Olin tänään pienimuotoisessa paneelikeskustelussa. En ole hyvä esiintyjä ja tilanne jännitti minua ennalta, vaikka keskustelu ei ollut edes mediassa. Hermoilin asian vuoksi eilen. Tässä yhteydessä juttelin kaverin kanssa joka on nähnyt minut muutamassakin paneelissa.
Hän muistutti minua tilaisuudesta jossa olin ottanut kantaa eläinten oikeuksista ja eläinkokeista. Itse pidin kyseistä tilaisuutta kannaltani hyvin epäonnistuneena. Mutta hän muisti että oli ollut hauskaa kun muiden ihmisten kommentit olivat selvästi saaneet minut empimään ja muuttamaan mielipiteitäni kesken paneelin. Tämänlaista olisi kuulemma hauskaa nähdä enemmänkin.
Olin aiemmin pitänyt tätä paneelia lähinnä epäonnistumisena ja oli hieman omituista että hermostusta vähennetään tuomalla esiin "traumaattinen kokemus". Ehkä siinä kuitenkin oppii sen verran että vaikka tilanne epäonnistuisi miten pahasti, niin siitä ei voi seurata mitään kovin pahaa. Ja vähintään joku näkee epäonnistumisessakin onnistumisen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste esiintyminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste esiintyminen. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 2. maaliskuuta 2016
maanantai 21. maaliskuuta 2011
Pitkien puukkojen yö.
Olin viikonloppuna juhlimassa. Syynä oli miekkailukoulun 10 -vuotinen taival. Kouluhan on varsin maineikas ja arvoistettu (~menestynyt), ja on laajentanut muun muassa Espooseen ja Singaporeen.Ohjelmassa oli tietysti normaaleja juhlallisuuksia. Eli shampanjapullon lyömistä auki sapelilla. Sekä tikaripeliä. Ja olihan siellä tietysti tikaripeliä (One, two three, Pass), jossa pitää kaapata itselleen paperilappu tiettyjen sääntöjen vallitessa. (Toisella käskyllä tikari kiertää vierustoverille ja toisella sillä pitää kaapata lappu.) Tikarin lisäksi myös kättä saa käyttää, mutta omalla vastuulla. Harvalla on audatiaa (~yksi Fioren perushyve, likimain rohkeus) tehdä sitä temppua.
Itselle mielenkiintoisimmat asiat tulivat kuitenkin esiin siinä, miten asiat olivat muuttuneet aika paljon - aina lähtien kouluttajan hiustyylistä, joka on läpikäynyt muutoksen. Tämän varmistukseksi katsoimme tietysti nostalgisia videoita - joissa katselimme muun muassa niitä lyheneviä hiuksia. Niissä oli erilaisissa tapahtumissa tehtyjä koulun oppisisällön esittelyjä.
Varhaisimmissa Windsor oli vahvemmassa roolissa ja sävy oli selvästi itsepuolustuksellinen ; Niistä löytyy esimerkiksi materiaalia jossa Windsor ottaa samanaikaisesti kaksi aseistautunutta oppilasta sidontaan ja heittää heidät samanaikaisesti maahan. Pääsyynä tähän opettaja-machoismiin lienee se, että oppilaat olivat olleet harjoittelemassa vasta vuoden tai pari. Tätä kautta osaavamman rooliksi tulee näyttää erilaisia asioita. Esiintymiset ovat muuttuneet matkan varrella historiallisuutta korostavammiksi ja se ei keskity siihen mitä opettaja osaa, vaan mitä oppilaat osaavat. Samoin esitykset ovat tulleet taustoittavammiksi ja tätä kautta informatiivisemmiksi. Tämä on tietysti hieno muutos. (Minusta ilmiselvempi kuin joistakin.)
Videoilta näkyi myös harjoittelutilan tärkeä rooli, jos ei muuna niin rajoitteidenantajana. Ensimmäinen sali oli ollut todella pieni. Ja siksi ensimmäinen formi, eräänlainen kata, oli sovitettu sellaiseksi että sen juuri ja juuri mahtui tekemään hyvin pienessä tilassa. Jakomäen sali on taas moninkertaisesti suurempi, ja siinä formi onkin varsin tilaavaativa. Sitä ei olisi vanhassa salissa mahtunut suorittamaan..
tiistai 25. tammikuuta 2011
Onneksi olkoon!
"Kotimaassa" kerrottiin tämänvuotisesta "kristillinen mediateko" -palkinnosta, joka myönnettiin Päivi Räsäselle. Palkkio tuli siitä että Räsänen aikaansai keskustelua. Homoillan aikaansaama mediamyrsky oli kiitelty koska asioista keskusteltiin avoimesti sen sijaan että asiasta oltaisiin vain hyssytelty.Ensiajatuksella ajatus on korni. Se on hieman sama kuin jos katolinen kirkko palkitsisi Lutherin. Räsäsen reagoinnilla ei ole mitään evankelisia ansioita. Yleinen mielikuva kristinuskosta päin vastoin näyttää paljon huonommalta Räsäsen sanomisten jälkeen. Palkintoa onkin moitittu siitä että dialogi ei ollut "rakentavaa". Lähteneiden kirkkoon takaisin saaminen on vaikeaa, ja iskun korjaamiseen osallistuva työ pitäisi monista ennemminkin palkita.
"Räsäsen linja" on tukenut palkintoa siitä että raha ei vedä oppikysymysten yli. Eli Räsänen iski kirkkoa irrelevanttiin lompakkoon ja keskittyi olennaiseen sanomaan. Lähteneet olivat tätä kautta ikään kuin mädännäisyyttä joka paljasti kirkon huonon tolan. Jos "kristillinen fakta" järkyttää pakoon asti, ei kyseessä ole "aito kristitty". Tämänlainen tuntuu toki hieman kummaisalta jopa minulle.
Mutta muutoin ajatus ei ole kuitenkaan huono. Minun mielestäni fundamentalistit, vaikka ovatkin karsean kuvottavia kusipäitä joiden arvot ovat mahdottoman epäeettisiä, saavat avata suunsa. Avoin kulttuuri antaa heidän sanoa sanomisensa - ja antaa muiden tehdä tämän pohjalta omat päätelmänsä. Esimerkiksi Räsäsen puheiden kohdalla erota kirkosta. Kumpaakaan tahoa ei voida moittia "vääristä syistä" tekemisestä, koska päätäntavalta on lausujille ja eroaville yksilöillä itsellään eikä sitä ole delegoitu yhteiskunnalle.
Samalla palkinto on ansaittu sitäkin kautta, että se muistuttaa nykyisen kirkkosysteemin ennakkosensuroivasta asenteesta, jossa erimielisyydet lakaistaan maton alle. Yleensä keskustelua leimaa hyssyttely joka tosin sinällään tekee koko kirkollisesta toiminnasta epäkiinnostavaa ja tylsää. Mitään kovin mielenkiintoista julkista debattia ei ole tavattu käydä ja samat ongelmat lipuvat maton alla piispankaudesta toiseen. Räsäsen tärkeä rooli oli ryömiä tuon paljonpuhutun maton alta esiin. Siellä oli myös homoja, joita oli pidetty eri maton alla. Kaikki saatiin esille.
Tilanne oli hieman kuin kevätsiivouksen aikaan. Kaikki paikat tuntuvat sottaisilta. Tosiasiassa ennen kevätsiivousta paikat ovat sotkuisimmillaan, mutta tätä ei helposti huomaa koska pöly ja roskat ovat paljolti piilossa. Kirjojen takaa löytyy pölyä. Nurkissa on hämähäkinseittejä piilossa. Tomuttaminen tuo nämä liat näkyviin.
Mielestäni palkinto oli perusteltu. Ennen kaikkea siksi että se anta piut paut "evankeeliselle tehokkuudelle". Räsänen on nostanut sen verran runsaasti vastarintahenkeä, että uskon että moni liukuu hänen ansiostaan rasvattua tankoa pitkin Helvettiin jota ei ole. Palkkion takana ei selvästi ole taitava uskon asemaa ajava PR -työ. Se myönnettiin PR -tason ultimate megafailille. Avoimuudelle palkinnon voi antaakin. Sillä avoimuutta tarvitaan eniten juuri siellä missä suvaitsemistakin. Eli siellä missä ärsytyskynnys rupeaa kolkuttelemaan. Räsänen toi esiin ongelmia, jotka on korjattava, suuntaan tai toiseen.
Toki uskontokeskustelun piirissä asiat olivat kliseitä. Räsäsen ahdasmielisyys on itse asiassa leppoisuutta verrattuna moniin muihin fundamentalistitoimijoihin. Asia rupesi kuitenkin saamaan julkisuutta. Tämänlaista tiukkuutta ei enää yhdistetty "marginaaliin" jota pidetään vähälukuisena ja irrelevanttina. Tämänlainen vähättelyhenki ikävien asioiden ympärillä taas on ollut kirkossa varsin normaalia toimintaa.
Tätä kautta pelkkä medianäkyvyys medianäkyvyyden vuoksi ei todellakaan ole palkinnon perustelun "ainut syy". Räsäsen esiintyminen johti keskusteluun. Kenties turhan aggressiiviseen. Mutta tämän jälkeen on helpompaa vaatia avoimuutta ja rehtiä keskustelua eikä sitä että "yheshän tässä kaikki ollaan feelgood" -linja vaientaa erimielisyyksistä keskustelun "yhteiseksi parhaaksi".
Otsikossa ei ole miltei yhtään sarkasmia. Se on siitä harvinainen otsikko.
sunnuntai 16. tammikuuta 2011
Miksi kreationistien istunnoissa käyminen ei maksa vaivaa?
Lauantaina olisi ollut mahdollisuus käydä kuuntelemassa Tapio Puolimatkan pitämää esitystä. Päätin kuluttaa ajan fiksummin tutustumalla lautapeleihin, kuten "KnightMare Chess" -peliin. Leinivaara kävi paikalla. Hänen raportointinsa perusteella vierailu esitelmässä olisi ollut ajanhukkaa. Moni asia olisi ollut toistoa, joten reissu ei olisi ollut opettavainen. Esimerkiksi Raamatun auktoriteettia tieteen ytimessä puolustettiin tavalla josta olen blogannut jo.
Yleinen asennevammaisuus.
Asenteetkin olivat odotetunlaiset. Puolimatka oli moittinut uskontokeskustelun häijyä sävyä. Kuinka uskovaisia kohdellaan ikävästi. Kuitenkin herra itse on omissa esitelmissään muun muassa vastannut yleisökysymyksiin liittyen evoluutioteorian kannattamisesta johtavaan moraalittomuuteen. Puolimatka itse esitti perään rinnastuksen jossa evoluutikot esittävät että alemmat ihmisrodut tullaan pyyhkimään maan päältä. Hän on painanut kirjoihin ja kansiin "Tiedekeskustelun avoimuuskokeeseen" sivulle 477 että "Koska pelkistävän fysikalismin mukaan meillä ei ole aitoa tietoa arvoista, kuoleman jälkeisestä elämästä ja Jumalasta, meillä ei ole edellytyksiä elää viisasta ja hyveellistä elämää." Hän sanoo siis että viisaus ja hyveellisyys ei siis asu ateisteissa. Joku räväkkä tiivistäisi saman sanonnan sanoihin "ateistit on pakosti pahoja ja tyhmiä". Perusteluna oleva koska on mielenkiintoinen. Näyttää argumentilta joka on rakennettu absurdista väitteestä johon on liitetty sana "koska".
