"Enlightened" ~ apparently a synonym for "clueless"?

"1846, "medical treatment of disease," from Mod.L. therapia, from Gk. therapeia "curing, healing," from therapeuein "to cure, treat medically," lit. "attend, do service, take care of;" related to therapon "servant, attendant."
(Online Etymology Dictionary, "therapy")

Sain blogiini loistavan valaisevan kommentin, jonka pohjalta minun on hyvä jatkaa, tosin hieman muihin asioihin. "...uskonnolliseen uskoon liittyy tiukasti täydellinen epävarmuus ja epäilys. Ilman epäilystä ei ole uskoa. Jos jokin faktaksi todistettua, miksi siihen liittyisi epäilystä? Uskonnollisuus ei täten välttämättä ole skeptisyyden vastakohta ja dogmaattisuuden synonyymi. Uskoon voi aika ajoin sisältyä syvääkin älyllistä, emotionaalista ja metafyysistä epävarmuutta." Tämä on hyvä ja tärkeä näkemys.

Antiikin kreikassa oli skeptikoita. He olivat hyvin erilaisia skeptikoita kuin se skeptismi, jonka näkemystä esimerkiksi Skepsis RY edustaa. Siihen aikaan filosofialla oli tärkeässä roolissa pidettiin hyvää elämää ja mielenterveyttä. Näin esillä oli esimerkiksi epikurolaisuutta, jossa korostettiin nautintoja ja tuskan välttämistä. Skeptismi taas oli antiikin kreikassa Pyrrhonin näkemys, jossa olennaisena oli ajatus siitä että mielenrauha saavutetaan tietämättömyyden tunnustamisen kautta. Tätä kautta skeptikot kumosivat väitteitä tiedosta.
1: Antiikin skeptikot olivat "antiepistemologisia", he kiistivät tiedon olemassaolon. Nykyajan skeptikot taas korostavat tietoa. He luottavat tietoon ja kannattavat vain asioita joista tidetään. Nykyajan skeptikot näyttäytyvät "antiikin skeptisiltä" kenties vain siksi, että moni asia joka ei ole tietoa, kuten pseudotieteet, väittää olevansa sellaista.

Antiikin skeptikot epäilivät kaikkea. He yrittivät olla sitoutumatta mihinkään tietoon. Ja tätä kautta he katsoivat saavansa hetkittäin mielenrauhaa. Tämä linja on nähtävissä eräällä tavalla modernimpana aikana vaikkapa Camuksen absurdiutta korostavassa filosofiassa.

Myös uskoon liitetään epäily. Aivan kuten blogiini kommentoija viittasi. Tätä kautta päästään eksistentialismiin. Ja siinäkin mielenterveydelliset seikat ovat mukana. Esimerkiksi Kierkegaard korosti että kristitty ei ole saanut todisteita. Siksi tarvitaan uskoa. Kierkegaard korosti tässä uskon hyppyä, jossa ihminen saavuttaa hyvää elämää sitoutumalla ja uskaltamalla loikata tuntemattomaan. Ei ole kovin vaikeaa huomata, että Kierkegaard heijastelee tässä mystiikan perinteestä tuttuja ajatuskuvioita. Jumala on mysteeri, jota voi yrittää lähestyä ja johon ihminen voi sitoutua.

Suhtautuminen muuttuu totaalisti. Jos jostain asiasta ei ole tietoa, syntyy epäilyä. Se on kenties tunteena yksi ja sama, mutta siihen voidaan suhtautua kahdella tavalla : Ottaa se transsendenttina, jolloin siihen sitoudutaan ja otetaan vakavasti. Tai ottaa se absurdina jolloin sitä ei oteta niin vakavasti
1: Tästä kirjoitin aikanani, kun leikin gnosis -sanan roolilla ja liitin sen agnostismiin. : Suhtautuminen epäilyyn siten että sen ottaa absurdina tai epäillen on itse asiassa täysin päinvastainen kuin uskovaisen tapa suhtautua asiaan.

