Yhteiskunnan perusta, yhteiskunnan muoto ja humpuuki

Max Weberillä oli yhteiskunnallinen ajatus, jonka mukaan oli tarkasteltava erityisesti uskonnon toistuvaa roolia kaikissa yhteiskunnissa ja eri historian aikoina. Tästä on sitten kehittynyt Weberiläisiä ajatuksia joissa uskonto on yhteiskunnan toimintaa, talouselämää ja suuntaa vahviten muokkaava yksittäinen voima. Ja tätä kautta uskonto on perusta joka määrää miten yhteiskunta toimii. Tätä kautta ei ole tavatonta että uskonnottomien palstoille putkahtelee erilaisia weberiläisiä ajattelijoita jotka selittävät että jos yhteiskunnan uskonnollinen perusta unohdetaan, koko yhteiskunta romahtaa. Tässä puhutaan usein romahduksesta, vaikka jopa puhtaassa weberiläisessä ajatuksessa tilanne olisi enemmänkin mallia ”muuttuminen” ja ”erilaiseksi tuleminen”. Weber lähinnä kuvasi miten kristinusko on länsimaisen kapitalismin ydintä, eikä valtapelisignaloinut että kristinusko olisi hyveellinen ja Tosi uskonto. Mutta tämänlaiset nyanssit katoavat helposti kun pitää taistella yhteiskunnan tuhoa vastaan.

Tämä tuo mieleeni Ron Greavesin. Hänen mukaansa Islamissa on suuntauksia jotka ovat toisia aggressiivisempia ja vihamielisempiä kuin toiset. Hän asettaa ytimeksi menestyksestä julistamisen. Ron Geavesin mukaan islam, kuten kaikki uskonnot, lupaavat suuria kannattajilleen. Mutta ne myös elävät todellisuudessa. Juutalaiset ja kristityt kohtasivat vainoja ja olivat altavastaajien uskontoja pitkiä aikoja ennen kuin ne nousivat suosioon ja valtaan, Islam oli voitokas jo Muhammadin elinaikana. Tästä syntyi perusta siitä että jumala oikeasti suojeli heitä. Tästä tuli osa uskonnon dogmeja.

Nykyään muslimit elävät sitten sodassa ja tämä on luonut teologian maalaaman odotuksen väliin ristiriidan. Joka on sitten ratkaistu fundamentalistien dogmirakennelmissa siten että Allah on hylännyt heidät, koska he ovat unohtaneet profeetan opit. Siksi menestyskin palaisi jos palattaisiin matkimaan islamin alkuaikojen toimintamalleja ja asenteita ja unohdettava sen jälkeen kulttuuriin tulleet harhaopit kuten kreikkalainen filosofia. Greavesin malli selittää miksi terroristeja ja jihadisteja on eniten sunnilaisissa; He muodostivat islamilaisen imperiumin. Shiialaiset ovat saaneet valta-asemaa ja menestystä vasta 1900-luvulla, joten heille muodostui samanlainen nöyristelevä ”häviön” teologia kuin kristityillä ja juutilalaisilla oli alunperäisessä teologiassaan.

Paitsi tietenkin Max Weberillä. On toki huomattavaa että Max Weberin pääasiallinen kiinnostuksen kohde ei ollut uskonto, vaan talous. Ja hänen elossaoloaikanaan kristityt ovat olleet kulttuurisessa valta-asemassa hyvin pitkään. Ja Weberin ajatusten keskiössä oleva ”protestanttinen työetiikka” ei itse asiassa käsittele sitä ”suomessa opetettua luterilaista työetiikkaa” vaan nimenomaan kalvinistista mallia. Ja kalvinismissahan on vahva kytkös menestyksen teologiaan. Eli pelastukseen predestinoidut näyttävät elämässään siunauksellisuutta jo elinaikanaan.

Näkisinkin että Weberiläisittäin sävyttynyt kristillinen ylimielistely muistuttaakin tältä osin sitä islamin sunnilaista suuntausta; Kun uskonto on pitkään valta-asemassa – eli eivät ole leimallisesti köyhiä vainottuja marttyyreita vaan heistä koostuu enemmistö kulttuuri- tiede- ja talouselämän menestyjissä – se synnyttää tietynlaisia suhtautumisia maailmaan. ; Tätä kautta voidaan ymmärtää miksi USA:sta tulevat konservatiiviset suuntaukset joita suomessakin nykyään suuresti kopioidaan ovat sellaisia että niissä ajatellaan olevan jokin kulta-aika jona oma kulttuuri on menestynyt ja tähän halutaan sitten palata. Ja pelätään yhteiskunnan tuhoa joka on joko jo tullut tai on jo hyvin pitkälle etenemässä. USA:ssa kun on tavattu olla kalvinisteja siinä missä Suomessa on oltu luterilaisia.

Itse tuhahtelen näille näkemyksille huvittuneesti. Sillä niissä on perustavanlaatuinen ongelma; Perusteemanahan ovat yhteiskunnan romahdukset. Mutta sitten kun katsotaan romahtaneita yhteiskuntia, niihin sidotut ideologiset tarinat ovat narraatioita. Eli ne ovat tarinoita joilla tapahtumia selitetään osaksi ideologista kertomusta after the fact. Toisin sanoen juuri samalla prosessilla jonka vuoksi uskonnon teologiaan tulee lisäyksiä, poistoja ja teemoja aina sen mukaan miten tämä uskonto menestyy maallisessa maailmassa. ; Koska uskonto ei romahda kun vaino tai menestys alkaa pitkän muutoksen jälkeen, alleviivautuu se että kyseessä ei ole mikään ennuste tai jokin jonka tämä narraatio selittäisi.

Kun tutkitaan romahtaneita yhteiskuntia, esiin ei nousekaan aineistoa siitä miten muuttujana on uskonto ; Näyttääkin itse asiassa aikalailla siltä että usein yhteiskunnissa uskonnot ovat pitkälti vakioita joilla yritetään kuitenkin selittää muuttuvia asioita. Ongelmat ovat tässä kahtalaisia: Esimerkiksi rooman valtakunnassa oli ensin muita uskontoja kuin kristillisyyttä ja se menestyi. Uskonto vaihtui mutta rooman alamäki kesti useita satoja vuosia eikä mitä ilmeisemmin johtunut aiempien menestyksekkään yhteiskunnan tuoneiden uskontojen romahduksesta. Toisaalta kun kristityt nykyään kertovat että kristinuskonto on tieteen ajattelun takana he nojaavat lähinnä siihen että tieteilijät olivat kristillisessä kulttuurissa eivätkä selitä miksi kirkkoisä Augustinus ei ollut kehittämässä Galileo Galilein empiiristisiä ajatuksia vaan oli alamäessä olevassa kristillisessä roomassa ruotimassa syntistä ja dekadenttia nuoruuttaan historiallista painoarvoa sisältävässä sosiaalipornoisessa teoksessaan. ; Tämä on odotettavaa jos tärkeintä ei ole selittää vaan sovittaa omaa ideologiaa asiantiloihin olivatpa nämä mitä tahansa.

Romahtaneita yhteiskuntia tutkittaessa päädytään sen tyylisiin suuntauksiin kuin mitä löytyy Jared Diamondin ”Romahduksesta”. Menestyksessä on kiinnitettävä huomiota viiteen perusmuuttujaan; ympäristötuhot, ilmastonmuutos, vihamieliset naapurit, ystävälliset kauppakumppanit ja yhteisön reaktio välittömästi esiintyviin ympäristöongelmiin ovat ratkaisevia kun mietitään mikä romahtaa ja mikä ei. Jos Weber on oikeassa, niin uskonnon suhde näihin on lähinnä epäsuora.

Toisin sanoen tilanne on juuri kuten lukion yhteiskuntaopin opettajamme kuvasi. Hän selitti että hän opettaa yhden asian joka on sellainen että jos pitää vain yksi asia muitaa yhteiskunnasta niin se oli se. Hän puhui ideologioiden sijaan ravintoylijäämästä. Hän selitti että jos mietitään miten joku voi tehdä edes kivikirveitä, se tarkoittaa sitä että hän ei sen ajan joudu mestästämään ruokaa henkensä pitimiksi. Taidetta tekevänkin pitää opetella erilaisia taitoja jotta voisi rakentaa vaikka alkeellisen veistoksenkin. Kaikki käsityöläisyys, taiteet, ja muut vaativat harjoitteluaikaa, näkemysaikaa ja muuta sellaista tekemistä joka vaatii ravintoylijäämää. Jos mietitään miksi meillä voi valtavissa kirkkomonoliiteissa paasaavia pappeja, se johtuu siitä että he eivät ole niska limassa viljelemässä maata henkensäpitimiksi vaan he ovat saaneet ravintoylijäämää niin paljon että he ovat saaneet ohjailtua muitakin raatamaan niska limassa jotta heillä olisi pytinki jossa paasata. He eivät ole itse rakentaneet kirkkojaan omin käsinsä, joten heitä tukeva ravintoylijäämä on koskenut hyvinkin lukuisaa ihmistä.

Toisin sanoen yhteiskunnan perusasiat ovat tavallaan samoja asioita kuin Maslown tarvehierarkian perusasiat. Ja vasta kun yhteiskunnassa tietyt asiat ovat kunnossa niissä voi olla aikaa ja ravintoylijäämää miettiä näitä abstraktimpia, tarpeettomampia ja humpuukinomaisimpia asioita. Ja kun nämä ovat kunnossa niin tarvehierarkiassa astutaan seuraavalle ylemmälle portaalle. Itse olenkin aika huvittunut siitä miten esitetään että kommunistinen kollektivismi on kauheaa. Käytännössä konservatiivit ja kommunistit ovat molemmat keskushallintatalouden asialla ; Joko Stalinin tapainen hahmo tai keskusideologia ja sen perusarvot komentavat yhteiskunnassa vain aivan kaikkea. Konservatiivien ja kommunistien välisiä yhteyksiä on niin paljon että voitaisiin jopa sanoa että vaikka esiin nostetaan narraatio vapauden ja kollektivistisen kommunismin välille niin etenkin konservatiivien Weberiläisiä ja kalvinistisia vivahteita maistellessa on selvää että kommunismi on enemmän ”väärä uskonto”, ei mikään aivan erilainen vastustaja vaan nimenomaan samoilla markkinoilla liikkuva kilpailija. Asiaa toki jossain määrin yritetään hämärtää sillä että konservatiiviuden arvoperustaa myydään monesti ilman Jumalaa olevina arvoperisteina. Ne ovat käteviä koska ne ovat olleet kannatettuja menestyneissä yhteiskunnissa kauan. Eli kun menestyneet ovat kauan tehneet jollain tavalla niin se muuttuu osoitukseksi näiden kätevyydestä. ; Ei liene vaikeaa nähdä tässä vahvaa paralleeria Greavesin teesiin. Menestynyt yhteiskunta selvästi tuottaa asujaimistonsa suosikki-ideologioihinsa tietynlaisia piirteitä.

Tästä päästään tietenkin humpuukiin. Uskonto ei ole perusta vaan korkeintaan epäsuorassa suhteessa. Voidaan nähdä että jos asiaa lähestytään klassisella kommunismin asiarajauksella niin yhteiskunnalla täytyy olla ravintoylijäämää jotta voidaan tehdä tuotantovälineitä joita joku joka ei ole niitä omin käsinsä itse valmistanut voi niitä hankkia omistukseensa. Ja tämä vaaditaan jotta voi olla kapitalismia. Ja tämän tuomaa menestystä tarvitaan jotta voi olla ideologeja jotka puhuvat siitä miten tämä kapitalistinen järjestelmä on hyvä. Jotta voi olla vainonarraation sijaan menestyksen teologiaa julistavia tyyppejä joiden ideologian joku ravintoylijäämää saava Weber voi sitten huomata ideologisesti yksi yhteen vallitsevaan valtajärjestelmän kanssa yhteensopivaksi..

Tässä kaikessa ”yhteiskunnan perustana olemisesta” on toisin sanoen paljon humpuukia. Ylipäätään ajatus siitä että ideologia voisi olla yhteiskunnan perusta jota ilman se romahtaa on selvästi sellainen ajatus joka syntyy vain Maslown tarvehierarkiassa ylempien kerrosten parissa pelaavilla. Maslown tarvehierarkian perusideanahan on se, että jotta ihmiset ylipäätään kiinnittävät huomiota tiettyihin asioihin, kuten itsensä kehittämiseen, heillä tulee olla tätä ennen näitä perustavammat asiat kunnossa. Perustalla on juuri hengissä pysymisen takaava ravinto ja sen tyyliset asiat.

Tähän on tietenkin helppo liittää vihreitä arvoja. Kun ravintoylijäämä on yhteiskunnan perusta, niin resurssien riittävyys nousee helposti hyvinkin keskeiseksi asiaksi. Tämä tukee ”kieltäymyksen ja säästeliäisyyden” kulttuuria. Kuitenkin voidaan korostaa sitä että tätä taloutta on täydennettävä dekadentin Georges Bataillen yhteiskuntanäkemyksellä.

Bataille nimittäin näki, että liian usein talousajattelu yhteiskunnissa keskittyy rajoittuneeseen talouteen koka koskee säästäväisyyttä ja tehokkuutta; Säästäväisyys, kulujen leikkaaminen ja tulojen hankkiminen nähdään usein ydintalousasiaksi. Jos tätä seurattaisiin loppuun ihannevaltion kannattaisi olla ottamatta velkaa. Bataille huomauttaa että tosiasiassa yleistä taloutta kuitenkin kuvaa nimenomaan se, millä se voi kustantaa kaiken ylimääräisen ; Sodat, jättimäiset tapahtumat, panostukset kulttuuriin. Kaikki nämä ovat yhteiskunnan perustaa.