Luulisi että ihminen, joka on valmis syyttämään vastapuolta paitsi väärässä olevaksi, myös moraalittomaksi ja huonommaksi ihmiseksi, ei välittäisi mistään ad hominem -sävystä jota ilmoilla on. Puolimatka sekoittaneekin tässä kohden pinnan sisältöön. Hän käyttää herjaavia sivistyssanoja ja teemoja sen sijaan että esimerkiksi kiroilisi. Minusta tälläinen on kosmeettista. Jopa teeskentelevää. Sivistyssanoilla ilkeilevä leppoisan teeskentelijä elää valheessa, tajusipa sitä itse tai ei.
Tosin arvokeskustelujen yleinen sävy vaikkapa pakkoruotsinkin ympärillä on sen verran tiukka, että uskaltaisin sanoa että jonkinlainen aggressiivinen sävytys on joka tapauksessa odotettavaa. Siksi ei voikaan sanoa muuta kuin että kannattaa kasvaa pikkumaisuudesta ja pikkusieluisuudesta pois. Ja jos ei tähän pysty, niin ei pidä pelata jos ei kantti kestä. Kaiken kaikkiaan mieleen tulee monenlaisia sanontoja saamisesta ja tilaamisesta ja ihmisenä kasvamisesta.
Myös debattireagointi oli ainutlaatuinen. "Puolimatka tiesi aloittaessaan, että yleisön seassa istuu ateisteja. Siksi hän ilmoittikin heti, että kritiikkia saa ja pitää esittää. Olisi huonoa ateistien maineelle, jos ei sanoisi vastaan. Hiljaisuus tulkitaan myöntymisen merkiksi". Tosiasiassahan osa argumenteista voi olla uusia, eikä vasta -argumenttien keksiminen ole mitään tehdastyötä jota tehdään spontaanisti hilirimpsis. Toinen asia on myös esiintymistilanteen sosiaalinen luonne, joka korostaa suorasanaisuutta. Nopeus ja karisma korostuvat live -esityksissä. Ja kuten tunenttua, siksi kaikki denialisti-crankit sellaisia harrastavatkin. Itse arvostan enemmän sitä, että argumentti on siististi kokonaisuutena esillä ja sitä käydään argumentti-vasta -argumenttitasolla läpi huolellisesti nopeuden sijasta. Mihinkään "keksi vasta -argumentti lennosta tai olet samaa mieltä" ei ole kunnon kahtiajako. "no one gives a shit" on jo parempi.
Argumentaation yleinen huonous (esimerkkitapaus yleisestä crank -sairaudesta, kehäpäätelmäpöhöstä.)
Leinivaara on lainannut Coynen surkastuman määritelmää. Se on seuraava. "Evoluutioteoria ei sano, ettei surkastumilla ole mitään tehtäviä. Ominaispiirre voi olla surkastuma ja samanaikaisesti palvella jotain tehtävää. Se ei ole surkastuma siksi, ettei sillä ole mitään tehtävää, vaan koska se ei enää palvele sitä tehtävää, jota varten se on kehittynyt. Sturtsin siivet ovat hyödyllisiä, mutta se ei tarkoita sitä, etteivät ne kertoisi mitään evoluutiosta."
Surkastumasta Puolimatka löytää kehäpäätelmän seuraavalla tavalla.
"Coyne määrittelee surkastuman elimeksi, joka ei enää palvele sitä tehtävää, jota varten se on kehittynyt. Coynen määritelmä edellyttää makroevoluutioteorian totuuden, koska se edellyttää, että tietty elin on makroevolutiivisen kehityksen aikaisemmassa vaiheessa palvellut jotakin muuta tehtävää."
Kehäpäätelmäsyytös on tietysti kova. Siinä on vain yksi ongelma. Lähes kaiken ympärille voidaan rakentaa kehäpäätelmä. Tätä on tehty esimerkiksi luonnonvalinnan kohdalta (johon vastasin pitkästyttävästi ja työläästi aikaisemmin - Nyt on onneksi ymmärrettävä linkistä vain se kohta, jolla vaikkapa gravitaation ympärille saadaan rakennettua kehäpäätelmän luonne.) Tosiasiassa kehäpäätelmärakenteen löytäminen ei ole kovinkaan vaikeaa. Aito kehäpäätelmä syntyy kuitenkin paljon tiukemmissa ehdoissa.
Puolimatka perustaa kehäpäätelmäsyytteensä kaikkiin kolmeen klassiseen tapaan jolla sellainen voidaan tehdä käytännössä aina;
1: Määritelmä ja mittaaminen erotetaan. Tällöin se, että asia on määritelty joksikin ja se tunnistetaan mittaamalla tämä asia muuttuu kehäiseltä vaikuttavaksi.
2: Se, että systeemit verkottuvat toisiinsa käsitetään kehäpäätelmäksi. Kun kaksi suuretta ovat tiivissä suhteessa toisiinsa, ne näyttävät erottamattomilta ja se, että ensimmäisen tulos vaikuttaa toisen tulkintaan (ja toisen ensimmäisen) tulkitaan kehäiseksi.
3: Kokonaiskuvan tarkastelun sijasta kaikki muu asiaan konkreettisesti tärkeä vaikuttava unohdetaan pois. Tämän rakentaminen on vaikeaa mutta se on mahdollista, kun muistamme Quinen oivalluksen siitä että esimerkiksi mikroskoopilla havainnoiva luottaa optiikan teorioihin, jotka taas on saatu testattua erilaisten testitapojen (logiikka+laitteisto) kautta.... Kaikki tutkimus tapahtuu jonkun toisen teorian kautta. Koko tiede on verkosto. Usein katsotaan kokonaiskuvaa. Kun esimerkiksi jonkun elementin testi ja siihen liittyvät muut asiat unohdetaan, ja karsitaan, jää jäljelle yhteenliittymäkenttä, joka näyttää kehäiseltä.
4: Havainnot jotka vain sopivat teoriasta vedettyihin deduktioihin sekoitetaan kehäpäätelmäksi. (Induktio ja induktiosta nostettu ennuste, induktion testaamisen väline, sekoittuvat keskenään) Se, että jokin asia tekee deduktiivisen seurauksen ja ne yhteensopivat maailmassa virheettömästi ei tarkoita että muunlainen tila olisi mahdoton.
Surkastuman luonnetta voidaan käsittää siten, että jos minä elän vaihtelevasti kuntoillen, minun lihakseni kasvavat tai pienenevät. Ja samoin rasvaprosenttini. Jos lihakseni kasvavat kutsutaan sitä vaikka jämäköitymiseksi. Ja jos lihakseni pienenevät, ne kutistuvat. Voin jopa palkata tyypin, joka mittaa lihaksistoani ja rasvaprosenttiani ja monia muita asioita. Hän rakentaa tästä kehitysverkon, jossa on esitettynä miten olen kuntoillut milloinkin. Hän ei näe minun kuntoilevan, vaan mittaa ainoastaan lihaksistoani. Silti hän voi tehdä niin ja kyseessä on järkevä systeemi, joka ei perustu kehäpäätelmään. Itse asiassa voidaan kuvitella monenlaisia erilaisia kuntoilutilanteita jotka voisivat toteutua kohdallani.
1: En tiedä aloittaessani pidänkö vaikka perjantaina rokulia. Eikä testaajakaan tiedä. Tätä kautta aineistoni voisi muuttaa tulkintaa ja odotuksia joita testaajalla on. Hän voi vaikka olettaa että kuntoilen 3 kertaa viikossa. Ja huomatakin että harjoittelen vain 2 ja vaihtaa tämän vuoksi seurantaan erilaisen kaavion joka kuvaa harjoittelupanostustani. Tämä ei ole kehäpäätelmällistä vaan aineisto ja tulkintatapa ovat vaikutussuhteessa keskenään.
Vaikka joku voisi sanoa että ensin on teoria kuntoilun vaikutuksesta lihaksiin ja sitten on vain mitattu lihaksia ja sitten lihasten muutos todistaa kuntoilusta, joka olisi kehäpäätelmäistä. Valitettavasti vain sillä tavalla, jolla gravitaation todistaminen kehäpäätelmäksi onnistuu. Ja se, jota Puolimatka käyttää.
Se, että jokin katsotaan surkastumaksi on aina kiinni elimistössä. Puolimatka siis katsoo yksittäistä piirrettä ja unohtaa koko muun elikon. Tosiasiassahan vertailuja tehdään analogiapäätelmin. Surkastuma toisin sanoen sidotaan vertailuun. Ja tottakai, jos me saamme tietoa siitä että jokin elin on nykyään erilainen kuin monin paikoin samankaltaisella esielikolla, on sitä luontevaa pitää erilaistuneena (kuten vaikkapa surkastumana.)
1: Puolimatka itse on suuri analogiapäätelmien ystävä. Minä taas tunnetusti kannatan "hyviä analogioita" ja vastustan "huonoja analogioita", joten voin vastustaa monia Puolimatkan pitämiä analogioita joutumatta silti heittämään kaikkia analogiapäätelmiä viemäriin.
Makroevoluutiossakin muutos on hyvin sidotunlaista. Surkastunut elin täytyy liittyä elimistöön, jossa on suuria samanlaisia piirteitä joihinkin toisiin. Mukana ei ole vain yksi luu tai tarkasteltava raaja, vaan koko eläin. Monen piirteen samanlaisuus rakentaa ajatuksen järkevästä yhteneväisyydestä. Ja itse asiassa evoluution falsifiointi onnistuisikin löytämällä tietynlainen mosaiikkimuoto. Tässä kysymys ei ole pelkästään siitä että "on samannäköisiä" vaan samanlaisuudet muodostavat jonkinlaisen muutoskertomuksen. Makroevoluutio kumoutuu jos analogiat menisivät väärällä tavalla ; Koska evoluutio näyttää lintujen suhteen dinosauruksiin ja nisäkkäät ovat toisenlaisessa suhteessa matelijoihin, on näiden kanssa mahdollista löytää ristiriitaisia hahmoja. Tämä tarkoittaa sitä että on löydettävissä testi joka kumoaisi evoluution.
1: Ja btw. esimerkiksi juuri tämänlainen testailun mahdollisuus tekee siitä analogiasta hyvän.
Monista, kuten Puolimatkasta, falsifiointi ei ole tieteenfilosofisesti tärkeää. Mutta hekin joutuvat tunnustamaan sen, että falsifiointitilanne joka tässä saataisiin evoluution analogiavertailuihin syntymään, perustuu aina ristiriitaan. Ja kehäpäätelmän perusluonne on se, että se ei koskaan ole ristiriitainen.
1: Toki moni kreationisti väittää että makroevoluutio on kehäpäätelmä että falsifioitu, mutta he ovatkin todella, todella, huvittavia. Päättäisivät. (Joko kumpaa kannattavat, tai sitten esikoulun logiikankurssinsa.)