Uskovaa ei epäilyn vuoksi voi kovin sujuvasti sitoa antiikin skeptikoksi. Antiikin skeptikot kun eivät halunneet sitoutua vaan yrittivät pysyä erossa. Antiikin skeptikko olisi tehnyt opillisen virheen jos hän olisi tehnyt uskon hypyn, sillä tästä ei seurauksena ole vapautumista käsityksistä, vaan yhteen käsitykseen itsensä kahlitsemisesta. Asenne tilanteeseen on olennaisesti päinvastainen.

---

Otsikko on tarkoituksella provokatiivinen. Jos usko olisi epäilyä, uskovan se olisi helppo tunnustaa. Mystikko syventyy uskoon, joten hän syventyy epätietoon ja epäilyyn totaalisesti. Jos tälläistä ehdottaa uskovainen loukkaantuu. Syy on siinä että paradoksaalisesti vaikka väitteni pitää paikkaansa, se ei kuitenkaan yhtään pidä.

Agnostikon kirjaamassa otsikossa on ehkä epäilyttävää epävarmuutta?

Pyrrhonin kehittämässä skeptismissä korostettiin ristiriitoja etsivää keskustelua. Oppi kehittyi sen huomion ympärille, että ihmisten vaikutelmat aikaansaivat ristiriitaisia tuloksia. . Skeptismin perusideana oli se, että asiat olivat oikeasti
1: eriytymättömiä tai erottamattomia (adiafora)
2: epävakaita tai mittaamattomia (astathmeta)
3: määräytymättömiä tai määrittämättömiä (anepikrita).
Tästä Pyrrhonin mukaan seurasi akatalepsia, mahdottomuus tuntea asioiden todellinen luonne. Pyrrhonin mukaan oikea tapa suhtautua maailmaan oli ataraksia eli etääntyminen maailmasta ja sen huolista, jonka seurauksena tulee tasainen ja tyyni mielentila, joka ei järky missään olosuhteissa.

Tätä perinnettä jatkoivat skeptikot, joiden tulkinnan mukaan tiedonkyvyt olivat puutteellisia, jolloin ihminen ei kykene erottamaan ja käsittelemään ulkomaailman asioita(epistemologinen, tietämykseen liittyvä ongelma) sekä oli mahdollista että itse ulkomaailman olennot ovat määräytymättömiä ja epävakaita (ongologinen, todellisuuden luonteeseen liittyvä ongelma). Skeptinen koulukunta asettikin haasteen sekä tiedolle että todellisuuden pohjimmiltaan ymmärrettävälle luonteelle.

Tämän seurauksena skeptikot päättelivät, että käsityksemme eivät ilmaise totuuksia kuin epätotuuksiakaan. Se, että aistit ovat epäilyttäviä ei vielä tarkoita että ne olisivat väärässä. Tätäkään kautta ne eivät päästä selvittämään totuutta. Jos tietäisimme varmasti, että aistit valehtelevat meille, voisimme käyttää tätä tiedon haun metodina. Mutta epäilyttävyys ei vielä tarkoita epätotta. Tämä tarkoitti sitä, että perinteinen maailmankuva kohtasi haasteen: Ihmisten vaikutelmat, havainnot ja järki eivät olleetkaan välttämättä mitään oikeaan vieviä.

Tämä näkemys sitten jalostui eteenpäin. Platonin Akatemiassa vaikuttavat Arkesilaos ja Karneades palasivat sokraattisen metodin ihainnointiin. Arkesilaos asetti lähtökohdakseen sen, että varmaa totuutta ei voida saavuttaa, vaan sen sijaan olisi otettava toimintaa ohjaavaksi systeemiksi se, mikä on järkevää, tai todennäköistä. Karneades taas korosti näkemyksen ristiriidattomuutta muiden käsitystensä kanssa. Hänestä piti vain tutkia perin pohjin, mitä näkemyksiä oli, ja rakentamaan näistä ristiriidattoman kokonaisuuden.

