta ja ei-syvällisiltä ja ei-arvokkailta. Mutta aivan yhtä mielivaltaisilta tuntuvat uskovaisten ajatukset joissa he määrittävät jotkut teismin ja tuonpuoleisen ajatukset syvällisiksi siksi että ne toimivat heillä paremmin kuin kikkelivitsit. Minulla omakohtaisesti ne toimivat huonommin.. Pinnallisuuden ja syvällisyyden sitominen aiheisiin niiden käsittelyn laadun sijaan kuvastaakin yleisesti ottaen enemmän lausujansa mieltymyksiä ja mielipiteitä kuin on mikään yleistys jolla voidaan kuvata oikein mitään...

Mutta tarve-halu-tahtopuolelta voi kuitenkin löytyä jotain kiinnostavaa.

Sitä voi tietenkin nähdä että merkityskato on itsessään miltei varmasti arvottava. Kysymys ei ole pelkästään siitä että mitä asioita ihmisten mielissä tapahtuu, vaan siitä että näistä osa nähdään ylevinä ja jokin toinen roskaisena ja turmeltuneena tapana. Toisaalta en itse edes usko nihilisteihin enkä arvotyhjiöihin. Ja toisaalta en näe että on mitään uskonnollisuusaukkoa jota voisi täyttää vain uskonnolla.

Sen sijaan näen että ihmisillä on merkitystä luovia haluja ja tarpeita. Ja tätä kautta merkityskato voidaan muuttaa mielestäni konkreettisemmaksi ja järkevämmäksi. Tämä tosin alkaa tässä vaiheessa haiskahtamaan hieman markkinataloudelta ja muulta sellaiselta jota pehmeitä arvolatauksia ja humanismia hymisevät mielellään välttävät. En koe tätä erottelua tarpeellisena. Halut ja tarpeet jylläävät ja ne ovat yhtä kovia, karuja ja humaaneja kaikkialla.

Mielestäni on selvää että se että peli myy viittaa siihen että se tarjoaa ihmsille jotain. Onko tämä jotain eettistä, ylevää tai alhaista on irrelevanttia. (Kun puhutaan tarpeesta ja halusta, tämä neutraalius tulee helpommin mieleen. Jos puhutaan merkityksistä konnotaatiot ovat erilaisia. Ja mielikuvat ohjautuvat sivuun vaikka puhuttaisiin ihan samoista ilmiöistä. Assosiaatiot ohjaavat ihmisiä, ei kuiva järki.) Tätä kautta voidaan nähdä että ihmisillä on jokin tarve ja peli tyydyttää tämän. Tässä mielessä voidaan sanoa että pelillä on ihmisille merkitys. Ja jossain määrin tämän tarpeen ja halun puute on sitä että tätä merkitystä ja tarvetta ei ole tyydytetty. Tässä mielessä merkityskato alkaa vaikkuttamaan huomattavasti vähemmän loukkaavalta. Ja siinä tuntuu olevan enemmän järkeä jopa silloin kun sitä käsitellään moralistisemmin äänenpainoin.

Toki haluista ja tarpeista puhuminen on siinä mielessä mutkikasta että nekin ovat arvottavia. Karkeasti sanoen halu on jotain jota tahdotaan. Tarve taas voi olla jotain hyvin muuta. Hedonistit ovat joutuneet painimaan tämän asian parissa runsaasti. Esimerkiksi Epikuros joutui luokittelemaan ihmisten haluamia asioita sen vuoksi että jokainen tietää että jos minä tarvitsen terveyttä niin voin kuitenkin haluta alkoholia joka tuhoaa sen. Tässä mielessä peli selvästi tarjoaa jotain jota ihmiset haluavat. Mutta he eivät välttämättä tarvitse tätä.

Ja halut ja tarpeet voidaan tässä mielessä maailmankuvallistaa yllättävän helposti. Moni esimerkiksi voi sanoa että materiaalinen omistus voi olla halu mutta vaikka mielenrauha on sitten se asia jota tarvitaan. Toisaalta olen tupannut vitsailemaan ja sotkemaan asiaa käytännöllisyydellä. Olen esimerkiksi voinut sanoa että se mitä haluan on mielenrauha ja se mitä tarvitsen on isompi miekka. Moni asettaisi tässä tarpeen ja halun eri päin. Mutta tämä on enemmän tai vähemmän sitä että päättää ennakkoon kumpi asia on keskeisempi. Ja sitten kohtelee tätä valintaa kuin se olisi johtopäätös. Petitio principii -rakenteella toimiva päättely ei ole kovin arvostettavaa, se vetoaa enemmän kuin perustelee. Se on teknisesti ottaen argmentatiivisesti rikki. Ja moni ottaa tuollaiset ajattelukyhäelmät vakavasti lähinnä siksi että on niiden esittämien kannanottojen kanssa samaa mieltä ennen noiden epäargumenttien esittämistä.

Tosin markkinatalouden kohdalla on usein viitattu siihen että usein mainonta luo tarpeen. Joten kenties arvotyhjiötä tai merkityskatoa ei ole ollutkaan. On vain luotu tarve siksi että tarjotaan jotain. Tältä pohjalta on kuitenkin vaikeaa ymmärtää miksi pelistä on tullut suosittu. Itse miettisin vähemmän sitä onko kyseessä merkityskato tai onko peli halu vai tarve. Lopputulema tätä kautta on melko ei-moralistinen tosiasia jossa monesta ihmisestä tämä peli on kiva. Ja että tämä kivuus tuo elämään sisältöä ja merkitystä. Ja jos se todella on korvike uskonnolle, kuten monet väittävät, eli jotain joka täyttää saman paikan, niin en voi sanoa muuta kuin että tässä tapauksessa tämä syvä perimmäinen aukko tyydyttyy ilmiselvästi hyvin tehokkaasti melkoisen maanläheisillä ja ei-paranormaaleilla asioilla.

Linnanmäki-itsemurhasta

Käydessäni linnanmäellä jonotin paljon. Tämä opetti runsaasti kärsivällisyyden hyveestä. Valitettavasti en ole hyveellinen - ja vaikka olisinkin niin pitäisin kärsivällisyyttä tylsänä ja huonona hyveenä siksi että se on luonteeltaan passiivista eikä aktiivista. Tässä triviaali-hyveellistyessäni sain sitten kuunnella muita jonossa olevia ihmisiä.

Eräässä vaiheessa takanamme jonotti ala-asteikäinen minulle ennästään ja jälkeestään tuntematon lapsi. Hän keskusteli äitinsä kanssa turvalaitteista ja siitä olisiko mahdollista tehdä itsemurha kyseisessä laitteessa johon he jonottivat. Lapsi mietti asiaa selvästi kiinnostuneena. Hän kuitenkin samanaikaisesti ei ymmärtänyt koko itsemurhaamisen konseptia. Hän tiedosti sen olemassaolon mutta ei voinut ymmärtää sitä koska "elämä on ainutlaatuinen asia".

En tässä lähde lähestymään sitä onko ainutlaatuisuus hyvä asia. Sitä voisi sanoa että elämä voi toisille olla ainutlaatuisen perseestä. Ja sitä voisi jatkaa myös siitä, miten ihmiselämien lukumäärä tai harvinaisuus ei muuta ihmisarvoa ; Jos maailmassa on kuusi miljardia ihmistä ei ihmisen elämä ole vähempiarvoinen kuin jos ihmisiä olisi vain 10 000. (Luonnonsuojelijat voivat olla toki tästä erimielisiä. Lajin säilymisen kannalta tällä on väliä. Mutta harva liittää tätä ihmiselämän arvoon sellaisenaan.) Ihmiselämän tekee uniikiksi lähinnä asioiden kombinaatio. Ja osaset tuskin ovat kovin ainutlaatuisia ja uniikkeja. Ja muutenkin vaikuttaa siltä että olemme vähemmän ainutlaatuisia kuin pienessä subjektiiviskeskeisessä päässämme itsellemme kerromme.

Mutta en lähde tuohon vaan siihen että miten linnanmäkilaitteista voi ylipäätään saada tuollaisia itsemurhamielikuvia. Kysymyksen mielenkiintoisuutta alleviivaa se, että itsemurhan tekeminen tuntuu vieraalta.

Tässä kohden mieli menee väistämättä Freudin thanatos -ajatusten suuntaan. En ole kovin suuri psykoanalyysin ystävä tai kannattaja. Mutta jossain määrin voidaan sanoa että linnanmäen laitteissa on kieltämättä jonkinlainen kuolemanvietin ruokkimisen maku. ; Freudin mukaan ihmisellä oli kuolemanvietti joka houkutti häntä kuolemaan ja ottamaan riskejä ja vaaroja.

Monet laitteista ovat hurjia ja pelottavia. Kun lapset ja nuoret teinipojat esittävät laitteissakäymistä darena, on selvää että tässä on kysymys jonkinlaisesta uhkarohkeuden demonstroinnista. Tosin linnanmäen laitteet eivät tavallaan ole aitoa uhkarohkeutta koska niistä on yritetty tehdä mahdollisimman turvallisia - jonka sivutuote on muuten se, että laitteissa itsemurhan tekeminen on monesti ällistyttävän vaikeaa. Toki maailmanpyörästä voi aina hypätä. Mutta esimerkiksi "Kieputtimen" turvakaarihässäkkä takaa lähinnä sen että saat ennen pitkää skolioosin ja ruhjeita hartiaasi.

Kuitenkin laitteeseen menevä asettaa itsensä tunnetasolla alttiiksi. Laitteet on usein jopa rakennettu siten että ne näyttävät ja kuulostavat pelottavilta. Ne, noin ylipäätään, simuloivat vaaratilanteita vaarattomasti. Laitteeseen astuja luottaa luonnontieteisiin, insinööreihin ja vastaaviin. Ja hän saa luottamuksen vastineeksi tunnetason kokemuksen siitä millaista olisi jos tätä luottamusta ei olisi.

Linnanmäen laitteet ovatkin varmasti hieman hauskoja samasta syystä miksi vanhat slapstick -komediat ovat hauskoja. Ns. Beign violation theory korostaa että ihmisiä huvittaa se, että heille rakennetaan tilanteita jotka vaikuttavat vaarallisilta mutta joiden seuraukset ovat enimmäkseen harmittomia. Liukastuminen banaaninkuoreen ei ole hauskaa, mutta jos liukastuu näyttävästi ja kaatuu kaarella banaaninkuoreen ilman että tästä seuraa mitään aivovammaa ja sairaalakäyntiä, tilanen on hauska. Linnanmäen laitteissa käyminen voi tätä kautta olla helpottavaa.

lauantai 23. heinäkuuta 2016

MV -lehden Betteridgen lain hetki.