Olento joka olisi puoliksi lintu ja puoliksi nisäkäs, ei olisi evoluutioteorian mukainen. Toki voitaisiin kuvitella evoluutioversio, jossa linnut olisivat jotenkin kehittyneet nisäkkäistä. Mutta kysymys onkin yhteensopivasta aineistosta. Jos meillä on fossiileja jotka näyttävät että linnut ovat syntyneet matelijoista ja nisäkkäät ovat linnuista erillinen linja (ja kehittyneet matelijoista), ei lintu-nisäkäs olisi toimiva. (Koska linnun ja ihmisen välimuoto on matelija.) Makroevoluutiolle mahdottomia mosaiikkimuotoja on mahdollista keksiä. Empiirisesti niiden löytäminen on tietysti ollut epäonnekasta, mikä tietysti antaa tukea evoluutiolla.
1: Tätä kautta voidaankin sanoa että makroevoluutio on surkastumien ulkopuolella testattu ja yleisesti pätevä viitekehys - joka vertautuu kuntoiluesimerkkini teoriaan lihasten ja liikunnan suhteesta jota on testattu muualla kuin antamassani asetelmassa. Surkastuminen taas vertautuu liikunnanohjaajan lihasten koon kautta tekemäänsä tulkintaan tekemästäni liikunnan määrästä.
Puolimatkalainen vielä tietysti tässäkin vaiheessa voi selittää siitä, miten on kauheaa että surkastumia käytetään makroevoluution todisteena. He eivät kuitenkaan huomaa, mitä yllä mainitsemani "ihmis-lintu -epäkonsistentitus" tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että on mahdollista löytää sellaisia ominaisuusjoukkoja, joissa voi olla surkastumia tai mitä vaan muunlaisia piirteitä, voi kumota makroevoluution.
Tämä tarkoittaa sitä, että näiden välillä on mielenkiintoinen suhde. Jokainen fossiili joka testataan on potentiaalisesti kumoava. Se nostaa siis deduktiivisia ennusteita siitä mitä voidaan löytää ja mitä ei. Surkastumat ovat itse asiassa tietyssä suhteessa ; Ne ovat yksi luokka jonka tämä deduktion sallii. Tieteenfilosofit puhuisivat ennusteista ja niiden toteutumisesta. Se taas ei ole kehäpäätelmällisyyden kaltainen rikos ja ruttoista ajattelua, vaan jotain jota pidetään peräti ihailtavana.
Kun surkastuma ei kumoa, se on korroboroiva tulos. Jokainen tietää että jos testistä selviää, se on evidentiaalista tukea. Jos surkastumat olisivatkin vääränlaisia, makroevoluutio kumoutuisi ja tätä kautta voitaisiin varsin sujuvasti päästä siihen, että kyseessä ovat erilliset ilmiöt. Surkastuman määritelmäkään ei enää olisi viisas. Syntyy tila jota Puolimatkalainen voisi kuvata väitteenä "surkastuma ei ole surkastuma", mutta tilanne onnistuu koska kyseessä on empiiris-looginen toisiinsa nivoutunut käsitteiden yhteenliittymä, ei se että kaksi asiaa olisi suoraan määritelty toistensa kautta. (Muuten sitä ristiriitaa ei voitaisi rakentaa.)
1: Kreationisti sanoisi että evojen määritelmät romahtaisi ristiriitoihinsa kuin korttitalo. Asian ei oikeasti pitäisi olla edes kreationisteille vieras, sen verran paljon tämäntapaista kumoamislähestymistapaa käytetään niissä argumenteissa joissa huudetaan "and fossils say NO!" Tämänlaisen "korttitalotilanteen" sekoittaminen kehäpäätelmään kertoo siitä että kritisoija ei ymmärrä kritisoimaansa kohdetta, vaan lähestyy tätä typistetystä ja väärästä kulmasta ja siksi koko argumenttikin kohdistuu johonkin aivan muuhun kuin mihin se väittää sen kohdistuvan.
Tähän liittyen kyseessä on piirteiden samanlaisuuteen ja erilaisuuteen perustuva tutkimus, jossa saadut mittaukset vaikuttavat kokonaisuuteen, eikä kehäpäätelmä.
Siksi.
Siksi ei ole järkevää mennä kreationistien esitelmiin. Siellä vaan odotetaan asennevammaisesti spontaania reagointia johonkin, jota ei ulkoa muista. Ja joka vaatii pitkän sepustusvastauksen. Lopuksi olisi pitänyt alistua uskovaisten parissa tutulle sosiaalisuudelle, jossa ventovieraisiin suhtaudutaan turhankin tuttavallisesti. Jos haluan vaivautuneisuutta, menen sukujuhliin. Viimeisin on tietysti henkilökohtainen syy. Mutta kovin voimakas sellainen ; Kun ensin ollaan asenteellisia, sitten heitetään roskaa argumentaatiota ja sitten odotetaan että oltaisiin mukavia, kaveeraavia ja sosiaalisia. Ei sellaista kolminaisuutta vain voi kestää.
Yleinen asennevammaisuus.
Asenteetkin olivat odotetunlaiset. Puolimatka oli moittinut uskontokeskustelun häijyä sävyä. Kuinka uskovaisia kohdellaan ikävästi. Kuitenkin herra itse on omissa esitelmissään muun muassa vastannut yleisökysymyksiin liittyen evoluutioteorian kannattamisesta johtavaan moraalittomuuteen. Puolimatka itse esitti perään rinnastuksen jossa evoluutikot esittävät että alemmat ihmisrodut tullaan pyyhkimään maan päältä. Hän on painanut kirjoihin ja kansiin "Tiedekeskustelun avoimuuskokeeseen" sivulle 477 että "Koska pelkistävän fysikalismin mukaan meillä ei ole aitoa tietoa arvoista, kuoleman jälkeisestä elämästä ja Jumalasta, meillä ei ole edellytyksiä elää viisasta ja hyveellistä elämää." Hän sanoo siis että viisaus ja hyveellisyys ei siis asu ateisteissa. Joku räväkkä tiivistäisi saman sanonnan sanoihin "ateistit on pakosti pahoja ja tyhmiä". Perusteluna oleva koska on mielenkiintoinen. Näyttää argumentilta joka on rakennettu absurdista väitteestä johon on liitetty sana "koska".
Luulisi että ihminen, joka on valmis syyttämään vastapuolta paitsi väärässä olevaksi, myös moraalittomaksi ja huonommaksi ihmiseksi, ei välittäisi mistään ad hominem -sävystä jota ilmoilla on. Puolimatka sekoittaneekin tässä kohden pinnan sisältöön. Hän käyttää herjaavia sivistyssanoja ja teemoja sen sijaan että esimerkiksi kiroilisi. Minusta tälläinen on kosmeettista. Jopa teeskentelevää. Sivistyssanoilla ilkeilevä leppoisan teeskentelijä elää valheessa, tajusipa sitä itse tai ei.
Tosin arvokeskustelujen yleinen sävy vaikkapa pakkoruotsinkin ympärillä on sen verran tiukka, että uskaltaisin sanoa että jonkinlainen aggressiivinen sävytys on joka tapauksessa odotettavaa. Siksi ei voikaan sanoa muuta kuin että kannattaa kasvaa pikkumaisuudesta ja pikkusieluisuudesta pois. Ja jos ei tähän pysty, niin ei pidä pelata jos ei kantti kestä. Kaiken kaikkiaan mieleen tulee monenlaisia sanontoja saamisesta ja tilaamisesta ja ihmisenä kasvamisesta.
Myös debattireagointi oli ainutlaatuinen. "Puolimatka tiesi aloittaessaan, että yleisön seassa istuu ateisteja. Siksi hän ilmoittikin heti, että kritiikkia saa ja pitää esittää. Olisi huonoa ateistien maineelle, jos ei sanoisi vastaan. Hiljaisuus tulkitaan myöntymisen merkiksi". Tosiasiassahan osa argumenteista voi olla uusia, eikä vasta -argumenttien keksiminen ole mitään tehdastyötä jota tehdään spontaanisti hilirimpsis. Toinen asia on myös esiintymistilanteen sosiaalinen luonne, joka korostaa suorasanaisuutta. Nopeus ja karisma korostuvat live -esityksissä. Ja kuten tunenttua, siksi kaikki denialisti-crankit sellaisia harrastavatkin. Itse arvostan enemmän sitä, että argumentti on siististi kokonaisuutena esillä ja sitä käydään argumentti-vasta -argumenttitasolla läpi huolellisesti nopeuden sijasta. Mihinkään "keksi vasta -argumentti lennosta tai olet samaa mieltä" ei ole kunnon kahtiajako. "no one gives a shit" on jo parempi.
Argumentaation yleinen huonous (esimerkkitapaus yleisestä crank -sairaudesta, kehäpäätelmäpöhöstä.)
Leinivaara on lainannut Coynen surkastuman määritelmää. Se on seuraava. "Evoluutioteoria ei sano, ettei surkastumilla ole mitään tehtäviä. Ominaispiirre voi olla surkastuma ja samanaikaisesti palvella jotain tehtävää. Se ei ole surkastuma siksi, ettei sillä ole mitään tehtävää, vaan koska se ei enää palvele sitä tehtävää, jota varten se on kehittynyt. Sturtsin siivet ovat hyödyllisiä, mutta se ei tarkoita sitä, etteivät ne kertoisi mitään evoluutiosta."
Surkastumasta Puolimatka löytää kehäpäätelmän seuraavalla tavalla.
"Coyne määrittelee surkastuman elimeksi, joka ei enää palvele sitä tehtävää, jota varten se on kehittynyt. Coynen määritelmä edellyttää makroevoluutioteorian totuuden, koska se edellyttää, että tietty elin on makroevolutiivisen kehityksen aikaisemmassa vaiheessa palvellut jotakin muuta tehtävää."
Kehäpäätelmäsyytös on tietysti kova. Siinä on vain yksi ongelma. Lähes kaiken ympärille voidaan rakentaa kehäpäätelmä. Tätä on tehty esimerkiksi luonnonvalinnan kohdalta (johon vastasin pitkästyttävästi ja työläästi aikaisemmin - Nyt on onneksi ymmärrettävä linkistä vain se kohta, jolla vaikkapa gravitaation ympärille saadaan rakennettua kehäpäätelmän luonne.) Tosiasiassa kehäpäätelmärakenteen löytäminen ei ole kovinkaan vaikeaa. Aito kehäpäätelmä syntyy kuitenkin paljon tiukemmissa ehdoissa.
Puolimatka perustaa kehäpäätelmäsyytteensä kaikkiin kolmeen klassiseen tapaan jolla sellainen voidaan tehdä käytännössä aina;
1: Määritelmä ja mittaaminen erotetaan. Tällöin se, että asia on määritelty joksikin ja se tunnistetaan mittaamalla tämä asia muuttuu kehäiseltä vaikuttavaksi.
2: Se, että systeemit verkottuvat toisiinsa käsitetään kehäpäätelmäksi. Kun kaksi suuretta ovat tiivissä suhteessa toisiinsa, ne näyttävät erottamattomilta ja se, että ensimmäisen tulos vaikuttaa toisen tulkintaan (ja toisen ensimmäisen) tulkitaan kehäiseksi.
3: Kokonaiskuvan tarkastelun sijasta kaikki muu asiaan konkreettisesti tärkeä vaikuttava unohdetaan pois. Tämän rakentaminen on vaikeaa mutta se on mahdollista, kun muistamme Quinen oivalluksen siitä että esimerkiksi mikroskoopilla havainnoiva luottaa optiikan teorioihin, jotka taas on saatu testattua erilaisten testitapojen (logiikka+laitteisto) kautta.... Kaikki tutkimus tapahtuu jonkun toisen teorian kautta. Koko tiede on verkosto. Usein katsotaan kokonaiskuvaa. Kun esimerkiksi jonkun elementin testi ja siihen liittyvät muut asiat unohdetaan, ja karsitaan, jää jäljelle yhteenliittymäkenttä, joka näyttää kehäiseltä.