Joka tietenkin palauttaa mieleen sen, että mitä tarkoittaa se että on rakennettu kirkko jossa joku pastori paasaa joka sunnuntai triviaaleja kouralliselle paikalle vääntäytyneitä kuuntelijoita. Tämä on juuri sellaista ylijäämän kuluttamista jota voidaan pitää humpuukina. Ellei sitten tiedosta että tosiasiassa yhteiskunnat ovat tavallaan juuri sitä että on jotain jota tuhlata humpuukiin. Ilman humpuukia ei ole yhteiskuntaa. Weber oli tavallaan oikeassa kun hän kuvasi sitä että yhteiskunnalla ja uskonnolla on valtavasti yhtymäkohtia. Humpuuki on yhteiskunnan perusmuoto. Tai kuten hienostuneesti ja vähemmän pejoratiivisella synonyymillä muotoillaan ; Kulttuuri on yhteiskunnan perusmuoto. Tämä perusmuoto ei toki ole se joka pitää kaiken kasassa. Romahduksen ja kulttuurin suhde on enemmän se, että romahdus estää kulttuuria jatkamasta entisellä mallilla. Ja toisaalta menestynyt ravintoylijäämä mahdollistaa malleja joissa tätä ylijäämää kulutetaan tiettyihin asioihin.

Taloudet ovat samalla vähän kuin ihmisiä. Menestyneimmillä on velkaa enemmän kuin köyhimmillä on edes rahaa kulutuksessa. ; Monella jonka mukaan velat on maksettava ja elettävä säästeliäästi ovat hankkineet asuntolainan. Lähinnä kaltaiseni luuserit ovat eläneet koko elämänsä läpi ilman että ovat ottaneet yhtään lainaa mihinkään. (Kyllä. Minä en ole ottanut koskaan senttiäkään lainaa, edes opintolainaa.)

Jos ostaisimme vain vakavahenkisiä asioita, kansantalous todennäköisesti muuttaisi perusluonnettaan kertaheitolla. Maailmanlaajuinen talous kaupankäynnin, viihteen ja muun kannalta ovat niitä asioita jotka ovat yhteydessä siihen miten yhteiskuntarakenteissa käydään töissä ja tehdään kauppaa. Ja muita asioita. Jopa välttämättömyyshyödykkeemme ovat paljon laadukkaampia kuin mitä niiden tarvitsisi olla. Vaatteemme ovat liian hienoja, laadukkaita ja muodikkaita. Syömme ruokaa joka on joko liian laiskallesopivan kätevää tai vaihtoehtoisesti herkullista eikä vain jotain jota hankimme jotta elämme seuraavaan päivään.

On helppoa ajatella että uskonto ja konservativismi ovat humpuukia vain siksi että ne loisivat ravintoylijäämän päällä. Ne ovat toki vähän kuten älypuhelimien pelisovellukset. Eli kansantaloudellisesti merkittäviä rahavirtojen ohjauskanavia. Ja niissä on toki tiettyä pömpöösiyttä kun ne teeskentelevät olevansa yhteiskunnan perusta jonka varassa kaikki muu toimii ja tässä mielessä ne ovat vähän kuin angry birds joka sanoo hallitsevansa elämää. Paitsi että uskonto ja konservatiivi todennäköisesti syö vuorokaudesta tunteja vähemmän kuin kunnon peliin nakkiutuminen, joten kenties se angry birds todella hallitsee elämäämme. On helppoa ajatella että angry birds, uskonto ja konservatiivit ovat humpuukia koska ne ovat. Mutta on turhaa ajatella että me hakisimme yhteiskunnasta yhtään mitään muuta kuin humpuukia. Humpuukin vaihtoehtona on vain niska limassa tehty elossasinnittely jossa jopa mutakuopassa runkkaaminen on hedonistista nautiskelua vaikka riittävää säästäväisyysajattelua.

Vaihtoehtona humpuukitaloudelle onkin ajatus ihmisistä jolla ei ole paheita eikä tavoitteita ja jotka silti tekisivät asioita yhdessä ja loisivat yhteiskunnan. Itse näen että moralismi on hauskaa ja siksi on mukavaa nyrpistellä vääräuskoisille jotka kannattavat itselle vastenmielisiä ideoita, mutta tosiasiassa ihmiskunta ei luovu paheistaan. Ja jopa hyveet ovat rikkaitten luksusta. Jos rikkaus on sitä että itseen kohdistuu vapaa-aikaa jona miettiä vaikkapa moraalia eikä sitä miten ei kuole nälkään ihan juuri pian. Dekadenssi pyörittää maailmaa. Tai ainakin yhteiskuntaa.

---

Lähteet:
Max Weber, ”Die protestantische Ethik und der Geist des Kapitalismus” (1904) [suom. ”Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki”]
Ron Greaves, ”Aspects of Islam” (2005)
Jared Diamond, ”Collapse: How Societies Choose to Fail or Succeed” (2005) [Suom. ”Romahdus: Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä”]
Kirkkoisä Augustinus, ”Confessiones” (397–398) [suom. ”Tunnustukset”]
Georges Bataille, ”La Part maudite” (1949)

Ovatko köyhät tragedia?

Jos katsotaan kreikkalaista ja roomalaista kulttuuria, niissä oli hyvin erilainen suhde epäonnistumiseen.
1: Kreikkalaisissa tragedioissa on toistuvana teemana se, että hyville ihmisille tapahtuu epäonnekkaita asioita. Näin opimme että hyville ihmisille voi tapahtua pahoja asioita. Ja että tämän vuoksi pitäisi olla myötätuntoinen epäonnisille.
2: Roomassa menestys tarkoitti voittamista. Ja voittaminen näkyi ennen kaikkea maineessa, rahassa ja sotilaallisessa menestyksessä. Epäonnistuneen sotapäällikön tai muun epäonnistujan odotettiin tekevän itsemurhan.

Vastaavaa jännitettä voitaisiin toki rakentaa muutakin kautta. Onhan meillä kristillisessäkin kulttuurissa tavattavissa:
1: Luterilainen, usein Jeesuksen vuorisaarnaa painottava, näkökulma jossa köyhät ja heikot ovat jotenkin parempia Jumalan silmissä, sillä he ovat nöyriä ja enemmän Jumalan mahdin kannatettavina ja Jumalan varassa.
2: Kalvinistinen tapa jossa epäonnistuminen nähdään jonkinlaisena vinkkinä siitä että epäonnistuminen on ansaittu.

On toki mielenkiintoista muistaa, että rooma oli menestynyt ja se taantui kristinuskon ollessa vallassa sen alueella. Kirkkoisä Augustinus kirjoitti rooman valtakunnan romahdusvaiheessa henkilökohtaisista epäonnistumisiaan. Ja korosti armon merkitystä monissa kiistoissa. Näkökanta ei ollut menestymisessä vaan armeliaisuudessa ja epäonnistumisissa rypemisissä.

Nykyään asenne on tietenkin siitä hankala että talouselämää hallitsee oikeistolainen politiikka. Ja kalvinistinen konservativismi on lyönyt tämän kanssa kättä. Tässä maailmassa Augustinus on lähinnä ruikuttaja. (Mikä hän tavallaan kyllä olikin.) Tästä on syntynyt erikoinen jännite. Sillä toisaalta oikeistolainen ajattelu korostaa sitä että on uskallettava yrittää ja epäonnistua. Mutta toisaalta samanaikaisesti se korostaa, että köyhät ovat köyhiä laiskuuttaan. Mitään muita syitä epäonnisuudelle ja köyhyydelle ei myönnetä tässä diskurssissa. ; Tämä kertoo siitä että suhtautuminen riskiin on hyvin omituista. Se ei ole konsistenttia kuten roomalaisilla tai kreikkalaisilla tai kalvinisteilla. Nykyinen markkinatalous on määritellyt riskin hyvin erikoisella tavalla. Voittaja uskaltaa ottaa ne ja voittaja ei voi epäonnistua. Huono ja väärä riski ei ole rohkeutta vaan laiskuutta.

Meidän tulisi tavallaan ratkaista ovatko köyhät tragedia vai ei. Tämä johtunee siitä että kulttuurissamme omaisuus on runsasta ja hyvin epätasaisesti jakautunutta. Tuloerot ja rahamäärät noudattavat Zipfin jakaumaa, koko  talousrakennetta kuvaavat "pitkät hännät", katsottiin sitten yrityksiä tai yksilöitä. Näin ollen myös verorahat joita tuloista nyhdetään ovat väistämättä epätasaisia. Ja kun maailma määräytyy sen mukaan kuka maksaa ja mistä maksaa, syntyy helposti tilanne jossa samanaikaisesti halutaan oikeuttaa se että rikas ja menestynyt on hyvä tyyppi. Menestys kuvataan sankarillisuutena juuri riskinoton ja rohkeuden avulla. Tämä kuvastaa ansaitsemista. Toisaalta riski johon liittyy epäonnistuminen on vieras koska se vaatisi eettisesti myötätuntoa ja lompakoiden avaamista huonosti menestyneitä kohtaan. Jota ei tietenkään haluta tehdä. Siksi ongelmat johtunevat siitä että köyhyyttä ei haluta nähdä tragediaksi vaan köyhien huonoksi luonteenpiirteeksi, mutta menestys halutaan nähdä sankaruudeksi joka on taisteltu ja jossa on ollut riskejä ja vaaroja niin että joillakuilla ei olisi vain ollut epäreilua mutkatonta suoraa tietä rikkauksiin.

Miten kristityt hyödyttivät yhteiskuntaa Rooman loppuaikoina

Kun luetaan Tapio Puolimatkaa tai Carle Zimmermanin "Family and Civilization" -teosta voidaan kuulla siitä miten Rooma tuhoutui homoseksuaalisuuden välityksellä. Tämänlaisessa keskustelussa korostuu dekadenssi, hedonismi ja pinnallistuminen.

Ja nämä tarinat näyttävät osuvan hyvin siihen mielikuvaan mikä valtaosalla ihmisitä on Rooman historiasta. Orgiat ja homoseksuaalisuus ovat tässä kovinkin keskeisiä. Bakkanaalit ja persepano tuntuvat kuvaavan monen mielikuvaa Rooman valtakunnasta. Ajatus on hieman erikoinen. Eikä vähiten siksi että orgiamielikuva on itse asiassa liioitelma. Jos lukee vaikkapa Adrian Goldsworthyn "Caesar" -teoksen voi huomata että Caesar oli itse asiassa ongelmissa siksi että häneen liitettiin tarina homoseksuaalisuudesta. Homoseksuaalisuus, etenkin vastaanottavana osapuolena, oli jo epämääräisenä huhuna hänen elämäänsä vakavasti haitannut elementti.

Toinen asia on sitten se, että Rooman valtakunta ei ollut monoliitti. Se kesti melkoisen kauan aikaa. Ja se oli eri aikakausina erilainen. Syytteet dekadenssista ovatkin, paitsi liioiteltuja niin myös anakronistisia. Itse asiassa jokainen koululainen Suomessa saa kuulla "akuankkavuosiluvusta 313, eli siitä miten Konstantinus Suuri otti kristinuskon omakseen ja liitti sen Rooman toimintaan poliittisesti kuten hyvä kristitty ja antisekularisti ainakin. Tarinassa kerrotaan ☧ -symbolista ja se liitetään Konstantinus Suuren saamaan voittoon. Tämä voitto kertoo vielä jotenkin kilpailukykyisestä yhteiskunnasta jossa Konstantinus eli ennen kääntymisensä aikaa.

Tämän jälkeen voidaankin hypätä ajassa eteenpäin ja tarkastella aikaa jona kristinusko on vaikuttanut Rooman valtakunnassa kauan. Ehtinyt näyttää hyvät hedelmänsä. Otetaan kehuttu kristitty, Aurelius Augustinusta, eli kirkkoisä Augustinus. Mies joka tunnusti kaiken. Tai ainakin kirjoitti perisyntiä korostavan itsestäjuoruilikohukirjan "Tunnustukset", jossa hän piinallisen tarkasti kuvailee tekemiään virheitä. Hän vaikutti 300 -luvun loppupuolella. (Hänen lapsuudessaan tekemä omenavarkaus on tapahtunut noin 364.) Rooma oli tuossa vaiheessa ollut melko kauan kristillinen ja se veteli viimeisiään.

Bertrand Russell itse asiassa kertookin "Länsimaisen filosofian historia" -kirjassaan Augustinuksesta. Hän ihmettelee Augustinuksen ajan toimijoita. Rooma oli siinä vaiheessa rapistumassa. "On omituista, etteivät viimeiset älyllisessä katsannossa mainiot miehet ennen pimeitä vuosisatoja harrastaneet sivilisaation pelastamista tai barbaarien torjumista tai hallinnollisten epäkohtien poistamista, vaan saarnasivat neitsyyden ansioista ja kastamattomien lasten kadotukseen tuomitsemisesta." Ehkä homoseksuaalit vaikuttivat sieltä 100 vuoden takaa, haittasivat yhteiskuntaa 5 sukupolvea viiveellä.

Tai sitten voidaan huomata että kristinusko on helposti yksilöön käpertyvää mutta moralisoivaa. Se ei suhtaudu maailmaan kovin hyvin, koska tuonpuoleinen on tärkeämpi kuin asioiden ratkaiseminen. (Itse asiassa Pascalin vaaka, joka on nykyään liian suosittu käännytystyökalu vihjaa että mikä tahansa äärellinen uhraus on riittävä kun ääretön on palkkiona.) Itse väittäisin että toimivassa yhteiskunnassa kristinuskon pelastus saadaan kanavoitua vain itseen, pois moralismista ja kohti oman itsen hallintaa. Ja sitten pitää saada jotain joka saa kristityt kiinnostumaan tämänpuoleisesta. Ilman niitä kristinuskoon liittyy tuskin mitään yhteiskuntaa ylläpitävää.

Tästä hyvän esimerkin saakin siitä että ei pidä pitää selityksenä sitä mikä pysyy samana. Muuttujat ovat tärkeitä. Usein kristinuskon ja tieteen suhde selitetään niin että tiede jotenkin pitää sisällään hedelmällisen suhteen tieteentekoon ja yhteiskunnan kehittämiseen. Kristinusko on kuitenkin ollut vakio. Sen valtakauden alku ja vaikutukset voidaan sitoa rooman romahdukseen ja yllättäen kun humanismi otti kirkolta institutionaalista kansalaisia kyyläävää moralisointivaltaa pois, niin vasta sen jälkeen tieteellinen kehitys pääsi kohoamaan.

Ehkäpä Rooman tuho ja kristinuskon vaikutus ovatkin hieman erilaisia kuin "roomassa ne pani miehiä höhö, persepano kaatoi yhteiskunnan" -tyypit, kuten Puolimatka ja Zimmerman, ovat ajatelleet...

"Otsikon alla oleva teksti vastaa otsikon kysymykseen täydellisesti."

