Kilven ja tikarin provokatiivisuus

Jos katsotaan historiallisina aikoina käytettyjä aseita, on yleensä aivan järkevää lähteä liikenteeseen jonkinlaisen hyväntahtoisuuden periaatteen kautta. Lähtökohtana on olettaa että aseet ainakin jossain määrin toimivat. Muutoksiakin on aivan tervettä miettiä siitä kulmasta että on tehty jonkinlaisia innovaatioita jotka ovat yleistyneet.

Toki tämä on otettava tietyllä varovaisuudella.

Sillä se, että jokin ase otetaan käyttöön myöhemmin ei välttämättä tarkoita että se olisi parempi nimenomaan taistelukäytössä. Jos esimerkiksi katsomme sitä miten rapiiri pikku hiljaa korvautui smallswordilla, kysymys ei olisi siitä että smallsword olisi parempi ase. Itse asiassa smallsword on lyhyempi ja kevyempi kuin rapiiri, joten sillä on vaikeampi torjua tehokkaasti kuin rapiirilla ja sen etäisyys on huonompi. Sen yleistymisen syyksi onkin nähtävä se, että aseella haettiin aivan muuta funktiota. Tuli muodikkaaksi kantaa kevyempää aseistusta. Mukavuus arkielämässä oli maksimaalista tehokkuutta tärkeämpi.

Äärimmillään tämä logiikka tietysti korostuu siinä että vaikka kaikki aseet on nykyajassa korvattu sillä että kuljetaan ilman aseita, ei se todellakaan tarkoita sitä että maailman paras ase olisi nyrkki. Ja että siksi aseeton kamppailu olisi jotenkin maailman tehokkain itsepuolustuskeino. On selvää että syyt ovat tässä kohden enemmän lainsäädännöllisiä.

Ja toki näitä rajoituksia on tunnettu aiemminkin.
* Esimerkiksi pitkän miekan käyttöä oli Euroopassa monin paikoin rajoitettu. Sitä sai käyttää jos oli aatelinen.
* Samoin aseiden terien pituuksia rajoitettiin monissa kaupunkivaltioissa. Tämän vuoksi sen tyyliset tikarit joiden terä oli juuri sallitun mittainen yleistyivät voimakkaasti näillä alueilla.
* Jos katsomme messereitä, niitä kutsutaan veitsiksi. Mutta kun katsomme messeriä ja vertaamme sitä miekaksi kutsuttuun falchioniin, erot ovat yllättävän pieniä. Lähinnä kahvan rakenne erotti veitsen miekasta.
* Samoin katanoiden omistus oli rajoitettu samuraiden käyttöön.

Ja nämä rajoitukset johtavat aseisiin jotka eivät ole itsepuolustuksellisia vaan juridisia. Ja nämä juridiset rajoitteet on valittu juuri sen vuoksi että tietyt aseet on nähty liian vaarallisiksi. Siksi tulisikin tiedostaa että juridiikka voi viitata nimenomaan siihen että muutos johtuu siitä että taistelullisia tehoja on heikennetty tietoisesti ja tarkoituksella.

Joskus asiat ovat kuitenkin vaikeita.

Yhden käden aseiden tukena on usein käytetty erilaisia "vasemman käden aseita". Tässä on toki oltu hyvinkin luovia. Kamppailumateriaalista löytyy esimerkiksi selvästi arkitilanteissa kohdattaviin itsepuolustustilanteisiin viittaavia ratkaisuja, joissa opetellaan taistelemaan miekan ja tinatuopin tai miekan ja lyhdyn kanssa. Toki nämä ovat mukana hieman triviaalinomaisesti. Esimerkiksi vuodelta 1783 peräisin oleva Domenico Angelon "L’École d’armes" (aka. "School of Fencing") kuluttaa smallswordin ja lyhdyn kanssa taisteluun vain vähän aikaa. Nämä tukiaseet ovat "improvisoituja" siinä mielessä että niihin turvaudutaan jos joudutaan yllättäen kamppailuun vaikka baarissa ollessa tai sieltä kotiin tultaessa. (Mikä ei ole rehellisesti sanoen kovin tavatonta nykyaikanakaan.)