4: Havainnot jotka vain sopivat teoriasta vedettyihin deduktioihin sekoitetaan kehäpäätelmäksi. (Induktio ja induktiosta nostettu ennuste, induktion testaamisen väline, sekoittuvat keskenään) Se, että jokin asia tekee deduktiivisen seurauksen ja ne yhteensopivat maailmassa virheettömästi ei tarkoita että muunlainen tila olisi mahdoton.
Surkastuman luonnetta voidaan käsittää siten, että jos minä elän vaihtelevasti kuntoillen, minun lihakseni kasvavat tai pienenevät. Ja samoin rasvaprosenttini. Jos lihakseni kasvavat kutsutaan sitä vaikka jämäköitymiseksi. Ja jos lihakseni pienenevät, ne kutistuvat. Voin jopa palkata tyypin, joka mittaa lihaksistoani ja rasvaprosenttiani ja monia muita asioita. Hän rakentaa tästä kehitysverkon, jossa on esitettynä miten olen kuntoillut milloinkin. Hän ei näe minun kuntoilevan, vaan mittaa ainoastaan lihaksistoani. Silti hän voi tehdä niin ja kyseessä on järkevä systeemi, joka ei perustu kehäpäätelmään. Itse asiassa voidaan kuvitella monenlaisia erilaisia kuntoilutilanteita jotka voisivat toteutua kohdallani.
1: En tiedä aloittaessani pidänkö vaikka perjantaina rokulia. Eikä testaajakaan tiedä. Tätä kautta aineistoni voisi muuttaa tulkintaa ja odotuksia joita testaajalla on. Hän voi vaikka olettaa että kuntoilen 3 kertaa viikossa. Ja huomatakin että harjoittelen vain 2 ja vaihtaa tämän vuoksi seurantaan erilaisen kaavion joka kuvaa harjoittelupanostustani. Tämä ei ole kehäpäätelmällistä vaan aineisto ja tulkintatapa ovat vaikutussuhteessa keskenään.
Vaikka joku voisi sanoa että ensin on teoria kuntoilun vaikutuksesta lihaksiin ja sitten on vain mitattu lihaksia ja sitten lihasten muutos todistaa kuntoilusta, joka olisi kehäpäätelmäistä. Valitettavasti vain sillä tavalla, jolla gravitaation todistaminen kehäpäätelmäksi onnistuu. Ja se, jota Puolimatka käyttää.
Se, että jokin katsotaan surkastumaksi on aina kiinni elimistössä. Puolimatka siis katsoo yksittäistä piirrettä ja unohtaa koko muun elikon. Tosiasiassahan vertailuja tehdään analogiapäätelmin. Surkastuma toisin sanoen sidotaan vertailuun. Ja tottakai, jos me saamme tietoa siitä että jokin elin on nykyään erilainen kuin monin paikoin samankaltaisella esielikolla, on sitä luontevaa pitää erilaistuneena (kuten vaikkapa surkastumana.)
1: Puolimatka itse on suuri analogiapäätelmien ystävä. Minä taas tunnetusti kannatan "hyviä analogioita" ja vastustan "huonoja analogioita", joten voin vastustaa monia Puolimatkan pitämiä analogioita joutumatta silti heittämään kaikkia analogiapäätelmiä viemäriin.
Makroevoluutiossakin muutos on hyvin sidotunlaista. Surkastunut elin täytyy liittyä elimistöön, jossa on suuria samanlaisia piirteitä joihinkin toisiin. Mukana ei ole vain yksi luu tai tarkasteltava raaja, vaan koko eläin. Monen piirteen samanlaisuus rakentaa ajatuksen järkevästä yhteneväisyydestä. Ja itse asiassa evoluution falsifiointi onnistuisikin löytämällä tietynlainen mosaiikkimuoto. Tässä kysymys ei ole pelkästään siitä että "on samannäköisiä" vaan samanlaisuudet muodostavat jonkinlaisen muutoskertomuksen. Makroevoluutio kumoutuu jos analogiat menisivät väärällä tavalla ; Koska evoluutio näyttää lintujen suhteen dinosauruksiin ja nisäkkäät ovat toisenlaisessa suhteessa matelijoihin, on näiden kanssa mahdollista löytää ristiriitaisia hahmoja. Tämä tarkoittaa sitä että on löydettävissä testi joka kumoaisi evoluution.
1: Ja btw. esimerkiksi juuri tämänlainen testailun mahdollisuus tekee siitä analogiasta hyvän.
Monista, kuten Puolimatkasta, falsifiointi ei ole tieteenfilosofisesti tärkeää. Mutta hekin joutuvat tunnustamaan sen, että falsifiointitilanne joka tässä saataisiin evoluution analogiavertailuihin syntymään, perustuu aina ristiriitaan. Ja kehäpäätelmän perusluonne on se, että se ei koskaan ole ristiriitainen.
1: Toki moni kreationisti väittää että makroevoluutio on kehäpäätelmä että falsifioitu, mutta he ovatkin todella, todella, huvittavia. Päättäisivät. (Joko kumpaa kannattavat, tai sitten esikoulun logiikankurssinsa.)
Olento joka olisi puoliksi lintu ja puoliksi nisäkäs, ei olisi evoluutioteorian mukainen. Toki voitaisiin kuvitella evoluutioversio, jossa linnut olisivat jotenkin kehittyneet nisäkkäistä. Mutta kysymys onkin yhteensopivasta aineistosta. Jos meillä on fossiileja jotka näyttävät että linnut ovat syntyneet matelijoista ja nisäkkäät ovat linnuista erillinen linja (ja kehittyneet matelijoista), ei lintu-nisäkäs olisi toimiva. (Koska linnun ja ihmisen välimuoto on matelija.) Makroevoluutiolle mahdottomia mosaiikkimuotoja on mahdollista keksiä. Empiirisesti niiden löytäminen on tietysti ollut epäonnekasta, mikä tietysti antaa tukea evoluutiolla.
1: Tätä kautta voidaankin sanoa että makroevoluutio on surkastumien ulkopuolella testattu ja yleisesti pätevä viitekehys - joka vertautuu kuntoiluesimerkkini teoriaan lihasten ja liikunnan suhteesta jota on testattu muualla kuin antamassani asetelmassa. Surkastuminen taas vertautuu liikunnanohjaajan lihasten koon kautta tekemäänsä tulkintaan tekemästäni liikunnan määrästä.
Puolimatkalainen vielä tietysti tässäkin vaiheessa voi selittää siitä, miten on kauheaa että surkastumia käytetään makroevoluution todisteena. He eivät kuitenkaan huomaa, mitä yllä mainitsemani "ihmis-lintu -epäkonsistentitus" tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että on mahdollista löytää sellaisia ominaisuusjoukkoja, joissa voi olla surkastumia tai mitä vaan muunlaisia piirteitä, voi kumota makroevoluution.
Tämä tarkoittaa sitä, että näiden välillä on mielenkiintoinen suhde. Jokainen fossiili joka testataan on potentiaalisesti kumoava. Se nostaa siis deduktiivisia ennusteita siitä mitä voidaan löytää ja mitä ei. Surkastumat ovat itse asiassa tietyssä suhteessa ; Ne ovat yksi luokka jonka tämä deduktion sallii. Tieteenfilosofit puhuisivat ennusteista ja niiden toteutumisesta. Se taas ei ole kehäpäätelmällisyyden kaltainen rikos ja ruttoista ajattelua, vaan jotain jota pidetään peräti ihailtavana.
Kun surkastuma ei kumoa, se on korroboroiva tulos. Jokainen tietää että jos testistä selviää, se on evidentiaalista tukea. Jos surkastumat olisivatkin vääränlaisia, makroevoluutio kumoutuisi ja tätä kautta voitaisiin varsin sujuvasti päästä siihen, että kyseessä ovat erilliset ilmiöt. Surkastuman määritelmäkään ei enää olisi viisas. Syntyy tila jota Puolimatkalainen voisi kuvata väitteenä "surkastuma ei ole surkastuma", mutta tilanne onnistuu koska kyseessä on empiiris-looginen toisiinsa nivoutunut käsitteiden yhteenliittymä, ei se että kaksi asiaa olisi suoraan määritelty toistensa kautta. (Muuten sitä ristiriitaa ei voitaisi rakentaa.)
1: Kreationisti sanoisi että evojen määritelmät romahtaisi ristiriitoihinsa kuin korttitalo. Asian ei oikeasti pitäisi olla edes kreationisteille vieras, sen verran paljon tämäntapaista kumoamislähestymistapaa käytetään niissä argumenteissa joissa huudetaan "and fossils say NO!" Tämänlaisen "korttitalotilanteen" sekoittaminen kehäpäätelmään kertoo siitä että kritisoija ei ymmärrä kritisoimaansa kohdetta, vaan lähestyy tätä typistetystä ja väärästä kulmasta ja siksi koko argumenttikin kohdistuu johonkin aivan muuhun kuin mihin se väittää sen kohdistuvan.
Tähän liittyen kyseessä on piirteiden samanlaisuuteen ja erilaisuuteen perustuva tutkimus, jossa saadut mittaukset vaikuttavat kokonaisuuteen, eikä kehäpäätelmä.
Siksi.
Siksi ei ole järkevää mennä kreationistien esitelmiin. Siellä vaan odotetaan asennevammaisesti spontaania reagointia johonkin, jota ei ulkoa muista. Ja joka vaatii pitkän sepustusvastauksen. Lopuksi olisi pitänyt alistua uskovaisten parissa tutulle sosiaalisuudelle, jossa ventovieraisiin suhtaudutaan turhankin tuttavallisesti. Jos haluan vaivautuneisuutta, menen sukujuhliin. Viimeisin on tietysti henkilökohtainen syy. Mutta kovin voimakas sellainen ; Kun ensin ollaan asenteellisia, sitten heitetään roskaa argumentaatiota ja sitten odotetaan että oltaisiin mukavia, kaveeraavia ja sosiaalisia. Ei sellaista kolminaisuutta vain voi kestää.
torstai 7. lokakuuta 2010
Ainut kerta. (And they live happily ever after.)
Pertti "Spede" Pasasella oli aikanaan sketsi vitsinpilaajasta. Siis perinteisestä vitsinkertojasta, joka pilaa vitsin kertomalla sen. Minä olen tunnetusti juuri tämänlainen. Olen tässä niin hyvä, että osa on oikein ihmettellyt sitä.
Toki elämäni on pyörinyt yllättävänkin aktiivisesti huonon huumorin ympärille. Tärkeä käänne oli jossain yläasteen loppupuolella, kun sijaisäidinkielenopettaja arvioi erään kirjoitelmani, jossa istuttiin puistonpenkillä siten että koko pätkän ajan voisi luulla että kohta tapahtuu jotain. Itse asiassa ihan mitä vaan, jotain todella outoa. Mutta sitten ei tapahtunut mitään. Hänestä olisi voinut tapahtua jotain. Muistaakseni puistonpenkki oli ihan hyvä, ja suorastaan täydellinen juuri siksi että siinä oli koko ajan tapahtumassa "ei mitään" niin kovalla tahdilla. (Mutta olen hukannut tämän aineen, enkä voi todistaa väitettäni.)