Kouvolan Sanomissa oli Wilma Peräojan kirjoitus. Se käsittelee stereotypioita. Ja kreationismia. Tekstissä on monia filosofisia ongelmia. Ja niiden kokonaisuus tavallaan tiivistyy Peräojan otsikkoon. "Miksi kristitty on idiootti?" Kreationisminpuolustus ilman faktoja, pelkästään stereotypioista puhuen, tavallaan demonstroi otsikon. Eräs kommenteista onkin tuon vuoksi lainattu otsikkoon.

Kirjoituksen argumenttianalyysi olisi itkettävää tehdä.

Teksti on kliseinen, argumenteiltaan järkyttävän heikko. Ja täynnä omituisuuksia. Niiden kaikkien listaaminen johtaisi sinisen veren valumiseen sieraimesta kun aivoverisuoni ratkeaisi. Korjaaja mahdollisesti myös vanhenisi merkittävän paljon. Lyhyesti asiaa voi lähestyä vaikka siten että katsoo miksi;
1: Stereotypioissa on käsittelytavassa omituinen hyppäys. Joka johtaa siihen että ideologioita ei punnita samoilla punnuksilla. (Eli tehdään epäreilu vertailu joka ei olekaan vertailu.) Esimerkiksi kreationismia ja islamia ei ajatella sitä kautta miten kreationistit ja islaminuskoiset katsovat itseään. Niitä katsotaan jonkin vaikeasti määritetyn "yleisen" kautta. "... Muslimi on sukupuolesta riippuen joko sorrettu tai sovinisti ..." Ateistit sen sijaan nähdään sitä kautta miten ateistit näkevät itsensä. "Kaikkien kirkkojen yläpuolella istuu ateisti, onnellisena yltiömäisen nerokkuutensa ympäröimänä ja tieteidensä turvissa." Ateistit ovat yleensä ottaen karsaasti katsottuja. Yleinen mielipide uskonnottomista on se että he ovat nenäkkäitä, liikaa itsestään luulevia, elämäntaidottomia, antisosiaalisia ... ja tietenkin "militantteja". Tämä on se kuva mitä media levittää, olipa kyseessä evankelisluterilaisen kirkon piispa, kreationisti tai postmoderni feministi joka pitää "reduktionistista" ja "skientististä" ateistia varsin vastenmielisenä.
2: Samoin kirjoituksesta paistaa se, että idealismi-realismi -kiista, rationalismi-empirismi -kiista ja foundationalismi-koherentismi -kiista on ohitettu. Siksi maailmankuvallisuus ja oletuksiin suhtautuminen tehdään kuin Agrippan trilemma olisi ratkaistu ja juuri foundationalismi olisi ehdottoman totta ja se ainut mahdollinen näkökulma asiaan. Ja sitten tältä pohjalta puhutaan pelkästään  "Molemmat uskovat samanlaisiin Pyhiin Kirjoihin ja sokeaan uskoon." Joka on tietenkin hilarious. Ja on keinona kliseinen konventio joka paljastaa sen, miten vähän vastapuolen ajatustapaan on kyetty samastumaan.
3: Kommentit demonstroivat miten "ajattelee omilla aivoillaan" -lausunto tarkoittaa sitä että kommentoija ei osaa itse olla niin itsenäinen että loisi oman tavan ilmaista tämä asia. Ja sanoessaan korostaa enemmänkin sitä että on sanojan kanssa täsmälleen samaa mieltä. Eli ironisesti tarkoittaa sitä että vastapuoli itse asiassa ajattelee hänen aivoillaan sen sijaan että olisi indiivi.
4: Miksi evoluutiota ei kritisoida tieteellisesti ja miksi kreationismia ei puolusteta tieteellisesti vaan puhtuaan pelkästään stereotypioista. Ikään kuin totuus olisi valtapelikysymys kuten monille postmodernisteille se onkin. Mutta harvemmin uskovaiset tunnustavat postmodernismia kannattavansa.

Moni voisi pahastua että lukiolaisen tekstejä ei kritisoida, koska hän on niin nuori.

Mutta tosiasiassa ageismi ei ole mikään kovin hyvä asenne. Ihmisen täytyy saada sanoa mielipiteitään ja saada niihin palautetta. Ja näin hän oppii. Lisäksi nuori ei tarkoita "avutonta" tai "idioottia". (Oma nuoruudentyönä kasaamani evoluutio-kreationismi -sivusto ei ole ihan idioottimainen.) Tätä tekstiä en kuitenkaan lähtisi kritisoimaan. Ylläoleva on vain sitä varten että vihjaan että jos haluaisin voisin vakavasti analysoida jokaisen pilkun. Ja katsoa kirjoitusta kuin se olisi argumentti. Minusta on täysin oikeutettua lähestyä asiaa Augustinuksen malliin. Eli malliin "Ei ole harvinaista, että jotain maasta, taivaasta, muista tämän maailman alkuaineista, tähtien liikkeistä ja kierrosta tai jopa koosta ja etäisyyksistä, auringon ja kuun määrätyistä pimennyksistä, vuosien ja vuodenaikojen kulusta, eläinten luonnosta, hedelmistä, kivistä, ja muista sellaisista asioista voidaan tietää mitä suurimmalla varmuudella järkeilemällä tai kokemuksen kautta, jopa niiden toimesta jotka eivät ole kristittyjä. On siten liian häpeällistä ja turmiollista, ja suuresti vältettävää, että hänen [ei-kristityn] tulisi kuulla kristityn puhuvan niin idioottimaisesti näistä asioista vieläpä yhtäpitävästi kristillisten kirjoitusten kanssa, että hän saattaisi sanoa, että kykenisi hädin tuskin olemaan nauramatta nähdessään kuinka täydellisen väärässä ne ovat."

Kuitenkin teksti vaikuttaa trollaukselta.

Kirjoitus demonstroi Poen lain voiman. On hyvin vaikeaa erottaa kreationismiparodiaa kreationismista. Niilo Paasivirran "Oikeat Mielipiteet" ovat tunnetusti saaneet paljon moitetta jonka ydin on siinä että hänen uskotaan sanovan mitä ajattelee. Tosiasiassa hän on kuitenkin parodioimassa. Mielestäni tässä tapauksessa trollaus on otettava hyvinkin vakavana vaihtoehtona. Vihjeenä tästä on jo se, että Peräoja on vaihto-oppilas. Tarkalleen ottaen hän on ilmeisesti UWC -vaihto-oppilas. Sen eetos on hyvin kaukana kreationisteista. Toisaalta Peräojalla on blogi "vacca foeda" jonka lukeminen sai räät lentämään nenästäni. En yleensä naura ääneen.

Asiasta on toki ollut erimielisyyttä, mutta itse uskon että kyseessä on nimenomaan varsin ilkeä huumoripila jossa otsikko saa vastauksen tekstissä. Lajityypin tulkinta on toki tässä kyseisessä tapauksessa hirveän vaikea ja vaatii hyvin ankaraa trolliongelman kanssa painimista. Ratkaisu ei ole täysin objektiivinen, asiat ratkotaan enemmän todennäköisyyksien kuin selkeyden kautta. Mutta kenties jatkossa lukiolainen oppii kehittämään tyyliään. Saa nähdä tuleeko hänestä taitava satiirikko. Vai tekeekö hän kuten minä, eli lähtee tavoittelemaan parodiahorisonttia. Mikäli tavoitteena on jälkimmäinen, hän on itse asiassa jo hyvin pitkällä.

Itse asiassa kirjoitus toi mieleeni syvää kunnioitusta Wilma Peräojaa kohtaan. Yhtä syvää herooista kunnioitusta olen tällä viikolla kokenut ainoastaan Mikael Jungneria kohtaan joka tunnusti trollanneensa internetissä. Hän oli haukkunut itseään internetissä, levittänyt itseään haukkuvia epätotuuksia, jotta saisi ihmiset provosoitua. Maailma on kenties sittenkin hieno paikka!

Pieniä ajatuksia arvopohjastani - ja yhteiskunnasta

"Eivät mehiläiset keräänny parviksi rakentaakseen kennostoja, vaan rakentavat kennostot koska luonto panee ne parveilemaan. Sama pitää paikkansa, ja vielä paljon suuremmassakin määrin, ihmisten kohdalla: myös he etsiytyvät luonnostaan toistensa seuraan ja toteuttavat sitten toiminnan ja ajattelun taitoaan. Niinpä ellei se hyve, joka ilmenee huolenpitona ihmisistä, toisin sanoen ihmiskunnan yhteisyyden tunteena, olisi tiedon seuralaisena, tieto tuntuisi yksinäiseltä ja hedelmättömältä. Samoin olisi mielen suuruus, jolla ei olisi kosketusta inhimilliseen yhteisöön, suoranaista raakuutta ja eläimellisyyttä."
(Cicero, "Velvollisuuksista")

Jos minun lapsuudenkotini arvoja pitäisi liittää filosofeihin, on melko selvää että isäni on verrattavissa Ciceroon. Tämä ei ole sinällään mikään yllätys. Sillä vaikka Cicero ei itse asiassa vilahtele suoraan nimeltä tavallisessa keskustelussa, eikä hänen ajatuksiaan yleensä kovin suoraan tunneta, hänellä on ollut suuri vaikutus länsimaiseen kulttuuriin. Esimerkiksi kun hieman stoalaisen oloinen isäni opetti spontaanille ja opportunistiselle hullulle pojalleen että petos on lyhytaikaisesti kannattava ja pitkällä tähtäimellä kannattamatonta toimintaa, ei historiallista esikuvaa tarvitse hakea kovin kauaa.

Teologiassa valtavan vaikutusvaltainen kirkkoisä Augustinus kertoi Ciceron "Hortensiuksen" muuttaneen hänen elämänsä. Kyseinen teos on sittemmin kadonnut, mutta muuta Ciceron tuotannosta voidaan hyvin arvata miksi Augustinus oli viehättynyt. "Velvollisuuksista" -teos esimerkiksi korostaa sitä miten perinteinen jako siihen mikä on kätevää ja mikä on hyveellistä pitää hylätä. Cicero oli sitä mieltä että jokainen joka on ensin pettänyt muita ja sitten on sen jälkeen jäänyt vaille rahaa ja tukioita näyttää miten hyveellistä elämää seuraa se, että myös talouspuoli tulee olemaan turvattu. Cicero korosti myös sitä, että jokaisen tulisi seurata lahjakkuuksiaan ja varoa että se ei johda liikaan ylpistymiseen ja arroganssiin, jotka haittaisivat elämää lahjakkuuksista huolimatta.

Itse asiassa Cicero on kenties jopa Jeesusta vaikutusvaltaisempi. Sillä vaikka hän ei ollut kristitty, hänellä oli vahva ajatus teleologisesta maailmasta jossa universumi seuraa taivaallista suunnitelmaa, ja jossa pieni palanen Jumalaa. Tämä on jalostunut sitten erilaisiksi Imago Dei -teologiaan. Ciceron jonkinlaisia muokkaantuneita muotoja voi havaita myös talousoptimismissa. Ajatukset näkymättömästä kädestä ja kalvinistissävytteisten menestysteologien näkemys siitä että esimerkiksi Jumalan pelastukseen predestinointi näkyy myös tämänpuoleisessa elämässä menestyksenä ovat sitten tämän eteenpäinvietyjä muotoja. Itse tosin suosisin kenties tässä enemmän ilmaisua joka korostaisi jotenkin sitä, että Cicero oli näitä näkemyksiä maltillisempi.

Itse kaipaisin Ciceron vastapainoksi kuitenkin nimenomaan Sartrea.

Sillä maailma on kuitenkin opportunistinen paikka. Jossa petoskin kannattaa, ja joskus jopa pitkällä tähtäimellä. Ja ennen kaikkea kaipaan Sartrea sen vuoksi että se tuo mukaan sellaisen annoksen etiikkaa joka Ciceron maailmasta selvästi puuttuu.

Moni toki näkee että Sartre olisi Ciceron antiteesi. Sillä hänet nähdään jokseenkin henkilönä joka opetti että "elämä on perimmiltään merkityksetöntä". Eli se esittää hyvinkin antiteleologisen maailmankuvan. Mutta tosiasiassa Sartren maailma on täysin omanlaistaan merkitystä. Hän jakoi maailman kahtia. Oli tietoiset asiat ja eitietoiset asiat. Ja noin karkeasti ihmiset ovat tietoisia ja kivet eivät. Ja vain tietoiset asiat ovat päämääräsuuntautuvia.

Sartrelle ihminen on maailmaan heitetty siinä mielessä että hän ei ole tehnyt itseään tai päättänyt syntyä. Mutta tästä huolimatta hän on "tyhjä" siinä mielessä että hänellä ei ole perimmäistä minää. Lapsi ei ole tehnyt itseään mutta myöskään ole hänen vanhempiensa tahdoton marionetti. Siinä missä Cicero korostaa että merkitys syntyy velvollisuudesta ja tarkoituksesta joka kattaa koko universumin, Sartren ytimessä on se että jokaisella teollamme on merkitys koska voimme valita mitä haluamme ja mitä emme. Olemme vapaita tässä maailmassa nimenomaan sitä kautta että meiltä puuttuu jokin joka määräisi meidät yhteen asiaan josta ei olisi vaihtoehtoja.

Toki asia on ymmärretty jossain määrin myös kristinuskossa. Sillä jos käsittelee teodikeaa, huomaa että koko ongleman takana on ajatus läpeensä teleologisesta maailmasta. Vasta jos kärsimyksellä on tarkoitus, sillä on jokin suhde Jumalan tahtoon. Moni korostaa tässä vapaata tahtoa. Eli maailmassa on kärsimyksiä koska Jumala on antanut meille vapaan tahdon. Tässä mielessä Sartren ajatukset eivät ole niin uusia, ainutlaatuisia, antiteistisiä tai lohduttomia kuin joskus annetaan ymmärtää.

