Ihmiset voivat sanoa, etten ole filosofi, mutta kukaan ei voi väittää, etten olisi filosofioinut.

Tapanani on ollut kirjoittaa blogaamisfilosofiaa aina kun olen saanut pyöreät sataluvut täyteen. Tämä ei ole poikkeus. [N^o:1800]

Tällä kertaa, koska olen yrittänyt eräänlaista oman kirjoitustahdin maksimaalista tehokkuustestiä, on syytä tutustua hieman siihen mitä voisi sanoa filosofiseksi työnteoksi. Voidaan sanoa että blogi ei kirjoita itseään. Mutta olen silti ehdottoman ylpeästi amatööri. Lähestyn asiaa aluksi anekdootin kautta.

Wittgensteinin palkanmaksu.

Wittgenstein kieltäytyi yliopiston tarjoamasta palkasta. Syyksi hän esitti sen, että hän ei kuitenkaan voisi olla filosofioimatta. Hän siis tekisi samaa ilmaiseksi, joten maksaminen oli turhaa. Tämä sisältää erikoisia ajatuksia työn suhteesta. Työn ajatellaan olevan ikävää. Tähän asenteeseen liittyy jopa leikkimielinen aforismi "Jos työnilo yllättää, niin istuudu kunnes kohtaus on ohi."
1: Wittgensteinin näkemys eroaa vahvasti Aristoteelisestä käsityksestä ; Hän korosti tilannetta jossa yksilön ja yhteiskunnan halut kohtaavat. Onnellisin tavoitetila on siis se, että tekee työtä josta pitää. Aristoteleen mukaan Wittgensteinille olisi pitänyt maksaa palkkaa. Wittgenstain olisi ollut palkansaanin jälkeen ihannetilassa, toteuttamassa omaa tärkeää osaansa, telostaan, tässä maailmassa.
2: Feyerabend olisi varmasti kannustanut Wittgensteiniä. Hän korosti sitä että ei tarvita erityisiä professionaalisia filosofeja, sen sijaan jokainen ihminen olisi riittävän järkevä. Hän oli elämässään kokenut natsismin vaikutukset ja tajusi luultavasti tätä kautta varsin konkreettisesti erilaisten instituutioiden mukanaan tuomat ongelmat. Tälläisessä asenteessa on tietysti roppakaupalla valistusajan ihanteita. Jokainen ihminen on potentiaalisesti järkevä ja heidän kohtelunsa ei siksi saisi olla kuin sylilapsen neuvomista. Tässä mielessä Wittgenstein toimi oikein, hän ei ottanut ammatillista auktoriteettiasemaa, hän filosofioi kunnioitettuna amatöörinä, ei ammatin tuomalla auktoriteetilla.
3: Perinteisen kristillisessä asenteissa mukaan tulee tietysti myös filosofioinnin velvollisuus. Jos filosofia olisi ammattimaista, niin sitten voitaisiin viitata Paavaliin, joka sanoi että "Kuka ei tahdo tehdä työtä, hänen ei syömänkään pidä". Tosin kristillisessä maailmassa abstraktit ajatukset ovat usein olleet arvostettuja. Itse asiassa voidaan sanoa että maallisella työllä on arvoa, mutta teologinen mietiskely on ollut kaikista arvostetuin asia. Tätä kautta filosofia olisi ehdottoman professionaalista toimintaa. Wittgensteinin tulisi joko saada palkkaa tai mennä kunnon töihin jos ei itseään palkkansa arvoiseksi katso.

Amatöörinä minulla ei tietysti ole mitään suoranaisia velvoitteita. Minun on haettava paikkaani blogielämän ulkopuolelta. Leipä on saatava toisaalta. Tätä kautta minulla on jotain muita yllykkeitä. Joku voisi sanoa että yllykkeet eivät ole taloudellisia joten olisin intresseiltäni puhtaampi. Raha olisi riski joka muuttaisi filosofioinnin välinearvoksi. Aito filosofi taas tekisi asiaa itseisarvona. Olisivatpa asiat näin yksinkertaisia.

Yllykkeiden puhtaus.