Sen jälkeen juttuni olivat varsin tapahtumarikkaita, absurdeja jopa makaaberiuteen asti. Osasta sain jopa vakavaa moitetta koska aihe ja käsittely oli paikoitellen brutaalia ja banaalia. Ei ne kuitenkaan hyviä olleet. Mutta tielle oltiin ikään kuin menty.
Aktiivisena hikipedistinä olen tietysti kirjoittanut paljon "juttuja". En mitään erityisen mainittavaa, mutta osaan olen itse ihan tyytyväinen. Esimerkiksi juttuni "Intelligent Designhuumeesta" on minusta ihan kohtuullisen onnistunut. Tämänlainen aktiviteetti ajaa tietysti jopa seuraan. Siksi päädyinkin eräässä vaiheessa stand-up -baariin, joka oli kuin karaokebaari mutta ilman karaokea.
Eli siellä oli amatöörejä kertomassa vitsejä. Se on melkein yhtä huumoripitoista kuin mitä amatööri laulamassa on musiikkipitoista. Päädyin pitämään elämäni ensimmäien ja viimeisen stand -up -pätkän. Siihen oli eräänlainen skripti, jonka olin opetellut hieman.
Satuin löytämään sen koneeltani ja mielestäni se vältti tilanteeseen. Esitys tietyllä tavalla pilasi vitsin. Valitettavasti todistan väitteeni laittamalla kyseisen pätkän esille.
[Stand-up sketseissä ei ole otsikoita. Voit kuitenkin kuvitella tähän sellaisen.]
[Tepsuttaen lavalle] Vam-mais-vit-sejä. Niissä on aina jotain inhottavaa ja halpamaista. Nehän ei mahda mitään tilalleen. Poliitikoista sen sijaan on hauskaa kertoa vitsejä, ne varmaan treenaa typeryyksiään. Mutta ei vammaisista.
Esimerkiksi Stubbin hampaista voi kertoa. Kertoa vaikka että ne on niin valkoiset koska ne on oikeesti muoviset. Tekohampaat joilla se voi hymyillä tekohymyä ja nauraa tekonaurua. Se on niinkun pilkka vaikka oikeesti Stubbillahan on oikeesti ihan täydellisen eheä ulkomuoto.
Toisaalta Stand-up koomikot kertoo kertoo aina itsestään ja omista murheistaan. Ne poliitikotkin on niitten murheita. Ja ne kertoo aina kuinka jokin asia on tapahtunut niille itselleen.
Ne vitstit tuntuu muutenkin olevan niitten terapiaa, tosin ne ei maksa terapiasta vaan niille maksetaan siitä. Sinänsä ihan fiksua. Ne ottaa maksun etukäteen. Sekin on fiksua. Sillä maksut tulee ottaa oikeaan aikaan. Mieti nyt: Portsari joka vaatisi rahaa kapakasta poistuessa ei toimisi, koska kaikki haluaa sinne. Kolehti taas kerätään jumalanpalveluksen loppupuolella, jotta kaikki innostuvat siitä että pääsee pois. Terapiamaksut maksetaan jälkikäteen. Ja stand -up kerätään etukäteen. Niin mäkin tekisin, kun tälläisiä heitän.
Mutta stand up -koomikot puhuvat itsestään. Tarinat liitetään siihen mitä he ovat tehneet. Tai ei ne oikeasti välttämättä ole tehneet, ja laittavat omiaan. Minäkin voin siksi kertoa keharivitsejä.
Hei. Minä olen Tuomo ja minulla on aspergerin syndrooma. Olen siis assi.
Teknisesti sanoen en ymmärrä sosiaalisia konteksteja. Se ei tietysti sano mitään kenellekään paitsi asiaansa uppoutuneelle todellisuuspaolle. Tämä tekee siitä hyvän määritelmän.
Käytännössä asian ymmärtää kun otetaan esiin autistit idioottinerot. Niillä on usein jokin erityistaito. Ne voivat esimerkiksi muistaa ulkoa javirheettömästi aivan älyttömän paljon asioita. Ja sitten ne ei osaa pukeutua itse ja saattavat sontia lattialle. Asbergerit on sama, mutta ilman niitä erikoistaitoja. Tai niitä haittoja. Minulla on tosin joskus ilmavaivoja, mutta ei koskaan niitä muisti -ihmeitä joten tämä on sitä minun perustuuria. Saan hitusen sitä idioottia mutta en sitä neroa.
Aspergerin syndroomasta on yksi hyvä kuvaus : Aspergerin syndroomaiset käyttäytyvät vähän oudosti, mutta et ihan tarkalleen ottaen osaa sanoa että mitä. Aspergerit vaikuttaa usein nörteiltä, koska ne on kiinnostunut teknistyyppisistä asioita ja keskittyy niihin pakkomielteenomaisesti ja voivat tässä prosessissa unohtaa parturin ja ne voi pukeutua kummallisesti.
Nörtitkin puuhaa kaikkea samanlaista. Aspergereista tosin ei saa tehdä häijyjä vitsejä koska ne on sellaisia. Nörttivitsejä saa kertoa koska nörtit harjoittelee typeryyksiään.
Siis vammaisista ei saa tehdä vitsejä. Mutta jos tekee, niin täytyy lähestyä sympatian ja ymmärtämisen kautta. Ei ihmiset kuitenkaan ymmärrä niitä. Toki minä voisin aivan täysin ymmärtää rampaa - kunhan ensin murskaisin jalkani ja eläisin sen kanssa sitten. Mutta toisaalta mikä minä olen puhumaan : Minä en ymmärrä ketään. Olen kiinnostunut vain joistain asioita ja ihmisiä en ymmärrä.
Onpas muuten mielenkiintoinen suorakulmainen kolmio tässä mikkitelineessä. Tuohon kun laittaa tuen, voi sen avulla demonstroida Pythagoraan lausetta. Tämähän on sähköakustinen muunnin, joka muuntaa äänivärähtelyn vastaavaksi sähköiseksi värähtelyksi. [Äänenvoimakkuutta vähentäen ja puheen tasauttamista vähitellen] Ilman liike saa kalvon värähtelemään ja saa kalvoon kiinnitetyn kelan liikkuu magneettikentässä, ja siihen indusoituu vaihtojännite, josta se johtoja pitkin menee vahvistimeen. Ömnönmönöh nömnöh mömmnöh mömnöh.
Niin siis missä olinkaan. Niin tietysti, kaikista tärkeimmässä asiassa, itsessäni.
Me Aspergeristithan on sellaisia että me käyttäydytään vähän oudosti. Kun esimerkiksi kerran humalikko tuli kysymään minulta tupakkaa, minä pidin hänelle teknisen puheen siitä miten alkoholi on neurotoksiini joka lamauttaa aivoista etuotsalohkon eettisen keskuksen. Tupakan kysyjä sitten seuraavaksi todisti pointtini. Otin tästä kokemuksesta tietysti opikseni. Ja seuraavan tupakankysyjän tullessa kohdalle olin korjannut virheeni.
Eli poistanit lausunnostani kolme tieteellistä epätarkkuutta.
Ai niin, Me assit ei osata myöskään kertoa vitsejä. Usein me ei osata myöskään lopettaa vitsejä. Sketsit jää riippumaan kuin tyhjään ja sitten ne vaan loppuvat ilman asiaankuuluvaa lopuketta. [Poistuu]
Toki elämäni on pyörinyt yllättävänkin aktiivisesti huonon huumorin ympärille. Tärkeä käänne oli jossain yläasteen loppupuolella, kun sijaisäidinkielenopettaja arvioi erään kirjoitelmani, jossa istuttiin puistonpenkillä siten että koko pätkän ajan voisi luulla että kohta tapahtuu jotain. Itse asiassa ihan mitä vaan, jotain todella outoa. Mutta sitten ei tapahtunut mitään. Hänestä olisi voinut tapahtua jotain. Muistaakseni puistonpenkki oli ihan hyvä, ja suorastaan täydellinen juuri siksi että siinä oli koko ajan tapahtumassa "ei mitään" niin kovalla tahdilla. (Mutta olen hukannut tämän aineen, enkä voi todistaa väitettäni.)
Sen jälkeen juttuni olivat varsin tapahtumarikkaita, absurdeja jopa makaaberiuteen asti. Osasta sain jopa vakavaa moitetta koska aihe ja käsittely oli paikoitellen brutaalia ja banaalia. Ei ne kuitenkaan hyviä olleet. Mutta tielle oltiin ikään kuin menty.
Aktiivisena hikipedistinä olen tietysti kirjoittanut paljon "juttuja". En mitään erityisen mainittavaa, mutta osaan olen itse ihan tyytyväinen. Esimerkiksi juttuni "Intelligent Designhuumeesta" on minusta ihan kohtuullisen onnistunut. Tämänlainen aktiviteetti ajaa tietysti jopa seuraan. Siksi päädyinkin eräässä vaiheessa stand-up -baariin, joka oli kuin karaokebaari mutta ilman karaokea.
Eli siellä oli amatöörejä kertomassa vitsejä. Se on melkein yhtä huumoripitoista kuin mitä amatööri laulamassa on musiikkipitoista. Päädyin pitämään elämäni ensimmäien ja viimeisen stand -up -pätkän. Siihen oli eräänlainen skripti, jonka olin opetellut hieman.
Satuin löytämään sen koneeltani ja mielestäni se vältti tilanteeseen. Esitys tietyllä tavalla pilasi vitsin. Valitettavasti todistan väitteeni laittamalla kyseisen pätkän esille.
[Stand-up sketseissä ei ole otsikoita. Voit kuitenkin kuvitella tähän sellaisen.]
[Tepsuttaen lavalle] Vam-mais-vit-sejä. Niissä on aina jotain inhottavaa ja halpamaista. Nehän ei mahda mitään tilalleen. Poliitikoista sen sijaan on hauskaa kertoa vitsejä, ne varmaan treenaa typeryyksiään. Mutta ei vammaisista.
Esimerkiksi Stubbin hampaista voi kertoa. Kertoa vaikka että ne on niin valkoiset koska ne on oikeesti muoviset. Tekohampaat joilla se voi hymyillä tekohymyä ja nauraa tekonaurua. Se on niinkun pilkka vaikka oikeesti Stubbillahan on oikeesti ihan täydellisen eheä ulkomuoto.
Toisaalta Stand-up koomikot kertoo kertoo aina itsestään ja omista murheistaan. Ne poliitikotkin on niitten murheita. Ja ne kertoo aina kuinka jokin asia on tapahtunut niille itselleen.
Ne vitstit tuntuu muutenkin olevan niitten terapiaa, tosin ne ei maksa terapiasta vaan niille maksetaan siitä. Sinänsä ihan fiksua. Ne ottaa maksun etukäteen. Sekin on fiksua. Sillä maksut tulee ottaa oikeaan aikaan. Mieti nyt: Portsari joka vaatisi rahaa kapakasta poistuessa ei toimisi, koska kaikki haluaa sinne. Kolehti taas kerätään jumalanpalveluksen loppupuolella, jotta kaikki innostuvat siitä että pääsee pois. Terapiamaksut maksetaan jälkikäteen. Ja stand -up kerätään etukäteen. Niin mäkin tekisin, kun tälläisiä heitän.
