Naturalismin tehovoima matematiikka naturalismin haasteena?

Antrooppiseen periaatteeseen vetoaminen on hyvin tunnettu tapa vedota Jumalan puolesta. Laajempana se ei ole teistinen. Antrooppinen periaate nojaa siihen,että maailmankaikkeuden luonnonlait ovat olleet elämälle juuri sopivia. Useat fysiikan vakiot, jos olisivat hiemankin eri suuria kuin nyt voimassaolevat, muuttaisivat voimakkaasti universumin ominaisuuksia. Luonnossa esiintyy siis paljon erillisiä tapahtumia, jotta ylipäänsä voisimme olla olemassa. Mutta me olemme, joten nuo tapahtumat ovat toteutuneet tässä havaitsemassamme maailmankaikkeudessa. Jos eivät olisi, emme voisi olla tapahtumia tarkkailemassa.

Kolme perusversiota antrooppisesta periaatteesta ovat:
1: Heikko Antrooppinen periaate (WAP): Havaitut arvot kaikille fysikaalisilla ja kosmologisille muuttujille, riippumatta niiden syntytodennäköisyydestä, sellaisia että hiilipohjainen elämä voi syntyä ja että universumi on riittävän vanha jotta niin on ehtinyt käymään.
2: Vahva antrooppinen periaate (SAP): Universumilla täytyy olla ominaisuudet jotka mahdollistavat elämän kehittymisen jossakin sen historian vaiheessa"
3: Finaalinen antrooppinen periaate (FAP): Universumin tila on sellainen, että älykkään informaatioprosessoinnin täytyy syntyä, ja kun se kerran tulee esiin, se ei koskaan kuole pois.

Olen karkeasti ottaen reagoinutkin antrooppiseen periaatteeseen siten, että se ei ole kovin vakuuttava koska olipa tilanne mikä tahansa, tarjolla on myös naturalistinen vaihtoehto. Ja tämän syynä on ajatus toisenlaisista mahdollisuuksista. Ja suhteesta niihin. Karkeasti ottaen;
1: Meillä on vaihtoehtoisten maailmojen tulkinta joka avaa tulkinnat multiversumille. Voimem ottaa ne vakavasti vaikka emme niitä havaitsekaan. Ja tällöin on mahdollista että olemme yhdessä maailmassa muiden joukosta. Tilanne vertautuu hieman siihen, miten joskus kuvataan meidän syntymämme ihmettä. Jos jokin toinen siittiösolu olisi hedelmöittänyt munasolun olisimme aivan toisenlainen tyyppi. Minä saattaisin olla tyttö. Jos siis ylipäätään olisin minä. Tämä on hyvä muistutus siitä miten vaihtoehtojen määrä ja todennäköisyyden pienuus ei sinällään vaadi selitystä. Toisesta siittiöstä tulisi ihan samanlainen lapsi joka voisi ihmetellä samaa todennäköisyyslaskentaa ja saada tästä jotain ”kokemuksia”.
 2: Jos emme voi kuvitella toisenlaisia maailmoita, emme oikeasti voi sanoa että universumi voisi olla toisenlainen. Tällöin ei ole kysymystä siitä, että olisi jotain vaihtoehtoa joka pitäisi selittää pois tai rajata pois. Tämä vertautuu siihen, että jos jotenkin olisi väistämätöntä että juuri minä syntyisin, ei minun tarvitsisi miettiä miksi en voisi olla vaikka tyttö. Kun ei tälläistä vaihtoehtoa olisi tarjolla.

Kaiken kaikkiaan; Emme katso satunnaista planeettaa. Siksi antrooppinen periaate on tavallaan samanlainen haaste kuin joku yrittäisi todistaa että elämä vaatii Jumalaa koska Draken yhtälö tekee elämästä universumissa niin harvinaista että juuri maapallolla olisi elämää. Emme ole satunnaisella planeetalla koska laskemme Draken yhtälöä. Joten emme voi ottaa tilannetta ikään kuin se olisi satunnainen ja satunnaistettu. Olemassaolomme on sitoutunut jo ennen laskelmaa, joten emme voi käsitellä sitä kuin se olisi vapausasteinen. Voisi olla että emme olisi tällä planeetalla vaan jollain toisella.

Tämä ylikarkeistus on tarpeen kun mietin suhdettani luonnontieteisiin ja matematiikkaan. 

Esimerkiksi Wigner ja Hamming ovat ihmetelleet miten yksinkertainen matematiikka, joka on kuitenkin ihmismielen tuotos, kykenee olemaan niin kätevä ja käyttäkelpoinen niin monissa eri tilanteissa. Miten maailman tapahtumat ylipäätään ovat ennustettavia niin hyvin. Tässä tavallaan rakentuu metahaaste naturalismille; Naturalistit ovat tavallisesti kuvanneet luonnonlakeja mutta he vievät kysymystä siihen miksi on luonnonlakeja. (Joskus tätä esitetään jopa todisteena siitä että evoluutio ei voi toimia ja evoluutio ei voi selittää eliöitä. Mikä on hyvin hämmentävää jos asiaa miettii yhtään loogisesti.)

Tässä on tietenkin sellaisia kysymyksiä että onko maailma todellakin niin tehokkaasti matematisoitua.
1: Ensinnäkin suuri osa matematiikasta ei ole kovinkaan sovellettavaa. Hyvin harvalla asialla on oikean elämän sovelluksia.
2: Toisaalta tosielämässä on todella paljon asioita joita ei voi mallintaa ja laskea. Elektronin paikka tunnin kuluttua ei ole laskettavissa. Samoin kukaan ei mallinna milloin tietty radioaktiivinen atomi muuttuu. Mikä on tärkeä juttu koska perusosaset  kvanttitasolla tuntuvat kaikki olevan tämänlaisia.
3: Valtaosa ihmisistä ei opi matematiikkaa kovinkaan syvällä tasolla.

Oma kokemukseni on että Hamming ja Wigner
1: Cherry pickaavat. Valikoivat mitä ottavat ja unohtavat muun ja siksi matematiikka näyttää tehokkaammalta kuin onkaan. Matematiikasta on hyötyä monessa paikassa mutta moni asia ei olekaan laskettavissa mitenkään kätevästi, kenties jopa lainkaan. Esimerkiksi indeterminismikysymykset ohitetaan tässä melko dramaattisesti.
2: Ja toisaalta tässä on silti se, että jos matematiikka ei olisi tehokasta sitä ei käytettäisi. Jos tanssiminen olisi tehokkaampi tapa kuvata maailmaa, tiedemiehet ratkaisisivat yhtälöitä Gangnam style. Ja sitten voitaisiin ihmetellä miksi tanssi on ihmeen tehokasta. Emme tarkastele satunnaisesti valikoitunutta ihmisälyn kehitelmää kun arvioimme matematiikkaa ja sen soveltamista tieteessä.
3: Ja toisaalta jos eläisimme universumissa jossa matematiikka ei toimisi, emme ihmettelisi sen toimivuutta lainkaan. Kenties emme olisi edes elossa.

Toki laskennallisuus olisi sinänsä iloinen asia, että jos Hamming olisi oikeassa niin maailmassa kaikki olisi laskennallista. Joka tarkoittaisi sitä että esimerkiksi eläimet olisivat laskennallisia. Koska muuten ne olisivat hyvä esimerkki siitä miten matematiikka ei toimikaan järkyttävän hyvin maailmassa. Jos eläimet ovat laskennallisia kohteita, niin niitä voitaisiin lähestyä mallintamalla tai suoraan algoritmilla. Evoluutio - tai jopa tätä yksinkertaisemmat prosessit – tuottaisivat suoraan eliökunnan. Koska lajeissa ei olisi mitään ongelmaan matemaattisille prosesseille. Matematiikka ennustaisi ja matemaattiset prosessit tuottaisivat eliöt.

Mutta itse lähestyisin kuitenkin sitä että olemme kuitenkin ei-satunnaisia olentoja juuri siksi että olemme evoluution tuotoksia. Asian syvin mutka on mielestäni siinä, että jos elävät organismit elävät ympäristössä joka on matemaattinen, niin on mahdollista kehittää esimerkiksi neuroverkkoja jotka tehostavat valintaa ja valikoitumista ja parantavat selviytymistä ajan mittaan.

Jos maailmassa ei olisi lakeja, ei ensinnäkään olisi konsistenttia elossapysymistä tavalla jonka tunnemme ja toisaalta jos se on matemaattinen niin matemaattisesti orientoitunut neuroverkko mahdollistaa pohjan jossa voidaan reagoida ympäröivässä maailmassa tavalla josta selvitään myös hengissä.

Tälläisessä maailmassa, lopulta, neuroverkko olisi riittävän kompleksi tuottaaksen muistiprosesseja, hahmontunnistamista ja mallinnusrosesseja joita voitaisiin jakaa läheistä sukua olevien kesken kielellisesti. Jolloin näkisin että kaikki tiivistyy jälleen siihen että ei ole ihme että syntyy matematiikkaa joka tehoaa ympäristön koska olemme neuroverkko joka on kehittynyt matemaattisessa universumissa.

 Toisenlaisissa universumeissa ei olisi meitä ihmettelemässä. Mutta toisaalta tämä sitoo meidät tietynlaisiin maailmoihin tavalla jonka pohjalta emme tiedä onko toisenlainen maailma oikeasti mitenkään mikään aito vaihtoehto joka tulisi edes huomioida.

---

Viittaukset:
Eugene Wigner, "The Unreasonable Effectiveness of Mathematics in the Natural Sciences" (1960)
R.W. Hamming, ”The Unreasonable Effectiveness of Mathematics” (1980)
D. Abbott, ”The Reasonable Ineffectiveness of Mathematics” (2013)

Huonompi kuin osiensa summa

Stuart Kauffmanin "Pyhän uudelleen keksiminen" käsittelee pääasiassa uskonnon sijaan emergenssiä. Teoksessa on sellaisia piirteitä että se saa minut huvittuneeksi. Olen itsekin emergenttien piirteiden ystävä. Mutta silti tämä teos saa minut huomauttamaan että Kauffmanin argumentaatio vaikuttaa huonommalta kuin osiensa summa.

Kauffman on koonnut kirjaan paljon emergenssiä puolustavaa ja reduktionismia kritisoivaa argumentistoa. Ja tämän kautta kokonaisuus muodotuu varsin epäkoherentiksi ja perusteluytimeltään omituiseksi. Toki pidin myös joistain asioista joita kirja esitti. Mutta aloitan negatiivisen kautta. (Se on minulle luontevaa.) Tätä kautta tämä teksti ei käsittele kirjan otsikkoa vaan Kauffmanin viitekehystä.

Moitelistaus ; Reduktionismi käsitellään hyvin rajatussa muodossa.

Kauffmannin heikkous on itse asiassa vihollisen määrittelyssä. On katsottava mitä hän sanoo reduktionismista. Kun tämä kritikki laitetaan yhteen saadaan aikaan erikoisia huomioita.
1: Hän esittää että reduktionismissa vain alkeishiukkaset ovat todellisia asioita. Tässä kohden reduktionismia on käsitelty tavalla joka ei tartu mereologiaan, määritelmien filosofiaan (special composition question, josta minulla kuin sattumalta onkin aiempi blogaus.). Ja tämä puute on merkittävä sillä sitä kautta voidaan löytää aukko Kauffmanin  hyvin tietynlaiseen ajatukseen määritelmistä. Ja tätä kautta huomataan että Kauffmanin argumentti ei itse asiassa koske lainkaan reduktionismia vaan liittyy siihen miten hän vaihtaa tilanteen mukaan sitä mikä on hyväksyttävä määritelmä.; Tämä onkin tärkeää sillä jos määritelmässä pitäydytään ei reduktionismi tuhoakaan mitään, sen sijaan atomiteoria tuhoaa. Kauffman nimittäin käsittelee reduktionismin kohdalla asioita siten että jos jokin koostuu monesta atomista niin se ei olisi reaalinen koska se redusoituu täysin yksinkertaisempiin perusosasiin. Emergenssin kohdalla hän käyttää määritelmiä siten että mikä tahansa osien kompositio jonka osat ovat todellisia voidaan pitää tieteellisenä ja järkevänä määritelmänä. Huomio tarkoittaa sitä että emergenssi ei ratko annettuja episteemisiä ongelmia eikä reduktionismi synnytä niitä. Taustalla oleva mereologinen määritelmänvaihto sen sijaan luo tai synnyttää niitä. (Eivätkä nekään teknisesti ottaen ole vääriä tai oikeita. Ne ovat epäintuitiivisia. On esimerkiksi mereologinen klassikko että jos vain yksinkertaisimmat osaset ja pysyvät kombinaatiot ovat todellisia objekteja niin ihminen joka koostuu useista atomeista ja joka peräti vaihtaa atomeja ympäröivän maailman kanssa ei ole teknisesti ottaen minkäänlainen objekti sinällään. Ihminen ei ole tässä määrittein objekti, ja tämä eroaa vahvasti siinä miten objekteja normaalielämässä määritellään. Mutta ei tämä teknisesti ottaen kumoa tätä näkemystä siitä mikä on objekti. Se vaan vaatii kenties miettimään miten lähestytään niitä asioita ja ilmiöitä jotka eivät ole objekteja.) Valitettavasti voit tehdä tämän määrittelynäkökulman kanssa myös reduktiivisia asioiden lähestymisiä. ; Kauffman tuntuu joskus jopa ymmärtävän tämän. Koska muuten olisi hyvin vaikeaa ymmärtää miten reduktionismi voi olla vallalla "Galilein ja Newtonin ajoista" ja "hämmästyttävän tehokasta" jos vain alkeisfysiikka voi käsitellä todellisia fyysisiä kappaleita ja esimerkiksi atomikompositioista koostuvat asiat kuten kivenmurikat joita Galileo Galilei pudotteli tornista eivät ole? (Itse näen että reduktionistinen tiede on toiminut juuri siten että se määrittelee asioita kombinaatioina. Ja sekä alkeishiukkasten kuvaukset että ihmiset ja aidantolpat ja pudoteltavat kivenmurikat ovat jotain joita lähestytään induktioilla. Induktiivisuus ja se että kuvattu kohde koostuu atomeista tai muusta reaalisesta on tärkeämpi kuin se että vain alkeishiukkaset olisivat todellisia.)
2: Toisaalta reduktionismilta vaaditaan hyvin tiukkaa havaittavuutta. Ei riitä että reduktionismia ei ole falsifioitu. Kauffman moittii esimerkiksi sitä että reduktionistit viittaavat antrooppisen periaatteen ratkaisussa ei-havaittaviin maailmoihin. Tässä ei kuitenkaan saa tarttua siihen että jos tämänlainen spekulatiivisuus kielletään niin koko antrooppinen periaate katoaa koska sen ytimessä on ajatus siitä että universumi voisi olla muunlainen kuin tämä havaitsemamme. Reduktionistin tulee kuitenkin olettaa tämänlaiset spekulatiiviset toisenlaiset maailmat totena ilman havaintoja koska muuten antrooppinen periaate ei ole ongelma reduktionismille. (On kiinnostavaa että hän tosin huomauttaa sen mikä usein unohtuu, eli osa multiversumimalleista sallii sen että universumista jää tieteellisesti havaittavia jälkiä, epäsuora havaitseminen ja jopa todistaminen on mahdotonta. Kauffmanille tämä ei riitä.)
3: Monet täysin deterministiset asiat kuvataan emergentteinä laskennallisten syiden vuoksi. Kauffman kuvaa esimerkiksi Turingin koneiden pysähtymisongelmaa emergenttinä. Ohjelma kuitenkin aina pysähtyy tai ei pysähdy ja tekee tämän täysin deterministisesti. On totta että pysähtymisongelma on tärkeä matemaattinen rajoite tietämiselle. Se ei kuitenkaan tee ohjelmista ei-redusoituvia.
2: Kauffman tuntuu sekoittavan epistemologisen ja ontologisen emergenssin toistuvasti ja syvästi. Sekä emergenssi että reduktionismi käsitellään tavalla jossa episteemiset haasteet ovat suoraan ontologisia ongelmia. Tätä demonstroi oikeastaan kaikki mikä koskee joko satunnaisuutta tai ei-selvitettävyyttä. Osassa kohden hän puhuu kvanttimekaanisista kombinaatioista ja selittää että niiden mahdollisuusavaruudet ovat niin laajoja että mikään inhimillinen laskentateho ei sitä voi selvittää. Tässä kohden reduktionismi on kuitenkin muistettava väitteenä joka koskee sitä että koostuvatko syy-seurauslain kautta näistä vai eivät. Se, että voimme laskea minkälainen laskentateho riittää ilmiön laskentaan ja tämä on isompi kuin meidän teknologinen rajoituksemme, tämä ei ole ongelma metafyysiselle reduktionismille.
2: Toisaalta hän ylipäätään tuntuu vaativan sitä että reduktionismi on Laplacen demonin determinismiä. Tässä mielessä hänen kannattaisi kenties tutustua esimerkiksi Ilkka Niiniluodon huomioihin joiden perusteella kvanttimekaniikan indeterminismi ei tarkoita että aukon takana olisi determinoiva piilomuuttuja. Klassinen fysiikka ja epistemologia on käyttänyt sattumaa selityksenä. (Koska sillä on matemaattisia ominaisuuksia joiden perusteella voidaan estimoida, luoda jakaumia ja ties mitä muuta vastaavaa.) Tässä mielessä vertailukohdaksi muodostuu lähinnä klassinen ajatus siitä että naturalistin pitäisi selittää miksi juuri tietty lottopelaaja voitti lotossa tai sitten vaihtoehdoksi olisi oletettava jokin kohtalon, Jumalan tai petoksella rigatun huijauspelin kaltainen lopputuloksen determisoija.