Minua on tuoreesti ihastuttanut Alasdair MacIntyren näkemys. Hän korostaa erikoisella tavalla yhteisöllisyyttä. Hänen mukaansa ihminen on laumaeläin. Hänestä tässä on mukana myös kilpailuelementti. Yhteistoiminta on siis ikään kuin peliä jossa on sääntöjä. Hän korostaa sitä että jos sääntöjä pitää itseisarvona, ei huijaa. Sen sijaan jos ne ottaa välineiksi, voi keksiä erilaisia porsaanreikiä ja tekosyitä. Näin esimerkiksi urheilu voisi tahrautua, jalo kilpa jäisi syrjään ja käytettäisiin esimerkiksi doupingia, ja yritettäisiin vain varmentaa että tästä ei jäädä kiinni.

MacIntyren mukaan on korostettava hyveitä. Hän jakoi sääntöjen kunnioittamisen seuranlaiseen kolmikantaan:
1: Oikeudenmukaisuus, jossa keskiössä on se miten arvioimme pelitapahtumia, siirtoja ja "manöövereitä". On säännöt joita sovelletaan kaikkiin.
2: Rehellisyys, jossa omat siirrot asetetaan vastapuolen ja tarkkailijoiden arvioitavaksi. Itseä ei siis vain määritellä "voittajaksi".
3: Rohkeus jossa sääntöjä puolustetaan ulkopuolisia vastaan. Tässä koko peli sääntöineen myös itse asiassa asetetaan keskustelunalaiseksi.

Tässä mielessä on helppoa huomata, että raha on vain yksi intressi. On itse asiassa vaikeaa olla filosofi. Ammattilaisen toiminnan taustalla on se, että omasta innostuksesta voidaan aina kertoa. Jos filosofiaa harrastaa sen itsensä vuoksi, näin voi tietysti ollakin. Kuitenkin samalla on kirjoja myynnissä ja yliopistolta tipahtaa palkkaa. Ja ulkopuolisten kanssa sidotaan erilaisia sopimuksia joissa pyörivät akateeminen kunnia, yliopiston uskottavuus ja maine, tutkimusmäärärahat ja niiden jakaminen ja moni muu asia. En usko että olisi moraalitonta esimerkiksi pyrkiä pois Itä-helsingin oloista ja velkakierteen köyhyydestä lukemalla itselle akateeminen arvosana. Silloin filosofia voi olla etupäässä väline, mutta olisi hieman kornia syyttää tälläistä toimijaa moraalittomuudesta.

Joka tapauksessa uskallan olla sitä mieltä että "ulkopuolelta saa huudella". Perustelen itse asiassa tämänlaisen amatöörikirjoittelun aivan muuta kautta. Syynä on se, että filosofia on - osittain juuri yllä mainittujen määrärahojen joihin virtaa verorahojakin, sekä sen vuoksi että yliopisto ja ennen kaikkea heidän työntekijänsäkin ovat myös yhteiskunnallinen toimijoita. Instituutioita ja äänioikeutettuja. Tätä kautta tilanen on sama kuin esimerkiksi uskontokritiikin kanssa. Mielestäni sitä ei pidä jättää pelkästään uskovaisten ja teologien asiaksi. Se kun vaikuttaa yhteiskunnassa, ja sitä pidetään tärkeänä asiana johon vaaditaan suhtautumista. (Ei vain pidetä jos se suhtautuminen ei ole jokseenkin tietynlainen.) Samoin urheilun dopingiin pitää ottaa kantaa vaikka ei olisi urheilija tai urheilumanageri. Ei itse asiassa tarvitse olla edes penkkiurheilija, koska urheilukin on yhteiskunnallista toimintaa. Samoin politiikka on liian tärkeää ollakseen vain poliitikkojen asia.

Tätä kautta tämänlainen aktiivinen amatöörifilosofiointikin on täysin rinnastettavissa moneen ilmiöön. Toki kaikissa ylläolevissa on voimakas riski. Sitä voi olla inttäjä-huutelija joka ei vain osaa. Siksi filosofioinnissakin pitäisi kenties katsoa intressien ja palkanmaksun taakse. Katsoa sitä, miten sitä hommaa tekee, eikä sitä millä vaikuttein.

Muiden arvio.

Koska itseä on vaikea arvioida. Olemme yllättävän sokeita omille virheillemme, on minun tietysti konsultoitava tässä suhteessa itseäni viisaampia. "Unkuri" lähestyi blogiani "omaelämänkerrallisena". Blogini nimessä oli peräti "&" -merkki, joka viittaa synteettisempään näkemykseen kuin oma analyyttisempään ja pilkkovampaan suhtautumiseen viittaava "/" merkkini jolla on vakiintuneessa www -osoitteiden tavaamissäännöissä peräti väkivaltaisella kuvatti "slash" -sana. Tämäkin korostaa sitä että blogini on itseni näköinen. Ja toisaalta että en saa tekstiä nousemaan itsestäni irralleen.
1: En ole tässä suhteessa suinkaan yksin. Ja jostain epäeettisestä syystä muiden epäonnistuminen tekee asiasta lohdullista, vaikka maailma onkin näin pahemmin fucked up.