Sartren henki oli tärkeä myös sellaisista syistä jotka ovat tällä hetkellä tärkeämpiä kuin koskaan toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Sillä Sartre eli maailmansotien jälkeisessä maailmassa. Maailmassa jossa ei ollut maailmansotaa, mutta jossa oli käsitetty mitä tarkoittaisi jos se olisi. Tietoisuus tästä mahdollisuudesta oli ahdistava. Ja Sartre näki että maailmansodat tuhosivat vanhat varmuudet. Ennen oli eletty Ciceromaisessa maailmassa jossa tietyt eettiset normit ja hyvinvointi liitettiin yhteen. Perinteet, arvot ja velvollisuudet olivat johtaneet tiettyihin reaktioihin ja vastareaktioihin. Sartren mukaan oli hienoa että nämä "yhteiskunnan syvimmät perusasiat" olivat jonkinlainen illuusio. Jotta ihmisillä olisi muutakin vaihtoehtoa kuin maailmansodat. Ihmiset eivät olekaan mekaanisia etiikkakoneistoja jotka reagoivat ennaltamäärätyillä ja ennustettavilla tavoilla. Ja näin kuoleman sykli olisi katkaistavissa.

Olen kuitenkin itse hyvin Spinozamainen.

Spinozan maailmassa on syvä järjestys. Kun Einsteiniä pyydettiin kuvaamaan suhteensa Jumalaan, tämä kertoi että hän uskoi Spinozan Jumalaan. Tämä oli varmasti poliittisesti korrektimpi ja vähemmän sosiaalisesti riskialtis tapa kuvata tuntemuksiaan kuin "mekanistinen ateisti". Sillä Spinozan maailmassa ei ole sijaa ihmeille. Ja hänen maailmassaan ei ole mitään lopullista tavoitetta. Mutta maailma ei ole silti vapaan valinnan täyttämä paikka. Itse asiassa Spinozan maailmassa ihmisillä oli taustasyy, mutta tämä taustasyy ei ollut mitenkään erityinen verrattuna muiden asioiden taustasyille. Ihminen on tässä maailmassa enemmänkin osa universumia kuin jokin joka olisi irrallaan universumista ja jotenkikin sen yläpuolella. Maailmankaikkeutta ei myöskään ole tehty ihmisen elämän taustaksi. Ihminen elää maailmassa, eikä maailma ole ihmistä tai mitään muutakaan varten

Spinoza nimenomaan korosti sitä että ihmisillä on paljon rajoituksia. Hän korosti että ihmiset kokevat olevansa vapaita koska heillä on haluja. He tahtovat asioita ja yrittävät. Joskus jopa saavuttavatkin. Mutta jos he eivät voi haluta halujaan ja niiden prioriteetteja, he ovat silti itse itsensä marionetteja. Ihmiset ovat siksi ennustettavampia kuin he haluavat myöntää.

Olen yhä hullu lyhytjänteinen opportunisti. Käytän talenttiani mihin käytän, enkä sekoita tässä prosessissa saamiani menestyksiä eettisyyteen. Sellaiseen ei ole mitään tarvetta. Voin silti toivoa että ihmiset ovat "ohjelmoituja parveiluun", sen sijaan että näkisivät yhteisön rakentamisen kätevänä keinona hyötyä.

Minä joka ei tunne itseään ; eli miksi kaikki fundamentalistikristityt tuntuvat olevan entisiä ateisteja?

Hyvin moni on kiinnittänyt huomiota siihen, miten uskovaisten kääntymiskertomuksissa toistuu se, että he ovat olleet joskus ateisteja. Erityistä ällistystä syntyy tietenkin siitä että nämä ihmiset tuntuvat hallitsevan harvinaisen huonosti ateistien ajatustapoja, argumentaatiotapoja ja taustaoletuksia. Ikään kuin ateistimenneisyys tarkoittaisi sitä että ymmärtäisi ateismin sisältöjä vielä keskivertoakin huonommin.

Ällistys kestää kuitenkin vain vähän aikaa, kun asiaa tarkastellaan sitä kautta miten muut ovat reagoineet kääntymisiin. ; Kun juttelee julistajien kanssa muista kuin heistä itsestään, varsin pian herää ajatus siitä että monesti "ensin yksi asia" naksahtaa ja pikku hiljaa edistytään. Kääntyvä itse kokee kääntymisen nopeana ja dramaattisena. Mutta sivusta seuraaja näkee sen prosessina.

Psykologiassa tiedetään että ihmiset reagoivat kognitiiviseen dissonanssiin, eli nykyisen maailmankuvaa ja ennakkokäsityksiä uhkaaviin tilanteisiin, yleensä assimiloimalla. Eli sivustaseuraavan kokemus prosessista on psykologisesti uskottavampi. Ja tämä korostaa sitä että ihmiset eivät ole itselleen objektiivisia. Lake wobegon -efektin takia 80% luulee olevansa keskivertoa parempia. Olemme itsellemme optimistisempia. Ja ajattelemme että olemme niin kriittisiä ja taitavia ajattelijoita että muutamme mielemme heti kun vastakkaista argumentistoa löytyy. Ajattelemme näin itsestämme vaikka tiedostaisimme että jopa tiedemiehissä on havaittavissa paradigmanmuutoksen hitaus. Eli se, että teoriat jäävät eläkkeelle sen sijaan että ne kumoutuisivat.

Tästä syystä monella blogini pitkäaikaisella lukijalla saattaa olla realistisempi käsitys itsestäni kuin minulla itselläni. Se on nöyryyttävä tuokio. (En opi nöyryyttä, lähin sen sukulainen on egon raapiutuminen.) Kun mietitään mikä kääntyneen julistajan omaelämänkerrallinen anekdootti on, on pakko palata muistiin. Omaelämänkerralliseen muistiin.

TV 2 näytti vuonna 2007 dokumentin Douglas Brucesta joka yht'äkkiä menetti omaelämänkerrallisen muistinsa. Hän kykeni yhä loogiseen ajatteluun ja osasi erilaisia taitoja ja tietoja. Hän vain unohti läheiset ihmisensä, historialiset tapahtumat. Myös rakkaat harrastukset menettivät merkityksensä. Luonne muuttui, esimerkiksi huumorintajun luonne vaihtui. Syvällinen keskustelu onnistui myös entistä paremmin. Tämä yksittäistapaus muistuttaa siitä että episodimuisti on itse asiassa korostettu osa omaa identiteettiä eikä mikään objektiivinen - tai välttämättä edes filosofisesti ansiokas - puoli ihmisyyttä.

En siis väitä että kääntymiskertomukset olisivat suoraa valehtelua. Sen sijaan ne ovat tarinankerrontaa jossa;
1: Havaintoja tulkitaan tietyllä tavalla, tavalla jossa asioita yhdistellessä yhteys ei oikeastaan toimi kuin subjektin itsensä kannalta uskottavasti. Sen vuoksi julistaja voi esimerkiksi väittää olevansa okkultisti mutta ääriateisti. Paahtoleipä -blogissa tämä teema otettiin esiin, ja juuri tämänlaisesta omaelämänkerrallisesta outoudesta annettiin esimerkki jota on painettu uskonnollisiin lehtiin asti; Julistajalle ei ole ollenkaan omituista tai sisäisesti hoopoa väittää oleensa New Age -okkultismia harjoittanut yliluonnolliseen vahvasti uskova ääriateisti. Samoin usein esille näyttää tulevan se, että tapauskonnollisuus on nykyisen uskon mukaan de facto ateistia, joten jokainen tapaluterilainen on saanut "ateistimenneisyyden". Samoin jokainen jäsentymätön elämäntapa jossa ei ole mietitty mitään muuttuu ateismiksi. (Mikä tietenkin lähinnä loukkaa niitä joiden ateismi on jäsentynyttä. Ja selittää miten entisten ateistien kompetenssi ateistien kanssa keskustelussa on niin surkeaa.)
2: Ihmisten episodimuisti on herkkä valemuistoille. Ihmiset siis sepittelevät tosiasioita aivan uusiksi. Muisti täyttää aukkoja ja luo uusia detaljeja. Ja mikä erikoisempaa ; Episodimuistin kertomuksen toistaminen vääristää muistoja mutta vahvistaa tunnetta niistä. Tarina muuttuu, mutta itse on varma että se on aina pysynyt samana. Ja jokainen toistokerta tuo tunteen siitä että tarina on aina ollut juuri näin. Kyse ei ole valehtelusta, koska valehtelu on tietoista.

Mutta tämä on vasta puolet. Sillä episodimuisti on narraatio, johon rakentuu dramaattisia hetkiä joita ei ole koskaan ollutkaan. Nämä muodot haetaan helposti kulttuurista. Ja tässä kohden on hyvä katsoa hitusen omaelämänkertoja. Ne ovat teknisesti ottaen aika lähellä kirjallisuudeksi muutettua omaelämänkerrallista muistia.

Kristityt hakevat kääntymiskertomukseensa ihmeen. Sillä mitä fundamentalistisempi seura on kyseessä, sitä enemmän uskovat kertovat siitä että miten he ovat autolla sateessa ajaessaan rukoilleet ja osuneet alueelle jossa ei sada, ja tulkitsevat tämän joksikin jossa Jumala siunasi rukouksen ja lopetti sateen. Ihmekokemuksia sepitellään siitä miten ihmeellisesti kaatunut ratas on automaattisesti fysikaalisesti mahdoton ja tarkoittaa poltergeist -ilmiötä. Näitä luodaan osittain siksi, että näitä kautta saa uskottavuutta. Kun ihminen näyttää että hänellä on Herran armolahja, hänen täytyy olla myös hyvä kristitty. Sillä eihän Jumala anna kusipääateisteille rukousparantamisen lahjaa, vaan lahja demonstroi uskon voimaa ja Jumalan totisuutta vain oikeaoppisille jaettuna. (Tämä kannustaa valehteluunkin, mutta en ota tässä tätä valehtelukulmaa oleelliseksi.) Ihmettely ja yhteensattuma muuttuvat tiedoksi ihmeestä. Mikä ei johdu siitä että fundamentalistit olisivat harhaisia tai tyhmiä ihmisiä. Vaan siitä että he ovat ihmisiä. Tietyt syvät ja törkeän laaduttomat ajatustavat ovat ihmisille aivan lajityypillisiä.

Kristillisen kääntymistarinan muoto taas voidaan johtaa kahteen hahmoon.
1: Paavaliin. Hänen kääntymisensä Damaskoksen tiellä on tarina joka on täynnä muodonmuutosmetaforia. Yht'äkkinen ihmeenomainen muuttuminen jossa valonleimahdus muuttaa kaiken - mukaanlukien matkareitin. Kääntymys, conversio, on sekä sanan etymologiassa että Paavalin tarinassa sekä henkinen että maantieteellinen. Kristillinen kulttuuri, kuten juutalainenkin, korostaa suuntautuneisuutta, orientaatiota. Ja tämä taas on sekä asenteellista suuntautumista että sitä että sitä kuvataan ikään kuin maantiedon metaforin. Kristitty Paavali on matkalla (in via)  itään (oriens ~ orientaatio) ja Jerusalemiin paluu on paluuta maalliseen paratiisiin (in patriam). Paavalin tarinassa ihme korostaa Paavalin erityisyyttä että sitä että Jumala on prosessissa ytimessä, ei ihminen. (En nyt lähde tästä siihen mitä tapahtuu jos putoaa hevosen selästä ja saa aivovamman ja epilepsian. Se olisi aivan liian helppoa. Lähestyn asiaa semifaktuaalisesti episodimuistin kautta, enkä ota medikalistista tai valehtelua korostavaa kulmaa tähän. Se on ainakin tässä kohden tarpeetonta.)
2: Augustinukseen, joka otti itsensä ja oman entisen elämänsä moittimisen oleelliseksi osaksi filosofista keskustelua. "Tunnustuksia" -teos on täynnä entisen elämän syntisyyden korostamista. Hän teki konversiokertomuksista "jälleen muodikkaita".

Kristillisessä kääntymistarinassa on aina kysymys henkisestä tiestä. Yksilöihminen ei korostu. Prosessissa on usein draaman kaari, jossa korostuu se että on jonkinlainen uudelleensyntymisen hetki, joka määrittää sitten sen miten koko elämäntarina kerrotaan. Tässä objektiviinen tapahtuma on helposti varsin etäällä siitä mitä tosiasiassa tapahtuu. Muistimme rakenne takaa että tämä on mahdollista ilman valehtelua. ; Kristillinen konversiokertomus liittyykin vahvasti ihmeen korostamiseen. Sekä siihen että ihminen on todella vahvasti tilivelvollinen. Katolisen kirkon rippi korostaa tilivelvollisuutta sosiaalisesti kirkolle, mutta protestanttiset suuntaukset korostavat nekin yleensä tilivelvollisuutta suoraan Jumalalle. Vaikka katolisen kirkon rippi tuntuukin monesta protestantista instituution vallankäytön keinolta. (Mitä se rehellisesti sanoen onkin. Puhutaan terapiasta, vaikka terapiaa se ei ole aina koska parantumista ei aina seuraa, mutta se on poikkeuksetta ja väkisin ja ilman ainuttakaan poikkeusta myös tiedusteluaktio jossa yksilön strateginen tieto on muuallakin kuin hänen päässään.)

Kääntymiskertomus onkin siksi kristillisen identiteetin tunnustamista julkisesti. Se on uskontunnustuksen henkilökohtaistettu versio. Samalla korostetaan reflektiota jossa kristitty on tekojensa ja päätöstensä kanssa aina henkisellä tiellä. Arkea ja pyhää ei saa erottaa ja kristityn on siksi mietittävä tekojaan suhteessa Jumalaan. Itsetuntemus on siis aina myös tilivelvollisuuden väline. Ja ruminoidessa ja reflektoidessa episodimuistin muutokset enemmän kuin todennäköistyvät.