Ainesidemos jatkoi tästä eteenpäin ja esitti, että emme voi tietää miten asiat "todellisuudessa", "luonnostaan" tai "itsessään" ovat. Hän pidättäytyi sanomasta kannanottoja, paitsi silloin, kun kyseessä olivat kieltävät väitteet, joissa sanottiin miten luonnossa olevat asiat eivät ole, (Tätä ajatusta kannattaa verrata fallibilismiin) tai relatiivisia väitteitä, joissa sanotaan että jostain näkökannasta jotkin asiat ovat jotenkin. (Tätä ajatusta kannattaa taas verrata relativismiin ja postmodernismiin.) Näin hän katsoi välttäneensä esitystensä dogmaattisuuden.

Agrippa kehitteli ajatusta omasta suunnastaan ja oli taasen sitä mieltä, että on syytä pidättäytyä argumentoinnista, jos joku seuraavista ehdoista täyttyi:
1: Näkemyksestä seuraa ratkeamaton ristiriita.
2: Näkemys on suhteellinen, näkökantariippuvainen.
3: Sen seurauksena oli ääretön regressio, eli ikuinen päättelyketju. (Maa lepää norsujen selässä, jotka seisovat kilpikonnan selässä, joka seisoo kilpikonnan selässä, joka seisoo... aina ikuisuuden pohjalle, jota ei ole, asti.)
4: Se johti perustelemattomiin alkuoletuksiin.
5: Se rakentui kehäpäätelmän varaan, eli asia perusteltiin lopulta itsellään tai ketjun "toisella päällä".

Skeptisyyden veti tästä äärimmäisempään suuntaan Sekstos Empeirikos. Hän esitti, että pohjimmiltaan skeptikko tutkii vain asioita keräämällä suuren määrän argumentteja puolesta ja vastaan. Koska kaikista asioista seuraa kuviteltavissa oleva erimielisyys, hän päätteli tästä sen, että ristiriidat ovat aina ratkeamattomia (anepikritos) ja yhtä vahvoja (isosteneia), jolloin ainut järkevä toimintatapa oli kannanotosta pidättäytyminen (epokhe). Hän ajautui eräänlaiseen loppumattomaan skeptiseen kehään, koska esitti että väitelause siitä että aistimme ovat puutteellisia ja/tai todellisuus järjellä käsittämätön oli myös dogmaattinen kannanotto. Tällöin itse skeptisyyden periaate kohtasi skeptismin periaatteen josta taas luonnollisesti seurasi ääretön regressio, josta taas seurasi skeptismin omien periaatteiden mukaan.

Tähän ongelmaan on esitetty joitakin ratkaisuja. Yksinkertaisin niistä on Epikuroksen esittämä näkemys siitä, että on vain luotettava aisteihimme. Tällöin näkemys ei johda ikuiseen kehään ja voimme saada tietoa ja sanoa kannanottoja ; Tämä näkemys on naiivia realismia. Tässä näkemyksessä on se huono puoli, että se ei ratkaise niitä paradokseja, joiden varassa skeptismiä lähdettiin ratkaisemaan. Se ei siksi pohjimmiltaan vakuuta perusteitaan sortumatta dogmaattisuuteen, jolloin skeptikon ei myöskään tarvitse vakuuttua sen sisällöstä. Eikä epäilyn epäilykään tarkoittanut sitä, että tulkinta olisi väärä, ainoastaan epäilyttävä. Pohjimmiltaan skeptikko voisi välttää ongelman vaikka ihan vain sillä että hän pidättäytyisi esittämästä kannanottoa muuna kuin "tietyn näkökulman" näkökantana. Eli periaatteessa riittäisi että hän ei väittäisi omistavansa lopullista, absoluuttista, totuutta.