Mitä tämä emergenssi sitten näyttää olevan ja miten se selittää asioita?

Kauffmann ei pidä emergenssiä yliluonnollisena. Esimerkiksi hänelle on tärkeää korostaa että kaikkia emergenttejä piirteitä kuvaa se että ne eivät riko yhtään mitään luonnonlakia. Näin esimerkiksi evoluutioteoria, jolla on tärkeä osa Kauffmanin "pyhän uudelleen keksimistä",  ei ole transsendenttia tai yliluonnollista. Tämä tuntuu olevan se millä hän puolustaa sen järkevyyttä.

Kauffmanilla on aika hyviäkin asioita emergenssistä. Hän esimerkiksi kuvaa sitä siten että selityksen nuolissa on epäsymmetriaa. Eli sitä että emergenssi on siellä missä me selitämme ilmiötä kaivelemalla siinä olevia osia jotka ovat sitten fysikaalisia. Mutta emme selitä fysiikasta ylöspäin näitä asioita. Tässä kohden käsitys on kiinnostava, joskin se ei kykene erottamaan mikä tästä emergenssistä on "periaatteessa kierrettävissä", eli kysymys on lähinnä joko epistemologian rajoista - tai joskus jopa vähemmästä, jopa mistä tahansa epätietoisuuden lähteestä kuten triviaalista teknologisen laskentatehon ongelmasta joka saattaa olla kierrettävissä jo ensi viikolla. Näitä kuitenin lähestytään samalla kuin ne olisivat ontologinen maailmaa todella sinänsä kuvaavia asioita. Emergenssi perustellaan epistemologisilla kysymyksillä ja haasteilla mutta sitä kohdellaan kuin se olisi metafyysinen todellisuutta ontologisesti käsittelevä kohde.

Muutoin näyttää että emergenssi on sitten mitä tahansa jossa ihminen ei kykene antamaan epistemologista mallinnusteoriaa jossa ei ole minkäänlaista satunnaisuutta. Reduktionismi olisi täysin deterministinen Laplacen demonin maailma jossa kaikki on havaittavissa ja kaikki asiat joita mallinnetaan ja käsitetään ovat konkreettisia ja selvärajaisia objekteja. Sääli vain että tämä viittaa siihen että Kauffmanin näkemys nojaa arkijärkisessä naïvissa realismissa tyypilliseen ehdottomuuteen jossa on tiedettävä kaikki ilman epätarkkuuksia ja havaittava kaikki jotta kyseessä olisi tiede ja tietäminen.

Toisin sanoen reduktionismilta vaaditaan loogisen positivismin odottamia verifiointiehtoja. Mutta sitten kun puhutaan emergenssistä niin sen kohdalla vastaavia ehtoja ei tehdä. Tämä on hyvin omituista koska reduktionismi ei ole sitoutunut determinismiin tai verifikationismiin. Toisin sanoen reduktionismista esitetään hyvin valikoitu kuva joka kuvaa tuskin monenkaan reduktionistin teoriakokonaisuutta.

Näyttääkin siltä että emergenssi on tässä muodossa lähinnä "ei sisällä yliluonnollista ja siihen liittyy jokin ei-täysin-tiedetty elementti". Tässä muodossaan emergenssi on toki järkevä mutta hyvin ympäripyöreä asia. On toki selvää että Kauffmanin määritelmien mukainen reduktio-usko olisi idioottimaista. Klassinen verifikationismi "on kuollut" ja tieteenfilosofit ovat jatkaneet eteenpäin jo sata vuotta sitten. Ei ole terveen ihmisen oppi seurata determinististä kaikkitietävyyttä ja kaikkihavaittavuutta jossa ei ole metafyysistä epävarmuutta tai havaintoepätarkkuutta. Mutta ongelmana onkin se että moni reduktionisti ei osu tähän annettuun. Kun Kauffman tuntuu emergenssin puolustamisella ajavan hyvinkin suuria, merkittäviä ja korkealentoisia asioita ei voi olla syntymättä sellaista vaikutelmaa että tässä on luotu hyvin omituinen viholliskuva jota lyödään olkiukottamalla ; Reduktionisteista on luotu viholliskuva joka ei kuvaa suurinta osaa niistä vihollisista joita vastaan tässä selvästi yritetään käydä..

Toisaalta sen ongelmaksi näyttää muodostuvan sekin että se on "science stopper" siinä mielessä että se on enemmän viittaus haasteiden ja tietämättömyyksien olemassaoloon ja niiden selittämättä jättämiseen kannustamiseen. Toisaalta kun se on sidottu episteemiseen epätietoisuuteen, ongelmana ovat kaikki ne ongelmat jotka koskevat ns. Aukkojen Jumala -argumentistoa.

Joissain paikoin mieleen tulee toki sekin että emergenssi vaikuttaa olevan jotain jossa mysteeri muuttuu ymmärrykseksi nimeämällä. Ja tässä mielessä Aukkojen Jumala on puolitotuus. Uskovaiset kreationistit usein viittaavat hyvin samantapaisilla ajatusrakenteilla siihen miten naturalismi on rajallista ja huonoa ja sitten jatkavat Jumala toimii selityksenä kaikille näille mysteereille. Tämä on selvästi sitä että loogisen positivismin ongelmat tunnistetaan naturalismin ongelmiksi ja kuvitellaan että asiat redusoituvat Jumalaan ja että tätä ei koskisi samat tietämisen rajoitukset ja näin käsissä olisi kaiken teoria joka toimisi koska on esioletettu että yliluonnollinen toimii. ; Eli naturalismin loogisen positivismin ongelmat johtuisivat vain siitä että todellisuus koostuu muustakin kuin aineesta ja energiasta ja alkeishiukkasista. Tieteenfilosofisesti näin ei ole, ja kokonaisuus näyttääkin siltä kuin kreationisti yrittäisi selittää asioita siten että looginen positivismi olisi aivan validi ja ehyt ja sen kaikkitietävyysfantasiointi ja naïvin realismin ja verifioitavuuden ihmeet toteutuisivat kun oltaisiin naturalisteja +1 muuttujalla...  Emergenssi vaikuttaa Kauffmanin käsissä joskus hieman vastaavasti ihmeelliseltä, kuin Jumalalta ilman tätä yliluonnollisuutta. (Ei toki läpitunkevasti, teos ei pulppua tätä asennetta, mutta pari kertaa näyttää livahtavan.)

Miten tästä voisi parantaa?

Itse näen että Kauffmanin teos paranisi jos hän keskittyisi vähempiin argumentteihin. Tätä kautta syntyisi koherentimpi kuva siitä mitä emergenssi on. Ja tätä kautta ei näyttäisi yhtä vahvasti siltä että Kauffmanilla on kova dissaus reduktionismia kohtaan ja hänelle kelpaisi mikä tahansa näkökulma kunhan se vain ajaisi jollain tavalla tätä asennetta.

Toki monikirjoisuus voisi olla hyvä. Ja tätä kautta emergenssin luokittelua voisi lisätä. Kauffmanin ajatukset ovat monesti hyödyllisiä koska niiden kautta voitaisiin luokitella emergenssiä vaikka seuraavilla tavoilla;
1: Ontologinen emergenssi joka johtuu Kari Enqvistin näkemän tapaan siitä että kokonaisuus on vähemmän kuin osiensa summa.
2: Ontologinen emergenssi joka johtuu siitä että asioissa on vapausasteita ja kun ne kohtaavat toiset asiat joissa on vapausasteita kokonaisuus kombinoi useammalla tavalla kuin voisi luulla eli kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.
3: Epistemologinen deterministinen laskettavuus-emergenssi. jossa jotkin täysin deterministiset ja redusoituvat asiat ovat ongelmallisia koska nopein tapa simuloida niitä on pyörittää itse ohjelma. Näin esimerkiksi monien mutkikkaampien "Game of Life" skenaarioiden kohdalla helpoin tapa laskea onko jokin ruutu kuollut vai elossa kierroksella X on laittaa lähtötila koneeseen ja pyörittää. Sama koskee myös pysähtymisongelmaa ; Ainut tapa ratkaista asia aina on pyörittää itse ohjelmaa ja katsoa pysähtyykö se ja jos niin milloin.
3: Epistemologinen mittaustarkkuuteen liittyvä emergenssi jossa käsitellään vaikka kaaosteoriassa tavattavia täysin deterministisiä järjestelmiä joissa alkuarvoherkkyys ja tiiviit periodiset kiertoradat (dense periodic orbits) johtaavt siihen että pieni epätarkkuus tai ero mittauksessa johtaa hirveän isoihin lopputuloksiin.
...

Erilaisten maailmoiden tulkinta

Vaihtoehtoiset todellisuudet ovat olleet ajatuskokeiden arkea jo kauan. Äärimmäisillään tätä edustaa modaalinen realismi jossa ajatellaan että jokainen kuviteltavissa oleva maailma on reaalinen.

Ja jossain määrin teoreettinen fysiikka lähestyy näitä. Puhutaan multiversumeista ja muista vastaavista. Tässä kohden vastaan saattaa tulla myös ajatuksia siitä että osa näistä todellisuuksista on simulaatioita. Esimerkiksi Neil de Grasse Tyson hämmästytti jopa minua esittäessään että hänen mukaansa ajatus siitä että me itse olisimme jonkun toisen kovalevyllä on itse todennäköisesti kohtuu suuri. ; Hän ei tässä kuitenkaan edusta ihan Nick Bostromin vahvuudella teoriaa jonka mukaan olisi todennäköisempää että olisimme simulaatiossa kuin jos emme olisi. (De Grasse Tyson pitää kovalevyllä olemista relevanttina mahdollisuutena eikä jonain joka on todennäköisempää kuin muunlainen.)

Mielestäni Paul Daviesilla on tolkullinen ajatus tähän. Hänen mukaansa tietokonesimulaatioajattelu on nimenomaan vain sitä että mahdolliset maailmat viedään teoriana äärimmilleen. (Fyysikot vain rajaavat nämä ääret hieman eri paikkaan kuin filosofit joilla ei ole samanlaisia rajoitteita.)

Toisaalta vaihtoehtoja solahtaa sinnekin missä niitä ei nähdä. Jopa uskovaisten suosima versio antrooppisesta periaatteesta on nimittäin sidottavissa siihen että uskotaan että maailma voisi olla toisenlainen kuin se on. Ja tätä vaihtoehtoa pidetään jotenkin reaalisena. Ja sitten pidetään haasteena sitä että miksi universumi on sellainen kuin on, sellainen jossa voimme elää siinä.

Ilman erilaisten maailmojen tulkintaa on vain yksiuniversumimalli jossa toisenlaisten maailmojen ajatus on suoraan torjuttu vaihtoehtona. Tosin jotta tässä olevia teorioita voitaisiin kehittää naturalistisesti tehokkaimmiksi pitäisi silti ottaa käyttöön vaihtoehtohypoteeseja ja testata teorioita kuin näille teorioille olisi vaihtoehto. Että ne olisivat periaatteessa falsifioituvissa. Joten jotain erilaisuuden tulkintaa tulee mukaan jopa tähän.

Sielupoloisen raastamisesta

Tom Kärnä kirjoitti muutamia lyhyitä irrallisia ajatuksia. Muun muassa sielupoloisten repimisestä. "Ajatelkaa sellaista skenaariota, että joku ihminen kuolee. Hänen ruumiistaan luikertelee pian ulos sielupahanen, mutta sitä joku nainen rupeaa sitten nuijimaan kengällä." Hän kirjoitti myös multiversumista "Jos ajatellaan multiversumihypoteesia eli sitä, että maailmankaikkeuksia saattaa olla iso määrä, ja näillä maailmankaikkeuksilla olisi kaikilla eri ominaisuudet. Eli erilaiset luonnonlaitkin vallitsisivat niissä. Monessa niistä ei elämän syntyminen olisi edes mahdollista. Toivon itse henkilökohtaisesti, että jostain toisesta maailmankaikkeudesta löytyisi pitkänomaisia planeettoja. Näillä planeetoilla, jos niillä olisi elämää, olisi vähemmässä määrin erilaisia kasvillisuus- ja ilmastovyöhykkeitä, ja minä olisin tästä niin kovin onnellinen."