Mutta stand up -koomikot puhuvat itsestään. Tarinat liitetään siihen mitä he ovat tehneet. Tai ei ne oikeasti välttämättä ole tehneet, ja laittavat omiaan. Minäkin voin siksi kertoa keharivitsejä.
Hei. Minä olen Tuomo ja minulla on aspergerin syndrooma. Olen siis assi.
Teknisesti sanoen en ymmärrä sosiaalisia konteksteja. Se ei tietysti sano mitään kenellekään paitsi asiaansa uppoutuneelle todellisuuspaolle. Tämä tekee siitä hyvän määritelmän.
Käytännössä asian ymmärtää kun otetaan esiin autistit idioottinerot. Niillä on usein jokin erityistaito. Ne voivat esimerkiksi muistaa ulkoa javirheettömästi aivan älyttömän paljon asioita. Ja sitten ne ei osaa pukeutua itse ja saattavat sontia lattialle. Asbergerit on sama, mutta ilman niitä erikoistaitoja. Tai niitä haittoja. Minulla on tosin joskus ilmavaivoja, mutta ei koskaan niitä muisti -ihmeitä joten tämä on sitä minun perustuuria. Saan hitusen sitä idioottia mutta en sitä neroa.
Aspergerin syndroomasta on yksi hyvä kuvaus : Aspergerin syndroomaiset käyttäytyvät vähän oudosti, mutta et ihan tarkalleen ottaen osaa sanoa että mitä. Aspergerit vaikuttaa usein nörteiltä, koska ne on kiinnostunut teknistyyppisistä asioita ja keskittyy niihin pakkomielteenomaisesti ja voivat tässä prosessissa unohtaa parturin ja ne voi pukeutua kummallisesti.
Nörtitkin puuhaa kaikkea samanlaista. Aspergereista tosin ei saa tehdä häijyjä vitsejä koska ne on sellaisia. Nörttivitsejä saa kertoa koska nörtit harjoittelee typeryyksiään.
Siis vammaisista ei saa tehdä vitsejä. Mutta jos tekee, niin täytyy lähestyä sympatian ja ymmärtämisen kautta. Ei ihmiset kuitenkaan ymmärrä niitä. Toki minä voisin aivan täysin ymmärtää rampaa - kunhan ensin murskaisin jalkani ja eläisin sen kanssa sitten. Mutta toisaalta mikä minä olen puhumaan : Minä en ymmärrä ketään. Olen kiinnostunut vain joistain asioita ja ihmisiä en ymmärrä.
Onpas muuten mielenkiintoinen suorakulmainen kolmio tässä mikkitelineessä. Tuohon kun laittaa tuen, voi sen avulla demonstroida Pythagoraan lausetta. Tämähän on sähköakustinen muunnin, joka muuntaa äänivärähtelyn vastaavaksi sähköiseksi värähtelyksi. [Äänenvoimakkuutta vähentäen ja puheen tasauttamista vähitellen] Ilman liike saa kalvon värähtelemään ja saa kalvoon kiinnitetyn kelan liikkuu magneettikentässä, ja siihen indusoituu vaihtojännite, josta se johtoja pitkin menee vahvistimeen. Ömnönmönöh nömnöh mömmnöh mömnöh.
Niin siis missä olinkaan. Niin tietysti, kaikista tärkeimmässä asiassa, itsessäni.
Me Aspergeristithan on sellaisia että me käyttäydytään vähän oudosti. Kun esimerkiksi kerran humalikko tuli kysymään minulta tupakkaa, minä pidin hänelle teknisen puheen siitä miten alkoholi on neurotoksiini joka lamauttaa aivoista etuotsalohkon eettisen keskuksen. Tupakan kysyjä sitten seuraavaksi todisti pointtini. Otin tästä kokemuksesta tietysti opikseni. Ja seuraavan tupakankysyjän tullessa kohdalle olin korjannut virheeni.
Eli poistanit lausunnostani kolme tieteellistä epätarkkuutta.
Ai niin, Me assit ei osata myöskään kertoa vitsejä. Usein me ei osata myöskään lopettaa vitsejä. Sketsit jää riippumaan kuin tyhjään ja sitten ne vaan loppuvat ilman asiaankuuluvaa lopuketta. [Poistuu]
perjantai 16. heinäkuuta 2010
Pieniä huomioita : esityksen rakentamisesta
Rakas harrastuslaitokseni, "Swordschool of Finland" -miekkailukoulu, on joka vuosi käynyt "Ropecon" -tapahtumassa. Yhdistelmä on sinänsä erikoinen, koska tapahtuma on roolipelitapahtuma. Roolipelaajat taas ovat tunnetusti nörttejä. Roolipelaajat leikkivät innoissaan erilaisissa fantasiamaailmoissa. Miekkailu taas on liikunnallista ja siinä ollaan enemmän läsnä.
Kuitekin yhdistelmä on sinänsä osuva että roolipeleissä miekat näyttelevät tärkeää roolia. Monilla pelaajahahmoilla on sellainen. Lisäksi larp -puolella moni bofferoi pehmomiekoilla, joten innostusta asian piirissä toimimiseen löytyy.
Esityksen tekeminen tältä kohdin on hyvin vaikeaa. Minä en onneksi joudu miettimään näin vaikeita asioita. Tosin tiistain freeplayssä huomasin tunkevani nokkaani kyselyillä tästä aiheesta. Sillä ihmiset suunnittelevat esitystä. (Josta en mitään kerro.)
Sillä ohjelmassa olisi hyvä miettiä ihmisten jaksamista. Jutun pitäisi olla riittävän informatiivista mutta ei liian tylsää. Usein mielenkiinto herpaantuu muutamassa minuutissa - tämähän on huomattu esimerkiksi elokuvia tehdessä : Vaikka taistelukohtaiksia pidetään siisteinä, harvoin törmää pitkitettyyn taistelukohtaukseen jota ei muutettaisi vaikkapa paikan vaihtamisella tai välitakaa -ajo mukaan laittaen. Pidempi käy yksinkertaisesti puuduttavaksi seurata.
1: Näin ollen esimerkiksi kung-fu -elokuva "Hiipivä Tiikeri, Piilotettu Lohikäärme" voi sisältää varsin pitkiä taistelukohtauksia. Koska ne ovat oikeasti sarja lyhyempiä.
On siis selvää että esiintyessä harrastetapahtumassa vaatii ikään kuin "hyvän iskelmän" tekemistä. (Hyvä iskelmähän kestää pari minuuttia - juuri samasta syystä.) Kuitenkin Windsor on tunneilla näyttänyt että hän kykenee hyvin pitkällisiin esityksiin. Hän tavallaan kykenee tekemään aiheesta "sinfonioita". (Sinfonioissahan mukana ovat teemat ja muunnelmat ja jotka on tehty niille jotka osaavat musiikkia teoreettisellakin tasolla.) Joskus hän jopa intoutuu ja lyhyeen pikku kysymykseen tarkoitettu pikkuvastaus vain ajautuu jatkumaan kuin itsestään ja lopputulos on tosi hieno.
Toinen ongelma taas on se, että myös liian hosuva voi olla. Jos esittelisi kaiken erilaisen, mitä voi, syntyisi sekametelisoppa jossa olisi pari iskua tikarilla, pari heittoa aseettomana, muutama kikka miekalla, keihäällä ja hilparilla ... Toisessa päässä taas on se, että näytetään vain yhtä asiaa hyvin syvällisesti, jolloin henkilö mahdollisesti oppii yhden pienen sirpaleen.
Tälläisen suunnitteleminen vaatii yllättävän paljon työtä. Aikaisempina vuosina olin vain katsonut esityksiä ja ne tuntuivat spontaaneilta. Toki niitä oli viihdyttävää seurata, mutta vaikutti kuin homma etenisi itsestään, omalla painollaan. Esityksessä näkisi siinä olevat puutteet, mutta onnistuminen näyttää automaattiselta. Tämä opetti minulle lisää kunnioitusta tekijöitä kohtaan - etenkin kun joukossa on myös sellaisia jotka eivät edes pidä roolipeleistä tai ole muutenkaan yhtään nörtihtäviä. (Minä olen toki molempia.)
Lopuksi on ehkä hyvä laittaa koostetta viime vuodesta. Tosin esityksestä on leikattu pois kaikki paitsi miekkailu, mutta se kestää sopivan lyhyen aikaa. Uskallan luvata että tänäkin vuonna on tuttuun tapaan luvassa mielenkiintoista tavaraa.
Kuitekin yhdistelmä on sinänsä osuva että roolipeleissä miekat näyttelevät tärkeää roolia. Monilla pelaajahahmoilla on sellainen. Lisäksi larp -puolella moni bofferoi pehmomiekoilla, joten innostusta asian piirissä toimimiseen löytyy.
Esityksen tekeminen tältä kohdin on hyvin vaikeaa. Minä en onneksi joudu miettimään näin vaikeita asioita. Tosin tiistain freeplayssä huomasin tunkevani nokkaani kyselyillä tästä aiheesta. Sillä ihmiset suunnittelevat esitystä. (Josta en mitään kerro.)
Sillä ohjelmassa olisi hyvä miettiä ihmisten jaksamista. Jutun pitäisi olla riittävän informatiivista mutta ei liian tylsää. Usein mielenkiinto herpaantuu muutamassa minuutissa - tämähän on huomattu esimerkiksi elokuvia tehdessä : Vaikka taistelukohtaiksia pidetään siisteinä, harvoin törmää pitkitettyyn taistelukohtaukseen jota ei muutettaisi vaikkapa paikan vaihtamisella tai välitakaa -ajo mukaan laittaen. Pidempi käy yksinkertaisesti puuduttavaksi seurata.
1: Näin ollen esimerkiksi kung-fu -elokuva "Hiipivä Tiikeri, Piilotettu Lohikäärme" voi sisältää varsin pitkiä taistelukohtauksia. Koska ne ovat oikeasti sarja lyhyempiä.
On siis selvää että esiintyessä harrastetapahtumassa vaatii ikään kuin "hyvän iskelmän" tekemistä. (Hyvä iskelmähän kestää pari minuuttia - juuri samasta syystä.) Kuitenkin Windsor on tunneilla näyttänyt että hän kykenee hyvin pitkällisiin esityksiin. Hän tavallaan kykenee tekemään aiheesta "sinfonioita". (Sinfonioissahan mukana ovat teemat ja muunnelmat ja jotka on tehty niille jotka osaavat musiikkia teoreettisellakin tasolla.) Joskus hän jopa intoutuu ja lyhyeen pikku kysymykseen tarkoitettu pikkuvastaus vain ajautuu jatkumaan kuin itsestään ja lopputulos on tosi hieno.
Toinen ongelma taas on se, että myös liian hosuva voi olla. Jos esittelisi kaiken erilaisen, mitä voi, syntyisi sekametelisoppa jossa olisi pari iskua tikarilla, pari heittoa aseettomana, muutama kikka miekalla, keihäällä ja hilparilla ... Toisessa päässä taas on se, että näytetään vain yhtä asiaa hyvin syvällisesti, jolloin henkilö mahdollisesti oppii yhden pienen sirpaleen.