Betteridgen laki (Betteridge's law) on nyrkkisääntö jonka mukaan "Any headline that ends in a question mark can be answered by the word no." Tämän säännön mukainen tapahtuma kävi MV -lehdelle. Se jakoi videolinkin otsikolla "Ollaanko tässä Allahin asialla?" Itse "artikkelisointi" kysyy että "Onko islam äärimmilleen vietyä brutaaliutta?" Molempiin vastaus lienee ainakin tämän jaetun materiaalin kohdalla "Ei".

Jaettu aineisto on uskontokritiikin parissa missään määrin tekemissä olleille hyvin tuttu. Tosin ei aivan tuossa muodossa. MV -lehden jakaman videon kuvanlaatua on huononnettu ja siihen on lisätty arabialaista kirjoitusta ja muslimityylistä laulua. Joka on selvästi päälleliimattu "taustanauha", eikä esimerkiksi reagoi videoiden tapahtumiin. Itse video ja sen tapahtumat kuvaavat kenialaisia kristittyjä jotka polttavat elävältä noitina pitämiään ihmisiä.

On vaikeaa uskoa että video on editoinut itseään vahingossa tuollaiseksi. Ja sen jakaminen eteenpäin osoittaa sekä huonoa makua että osoittaa sen, että taustatutkimusta ja faktantarkistusta ei viitsitä tehdä lainkaan. Se, että MV -lehdessä on tuollainen juttu vaatii vähintään valelteluvaiheen jossa video luodaan ja idiotiavaiheen jossa sitä levitetään. Kenties valehtelua ja idiotiaa löytyy tätä laajemminkin prosessissa.
Tähän juttuun tekisi mieli kommentoida miten se on nolo "burn" MV -lehdelle. Tai miten se on "so stupid it burns". Mutta en kehtaa.

Miksi minua luullaan liberaaliksi?

On melko tavallista törmätä ihmisiin joiden käsityksissä heidän on esimerkiksi vaikeaa ymmärtää sanomisiani koska näen asioita joidenkin "liberaalien lasien läpi". Yleisteemana on siis se, että he näkevät että olen liberaali joka elää liberaalien elämäntapaa liberaalien arvoilla ja maailmankuvalla.

Olen tästä hieman ihmeissäni. Etenkin kun ottaa huomioon kaikki ne tahot joita vastaan olen. On tavallaan erikoista, että ihminen joka on minunkin kovuudella relativismia vastaan, joka tunnetaan siitä että maailmankuvallisuus ei ole oikeutus tai peruste oikein missään, ja jolla on feministikriittisiksi tulkittavia ajatuksia kuulee asiasta niin usein. Ja suoraan sanoen sanonkin että nämä ihmiset ovat yleensä enemmän tai vähemmän idiootteja. Toisaalta tässä on jotain sellaisia asioita joita on syytä ymmärtää. Idioottien ymmärtäminen on toki hyvin liberaalia. Mutta itse korostankin myötäelämisen sijaan sitä ymmärtämistä jossa mietitään sitä miksi idiootit ovat idiootteja.

Jos olisin liberaalimpi kuin olen, saattaisin jopa selittää että nykyaikana oikeistokonservatiivius kiistää ääri-oikeistolaisuuttaan ja tässä yhteydessä olisi tapahtunut sen tyylinen äärioikeistolaisen konservativismin tavallistuminen että normaali konservatiivius, etenkin jos se ei ole puhtaasti oikeistolaista konservativismia, nähdään suoraan "suvakkiutena". Eli syynä olisi jokin establisoitunut rasismi ja oikeistolaisuus joka on niin vaihtoehdotonta että ei suostu näkemään oikeistokonservativismille vaihtoehtoja. Ja jos ei ole oikeistokonservatiivi niin sitten on "suvakki". Ja oikeistokonservatiivius olisi myös niin oikeassa että äärioikeistoa ei käytännössä edes olisi olemassa koska se olisi loukkaava rinnastus.

Vaihtoehtoajattelu

Tämä selitys olisi tietenkin poliittisesti maukas. Mutta näkisin että tässä on takana enemmän. Mutta vähemmän helposti iskulauseiksi taipuvaa.

Sain tähän liittyen idean kun huomasin että eräs filosofiaa kouluttava sai opteteltavalta moitteita siitä että hänellä oli liberaali vääristymä mielipiteissä ja asioiden käsittelyssä. Kyseistä ihmistä on kuitenkaan vaikeaa nähdä esityksissään poliittisena. Hän harrastaa käsiteanalyysiä, joka taas on premissien purkamista ja loogisten suhteiden käsittelyä. Jos tämä on liberaalia niin sitten matematiikkakin olisi liberaalia.

Ongelmana onkin luultavasti se, että filosofia, etenkin analyyttinen filosofia, on sekä kompleksista että avomielistä. Kun usein tavataan konservatiivi arkielämän tasolla hän nojaa yksinkertaisiin asiankuvauksiin ja ehdottomuuksiin. Tämä vaihtoehdottomuus varmasti tuntuu monista jopa konservatiiviuteen kuuluvana piirteenä - ja hieman erikoista kyllä tässä monet konservatiivit ja liberaalit ovatkin varmasti keskenään samaa mieltä. ; Tilanne on toki tuttu uskonnoista joissa uskonnon perinteikkyys on samaa kuin sitä että uskonto on koeteltu. Ja jossa uskonnon kanta homoseksuaalisuuteen on yksinkertainen, tajuttava ei-kompleksi ja vaihtoehdoton asia jota sitten pitää kieltää ja torjua.

Tässä asenteella on tietenkin hyvin vierasta purkaa ajatuksia loogisiin päätelmäketjuihin joissa on erilaisia premissejä. Ja sitten miettiä miten asiat muuttuisivat jos nämä premissit olisivat erilaisia. Tämänlainen tuntuu monista varmasti liberalilta ja relativistiselta. Tässä tietenkin unohtuu se kritiikki jota Derridat ja vastaavat postmodernit esittävät kaikille käsiteanalyysin tulkintamenetelmille.

Toisin sanoen "liberaalista painotuksesta" syyttävä itse asiassa lähinnä demonstroi sitä että hän ei osaa purkaa argumentaatioketjuja osiinsa ja nähdä onko niissä minkälaisia deduktiivisia ja induktiivisia päätelmiä ja millä ehdoilla nämä toimivat. Ja miten näitä ehtoja muuttamalla päätelmät voisivat muuttua. Hän siis lähinnä päätteli siitä että jos asian ymmärrys on hänelle vaikeaa se johtuu siitä että vastapuoli on liberaali. Eikä siitä että hän itse ei hallitse kompleksimpaa ajattelua jossa oikeasti perustellaan mitään. Tämä toki tukee sitä henkeä jonka olen usein kokenutkin. Eli jotain jossa konservatiivi luottaa intuitioon ja yksinkertaisiin arkijärjellä helposti ymmärrettäviin lausumiin. Ja pitää näitä ilmiselvyyksinä. Ja pitää näihin nojaamista ilmiselvänä ja tästä poikkeamista tarpeettomana haihatteluna. Tältä pohjalta ei tietenkään voi odottaa asiallista analyysiä myöskään siitä edustaako jonkun "liian vaikeasti asioita käsittelevän" näkemys oikeasti liberalismia. Ihan siksi että kun kyvyt analyysiin puuttuvat niin myös tämä analyysi on tietenkin odotettavasti perseestä tai oikeassa lähinnä tuurin eikä hyvän ajatusrakenteen ja vankkojen perusteluiden vuoksi.

Itsestänihän ei kovin helposti saa juuri minkäänlaista postmodernia. Koen käsiteanalyysin tarpeelliseksi koska mikään asia ei ole helppo mutta jotain tietoa voidaan saada. Liberaalien silmiin olenkin yleensä tarpeettoman skientistinen ja moralistinen ollakseni oikealla tavalla avomielinen. (Minulla onkin tunnetusti konflikteja tiettyjen feminististen suuntausten kanssa. Mikä ei tietenkään tule mieleen niille jotka syyttävät minua liberaaliksi.)

Filosofian kouluttajasta sain toisenkin idean.


Kun puhutaan esimerkiksi eri ajatussuuntauksista, on selvää että moni haluaa olla cutting edge -filosofiassa. Tämä on jotain sellaista, kuten tieteessäkin helposti käy etenkin tiedeuutisoinnin kohdalla. Eli uudet ideat ja nousevat paradigmat saavat suurta huomiota.

Tämä on vahvistunut sitä kautta, että tylsistyn helposti. Vanhan ja vakiintuneen uudelleenlukeminen on erityisen tylsää. Tämä johtaa tietenkin siihen että huomio keskittyy ajatuksiin jotka kyseenalaistavat tai katsovat erilaisella tavalla vakiintuneisiin näkemyksiin. Tässä saattaa syntyä mielikuva siitä että uudet ajatukset olisivat muutakin kuin kiinnostavampia. Siitä voi syntyä ajatus että vanhat ajatukset olisivat huonompia. Sitä tunnutaan unohtavan että paradigma on taustalla oleva vanha ajatus joka on kontrastina sille uudelle. Vanhan paradigman ymmärrystä tarvitaan jotta voidaan tiedostaa että tämä on "uusi juttu siihen nähden".

Kolmas juttu on uuskonservativismin rappio.


Let's face it. Pidän vapaudesta ja vapauksista. Tätä pidetään hyvin liberaalina asiana. Kuitenkin jos mietitään klassisia konservatiiveja, he ovat olleet hyvin kiinnostuneita vapauden ideaaleista ja vapauden määritelmistä. Itse asiassa vapaus -huutoja kuulee myös patrioottisimmilta äärioikeistolaisilta konservatiiveilta. Vapaus on kenties konservatiiveille oleellisia. Mutta tämä unohtuu jos "esittää asioita väärin".

Nykykonservatiiviudessa on vallalla ajatus poliittisen korrektiuden vastustamisesta. Tämä on mielestäni vallan kaunis ajatus. Siinäkin on kyse vapauden korostamisesta. Valitettavasti tämä tuppaa ilmenemään aika usein siten että vaaditaan "aitoa ja rehellistä puhetta". Joka ei ole aitoa siinä mielessä että se olisi tarkasti analysoitua ja rehellistä siinä mielessä että sen totuusarvot olisi katsottu hyvin tarkkaan kaikissa mahdollisissa kohdissa niin että oikeasti voitaisiin seisoa omien sanojen takana.

Ne ovat enemmän sitä että tyhmä ääliö huohottaa suun kautta ja ihkuilee sitä että "aah, "Make America Great" ymmärsin joka sanan". (Ylevää!) Trumpin sanomisia ja niihin kommentointia seuranneena olen tiedostanut että kun hän sanoo että hän haluaa rakentaa muurin USA:n ja Meksikon välille ja että Meksikolaiset maksavat tämän aidan, ihmiset ovat innoissaan koska eivät pidä Meksikolaisista. Eivät he mieti onko tämä lupaus realistinen, eivätkä kysy miten Trump käytännössä aikoo toteuttaa tämän kun USA:n presidenttinä hänellä ei ole valtaa ja pääsyä Meksikon budjettiin. Täsmälleen sama ilmiö toistuu Suomessakin. Voisin mainita nimiä mutta en mainitse. (Seuraa oikeusjuttuja sellaisesta tiettävästi, samat tyypit ovat haastamassa oikeuteen loukkauksista mutta vaativat toisaalla että loukkauspykälät poisteaan lainsäädännöstä. Ylevää!)