Muutakin hän kirjoitti. Mutta jos nämä kaksi asiaa laittaa yhteen voi syntyä jotain jota voi olla hupaisakin laittaa yhteen. Se on hieman kuin seksin kanssa ; Moni arvostaa määrää mutta huolelliselle riittää kaksi, riittää vaikka yhtään tätä pienempi ihmismäärä onkin masturbaatiota.

En tartu multiversumiin antrooppisen periaatteen kautta. Sen sijaan mietin että jos modaalisen realismin mukainen maailma, jossa on erityisen runsaasti mahdollisia maailmoita, saadaan aikaan erikoinen tilanne. Jumalan on helppo olla kaikkivoipa koska hän voi eri maailmoissa toteuttaa erilaisia tiloja. Keskenään ristiriitaisia asioita voi tapahtua eri paikoissa kunhan ne eivät tapahdu samassa maailmassa.

Ja tästä seuraa aikamoista sielujen revintää. Sillä jos minä elän tässä nyt, niin jossain on toinen mahdollinen maailma jossa elän minä, joskin hieman erilaisella tavalla. Kuolemani jälkeen hyvät minät pääsevät Taivaaseen ja pahat minät pääsevät Helvettiin. Siinä saavat yksilö-yksilöiden sielut raastua hyvinkin pieniksi siilteiksi. Sitä on tavallaan joka tapauksessa jo päätynyt Taivaaseen ja Helvettiin samanaikaisesti. Ja mitä enemmän laatikkoa avaa ja katsoo, sitä selvempää on että Schrödingerin kissakin on sekä taivaassa että Helvetissä sen seitsemän sielunsa kertaa.

Tässä on tietenkin inhottavaa tiedostaa olevansa se itse joka päätyy Helvettiin. Tätä lähemmäs henkilökohtaista epäonnistumista ei modaalisessa realismissa pääse.

Kuinka "naturalismin kritiikki" demonstroi miten kristinusko ei todennäköisesti tai helposti keksi luonnontieteellistä maailmankuvaa

Kun katsotaan "sofistikoituneiden teologien" skientismikritiikkiä, sen ytimessä on vahvasti se, että tieteellisyys oletetaan yhdeksi ja samaksi kuin looginen positivismi. Tämä on melko ilmiselvä asia ja olen toistanut sitä tässä blogissani kenties tarpeettomankin monta kertaa.

Toisaalta voidaan huomata että valtaosa "naivien uskovien" skientismikritiikistä - jopa silloin kun se käyttää "sofistikoituneilta teologeilta" napattua kieltä - voidaan huomata että se viittaa skientismillä johonkin vielä paljon loogistakin positivismia vanhempaan ja yksinkertaisempaan ajatukseen. Nimittäin determinismiin. Erikoista onkin se, että tässä kritiikisttä tyypillinen rakenne on sitä, että skientistien esitetään olevan deterministejä. Mutta sitten lopulta kun asiaa katsotaan voidaan huomata että "naivit uskovat" itse asettavat omille selityksilleen determinismin vaatimista.

Determinismi voidaan nähdä oppina jonka mukaan kaikki maailman tapahtumat ovat sellaisia että niillä on syy. Eikä mikä tahansa syy. Sellainen syy joka johtaa juuri tiettyyn ja vain tiettyyn lopputulokseen (necessitate). Determinismin ja positivismin yhteys on toki jokseenkin ymmärrettävä ; Jos ajatellaan varhaisia "tiede voi tietää kaiken" -tilannetta törmätään esimerkiksi Laplacen demoniin joka kuvaa klassista mekaanista fysiikkaa. Siinä jos me tiedämme jokaisen kappaleen painon, liikesuunnan ja aseman jonain ajan hetkellä, niin tästä seuraten voimme kelata tulevaisuuteen ja menneisyyteen ja tietää miltä maailma näyttää minä tahansa ajanhetkenä. Eli kun tiedämme luonnonlait ja kontekstin jossa kaikki tapahtuu, meidän ei tarvitse edes nähdä kuin tämä yksi ajanhetki ja tulevaisuuden ja menneisyyden tietäminen tämän yhden hetken kautta on aivan mahdollista. (Se vaatii vain paljon laskemista.)

Tämänlainen maailma tietenkin vaatii determinismiä. Tässä kontekstissa sellaista ajatustapaa jossa jos joku voittaa lottorivin, ei voida viitata sattumaan. Sillä lottokoneen käynnistäminen toki synnyttää seurauksena arvontalaitteen pyörähtämisen. Ja tätä kautta lottorivi valmistuu sen jälkeen ja sen vuoksi että on käynnistetty lottokone. Sattuma kuvaa korkeintaan tietämättömyyttä. Eli lottokoneen ja tapahtumisen jokainen yksityiskohta ei vain ole tiedetty ja tämän vuoksi moni meille tuntematon pieni tapahtuma on se joka määrää lopullisen lottorivin. ; Ja tässä mielessä sattuma näyttäytyykin selityksen puutteena. Ja tämä onkin vahva teema joka näkyy siinä kun kreationistit moittivat evoluutioteoriaa. Mutaatio on heille "sattumaa joka on ei-selitys".

Ja se mikä lottorivin kohdalla on mahdollista, on kuitenkin nykytieteen mukaan tarpeeton ja itse asiassa väärä. Nimittäin jos katsomme toista klassikkoesimerkkiä, Schrödingerin kissaa. Se laitetaan laatikkoon jossa on radioaktiivista ainetta. Ja jos yksi tietty atomi hajoaa, kissa laatikon sisällä kuolee. Jos ei, se on elossa. Emme voi tietää tätä. Sillä kvanttimekaniikka ensinnäkin estää kaikkien "Laplacen demonin tarvitsemien muuttujien" tuntemisen heisenbergin epätarkkuusperiaatteen mukaisesti. Ja toisaalta kvanttitiloja muutenkin kuvaa indeterminismi. Ja tilat ilmenevät superpositioina. Eli asioilla kyllä on syy, mutta se ei ole sellainen joka määrää yhden ja vain yhden lopputuloksen. Kun aaltofunktio romahtaa, se päätyy yhteen lopputulokseen mutta lopputulos voisi olla jotain aivan muutakin. (Ja näin kun avaamme laatikon kissa on joko elossa tai kuollut.) Tämä taas vaikuttaa olevan kvanttifysiikan syvin olemus. Piilomuuttujateoriat eivät ole onnistuneet häivyttämään indeterminismiä.

Kvanttifysiikka onkin tieteellinen tutkimusohjelma ja toimivaa "kovaksi tieteeksi kutsuttua fysiikkaa". Se on empiirinen. Mutta sen perusteemat ovat tilastollisia. On yksinkertaisesti hylätty deterministien ehdottomus jossa syyn ja seurauksen suhde on ehdoton, tiukka, määräävä, lopullinen ja dogmaattinen (necessitate). Kvanttifysiikka korostaa sitä, että tieteessä tosiasiassa haetaan selityksiä. Selittäminen tarvitsee mallintamista. Mutta sattuman tuottama estimointi tuottaa tietoa. Sillä sattuma on matemaattinen konsepti jolla on matemaattisesti tarkasteltavia ominaisuuksia, kuten jakauma, keskiarvo jne.

Kuitenkin näyttää siltä että tätä determinismiä kaivataan kovasti. Determinismi näyttääkin olevan sellaista joka tarjoaa sitä ehdottomuutta ja varmuutta jota uskovaiset itse asiassa kaipaavat silloinkin kun puhuvat "uskon hypystä" ja siitä kuinka "Jumala on uskon asia" ; luottamusta johonkin ikuiseen, varmaan ja muuttumattomaan. Determinismi on ehdotonta ja kun vain tämä tyydyttää uskovaisen tunteelliset vaatimukset siitä mitä tiedon on oltava, sitä tietenkin vaaditaan myös tieteeltä. (Mikä on toki ajatuksena hirvittävän hauskaa. Kuin emootiot ja niiden ehtojen täyttäminen ja uskovaisten epävarmuuksien ja elämänkyvyttömyyksien helpottaminen tunnetasolla olisikin luonnontieteen ydintä jota se ei saisi tai voisi kiertää havaintojen ja empiirisyyden sijasta.)

Siksi ei olekaan ihme että nekin uskovaiset jotka eivät puhu siitä että evoluutio on kakkaa koska mutaatioihin viittaaminen on epätietoa. Sen sijaan puheisiin nousee esimerkiksi "mitä tapahtui ennen universumin alkua". Joka muuten on siitä erikoinen, että siinäkin oletetaan että jokaisella asialla on oltava syy. Ja lisäksi selityksen täytyy olla sellainen että se vastaa uskovaisten usein toistamaan siihen antrooppisen periaatteen versioon jossa syntyy juuri meidän maailmamme eikä toisenlaista, koska jos selitys ei määrää (necessitate) juuri meidän universumiamme, sitä ei pidetä selityksenä. Koska deterministiset ajatusmallit ovat tiukassa tässäkin.

Huvittavinta tässä kaikessa on tietenkin se, että asioiden induktiivisuutta ei pidetä hyvänä. Tämä induktion vastenmielisyys näkyy siinä innossa missä kreationistit vaativat deduktiivista todistamista induktiivisen sijaan. Ja siinä miten sofistikoituneetkin teologit korostavat sitä miten luonnontieteen ja skientismin syvimmät ongelmat koskettavat induktion ongelmaa. (Joka on se syy miksi loogiseen positivismiin palataan. Popper kun käytti induktion ongelmaa sen oleellista oleellisemmassa kritiikissä.) Kuitenkin kun uskovainen selittää universumin synnystä, hän viittaa alkusyntyargumentteihin. Jotka taas asettavat hyvin mielellään premissiksi sen että "kaikilla tapahtumilla on syy". Ja ainut syy miksi tältä näyttää on se, että klassisessa vanhassa fysiikassa - perinteessä ajalta "jopa ennen Newtonia" - maailmaa tarkasteltiin mekaanisena kellopelinä determinismin tutkimusohjelmassa. Tosiasiassa ainut syy miksi meillä on syytä uskoa että kaikilla fysikaalisilla tapahtumilla on syy on se, että "olemme nähneet aiemmin miten syitä on" ja tästä kokemuksesta sitten vedetään induktio. On mielenkiintoista että tämä induktio vedetään vaikka tosiasiassa näyttää siltä, että jo kvanttifysikan nykyajan havainnot viittaavat siihen että on jopa järkevämpää hylätä tämä premissi kuin pitää se. (Induktio toimii siis valikoimalla vain klassisen fysiikan havaintoja ja kiistää muut.)
1: Onkin jännittävää miten se induktiivisuus on se kauhea ja oleellinen heikkous skientismillä. Mutta sellaisen saa koettelemattomana laittaa a priori oletettuna premissiksi ilman että tämä on vielä heikompi. Mikä on käsittämätöntä koska empiriassa kumoutumiseen on sentään mahdollisuus, induktio voi falsifioitua deduktiivisesti modus tollens. Joten jos induktioon tulee empirian kautta korroboraatiota sitä on väistämättä todennettu edes rippusen. Koska vaihtoehdolle on ollut edes jonkinlainen mahdollisuus, ja testaaja on asettanut tätä kautta edes pienen kriisin sille oletukselle. Teologi tuskin välittää vaikka kriisi tulisikin.

Toki asiaa voisi lähestyä siitäkin, että tosiasiassa vapaa tahto asetetaan usein nimenomaan teologien toimesta vastakkain determinismin kanssa. (Itse en, tunnetusti, tätä näkemystä niele. Mutta moni uskovainen pitää sitä aivan ilmiselvänä tosiasiana. Koska he voivat tuollaisia ehdottomuuksia oletella. Koska eivät ole skientistejä. Ja rationaalisuuden ja järkevyyden ehdot vaihtuvat aina sen mukaan mikä on malleista saatava johtopäätös eikä siitä mitä metodeja niihin pääsemiseksi käytetään.) Esitetään jopa että determinismi on mahdotonta koska ihmisillä on vapaa tahto ja että vapaa tahto olisi deterministisessä - ja jopa fysikaalisessa maailmassa - mahdotonta. Jos näin on, niin sitten Jumalakaan tuskin on mikään selitys joka selittää universumin synnyn ja antrooppisen periaatteen. Paitsi tietenkin jos Jumalalla ei ole vapaata tahtoa. (En tosin ymmärrä mitä on kaikkivoipuus jolla ei ole vapaata tahtoa. Mutta teologeilla on varmasti tapoja vain määritellä kaikkivoipuus uusiksi "mallilla Stetson-Harrison" jos kokevat Jumalansa uhatuiksi. Niin he aina muutenkin tekevät.) Jos Jumalalla on valintoja emme tiedä miksi Hän loisi parhaan mahdollisen maailman eikä jotain muunlaista. Tai miksi hän loi ihmiset sen sijaan että olisi luonut toisenlaisen maailman.

Tässä mielessä uskovat eivät täytä omia tietämisen ja selittämisen vaatimuksiaan. Mikä on aika erikoista. Sillä jos meille asetetaan ongelma. Vaikka "miksi universumi on olemassa ja on sellainen kuin ympärillämme havaitsemme eikä muunlainen" ja sen vastaamiseen annetaan ehtoja, niin miksi on niin että teistit saavat näissä ehdoissa joustoa ilman että korostavat että "paskasti tehtiin". Mutta jos "naturalistit" eivät täytä näitä vaatimuksia niin vika on heissä. Jopa silloin kun teistit itse tunkevat ulkopuolelta jotain determinismin vaatimuksia skientisteille. (Jotka taas tuskin noita ehtoja nielevät tieteellisyyden määritelmiksi. Mutta teologit tunnetusti suuttuvat jos joku fyysikko Enqvist tulee heidän ammattiasioihinsa ottamaan kantaa. Mutta teologi - itse asiassa jopa kouluttamaton teisti - saa aina määrittää mitä luonnontieteellisyys tarkoittaa ihan sellaiselta amatöörikusipääpohjalta.)