Mutta toisaalta moni on tietoisesti varautunut tähän mahdollisuuteen sellaisella tavalla jossa otetaan tarvittavat varusteet mukaan. Ja tässä klassinen ja pitkään suosittu kombinaatio oli käyttää yhdenkäden miekkaa ja buckleria, pientä kilpeä. Tämä on varsin hyvä yhdistelmä. Se kuitenkin korvautui rapier ja tikari -yhdistelmällä. Joka on sekin hyvä.

n kuitenkin hieman vaikeaa nähdä miksi main gauche olisi yksiselitteisesti parempi ratkaisu kuin buckler. Se on toki itsessään aggressiivisempi ja tarjoaa vastustajalle tätä kautta hieman enemmän huolenaihetta. Toki bucklerin käytössäkin kilvellä voitiin lyödä, mutta lopullinen vahinko tehtiin sitten miekalla niin että buckler on vain sekundaarisesti hyökkäysase. Ja tällöinkin lähinnä sitä varten että saadaan aikaa ja tilaa tehdä se kunnollinen vakavamminotettava hyökkäys. Mutta sitten toisaalta buckler suojaa varsin hyvin.

Tikarilla torjunnassa oleellista on, että sen avulla voi torjua pistoja varsin hyvin. Pisto on luonteeltaan melko nopea mutta eteenpäin suuntautunut. Ja tässä eräänalisena "itsepuolustuksen universaalina" se tarkoittaa sitä että sitä on helppo siirtää sivulle. Mutta viilloissa on usein enemmän "peräänantamattomuutta" ja sen sivulle siirtäminen on vaikeampaa. Siksi buckler on sitä parempi ase mitä enemmän vastapuoli lyö ja viiltää. Rapier ja tikari taas on kätevä jos pitää taistella toista pistävää vastaan. Siksi on helppoa nähdä miksi miekka ja buckler ovat yleisiä jos muilla on miekka ja buckler. Ja jos muut käyttävät rapieria ja tikaria on ymmärrettävää jos mieli tekee vaihtaa itsekin miekkaan ja tikariin. Mutta muutos on sitten haasteellisempi kysymys.

Itse uskallan väittää että syynä on provokatiivisuus. Ja tässä on hieman yllättävä kulma verrattuna nykyaikaan. Nimittäin jos ulos lähtee nykyisin tikarin kanssa, poliisit ovat hyvinkin helposti niskassa. Buckleria taas ei pidetä uhkaavana. Olen itse asiassa tullut siihen tulokseen että buckler on miellyttävintä kuljettaa paikasta toiseen aivan avoimesti vyössä. (Ei vyöllä vaan siten että se on ihan konkreettisesti kiinni housuissa niin että joudun irrottamaan vyön jotta saan sen käteen.) Se ei kiinnosta poliisia tai uhkaa ihmisiä. Nykyään tikari on provokatiivinen ja kilpi ei.

Etkö näekin miten lempeää
puuhaa meillä on tekeillä?

Mutta ennen ajat olivat toiset. Silloin tikari oli yleinen työkalu jota yleisesti kannettiin mukana. Veitsellä voitiin tehdä monia arkisia askareita. Sillä oli useita muita funktioita kuin tappelu. Sen sijaan buckler oli vain ja ainoastaan yhtä tilannetta varten. Se oli puhtaasti tappeluväline. Niitä käyttävä tunnusti julkisesti olevansa halukas joko haastamaan riitaa tai muutoin vain valmis tappelemaan. Ja itse asiassa jos katsomme historiaa, miekan ja bucklerin kantavat swashbuklerit olivat halveksittuja. Oli jopa alakulttuuri jossa miekan ja bucklerin kanssa varustautuneet haastoivat riitaaa kolkutellen kilpiään ja kutsumalla jotain muuta tappelamaan kanssaan. Kilven ääni oli kuin erikoinen pahantahtoinen mainoskello. Sen avulla mainostettiin missä saa tapella ja kunnolla. On luonnollista että tätä sitten haluttiin rajoittaa.

Tässä ympäristössä kilpi on nimenomaan provokatiivinen. Ja on aivan järkevää siirtyä main gaucheen. Itse asiassa tätä korostaa sekin, että siinä missä keskiajalla tikaria pidettiin hyvin usein vyöllä jopa aivan edessä, niin rapiirimiehet pitivät tikaria tavallisesti selän takana vaakatasossa siten että aseen sai vasempaan käteen kätevästi ja nopeasti. Mutta tikari ei toisaalta erityisesti "mainostanut olevansa läsnä". Buckler on sellainen että sitä on vähintään kohtuullisen vaikeaa piilottaa.

Miksi muskettisotureilla ei ollut buckleria?