Ei. Sen sijaan ne ovat usein iskulausetyylisiä ärhäköitä ja liioittelevia kommentteja. Jotka ovat paitsi tätä, niin ovat myös lyhyitä ja epäanalyyttisiä teepussiaforismityylisiä heittoja. Ne edustavat älyllistä nollatasoa. Poliittinen korrektius ei siis ole pelkkää rehellisyyttä ja sitä että puhuu-huutaa suunsa puhtaaksi tai ainakin vaahtoon. Ne edustavat sitä että täytyy olla myös anti-intellektuelli. Konservatiiviuteen onkin iskeytynyt anti-intellektuellisia sävyjä. Poliittinen korrektius on siksi usein pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan muotoiltua anti-intellektuellismia. Ja tätä kautta iso osa älyllisistä konservatiiveista huudotaan pesuveden mukaan "suvakeiksi". Itselleni anti-intellektuellismi on ongelma. Ja kun muistaa konservatiiviuden puolella vellovia denialismeja (erityisesti kreationismi ja ilmastonmuutosdenialismi) voidaan nähdä "tätä puolta käytännösä". Itse jaksan vielä toivoa että konservatiivius ei oikeasti tarkoittaisi suoraan idiotismia.

Käsite on mutkikas.

Lisäksi konservatiiviuden käsite on tavallaan hankala. Siinä mielessä että sitä ei käytetä kovin konsistentisti ja älykkäästi normaalipuheessa. Eikä konservatiiviudesta puhuttaessa usein käsitellä konservatiiviutta vaan jotain mielikuvaa siitä.

Konservatiivius voidaan nähdä miten konservatiivisiksi määritellyt puolueet toimivat. Eli ideaalin sijaan on katsottava mitä nämä puolueet ja niiden kannattajat käytännössä ajavat. Tämä kohdistuu helposti aiheisiin. Ja näissä kohden minulla on usein "liberaaleina pidettyjä mielipiteitä".
* Osittain siksi että tässä konservatiivius määrittyy helposti oikeistokonservatiiviudeksi. Ja minä taas en ole vastammistoa, olen itse asiassa poliittisesti hyvin keskellä oikeisto-vasemmistolinjalla. En siis oikein sovi kumoaankaan niistä lokeroista.
* Ja osittain tämä vahvistuu siitä kautta että perinteitä nojaavat ovat usein vähän minua vanhempia ja he nähdäkseni eivät enää ole "muutosvastarintaisia" kuten minä. Vaan he ovat enemmän "taantumuksellisia". He kaipaavat nostalgianomaisesti johonkin sellaiseen aikaan ja yhteisöön joka ei ole vallitseva järjestelmä vaan joka on ollut olemassa joskus 1950 -luvulla. Tässä kulmassa esimerkiksi suhde homoseksuaalisuuteen on varmasti hyvin erilainen. De facto -olemassaoleva ja hyvin toimiva järjestelmä jossa olen elänyt Etelä-Suomessa ei vastaa vanhuutta hipovien keski-ikäisten ja mummeleiden ymmärrystä "siitä miten asiat ovat aina olleet".

Esimerkiksi homojen avioliiton kohdalla näen että elämme jo nyt de facto tietynlaisessa yhteiskunnassa ja avioliittopykälä tukee jo nyt olevia rakenteita. (Konservatiivi sanoo "homosaatio jyllää koko yhteiskunnassa ja mädättää" niin hän sanoo saman mutta negatiivisesti arvotettuna.) Konservativismi voidaan kuitenkin nähdä laajasti nimenomaan sisällöllisen ajatusmekanisminsa kautta. Eli ajatuksena siitä että suositaan nykyisiä rakenteita ja vahvistetaan niitä. Uuskonservatiivit sekä vanhat kalkkiskonservatiivit ovat kuitenkin nykyään aika usein jotain utopia-nostalgikkoja jotka haikailevat hyvien arvojen menneisyyteen jossa eivät ole välttämättä koskaan edes eläneet. Minulle tämänlainen utopia maistuu tarpeettoman liberaalilta haihattelulta, jossa on tarpeettomasti toiveikkuutta ja luottamusta johonkin kaiken ratkaiseviin ideologisiin taikaluoteihin.

Esimerkiksi kristillisyyteen keskittyneen uskontokritiikkini takana on sama kuin mitä näkee uuskonservatiivien islamkritiikissä. Konservativismi on käytännössä usein varovaisten ja pelkurien ajattelutapa. Yhteiskuntarakenteiden särkymistä pelätään ja ollaan varovaisia eri asioita kohtaan. Omien kokemusten kautta olen tietenkin saanut tietyn kokemuspohjan. Ja konservatiivinen asenne paistaa uskontokritiikissäni vaikka perinteisesti Suomalainen konservatiivi onkin kannattanut kristinuskoa.

Jossain määrin voidaankin nähdä että haluan säilyttää yhteiskuntaa jossa voidaan olla turvassa. Ja joka on ollut periaatteessa käsissä. Tässä mielessä olen klassista liberalismia jossa on, vapauden lisäksi, monia muitakin vahvasti eettisiä ja yhteisön heikompia tukevia sävyjä. Yhteisöllisyys ilman heikkojen tukemista ei mielestäni ylläpidä yhteiskunnan perusrakenteita. Ja näen että uskonto on kenties joskus tarjonnut koheesiota mutta nykyhetkenä uskonto lähinnä luo skismoja. (Kyse on osittain paskasta suhtautumisesta ateisteihin, uskonnottomiin, suomenuskoisiin, muslimeihin. Mutta ei itse asiassa enää riitä edes se, että on kristitty, vaan skismoja saadaan naispapeista ja homojen avioliitoista myös kristittyjen sisälle. Erilaiset herännäisuskonnot levittävät omia kannanottojaan siitä mikä toinen herännäissuunta tai kansankirkko on porttokirkko. Ja niin edes päin.)

Toki tämä ei varmasti maistu konservatiiviudelta sellaiselle ihmiselle joka ajaa sellaista erikoista sosiaalista stabiliteettia jossa ensi sijassa halutaan pienentää veroja, minimoida valtion puuttuminen ja vaikuttaminen yhtään mihinkään niin että ihmiset olisivat mahdollisimman irrallisia. Mutta jossa oletetaan että kansa on heitteellejätöistä, lieveilmiöistä ja irrallisuudestaan huolimatta uskonnollisesti yhteinäisiä ja valmiita vaikka sotaan asti yhteisen hienon kansakunnan vuoksi.

Mutta kuten sanoin. Nämä ihmiset ovat idiootteja. Enkä ole tarpeeksi postmoderni liberaali voidakseni kunnioittaa heitä pätkääkään. Sillä klassiset konservatiivit pitävät kunniaa tärkeänä. Ja kunnia on jotain joka ansaitaan.

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Joko räjähtää pinkka tai hermot?

Uutisten mukaan armeijan "ylpalvoa" on muutettu. Esiin on nostettu ennen kaikkea yksi muutos. Armeijassa ei ole enää pinkkaa. Eli armeijan siniruudullisen päiväpeitteen jokailtaista taittelua penkille.

Tämä on erinomainen esimerkki siitä miten armeija ja sotataidot kehittyvät ajan mittaan, muuttuvat modernimmaksi ja paremmaksi. Huono puoli tässä on tietenkin se, että vanha sotilaskoulutus muuttuu merkityksettömäksi. Pinkan kasaaminen on omalla kohdallani ollut se taito jota en ole osannut ennen armeijaa ja jonka olen osannut sen jälkeen. Pinkan tapauksessa suunnilleen ainut asia jonka armeijassa opin on siis muuttunut täysin tyhjäksi.

Toki tähän on suhtauduttu erikoisilla tunteellisuuksilla. Esimerkiksi Jukka Halonen oli kovasti pahastunut. Syylliseksi kelpaa jopa työnsä vuosia sitten lopettanut Tarja Halonen. Reagoinneissa tuntuu paistavan läpi se, että pinkan kasaaminen olisi jotenkin isku miehisyyttä vastaan. Tässä on ilmeisesti kyse siitä että kun eräät iskulauseet kertovat että armeija tekee miehiä, niin kaikki muutokset armeijaan ovat myös muutoksia miehekkyyteen.

Itse en tosin kykene keksimään juuri mitään naisellisempaa kuin vuodevaatteiden taittelu joka ikinen päivä. Armeija onkin toki paikka jossa sotilaat tekevät joka päivä töitä jotka koetaan kovastikin "naisten duuneiksi" siviilissä. Tämä ei jää pelkkään vuodevaatteiden taitteluun vaan koskee laajemmin kaikkea. Armeijalla on hyvin laajakirjoisesti feminiininen asenne kaapin järjestelyyn, vaatteisiin, siivoamiseen ja perunateatteriin. Ymmärrän toki että tämänlainen kotitalousnormaalikoulu on hyödyllistä siinä mielessä että muuten miehekkäät miehet voisivat kokea tälläiset työt iskuksi miehekkyyttään vastaan. Ja että siksi armeija on ainut paikka jossa moni machoudetaan herkkä mies voi tälläiset taidot ylipäätään oppia.

Toki armeijassa on muutakin. Homomaisuutta. Oma mielikuvani armeijasta on se, että se mikä ei ollut naisellista oli jotenkin homoseksuellia. Suurin osa armeija -aajsta meni uniformuissa kuljeskeluuun rynkkyjumppaan joka muistutti tyttöjen urheilussa harrastettua haara-perus -loikkimista. Mutta ehkä armeija tekeekin pojista miesten miehiä. Kun lähtökohta on tämä, näkisin että pinkkamuutos on tuskin tässä se ratkaiseva askel homosteluun. Itse asiassa juuri mikä tahansa muutos armeijaan tekisi siitä miehekkäämmän paikan. (Minä olen nössiäinen ja vietän silti heteronormatiivisesti miehekkäänpää ja väkivaltataitoista arkea nyt kuin koskaan armeijassa.)

Tälläinen kalkkisten karsiutuminen on tietenkin luontevaa. On selvää että modernia sodankäyntiä ei käydä kivikautisin menetelmin. Armeijassa ei ole aikoihin opetettu myöskään pitkänmiekan käyttöä. Osa kalkkiksista vaan luulee että kyse on jostain miehekkyyden tuhoamisesta. He eivät ehkä ymmärrä että he itse ovat ajastaan jälkeen jääneitä neitejä.