Kaiken kaikkiaan tämä kaikki tarkoittaa sitä, että tosiasiassa nykyajan "maailmankuvasotaa" kuvaa se, että teistit moittivat enemmän tai vähemmän erikoisista lähtökohdista "naturalisteja". Ja tässä keskustelussa hyvin usein nousee esiin se, miten tiede ei voi onnistua koska se ei täytä tiettyjä ehtoja. Samalla usein korostetaan että yhteiskunta joka on tuottanut tieteen on ollut kristillinen. Ja kristillisyydellä ja sen filosofialla nähdään olevan oleellinen merkitys sille että tieteellinen maailmankuva ylipäätään on voitu keksiä. Tässä yhteydessä kuitenkin näyttää usein korostuvan se, että jopa modernina aikana, aikana jolloin luonnontieteet on jo keksitty, monella uskovaisella on syviä vaikeuksia hyväksyä luonnontiede. Ja sen vuoksi he vaativat maailman mallintamiselta esimerkiksi deterministisyyttä. Joka on käytännössä paluuta antiikin kreikasta periytyviin filosofioihin joita kannatettiin vuosisatoja ennen kuin mitään empiiristä luonnontiedettä oli kehitettykään. Tässä mielessä kun moderni ID -kreationisti tulee yhteiskuntatieteiden puolelta kommentoimaan "naturalismia" ja sitä miten "sattuma ei ole selitys" samalla kun hän selittää miten "kristinusko on tieteen ydintä" hän on hyvin sisäisesti ristiriitainen hahmo. Hän näyttää lähinnä sen miksi meni niin monta vuosisataa kristillistä maailmankuvaa jona ei keksitty luonnontiedettä.

Mutta tosiasiassa tässä demonstroituukin lähinnä se, että jokainen kristitty joka selittää että kristinusko synnyttää tieteen yrittääkin selittää muuttuneen jollain joka on pysynyt ennallaan. Tieteen vallankumous ei syntynyt, alkanut ja noussut suosioon rooman valtakunnassa 313. Meni monta sataa vuotta. Ja kristinusko oli ainoastaan se joka pysyi vakiona. Moni muu asia sen sijaan muuttui hieman ennen tieteellisen maailmankuvan peruskonseptien ja todistamistapojen keksimistä. Ja moni muu asia vahvistui ennen ja sen aikana kun tieteellinen maailmankuva sai suosiota ja saavutti valta-asemansa. Yleensä tieteelliseen ajattelutapa on korostanut sitä että syy-seurauksia etsitään korrelaatioilla. Muuttuvaa ei selitetä sillä joka on pysynyt ennallaan.

Kuinka joskus olisi parasta jättää argumentit sanomatta...

Lueskelin ohimennen Jehovan Todistajien "Elämä-Luomisen vai evoluution tulos" -teosta. Se ei ole kunnioitettu edes kreationistien parissa. Huomasin pikaselatessani sitä, että sillä on hyvin erikoinen suhde vähän kaikkeen. Päällimmäinen asia on se, että teos korostaa että se tulkitsee luomispäivät pitkiksi. Se ei siis ole nuoren maan kreationismia (YEC), vaan uskoo miljoonia vuosia jatkuneeseen elämänhistoriaan (OEC). Kuitenkin toisaalla teos kuluttaa melkoisen paljon aikaa siihen että se kritisoi ajoitusmenetelmiä ja pitää tätä tärkeänä osana evoluution epäilyttäväksi tekemistä. Mikä on melko käsittämätöntä, koska ajoitusmeneltelmät eivät ole ongelma jos pitää maata vanhana. Kokonaisuus vaikuttaisi järkevämmältä ilman tätä ajoitusmenetelmäkritiikin osuutta.

Tämä on hyvin omituista. Ja omintakeista.

Sillä jos katsotaan YEC -kreationismia, niin se on yleensä sentään "sisäisesti ehyt". Niiden ongelmat ovat enemmänkin seuraavantyylisiä;
1: Elämän synnyn kohdalla puhutaan Pasteurin kokeista relevantteina. Kuitenkin jos rottia syntyisi räteistä, niin sitten ne eivät olisi kehittyneet bakteereista evolutiivisesti. Pasteurin näkemys ei ole ristiriidassa tai tee YEC -näkemystä omituiseksi. Ainut omituisuus on siinä että asia joka olisi falsifiointikriteeri evoluutiolle nähdään ongelmana evoluutiolle.
2: Toisaalta he haluavat nähdä todisteita pikaevoluutiosta. He haluavat nähdä kuinka kissa muuttuu koiraksi laboratoriossa. Evoluution kannalta heidän kannattaisi kenties lukea sen tyylisiä ikivanhoja klassikoita kuin Richard Dawkinsin "Sokeaa kelloseppää", jossa korostetaan sitä että tuottaakseen hyvin hienostuneita lopputuloksia evoluutio joutuu pelaamaan pienillä muutoksilla. Jos suuret erot olisivat tavanomaisia, luonnonvalinta ei pystyisi kehittämään tarkkaa kuvaa. (Dawkins käyttää tässä ihan hyvää vertausta kuvan tarkentamisesta. Jos mikroskooppia tai kiikaria säätää vain suurin liikkein, kuvasta ei saada tarkkaa. Jotta kuvasta saataisiin joskus uskottavassa ajassa tarkka valikoimalla eikä vain sattumalla, on säätöä voitava tehdä hyvinkin pienesti.) Mutaatioiden on oltava riittävän pieniä.

Mutta OEC tuntuu olevan täynnä tätä.

Olen ihmetellyt miten monet vanhan maan kreationistit rakastavat samanlaisia solmuja kuin Jehovan Todistajien teos. Heitä pidetään ikään kuin "rationaalisimpina" kreationisteina. (Nuoren maan kreationistit taas usein ovat lähinnä sylkykuppeja. Minkä he toki ansaitsevat. Mutta minusta monesti vähemmän kuin vanhan maan kreationistit.) Vanhan maan kreationistit - kuten aika monet "en ota kantaa maan ikään" -tyyliset IDeistit - rakastavat virhekatastrofista puhumista. Eli he korostavat sitä että mutaatiotahti pakottaisi rappeutumaan.

On aivan ymmärrettävää jos nuoren maan kreationisti uskoo että mutaatiotahti ylittää sen mitä luonnonvalinta voi valikoida. Lajit kun ovat olleet olemassa vain lyhyen aikaa. Näin virhekatastrofi ei olisi johtanut sukupuuttoon. Vanhan maan kreationistikin toki vetoaa virhekatastrofiin mahdollisuutena siksi että jos evoluutiossa luonnonvalinta voi korkeintaan hidastaa rappeutumista, jolloin eliökunnan kompleksisuuden syy olisi jossain muualla kuin evoluutiossa. Mutta he olettavat että eliökunta olisi kestänyt miljoonia vuosia. Heillä ei ole selitystä miksi kaikki lajit eivät ole jo ehtineet rappeutua sukupuuttoon asti.

Voidaankin sanoa että jos uskoo että elämä on miljoonia vuosia vanha, on jo pakko ottaa kantaa asioihin hieman samaan tapaan kuin antrooppisen periaatteen siinä versiossa missä Kari Enqvist on sitä kuvannut "jotta maailmankaikkeuden ominaisuuksia voidaan havaita, niiden täytyy olla sellaisia, että havaitsijoiden olemassaolo on mahdollista." Jos miljoonien vuosien jälkeenkin olemme olemassa, voidaan suoraan tästä ajatella lähtökohdaksi se, että virhekatastrofiin ei ole ajauduttu. (Tässä versiossa antrooppinen periaate liitetään Hoylen tapaan jolla hän haki selitystä hiilen olemassaololle. Koska olemme olemassa, hiilen pitäisi syntyä jotain kautta. Joten mekanismi oli olemassa ja se vain piti löytää.)

Nuoren maan kreationistille tämä ei tietenkään ole ongelma. He kun olettavat että elämä on ollut hyvin lyhyen aikaa. Heille rappeutumismalli on luonteva mahdollisuus. OEC joka puhuu rappeutumisesta mutta sallii hyvin pitkäaikaisen elämän olemassaolon kohtaa aivan toisenlaisia ongelmia. Jos YEC on tämän hetken tieteellistä tietoa vastaan mutta sisäisesti koherentti, OEC on muutamassa asiassa vähemmän nykyaikaista tiedettä vastaan. Mutta tehdessään tämän kompromissin se muuttuu sisäisesti ristiriitaiseksi.

Pieni ajatus : Modaalilogiikkaongelma ja antrooppinen periaate

Otetaan käsille seuraavantyyppinen pohdinta;
Argumentti 1:
     P1: Oletetaan että on hyvä ja kaikkivaltias Jumala.
     P2: Oletetaan että tämä peitetään parhaan mahdollisen maailman ratkaisulla. Jolloin on väistämätöntä että Jumala aktualisoi parhaan mahdollisen maailman, jossa sitten elämme.
     P3: Emme elä parhaassa mahdollisessa maailmassa. (Vaikkapa koska delfiinit) Eli aktuaalinen ei ole paras mahdollinen maailma.
     J: Jumalaa ei ole olemassa.
Argumentti 2:
     P1: Ei ole olemassa aktualisoitua parasta mahdollista maailmaa.
     P2: On mahdotonta että Jumala voisi aktualisoida parhaan mahdollisen maailman.
    P3: Ei ole välttämätöntä että Jumala aktualisoisi parhaan mahdollisen maailman.

Argumenttiparin tehtävänä on luoda jännite. Molemmat argumentit ovat rakenteellisesti ehyitä. Niiden perusteella voidaan argumentoida. (Premissierimielisyyksiin on tietysti tilaa, paljonkin.) Tosiasiassa jännite syntyykin siitä että molempia argumentteja käsitellään ottamalla mukaan "jotain epämääräistä". Niiden kohdalla epämääräisyys on lupa peittää monenlaisin keinoin. On selvää että molempia argumentteja ei voi hyväksyä samanaikaisesti. Ja toisaalta melko harva teisti suostuu valitsemaankaan näiden kahden välistä, koska parhaan mahdollisen maailman argumentti on monelle suosittu tapa selittää pahan ongelma. (Toisessa suositussa selityksessä, vapaassa tahdossa, sen sijaan on olemassa ongelma paratiisista. Eli jos vapaa tahto johtaa pahaan ja paratiisissa ei ole pahuutta niin sitten siellä ei ole vapaata tahtoa ja täydellinen maailma ei vaadi vapaata tahtoa.)

Kenties joku voisi ajatella että kenties mahdollisten maailmoiden selitys kuvaakin sitä että eläisimme jonkinlaisessa modaalisessa realismissa jossa paras mahdollinen maailma toteutuu mutta vain yhdessä fragmentissa. Ja kenties me emme itse elä juuri tuossa osiossa. Tätäkään tuskin pidetään teologisesti oikeaoppisena selityksenä koska selvästi moraalikysymyksissä painotetaan sitä miksi meidän maailmassamme on kärsimystä. Pahan ongelman setvijille on tärkeää selittää miksi Jumala mahdollistaa holokaustin juuri tässä meidän havaitsemassamme maailmassa.

Aiheen liepeiltä voi syntyä erikoinen huomio. Huomio antrooppisesta periaatteesta.

Jos me mietimme sitä, miksi antrooppinen periaate esitetään usein nimenomaan haasteena "ateisti-naturalisteille", voidaan huomata että se on tavallaan hyvin läheistä sukua parhaalle mahdolliselle maailmalle. Henkenä on se, että universumi olisi aivan käsittämättömän hienosäädetty. Ja siksi olisi epätodennäköistä että olisimme juuri sellaisessa universumissa joka sopii elämälle.

Jos otamme tästä vertauksen vaikka säieteorioihin, niissäkin korostetaan paikkoja joissa luonnonvakiot olisivat erilaisia. Tai sitten esille voidaan ottaa jokin muu sovelias multiversumimallien tapa. (Tämä on toki "vähän sinne päin". Filosofisesti katsoen multiversumi ei tarkoita täysin samaa kuin modaalinen realismi. Mutta tämän vertaamisen kannalta ne ovat riittävän analogisia.) Tähän on sitten yksinkertaisimmillaan vastattu jotain sen tyylistä että emme tietenkään katso satunnaisesti valikoitua universumia koska olemme universumissa katsomassa sitä. Jos se ei olisi elinkelpoinen emme olisi siinä ihmettelemässä sitä.

"Ateismin haastamisen" henkenä on siis ollut juuri se, että Jumala selittää parhaan mahdollisen maailman. Toisaalta on huomattava että pahan ongelman toistuvuus kertoo siitä että kristinuskossa hyvin moni suorastaan vaatii että Jumalan olisi luotava nimenomaan paras mahdollinen maailma. (Pidän tätä itse asiassa tarpeettomana tiukkuutena kristityiltä. En ymmärrä miksi Jumalan pitäisi olla sekä kaikkivoipa että kaikkihyvä ollakseen kristittyjen Jumala. Mutta oletetaan tämä asia tässä konvention vuoksi.) Toisaalta naturalistien puolella tuo edellämainittu selitys ei vaadi parasta mahdollista maailmaa vaan puhuu elinkelpoisesta maailmasta. Se on itse asiassa huomattavasti vähemmän tiukka tulkinta siitä mitä universumimme tarkalleen ottaen on. Matkalla tapahtuu tavallaan kriteerien löysennys. (Toki tämä ei ole kovin vahva koska antrooppisessa periaatteessa puhutaan hienosäädöstä eikä parhaasta mahdollisesta maailmasta. Käytännössä usein sävy kuitenkin kantaa uskovaisilla teologista lisäviestiä.)

Kriteerien löysennys on kiinnostava temppu. Sillä jos se yhdistetään edellämainitsemaani semikerettiläiseen ajatukseen siitä että modaalisen realismin hengessä Jumala on luonut "luomakuntakaikkeuston" joissa mukana on paras mahdollinen maailma. Ja tämä johtaa hieman samantapaiseen tilanteeseen mihin johdin warrant -logiikan kauan kauan sitten. (Silloin huomasin että naturalistien mahdollisuus luottaa aisteihin arvioitiin "mahdollisten naturalismien maailmoista" mutta Jumalan kohdalla ei otettu huomioon "kaikkia mahdollisia Jumalia". Ja tämä huomioiden teistien mahdollisuus warrantiin oli vielä surkeampi kuin naturalisteilla. Jolloin jos warrant olisi todella ollut vaatimus tieteen luotettavuudelle ja että tämä pitäsi esiolettaa niin ateismi olisi parempi lähtökohta kuin teismi.) Ideana on huomata että selityksen ei tarvitse olla täydellinen. Kun käsillä on vaihtoehdot jotka ovat toisilleen vaihtoehtoisia niin että jompi kumpi toteutuu pakosti ja jotka eivät voi toteutua samanaikaisesti (Kuten "Jumala on olemassa" ja  "Jumala ei ole olemassa") niin se jonka sopiminen vaadittuun on todennäköisempi on järkevämpi ratkaisu.