Jos seuraa televisiosta vaikka muskettisotureiden seikkailuja, voi huomata että he käyttävät pistomiekkoja. Tämän lisäksi heillä saattaa nähdä vasemman käden asetta. Joka on yleensä joko viitta tai tikari. Sen sijaan heillä ei näy buckleria, pientä kilpeä. Yksityiskohta voisi olla merkityksetön, mutta todellinenkin historia näyttää heijastavan täsmälleen samaa. Varhaisin säilynyt miekkailumanuaali, I.33, käsittelee yhdenkädenmiekan ja kupurakilven yhdistelmää. Buckler oli suosittu hyvin pitkään. Mutta renessanssiajalla tyypillistä oli että vasemman käden aseeksi valittiin ns. main-gauche. Joka on tikari.

Tästä trendistä voi tietysti syyttää vaikkapa muotia. Muoti vaikuttaa aina jonkin verran asemieltymyksiin ; Esimerkiksi smallsword ei ole ylivoimainen miekkailuase, mutta kun muodissa oli että "herrasmies ei hikoile", oli muodikasta kantaa kevyempää aseistusta. Mutta nähdäkseni tässä ei ole kysymys tästä. ; Kysymys ei ole siitä että tikari olisi erityisen paljon parempi kuin bucker, ainakaan aina. Kysymys on nähdäkseni taistelun kontekstista. Oman näkemykseni mukaan on selitys miksi bucker oli aiemmin suositumpi kuin tikari ja miksi tikari oli suositumpi myöhemmin.

Nähdäkseni kysymys on siitä miten torjunta tapahtuu.
* Jokainen bucklerin kanssa toiminut tietää että se ei pysäytä iskua vaan enemmänkin siirtää sitä syrjään. Pelkällä kilvellä torjuessa seurauksena on joko kilven reunaa tai pintaa pitkin liukuminen. Tämä siirtää hyökkäyslinjaa pois, ja hoitaa jossain määrin yksinkin sen pääfunktion että vihollisen ase ei osu itseen. Mutta jos halutaan vastapuolen aseen hallintaa, on kilven tueksi asetettava oma ase. Silloin kilven avulla saadaan ikään kuin kaapattua "suuremmalta mahdollisuuksien alueelta" tulevia hyökkäyksiä niin että vihollisen ase liukuu oman aseen käsiteltäväksi. Näin varsinainen kontrolli tapahtuu samaan tapaan kuin yhdenkin käden aseilla. Eli vihollisen miekan teräosaa siirretään oman miekan kahva-alueen avulla syrjään ja raivataan tilaa oman miekan kärjelle.
* Tikarin kohdalla taas renessanssiajan tikareissa on tyypillisesti koko suunnilleen sama kuin bucklerissa. Mutta näissä tikareissa on väisti. Joko palkki tai jopa ulospäin kaartuva U -mallinen väisti. Torjuessa vihollisen terää, aseiden kontakti siirtyy terän ja väistin liitoskohtaan. Ja tästä sitä pystyy siirtämään syrjään ilman että toista asetta tarvitaan tukena. Näin vihollisen pitkä terä voidaan siirtää syrjään omalla tikarilla samalla kun oma miekka pysyy täysin vapaana niin että sillä voi yrittää pistää vastustajaa. (Jolla on toki ikävä kyllä omakin tikari torjuntaa varten.)

Tällä erilaisella profiililla on väliä. Sillä vaikka jo I.33 piti sisällään pistoja, rapiiri on lähes täysin pistoase. Bucklerilla on helpompi ottaa vastaan viiltotyylisiä iskuja kuin pistoja. Toinen merkittävä muutos on siinä että pistot ovat, paitsi nopeita ja muuten kenkkuja, niin niiden torjuminen itse asiassa vaatii vähemmän voimaa. Pitkä rapiiri on helppo siirtää syrjään ilman kovin suurta voimaa. (Kunhan sen vain ensin saa kiinni ja osaa toimia oikeaan suuntaan oikealla tavalla.) Joten torjunta on aivan järkevää tehdä tavalla joka ei sido molempia käsiä prosessiin. (Ja toki tikari on itsessäänkin ase, joten se tarjoaa mahdollisuuden tehdä myös iskuja. Mikä ei tosin selittäisi sitä miksi niihin ei ole siirrytty jo aiemmin. Buckler on selvästi ollut hyvin hyödyllinen, koska sitä on suosittu jopa silloin kun se on ollut epämuodikasta ja swashbucklerit halveksuttavia riidanhaastajia..)