Toki kääntymiskertomuksen kertoja on muutakin kuin ideologiansa uhri. Hän on myös ideologiansa vallankäyttäjä. Ja hän saa kiitokseksi auktoriteettia ja valtaa, ja retorisen työkalupakin jolla sneerata vääräoppisille sillä tavalla miten kunnon kristillisen kusipään eräiden mukaan kuuluukin. (Läheskään kaikki eivät tokikaan noudata tätä tietä, onneksi. Liikaa on heitä jotka näin kuitenkin tekevät.) Tarinassa menneisyyttä kuvataan usein siten että se tuo tiettyjä etuja kertojalle;
* "Kyllä minä tiedän miten vääräuskoiset ajattelevat, olen ollut sellainen itse" -hengessä voidaan toimia kuten Justinus Marttyyri, joka "Dialogia Tryfonin kanssa" -teoksessaan kivenkovaan esitti että hän oli itse ja omakohtaisesti kokeillut läpi kaikki ideologiat ennen kristinuskoa. Tämä on tietysti uskottavaa, koska tosiasiassa moni ihminen kiertää ja kokeilee erilaisia uskomuksia. (Olen itsekin tehnyt niin.) Vauhdin hurmassa ei toki saa mitään jäsentynyttä tai syvää näkemystä yhdestäkään, mutta tämä tosiseikka ei luonnollisesti haittaa kääntymiskertojaa. Kysymys ei ole objektiivisuudesta vaan ideologisesta tavasta kuvata henkistymisprosessia. Kokeilusta tulee asiantuntijuutta "puolitotuudellisesti" juuri sellaisella tavalla jonka episodimuistimme rakenne meille hienosti mahdollistaa.
* Entisen elämän saastaisuudella rypemisessä luodaan kontrasti siihen miten jotkut ideologiat ovat perseestä ja toiset ovat niin mainioita elämäntapoja joissa rehellisyys, lainkuuliaisuus, terveys ja onnellisuus ja järkevyys osuvat yhteen.
* Ihminen saa korostaa nöyryyttä haukkumalla entistä elämäänsä johon ei enää sido itseään, joten egoa ei tarvitse oikeasti kolkutella lainkaan.
* Käännyttämiseen liittyy myös luottamuksen hankinta. Toinen saadaan kertomaan, tunnustamaan, omaelämänkerrallisen muistinsa oleellisia mutta noloja asioita (ns. strategista tietoa). Ja koska tätä ei levitetä kovin helposti, kannattaa vedota ihmisten vastavuoroisuuteen. Tästä päästään siihen että kääntymiskertomus on keino "tunnustaa ilman riskiä" ja toinen sitten vastavuoroisesti "tunnustaa riskillä". Tästä ei ole manipulointi ja aivopesu kaukana.

Selvästi ylläoleva kuvastaa tiettyä vastahankaisuutta anekdoottien arvoa kohtaan. Tämä johtuu siitä että vaikka monelle ihmiselle "omakohtainen kokemus" painaa vähintään saman verran kuin empiirinen testi, niin muille ihmisille tämä omakohtainen kokemus on helposti arvottomampi kuin pieru saharassa. Itse asiassa kääntymiskertomusten ja omakohtaisten kertomusten ongelmat ovat olleet filosofien tiedossa aina.

Antiikin kreikassa niihin ei luotettu. Sillä demokratia -innovaatiostaan innostuttuaan Ateenassa tiedettiin, että diktaattorien tavat kertoa itsestään menestystarinoita liittyivät enemmän valtaan kuin ansioihin. Valikoimalla ja värittämällä kertomukset pönkittivät valtaa. Ja selkeästi minulla onkin tässä konversiokertomusperinteessäni tämä kulma. (Ja miksi ei olisi. Uskovaiset osaavat kehitellä episodeina kerrottuja tarinoita jotka eivät ole historiantutkimuksen mukaan tapahtuneet, ja sama "korkeintaan semifaktuaalinen tarinankerrontamylly koskee nykyaikaa ja sen tapahtumia.) Antiikin kreikassa tartuttiin stilukseen vain jos haluttiin kirjoittaa ylös kirjallisuutta tai historiaa. Egoilu ja brassailu olisivat vieneet karismaa ja uskottavuutta. (Perinne jonka soisi kasvavan nykyisessä anekdootteihin keskittyvän sosiaalipornon ja postmodernisti kaiken maailmankuvallisuutta ylikorostavassa maailmassa).

Kuitenkin kun lukee tätä blogia, voi huomata että käytän äärimmäisen paljon nimenomaan "ensimmäistä persoonaa". Minämuotoa esiintyy kenties jopa enemmän kuin vakavasti narsistiseen persoonallisuushäiriöön sortuneilla. (He ymmärtävät että hovin pyörittäminen vaatii erilaisen strategian.) Tämä johtuu siitä että
1: Tyylini on muuten liiankin toteava, ja väitelauseita listatessa ei ole kätevää hokea "minun mielestäni" -sanaparia. Asioita ei sanota mitenkään muuten koskaan missään.
2: Blogini on monin paikoin antiviestintää. Eli siinä missä moni valitsee sanansa jotta uskottavuus olisi maksimissa, minä pyrin ärsyttämään ihmisiä. Tämä tekee heistä, paitsi hostiileja, myös kriittisempiä. He eivät ota juttujani niin vakavasti.

Tässä noudatankin perinnettä joka on haettava muualta kuin kristillisestä konversioperinteestä.
1: Näkemykseni saadaan juuri sieltä antiikin kreikasta jossa omaelämänkerrallisuus koettiin huonoutena. ; Sieltä löytyy kuitenkin sellainen retoriikan mestari kuin Isokrates. (I kuuluu nimen alkuun.) Hän kertoi omakohtaisia tarinoita. Mutta niissä minän osuus oli demonstratiivinen. Eli oli jokin suuri pääsääntö joka tehtiin ymmärrettäväksi asettamalla itse esimerkiksi. Tämä johtaa tietysti siihen että oma persoona asetetaan tulilinjalle.
2: Jossain määrin minulla on viitteitä myös Ancius Manlius Severinus Böethiuksen asenteeseen. Hänen omaelämänkerrallinen "Filosofian lohdutus" oli lohtua hakevaa kirjallisuutta (consolation). Tässä tarinan kaari ei pääty sankaruuteen, eli siihen että entinen huono korvautuu voitolla ja paremmuudella. (Joka on kristillisen konversioperinteen standardi.) Se sen sijaan hakee aitoa nöyryyttä. Tilityksessäkin voi olla dramaattisia tuokioita, rajatiloja. Mutta niiden käsittely on erilaista.

Eräs blogini kantavia teemoja onkin, egoilun ja minämuotoisuuden lisäksi, juuri syvä huonouden ja epäonnistumisen korostaminen eksistentiaalisen elämän ytimessä. Tietyssä määrin tämä tietysti johtaa siihen että entisenä kristittynä tarinani näyttää siltä että Augustinus olisi oikeassa. Että eikristitty rypee huonoudessa ja kristitty on ylemmällä ymmärryksen portaalla.

Haidtaako tuo nyt?

Olen pitänyt melko pitkän tauon homoseksuaalisuusaiheesta. Viime päivinä olen hieman palannut siihen. Aihe on tuottanut syvää epätyytyväisyyttä. Sillä aihe on tylsä ja tympeä. Samat argumentit, puolin ja toisin, liikkuvat vuosia. Niissä ei tehdä innovointeja. Se on vähän kuin katsoisi seinän maalin halkeamista. Sitä voi tuijottaa pitkään ja mitään ei näy. Jossain vaiheessa saattaa tuntua että jotain tapahtuu, mutta ei. Ja sitten ottaa kameran, kuvaa halkeamaa vuoden ja katsoo pikakelauksella. Ja jos kelaus on riittävän nopea ja katsoo oikein tarkkaa niin voi huomata miten mitään ei tapahdu. Aiheesta keskustelu aivan kirjaimellisesti tappaa minut tylsyyteen.

Siksi minun täytyy, kuten niin monissa muissakin asioissa, täytyy viihdyttää itse itseni.

Kun katsoo sukupuolineutraalin avioliiton puolesta ja vastaan tehtyjä argumentteja, on hyvä katsoa minkä tyyppisiä tekstimassoja siinä kohtaa. Voimme esimerkiksi ottaa tästä verrokiksi "Napoleonin kompleksien" ja "Uskon puolesta" -blogin versiot. Teksteissä on yllättävä laatuero. ; Ensimmäinen on yhtä paljon perustellumpi ja vastapuolen koko argumenttiskaalaa ja sen perinteitä erittelevämpi kuin mitä se on humoristisempi. Jälkimmäinen taas näyttää yrittävän koota enemmänkin listan siitä "mitä pahinta lokaa ihmiset ovat heittäneet".

Tämä tuntuu olevan hyvin yleinen trendi. Ja siihen saattaa olla syitä. Yksi syy voi olla yllättävä. Nimittäin se, että valtaosa kaikesta keskustelusta on roskaa. Uskonnosta on sentään jäsentynyttä materiaalia ja tuttuja ja vakaita perinteitä. Näin ollen homoseksuaalien avioliittoa vastaan voi olla vaikeampi tehdä tämänlaisia koosteita. ; Argumentteja joutuu seulomaan kirjastojen sijasta keskustelupalstojen ryönästä. (Ja herratähden, mielenterveyteni on äärimmäisen lujilla kun katselen kristittyjen toilailuita sosiaalisessa mediassa. Jos minun pitäisi hankkia tietoni sieltä eikä kirjoista, olisin varmasti hermoraunio.)

Tässä kohden uskovaiset voivat ymmärtää yllättävänkin paljon. Jonathan Haidt on kuvastanut kuusi erilaista peruslähtökohtaa moraalille, (harm, fairness, liberty, loyalty, authority, purity) Ne ovat kaikissa kulttuureissa, mutta niiden tasapaino vaihtelee eri poliittisissa ryhmissä ja ideologioissa. Haidt on tutkinut asiaa ja tuloksena on se, että liberaalit pääosin antavat painoarvoa lähinnä ainoastaan kolmelle ensimmäiselle näistä, kun taas arvokonservatiivit tunnustavat näistä kaikki. Tästä seuraa se, että konservatiivit voivat tunnistaa liberaalien logiikan, kun taas liberaali helposti luo leimakirveenomaisia stereotyyppejä vastustajastaan.
1: Liberaalit tuntuvat hieman kärjistäen pitävän arvokonservatiiveja yleisesti empatiaan kyvyttöminä pahoina ihmisinä, koska heistä näyttää, että nämä eivät hyväksy sellaisia moraaliaksioomia, jotka heidän mielestään ovat itsestäänselviä, kuten yksilönvapaus. Ja samalla liberaali ei ymmärrä konservatiivin arvolausumia minkäänlaiseksi hyväksyttäväksi argumentiksi.
2: Kun konservatiivi viittaa auktoriteettiin, näkee liberaali tämän moraalittomana bashaajana, ja tämä tulkitaan huonon kautta. Konservatiivi taas ymmärtää toisen näkemyksen mutta ei hyväksy sitä. Hänestä esimerkiksi johonkin asiaan liitettyä pyhyyttä pitää erityisesti suojella.

Ero on siinä että liberaalin maailma on ikään kuin vain osa. Konservatiiveilla mallisto on laajempi. Toki Haidt ei arvota toista moraalisemmaksi kuin toista. Peruspremissien lähtökohtien lukumäärä ei ole kovin luotettava laadun mittari. Tämä on lähinnä ymmärtämistä koskeva piirre. Voidaan sanoa jopa seuraavalla tavalla ; Jos lähtökohdaksi otetaan että kaikille ihmisille moraalin tulee perustaa juuri tämän ihmisen malliin. Liberaali pyrkii kärsimyksen minimoimiselle ja reiluudelle. Kinan kohde onkin siis se, että jos auktoriteettia asetetaan arvoon reiluuden kustannuksella, on kyseessä erimielisyys jonka ratkaisu on petitio principii -rakenteella valitussa aksioomastossa itsessään. Näin ollen kumpikin kokee olevansa oikeassa ja toinen on väärässä.

Tämä tietysti ärsyttää konservatiiveja, jotka eivät halua että suvaitsevaisuus muuttuisi liberalismin synonyymiksi. Yhtä vähän liberaali haluaa että moraali olisi jokin uskonnon yksinomaisuus jonka ulkopuolella olisi vain arvotyhjiö. ; Tästä kaikesta on seurauksena se, että konservatiivien olisi pakko lopettaa sellaisista asioita puhuminen kuin "yhteinen hyvä". Konservatiivien samaa sukupuolta olevien avioliiton kritisoijien perustelut eivät tällöin pyri kaikkien hyvään vaan ne perustuvat sellaisten arvojen kunnioittamiseen kuin "perinteet" tai "pyhyys". Homoseksuaalien avioliiton kohdalla kysymys on liberaalista epäreilusta teosta suoraan toisten ihmisten hyvinvoinnin kustannuksella. Uhri vain nähdään vähempiarvoiseksi kuin se mitä sillä saadaan.

Mielipiteenvapauttani
rajoitetaan. Kutsuvat natseiksi.
Kirjoittavat ja kritisoivat.
Tuollaiset pitää hiljentää
koska muuten sananvapaus
ei toteudu kohdallani, tässä
blogissani ja ryhmissäni joissa
julkisesti tuon mielipiteitäni
esille tekstimuodossa, ja usein.

Tässä kulmassa on omituista selittää kuten Pasi Turunen että "Esimerkiksi siten, että saarnatessani perinteisen avioliiton olevan ainoa oikea Jumalan hyväksymä perhemuoto, ja sukupuolineutraalin avioliiton olevan vahingollinen niin kirkolle kuin yhteiskunnalle, se tulkitaan yhteiskunnassa ennen pitkää kiihottamiseksi kansanryhmää vastaan ja oikeuttani ilmaisunvapauteen aletaan rajoittaa uhkailemalla juridisilla toimenpiteillä tai nimittelemällä rasistiksi." Sama henkilö kun on puhumassa "arvotyhjiöstä" niin mielellään. Syynä on tietysti se, että konservatiivi kristitty määrittää moraalin Jumalan auktoriteetilla. Joka ei merkitse liberaaleille mitään. Kuitenkin vastapuolella on esimerkiksi Sam Harriksen kaltaisia ihmisiä joiden moraali sitoutuu ihmsien lajityypilliseksi käytökseksi. Joka taas on jotain joka toimii tieteessä - juuri vastaavantapaisella tarkastelulla Haidtkin sai irti niitä kulttuurista toiseen ihmisten kesken kunnioitettuja yleisiä moraaliaksioomia.

Haidtin maailma voi kuitenkin muuntua erikoiseen muotoon. Se näkyi "Paholaisen asianajajan" facebookpuolella. Siellä homoseksuaalien avioliittoa vastustava selitti, että Haidtin sinänsä todet huomiot vaikuttaisivat homoseksuaalisuuskeskustelussa. Tämä on mahdollinen tila. Mutta rehellisesti katsoen näyttää siltä, että homoseksuaalisuuskeskustelu on jonkinlainen syvä poikkeus. Argumentit ja perinteet nimenomaan osataan, ja niitä käsitellään niiden aksioomien koherenttiuden kautta nimenomaan sukupuolineutraalin avioliiton kannattajien puolella. Sen sijaan kovin syvää ymmärrystä ei ole sukupuolineutraalin avioliiton vastustajien puolella. ; Alkuun laittamani vertaileva linkkipari heijastaa tätä osaamiseroa varsin selvästi.