Tosin unkurin kuvaus saa sen näyttämään melkein kauniilta : "omaelämänkerrassa ainutkertainen ja erityinen henkilö kertoo totuuden omasta elämästään - miten ja miksi hänestä on tullut se joka hän on. hän haluaa itse tunnustaa, laittaa itsensä peliin, tulla myös itse omaksi aineistokseen, toteuttaa jokaisen elämänkerturin unelman siitä että teksti ja sen kirjoittaja sulautuisivat toisiinsa ja olisivat yksi ja sama"

Toinen kuvaus on "Count Up" -blogissa. Hän käyttää katalyytti -ajatusta. Eli blogini on kimmoke joka ei itse kulu. Toisin sanoen tekstejäni voi käyttää irrottautumiseenkin. Asioista on kenties voimakkaastikin erimielinen, mutta niihin reagoinnista on apuja omalle ajattelulle. Sekin tuntuu miltei hyvältä.

Ikään kuin en olisikaan se "alati oikeassaoleva" nörtti joka lähinnä brassailee yleissivistyksellään. Joka taas on se itsereflektiivinen näkemykseni blogini luonteesta. Tosin aika usein minulla on selässä sellainen pelko että en tiedä siitä viisaudesta niin paljon. Yritän siksi olla enemmän älykäs, ja välttää pahimmat tyhmyydet. Onneksi minulla on sentään hyviä lukijoita jotka osaavat laittaa ideointini siihen sopivaan kontekstiin. Näin kostonhimoisesta mielisokeasta vihaisesta ei_eää_kauan_edes_nuoresta miehestä saa jotain irti.

Näin ollen voidaan sanoa että jos onnistun, niin kirjoitan apulantaa. Eli jotain sellaista paskaa, joka saa kukat kasvamaan. Varoitukseksi pitää muistuttaa "Apulanta" -bändin laululla "Viisaus ei asu meissä" .

---

Otsikko viittaa tietysti maailman huonoimpana laulajana pidettyyn mutta aktiivisen laulajanuran tehneeseen Florence Foster Jenkinsiin.

Elämän säie.

Ihmiset ovat taatusti aika kauan tienneet perinnöllisyydestä. Siitä, että lapset syntyvät jotenkin vanhemmistaan. Tähän on liitetty ajatusta henkien sekoittumisesta, henkien avusta siihen, että nainen on ikään kuin "pelto", johon isä laittaa "siemenen", ja lapsi on siksi olennaisesti enemmän isän kuin äidin: Isä on aktiivinen laittaja ja äidin kohtu kasvattaja ja vastaanottaja.

Mutta en ainakaan vielä tarkemmin kirjoittele näistä näkemyksistä, koska ajattelin sen sijaan kirjoitella siitä "tieteellisemmästä perinnöllisyydestä", jonka kulminaatiopisteenä on geeni ja laajemmin näiden yhteenliittymä, DNA. Geeni nimen vaihtoehtoina voisivat olla seuraavat: biofori, faktori, gemmula, id, idantti, pangeeni ja plastitudi. Tuntemamme kuitenkin vakiintui.