Misericord(ia)

Eurooppalainen miekkailu on enemmän "systeemi", jossa on mukana myös muita aseita, kuten esimerkiksi tikareita. Niitä pidetään tietysti arkielämässä ja elokuvaviihteessä "rosvojen aseena". Ja ne liitetään salamurhiin. Toki tikaria käytettiin myös tähän tarkoitukseen, muun muassa sen vuoksi että sen voi piilottaa vaatteisiin tai hihaan hieman paremmin kuin esimerkiksi hilparin tai kahden käden miekan. Ja sitä voi käyttää sujuvasti ahtaissakin tiloissa, toisin kuin vaikkapa keihästä. Sen vuoksi esimerkiksi Henry IV salamurhattiin vuonna 1610 tikarilla. Perinne oli tietysti tätä paljon vanhempi: Esimerkiksi Wenceslass III salamurhattiin tikarilla jo vuonna 1306.

Tikarit olivat kuitenkin myös muunlaisia taistelu -aseita. Ne olivat tilanteissa joissa ei ollut tilaa käyttää miekkaa tai muuta asetta. Tai valmistautumisaikaa ei ollut, eikä siksi ollut aikaa vetää miekkaa esille.

Kamppailusa tikarit olivat pääasiassa pistoon tarkoitettuja aseita, toki niissä oli usein myös leikkaava terä, mutta viiltäminen ei ollut niiden pääfunktio. Niiden kanssa käydyt taistelut olivat erityisen nopeita ja vaarallisia. Niiden seurauksena oli erityisen usein kaksi kuollutta. Tämän vuoksi Hans Talhoffer aloitti "Fechtbuchin" tikariosuuden sanoilla "Hier fangt an der Degen. Gott der wolle unser aller pflegen." Siinä pyydetään Jumalan suojelusta.

Tikareilla oli kaksi tapaa käyttää. Ne erosivat toisistaan melko paljon.

Ensimmäinen päätyyppi on käyttää tikaria pääaseena. Tällöin tikaria pidettiin "rystyasennossa" kädessä. Piikki ei tullutkaan miekan tapaan "peukalon puolelta" vaan "pikkusormen puolelta". Tähän erityisen tarkasti suunniteltiin tikarityyppi nimeltä rondel. Se oli jääpiikin muotoinen ja sen ideana oli se että sillä voitiin pistää haarniskan aukoista läpi.

Koska tikari on paljon lyhyempi kuin miekka, on muistettava että "etäisyyspeli" muuttuu. Koska tikari on sen verran lyhyt että jos yllät torjumaan sen omalla tikarillasi, olet niin lähellä että kyseessä on ranne -otteen mahdollistava etäisyys. Veitsillä etäisyys on myös pienempi.

Lyhyen kamppailuetäisyyden vuoksi erilaiset paininkaltaiset otteet ovat tikarin käytössä tärkeitä. Toki tikaritaistelussakin oli eräänlainen vastaiskuun rakentuvia tekniikoita, joissa "väistetään ja lyödään niin että se osuu samaan aikaan kuin toinen saisi iskunsa loppuun". Mutta usein neuvottiin että toisen ase täytyy saada pois pelistä, joko poistamalla se tai yksinkertaisesti tekemään se vaarattomaksi erilaisilla lukkotekniikoilla, jotka voitiin viedä jopa nivelen sijoiltaan vääntämiseen tai murtamiseen asti. Sekä olkapää, kyynärpää että ranne toimivat tässä yhteydessä. Moni tekniikka onkin itse asiassa tutunoloinen esimerkiksi itämaisen jiu-jitsun tai aikidon ystäville. Toki tikarilla tehtiin muutakin: esimerkiksi vasemmalla olevassa kuvassa ylhäältä tuleva isku torjutaan käsiotteella ja tikarilla tehdään piston sijasta kamppi. Fiore dei Liberin mukaan tikaria vastaan tuli keskittyä siihen että (1) tekee disarmin ja lyö heti perään (2) murtaa käsi (3) tehdä lukkoja tai (4) vastalukkoja ja (5) heittää vastustaja maahan.

Toinen merkittävä asia on se, että suurin osa tikaritekniikoista "lainattiin". Ne tulevat muiden aseiden kautta. Siksi moni aseettoman kamppailun tekniikka on veitsien kanssa melko samanlainen, ne tehdään vain veitsen kanssa. Tässä asiassa se muistuttaa paljon kali-escriman ajattelutapaa, jossa ideana on se, että samat liikkeet toimivat sekä aseen kanssa että ilman niitä. Koska miekkaa ei pidetä rystyasennossa, tikariin "miekan puolelta lainatut" tekniikat ovat tietenkin miekan pommelilla tehtäviä tekniikoita. Tosin kun nämä miekkailussa ovat "valmistelevia hyökkäyksiä", eli niillä horjutetaan toisen toiminnan eheys jotta ehditään tekemään varsinainen "lopettava isku", tikarin kanssa ne ovat tietenkin lopullisempia. Miekan perä naamassa tai kaulassa ei vielä lopeta kamppailua, mutta veitsi samassa paikassa tekee juuri sen.