Tälläisen suunnitteleminen vaatii yllättävän paljon työtä. Aikaisempina vuosina olin vain katsonut esityksiä ja ne tuntuivat spontaaneilta. Toki niitä oli viihdyttävää seurata, mutta vaikutti kuin homma etenisi itsestään, omalla painollaan. Esityksessä näkisi siinä olevat puutteet, mutta onnistuminen näyttää automaattiselta. Tämä opetti minulle lisää kunnioitusta tekijöitä kohtaan - etenkin kun joukossa on myös sellaisia jotka eivät edes pidä roolipeleistä tai ole muutenkaan yhtään nörtihtäviä. (Minä olen toki molempia.)
Lopuksi on ehkä hyvä laittaa koostetta viime vuodesta. Tosin esityksestä on leikattu pois kaikki paitsi miekkailu, mutta se kestää sopivan lyhyen aikaa. Uskallan luvata että tänäkin vuonna on tuttuun tapaan luvassa mielenkiintoista tavaraa.
maanantai 24. toukokuuta 2010
Live Debate Gambit.
Tohtori Gorski sai "haasteen" osallistua livenä käytyyn väittelyyn - "live and publicly". Aiheena oli rokotevastustaminen. Tämä ei ole mitään ainutlaatuista. Itse asiassa denialismissa yksi yleinen piirre on juuri tämänkaltaisten julkisten elävänä käytyjen väittelyiden käyminen. Asioita ratkotaan julkisissa paneelikeskusteluissa. Joko isoissa tilaisuuksissa joissa on kuulijoita, tai sitten internetin kautta kuten Gorskin kohdalla haluttiin.
Mielenkiintoista tässä oli se että Gorski sai haasteen heti, kun hän esitti asiaa virheellisestä tiedosta. He eivät suonkaan korjanneet asiaa kirjoittamalla lääketieteellistä vastinetta - tai korjaamalla virheitä - vaan he esittivät suoraan haasteen, ja kun Gorski kieltäytyi keskustelusta, asenne oli että hän ei edes anna heidän vastata. Julkiseen keskustelun kieltäminen oli siis vaientamispyrintö.
Gorski teki kuten fiksu ihminen tekeekin: Hänestä denialistin kanssa käyty livekeskustelu on "pointless at best and counterproductive at worst"
Hänestä debatissa pitäisi olla kahdesta vankasta evidenssin tukemasta tapauksesta. Hänestä julkisuuden antaminen on pahasta, koska nämä toimijat elävät julkisuudella. Jos osallistuu väittelyyn, antaa kuvan että väittelyyn on tarvetta. "All of them desperately crave respectability. As much as they disparage mainstream thought in the disciplines that they attack, be it medicine, vaccines, history, or current events, they desperately crave to be taken seriously by the relevant disciplines. Being seen in the same venue, on the same stage, or on the same media outlet with relevant experts as an apparent equal gives them just what they want." Julkisuus antaa näkyvyyttä ja professorien kanssa esiintyminen antaa kuvan siitä että kuuluu älymystöön.
Otan lisäksi esiin joitakin piirteitä, joita Gorskyn teksti johtaa joko suoraan tai vähän epäsuoraan miettimään:
1: Denialistisen debatoinnin saivarteluluonne. Keskusteluissa on helppo perustella epämääräisesti - etenkin kun yleisö koostuu tavallisista ihmisistä, kuten näissä julkisissa ja suorana tehdyissä on käytännössä aina kysymys. Denialistit ovat tyypillisesti tehneet omasta näkemyksestään varsin kritiikki -immuunin ja tyhjän. Näin denialistin asema on suojattu. Onnistunut kritiikintorjunta on turhaa koska sitä on luvassa sarjatulella lisää.
2: Livekeskusteluissa tarvitaan aina vähemmän tiedettä ja perusteluja. Ja itse asiassa viitteitä on hyvin vaikeaa antaa. Lisäksi kun denialisti on aina vastustamassa jotain asiaa, hän voi keksiä uusia asioita. Niiden lähteiden tarkistaminen, ja vastatapausten esittely tutkimuksiin viitaten on livenä hyvin vaikeaa. Tämä antaa tilaa esimerkiksi Gish Gallop -strategialle joka on yleisöstä vetoavaa, argumentatiivisesti heikkoa ja keskusteluun osallistuvan kannalta hyvin inhottavaa.
3: Myös keskustelijoiden karisma vaikuttaa keskustelujen vaikutukseen olennaisesti. Professorit saavat paikkansa tekemällä tutkimuksia, he ovat keskustelussa koska he ovat niitä "ammattiprofessoreja joita denialisti kurmoottaa norsunluutornissaan". Kun taas denialistit ovat näkyvyyden takia: He edustavat jotain joka on jotain ihan muuta kuin valtavirtatiede. He ovat mukana koska he ovat saaneet mediajulkisuutta. Tämä tarkoittaa sitä että he ovat paikalla koska heillä on lavakarismaa.
Lisäksi keskustelusta kieltäytyminen saadaan näyttämään pelkurimaiselta toiminnalta. Se näyttää että "ammattiproffa jänistää". Näin keskustelut ovat tieteentekijälle no-win -tilanteita joissa osallistuminen antaa uskottavuutta populistiselle denialistille ja kieltäytyminen on sama kuin häviön tunnustaminen. Denialistille keskustellen tehty debatti on sen sijaan kultakaivos: Jos se toteutuu saa mainetta ja näkyvyyttä, ja jos ei, niin sitten vastustaja näyttää pelkurilta. Tässäkin tapauksessa haastaja selvisi puhtain kasvoin ilman että hänen tarvitsi lainkaan reagoida siihen kritiikkiin joka asiasta oli varmasti vaivaa nähden kirjoitettu.
Asian ydin on melko selvä: "Medical science is not decided by "public debates." It is decided by evidence, experiments, and clinical trials." Samaa voidaan soveltaa hyvin moneen muuhunkin asiaan. Kaikki pseudotieteet kun elävät julkisuudesta jossa myydään "controversyä" joka on tiedemaailmassa näkymätön. Niiden kiista esiintyy ruohonjuuritasolla - jopa siinä määrin että niiden esiintymättömyys tiedejulkaisuissa on selitetty kliseisesti vainoamiseen viittaamalla. Jos joku keskittyy julkiseen debattiin eikä tutkimustyöhän, se kyllä vie uskottavuutta minun silmissä.
Mielenkiintoista tässä oli se että Gorski sai haasteen heti, kun hän esitti asiaa virheellisestä tiedosta. He eivät suonkaan korjanneet asiaa kirjoittamalla lääketieteellistä vastinetta - tai korjaamalla virheitä - vaan he esittivät suoraan haasteen, ja kun Gorski kieltäytyi keskustelusta, asenne oli että hän ei edes anna heidän vastata. Julkiseen keskustelun kieltäminen oli siis vaientamispyrintö.
Gorski teki kuten fiksu ihminen tekeekin: Hänestä denialistin kanssa käyty livekeskustelu on "pointless at best and counterproductive at worst"
Hänestä debatissa pitäisi olla kahdesta vankasta evidenssin tukemasta tapauksesta. Hänestä julkisuuden antaminen on pahasta, koska nämä toimijat elävät julkisuudella. Jos osallistuu väittelyyn, antaa kuvan että väittelyyn on tarvetta. "All of them desperately crave respectability. As much as they disparage mainstream thought in the disciplines that they attack, be it medicine, vaccines, history, or current events, they desperately crave to be taken seriously by the relevant disciplines. Being seen in the same venue, on the same stage, or on the same media outlet with relevant experts as an apparent equal gives them just what they want." Julkisuus antaa näkyvyyttä ja professorien kanssa esiintyminen antaa kuvan siitä että kuuluu älymystöön.
Otan lisäksi esiin joitakin piirteitä, joita Gorskyn teksti johtaa joko suoraan tai vähän epäsuoraan miettimään:
1: Denialistisen debatoinnin saivarteluluonne. Keskusteluissa on helppo perustella epämääräisesti - etenkin kun yleisö koostuu tavallisista ihmisistä, kuten näissä julkisissa ja suorana tehdyissä on käytännössä aina kysymys. Denialistit ovat tyypillisesti tehneet omasta näkemyksestään varsin kritiikki -immuunin ja tyhjän. Näin denialistin asema on suojattu. Onnistunut kritiikintorjunta on turhaa koska sitä on luvassa sarjatulella lisää.
2: Livekeskusteluissa tarvitaan aina vähemmän tiedettä ja perusteluja. Ja itse asiassa viitteitä on hyvin vaikeaa antaa. Lisäksi kun denialisti on aina vastustamassa jotain asiaa, hän voi keksiä uusia asioita. Niiden lähteiden tarkistaminen, ja vastatapausten esittely tutkimuksiin viitaten on livenä hyvin vaikeaa. Tämä antaa tilaa esimerkiksi Gish Gallop -strategialle joka on yleisöstä vetoavaa, argumentatiivisesti heikkoa ja keskusteluun osallistuvan kannalta hyvin inhottavaa.
3: Myös keskustelijoiden karisma vaikuttaa keskustelujen vaikutukseen olennaisesti. Professorit saavat paikkansa tekemällä tutkimuksia, he ovat keskustelussa koska he ovat niitä "ammattiprofessoreja joita denialisti kurmoottaa norsunluutornissaan". Kun taas denialistit ovat näkyvyyden takia: He edustavat jotain joka on jotain ihan muuta kuin valtavirtatiede. He ovat mukana koska he ovat saaneet mediajulkisuutta. Tämä tarkoittaa sitä että he ovat paikalla koska heillä on lavakarismaa.
Lisäksi keskustelusta kieltäytyminen saadaan näyttämään pelkurimaiselta toiminnalta. Se näyttää että "ammattiproffa jänistää". Näin keskustelut ovat tieteentekijälle no-win -tilanteita joissa osallistuminen antaa uskottavuutta populistiselle denialistille ja kieltäytyminen on sama kuin häviön tunnustaminen. Denialistille keskustellen tehty debatti on sen sijaan kultakaivos: Jos se toteutuu saa mainetta ja näkyvyyttä, ja jos ei, niin sitten vastustaja näyttää pelkurilta. Tässäkin tapauksessa haastaja selvisi puhtain kasvoin ilman että hänen tarvitsi lainkaan reagoida siihen kritiikkiin joka asiasta oli varmasti vaivaa nähden kirjoitettu.
Asian ydin on melko selvä: "Medical science is not decided by "public debates." It is decided by evidence, experiments, and clinical trials." Samaa voidaan soveltaa hyvin moneen muuhunkin asiaan. Kaikki pseudotieteet kun elävät julkisuudesta jossa myydään "controversyä" joka on tiedemaailmassa näkymätön. Niiden kiista esiintyy ruohonjuuritasolla - jopa siinä määrin että niiden esiintymättömyys tiedejulkaisuissa on selitetty kliseisesti vainoamiseen viittaamalla. Jos joku keskittyy julkiseen debattiin eikä tutkimustyöhän, se kyllä vie uskottavuutta minun silmissä.
tiistai 30. kesäkuuta 2009
Puku tekee bändin?
"Ihmiset kuuntelevat musiikkia levyltä. Mutta keikoille he menevät katsomaan bändiä."
(Rauno Välimäki, 29. kesäkuuta 2009)
Tänään töissä - paitsi harrastin hevosenleikkiä ison natsin kanssa - juttelin myös Rauno Välimäen kanssa musiikin esittämisestä. Tämä oli melko luonteva aihe, koska hän on hyvä rumpali ja itselläni on takana pitkä ja suhteellisen epäonnistunut ura harrastelijakitaranrämpyttelijänä.