Sarkasmiton sarkasmi?

Vietin aikaa linnanmäellä. Siellä joku iski minua vahingossa sormille. Hän pyysi anteeksi ja ilmoitin lähinnä, että "ei mitään, ne olivat vaan sormet, en minä niillä mitään olisi tehnytkään". Ja jotenkin tämä meni läpi onnistuneesti. Tämä on hyvin erikoinen tilanne. ; Vastasin anteeksipyyntöön periaatteessa sarkastisella tavalla, mutta vastaanottaja kuitenkin otti tämän kuin se olisi anteeksianto.

Ylläoleva automaattireagointi on yksi "viehättävistä" piirteistäni. Olen usein sarkastinen, enkä reagoi anteeksipyyntöihin kuten normaali ihminen. Ja usein se synnyttääkin erinäköisiä vaikeuksia. Tässä tapauksessa tilanteesta teki erikoisen se, että periaatteessa vaikka tilannetta vääntäisi mihin suuntaan, anteeksipyytäjän odottaisi reagoivan siihen negatiivisesti.

On hyvin vaikeaa ottaa tuollaista vakavasti. Vaaditaan varsin erikoinen ihminen vähättelemään omien sormiensa merkitystä. On toki ilmeisesti olemassa itseään vähättelevän japanilaisen stereotyyppi joka pyytää anteeksi jos joku astuu hänen varpailleen. Mutta tosielämässä sellaista ei odota löytävänsä Helsingistä.

Lausunto onkin helppo nähdä sarkasmina. Tämä tekee siitä peittelemätöntä ja häpeämätöntä. Mukana on toki sellainen hieman pehmentävä sävy että vammat eivät ilmeisesti oikeasti ole kovin vakavia, koska silloin vammoihin suhtauduttaisiin vähemmän sarkastisesti ja enemmän aitona ongelmana.

torstai 21. heinäkuuta 2016

Illuusio

Taikurit ennustavat/tietävät usein yksittäisiä pakasta vedettyjä kortteja, mitä tahansa kortteja. Eikö olisi vakuuttavampaa jos tietäisivät useampia? Ainakin itse keksin sellaisen korttitempun jossa tunnistetaan/ennustetaan pakasta vedetyt 52 korttia. Ei toki sitä, missä järjestyksessä. Mutta tiedetään enemmän. Määrä luo laatua!

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Ansaitsittekin tuhoutua!

Päivän yllätysuutinen oli Anttila -tavaratalon konkurssiinmeno. Se on vaikuttanut varsin pysyvältä instituutiolta.

Asia on siitä ongelmallinen että olen jossain mielessä Anttilan velkoja. Tai siis "samassa asemassa" Anttilan muiden velkojien kanssa. "Verkkokaupasta juuri ennen konkurssia tilanneet menettävät Tiilikan mukaan rahansa, eivätkä saa tuotteita." Kuin sattumalta olin juuri ostanut Anttilan verkkokaupasta tietokoneen. En parinkympin CD -levyä jonka menetys tuntuu mitättömästi. Tietokone sen sijaan on kohtuullinen investointi. Etenkin kun sen tekee kuten minä. Eli ostaa koneita ajatuksella että maksaa paljon ja käyttää sitä sitten iäisyyden.

Kykenen myös kuvittelemaan mitä tämä "samassa asemassa" oleminen tarkoittaa. Velkojat luokitellaan merkittäviin ja vähemmän merkittäviin. Josta seuraa helposti se, että montaa yksityisostajaa voidaan jättää maksamatta, mutta muutamaa suurta ja tärkeää instituutiota ei. Ei vaikka yksilöillä on mahdollista panostaa merkittävä määrä yleistä varallisuuttaan projektiin niin että on relevanttia puhua näiden tahojen omista konkurssitiloista kun joutuvat nyt sitten ikään kuin maksamaan kahdesti tuotteista. Kuten vaikka tietokoneesta.

Voi vitun saatanan perkeleen jumalaudan helvetti!

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Kiinnostaako tälläinen ilmainen kyyti?

Ylläolevan Antti Natusen kommentti on kiinnostava. Huomiotaherättävää on, että hän puhuu siinä navetan taakse viemisestä. Viittauskohde on kontekstoitu Samuli Suonpäähän. Viestissä on mielenkiintoista Natusen ammatti, taksiyritys. Ja tämän yritystiedot ovat yhtä julkisia kuin tuo Natusen kommenttikin.

Asiasta on tiedusteltu ja hän ei näe tehneensä mitään väärin. Natusen pääteemana oli se, että hänestä kirkko ja suvakit on unohtaneet oman kansan ja etenkin suomalaiset tytöt. Hän ei ilmeisesti kyennyt samastumaan siihen että vaikka hän olisi oikeassa suvakeista ja kirkosta, niin hän on jakamassa rangaistukseksi kuolemantuomiota.

Se, että Natunen ei ymmärrä tehneensä mitään väärin on sinänsä kiehtovaa. En tiedä uskallanko minä tuollaisen taksin kyytiin mennäkään. Hän tuskin näkisi mitään väärää siinä että hän tekisi taksillaan Lapuan liike -tyylisiä kyydityksiä. So there.

Toki perussuomalaisretoriikalla tämäkin kääntyy sellaiseksi että hän on vain tarjoamassa ilmaista kyytiä. En tosin tiedä missä paikkakunnalla saatana navetta sijaitsee.

Pokémon GO-NOT

Viime päivinä "Pokémon GO" -pelistä on tullut jonkinlainen muodikas harrastus. Itse en ole peliä kokeillut, se vaatinee sen tasoista mobiiliteknologiaa, että pidän sellaisen omistamista syntinä. Ja lisäksi haluan pelata yksin sisätiloissa, se on pelaamisessa parasta. Lisäksi jos haluan skannata ympäristöäni ja nähdä siellä jotain olentoja mitä siellä ei ole, toteutan intoni ennemmin hallusinogeeneilla tai jopa herännäiskristillisyydellä.

Muodikkuuteen on liittynyt myös kritiikin puolta. Osa tästä on melko järkevää ja perusteltua. Auschwitzin keskitysleirillä pokemoneja metsästäneet ovat ymmärrettävästi moitittava lieveilmiö. Samoin on ymmärrettävää varoitella jos ihmisiä kuolee siksi että he varomattomasti ja asiattomasti läpikuljeskelevat ja jäävät auton alle.

Osa moitteista on sitten omituisia. Peli on esimerkiksi tulkittu olevan islaminuskon opin mukaan haram Egyptissä. Myös aika vankasti ei-islamilaisella Venäjällä peliin on suhtauduttu erikoisesti. Tai oikeastaan "maan tavan mukaan". Mutta maa on varsin erikoinen suhtautumisissaan yleisesti. Kun maassa aiemmin torjuttiin homoseksuaaleja, monet kristityt iloitsivat. Kuulin jopa esityksiä siitä että tämänlaista olisi hyvä saada meillekin. Mutta Venäjän suhtautuminen on muuttunut myös uskonnonjulistamisen suhteen. Keinot ovat samoja ja tämä suututtaa esimerkiksi Sari Essayahia, ynnä monia muita sellaisia jotka joko kannattivat tai olivat ainakin hiljaa Venäjän homosensuurin kanssa. Pokemonien kohdalla Venäjällä on toteutettu tätä maan tavaksi muuttunutta käytännettä. "On sellainen tunne, että perkele on saapunut tämän mekanismin kautta ja yrittää hajottaa meidät henkisesti sisältäpäin, kommentoi peliä Venäjän federaation liittokokouksen puolustuskomitean varapuheenjohtaja Franz Klinzewitsch." ... "Monikansallisen videopeliyhtiö Nintendon julkaiseman Pokémon Go -pelin nähdään uhkaavan Venäjän sisäistä turvallisuutta."

Suomessa paheksunta on ollut tavallisenomaista. Täällä ollaan sen verran moderneja että esimerkiksi evankelis-luterilainen kirkko ei ole tuominnut peliä vaan on päinvastoin nähnyt että jos peli houkuttaa kirjon ja seurakunnan tiloihin niin hyvä. (Kirkko onkin ehkä tiedostanut että sillä on erityinen suhde öttiäisiin joita terve ihminen ei näe siinä.) Liisa Nyqvist kirjoitti "Helsingin Sanomiin" asti pelin heikkoudesta. Perusongelmana on hyötyajattelu: "Tuo kaupungilla poukkoilu on hauskaa ja näyttää hauskalta, mutta se hyödyttää ainoastaan Nintendo-yritystä – ei meitä suomalaisia millään tavalla." Toisin oli jonain menneinä aikoina. "Niinä vuosikymmeninä, joina Suomesta rakennettiin hyvinvointivaltio, lähes kaikki yli 15-vuotiaat ja vähän nuoremmatkin olivat töissä – paitsi jos olivat koulussa. Jos vakituista työtä ei ollut, hoidettiin lapsia, poimittiin marjoja tai tehtiin jotain muuta avustavaa työtä." Hän tekee tähän liittyen ehdotuksen. "Ehdotus Nintendolle: kehittäkää peli, jossa pelaajat etsivät marjoja metsästä. Yksi olio voisi olla varvullinen mustikoita tai puolukoita, yksi olio kymmenen hillaa. 10–20 oliosta kertyisi litra marjoja. Kaikki nuoret, joilla ei ole kesätöitä, metsään vaan Pokémon-hilloja keräämään. Myös mustikkasato on tänä vuonna runsas."

Nyqvistin mielipide on vallan kummallinen. Ei vain siksi että marjanpoiminta on monilla kaupunkialueilla mahdotonta. Ei vain siksi, että marjanpoiminta on tylsää. ei vain siksi että marjanpoimintapeli olisi todennäköisemmin niin tylsä että siitä ei tulisi Pokemonin kaltaista menestystä. (Miksi Nintendo tekisi ei-suosittuja pelejä. Miksi he olisivat tehneet jotain väärin kun he ovat peliohjelmia tuottava yritys jolla on käsissään megasupermenestys?)

Ymmärrän toki että tietokonepelaamisesta ei ole hyötyä Suomen kansantaloudelle jos sen ohjelmoijat ovat jotain muuta kansallisuutta. Mutta en ymmärrä miten kansantalous muuttuisi mihinkään suuntaan siitä, että pokemon -pelin sisällä ei kerättäisi pokemoneja vaan mustikoita. Virtuaalimarjat eivät nekään hyödytä kansantaloutta. Olisi helppoa tuomita Niqvist idiootiksi tai mielenvikaiseksi ihan sen vuoksi että tämänlainen symbolifunktion sotkeuma vaatii jo jotain hyvin erikoista. (Idioottien asioiden tekeminen ja sanominen silloin tällöin ei toki sinällään tee idioottia. Mutta idioottius kuitenkaan tekee sellaisesta paljon helpompaa.) Mutta en lähde tälle tielle koska tässä kohden on selvää että Nyqvist paheksuu enemmän pelin aihetta kuin sen tarjoama hyötyä. Olen toki tietoinen, että on olemassa ihmisryhmä jonka huomio ja symbolifunktio on sen verran häiriintynyt että aihe, eikä seuraukset, ovat niitä jotka kiinnostavat. Hyödyn sijaan moite kohdistuukin tätä kautta kansantalouden sijaan johonkin aivan muuhun.