Ensimmäinen perinnöllisyyden todistettu lainomaisuus tuli Gregor Mendeliltä, munkilta jonka nimi oli alkujaan Johann. Hän oli köyhän perheen lapsi, jonka opiskelut olivat niin kalliita, että oma perhe ei voinut niitä maksaa, ja niinpä hän hommasi itselleen rikkaamman mesenaatin, luostarin. Hänestä tuli veli Gregor, hän ei ollut erikoisen uskovainen mies: Hänen kirjoituksissaan toistuu hyvä ruoka useammin kuin Jumala. (Hänellä oli koekammo, joten opiskelut eivät sujuneet kovin hyvin. Aikalaiset olivat tosin sitä mieltä, että hän luisti kokeista koska ei osannut.) Mendelin suurin saavutus ei ollut se, että hän tuki eräästä kuorolaisesta, Leos Janàcekista, Brünnin kuoronjohtajan. Hänen suurin saavutuksensa oli se, että hän leikki herneillä. Itse asiassa hän leikki herneillä massiivisesti ja organisoidusti. Hän huomasi, että jotkut ominaisuudet seuraavat tiettyä kaavaa. (Hän on taatusti tehnyt esikokeita, koska hän valikoi herneistä sellaisia ominaisuuksia jotka ovat yhden geenin tuottamia.) Hän keksi että ominaisuudet riippuivat vanhempien ominaisuudesta, ja keksi lisäksi resessiiviset ominaisuudet, jotka olivat näkymättömissä dominoivan ominaisuuden alla, ja jotka kuitenkin saatiin esiin takaisinristeytyksellä. Hän osoitti että perinnöllisyys oli jotain "kiinteää". (Ronald Fisher osoitti, että Mendel harjoitti ns. "kynätutkimusta", eli hän manipuloi koetuloksia tiettyyn suuntaan. Koesarjasta tuli yllättävän hyvä. Ilmeisesti Mendel huomasi jo laskelmia tehdessään mitä lainomaisuuksia ominaisuudet seurasivat.) Mendelin tuloksista ei kuitenkaan paljoa levitelty. Esimerkiksi Karl Wilhelm von Nägeli vinoili Mendelille ja pyysi häntä toistamaan kokeensa keltanoilla. Mendel epäonnistui keltanoiden kanssa - mikä ei ole ihme, koska niillä on erityinen lisääntymistapa, jossa siemenen syntyyn vaaditaan siitepölyä, mutta siitepölyn sisältämää perimää ei kuitenkaan liitetä kasvisolun tumaan. Ei siis ihme, että tulokset eivät sopineet yhteen. Mendel siirtyi tutkimaan mehiläisiä, joilla myös on poikkeava lisääntymistapa. (Eikä koekammokaan tehnyt tilannetta Mendelin kannalta helpoksi.)

Toisesta päästä tilannetta lähestyi Charles Darwin. Jo hänen isoisänsä Erasmus oli ajatellut eliölajeja sukulaisiksi. Darwinilla tästä sitten jalostui evoluutioteoria, tai oikeastaan se oli teoria luonnonvalinnasta. Darwin oli varma että perinnöllisyys liittyi vereen. Hän puhuikin verenperinnöstä. Hänen ajattelussaan vanhempien nesteet liittyivät yhteen. Perimän luonne oli siis nestemäisempi. Fleeming Jenkins keksikin "naulan evoluution arkkuun". Hän ilmoitti ja perusteli että jos perinnöllisyys olisi nesteiden sekoittumista, evoluutio olisi mahdotonta : Jos valkoinen mies lisääntyisi mustien kanssa, ei koskaan syntyisi valkoista heimoa, koska se laimenisi mustien joukkoon, eikä valkoista voisi erottautua erilleen ; Nesteissä erot laimenevat siten että ne eivät ole erotettavissa. (Erosta voidaan puhua analogisen ja digitaalisen informaation erona. Mendelin kokeet näyttivät digitaalisen informaation suuntaan, kun taas Darwinin näkemys oli analogista, ikään kuin maalipurkkiin verrattavissa olevaa, jossa kun punaista ja valkoista maalia sekoitetaan yhteen, saadaan vaaleanpunaista.)

Mendelismi yllätti evoluutikot. Eikä hyvällä tavalla. He huomasivat enemmän sen, että se erosi Darwinin näkemyksestä, eivätkä huomanneet että se korjasi Jenkinsin havaitseman ongelman. Jopa muuten äänekkäänä tunnettu Huxleykin oli vain hiljaa Jenkinsin vastaansanomattoman argumentin edessä, ratkaisematta sitä. (Richard Dawkins kirjoittikin kirjassaan "Viesti miljardien vuosien takaa" kuinka evoluutio vaatii digitaalisessa muodossa olevaa informaatiota. Tämä yksinkertaisesti tarkoittaa sitä että evoluutioteoria ennustaa kyseisen kaltaisen perimän : Jos evoluutio on totta, perimän on pakko olla "digitaalisessa muodossa". Jenkins oli siis oikeassa, ja Darwin väärässä. Mutta evoluutioteorian eduksi.) Evoluutikoista ainoastaan William Bateson hyväksyi Mendelismin. Hän teki näin, koska hän kannatti saltaatiota: Näkemystä jossa evoluutio harppoo isoja loikkauksia, joissa "liskon munasta syntyy kana." Kun asia myöhemmin huomattiin, Bateson hylkäsi mendelismin, vaikka hän oli ensimmäisenä kääntänyt kyseisen kokeen ja yritteliäästi puolustanut sitä. Keskiverrot evoluutikot eivät ottaneet Batesonia vakavasti, ja kun mendelismi liitettiin höyrypäisimpään evoluutioteorian piirissä pyörineeseen hypotetisointiin, ei mendelismi saanut aluksi hyvää mainosta ja luotettavuutta. Asia kuitenkin korjautui. Kun Hermann Muller vielä huomasi, että geenejä voitiin mutatoida, jolloin ne saivat uusia ominaisuuksia, evoluutioteoriaan täysin erityisen hyvin sopiva perimä olikin "koko lailla siinä".