Tietenkin tikaria käytettiin myös hevosen selästä, esimerkiksi Talhofferilla oli kuvia joissa tikaria käytettiin hevosen selästä siten että tartutaan toista hevosmiestä kädellä kaulan alueelta samalla kun tätä lyödään tikarilla.

Toinen, ajaltaan paljon edellistä tuoreempi, perinne taas on käyttää tikaria "apukäden" aseena. Tällöin sitä käytettiin kuin miekkaa, eli se ei ollut rystyasennossa. Tähän tarkoitukseen tikarit muotoiltiin uudestaan, ja niitä oli useinta malleja. Näiden päänimi oli main gauche. Ne ovat merirosvoelokuvien ystäville tuttuja. Tosin "merkkarit" tuppaavat pitämään näitä myös oikean käden aseina. Mutta roistot voivat tietysti säätää yksityiskohdista. Puukkoo kun puukkoo sanois pohojaalaanen. Että "tämä pää sisään" on riittävä ohje.

Vasemman käden perinteessä miekkaa ja tikaria käytettiin parina siten että miekka, tavallisesti rapiiri, oli oikeassa kädessä ja vasemmassa kädessä oli tikari. Tässä tikarissa oli usein väistiä paljonkin, toisin kuin esimerkiksi rondellissa, jonka väisti oli pieni tai olematon. Tämän vuoksi leveäväistimistä veistä kutsutaan torjutatikariksi, parrying dagger. Tikarin käyttö vasemman käden aseena on kuitenkin yllättävän nuori perinne, ja se voidaan nähdä bucklerperinteen korvaavana perinteenä. Buckelrperinne jatkui 1536 asti, jolloin Marozzo niminen miekkailumestari kirjoitti oppaan, jossa oli ohjeita tälle parille. Tikari vasemman käden aseena taas yleistyi vasta 1500 -luvun alusta. Yhteys ilmestymis-katoamiseen ei ole selvästikään sattumaa: Esimerkiksi Eduard Wagnerin koostama "Swords and Daggers - an illustrated handbook" esitteleekin tässä kohdassa vertailun jossa on helppo huomata että torjuntatikari oli väistimen leveydeltään hyvin lähellä bucklerin leveyttä. Se suojasi suunnilleen yhtä hyvin, mutta sillä oli se etu että jos miekka tiputettiin, tikarilla voi lyödä. Kilvellä lyömällä yhtä suuri teho oli vaikeasti saavutettavissa.

Tätä tikaria käytettiin siten, että:
1: Joko sillä torjuttiin ja siirrettiin syrjään toisen miekka jotta samanaikaisesti saatiin oma miekka lyötyä sisään. Tämän idea on luonteva tajuta, koska miekalla on pidempi etäisyys, joten sinun ei tarvitse olla yhtä lähellä osuaksesi ja toisaalta toinen tuo miekan terän tikarisi ulottuville. Tosin sama koskee tietysti myös toisin päin. Tilanne on tätä kautta vain "tavoitetila ja lopputulos".
2: Toinen vaihtoehto oli että toisen miekka siirrettiin syrjään omalla miekalla ja aukosta lyötiin tikarilla, joka vaatii helposti lisäaskeleen lähemmäs. Ongelmana on tietysti se, että toisellakin on tässä tilanteessa tikari vapaana, joten se on otettava huomioon.

---

Misericord oli tietynlainen tikari. Tämän nimi juontuu yllättävästä latinan sanasta misericordia, laupeus. Esimerkiksi Hyvän Paimenen sunnuntain latinalainen nimi on "misericordia Domini", eli vapaasti kääntäen "Herran laupeus". Tikarien kohdalla armeliaisuuteen viitataan sen takia, että haavoittunut vastustaja saatettiin lopettaa tikarilla kun taistelu oli ohi. Tämä nähtiin erityisen säälin osoituksena. Tämän vuoksi esimerkiksi Talhofferilla on kuva, jossa vastustajan kaulaa suojaava teräs otetaan pois ja tähän pistetään tikarilla coup de grâce. Tässä on takana tavallaan vinha perä, koska haavoittunut vihollinen säästettiin turhilta tuskilta ja kyseenalaisesti toimivilta välskärien parannustoiminnoilta. Eutanasia kuului kristilliseen ritariperinteeseen.