Siitä mistä mielestäni on kyse onkin blogattu toisaalla: "Kokovartalofiilis" -blogiassa nelikymppinen Pokemonin pelaaja kuvasi sitä miten suhtautuminen tähän peliin on vähättelevää hyvin tietyllä tavalla. Asenteellisuus johtuu siitä että aikuisten halutaan tekevän tietynlaisia asioita. Moni ihminen ei rakasta vapautta eikä siksi halua että ihmiset viettävät tietynlaista vapaa -aikaa. Syynä ei ole vapaiden täyskielto. Ei, vaikka argumenteissa kieltämättä toistuukin hyödyllisyysteema ja kansantalouden tapaiset ajatukset. Sillä vapaa-ajanviettojen hyödyttömyys nostetaan esiin vain yksissä asioissa. Toiset taas ovat sitä oikeaa tapaa viettää vapaa-aikansa. "Lomakuvissa bissejen ja festaridrinkkien kanssa heiluminen on sellaista aikuisuutta, jota meillä pidetään tavallisena, hyvänä ja oikeana. Tavoittelemisen ja odottamisen arvoisena. Sen kansanhuvin rinnalla muut tavat olla aikuinen näyttävät tyhmiltä ja ovat lapsellista ajanhukkaa. Turhaa puuhastelua. Outoa vähintään." ... "Asetelmasta tekee hassun se, että ne samat tyypit, jotka tiuhimmin lataavat itsestään lomadokailukuvia, ovat usein ne samat, jotka ovat ensimmäisinä ilkkumassa, miten tyhmää on innostua milloin mistäkin uudesta jutusta. Jos minä mieluummin lataan Pokémon Go:n, koska haluan nähdä millainen se on ja haluan leikkiä sillä, tai jos käytän iltapäivää vaikka siihen, että treenaan miten tubekanavalle saa uuden logon, vesileiman tai muuta vastaavaa, niin se on monen mielestä omituista ja tyhmää aikuisen käytöstä. Sille voi ihan päin naamaakin vähän tuhahdella ja naureskella. Mitä sä nyt tollasia jaksat?"

Itse nostaisin alkoholismin sijaan esiin hieman toiset asiat. Nyqvistin tapaiset ihmiset todennäköisesti väheksyvät myös alkoholinkäyttöä. Mutta he arvostavat jalkapalloa ja luonnossa kävelyä. Moni korostaa että jalkapallon pelaaminen hyödyttää koska siinä tulee liikuntaa. Samoin luonnossa kävellessä ei tarvitse opetella biologiaa vaan pelkkä kävely sellaisenaan riittää. Se on hyödyllistä ja suositeltavaa. Mutta jos kävelemään tai juoksentelemaan menee siksi että saisi jonkun virtuaaliesinen GPS -teknologiavemputtimella, niin se muuttuu sitten pinnalliseksi ja vääräksi tavaksi liikkua. Tämä asenne-ero, jossa kansantalouden hyötyyn suhtaudutaan kaksoisstandardilla, on osa sitä ihme kulttuuria jossa esimerkiksi joukkueurheilusta ja oluellakäymisestä intoileva voi pitää minun elämäntavallani toimivaa miekkailijanörttiä kidultina.

Kansantalous, naurettavuus ja hyöty ovat tässä sivuseikka. Todelliset syyt ovat siinä että halutaan kontrolloida ihmisten elämäntapoja myös heidän vapaa-aikanaan. Näistä vaan tulisi noloja argumentteja ja siksi käytetään niitä jotka tuntuvat perustaltaan järkevämmiltä ja sellaisilta jotka voidaan hyväksyä. (Ei vaan sitten noudateta näitä argumentteja muualla missä niitä voidaan soveltaa. Ja tästä syntyy niitä kaksoisstandardeja. Koska syynä ei ole kansantalous, ei tätä skeemaa sovelleta laajasti. Domeenispesifiys sellaisenaan vihjaa siihen että kyse on jostain muusta kuin tästä argumentista.) Turhuus ja tyhmyyskin ovat tässä siviseikkoja. Tärkein vastustettavuuden syy on "outous". Kun jokin turha vapaa-ajanviettotapa ei ole tavallinen sitä ei suvaita vaan sitä halveksitaan. Halveksitaan, vaikka en keräilisi ulkona pokémoneja vaan sisätiloissa hienoja ja opettavaisia kemiallisia yhdisteitä.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Juuri sinä, valittu

Saduissa kerrotaan olevan opetus. Tämä tekee saduista moraalia opettavia tai vähintään moralistisia tarinoita. Tarinoilla levitetään ajatuksia oikeasta ja väärästä. Ja luotetaan siihen että ihmien ymmärtää nämä asiat ja sisäistää nämä mieleensä niin että hän noudattaa niitä silloinkin kun ei ole satukirjan ääressä. Tai edes mieti toimivansa sadun opetusten mukaan.

Ja koska opetuksen halutaan olevan selvä, sadut nähdään dikotomisina ja selkeinä. Sankari on selvästi hyvä. Ja paha on selvästi paha. Antisankarit ja modernin ihmisen mielestä kompleksiset ja älykkäät monikerroksiset hahmot ovat tässä vieraita.

Eikä ihme ; Antisankari tekisi opetuksen ymmärtämisestä vaikeaa. Joku voisi vaikka ymmärtää pahaa ja nähdä tämän ymmärrettävänä. Lopputarkaisussa voittaja ei välttämättä olisikaan ilmiselvästi myös hyvä. Tämän vuoksi saduissa on usein epätodennäköisiä voittajia ja selkeitä yksiulotteisia hahmoja. Koska hyvän ja pahan on haluttu nähdä olevan objektiivista ja selkeää, on saduissa asioita kuvattava tavoilla joissa tapahtumien uskottavuudella ja luonnontieteellisellä todennäköisyydellä ei ole väliä. Sitä tavallaan valehdellaan hyvän asian vuoksi. Tai että moraalia koskeva hyvä on jotenkin todempi kuin vaivaannuttavat fysikaaliset tosiasiat. ; Eipä ihme että olen itsekin törmännyt uskonnollis-konservatiivisiin tyyppeihin joiden mielestä antisankarit ovat osa liberaalien moraalinmädätyskampanjaa. Ymmärrän mistä tämä ajatus kumpuaa.

Tähän liittyen minulla onkin ajatus nykyajan saduista. Joita kerrotaan myös aikuisille.

Kulttuurimme on täynnä kohtalopuhetta. Sellaista jossa on takana yllättävän vahvoja käsityksiä todellisuudesta. Näitä myydään yleisesti ottaen itseluottamuken ja optimismin nimillä. Ja niiden kautta syntyy sellaisia tarinoita kuin "Leijonakuningas". Tarinoita joissa syntyperä ja olemus on jotain saatua ja joka sitten johtaa siihen että jokaisella on oma paikkansa yhteiskunnassa. Ja tästä poikkeaminen on epäeettistä.

Tämä on hyvin erikoinen tilanne. Sillä kulttuurimme vaatii samalla myös yrittämistä. Epäonnistuminen nähdään jotenkin huonoutena. Tämä suhtautuminen epäonnistumiseen kattaa ennen kaikkea näkemyksen työhön, köyhyyteen ja markkinatalouteen. Mutta toisaalta se kattaa myös romantiikan alueen. Meille kerrotaan tarinaa jossa puhutaan "siitä oikeasta". Jokainen epäonnistuminen kertoo vain siitä että se parisuhde ei ollut tämän kanssa. Ja tietenkin tämän "oikean" voi löytää vasta vanhana. Näin tarina tietenkin kestää miten monta epäonnistumista tahansa. Yhdistävä teema markkinatalouden ja rakkauden kanssa on se, että ihminen on onnellinen kun seuraa kohtaloaan. Kohtalon seuraaminen on ikään kuin ainut valinta mikä meillä on.

Kohtalonomaisuus voisi viitata stoalaisuuteen, jossa korostettiin mielenmalttiutta. Siinäkin elettiin deterministisessä maailmassa jossa vapaalla tahdolla ei ole valtaa maailman tapahtumiin. Siinä on kuitenkin nykyajalle epätyypillinen tyytymisen henki. Ihmisen kohtalona saattoivat olla myös kovat vaikeudet ja kärsimys. Fortuna ei luvannut kaikille onnellisuutta ja sitä oikeaa. Stoalaisuus ei luvannut maanpäällistä hyvää edes seuraajilleen. Stoalainen valitsi vain sen raahautuuko hän kohtalon kahleissa vastaan painien ja epäonnistuen vai tyynesti.

Katsoisin kuitenkin että yhteys on toisaalla. Kirjoitin aikaisemmin köyhyydestä ja epäonnistumisesta ja siitä miten tähän suhtaudutaan omituisesti. Ja markkinatalouden ja menestysasioiden yhteys onkin jotain jonka voin liittää erääseen kovasti vihaamaani asiaan. Enkä tässä tarkoita optimismia. Vaan kalvinismia ja kalvinistisia vaikutteita.


Taustaideologiana nykyajan optimismille onkin enemmän kalvinismissa. Suomessa olemme luterilaisia ja meillä on täällä melko paljon körttiläisiäkin, joten kulttuurimme ei ole kovin optimistinen ihmisluonteesta ja siitä mitä elämä antaa ihmisille. USA:ssa kalvinismia on sen sijaan runsaammin. Kalvinismissa on myös kaikkia koskeva merkitys joka kattaa kaiken. Vapaa tahto uhkaa tässä opissa Jumalan suvereeniutta. Ja kun kalvinismin suhdetta yrittämisen ja menestyksen suuntaan katsotaan, voidaan muistaa että Max Weber liitti ajatuksensa markkinavoimien synnystä nimenomaan kalvinismiin. Hänen mielleyhteytensä on varsin helposti ymmärrettävissä. ; Jumala predestinoi ihmiset jo ennen syntymäänsä pelastukseen. Jumala pelastaa kalvinistit. Ja Jumalan siunaus ja predestinaatio heijastuu myös maallisessa maailmassa, esimerkiksi siten että kalvinisteilla on erityistä siunausta, kuten vaikka onnellinen parisuhde ja menestystä raha-asioissa.