Pukeutumiseen kun on muutamia tapoja:
1: Ensimmäinen on se, että se on vain pintaa. Että keikalla musiikin pitäisi ratkaista. Tämän näkemyksen kannattaja voi sitten mennä keikalle miettimättä pukeutumista. Kun pukeutuminen on irrelevanttia, ei mikään pukeutuminen haittaa.
2: Pukeutuminen on yleinen normi, jonka vuoksi bändien on pukeuduttava tietyllä tavalla, koska se on yleinen tapa. Tämä viittaa etikettiin, ja vihjaa että vaikka etiketti olisi mielivaltainen sääntö, sen kehittäminen tekee toisenlaisesta toiminnasta epäkunnioittavaa ja epäkohteliasta. Myös tässä pukeutuminen on tätä kautta pintaa. Mutta sen mukaan tällä pinnalla on väliä.
3: Pukeutumisella on tehostettava yhtyeen henkeä ja imagoa.Tämä tarkoittaa sitä että punkbändi jonka pukeutuminen ei heijastele punk -henkeä, on pukeutunut väärin. Tämä ei tarkoita että heidän olisi pukeuduttava mustaan nahkaan koska muut punkbändit tekevät niin. Päin vastoin, heidän on suunniteltava mikä sopii juuri heidän bändiinsä. Tätä kautta punkbändi voi pukeutua oikein vaikka sen päällä olisi pinkit tutuhameet. Jos se tukee sitä sävyä joka bändillä on. Tätä kautta esimerkiksi voidaan ottaa taikurit. Heillä on yleensä siisti pitkä takki. Kuitenkin joku voi ruveta rikkomaan konventioita ja olla vaikka Tatu Tynin tapaan "alaston taikuri". Kaikesta kun näkee sen, että Tyni on harkinnut pukeutumattomuutensa, ja vaikka puku tuokin hienostunutta eleganssia ja tätä kautta mystisyyttä, alaston taikuri poistaa yleisimmät ajatukset siitä mistä kohde ilmestyy: Ei ole hihoja, salataskuja. Tämä lisää mystisyyttä. Sama toimii musiikin kanssa. Samoin joku Michael "Mike" Monroe eli Matti Fagerholm1, on pukeutumiseltaan suunnilleen yhtä tyylikäs kuin minä. Eikä esiintymisasu eroa arkiasusta. Mutta sekin on mietitty ja osa "bändin brändiä". Jos niin on luvallista sanoa.
Välimäki käännytti oman "Pukeutuminen = EVVK" asenteeni ympäri näpsäkkäästi pääasiassa kahdella argumentilla.
1: Pukeutuminen auttaa bändiä pääsemään jutun henkeen. Tätä kautta puku on ikään kuin larppaajan puku. Proppaus auttaa heitä myös rooliin eläytymisessä. Itselleni tämä on tuttua vartijanpuvun kautta. Jo se yksinään muuttaa asennoitumista. Kun bändi on eläytynyt rooliinsa, se ottaa homman vakavammin ja on tätä kautta huolellisempi ja tarkempi. Tätä kautta itse musiikkikin auttaa.
2: Pukeutuminen nostattaa tunnelmaa. Tosiasiassa kukaan livekeikoilla käynyt tuskin esittää että tunnelmalla ei olisi isoa merkitystä. Festaritunnelmassa musiikki ei ole yhtä fiiniä kuin levyllä, virheitäkin tulee enemmän. Ja kuuluvuus on huonompi. Silti festarit eivät ole vain tekosyy juopotteluun. Sillä vaikka toki festareilla moni nuori tyttö ja poika menettää "arvokkaimman aarteensa"2, mutta niissä on erityistä tunnelmaa. Ja tämä fiilis on sen arvoinen, että vaikka kotona on levy, menee keikalle joka maksaa enemmän kuin levy. Vaikka levyn voi kuunnella monta kertaa. Bändin tärkein tehtävä on viihdyttää. Ja tätä kautta alkuspiikkien hauskuuskin olisi tärkeää. Se, että joku nousee normivaatteissa lavalle kysymään "Mitä Helsinki!" kertoo että bändi ei ole hirveästi keskittynyt tunnelman luomiseen. Tästä voi herätä jopa kysymyksiä siitä, että onko keskittyminen musiikissakaan suurempi? Tietenkin voi. Tunnelman kohdalla puitekohta on kuitenkin "syöty". Tässä kohden on muistettava tietysti puitteetkin. Jos jokin toimii lähibaarin karaoke -illassa, ei siinä puvussa vielä välttämättä kannata vielä mennä Tavastialle.
Tästä voisi soveltaa stand-up komiikkaan. Siinähän on paitsi kirjoitettu vitsi, myös esitys. Pelkkä hyvä juttu sinällään ei toimi. Tämä tuli selvästi esiin kun kävin kokeilemassa stand-uppaamista sellaisessa paikassa, jossa sitä voi kokeilla ikään kuin "karaoke -hengessä". Juttuni oli ihan OK, mutta se ei vetänyt, koska olen surkea esiintyjä. Tätä esitystä voisi tietysti hioa, mutta selvää oli että tarvitaan tunnelmanrakentamista. Ei pelkkää vitsin opettelua. Kenties tämän vuoksi monet stand-up vitsit ovat kirjoitettuina melko tylsiä. Mutta esitettyinä ne toimivat, koska mukana on ne puitteet.
1 Jonka lisänimellä on lisänimi. Tai vähemmän outouksia hakien taiteilijanimellä/alter egolla on kutsumanimi.
2 Eli iPodinsa, tietenkin.
(Rauno Välimäki, 29. kesäkuuta 2009)
Tänään töissä - paitsi harrastin hevosenleikkiä ison natsin kanssa - juttelin myös Rauno Välimäen kanssa musiikin esittämisestä. Tämä oli melko luonteva aihe, koska hän on hyvä rumpali ja itselläni on takana pitkä ja suhteellisen epäonnistunut ura harrastelijakitaranrämpyttelijänä.
Pukeutumiseen kun on muutamia tapoja:
1: Ensimmäinen on se, että se on vain pintaa. Että keikalla musiikin pitäisi ratkaista. Tämän näkemyksen kannattaja voi sitten mennä keikalle miettimättä pukeutumista. Kun pukeutuminen on irrelevanttia, ei mikään pukeutuminen haittaa.
2: Pukeutuminen on yleinen normi, jonka vuoksi bändien on pukeuduttava tietyllä tavalla, koska se on yleinen tapa. Tämä viittaa etikettiin, ja vihjaa että vaikka etiketti olisi mielivaltainen sääntö, sen kehittäminen tekee toisenlaisesta toiminnasta epäkunnioittavaa ja epäkohteliasta. Myös tässä pukeutuminen on tätä kautta pintaa. Mutta sen mukaan tällä pinnalla on väliä.
3: Pukeutumisella on tehostettava yhtyeen henkeä ja imagoa.Tämä tarkoittaa sitä että punkbändi jonka pukeutuminen ei heijastele punk -henkeä, on pukeutunut väärin. Tämä ei tarkoita että heidän olisi pukeuduttava mustaan nahkaan koska muut punkbändit tekevät niin. Päin vastoin, heidän on suunniteltava mikä sopii juuri heidän bändiinsä. Tätä kautta punkbändi voi pukeutua oikein vaikka sen päällä olisi pinkit tutuhameet. Jos se tukee sitä sävyä joka bändillä on. Tätä kautta esimerkiksi voidaan ottaa taikurit. Heillä on yleensä siisti pitkä takki. Kuitenkin joku voi ruveta rikkomaan konventioita ja olla vaikka Tatu Tynin tapaan "alaston taikuri". Kaikesta kun näkee sen, että Tyni on harkinnut pukeutumattomuutensa, ja vaikka puku tuokin hienostunutta eleganssia ja tätä kautta mystisyyttä, alaston taikuri poistaa yleisimmät ajatukset siitä mistä kohde ilmestyy: Ei ole hihoja, salataskuja. Tämä lisää mystisyyttä. Sama toimii musiikin kanssa. Samoin joku Michael "Mike" Monroe eli Matti Fagerholm1, on pukeutumiseltaan suunnilleen yhtä tyylikäs kuin minä. Eikä esiintymisasu eroa arkiasusta. Mutta sekin on mietitty ja osa "bändin brändiä". Jos niin on luvallista sanoa.
Välimäki käännytti oman "Pukeutuminen = EVVK" asenteeni ympäri näpsäkkäästi pääasiassa kahdella argumentilla.
1: Pukeutuminen auttaa bändiä pääsemään jutun henkeen. Tätä kautta puku on ikään kuin larppaajan puku. Proppaus auttaa heitä myös rooliin eläytymisessä. Itselleni tämä on tuttua vartijanpuvun kautta. Jo se yksinään muuttaa asennoitumista. Kun bändi on eläytynyt rooliinsa, se ottaa homman vakavammin ja on tätä kautta huolellisempi ja tarkempi. Tätä kautta itse musiikkikin auttaa.
2: Pukeutuminen nostattaa tunnelmaa. Tosiasiassa kukaan livekeikoilla käynyt tuskin esittää että tunnelmalla ei olisi isoa merkitystä. Festaritunnelmassa musiikki ei ole yhtä fiiniä kuin levyllä, virheitäkin tulee enemmän. Ja kuuluvuus on huonompi. Silti festarit eivät ole vain tekosyy juopotteluun. Sillä vaikka toki festareilla moni nuori tyttö ja poika menettää "arvokkaimman aarteensa"2, mutta niissä on erityistä tunnelmaa. Ja tämä fiilis on sen arvoinen, että vaikka kotona on levy, menee keikalle joka maksaa enemmän kuin levy. Vaikka levyn voi kuunnella monta kertaa. Bändin tärkein tehtävä on viihdyttää. Ja tätä kautta alkuspiikkien hauskuuskin olisi tärkeää. Se, että joku nousee normivaatteissa lavalle kysymään "Mitä Helsinki!" kertoo että bändi ei ole hirveästi keskittynyt tunnelman luomiseen. Tästä voi herätä jopa kysymyksiä siitä, että onko keskittyminen musiikissakaan suurempi? Tietenkin voi. Tunnelman kohdalla puitekohta on kuitenkin "syöty". Tässä kohden on muistettava tietysti puitteetkin. Jos jokin toimii lähibaarin karaoke -illassa, ei siinä puvussa vielä välttämättä kannata vielä mennä Tavastialle.
Tästä voisi soveltaa stand-up komiikkaan. Siinähän on paitsi kirjoitettu vitsi, myös esitys. Pelkkä hyvä juttu sinällään ei toimi. Tämä tuli selvästi esiin kun kävin kokeilemassa stand-uppaamista sellaisessa paikassa, jossa sitä voi kokeilla ikään kuin "karaoke -hengessä". Juttuni oli ihan OK, mutta se ei vetänyt, koska olen surkea esiintyjä. Tätä esitystä voisi tietysti hioa, mutta selvää oli että tarvitaan tunnelmanrakentamista. Ei pelkkää vitsin opettelua. Kenties tämän vuoksi monet stand-up vitsit ovat kirjoitettuina melko tylsiä. Mutta esitettyinä ne toimivat, koska mukana on ne puitteet.
1 Jonka lisänimellä on lisänimi. Tai vähemmän outouksia hakien taiteilijanimellä/alter egolla on kutsumanimi.
2 Eli iPodinsa, tietenkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)