Olen itse käynyt läpi näitä argumentteja ja ne on luokiteltava kahteen päätyyppiin. Argumentteihin kuten perinneargumentti jossa ei ole oikeasti perustelevaa argumenttia, vaan jossa pelkästään vedotaan. Ja argumentteihin kuten luonnollisuuden ja hyödyn argumentti joka on sisäisesti ristiriitaisella tavalla sovellettu. ; Sama logiikka ei toimi yhtä tosilla premsseillä muualla. Näin ollen ei voida sanoa että jos homoseksuaalien avioliiton kannattaja sanoo että vastustajilla ei ole argumentteja, ei johdu siitä että nämä argumentoisivat jostain eri aksioomista käsin. Kun aksioomat ovat sisäisesti huonoja, ne ovat rikki itsessään. On aivan sama hyväksyykö nämä premissit vai ei. Tämä on sentään "miltei matikkaa". Kysymys ei ole siitä tuntuvatko moraaliaksioomat reiluilta.
1: Kyseessä olevat kysymykset kun ratkaistaan argumenttejen muiden premissien kautta premissi "steriilit ihmiset eivät lisäänny" on argumentti siinä missä "homoseksuaalit eivät lisäänny". Ja nämä eivät koske Haidtin arvoja. Nämä voidaan arvioida ja argumentti lakkaa olemasta herkkä valitulle maailmankuvalle.
2: Kysymys on siitä seuraako premisseistä johtopäätös.
3: Kysymys on siitä toimiiko vastaava logiikka muissa asioissa jotka ovat annettujen määritelmien piirissä, eli sovelletaanko logiikkaa reilusti ja koherentisti aina. Haidtin maailmassa kaksoisstandardi ei ole mitään mikä olisi reilua konservatiiville kuin liberaalillekaan.

Näen, että tässä taustalla on se, että kristillinen kulttuuri on muuttunut paljon. Se kuitenkin nojaa varsin vanhaan argumenttiperustaan. Augustinuksen luonnollinen etiikka on tapahtunut aikana jolloin hedelmättömyydestä ei tiedetty paljoa, ja jolloin masturbointi oli syntiä. Nykyisin kristityt eivät joko tuo näitä asioita poliittiseen keskusteluun, kun pitää priorisoida ja strategioida. Ja ennen kaikkea niitä ei pidetä niin huolestuttavina ja pahoina asioina. Augustinus on kuitenkin koherentisoinut argumentistonsa sen ajan kulttuuriin. Ja hän on tehnyt sen hyvin. Näin ollen argumenteissa on perinteen vihjaamia arvoasetelmia joita ei kannateta. Argumenttia ei hylätä siksi että se ei enää ole koherentti, vaan sitä käytetään vain domeenispesifisti eikä katsota laajasti ja moniaksioomaisesti ympäristöä. Tätä kautta katoaa iso kasa ymmärrystä. Tämä tarkoittaa sitä että laaja siveellisyyeettinen argumentisto on kerännyt "kiinalaisia kuiskauksia" ja latistunut pelkäksi homokysymykseksi, ja sitä ei sovelleta muissa asioissa. Eikä siksi kohdata niissä olevia ristiriitoja.

Latteuden voi kenties huomata tasa-arvoargumentista

Esimerkiksi voidaan ottaa jo aiemmin linkkaamani Pasi Turusen "Uskon puolella". Hän toki aloittaa reteästi "Erityisestiä sanojen ”tasa-arvo” ja ”avioliitto” lausuminen samassa lauseessa peräkkäin tuntuu muodostavan monille kuin ”loitsun”, jonka ajatellaan tekevän selvää kaikista vastaväitteistä ja syvällisemmän tarkastelun tarpeettomaksi. Käsitteiden ”avioliitto” ja ”tasa-arvo” merkitys on kuitenkin monilta hämärtynyt. Tunteisiin vetoavat lauseen mittaiset ”one-linerit” ohittavat siksi usein huolellisen ajattelun ja argumentoinnin."  Tämä pitää varmasti paikkaansa jos asioita katsotaan internetin foorumeilla. (Ja miksi emme katsoisi?) Mutta tämänlaiseen tasoon jättäminen olisi latteaa.

Itse voisin korostaa sitä että jos joku kysyy että kannatatko tasa-arvoa, niin kysyy että mitä tämä tasa-arvo tarkoittaa. Tässä on hyvä mennä kysyjän ehdoilla. Jos toinen sanoo, että tasa-arvo tarkoittaa tätä, voi sanoa että tuon määritelmän mukaan ei kannata tasa-arvoa. Ja että tuo tasa-arvon määritelmä on huono (vaikka koska se tuottaa omituisia sivutuotteita jossain muualla ja näitä vain kohdellaan kaksoisstandardilla koska argumentti on rakennettu vain yhtä tiettyä agendaa varten).

Mutta Pasi Turusen viittaa tässä kuitenkin tiettyyn argumenttiperinteeseen. Ja se on hyvin erikoinen. Se tuntuu olevan tällä hetkellä muotia. "Avioliiton kannalta sukupuolella on merkitystä. Tasa-arvo toteutuu täysin silloin kun kaikilla miehillä ja naisilla on yhtäläinen oikeus mennä, avioliiton luonteen huomioon ottaen, keskenään naimisiin. Olisi moraalisesti väärin rajoittaa tätä oikeutta sellaisten seikkojen perusteella, jotka ovat avioliiton kannalta täysin epäolennaisia (kuten ihonväri). Mutta sukupuoli on olennainen tekijä. Se että osapuolet ovat vastakkaista sukupuolta on aina ollut avioliiton olennainen perusta. Ei pelkästään rakkaus." Tarkkaavainen toki huomaa tässä Haidtin korostamia konservativismiin liittyviä sävyjä. Mutta se, mitä se pohjimmiltaan tekee on erikoinen.

Tasa-arvo toteutuu kun naiset
ja miehet menevät keskenään
naimisiin yhteisin ehdoin.
Olisi moraalisesti väärin rajoittaa
tätä oikeutta epäoleellisten seikkojen
vuoksi (hiusten väri, asuuko Berliinissä)
Mutta arjalaisuus on olennainen tekijä.
Se, että kansakunta ja rotu jatkuu
on aina ollut tärkeä osa perhettä.
Ei yksin rakkaus.

Kun liberaali puhuu tasa-arvosta, konservatiivin pitäisi ymmärtää mitä hän tarkoittaa. Turunen kuitenkin kohtelee tätä kuin se olisi jokin tuntematon epämääräinen eimääritelty mysteeri. Sen sijaan hän tuo tasa-arvolle oman määritelmänsä jota hän pitää sen ainoana määritelmänä. Ja kun asiaa katsoo tarkasti, hän antaa kriteeriattribuutiksi jonkin joka noin yleisesti ottaen on välttämätön mutta ei riittävä ehto. Nimittäin se, että sama laki koskee kaikkia.

Turusen määrittämä laki on ollut tyypillistä kaikissa segregaatioissa. On oireellista huomata, että tämä tasa-arvoargumentti rakentuukin sen varaan, että jo aiemmin esimerkeiksi antamani selvästi rakenteeltaan virheelliset argumentit on ensin hyväksytty tosiksi. Kun niissä on vika, koko kokonaisuus kaatuu nurin kuin korttitalo.

Kun asia analysoidaan prosessina, voimme huomata että ensin tasa-arvo pitää määritellä jotta siitä saadaan tietty lopputulos. Tulokseksi annetaan yleisestä määritelmästä syvästi poikkeava tasa-arvon malli jossa on sisällä privilegiorakenne. Sen jälkeen todistetaan, että tämän määritelmän mukaan perinteinen avioliittomalli on tasa-arvoinen. Tämä on määrittelyä tavalla jossa mitä tahansa voi kutsua miksi tahansa ; Jos vaikka ihmisoikeudet määritellään sopivasti, homojen ihmisoikeuksia ei loukata. Kun avioliitto määritellään sopivasti, kaikki perustelun velvollisuus muusta määritelmästä siirtyy vastapuolelle. Pasi Turunen valittaa kuitenkin että vastapuoli kikkailee määritelmillä. Hänhän jyrähtää muualla "Millä perusteella se on vain termi? Voinko käyttää tuota termiä vaikka suhteestani työnantajaan? Tai voisinko käyttää "termiä" kuvaamaan kuntosalijäsenyyttä? Voinko kutsua suhdetta heinäseipään kanssa "avioliitoksi"? Heinäseivästähän se ei vahingoita mitenkään." Tämä vihjaa siihen että Pasi Turunen tunnistaa sen, että määritelmien sisältö ei ole yksilön määrittelyssä. (Sen lisäksi hän ei näytä osaavan kontekstoivan sitä mitä tarkoittaa jos joku sanoo hänelle, että avioliitto on vain termi. Tämä on selvä isku ns. sanakirja-argumenttia kohtaan. Avioliittoa kun pidetään monista oikeutettuna siten että asia tankataan, ei edes Raamatusta, vaan nykysuomen sanakirjasta. Aivan kuin lainsäädäntö, joka tässä on puheenaiheena, ei olisi vaikuttanut näiden sanakirjojen nykysisältöön. Sanakirjamäärittelyssä avioliitto "on nimenomaan vain käsite".) Ei ole analyyttistä että määritetään tasa-arvo omin omituisin ehdoin. Käsitteillä on denotaatiot ja konnotaatiot.
1: Hän tosin unohtaa myös sen että molempien halukkuutta vaaditaan yhä sekä homojen, heteroiden ja vastaavienkin parisuhteissa. Tämä epäanalogia murtaa hänen perustelunsa aika heikoksi. Tai sitten hän juttelee heinäseipäille ja saa näiltä vastaukseksi "Tahdon". No, tämä voisi selittää toisaalta ne juttelut Taivaan Isälle.
2: Toisaalta Turunen muuallakin tekee erikoisia vertaamisia ; Niissä on vahva reifikaation henki, abstraktit ja konkreettiset asiat sekoittuvat niissä toisikseen. Turusen analogioissa esimerkiksi esitetään käytännön tason este varsin abstraktiin, mahdollisesti kuviteltuun, esteeseen. Hän selittää että ei ole epätasa-arvoista jos miehille ei tehdä kohdunpoistoa koska miehillä ei ole kohtua. Kenties totta, mutta nähdäkseni jos homoseksuaalien avioliittolainmuutos menee läpi, ja sen mukaan toimitaan niin mikään luonnonlaki ei estä ruksia piirtymästä paperiin, hääjuhlien pitämistä tai mitään muutakaan vastaavaa. ; Tärkeämpi näkökulma onkin palata määrittelystä kunnolliseen tosiasiatasoon. Sillä pelkkä määritelmä voi olla analyyttinen, mutta se on silti saivartelua ; Presuppositionistiset keinot, joissa ensin valitaan johtopäätös ja sitten valitaan premissit tukemaan tätä on helppoa ja tällä voidaan saivarrella ja manipuloida mitä vain. Siksi on syytä katsoa mitä lain muutos tuo käytännössä. Turusen virhe onkin se, että hän sekoittaa sekoittaa kohdunpoistoesimerkissään määritelmällisyys ja käytännön niin, että avioliiton perinteinen määritelmä kuulostaa itsessään käytännön syyltä, mitä se ei tietenkään ole. Homomiehet eivät vaadi lupaa tulla raskaaksi! Vertaus on kaiken kaikkiaan niin huono, että ihmettelen miten sen laatija on valmistunut. Peruskoulusta.Itse asiassa Turusen sokeus on ällistyttävää. Tasa-arvolle on olemassa hyvä ja käytännöllinen määritelmä, ja "uuden lain ajajat" nojaavat juurikin noihin käytännöllisyyksiin puhuessaan tasa-arvosta, eivätkä suinkaan mielikuviin. Heillä on nimittäin se aivan suoraan esillä. Termillä tasa-arvo yritetään yhtenäistää saman tiiviin käsitteen alle ne käytännön tason epäkohdat, jotka uusi laki korjaisi. ; Turunen on kuitenkin kenties Haidtilaisessa sokeudessa tässä kohden. Hän on niin kapeakatseinen, että ei ymmärrä vastapuolen argumentteja ja lähtökohtia ja kutsuu niitä siksi haihatteluksi. ; Hänen harjoittamansa ennen uhkea perinne on domeenispesifioitunut yhden asian liikkeeksi, jossa näkökulma on kaventunut ja kaventunut sen sijaan että tulisi rikkaammaksi. Tämän voisi vielä ymmärtää, jos ne argumentit olisivat jotain muuta kuin rakenteellisesti huonoja.

Turusen teksti näyttää listalta jossa opetellaan huonojen analogioiden, eivalidien päättelyketjujen, kaksoisstandardien, ja muiden vastaavien huonon perustelun rakenteiden demonstrointiin. Tämä herättää mietteitä siitä ovatko ne listassa mainitut heitot jotain jotka on oikeasti otettu esille juuri siksi että ne olisivat mahdollisimman huonoja. Kunnioitettavassa filosofisessa ja älyllisessä hengessä yritetään etsiä parhaat argumentit ja esitellä ne perinteisiin ja vasta-argumentteihinsa sidottuina.

Huonojen esittely on vain osa jotain herjauskampanjaa. Jotain sellaista jossa Haidtin huomiot konservatiiveista latistetaan "liberaalien ominaisuuksiksi". Ja tämän jälkeen ei tarvitse argumentoida asiasta, kun voidaan selittää että argumentit ovat olemassa ja että liberaalit eivät ymmärrä sitä koska ovat liberaaleja. Tämä on ad hominemia, puhutaan keskustelijoista argumenttien sijaan. (Oikein on haukkua argumentit ja sen jälkeen kutsua niiden kyhääjää idiootiksi. Väärin on haukkua vastapuolta idiootiksi ja määritellä heidän argumenttinsa huonoiksi siksi että niiden laatija on sellainen. Näin on väärin tehdä jopa silloin kun kirjoittaja on todella idiootti.) ; Haidtin huomio on tilastollinen ja sen yleistäminen on yhtä väärin kuin selittäisi että ateistien täytyy olla oikeassa siksi että heillä on tutkitusti keskimäärin suurempi älykkyysosamäärä. Silti suuri osa kristityistä on fiksumpia kuin ateistit, sillä keskiarvossa on aina variaatiota ; Kysymys on siitä kummalla puolella fiksuja tai ääliöitä on enemmän, ei siitä että tämä olisi koko liikkeen jokin irrottamaton ominaisuus.