Kalvinismissa jokainen kalvinisti tietää olevansa predestinoitu pelstukseen. Aivan kuten "Leijonakuninkaassa" tarina kerrotaan sankarin näkökulmasta. Kun valittu -metaforaa käytetään elokuvissa, kuten yleistä on, tämä yleensä on tarinan sankari tai ainakin päähenkilö. Markkinataloudessa jokainen yksilö ajattelee olevansa "valittu". Ja tästä syntyy sellainen ajallemme tyypillinen mutta tavallaan erikoinen ajattelumuoto jossa tiedostetaan että ollaan jotain niin erityisiä ainutlaatuisia lumihiutaleita. Suhde muihin on sekundaarinen tai ei-relevantti. Sillä jos valittuus on jotain erityistä niin tärkeää on että se osuu juuri omalle kohdalle. "Leijonakuninkaan" luonnollisuus ei tunnu syntyperäajattelulta ja sortavalta koska tarinassa ei osata nähdä kuin voittajan näkökulma.

torstai 14. heinäkuuta 2016

Tietoisuus suorituksena?


Kun analyyttinen filosofi lähestyy tietoisuutta, ajattelua tai mitä muuta tahansa asiaa, hän harjoittaa käsiteanalyysiä. Siinä otetaan määritelmä, ja keskustellaan siitä mitä välttämättömiä (necessary conditions) ja riittäviä ehtoja (sufficient conditions) siihen liittyy. Ja väitellä siitä ovatko nämä minkälaisia ehtoja, esimerkiksi vastaesimerkein. Tämä on tärkeää koska muuten filosofionti olisi melko banaalia, katsottaisiin mitä mielikuvia sanat tuovat ja sitten näitä synonymisoitaisiin. Puhuttaisiin enemmän mielikuvista kuin sisällöistä. Pinta olisi tärkeämpää kuin tarkkuus ja koherenttius.

Asiaa on kuitenkin lähestytty myös toista kautta. Turingin "On Computing Machinery and Intelligence" kertoo näistä kenties tunnetuimman esimerkin nimenomaan ajattelun kohdalle. Turing ei jahdannut oikeaa käsitettä. Vaan sen sijaan lähestyi ajattelua suorituksena. Turingin testi (Turing test) on imitaatiopeli. Ja sen henkenä on se, että ei tarvitse tietää miten mieli toimii. Koska sitten kun meillä on algoritmi joka kykenee imitoimaan ajattelua, niin sen mekaniikka varmasti opettaa meille paljonkin ajattelusta. Suunta oli siis "päinvastainen". Silti siinä voi olla paljonkin järkeä.

Tietoisuuden kohdalle on kenties mielenkiintoista lainata Edisonia.

Erään urbaanin legendan mukaan Edison oli sitä mieltä, että emme tiedä voiko ihmisen persoonallisuus siirtyä toisenlaiseen olemassaoloon, mutta jos meillä on laite joka on niin hieno että spersoonallisuus voi manipuloida sitä niin että persoonallisuus säilyy, niin tästä laitteesta tiedettäisiin se, että se tallettaisi jotain. Ajatus on innostanut kummitustenmetsästäjiä joille kummitus on esimerkiksi jonkinlainen nauhoite. Nämä nauhoitteet odotetaan kuitenkin myös jotenkin tietoisiksi. Ja Edison -väärintulkinta on tässä heidän tukenaan. Edison -sitaattia korostetaan jopa jonain jossa skientisti on oikealla tavalla skientisti, eli on nöyrä ja antaa tilaa ei-skientistisille menetelmille. Samalla annetaan tilaa ajatukselle että aivotoiminta ei ole uhka paranormaalille. Koska yliluonnollinen sielu tarvitsisi jonkin talletusvälineen. Aivojen ja muistin yhteys ei siksi ole uhka sielulle. Ei vaikka niissä onkin paljon sellaisia piirteitä jotka ajatellaan sielulle tyypillisiksi.

Oikeasti Edison kuitenkin esitti asian hieman toisin. Hän antoi "Scientific Americanille" haastattelun vuonna 1920. Hän esitti, että "If our personality survives, then it is strictly logical and scientific to assume that it retains memory, intellect, and other faculties and knowledge that we acquire on earth." ... “I am inclined to believe that our personality hereafter will be able to affect matter. If this reasoning be correct, then, if we can evolve an instrument so delicate as to be affected, moved, or manipulated...by our personality as it survives in the next life, such an instrument, when made available, ought to record something.” Edisonin viesti oli pikemminkin se, että jos on olemassa jokin sielu joka toimii kauttamme, siitä jää jälkiä. Toisin sanoen jos saamme jotain tietoa näistä asioista, niin se tapahtuisi nimenomaan tieteen keinoilla ja välineillä. Edisonin muut kommentit aiheeseen olivat sen suuntaisia, että hän ei pidä tämänlaista laitetta odotettavissa olevana ja aihe on kiinnostava lähinnä sitä kautta että jos laite kaikkia todennäköisyyksiä vastaan onnistuisi, niin onnistuminen olisi merkittävä sensaatio. Eli aihe ei ollut kiinnostava tai tärkeä uskottavuutensa vaan odottamattomuutensa vuoksi.
1: Argumentti on sinänsä tärkeä että nykyaikana esimerkiksi Daniel Dennett on esittänyt että jos dualistinen sielu toimii maallisessa ruumiissa, ja tästä voidaan tietää, se johtaa aineen ja energian säilymislaissa muutoksiin jotka voitaisiin havaita. Näin ollen sieluttomuushypoteesi voitaisiin falsifioida eikä sielu ole automaattisesti tutkimuksen ulkopuolella. Tämä asettaa haasteen sielun ystäville, heidän ikään kuin olisi osoitettava kantansa nimenomaan tieteen keinoin.

Kiinnostavinta tässä on se, että Edison ei määrittele vaan lähestyy asiaa ikään kuin soveltamisesta käsin. Tämä on hyvin kiinnostavaa. Se voidaan liittää tieteenfilosofisiin näkemyksiin jotka korostavat tutkimusohjelman hedelmällisyyttä. Tavallisesti kaikkia tutkimusohjelmia lähestytään teoriakilpailuna. Mutta tässä korostetaan että kenties hedelmällinen tutkimusote on jopa oleellisempi ja tärkeämpi kuin hyvä teoria. Tämä on toki selvästi mieltymyskysymys.

Mutta se ei tee siitä mahdotonta näkökulmaa.


Aihe on tietoisuuden kannalta kiinnostava, sillä käsiteanalyyttiset lähstymistavat ovat joutuneet erikoisiin ongelmiin. Mielenfilosofia ja tietoisuuden tutkimus on täynnä erilaisia käsitteitä ja niistä seuraavia "mahdotonta" -väitteitä. Nämä ovat yleisesti ottaen enemmän "science stoppereita". Eli ne sanovat että tämä aihe on täysin tieteellisen tutkimusotteen ulkopuolella. Toisaalta vika voi olla siinä että aihe on määritelty väärin.

Aiheen parista tulee säännöllisesti vastaan kommentaareja jotka ovat samantyylisiä kuin "The Atlanticissa" ollut kirjoitus. Siinä tietoisuuden ja värin kokemusta on lähestytty tavalla joka pyrkii irti kvaliakäsitteestä ja siihen liittyvistä mahdottomuusväitteistä ja ottaa kantaa etenkin Chalmersin kuvaamaan kovaan ongelmaan (hard problem). Se korostaa että jos Turingin aikana ajattelu oli se johon keskityttiin, ovat ongelmat nykyään nimenomaan tietoisuuden kohdalla. (Ja että nämä ovat hieman eri asioita, vaikka toisiinsa liitoksissa. Tämä erottelu on jotain josta analyyttinen filosofikin kyllä nauttii.) "The hard problem of our own time is the mystery of consciousness. Let me be precise about what I mean by consciousness. These days it’s not hard to understand how the brain can process information about the world, how it can store and recall memories, how it can construct self knowledge including even very complex self knowledge about one’s personhood and mortality. That’s the content of consciousness, and it’s no longer a fundamental mystery. It’s information, and we know how to build computers that process information. What’s mysterious is how we get to be conscious of all that content."
1: Ohessa olevat väitteet ovat kovia, jopa sensationalstisia ; "Consciousness doesn’t happen. It’s a mistaken construct." Tämä on toki mahdollista, ja itsekin vierastan kovasti sitä miten mielenfilosofiassa moni tekee fysikaalista maailmaa koskevia kannanottoja puhtaasti by definition. Ja on tässä sensaatiohakuisuudessa on ihan hyviäkin pointteja. Esimerkiksi "The brain constructs inaccurate models of the world. To understand consciousness scientifically, once again it’s necessary for the cognitive parts of our brains to discover the inaccuracies in our deeper, built-in models of ourselves."

Olellista on huomata että tätä lähestymistapaa alleviivaa sovelluskeskeisyys. "Consciousness is not just a matter of philosophy, opinion, or religion. It’s a matter of hard science. It’s a matter of understanding the brain and the mind-a trillion-stranded sculpture made out of information. It’s also a matter of engineering. If we can understand the functionality of the brain, then we can build the same functionality into our computers. Artificial consciousness may just be a hard problem within our grasp." Näkemyserot ovat ennen kaikkea metodisia. Mitkä lähtökohdat hyväksytään. Voittaja on tietenkin se jonka lähtökohdat hyväksytään oikeina.

Itsestäni kiinnostavaa prosessissa on se, että jos Edison asetti haasteen niin että sieluun uskova joutuu tekemään laitteita ja tekemään tuloksia, on tässä sovelluskeskeisyydessä se seuraus että myös naturalisti joutuu antamaan tuloksia. Kukaan ei voi olla laiskana filosofisessa nojatuolissa ja vaatia toista puolta tekemään työt samalla kun itse huutaa että "ei riittävän hyvin, ei vakuuta". Ja vaikka pidänkin analyyttisestä filosofiasta niin jo tämä yksinään pakottaa minut sanomaan että I kinda like that!

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Idealismi ja zen

Moni arvostaa yhteiskunnan koheesiota. Siksi ei ole tavatonta löytää sellaisat ihmistä jonka mielestä on syytä varoa Rabbeja ja Imaameja niin että heiltä voidaan ottaa nirri pois jos he alkavat vastustamaan Yhteiskuntajärjestystä. Kuitenkin juuri nämä samat Imaamit ovat vaarallisia ja tämänlaisten puheiden aiheina siksi että he ovat idealisteja joiden mielestä on asiallista tappaa ihmisiä heti kun joku vastustaa heidän mielestään Oikeaa Yhteiskuntajärjestystä.