Tässä huomio keskittyy todennäköisyyteen joka generoidaan sillä tavalla miten vaikeaa on osua juuri siihen. ; Voidaan helposti nähdä että molemmissa mahdollisia maailmoita on hyvin hyvin paljon. (Antrooppinen periaate haasteena naturalismiin olettaa että vaihtoehtoja on paljon, ilman sitä ei saataisi pientä todennäköisyyttä jota he haluavat.) Kristityt esittävät spesifin väitteen parhaasta mahdollisesta maailmasta. On selvää että on hyvin epätodennäköistä osua juuri tähän yhteen tiettyyn kohtaan. Se kattaa vain 1 kaikista mahdollisuuksista. (Tätä "parhaus" tarkoittaa.) Naturalistit sen sijaan tarvitsevat vain elinkelpoisen universumin. Tämä voi olla epätodennäkoinen. Mutta tässä ei vaadita parhautta. Joten mukana on varmasti detaljeissa joustamista. Ja näin ollen tämä kattaa monta vaihtoehtoa niistä kaikista. Joten todennäköisyys on naturalistien puolella. Kun katsomme maailmaa jossa elämme, olisi erikoista että olisi juuri oikeanlainen Jumala tuottamassa parhaan mahdollisen maailman. Ja se että olisimme universumissa joka vain sattuu olemaan meille sovelias on eriskummallinen sekin. Mutta kertaluokkaa vähemmän eriskummallinen.

Huomiota voi täsmentää silläkin että tosiasiassa kristittyjen malli olisi oikein hyvä. Siinähän oletetaan rakastava Jumala joka luo parhaan mahdollisen maailman. Ja ennustus on hyvin spesifi. Joten onnistuessaan se olisi tarkempi. Ja tämä on täysin totta. Selitysvoima on hyvä todiste teorian oikeutukselle. Ja se usein tarkoittaa juuri sen tapaista että on "a posteriori tehty huomiota joka olisi a priori epätodennäköinen". Mutta toisaalta ongelmana on se, että meillä ei tosiasiassa ole todisteita muusta kuin siitä että elämme universumissa jossa elämä on mahdollista. Ja tällöin on epätodennäköistä eikä mitenkään automaattista että eläisimme juuri parhaassa mahdollisessa universumissa.

---

Tämä ei ole kristinuskon kritiikkiä tai perimmiltään edes kuvaus kristinuskosta. Se ei ole edes ateismiargumentti. Tämä on aiheeseen liitettyjen vakiintuneiden premissistöjen kanssa leikkimistä kerettiläisillä kombinaatioilla ja niiden tulkinnoilla aiheesta ja aiheen vierestä. Ja näihin tulkintoihin reagoiminen totuttujen kristillisten kaanonistojen kautta on hyvin hyvin omituista. Ja se oli tavallaan tämän tekstin pointti. Merkittävintä olisikin selvittää missä premisseissä ja miksi on erimielinen. Ja miten tämän voi tehdä tavalla jossa selvitään kaikista esilläolevista skenaarioista ilman omituisuuksia. Kuten pakkoa tunnustaa että Jumala ei luo parasta mahdollista maailmaa tai tunnustusta ateismista. Ja sitä kautta tämä kyllä voi aikaansaada kiusaa kristityille. Vastassa on helposti eihaluttavaksi nähtyjä "haarukoita". Jossain määrin syynä ongelmiin ovat todennäköisyys. Ja toisaalta se, että on hyvin omituista puhua monista eri vaihtoehtoisista universumeista yhdistettynä siihen että hyvä ja rakastava kaikkivaltias luo parhaan mahdollisen maailman. Monien eri maailmoiden tulkinta tuottaa pahan ongelman ja antrooppisen periaatteen sekasikiöongelmia, jolloin klassisen teistin kannalta on hyvin haasteellista kiermurrella vapaaksi kaikista sivutuotehirvitysistä jossain muualla "vakiintuneessa argumentistossa".

Multiversumeita on monenlaatuisia

Max Tegmark on tehnyt mielenkiintoisen luokittelun erilaisista multiversuminäkemyksistä. Kiinnostavaa on se, että hänen luokituksensa muodostavat itse asiassa hierarkian. Ja tämän avulla on helppoa kontekstoida erilaisia argumentteja joita aiheeseen liittyy.

Tegmarkin luokittelussa on neljä erilaista päätyyppiä;
1: Näkemys jonka mukaan näkyvän universumin rajojen ulkopuolella on lisää universumia (Beyond the Horizon). Tässä on vain yksi universumi ja moni ei pidä tätä edes oikeana ja kunnollisena multiversumina. Mutta jossain mielessä kyseessä on se, että nähdyn ulkopuolella on jotain jota ei voida empiirisesti suoraan havaita. Tämänlaatuisen "katvealueen" syntymekanismit voidaan liittää esimerkiksi inflaatioon joten näkymättömän alueen olemassaolo on sidottavissa universumimme tunnettuihin ilmiöihin. On kiinnostavaa huomata että jos pitää arvioida jonkin olemassaolotodennäköisyyttä, kuten vaikka elämän synnyn tai avaruusolentojen olemassaolon todennäköisyyttä, tämä vaihtoehto muuttaa laskelmia hyvin radikaalisti. "Mahdottomalla tasolla epätodennäköinen" näyttää aivan erilaiselta tämän ajatuksen kanssa kuin ilman sitä. Tähän liittyy mielenkiintoisia ajatuksia, kuten esimerkiksi Bolzmannin ajatus tietoisesta mielstä joka rakentuu tyhjästä valmiina ilman evoluutiota. Sellainenkaan ei ole välttämättä mahdotonta, kaikessa on vain kysymys siitä miten suuri tämä universumi havaintojen ulkopuolella on tai ei ole.
2: Säieteorioiden ja muiden vastaavien teorioiden mallit joissa on jonkinlaisia aivan erillisiä kuplia tai muita vastaavia todellisuuksia joissa on erilaiset luonnonvakiot. Tämä mahdollisuus koskee sitten sellaisia kysymyksiä kuin antrooppinen periaate ; Kysymys siitä miksi luonnonvakiot universumissamme ovat tämänlaiset eivätkä toisenlaiset. Joka tietenkin vaatii reaalisena otetun ajatuksen siitä että ne todella voisivat olla toisenlaiset.
3: Monimaailmamallit jossa universumi jakautuu jokaisen valinnan hetkellä. Malliesimerkkinä tästä on David Deutschin ajatustapa jossa jokainen mahdollinen tapahtuma todella tapahtuu jossain universumissa. Universumissa jonka jakautuminen tapahtuu koko ajan. Ja jossa yhteisvaikutukset eri universumien välillä ovat hankalia, jotain jotka näkyvät lähinnä kvanttitietokoneissa. Mahdolliset maailmat toimivat siten että futuurin kontingenssi on eräänlainen rajallisuudesta kumpuava näkökulmaharha.
4: Matemaattinen universumi. Esimerkiksi Roger Penrosen platonistinen ajatus jossa maailma on matematiikan varjo edustaa eräänlaista ultimaattista multiversumia. Tässä tasossa on perimmiltään kysymys modaalisesta realismista jossa jokainen mahdollinen maailma on reaalinen. Jos säieteorioiden multiversumeissa muuttujat varioivat, tässä kysytään miksi matematiikka joilla nämä säännöt toimivat on jotain eikä jotain muuta. Jossain alueella asiat todella ovatkin näiltä osin todet. Kaikki matemaattiset mallit ovat tosia jossain.

Kyllä voi

"Everything is possible, from angels to demons to economist and politicians"
(Paulo Coelho)

Kun näitä vaihtoehtoja katsotaan, voidaan huomata muutama asia. Sellainen jotka eivät oikeastaan enää ole fysiikkaa vaan joita voidaan soveltaa teologiassa: Ne liittyvät "mahdollisen" ja "kaikkivaltiuden" kaltaisiin käsitteisiin. Jotka ovat hyvin keskeisiä.
1: Selvää on että spekulatiivisuusaste nousee hierarkiassa kohotessa koko ajan. Ensimmäinen ei itse asiassa ole kovin kontroversiaali, mutta ylin taso sitten on hyvinkin. Esimerkiksi Deutschin ajatus nojaa "selittämisen-deterministisen-tarkkuuden-vaatimuksesta", jossa se että me koemme että hyvä selitys selittää ilman propabilistista luonnetta muuttuu vaatimukseksi todellisuuden luonteesta. Ihmisten mieltymykset (ought) tosin tuskin määräävät sitä miten maailma on (is). ; Tätä voi olla vaikeaa huomata koska matematiikka tuntuu yksinkertaiselta asialta ja Platonismi vaikuttaa klassiselta viisaudelta jota ei helposti liitä maksimaaliseen saivarteluun. Matemaattisen maailman kohdalla abstraktiustaso on noussut hämmentäväksi. Jo ihan sen takia että jos säieteorioiden multiversumi on jotain jota voi kuvata "kuplilla" on matemaattisessa platonistisessa ideamaailmassa olla niin että joillain sen alueilla "kuplien" käsitteellä ei ole mitään sisältöä.
2: Usein saa kuulla että antrooppisen periaatteen multiversumi on uskomuskysymys samalla tavalla kuin Jumala. Kuitenkin periaatteessa voidaan kysyä että olisiko Jumalan "kaikkivaltiustaso" itse asiassa viides abstraktioluokka joka olisi vielä tuon matemaattisenkin mallintamisen yläpuolella. Multiversumi ei ole ollenkaan samalla tavalla "kaikkivoipa" kuin Jumala. Abstraktiotasot kertovat että vaikka molemmat ovat spekulaatiota, on toinen spekulaatio kertaluokkatasolla enemmän spekulaatiota kuin jokin toinen.
3: Tämä luokittelu on itse asiassa oleellisessa osassa hyvin arkista teologiassävyistä debatointia. Debattia siitä että "voiko Jumala tehdä niin suuren kiven että ei voi enää nostaa sitä" jotain joka on relevantti kysymys. Osa näkee että Jumala on mahtavampi kuin tämä pikkumaisuus. Silloin se voi vaatia uuden luokan jota ei edes ole tuossa Tegmarkin luokittelussa. Mutta jos kaikkivaltius tarkoittaa sitä että voi tehdä vain mikä on loogisesti ristiriidatonta, Jumala on matemaattisen universumin kohdalla. Jos taas kivien suuruuden on noudatettava parhaan mahdollisen maailman sääntöjä, kaikkivaltius on vielä tätäkin rajoitetumpaa. Jos joku sen sijaan selittää miten riittävän iso kivi pusertuu mustaksi aukoksi ja lakkaa olemasta kivi, voidaan huomata että puhutaan vain yhden universumin luonnonlaiston sisällä mahdollisesta.

että ne kaikki voidaan liittää jonkinlaiseen "kaikkivaltiuteen". Itse asissa tuota luokittelua voidaan käyttää myös sen apuvälineenä että tosiasiassa kun puhutaan "kaikkivaltiudesta", se voidaan käsittää hyvinkin eri tavalla. Tällä on merkitystä. Pahan ongelmankin voi ratkaista eri tasoilla. Ja kiinnostavaa onkin huomata että kenties "kaikkivaltius" muuttuukin eri aiheissa. Itse olen huomannut että Pahan ongelman kohdalla Jumala on kaikkivaltias vähemmän kaikkivaltiaalla tavalla kuin monessa muussa tilanteessa. Kenties siksi että tärkeämpää on pelastaa ristiriita domeenispesifillä tavalla kuin luoda kaikenkattava koherentti maailmankuva. On ikään kuin tärkeämpää voittaa yksittäiset teologiset argumentit kuin pärjätä kokonaisuudessa.

Ultimaattisesta selityksestä

Filosofit ovat olleet kiinnostuneita selittämisestä. Ensimmäinen joka vakavasti tutki asiaa oli Aristoteles. "Toinen analytiikka" kertoo melko oleellisen ajatuksen siitä minkälainen lopullinen selitys on ja voi olla. Hän luokitteli selitystyypit muutamiin luokkiin.
1: Argumentti voi olla kehäinen, eli A selittää B:n ja B selittää A:n. Aristoteles ei ollut tyytyväinen tähän selitysmalliin. Hänestä mikään ei voisi selittää itseään. Ja kehäisessä ajattelussa olisi mahdollista ajatella että A koska A.
2:  Toisaalta selitysketju voisi jatkua ikuisesti. Aristoteles ei pitänyt tästä koska se olisi keskeneräisyyteen pakottamista. Perusta tiedolle jäisi väistämättä puuttumaan. Ikuinen regressio ei viehättänyt.
3: Siksi Aristoteles esittikin että selityksen olisi oltava äärellinen mutta ei kehäinen. Hän huomasi että jäljelle jäisi kaksi vaihtoehtoa:
   3.1: Käsille voisi jäädä malli jossa perustalla olisi todistamaton faktana otettu premissi (brute fact). Aristoteles piti tämänlaista perustelemattomuutta vajavaisena ja huonona. Perustelu joka seisoisi tämänlaisilla savijaloilla ei Aristoteleen mielestä voisi tukea muitakaan tosiasioita.
   3.2: Aristoteles vaatikin että hyvä juuri olisi loogisesti väistämätön totuus, sellainen jolla ei olisi mitään vaihtoehtoja.

Piru vie, kun käy mielen
päälle tämmöiset...

Sittemmin Aristoteleen ajatuksiin on tullut ongelmia. Metafysiikattomuutta tavoittelevat suuntaukset ovat epäonnistuneet. Loogisen positivismin kukistuminen vaiensi viimeisetkin unelmat. Moni voisi jopa esittää että Aristoteleen väistämättömät totuudet olisivat jotain jotka olisivat niin epämääräisiä että niissä ei olisi informatiivisuutta. Asia joka on kyseenalaistamattomissa ja joka sopii joka ikiseen mahdolliseen vaihtoehtoon ei ole kovin vakuuttava.

Siksi käsille onkin jäänyt käytännössä Agrippan trilemma. Ja suuri osa tieteenfilosofiasta on näiden ongelmien hallintaa.
1: Foundationalistit luottavat siihen että on sallittua ottaa perustalle maailmankuvallinen perustelematon oletus (brute fact).
2: Koherentistit luottavat että kehäisyys voidaan hyväksyä vaikkapa siten että induktioita ei voi täydellisesti todistaa joten ne voivat joissain olosuhteissa falsifioitua.
3: Ja osa kannattaa sen tyylistä ajatusta että esimerkiksi matematiikassa on hyväksyttävää että se on ikuisesti kesken ; Gödelin epätäydellisyysperiaate ei siis olisi matemaattisen selityksen puute. Ja samaa periaatetta voitaisiin kenties soveltaa myös empiirisiin tieteisiin.