---

Kirjoittajaa Haidtaa lisäksi se, että hän on konservatiivi. On toki selvää että liberaalit pitävät homoseksuaalien avioliittoa oman liikkeensä tunnusmerkkinä, ja suvaitsevaisuusasiassa jonain joka erottaa heidät suvaitsemattomista konservatiiveista. Ja on selvää että kolmannen aallon feministit ovat ottaneet homoseksuaalisuuskysymyksen erityisen rakkaaksi omaksi agendakseen. Aiheessa on kuitenkin kirjoa ja homoseksuaalien avioliiton puolustamista ei voi johtaa siihen että olisi liberaali, kolmannen aallon feministi tai vastaavaa. Yhteys ei ole "kahteen suuntaan". Ja se on kategoriavirheenä sama kuin selittäisi että kun koira on eläin, ja tuo naukuva karvakasa on myös eläin, on Missemme pakko olla senkin koira. Konservatiivina olen Haidtin maailmassa tietyllä puolella karttaa. Kysymys ei ole pelkästään puolesta. Mutta tästä valittaminen ei oikein sovi tähän blogaukseen tämän tarkemmin.

Multifunktionaalisuus, luonnollinen etiikka ja homoseksuaalisuuden oikeuttaminen

Joku kenties muistaa erään blogissani melko paljon luetuksi tulleen tekstin joka käsitteli sukupuolielinten käyttöä. Sen lähtökohta oli hyvin vanhoillinen, eli jo keskiajan teologiasta tuttu ajattelu luonnollisuudesta. Se otti myös aineksia Intelligent Designistä tutuista moderneimmista piirteistä joissa tarkastellaan funktioita ikään kuin Jumalan Suunnittelijan insinöörinäytteenä. Ja penis olisi jonkinlainen hilavitkutin, mahdollisesti hydrauliikka-alan insinöörin tekemä. Se myös minun argumentissani päätyi siihen että homoseksuaalisuus voisi olla hyväksyttävää, peräti luonnollista.

Olen aina silloin tällöin leikitellyt tämän ajatuksen ympärillä. Mielestäni rakentavinta on ollut korostaa sitä että funktiot ovat yleensä dispositioita. Eli jotain joka on potentiaali ja mahdollisuus, mutta jota ei usein aina toteuteta koko ajan. Mielestäni tämä on seksuaalisuuden kohdalla erityisen osuvaa, koska seksi ei ole kuin hengittäminen. ; Hengittämistä tapahtuu "käytännössä koko ajan" ja sitä ei ajatella juuri ikinä. Seksiä taas ajatellaan "käytännössä koko ajan" ja sitä ei kuitenkaan harrasteta juuri ikinä.
1: Tämä on tärkeää koska homoseksuaalien avioliittoon käytetty hedelmällisyysargumentti on siitä mielenkiintoinen että sitä ei sovelleta steriileihin aikuisiin. ; Itse olen joskus ihmetellyt miksi joku oikein tiukasti homovastainen ei vain ottaisi tätä huomiota vastaan ja toteaisi ykskantaan, että steriilien ja lisääntymisiän ylittäneiden ihmisten avioliitot pitäisikin mitätöidä. Logiikka tarjoaa tämän mahdollisuuden, mutta sitä ei sovelleta eikä juuri kukaan halua tätä. Kenties siksi, että se koetaan vääräksi. Kenties siksi, että tämän väittäminen marginalisoisi homoseksuaalisuuden vastustamisen hyvin pienen klikin asiaksi, kun taas homokeskustelun päätavoitteet ovat demokraattis-poliittisia joissa haetaan mahdollisimman suurta suosiota. Tai kenties nämä iskevät kättä tässä asiassa.
2: Tämä on tärkeää myös siltä kannalta, että funktioden käyttämättä jättäminen koskee myös selibaattia. Joka taas nähdään uskonnollisessa kontekstissa hyväksyttävänä vaikka siinä jää täsmälleen yhtä monta lasta syntymättä. Homojen kohdalla kuullaan toistuvasti siitä miten yhteiskunta tarvitsee lapsia jatkuakseen, mutta selibaatin elämäntapanaan valinneiden tai aseksuaalien kohdalla tätä huomautusta ei tule ; Molemmat ovat kuitenkin tilastollisesti melko pieni määrä koko väestöstä.
3: Toisaalta hyvin harva enää nykyään tuomitsee masturbointia. Toki kristityissä piireissä voi tämänlaista vastahankaisuutta olla, mutta nämä näkökohdat korostavat eroa muuhun yhteiskuntaan ja niiden ottaminen mukaan olisi poliitisesti tyhmähkö veto.

Dispositionäkökulma on jotain joka itse asiassa koskettaa myös itseäni, aivan heteroseksuaalisessa suhteessa. Meidän kohdalla on nimittäin tehty se, mikä huolestuttaa monia. Nykyisin lasten hankintaa lykätään tai jopa jätetään tietoisesti kokonaan väliin. Ehkäisy on tähän hyvin helppo, edullinen ja kätevä keino. Augustinolaisessa mielessä päädytään katoliseen linjaan jossa ehkäisy on synti. Voidaan kuitenkin ajatella että ehkäisyssä käytetään Jumalan lahjaksi antamia ominaisuuksia. Jumala on antanut seksiin myös nauttimisen lahjan. Lisääntyminen jätetään dispositionaalisesti väliin. Tämä on samanlaista funktion käyttämättä jättämistä kuin selibaatinkin kohdalla. Teko on siis perustaltaan passiivinen, eikä aktiivinen. Homoseksuaalisuudessakin käytetään joitain sukupuolielinten funktioita ja toisia jätetään käyttämättä.

Prima facial

Ylläoleva kepeähkö pohjustus voi olla tarpeen kun mietitään klassista ajatusta seksuaalisuudesta ja luonnollisuudesta. Koska maailma oli Jumalan luoma, oli niissä tieto siitä mikä oli funktion tarkoitus. (Mikä etäännyttää tämän ID -ajattelusta. Tosin moni ID:läinen ei tässä kohden välitä vaan ihan suoraa viittaavat tietävänsä mitä Suunnittelija on halunnut funktiolla. Tämä on jännittävää koska ID -teoreetikot aina toistaa että tämä ei ole mahdollista.) Tämä tekee siitä funktiosta normatiivisen.

Jos siis rakenteen X tehtävä oli tehdä Y:tä, niin se, että yrittää estää X tekemästä Ytä tai saa X tekemään Z:aa on prima facie väärin. Tämä on sitten muotoiltu homoseksuaalien avioliittoa vastaan juuri korostamalla lisääntymisen funktiota. Modernimmissa versioissa tätä on toki muotoiltu siten että on korostettu abstraktisti "hyvää" ja "ihmiselle luontaista" ja "ihmisen parhaaksi". Joka homoseksuaalisuuskeskustelussa on synnyttänyt alagenrejä joissa moralisoidaan ja nimitellään erimielisiä perversseiksi, joka selittää homo religiosus -ihmiskuvan ja siihen sidottujen seksuaalisuutta koskevien dogmistojen kautta erimieliset vammaisdiskurssiin ja sen jossa homoseksuaalisuus olisi peräti yhteiskunnalle tuhoisaa.

Sivistyssanoin naamioidussa versiossa tämä asenne toki muotoillaan siten,e ttä avioliitto yhdistää partnerit useilla eri tasoilla jotka kaikki vahvistavat toisiaan. On sosiaalinen taso joka vaatii eksklusiivista ja pysyvää rakkautta, on fyysinen taso jossa mies ja vaimo "tulevat yhdessä" lihaksi, ja on taso jossa perhe kasvaa ja on taso jossa liitto ei ole parisuhde, vaan suhde yhteisön edessä - ja jopa Jumalan kanssa.

Tässä korostuu usein "kaikki tai ei mitään" -henki. Tämä on hieman erikoista jos ajattelemme että jokainen näistä tasoista olisikin jonkinlainen Jumalan ohjelmoima funktio. Funktiot ovat dispositionaalisia. Ja elämässä hyvin harvoin törmää siihen että täydellinen kohtaisi todellisuuden. Käytännössä jokainen parisuhde on vajaa, vajain syin toteutettu. Seksikään ei aina toimi. Siksi olisikin hyvin erikoista kieltää muut kuin täydelliset suhteet.

Voimme varsin hyvin uskoa että homoseksuaalit kykenevät sosiaaliseen suhteeseen. Ja tiedetysti homomiehillä ja lesbonasilla on fysikaalinenkin puoli. (Ja jos joku pitää tätä perverssinä, on hyvä muistaa mitä kaikkea monien kekseliäiden heteroseksuaalien taloissa tapahtuu. Miettiä tuleeko heidän liittonsa kieltää tämän vuoksi vai ei.) Ja jos heitä verrataan "tarkoituksella ilman perheenlisäystä" oleviin, kuten vaikka meidän perheeseemme, voimme varsin helposti päätyä siihen että tosiasiassa jos homoseksuaalien suhde ei täyty riittävän monella tasolla, niin sitten valitettavasti meidän ja monien muidenkin heteroseksuaalisessa parisuhteessa olevien avioonmeno pitäisi kieltää ja jo legalisoidut avioliitot kenties purkaa.

Itse asissa tämä nostaa esille sen, että homoseksuaalien avioliittoa vastustetaan mutta sen argumentistoa ei sovelleta muualle kuin juuri tähän tiettyyn asiaan. Tämänlaatuinen domeenispesifisyys korostaa joko sitä että homoseksuaalien avioliiton vastustaminen on
1: Argumentistoltaan sisäisesti epäkoherenttia ja epä-älyllistä : Kaikille seksuaalisuuksille ei anneta samoja ehtoja vaan aivan selvästi halutaan lähinnä päättää miksi tämä homoseksuaalisuuskysymys on tietty ja sitten raavitaan presuppositionistisesti eteen mitä tahansa, riippumatta siitä miten se toimii muualla. Ja koska asia on itse asiassa hyvin moraaliton, se ei löydä kuin tälläisiä puutteellisia ja ristiriitaisia argumentistoja.
2: Tosiasiassa ajetaan yhä vanhaa Augustinoksen ajan näkemystä jossa lisääntyminen on ainut funktio, nauttiminen syntiä ja masturbointi itsesaastutusta. Jos haluaa tämänlaiselle kulmalle suosiota poliittisessa ilmapiirissä ja yhteiskunnan yleisessä arvomaailmassa niin toivotan onnea vaan. Lopputulos tiedetään jo nyt jos tilanne on tämä.

Sillä kumpi kohdista on se oleellinen ei ole oikeastaan minulle kovin kiinnostavaa. Homoseksuaalien avioliiton vastustajat ampuvat itseään jaloille - vai pitäisikö sanoa kasvoille - tässä asiassa.

Avioliiton ydinmehu ; Tyttö ja helmikaulanauha?

Me voimme kuvitella että meillä on seuraava argumentti:
P1: Avioliitto on "perustavasti hyvä". Se on monitasoinen naisen ja miehen välinen suhde johon kuuluu myös lisääntyminen.
P2: Samaa sukupuolta olevien seksissä ei voida lisääntyä.
J: Näin ollen homoseksuaalien avioliitto ei ole "perustavasti hyvä".

Tämä ei ole tietysti sama kuin väittäisi että samaa sukupuolta olevien avioliitto ei voisi olla sosiaalisesti hyväksytty tai jopa laillinen. Nämä vaatisivat lisäpremissejä. Kuten seuraavia konjugaatioita:

K1: Avioliitto kuuluu vain "perustavasti hyville".
KJ: Homoseksuaalien ei kuulu mennä avioliittoon.

Ilman konjunktioita argumenttia voisi pitää "suvaitsevana versiona" jossa korosteaan sitä että ei ole mitään homoja vastaan, vaan että perhe on täydellisimmillään tietyssä versiossa. Tässä hengessä voisi jopa sanoa että minun ja puolisoni parisuhde on "hyvä mutta ei täydellinen", eli sekään ei olisi "perustavasti hyvä" liitto.

Silti moni kokee että tämä olisi jotenkin epäreilu steriileille pariskunnille. Toki tässä voidaan korostaa sitä että nämä perheet kärsivät lapsettomuudesta, joten selvästi heillä on jonkinlainen kaipuu "perustavasti hyvään" perheeseen. Mutta monet "tietoisesti lapsettomat" sitten voivat loukkaantua kun heidän perhettään pilkataan. Jostain syystä lapsettomuus on arka asia ja moni "perustavasti hyvää" perhemallia edustava ajattelee että tuomitsemisen sijaan olisi hyvä olla lohduttava.

He joutuvat siis kohtaamaan jotain seuraavankaltaista:
P1: Jos avioliitto on "perustavasti hyvä", monitasoinen naisen ja miehen välinen suhde johon kuuluu myös lisääntyminen.
P2: Steriilien perheissä ei synny lapsia
J: Näin steriilien avioliitto ei ole "perustavasti hyvä"
K1: Avioliitto on vain "perustavasti hyville".
KJ: Avioliitto ei siis kuulu steriileille.
O1: Mutta kuitenkin steriilien avioliittoa pidetään arvokkaana, syvänä ja tärkeänä asiana, jolle avioliitto kuuluu.

Josta huomataan sisäinen ristiriita joka vaatii joidenkin premissejen poistamista. Vahviten uhan alla ei tietysti ole se, että steriilien perheissä ei synny lapsia ; Hedelmättömyys on kuitenkin lääketieteellinen tosiasia. Heikoilla on sen sijaan K1 ja P1. Siis joko avioliitto sopii muillekin eikä homoseksuaalienkaan avioliittoa voida näin torpata. Tai sitten "perustavasti hyvään" ei kuulukaan lisääntyminen. Kummassakin tapauksessa homoseksuaalisuus "painaa väkisin takaportista sisään".