Moni pitää minua idealistina. Kuitenkin juuri nämä ajatukset ovat äärimmilleen vietyä idealismia. Kansallinen koheesio on abstraktio ja luomus joka oikeuttaa esimerkiksi itseään puolustavat väkivallanteot. Tekee niistä soveliaita ja moraalisia. Kansallistunne liitetään patriooteilla kansallisromantiikkaan juuri siksi että tunteet ja taide ovat idealisteille tärkeitä. Tämän vuoksi ei pidä ihmetellä että taidekäsityksissään monet taidemuodot "rappiotaiteeksi" tuomitsevat tekevät tämän siksi että taiteella on heille oleellinen tehtävä. Näille ihmisille valtio ja kansallistunne on eräänlainen uskonto ilman Jumalaa. Mutta ei ilman teologiaa. Tämä ero erotta kansallistunteen patriotismista.

Tämä ei ole mielestäni kovin ZEN. Jos joku puolustautuu sotaintoaan tai tappamisoikeuttaan ja käskee minun piirtää moraalisen maiseman ja siihen kartan jota seuraan aina ja ehdoitta, niin en voi sanoa muuta kuin että kyllä minä aina voin piirtää kartan jos toisenkin, mutta ei sinulla silti olisi mitään Käsitystä.

Enkä minä tässä hymistele. Saatan hyvinkin tappaa jossain olosuhteissa. Saatan teoriassa viillellä kurkkuja niiltä jotka yrittävät tehdä vastaavaa minulle.

Saatan teoreettis-hypoteettisesti olla jopa niitä ihmisiä jotka tullessaan tilanteeseen jossa, sanotaan nyt vaikka Valko-Venäjän alueella kirjoilla olevat informaatiosotatyypit tulevat kolkuttelemaan ovieni taakse ja pelottelemaan, niin saatan käyttää hyväkseni sitä että he eivät halua julkisuutta ja puukottaa puolijulkisesti heitä rondel -tikarilla korvaan, ihan vain välittääkseni viestin. Viestin joka kuuluu suunnilleen niin että minä olen ympäröinyt maailma itseeni sidotuilla "kuolleen miehen kytkimilä" jotka aktivoiduttuaan vievät julkisuuteen asioita joita he eivät halua julkiseksi. Ihan vaan siksi että saan heidät siivoamaan läsnäolonsa jäljet jopa teosta jonka minä tein heille.

Enkä tee tätä siksi että pitäisin ihmisiä idealisteina. Enkä siksi että moraali on puolellani. Vaan siksi että olen kova paskiainen jota on ensiluokkaisen vaikeaa tappaa teräaseilla.

Yleisvessojen ja yhteissaunojen kauhut

Monet keskustelunaiheet virtaavat Suomeen ulkomailta. Tähän liittyen yksi näkyvimmistä copy-paste -keskusteluista on koskenut sukupuolettomia WC:itä ja pienemmässä määrin yhteissaunoja. USA:sa on riidelty ei-sukupuolisidonnaisista tiloista ja tähän liittyen kommentteja on tullut myös homojen ja transsukupuolisten WC -käyttäytymisestä. Asia on ollut monista esimerkiksi boikottien arvoista. Ja pommin.

Niiden paheksujien listoilla on yksi erikoinen piirre. Niissä on sellaista siveysajattelua joka on itselleni jossain määrin tuttua jopa nykyisissä WC -malleissa. En suosi misten pisuaareja, en varsinkaan niitä avoimia kaukaloita joihin kustaan. (En edes tiedä millä nimellä tätä rivikusenta-automaattia kutsutaan.) Pyrin käymään suljetuissa tiloissa niin ison hädän kuin pienen hädän koittaessa. En usko että minua erityisesti tirkistellään. Häveliäisyys on tätä abstraktimpaa.

Tässä mielessä ymmärrän toki jos joku ottaa kierroksia ja puhuu siitä että ei pidä että WCissä tirkistellään. Mutta sitä minä en ymmärrä että homot ja transsukupuoliset nostetaan tässä ongelmaksi. Jos korostettaisiin heteropervojen tirkistelyä, asian voi vielä ottaa jonkinlaisena liioitteluna. Mutta Mika Raatikaisen linja, jossa korostuvat "homostelijoiden" suosimat yleiset pesutilat ja WC:t ja "seksistisen homokyyläyksen uhrina oleminen". Se on sitten hyvin erilainen asia ; Siinä vaiheessa kun hän selittää että hän haluaa "jatkossakin pestä itsensä kyyläysvapaasti", ei enää voi muuta kuin nauraa..

Mutta nähdäkseni juuri sukupuolisidonnaiset WC:t ovat sellaisia että mieheksi itsensä kokeva transsukupuolinen on helposti naisten seassa ja homoseksuaalit ovat nimenomaan siinä rivikusenta-automaatilla, mahdollisuutenaan tuijotella vieraita sukuelimiä. Jos homojen tirkistely pelottaa ja tuota pitää relevanttina niin kauhistuttavin asia onkin se, että nykymallissa homot saavat tirkistellä mutta heteromiehet eivät. (Jos se nyt on mikään ongelma.)

Ei kuitenkaan ole tavatonta kuulla siitä miten yleiset WC:t olisivat nimenomaan homoille ja transseksuaaleille erityinen tirkistelymahdollisuus. Ilmeisesti tämä asia vetää puoleensa joitakuita idiootteja. Sellaisia joiden olemassaolo on paras argumentti demokratiaa ja yleistä äänioikeutta vastaan. On toki mukavaa mennä epämukavuusalueelle kyseenalaistamaan omia perusarvojaan, mutta rajansa kaikella!

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Mitä oikeuksia "suvakit" varastavat?

Ei ole tavatonta kuulla siitä, miten tavallisilta ihmisiltä viedään mitäkin oikeuksia. Joskus nämä ovat perusteltuja. Mutta toisinaan kuulee että feministit, "suvakit", homoseksuaalit ja liberaalit ja ties ketkä vievät ties mitä oikeuksia ns. "tavallisilta ihmisiltä". Tämä lausunto ei toki ole ainut tapa vastustaa "suvakkeja" tai "feministejä". Mutta se on kuitenkin sen verran yleinen että näen tarpeelliseksi ottaa sen käsittelyyn.

Olen melko usein ihmetellyt tätä. Lähin mielikuva joka tulee, saadaan katsomalla vanhaa arvokeskustelupropagandaa joka koskee naisten äänioikeutta. ; Sävynä on erikoinen yhdistelmä jossa "suffragetit" nähdään toisaalta (1) naisina jotka ovat avioliitossa ja käskevät miehensä pukemaan mekon päälle ja tekemään kotityöt, (2) naisina jotka kieltävät miehiltä äänioikeuden ja (3) naisina jotka ovat naimattomia vihaisia vanhojapiikoja joiden suut olisi ihanaa lukita ja estää leukojen liikkuminen.

On selvää että suffragetit eivät vieneet mitään oikeuksia ; Jos ennen on ollut maan tapa, että naiset tekevät tietyt asiat ja miehet tietyt asiat, niin tämän purkaminen ei pakota miehiä tekemään kotitöitä. Eikä naisten äänioikeus ole sama kuin että tästä edespäin vain naiset saisivat äänestää. Sellainen vaihtoehto toli olisi ollut teoriassa mahdollinen ja olisi käänteistä sovinismia. Suffragettien ajama naisten äänioikeus oli kuitenkin eri asia. Siksi esimerkiksi nykyään kaikilla, niin miehillä kuin naisillakin, on äänioikeus. Naisten äänioikeus ei ollut miesten äänioikeuksista pois.

On selvää, että esimerkiksi homojen avioliitto ei estä yhtään heteroa menemästä naimisiin. On muutenkin hyvin vaikeaa nähdä miten liberaalit estäisivät yhtään mitään. Liberaalit ja muut vastaavat tahot pikemminkin avaavat pakotteita.

Kuitenkin samalla voin ymmärtää miksi näin sanotaan.

Jos katsotaan ihmisten mielipiteenilmaisua ja mielipiteenvapautta, siinä on monia eri asteita. Usein tätä lähestytään dikotomisesti ; Jokainen asia on ikään kuin sananvapauden puolella tai sitä vastaan. Ja tämä vapaus nähdään sitten jonain joka kuvaa hyvin laajakantaisia piirteitä. Jos se on sananvapauden piirissä, se on hyvyyttä. Ja enemmänkin ; Jos se ei tunnu hyvältä, se ei voi olla sananvapauden piirissä ja sen täytyy olla jonkinlainen oikeuksien poisottaminen.

Olen kuitenkin tottunut elämään uskonnottomana ja skeptikkona. Ja tähän liittyvä yleinen reagointi on opettanut minulle miten asiat voivat olla ärsyttäviä vaikka minun sananvapauksiini ei puututtaisikaan. Tässä arvokasta kontrastia tulee suomeen vainoja paennut skeptikko, intialainen Sanal Edamaruku. Hän kuvasi haatattelussaan sitä, miten vaino eroaa näistä ikävistä kokemuksistani. Kontrasti on vahva "Mumbain katolisen kirkon edustajat sanoivat julkisesti televisiossa, että en tule koskaan enää näkemään päivänvaloa. Että saan maksaa tästä, joko laillista tai laitonta kautta." ... "Edamaruku on maanpaossa. Intiassa häntä odottaa nyt pidätys ja mahdollinen tuomio jumalanpilkasta, pahimmassa tapauksessa lynkkaus, jos väki ehtii paikalle ennen lakia. Kolme Edamarukun kollegaa on salamurhattu." ... "On hyvä, että Suomessa on vastavoima pidäkkeettömälle huuhaalle, mutta toisaalta skeptikon tehtävä on aika epäkiitollinen. Siitä saa helposti ilonpilaajan maineen." ... "Suomessa skeptikon suurin vaara on lähinnä saada itselleen rasittavan näsäviisaan maine."

Skeptikkona oleminen on siitä inhottavaa, että tämä maine tulee. Ja se ilmaistaan. Tämän ilmaisu on tietenkin sananvapauden piirissä. Joten tosiasiassa usein kuulemani ärsyttävät ja jopa loukkaavat asiat ovat jotain jota on siedettävä jos pitää sananvapaudesta tai oikeuksista ylipäätään. Tämä on kuitenkin samalla hyvin raskasta. Uskonnottomana olen tottunut siihen että saan kuulla kannanottoja moraalin perustasta ja siitä miten minulla ei ilmeisesti ole sellaista eikä voi olla sellaista. Ei-skeptikko kristitty ymmärtää tämän skeptikon kokemuspiirin jokaisen kerran kun hän pahastuu siitä että joku kertoo sellaisen mielipiteen että "Raamattu on satukirja." ja "Uskovaisuus on mielisairaus". Nämä ovat mielipiteitä ja vakaumusasioita. Ja niiden ääneensanominen on ärsyttävää. Ja kun kliseen kuulee muutaman tuhat kertaa se on varsin ärsyttävä.