Toki vastaavaa on käynyt muullekin Aristoteleen sanomalle. Hän esimerkiksi esitti että maailma on hylomorfinen, ainetta ja ilmiötä (stuff+structure). Tämä sopii hyvin arkijärjen tapaan nähdä maailma ; Me koemme että näemme pöytiä ja sitten näille tapahtuu asioita. Empirian maailmassa on kuitenkin keskitytty korrelaatioihin. Pöytä havaitaan koska se vaikuttaa fotoneihin ja tämä muutos voidaan havaita jollain apparaatilla kuten kameralla tai silmällä. Toisin sanoen kaikki mitä tiedämme on jossain määrin jotain muuta kuin havaittu fakta. Havaitsemme ilmiöitä.

Ongelmaa voi demonstroida.

Mietitäänpä asiaa hieman
analyyttisesti ja rationaalisesti,
lattiamatolla istuen.

Jos lähestymme ultimaattista olemassaoloa ja lopullista selitystä, on kenties luontevin tapa etsiä tätä kysymyksestä jota pidän pseudo-ongelmana. Siinä epistemologia ja ontologia törmäävät juuri sellaisella ärsyttävän lopullisella tavalla jota ultimaattinen selitys kaipaa. Eli kysymys universumin synnystä ja siitä miksi on jotain sen sijaan että ei ole mitään. On kenties hauskaa ottaa lähtökohdaksi jokin joka kieltää maailmankuvallisuuden. Foundationalistiset mallit rajoittava selitys voisi lähteä liikenteeseen vaikkapa seuraavalla tavalla

P1: Leibnizin riittävän syyn periaate (Principle of Sufficient Reason). Jokaiselle ilmiölle on syy, joka selittää sen ja jonka seuraus se on.
P2: Perusta-aksiooma (Axiom of Foundation) Yksikään syy ei selitä itseään.

Jos universumin alkua mietitään, voidaan huomata että voidaan sanoa että aivan ytimessä on kysymys siitä millä tavalla universumin on mahdollista olla. Tässä on kausaalisia rajoitteita ja osassa maailmankuvista vaihtoehtoja on enemmän kuin toisissa. Mikä herättää kysymyksen meta-vaihtoehdoista. Sille miksi jokin näistä vaihtoehtoisista tavoista miten universumi voi olla pätee eikä toinen on itsessään kysymys. Eli universumin alun selittäminen johtaa helposti kysymykseen siitä miksi universumin selitykseen sopiva mallisto on pätenyt eikä jokin muu.
* Emmekä voi vain sanoa että "no kun on", tai "mysteeri", koska se rikkoisi Premissiä 2 vastaan.
* Voimme yrittää jatkaa eteenpäin. Jos ajattelemme että on jokin perustava selitys joka selittää itsensä, se ei ole enää brute fact eikä riko P2:ta vastaan.
* Mutta tällöin selitys kohtaa ongemia koska se on ristiriidassa P1 kanssa.
* Mutta ehkä tälle löytyykin selitys. Silloin on madollista että tämä metaselitys on sama kuin sitä edeltävä selitys, se rikkoo perusta-aksioomaa vastaan.
* Ja jos se on eri, niin se törmää siihen että uusi kierros pyörähtää ja samat edeltäneet kysymykset ja ongelmat alkavat pätemään.
* On pakko kierähtää ikuiseen regressioon. ; Näillä kahdella premissillä päädytään umpikujaan tai on pakko hyväksyä se, että päättelyketju jatkuu ikuisesti. Koska sisäisesti ristiriitaiset päättelyt kielletään yleensä kategorisesti on selvää että tuo sinänsä uskottava premissipari johtaa hyvin syvään ongelmaan.

Sitä tahtoo jäädä
tyhjin tassuin tämänlaisissa.

Toisin sanoen jos tätä sovelletaan vaikka ajatukseen jossa antrooppinen periaate perustana selitetään universumia Jumalalla syntyy meta-antrooppinen periaate. Jos vaikka sallisimme selityksen jossa Jumala tuottaisi halutun universumin siksi että Hän haluaa että ihmiset ovat elossa, olisi mietittävä miksi tarjolla olisi juuri tämänlainen Jumala eikä jotain muuta. Ja miksi on olemassa Jumala sen sijaan että tätä ei olisi olemassa. Kun loogisesti mahdollinen vaihtoehto on ateistinen malli, miksi tämä ei ole toteutunut. Kun Jumalaa ei ole -väitelause ei ole sisäisesti ristiriitainen, miksi tämä tila ei ole toteutunut vaan sen sijaan onkin vallinnut luomista edeltävä tai muuten siihen seuraussuhteessa oleva tila jossa on Luoja sen sijaan että ei olisi mitään.

Loppukommentti.

Kerälläkin voi olla mukava
olla, itseriittoisesti, laiskotellen.

Tosiasiassa voimme lähestyä Agrippan trilemmaa muunlaisillakin premissipareilla. Tällöin on kiellettävä kaksi kolmesta ; kehäisyys, ikuinen regressio tai brute fact. Lopputulos on aina väistämättä samantapainen. On pakko hyväksyä se kolmas, se jota ei ole valittu. Tämä tarjoaa tiettyjä rajoitteita sille miten käsittelemme ultimaattisia selityksiä ja ihania täysiä maailmankuvia. "Selitä X" -tyyliset kannanotot voidaan jossain määrin suhteuttaa tähän huomioon.

Swinburnen teloitusjoukko

Richard Swinburne on moittinut ns. heikkoa antrooppista periaatetta ajatuskokeella. Siinä hän kuvaa sitä miten teloitusryhmän edessä on mies. Kivääreillä on hyvä toimintavarmuus. Teloittajat tähtäävät ja painavat liipasinta. Mutta joka ikinen luoti menee ohi ja mies selviää hengissä. Swinburnen mukaan ei ole järkevää ajatella että selvinnyt mies ajattelisi että hengissäselviämiselle ei olisi mitään syytä.

Swinburnen mallissa antrooppinen periaate voitaisiin ratkaista Jumalalla tai sitten viittaamalla jonkinlaiseen multiversumiin. Mutta heikko antrooppinen periaate, eli ajatus siitä että maailma sopii meille koska me satumme elämään siinä, on heikko.

En pidä ajatuskoetta kovin vakuuttavana. Se nojaa jossain määrin liikaa tarinan retoriseen voimaan. Tämän voi huomata ottamalla vähemmän tunteisiin vaikuttavia esimerkkejä. Jos katsotaan aidosti satunnaisia tapahtumia kuten lottoarvontoja, logiikka pysyy samana, mutta intuitiot eivät vedäkään samaan ratkaisuun kuin Swinburnen esimerkissä. Jos ajatellaan että on lottoarvonta jossa kukaan ei välttämättä voita, mutta tässä tapauksessa yksi ihminen sattuu voittamaan, niin tuntuu tarpeettomalta vaatia jotain erityistä selitystä sille miksi juuri tämä kyseinen ihminen voitti sen sijaan että joku toinen tai ei kukaan. (Toki moni näkee näissäkin aina jotain huijaamista, mutta kyseessä on enemmänkin salaliittoteoriointi. Jota se muuten on teistisessä antrooppisessa periaatteessakin.)

Mutta kenties asiassa on kuitenkin sen verran järkeä että on kannattavaa miettiä ammuntaesimerkkiä tarkemmin. Kuvitellaan että minä olen oikeasti teloitusryhmän johtaja. Olen tilannut toimintavarmoiksi mainostettua asetta. Teloitusryhmäni on tottunut ja paatunut työhönsä. Kun ruudinsavu hälvenee ja teloitettava onkin elossa, niin olisiko minun todellakin väistämättä ajatella että teloitusryhmäni on jostain syystä halunnut säästää uhrin hengen. Tai että Jumala on interventiollaan tullut väliin. Kenties asia onkin niin yksinkertainen, että tuotteita mainostanut kaupparatsu on kussut minua silmään. Antrooppisen periaatteen arvioinnissa haasteena on ihan oikeasti se, että jos todennäköisyydet ovat vastaan, syynä voi olla se että todennäköisyyksiä ei ole arvioitu oikein.

Kuinka antrooppinen periaatekaan ei ole kuten pitäisi

"As for your example, I’m not going to take the bait. You’re asking me to play a game: “Provide as much detail in terms of possible causal mechanisms for your ID position as I do for my Darwinian position.” ID is not a mechanistic theory, and it’s not ID’s task to match your pathetic level of detail in telling mechanistic stories. If ID is correct and an intelligence is responsible and indispensable for certain structures, then it makes no sense to try to ape your method of connecting the dots. True, there may be dots to be connected. But there may also be fundamental discontinuities, and with IC systems that is what ID is discovering."
(William Dembski)

Intelligent Designin kohdalla viitataan kohtuu usein antrooppiseen periaatteeseen. Etenkin Fred Hoyle on tässä kohden todisteena siitä että maailma olisi älykkäästi suunniteltu. Näkemys on hyvin erikoinen. Monestakin syystä.

On kenties hyvä ottaa ensin löysät pois. Fred Hoyle on todellakin harrastanut antrooppista päättelyä. Hän otti esille huomion siitä että elämä perustuu hiileen (tarkalleen ottaen pääosin hiili₁₂). Koska hiilen syntyä universumissa ei osattu selittää, hän ajatteli sitä kautta että tähdissä täytyy tapahtua prosesseja joiden kautta tätä hiiltä olisi pakko syntyä. Ja tästä lähtökohdasta hän sitten ikään kuin "reverse engineerasi" teorian jossa aurinko tuottaa hiiltä. Willie Fowlerin tutkimus sitten osoitti että tämän laskelman tuottamat ennusteet pätivät myös fysikaalisessa maailmassa. Tämä on antrooppista ajattelua. Mutta jos olisin Intelligent Designin kannattaja, niin tämä olisi juuri sitä antrooppista ajattelua jota yrittäisin välttää äärimmilleen.

Totuus on tuolla ulkona...
Tosin tämä ei ole tupakka,
joten saatte tyytyä
ulkoavaruuteen ettekä
pihalla oleviin humanoideihin.

Ensinnäkin Hoylen ajattelutapa on jotain joka on äärimmäisen helposti yhdistettävissä heikkoon antrooppiseen periaatteeseen (WAP). Siinä ajatellaan että emme elä satunnaisessa universumissa koska elämme siinä. Robert Dicke "Dirac's Cosmology and Mach's Principle" lähti nimenomaan siitä että jos universumissa on elämää, se ei ole mikä tahansa universumi. Joten se että katsomme unviersumia painottaa mahdollisuuksia. Tämä ajatustapa tiivistyy siihen että "jos universumi olisi toisenlainen emme olisi sitä katsomassa". Joka taas on hyvin päinvastainen sen kanssa että universumin elämällesopivuus olisi jotenkin tehty päämääräsuuntautuneesti siten että se olisi väkisin halunnut siihen eläviä tietoisia tarkkailijoita.

Toisaalta myös vahva antrooppinen periaate (SAP) on itse asiassa ytimeltään äärimmäisen ID -vastainen. Se sopii toki hyvin yhteen teismin ja deismin kanssa, mutta ID on sen kanssa hankaluuksissa. Koska se on vahvassa ristiriidassa kaiken sen kanssa mitä ID:n kannattajat selittävät evoluution ja biologian kohdalla.

ID toki myy itseään jonain joka yhteensopii niin teismin kuin deisminkin kanssa. Mutta tosiasiassa se on tätä huomattavasti rajoittuneempi. Se tekee perusoletuksia jotka rajaavat tietyt teismin mallit kielletyiksi. Asia on erityisen relevantti kun mietitään miten evoluution ja naturalismin yhteyttä korostetaan. Itse näen että teismi sopii yhteen evoluution kanssa, tietyin ehdoin. ID taas näkee evoluution naturalismina jossa oletetaan että elämän ja lajikirjon selittäjänä on jokin luonnollinen prosessi. Ja tätä asennetta pidetään naturalismina.

Ymmärrän ajatustavan peruseetoksen. Ja sen ymmärtäminen onkin tärkeää jotta ymmärretään millä asenneilmapiirillä ID -argumentaatio elää. Mutta valitettavasti jos katsomme Hoylen ajatustapaa niin se on naturalistinen juuri samalla tavalla millä evoluutio määritellään naturalistiseksi teoriaksi. Siinä kiistettiin a priorisesti ajatusmallit jossa hiiliatomit vain puksahtavat tyhjästä ihneenomaisesti. Tässä siis rajattiin yliluonnollinen selitys pois ja luotiin malli siitä että hiili olisi syntynyt luonnonlakien kautta. Ja tätä on käytetty tutkimusmallin perustlähtökohtana. Tämä on kieltämättä äärimmäistä naturalismia. Ja siksi minä olisin Intelligent Designin kannattajana hyvin hiljaa kaikesta antrooppiseen periaatteeseen vivahtavastakin. Toki ymmärrän että normaali ID -isti tuskin tekee näin. Sillä he ovat nähneet miten antrooppista periaatetta muualla yhdistetään teismiin. Ja tämä Jumalan puolella oleminen on heille tärkeämpää kuin se, että he olisivat filosofisesti konsistentteja ajattelijoita.

Mitä jos Puolimatka tekeekin teorioissaan osuvan jumalankuvan?

Tapio Puolimatka edustaa näkemystä jossa tiedekuva vaatii warrant -tyylistä varmuutta. Tässä ihminen ja tiede asetetaan äärimmäisen kaikkitietäväksi. Jumala on taannut havaintomme ja meillä on jopa sensus divinitatis joka antaa meille havaintoja Jumalasta. Hänellä korostuu myös elämän erikoislaatuisuus. ID -henkinen "priviledged planet" -näkökulma antrooppisine periaatteineen sävyttää hänen maailmaansa lujasti. En pidä näistä konsepteista. Mutta jos ne otetaan vakavasti voidaan ottaa esille erikoinen argumentti. Se ei toimi kovin monessa teismin mallissa.

Mutta tässä kohden voidaan ottaa eräänlainen pahan ongelma ja muuttaa se eräänlaiseksi havaitsemattomuuden ja elinkelvottomuuden ongelmaksi.

Argumentin voisi muotoilla seuraavasti:
*: Jos naturalismi on totta voimme odottaa että Jumala on näkymätön, ympäristö ei ole elinkelpoinen ja vastaavaa.
*: Jos Puolimatkan tyylinen teismi on totta, pitäisi olla niin että ihmisillä on sensus divinitatiksen kautta vahva kokemus Jumalasta. Tällöin on päädyttävä näkemykseen jota Puolimatka "Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa" -kirjassaan esittää. Eli maailmassa ei oikeasti olisi oikeita ateisteja. Ateistit tietäisivät syvästi olevansa väärässä.
= Josta seuraa se että jos seuraamme dataa minne tahansa se viekin emme voi vain sanoa että maailmankuvalle ja tulkinnalle on ristiriidatonta tilaa. Jos havainnot näyttävät "erityisen planeetan" ja "ihmisen syvän Jumalakokemuksen" mukaan niin teismi on todennäköisempi. Jos havainnot eivät näytä tältä niin Jumalaa ei tarvitse falsifioida jotta voidaan sanoa että se on väärässä. Eli kauhut, Jumalan piiloutuminen tieteeltä ja elinkelvottomat ympäristöt vahvistavat naturalismia ja heikentävät teismiä.