Mikä on hupaisaa on se, että tässä argumentaatiossa steriilien avioliittoa ei olla kyseenalaistamassa homoseksuaalien avioliiton vastustajien puolella. Sen sijaan he ovat aivan oikeasti iskeneet hampaitaan siihen että steriiliys ei ole yksinkertainen asia. Ja että Jumalan ihme voi tehdä hedelmälliseksi vuosien turhan yrittämisen jälkeen. Kristitylle tämä on siis koettelemus joka pitää ottaa haasteena ja ateistille tämä on kehotus kääntyä uudelleensyntyneeksi kristityksi jolloin Herra ihmeenomaisesti paikkaa kivekset, ja kohtu lakkaa olemasta kuin rutikuiva aavikko. Tähän ei voi sanoa juuri mitään, paitsi se että keinot ja saivartelut ovat monet kun ihmisen maailmankuva on uhattuna. Assimilaation voima on ällistyttävä.

Akateemisista ihmisistä tähän löytyy astetta hienostuneempia versioita; Esimerkiksi Corvino on käyttänyt vertausta jossa on Einstein ja Bohr. He olivat keskustelleet fysiikan teoreettisista ongelmista jolloin heillä oli intellektuelli perustavanlaatuinen hyve, totuus. Älyllinen suhde oli aito ja kulki kohti syvää tyydytystä. Ja tämä päti vaikka lopullista tietoa ei voisikaan saada. Ja kenties he olivat jotenkin rajallisia. Ja näin steriilit parit jotka yrittävät saada lasta voivat olla luonnollisen hyvän seksuaalisuuden alla vaikka lasta ei tulisikaan. Tämänlainen on kenties tarpeen kun mietitään sitä, että lasta yritetään joskus kauankin. On siis paljon seksiä jossa ei ole seurauksena lisääntymistä, mutta tämän eteen on tehty kaikki.

Tämä on tietysti siitä miellyttävä argumentti, että sen piilossaolevissa implikaatioissa seksi loppuu vasta kun mies saa orgasmin, joka ei luonnollisestikaan voi tapahtua minnekään muualle kuin yhteen reikään. Rajoittuneisuudestaan huolimatta se tarkoittaa sitä, että seksiä pitää, poikkeuksetta, jatkaa siemensyöksyyn asti, joka on tietysti hyvin miellyttävää ja miehelle mieluista. Naiselle orgasmi ei tietysti - tai siis tässä kontekstissa "luonnollisesti" - ole yhtä tärkeä tai oleellinen. Kuitenkin samalla tämä argumentti on hyvin ... epätyydyttävä, koska
1: Sen ongelmana on se, että se kaatuu välittömästi jos pari tietää olevansa steriili. Jos naisen kohdusta esimerkiksi löytyy syöpä ja tämä joudutaan leikkaamaan pois. (Ja tunnetusti Jumalan ihmeet ovat monenlaiset, mutta hänellä on jotain erittäin pahasti hampaankolossa amputoituja vastaan.) Miesten kohdalla vastaan tulee erektiohäiriö, joka tietysti estää laukeamisen. Toki he eivät enää harrasta seksiä muutenkaan, mutta tämä on irrelevanttia ; Argumentissa ei ole eroteltu sitä saavatko homoseksuaalit mennä naimisiin jos lupaavat elää selibaatissa. Kuitenkin jos sinulla on erektiohäiriö, saat nykyään mennä naimisiin jos olet heteroseksuaali.
2: Toisaalta argumentin heikkoutena on myös se, että Corvino ylistää Einsteiniä ja Bohria, kahta miestä joiden luonnollisen ilmiselvästi hyvä ja monitasoinen suhde ei johtanut lisääntymiseen. Kenties homoseksuaalisuuskin voisi olla "perustavasti hyvä" jollain muulla tavalla? Ei selvästi ole yhtä ihanteellisuuden kaavaa, joten miksi ylipäätään pakottaa keskustelua sellaiseen.

Vedätkö velvollisuudesta ; kuivilta aviollisesti kelpaamattomaksi:

On erikoista, että seksuaalisuudesta puhuttaessa lisääntyminen on nostettu vahvasti esiin. Tässä saattaa olla takana toisenlainenkin historiallinen jäänne. Nimittäin vanhoillinen ajatus siitä voiko avioliitossa raiskata. Lisääntymistä korostavassa näkemyksessä kun helposti ohitetaan se, onko seksi ollut molempien osapuolien haluamaa.

Toki modernit versiot, kuten Corvinon argumentisto, korostavat asennetta. Ja tässäkohden se vihjaa suoraan että tämä vanha asenne ei ole oikein. Mutta se tuo itse asiassa esiin aivan uuden, joskin hyvin vähän käytetyn, argumentin. Nimittäin siihen, pitäisikö avioliitto kieltää niiltä ihmisiltä joiden mielestä avioseksi on naisen velvollisuus jossain määrin, ja että seksiä tulisi antaa puolison vuoksi vaikka ei yhtään huvittaisi. ; Heidän voidaan nähdä rikkovan avioliiton monitasoisessa ihanuudessa sosiaalista tasoa. Se on siis aivan yhtä luonnotonta ja perverssiä kuin homouskin. (Ja kyllähän tämäkin olisi tasa-arvoinen siinä mielessä että sama laki koskisi kaikkia. Saisi sitä mennä naimisiin heti kun ei olisi tuota mieltä. Mielipidettä voi vaihtaa ja eheytyä, jopa helpommin kuin homoseksuaalit Aslanissa.)

Loppukäteenyhteenveto:

Jos seksuaalisuutta pidetään monitasoisena, monipuolisena ja monifunktioisena, on pakko korostaa ajallisuutta. Usein ajatellaan että rakkaus on ikuista. Mutta sama ei koske erektioita. Funktioille on monesti luonnollista se, että niitä ei käytetä pitkään aikaan. Pora jolla porataan reikä seinään kerran vuodessa on pora joka hoitaa hommansa vaikka pölyttyisi lopun aikaa varaston hyllyllä. Samoin kaikkia toimintoja ei tarvitse käyttää koskaan. Pora on hyvä pora vaikka sen lisäosavempeleiden funktioista käytettäisiin hyväksi vain osaa.

Tätä korostaa se, että jos tästä luovutaan ja asiaa lähestytään eidispositionaaliselta kannalta, päädytään monenlaisiin omituisiin umpisolmuihin ja kaksoisstandardeihin. Argumentit eivät näytä koskevan kaikkea aihetta koskevaa vaan osuvan vain toisiin. Lisäksi se tuntuu ylikorostavan täydellisyydentavoittelua tavalla ja tasolla joka on arkielämälle ja sänkykamarille vierasta. Ja jopa sellaisella tasolla että sitä voitaisiin pitää kohtuuttomana.

Lisäksi huomiota herättää se, miten diskurssi tuntuu fiksoituneen. Lapsen saaminen ylikorostuu vähintään yhtä pahaksi ylilyöntistandardiksi kuin vähäpukeisuus "yliseksualisoidussa" kulttuurissa(mme). Kenties tämä yliseksualisoituminen näkyy siinäkin että perhe määritetään vain seksin seurauksen kautta.

Ja itse asiassa jopa romantikon voisi olla vaikeaa hyväksyä tätä seksifiksoituneen perhemallin täydellisyydentavoittelua. Sillä se on kuitenkin sellaista joka on hyvin altis onnettomuuksille, sattumalle ja muulle. Ikuinen, vakaa ja luotettava rakkaus ei voi toteutua sellaisessa tilassa jossa erektiohäiriön tai sukuelinten silpoutumisen tai kohtusyövän vuoksi suhteen ikuinen ja syvä arvo jotenkin mitätöityisi. Hyvin haurasta on se rakkaus, joka ei kestä ajatusta siitä että kieroutunut haltiatar ottaisi avioparin, ei muuttaisi muita attribuutteja paitsi toisen sukupuolielimet. Jos tässä sanoo "hyi" ja menisi pois, tiedämme miten syvällistä, kestävää, vakaata ja luotettavaa suhde voi olla, jos kaikki roikkuu yhdessä pienehkössä  lihanpalassa. Tämänlaatuisessa suhteessa imeytyminen on pientä, eikä pureksittavaa jää niille jotka kaipaavat suurempaa ja syvempää liikehdintää suhteeseen.

Tuntuu että tämänlainen näkemys on niin ilmiselvästi väärä että sen on pakko olla jotenkin oleellisesti luonnotonta ja perustavaa luonnollista hyvää vastaan. Kansanäänestys ollee samaa mieltä, ja lajityypilliseksi asenteeksi väitetty seksuaalisuusmalli tuntuukin marginalisoituvan pienen klikin sisäiseksi pöhinäksi. Siellä ne pervoilee, keskenään, luonnottomat. Ovat niin pervoja, että löytänevät tästäkin tekstistä ties miten monta kaksimielisyyttä vaikka tämä on täysin siveä juttu!

Asia vs. se mitä se edustaa

"Huomasin juuri, että Valion tölkeissä lukee "GMO-vapaa valinta - maidon tuotantoketjussa ei käytetä muuntogeenisiä rehukasveja" No, siihen loppui Valion maidon kulutus." Näin mainitsi facebooktuttuni päivityksessään. Ajatus voi tuntua erikoiselta, koska vaikka ihminen suhtautuisi geenimanipulointiin myönteisesti, hän harvemmin kuitenkaan "vihaa luonnollista ruokaa". Tässäkään tapauksessa syynä ei ollut tämä. Syynä on se mitä tämänlainen lausunto edustaa. "Se, että ne ratsastaa sillä. Se, että Anti-GMO-liike on enemmän uskonto kun ympäristöstatementti. Se, että lehmät sais varmasti ravitsevampaa rehua halvemmalla ja me saatais maitoa paremmalla kustannussuhteella, jos Valiolla ei oltais idiootteja GMO:n suhteen. Luulo tietenki, mutta se punanen lanka tässä on, että GMO-rehussa ei oo mitään pahaa ja on uskomattoman surullista, että Valio näkee tarpeelliseksi mainostaa sitä tölkissään." Kysymyksessä ei siis ole eiGM:än vihaaminen, vaan se, että ei pidetä siitä mitä eiGM edustaa ja mitä asioita sen nimissä vedetään ja harjoitetaan.

Tämänkaltainen asenne on hyvä muistaa kun suhtaudutaan vaikkapa C.S.Lewisiin jonka mielestä ateisteja ei ole, vaan että se mitä ateismiksi kutsutaan onkin pohjimmiltaan Jumalan vihaamista. Ajatus on uskovaisten päässä vahva, mutta siihen on hyvin vaikeaa nähdä puolustajia ateistejen maailmassa. Tässä ei voi kuin ihmetellä Augustinuksen tapaan sitä, että jos minä sanon että "minulla on sisäinen vaikutelma X" että miten joku toinen ihminen voisi kumota tämän. Jotenkin ateistejen viha kuitenkin osataan kristittyjen puolella heitä itseään paremmin. Heillä on kenties vaikutelma siitä että ateistit valehtelevat, mutta tämä ei iske ateistejen sisäiseen maailmaan vaan lähinnä kuvaa ja heijastelee kristittyjen omaa asennevammaista ilmapiiriä, jota he valitettavan usein levittävät yllättävänkin suurella innolla esimerkiksi kulttuuriin ja yhteiskuntaan ja ympäristöön.

Uskoisin, että tässä onkin taustalla se, että valtaosa uskontokriitikoista ei vihaa Jumalaa, vaan sitä mitä se edustaa. Tällöin argumentteja kumotaan siksi että nähdään että argumenteilla on liikaa vaikutusvaltaa ja näkyvyyttä maailmassa. Kun uskova ensin tulee selittämään että uskonnollisuus on ihmislajin, homo religiosus -ihmisen, perimmäisin teema ja että jokaisella olisi velvollisuus ottaa sen teemoihin jonkinlainen kanta, he kuitenkin pahastuvat jos tähän vastaa jotain sen tapaista, kuin että Jumala sopii ihmiseen samalla tavalla kuin peukalo sopii silmäkuoppaan. Sitten vaaditaan pahastuneesti argumentteja ja kun ne antaa, niin niiden antamista pidetään röyhkeytenä ja epäkohteliaisuutena. ("Jumalaa ei ole" loukkaa hyvin monia uskovaisia, mutta "Jumala on" ei jostain syystä saa loukata ateisteja.)

Minä en jaksa mennä edes tähän. Jumalasta en mitään tiedä. Instituutiot ovat kuten muutkin ihmisjärjestöt, niissä on aina jotain epäilyttävää, ja ne ovat parhaimmillaan byrokraattisia ja tylsiä ja pahimmillaan kuppaisia väkivaltakoneistoja. Edellinen ei juurikaan kiinnosta, ja jälkimmäinen on kiusa josta on lähinnä hyvä pysyä erillään. Byrokratiaa vastaan käyminen on modernin ajan versio tuulimyllyjen pieksennästä.

Sen sijaan minä vihaan. Esimerkiksi ärsyttäviä kusipääihmisiä ja heidän typeriä huonolaatuisia argumenttejaan ja egoismin sävyttämiä ihmetarinoitaan joihin uskottuaan voi uskoa ihan mihin vain. (Ilmeisesti myös Jumala vaatii tämäntason heittäytymistä.) Kohdistan vihani näihin, koska se on minun kieroutunut käsitykseni oikeudenmukaisuudesta, reiluudesta ja muista vastaavista hyveistä. Se, että kun en usko että universumissa on karman tapaisia voimia, voin itse olla karman kostava välikappale. Ja jostain syystä he näkevät että moitin sitä puolta jota nämä moittimani asiat näille ihmisille edustavat. Valitan. Useimmiten kysymys on ihmisistä, jotka eivät ole uskonto vaan joilla on hyvin vahva usko. (Ja siksi "usko" ei ole mikään puolustus, vaikka juuri nämä ihmiset usein viittaavatkin että ei pidä pahastua uskolle vain siksi että uskonnot ovat moraalittomia.) Useimmiten voisin jopa tiputella nimiä, mutta jokin epämääräinen säädyllisyyden kaapu estää minua toteuttamasta totaalista Nemesiksen olemustani. Ja siksi asiat jäävät ikään kuin anonyymisti leijumaan. Sellaisessa hengessä, että jos yleisö ei laajasti ottaen osaakaan yhdistää, niin yksilö kyllä tunnistaa sen silti omalle kohdalle osuessaan.