Tässä mielessä YLE:n näkökulman juttu muslimeista voikin olla valaiseva. Otsikossa sanotaan että "Kauppakeskuksen Id-juhla osoitti, kuinka kipeästi Suomen muslimit kaipaavat hyväksyntää". Kyse ei ole sananvapaudesta vaan siitä että saa ylipäätään olla. Kun yleinen toistettu aineisto on jotain, se tietysti vaikuttaa niihin islamilaisiin jotka eivät ole terroristeja tai halua sellaisiksi tullakaan. "Tavallisesti uutiset keskittyvät normaalitilan poikkeuksiin tai negatiivisiin asioihin, kuten Lähi-idän kaaokseen. Muslimien rooli päivittäisessä uutistulvassa on tavallisesti kaaoksen aiheuttaja tai sen uhri. Maailmassa on voimia, jotka tekevät hirmutekoja ja kutsuvat sitä islamiksi. Osa länsimaalaisista uskoo viestin, osa käyttää tilannetta hyödykseen saadakseen huomiota ja vaikutusvaltaa. Ja pelonlietsojille riittää aina kuulijoita." Yleinen ongelma ei ole islamilaisuuden sensuuri vaan ulkopulelle, eräänlaiseen hyväksyntäosattomuuteen, ajaminen. "Olen jutellut viime aikoina paljon suomalaisten ja ulkomaalaisten muslimien kanssa. Heitä ahdistaa. Ei ole normaalia joutua vuodesta toiseen perustelemaan, miksi islam ei käske alistamaan vaimoa tai tappamaan vääräuskoisia, vaikka jotkut näin haluavat uskontoa tulkita." Julkisen ja yhteisen juhlan avulla "Hän tunsi olevansa himpun verran hyväksytympi osa suomalaista yhteiskuntaa."

Tämä kontrasti on se ero joka on vaikea tunnistaa. Ja tämä vaikeus on varmasti takana kun ajatellaan aivan vakavasti, että miten liberaalit vievät ties mitä oikeuksia. ; Tässä unohtuu se, että kritiikki ja äänekäs erimielisyys ei ole sananvapauden sensuroimista. Kritiikki itsessään on mielipide. Kritiikin kielto on se joka prosessissa olisi sitä sensuuria.

"Ei kaikki miehet" -korttia heiluttava antifeministi kokee varmasti samaa. Samoin jos sinulla on maahanmuuttoa koskevia mielipiteitä - olivatpa nämä mitä tahansa - saat taatusti kuulla aika usein sihen liittyviä asioita. Vikana ei ole se, että heidän sananvapauttaan olisi erityisesti loukattu. He ovat saaneet sanoa sanottavansa ja heitä on vain tämän näkemyksen vuoksi väheksytty.

Andrea Liandson korostaa poliittisesti korrektia ilmapiiriä sanoessaan, että homoseksuaalien avioliitto loukkaa kristittyjä, hän korostaa poliittisesti korrektia ilmapiiriä jossa asioita ei pidä sanoa ääneen siksi että ne loukkaavat jotakuta. Mutta koska hän puolustaa uskovaisten tabuja tätä ei kutsuta poliittisesti korrektiksi. Ja siksi saattaa näyttää siltä että vain liberaalit haluavat sensuroida loukkaavia ilmaisuja.

Ongelmana ei ole se, että "suvakit" olisivat varastaneet yhtään mitään.

Jos mietitään nykymaailmaa, on selvää että suvakit eivät ole viemässä mitään oikeuksia. Ihminen saa homojen avioliittoonpääsyn aikana olla ihan mitä mieltä tahansa. Laki on jotain joka ei välitä mielipiteistä kuten ei ole välittänyt tähänkään asti. Jos olet homo joka haluaa naimisiin, et ole päässyt vaikka tämä pääsemättömyys kuinka loukkaisi. Eikä tämä ole ollut sinällään sananvapausloukkaus.

Ongelmana voi kuitenkin olla se, että olemme eläneet sensuristisessa yhteiskunnassa ja tottuneet siihen. Kun mietitään tämän hetken räävitöntä keskustelukulttuuria USA:ssa ja Suomessa, on syytä muistaa että USA:ssa ja Suomessa on ollut aiemmin vahvasti sensuroitu media. Erityisesti kristittyjen näkökulmaa suosinut media.

Liberaalit vapautuivat kirjaimellisesti. Harva enää muistaa että "Doorsin" kappaleita haluttiin sensuroida televisiossa koska tietyt jalkoväliin symbolisesti viitanneet sanat ovat olleet liikaa moralisteille. Sama kohtalo on Suomessa koskenut Rauli "Badding" Somerjoen "Fiilaten ja Höyläten" -kappaletta. Tähän on liittynyt myös vahvaa hymistelykulttuuria. Jonka muistan omasta lapsuudestani ja jota minun ei ole ikävä. Se oli erikoinen yhdistelmä kristillis-vakaumuksellista moralismia ja liberaalia hymistelyä. Ja se ei nähdäkseni ollut kovinkaan toimivaa.

Itse muistan kasvaneeni yhteiskunnassa jossa koulukiusaamisen uhrina oleminen tarkoitti sitä että jos asiasta jäätiin kiinni, niin sitten piti jäädä koulun jälkeen kuuntelemaan kiusaajan näkökulma asiaan. Ja minun piti antaa anteeksi että me pääsemme kotiin. (Anteeksipyyntö ei muuten vieläkään merkitse minulle mitään muuta kuin "haluan kotiin enkä halua viettää aikaani tuonlaatuisen ihmisroskan kanssa". Uskon sitäkin vahvemmin kompensaatioon potut pottuina - ja korkoa koroille kasvavaan korvaamiseen tässäkin.) Tässä ilmapiirissä loukkaavuus oli suurin synti. Ihmisiä piti sietää jopa niin että "suvaitsemattomuutta suvaittiin" niin että kousaajaakaan ei saanut ei-suvaita. (Samoin ei saanut olla "loukkaava" uskonnoille, erityisesti kristinuskolle. Loukkaava tässä tarkoitti sitä että ei hymissyt ja hymyillyt tai osoittanut ääneen olevansa samaa mieltä. Eli suunnilleen samaa mitä nykyäänkin.)
1: Kokonaisuudesta jäi vähän sellainen maku että kiusattua rangaistaan prosessilla jossa kiusaajaa kuunnellaan ja ymmärretään ja lopuksi hänelle annetaan armon käydä oikeudesta. Kiusattu joutui taipumaan ymmärtämiseen tai on "huono uhri", sellainen joka ei sovi hymistelevään narratiiviin. Ja seuraavana päivänä kiusaaja kostaa "saamansa jälki-istunnon" jotta ymmärtäisi että tiedon vuotamattomuus olisi tärkeä asia. Tässä ei muistu mieleen että sen täsmälleen saman "jälki-istunnon" istui myös kiusattu. Prosessi ei nähdäkseni estänyt kiusaamista, lähinnä demonstroi että sille ei voi tehdä mitään. Koulun puoli asiasta oli siinä että opettaja teki parhaansa jotta hänen oma perseensä ei olisi tulilinjalla ja osallistui siksi prosessiin jossa oli tehtävä kaikki jotta rehtori voisi pestä kätensä koko asiasta. Moralismi oli tehotonta, eivaikuttavaa ja hampaatonta ja se kohdistui kiusaajaan. Liberaali hymistely esti puuttumiset sortorakenteisiin ja tätä kautta ylläpiti järjestelmää jonka konkreettiset ja merkittävät seuraukset kiusattu joutui kokemaan. Se oli sellaista suvaitsevaisuutta joka suvaitsi suvaitsemattomuutta. Ja jokainen jonka mielestä pitäisi olla suvaitsevainen suvaitsemattomiakin kohtaan tukee tätä järjestelmää. Ja jos ei tunnusta tätä yhteyttä on joko tyhmä tai valehtelija. Hänellä on toki lupa tyhmään mielipiteeseensä ja sen sanomiseen. Todeksi se ei tietenkään muutu vain siksi että hän saa tämän kaiken tehdä.

Itse suosinkin sananvapautta jossa on mukana suvaitsemattomien kontrollia. Kiusaajien kiusaaja on eri asia kuin sellainen joka kiusaa sellaista joka ei kiusaa. Eikä tässä ole mitään ristiriitaa, jota siihen on liitetty, sillä näen että suvaitsevaisuus tarkoittaa sitä, että toteuttaa tahtoaan ja tavoitteitaan niin että ei puutu toisten vastaaviin oikeuksiin. Kiusaaja puuttuu toisten vastaaviin oikeuksiin joten kysymys ei ole "samasta asiasta" jota pitäisi "suvaita samalla tavalla". Ehei. Olisi loogisesti ristiriitaista kohdella niitä jotka puuttuvat toisten vastaaviin oikeuksiin kuin he vain ajaisivat omia tahtojaan ja tavoitteitaan. Siksi ei ole ristiriitaista kannattaa suffragetteja jotka tahtovat antaa äänioikeuden naisille ja olla suvaitsematta niitä jotka haluavaat pitää äänioikeuden pelkästään miehille. (Omituista olisi toki jos ajaisi äänioikeutta vain naisille mutta ei miehille, sen vertaaminen olisi oleellista.)

Ei ihme että tähän ilmapiiriin totuttuaan kristilliset tahot ovat olleet helisemässä. He eivät ole enää olleet aina se yleisin tai suosituin tai muodikkain näkökulma. He eivät ole se yksi oikea näkökulma johon muut ovat mahdittomia ja mitättömiä. Tämä on pakottanut esiin sen, että he ovat oppineet arvostamaan sananvapautta. (Vähemmistöt tai arvokeskustelukonfliktiin pakotetut oppivat sen aika nopeasti.) Samanaikaisesti heitä ei ole totutettu kestämään sananvapauden seurauksia ja he kokevat näin ollen koko ajan ja kaikkialla vainottuja.

Tosiasiassa he eivät ole. He vain elävät sitä ärsyttävää elämää mitä kaikki muutkin. Ja tämä ärsyttää jos on aiemmin elänyt jonkinlaista muuta elämää. Sellaista jossa on itse vallassa ja jossa saa loukata toisia niin että nämä eivät saa lyödä takaisin. He ovat tässä asemassaan vieraantuneet elämästä ja asioista. Mieleeni tulee lähinnä Heinrich Himmlerin elämän viimeinen pakoyritys. Hän laittoi silmälapun päälleen, tekaisi itselleen "Heinrich Hitzingerin" nimellä tarvittavat henkilödokumentit. Ja jäi kiinni sen vuoksi että liian makeaan elämään tottuneena hän ei osannut käyttäytyä kuten tavallinen saksalainen. Jonottaminen kärsivällisesti oli paapotulle pikku-Heinrichille liikaa ja epäilykset heräsivät. Näin Himmler joutui erityisen mielenkiinnon kohteeksi ja tämän vuoksi hän jäi kiinni. Ja siinä jonottaessaan Himmleristä varmasti tuntui että nyt ne kiusaavat ja vainoavat häntä aivan tarpeettomasti.