Jos Jumala on havaittua taattua todellisuutta.

Kun katsomme maailmaa voimme huomata että jos Jumala olisi antanut ihmisille jumala-aistin niin ateistit olisivat kuin sokeita. Meillä testataan ihmisten aistien tarkkuutta, ja näkötestit ovat empiriisen maailman ulottuvilla. Meillä ei kuitenkaan ole Jumalaconnoisseureille mitään vastaavia testejä. Itse asiasas jopa kristillisten teistien kesken on syviä erimielisyyksiä siitä mitkä premissit ja jumalatodistusteoriat ovat parhaita ja mitkä huonoja. Lisäksi voidaan sanoa että jos Jumala haluaisi että havaitsemme hänet hän voisi tehdä niin että jokainen joka vapaaehtoisesti haluaa suhteeseen hänen kanssaan saisi selvät todisteet tästä. Sen sijaan jos Jumalaa ei ole on väistämätöntä että Jumalasta kertoisivat kirjoitusvirheitä ja päättelyvirheitä harjoittavat inhimilliset middlemanit jotka käyttäisivät apunaan kirjoja ja muita asioita jotka ihminen kykenee tekemään itse.

Asiassa on luonnollisesti variaatiota. Mutta tämä kysymys tiivistyy siihen ongelmaan joka on askarruttanut itseään Puolimatkan mestaria Alvin Plantingaa. Nimittäin kysymys siitä että jos Jumala on rakastava ja kaikkihyvä niin elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Ja tällöin täytyy kysyä että eikö voisi olla niin että edes yksi ihminen nykyistä enemmän uskoisi vapaaehtoisesti Jumalaan? On vaikeaa nähdä että tämä olisi nykyisillä uskontilastoilla todennäköistä. Itsekin olen antanut Jumalalle useita mahdollisuuksia, jopa pyytänyt niitä. Kenties kaikista vaativimmat ja snobeimmat vaatimukset voitaisiin torjua vain sillä että Jumala ei ole käskettävä alainen. Mutta kun hyvin aidot ja nöyrätkin pyynnöt selvästi jäävät havaitsematta on kyseessä jokin aivan muu. Ollakseen vakuuttava argumentin riittää olla sellainen että tilaa on ajatukselle siitä että yksi nykyistä useampi uskoisi Jumalaan. Koska ihmiset yrittävät käännyttää innolla, on selvää että kristityt uskovat tämänlaisen vaihtoehdon olevan mahdollinen. Jos nyt olisi juuri paras määrä kristittyjä niin ei olisi mitään järkeä käännyttää esimerkiksi kirjoittamalla tiiliskivikirjoja aiheesta.

Näin ollen voidaan esittää argumenttina että jos Jumala olisi antanut meille sensus divinitatiksen meillä ei olisi maailmankuvallista ateismia. Kun jokainen tietäisi että Jumala on todella olemassa, ei kukaan puolustaisi ateismia maailmankuvallisesti. Sillä ateistilla ei olisi aitoa vakaumusta jonka mukaan olla jääräpäinen. Puolimatka itse onkin hankaluuksissa. Hänen pääargumentteinaan on toistaa että ateistit tulkitsevat havaintoja sisäisten maailmankuvallisten syidensä takia. Psykologiseti tämä vaatisi sitä että ateisti todella uskoo ateismiinsa. Joten heillä ei voisi ollakaan sensus divinitatiksen mukanaan tuomaa syvää perimmäistä tietoa siitä että he olisivat todella väärässä. Jota Puolimatka kuitenkin kannattaa. Näin ollen voidaan sanoa että on mahdollista mutta hyvin epätodennäköistä että Puolimatka on oikeassa sekä jumala-aistin että ateistien maailmankuvallisuuden kohdalla. Jääräpäisyys vaatisi Jumalan vihaamista eikä hänen olemassaolonsa torjumista. Toki Jumalan vihaaminen on siitä erikoista että tämäkin pitää sisällään pikkusormen pahan ongelman vääntämiseen. Jos Jumala antaa itsestään todellisen kuvan sensus divinitatiksen kautta niin että teisti voi puhua objektiivisesta moraalista menettämättä rationaalisuuttaan, niin jumalan vihaamista koskeva argumentaatio voitaisiin empiirisesti asettaa objektiiviseen tutkiskeluun ja havaita että tässä kohden vastaan tulisi sama kuin "miksi yksi useampi ei usko Jumalaan".

Asiaa hämmentää sekin että maailmankuvan jämähtäminen on tyypillistä niin ateisteille kuin teisteillekin. Uskovaisten valmius kuolla marttyyrina uskonsa puolesta koetaan kuitenkin todisteena uskon totuudesta. Ateistien maailmankuvallisuus taas nähdään maailmankuvallisena vääristymisenä. Jos Jumala todella antaisi selvän tiedon sensus divinitatiksella koko ihmiskunnalle ja antaisi täten warrantin myös uskontoaiheeseen, ei maailma mitenkään kovin uskottavasti näyttäisi tältä. Jos naturalismi on totta, tätä voi jopa odottaa. Koska ihmisten uskomusten ei tarvitse hyödyttää totuutta vaan ainoastaan auttaa selviämään hengissä vaikka sosiaalisessa tilanteessa. (Ja jos näin ei olekaan niin Plantingan warrant -argumentaatio on premissitasollaan syvästi virheellistä eikä tästä voitaisi päätellä mitään.)

Asia muuttuu vielä hankalammaksi kun katsotaan Puolimatkan puheita tieteestä.

Hän korostaa että kristityn on luontevaa etsiä lainmukaisia säännönmukaisuuksia joista tiede on kiinnostunut. Sillä lainomaisuudet ovat analogisia ihmisten järjelle. Kuitenkin Puolimatka samalla korostaa ID:lle tyypillisiä eliminatiivisia elementtejä. Niiden ideana on nimenomaan se että Jumala olisi perimmältään mysteerinen. ID -hengessä emme tiedä Jumalan oikeaa persoonaa, nimeä tai laatua. Tällöin Jumala tunnistetaankin juuri niiden kanssa jotka ovat naturalistiselle tieteelle eianalogisia. Eli kun ihmisen ajattelulle tyypillinen sattuman ja säännönmukaisuuksien tuijottelu ei tuo ratkaisua ollaan ihmeen ääressä. Joka tarkoittaa sitä että ihmisellä ei olekaan Jumala -aistia jonka avulla meillä olisi pääsy Jumalan persoonaan ja vastaaviin asioihin. Kun lisäksi korostetaan sitä että vain hyvin tietynlaiset Jumalat antavat teismillekään Puolimatkan kaipaamaa warrantia, on selvää että näiden elementtien yhdistäminen yhteen on hyvin vaikeaa ellei peräti mahdotonta.

Lisäksi jos jumala-aisti olisi todellinen eivät kristityt vetoaisi uskoon tässä kohden. Kuitenkin useimmiten selitys on se että Jumala antaa ihmisten uskoa vapaaehtoisesti. Ja siksi Hän ei yleensä näyttäydy eikä useimmiten myöskään vastaa vilpittömiinkään rukouksiin.

Voidaankin jopa sanoa että tässä kohden jos design on todella einaturalistista ja vastaa ihmisten kokemusta, voitaisiin huomata tietynlainen maailma. Naturalismi sen sijaan olettaa että ensin on fysiikka ja ihminen on vain liharobotti tämän päällä. Silloin naturalistisessa maailmassa elettäisiin sellaisessa todellisuudessa jossa älylliset syyt vain muokkaavat olemassaolevaa perustavaa fyysistä todellisuutta. Eli toisin sanoen ihmiset muokkaavat ainetta eivätkä esimerkiksi luo sitä. Jos mieli ylittää aineen ja mieli voi luoda asioita joita fysikaalinen maailma ei salli hän voisi luoda ainetta ja asioita tyhjästä. Mielen kohdalla ei mitenkään väistämättä tarvitsisi miettiä energiakysymyksiä. Ei aineen ja energian säilymislakeja eikä vastaavia. Sillä mieli ei vain järjestäisi olemassaolevaa ainetta.

Jos ihmisen mieli on analoginen Jumalalle, kuten Imago Dei -näkemysten mukaan on nähty tieteen järjestelmällisyyden kohdalla, pitäisi tämän mielen rakenteen olla jotenkin oleellisesti samanlainen. Tai se ainakin voisi olla tämänlainen ja siinä olisi tilaa tämänlaatuisille teoille. Nyt kuitenkin näyttää siltä että ollakseen älykäs täytyy omata fysikaalinen liharuumis. Ja siltikin mieli pystyy vain järjestämään ainetta. Naturalistille tämä on ilmiselvyys.

Mutta jos tietäminen on sitä että ihmisen suunnittelu on Paleyn kelloseppävertauksen analogista Jumalan Suunnittelun kanssa ja tiede vaatii tätä, niin miksi ihmeessä ihminen voi älyllään vain muokata ja järjestää fysikaalisen energian avulla fysikaalista ainetta kun Jumalan tärkein saavutus on aineen ja energian luominen ex nihilo? Jos tiede vaatii analogisuutta niin eikö tämä tarkoittaisi sitä että todiste universumin synnystä olisi väistämättä epäanaloginen ja ID -teoria lähtökohtaisesti väärä ja huonoa tiedettä?

Selvää ainakin on että teismi ei voi selittää miksi ihmiset eivät luo ainetta ja energiaa ex nihilo. Naturalisti ei tämänlaisia ex nihiloja mieti. Puolimatka joutuu itse asiassa nielemään tämän argumentin koska hän itse pitää ongelmana että naturalisti ei selitä universumin syntyä, joten hän nielee tämän premissin melko vahvasti. Tai tunnustaa että hän on väärässä universumin alkua koskevien argumenttiensa kanssa. ; Naturalisti joutuu toki esittämään että universumin alku on harvinainen ja että ihmiset noudattavat makrofysiikan lakeja ja elää niiden varassa. Tässä olosuhteet ovat erilaiset jälkeen alkuräjähdyksen kuin ennen sitä. Esimerkiksi sen vuoksi että singulariteetti on ollut tiivis. (Jos singulariteetti hylätään niin universumi toisaalta voisi ollakin ikuisesti joten ongelmat kiertyisivät toisella tavalla tällöinkin.)

Joten naturalisti ei joudu vaikeuksiin siitä että universumi on olemassa. Mutta nykymaailman ihmisen kyvyttömyys Ex nihilo -luomiseen on jotain jota teisti ei voi selittää mutta naturalisti melko vahvasti sanoen voi. Joten ihmisten toiminta ei olekaan analogista älykkään suunnittelijan kanssa. Tai sitten ihmisellä ei olekaan warrantia ja tiede ei voikaan tuoda luotettavia ratkaisuja lähes kaikkiin ongelmiin. Ongelma voidaan paikata monella tavalla mutta Puolimatkan ongelmana on siinä että hän kannattaa samanaikaisesti konsepteja jotka yhdessä eivät voi toimia. Hänen on luovuttava jostain syvästi kannattamastaan ja useissa argumenteissa nojaamastaan asiasta jotta teismin malli säilyy argumentin jälkeen eheänä. Puolimatkan kokonaisuus on siis jostain kohden virheellinen, puutteellinen ja huono.

Mutta jos ajatellaan että tieteellinen selitys on mahdollinen kun (a) ihmisillä on taatut (warrant) aistit ja (b) Jumala antaa havainnot itsestään ja (c) Ihmisen tapa tehdä tiedettä vaatii analogisuutta Jumalan mielen kanssa ei nykymaailma näytä sopivan kovinkaan hyvin tähän maailmaan.

Loppukaneetti.

Eli jos teisimi olisi totta voisimme nähdä että kognitiiviset ja affektiiviset kykymme olisivat luotettavia ja voisimme arvioida objektiivista moraalia ja jopa estetiikkaa kuin ne olisivat mitattavia maailman ominaisuuksia. Koska teismi on totta ja Jumala on kaikkivaltias ja kaikkihyvä elämme parhaassa maailmassa. Tämä maailma on maksimaalisen hyvä, maksimaalisen kaunis ja maksimaalisen täynnä elämää. Mutta kuitenkin kun katsomme maailmaa voimme huomata että vain harvalla planeetalla on mahdollista ylläpitää elämää. Maapallon erityislaatuisuus vie voimaa ajatukselta että luonnon peruslait ovat todella niin hienosäädettyjä elämälle. Samoin kreationistien suosikkiargumentti siitä että DNA:n täytyy olla mutkikasta ja spesifiä jotta se ylipäätään toimisi korostaa miten harvinaislaatuista ja vaikeaa elämän ylläpitäminen maailmassa on. Joka kertoo että luonnonlait eivät ole suopeita elämälle. Elämä onnistuu vain poikkeusoloissa. Joka vihjaa siihen että jos elämä on erityislaatuista niin se on erityislaatuista siten että vaadimme erityistä huolenpitoa jotta voimme olla olemassa tässä universumissa. Spesifiys johtaa myös suureen määrään kärsimystä ja se pitää sisällään omituisia syövän ja aineenvaihduntavikojen tapaisia kuolintapoja. Joista monet ovat ylen kiduttavia. Jos elämälle sovelias DNA ei olisi noin spesifiä vaan elämä olisi syväkoodattuna luontoon ei tämänlaatuisia ongelmia syntyisi niin helposti. Asiat eivät menisi rikki kun se uusikin versio kestäisi hyvin elossa.

Sen sijaan jos naturalismi on totta on estetiikka hengissä selviämistä varten. Silloin linnunlaulu on kaunista vain koska ihminen sen avulla saa epäsuoraa tietoa siitä että lähistöllä on elinympäristö jossa on hyönteisiä ja muita eläimiä jotka kelpaavat ravinnoksi. Ja jossa vehmas ympäristö kukkineen vihjaa hyvästä metsästysympäristöstä jossa on ruohonsyöjiä että paikkoja joista hiipiä näiden kimppuun. Ja vehmaus kertoo myös elämälle tarpeellisesta vedestä. Tässä naturalistisessa kauneuskuvassa rumuus on väistämätöntä. Evolutiivisesti on hyvä välttää kuolemista ruutikuivassa elinkelvottomassa ympäristössä joten rumuuskokemus on juuri se jonka kontrastiksi kauneuspalkintaa tarvitaan. Ei ole mitään syytä miksi Jumalan pitäisi tehdä asia juuri tällä tavalla miten se evoluutiossa tapahtuisi. Jumala voisi luoda estetiikan ja etiikan joka ei nojaisi itsekkääseen ihmisen, sukulaisten ja hänen ryhmänsä etujen puolustamiseen.

Kokonaisuus näyttääkin jännitteiseltä ellei peräti tyystin ristiriitaiselta.
* ID -Puolimatka yrittää selvästi eliminoida evoluutiota ja korostaa DNA:n erityistä spesifiyttä ja selittää miten Jumalan ihmemieli on epäanaloginen ihmisen havaitsemille rajoitteille. Kun toisaalla kristitty Puolimatka selittää että kristillinen kulttuuri luo tieteen koska analogisuus Jumalan mielen kanssa luo kristitylle ajatuksen siitä että ihminen voi ymmärtää todellisuuden.
* ID -Puolimatka selittää että Jumalan persoona luonne ja etiikka on ehdottomasti salattuja. Ja että designin tunnistamisen lisäksi ei voida tietää mikä on se tarkoitus jonka vuoksi kohde on tehty niin että Suunnittelijan motiivit ja tavoitteet ovat tiedekeskustelun ulkopuolella. Mutta silti Kristitty -Puolimatka selittää että vain harvoilla uskonnon muodoilla olisi tarjota warrant ja että Jumala antaa sensus divinitatiksen kautta tietoa itsestään. Ja että on rationaalista puhua objektiivisesta moraalista vaikka homoseksuaalejen sukuelinten käyttämistavoista ja siitä että Jumalalla on tietyt suunnitelmat ja moraalit näihin liittyen.
* ID -Puolimatka korostaa että ateistit ovat maailmankuvansa sumentamia ja tulkitsevat havaintoja. Eli samat havainnot ja eri tulkinnat johtavat eroihin "evolutionistejen" ja "teistien" kesken. Samalla kristitty Puolimatka sitten selittää kuitenkin että ateistit tietävät että Jumala on olemassa ja vain vihaavat Häntä jolloin he eivät olekaan maailmankuvallisesti ateisteja vaan maailmankuvallisesti enemmänkin saatananpalvojia ja Jumalan tiedettyä tahtoa vastaan rikkojia.

Mahdolliset maailmat ja näkymättömän vihaaminen

"Todellisen filosofin tunnistaa siitä, että Hän kykenee erottamaan todellisuudet todellisuuksien ja todellisuuksien välistä."
(Peelo:Hikipedian käyttäjä)

Ihmiset suunnittelevat tulevaisuutta ja reflektoivat menneisyyttä käyttämällä "pseudopotentiaalista" puhetta. Tällöin ajatellaan esimerkiksi että jos asiat menneisyydessä olisivatkin menneet eri tavalla niin nyt asiat olisivat toisella tavalla. Puhumme eihavaittavista asioista ja eitapahtuneista asioista kuin ne olisivat jotenkin relevantisti tosia. Puhumme voi ollasta tavalla joka olisi ikään kuin reaalista.

Tämän tyyliset sanomiset voidaan karkeasti ottaen jakaa kahteen osatyyppiin:
1: Vaihtoehtoisuuteen perustuvia väitteitä (modal statements) jotka esittävät sen tyylisiä väitelauseita kuin "Suomi olisi voinut joutua Venäjän valloittamaksi" (x olisi voinut tehdä y), "Kekkonen olisi voinut olla tuuheatukkainen" (on mahdollista että x) ja "universumi voisi olla elämälle kelpaamaton."
2: Ei toteutuneeseen vaihtoehtoon perustuvia väitteitä (counterfactual statements), jossa vedotaan että jos asiat olisivat toisin niin maailma olisi toisenlainen. "Ilman talvisodan ihmettä Suomi olisi joutunut Venäjän valloittamaksi". "Jos toinen siitiö olisi hedelmöittänyt munasolun, Kekkonen voisi olla nainen ja tällöin presidenttinä olisi ollut Fagerholm" ja "Jos Jumalaa ei olisi, universumi tuskin olisi elinkelpoinen jolloin olisi epätodennäköistä että voisimme olla edes olemassa." (Jos X niin Y).

Jos minä esimerkiksi mietin vaihtoehtoista maailmaa jossa minulla olisi veli (minulla on useita sisaria mutta ei yhtään veljeä) niin voisin helposti kuvitella että asiat olisivat toisin. Ja jotenkin väite siitä että "jos eri siittiö olisi hedelmöittänyt munasolun minulla voisi olla veli" on tosi väittämä. Mutta kun asiaa lähtee miettimään tarkemmin, niin ei voi olla miettimättä muuta kuin sitä että tarkalleen ottaen minkä suhteen tuo ajatus minun veljestäni (jota ei edes ole) on tosi? Se ei ole tosi siinä mielessä kuin väite "minulla on sisaria" on, koska sisarieni olemassaolo sentään nojaa siihen että joku voi todella havainnoida heitä, ja tarvittaessa jopa teoriassa tehdä gynegologisen tarkastuksen jolla väitelause saa evidenssiä. ; Lausuma mahdollisesta veljestäni sen sijaan koskee maailmaa sellaisena kuin se ei ole.

Monia tosia

Modaalisessa realismissa filosofit ajattelevat että jos jokin väitelause voidaan esittää, se itse asiassa on tosi jossain mahdollisessa maailmassa. Toisin sanoen minun väitelauseeni veljestäni nojautuu itse asiassa siihen että jossain äärettömyyksien joukossa olisi universumi jossa minulla todellakin on veli. (Jossain olisi jopa sellainen universumi jossa tämän veljen kanssa olisimme ryhtyneet joksikin Teini-Ikäisten Mutanttininjakilpikonnien vastineeksi, tosin ilman mutanttiutta ja kilpikonnuutta, aika useassa myös ilman ninjuutta.) Dawid Lewis on kannattanut ajatusta jossa kaikki mahdolliset maailmat ovat tosia ; Eli mahdollisia maailmoja olisi ääretön määrä, ne eivät ole fiktiota.

Modaalinen realismi on tätä kautta laajempi ajatus kuin multiversumimalli. Niissä on hieman samanlaisia ajattelutapoja. Mutta modaalinen realismi on paljon laajempi konsepti. Suurin syy on siinä että multiversumimallissa ei käsitellä äärettömyyksiä. Ja multiversumimallin perusidea on selittää havaittuja asioita. Multiversumimallin ideana on karkeasti sanoen se, että kun katsotaan fysiikan lakeja, niihin sopii malleja joissa universumi voisi olla erilainen. Nämä variaatiot taas usein perustuvat siihen mitä havaitaan. Multiversumista on useita versioita ja aihepiirejä, mutta niitä yhdistää fysiikkakeskeisyys ja se että universumimme piirteitä yritetään selittää.
1: Esimerkiksi kvanttifysiikan indeterminismi on vahvasti havaintoihin sidottua ja hyvin perusteltua. Ja tämä voi antaa tilaa vaikkapa David Deutschin ajatukselle jossa universumi jakautuu jokaisessa vaihtotilanteessa ja jokainen vaihtoehto on yhtä reaalinen. Näin ollen aivan mitä tahansa ei voi tapahtua, vaan vaihtoehdoille on "tarkasti rajattu setti".
2: Samaa ideaa, hieman eri pohjalta, voidaan soveltaa myös universumin syntyyn ja antrooppiseen periaatteeseen. Siinä käsitellään ajatusta siitä että universumi voisi olla toisenlainen mutta elämme tässä tietynlaisessa jossa elämä on mahdollista. Siksi antrooppisen periaatteen kohdalla saadaan aina pieniä todennäköisyyksiä eikä äärettömän pientä todennäköisyyttä. Multiversumi yrittää selittää tämän siten että jos multiversumissa on monia eri universumeita, tilastollinen jakauma tekee todennäköisen ja odotettavan siitä että syntyy universumi jossa on juuri sopivat säännöt elämälle. (Ja koska emme voi olla muunlaisessa universumissa, niin siinä että olemme juuri sellaisessa ei ole mitään ihmettä.)

Modaalinen realismi taas  nojaa siihen että mallit ovat "eivät ole kausaalisesti kytkeytyneitä". Niiden rajat kartoitetaan logiikalla, ei empirialla. Modaalisessa realismissa on käytännössä kyse äärettömyydestä. Ne eivät ole havaittavissa edes epäsuorasti (toisin kuin vaikkapa braanit) ja niiden vaihtoehtoja ei kartoiteta "kvantti sanan hokemiseen perustuvalla empirialla" (kuten Deutschilla). Itse asiassa voidaan jopa sanoa että multiversumimalli perustuu paljon vahvemmin aktuaalisuuteen ja modaalinen realismi potentiaalisuuteen. Jos multiversumimallissa on teoriassa mahdollista olla (vaikka mustan aukon) kautta yhteydessä toiseen universumiin, se ei olisi modaalisen realismin mukaan vaihtoehtoinen maailma vaan pelkästään omituinen ja vaikeasti tarkasteltava osa tätä meidän yhtä maailmaamme. Tämä ero voi olla vaikea ymmärtää, mutta tässä filosofiassa se on äärimmäisen oleellista ; Modaalisessa realismissa mikään todiste ei tavallaan ole mahdollinen.

Modaalisen realismin parsimonia

Modaalisen realismin syvin ongelma koskee juuri sitä että sen vaihtoehdot eivät ole empiirisiä. Ne ovat itse asiassa by definition antiempiirisiä. Tämä tekee siitä ongelmallisen. Erityisesti sen vaikeudet liittyvät Occamin partaveitseen tai Einsteinin kovasimeen ; Ajatukseen siitä että asioita pitäisi selittää mahdollisimman vähäisin oletuksin.

Modaalisen realismin tapa ratkaista ongelma on erikoinen. Tätä itse asiassa korostaa se, että Lewis oli Quinen oppilaita. Hän kannattaa parsimoniaa. Tämä on häkellyttävä huomio, sillä ääretön määrä mahdollisia maailmoja tuntuu parsimonian antiteesiltä. Tässä kysymys nivoutuu itse asiassa syvästi siihen miten Ockhamin partaveitsen soveltamiseen littyy ankaraa keskustelua. Asia tiivistyy siihen mitä aikaisemmin kirjoitin erilaisista parsimonioista. On kvalitatiivista parsimoniaa ja kvantitatiivista parsimoniaa. ; Kvantitatiivisen yksinkertaisuuden (quantitative parsimony) jossa lasketaan montako entiteettiä selityskonseptissa kaiken kaikkiaan on. Kvalitatiivisen yksinkertaisuuden (qualitative parsimony) kautta lasketaan enemmän sitä miten eksoottisia ja erilaatuisia entiteettejä on olemassa.

Lewisin ajatus oli siinä että hänellä on vain yksi tapa olla Totta. Näin ollen universumeita olisi lukuisia, mutta oleminen ja Totuus olisivat hyvin tiiviitä ja tiiviisti määriteltyjä. Näin ollen syntyy parsimoniallista tiiviyttä. Lewisin mukaan modaalisuutta käytetään niin paljon, että olisi haaskausta luoda erilaisia totuuksia. Itse tosin korostan että havaitsemattomat universumit ovat niin eksoottisia että modaalinen realismi on syytä hylätä, ja nimenomaan juuri parsimonian nimessä. ; Multiversumin suhteen olen sitten suvaitsevaisempi koska se on eri asia. Se ei vaihtoehdoissaan viittaa eksoottisuuteen, saati aktuaaliseen äärettömyyteen.
1: Tosin tässä on ehkä syytä muistuttaa vielä siitäkin, että jos multiversumia ei hyväksy niin ei ole silti välttämättä mikään deterministi. On aivan mahdollista että kvanttitaso on aidosti indeterministinen, sen sijaan että seilaisimme determinististä vaihtoehtoavaruutta, niin "kvanttien aaltofunktio vain romahtaa superpositiosta johonkin tilaan". Ja sitten tämä yksi on se joka on tosi, toisin kuin vaihtoehto.

Ovatko vaihtoehdot sallittuja?

Useimmat tosin käsittelevät mahdollisia maailmoita abstraktioina tai fantasioina. Monen suhde konseptiin on kuitenkin ambivalentti, jopa ristiriitaisuuteen ja pöhköyteen asti. Pahimmillaan tämä näkyy juuri antrooppisen periaatteen kohdalla. Uskovaisuuteen kun tuntuu liittyvän vahvasti sellainen ajatus että multiversumi on naturalistien ad hoc -jumala jossa ei ole mitään järkeä. Samanaikaisesti antrooppinen periaate olisi kuitenkin relevantti ongelma.

Tyypillisesti tässä puhutaan multiversumista kuin se olisi modaalista realismia. Eli selitetään että multiversumi tuntuu kaikkivoivalta, äärettömältä ja eihavaitulta. Tosiasiassa multiversumi on kuitenkin kaikkea muuta kuin ääretön joten kaikkivaltius on vain asiasta ymmärtämättömän heitto. Jokin jota ei voi ottaa vakavasti. ; Multiversumi ei siis ole tiukasti sanoen mikään uudelleennimetty filosofien alkusyyjumala josta olisi poistettu persoona (jota filosofien Jumalalla ei edes ole, tämä kun on täyttä aktuaalisuutta).

Toisaalta kun puhutaan antrooppisesta periaatteesta vaatimus on itse asiassa hyvin erikoinen. Siinähän vedotaan siihen että nykyinen universumi olisi jotenkin epätodennäköinen. Tämä ajatustapa on itsessään vaihtoehtoisiin maailmoihin jollain tavalla nojaava. Jos näistä erilaisista universumeista ei voi saada havaintoja eikä niiden olemassaolon todennäköisyyttä voida mitenkään fysikaalisesti arvioida, niin miten me voimme tietää että antrooppinen periaate on mikään relevantti kysymys? Itse asiassa antrooppisen periaatteen epätodennäköisyyslausuma on ongelma jos ja vain jos vaihtoehtoiset maailmat ovat todella jotain josta voidaan sanoa mitään. Jos tätä ei voida tehdä niin modaalisuus romahtaa, on vain yksi universumi ja vaihtoehdoista puhuminen on eiempiiristä haihattelua. Ja tässä kulmassa antrooppinen periaate on haasteena puhdasta idiotiaa ; Miksi fyysikoiden pitäisi selittää jotain mitä ei ole, kun tehtävänä on selittää se mitä on. Todennäköisyys muunlaiseen universumiin ei ole mielekäs heti jos modaalisuus hylätään. Siksi tässä "naturalisteja haastaessa" ratsastetaankin keskenään ristiriidassa olevilla konsepteilla samassa lauseessa. Modaalisuus on rationaalista ja todistettua kun antrooppinen periaate on haasteena, mutta se on täyttä scheibaa heti kun modaalisuutta pidetään rationaalisena vaihtoehtona yhden universumin maailmalle. Eli samanaikaisesti modaalisuus on sikajärkevää että sikatyhmää, aina sen mukaan kumpi sopii paremmin teistille.