Nämä kuitenkin olivat vain kuvailevia teorioita siitä, minkälaisia tapahtumia perimä aikaansaa. Näitä oltiin testailtu hienosti, mutta olennaista oli, että ei tiedetty mikä toimi. Tiedettiin kyllä miten se tuntematon aikaansaaja sen teki.

DNA erotettiin ensi kertaa vuonna 1869. Friedrich Mieshcer erotti sen sotilaan verisistä kääreistä. Hän arveli että se voisi liittyä perinnöllisyyteen jotenkin. Tuohon aikaan kuitenkin ajateltiin että proteiinit olivat olennaisempia: Niitä oli niin paljon erilaisia. DNA:n ajateltiin olevan liian yksinkertainen ja samanlainen ollakseen vastaus. Vuonna 1902 Archibald Garrod esitti laajemman ja tarkemman ajatuksen DNA:n toiminnasta. Hän piti sitä proteiinien rakennusohjeena. Hän päätteli tämän, koska eräs tauti, alkaptonuria, oli ilmeisesti perinnöllinen, ja siihen liittyi se, että tietty väriaine ei hajonnut. Tämän seurauksena korvavaha ja virtsa olivat erikoisen värisiä. Hän ei testannut näkemystään.

19 -vuotias varhaiskypsä "filosofi joka tunsi jonkin verran biologiaa" James Watson ja 35 -vuotias "ei vieläkään väitellyt, mutta joka tiesi fysiikasta" Francis Crick sitten keksivät DNA:n toiminnan. He lähestyivät jopa sen koodin avaamista, mutta he epäonnistuivat. Heidän pilkuton koodinsa ei ollut oikea, siinä oli nelikirjaiminen koodi (eli neljä eri nukleiinihappoa muodostivat neljän jonoja koodatessaan tiettyä ainetta.) ja toistoryhmät olivat lopukkeita, ja näin saatiin oikea määrä sarjoja proteiinin osasille. Vuonna 1961 nojatuolifilosofointi aiheen parissa loppui ja kokeellinen tutkimus alkoi ; Marshall Nirenberg ja Johann Mathaei pistivät sarjan urasiilia koeputkeen ja saivat fenylalaniinijonon. Pilkuton koodi tuli kumotuksi. Koodauksia tutkimalla selvitettiin että perimän koodi on nelikirjaimista (Neljä nukleiinihappoa kolmen jonoissa symbolisoi tiettyä aminohappoa.)

Mistä on pienet oikeistokristityt tehty?

"Fundamentalismi on vain uskonnollista konservatiivisuutta, mutta se tarkoittaa, ettei tarvitse koskaan sanoa 'olin väärässä' : Sillä jos filosofia alkaa ihmetyksestä, fundamentalismi loppuu siihen."

Lueskelin brännäriä Markku Ruotsilan historiikkia, "Yhdysvaltojen kristillinen oikeisto." Kirjan mukaan Amerikkalaiset ovat aina olleet kirjaimellisessa uskossa, ja että modernismin noustessa Amerikkoihin, syntyi sille vastavirtauksia. Fundamentalismia (lat. fundamentum, perustus, pohja) eli Raamatun kirjaimellisesti tulkitseminen, ja tieteen ja etiikan perustaksi asettaminen, ei tätä aikaisemmin ollut varsinaisesti esillä ja eriteltynä, koska käytännössä aikaisemmin kaikki kannattivat Raamatun kirjaimellista tulkintaa. Kirjassa kerrotaan että vaikka USA:ssa kirkko erotettiin valtiosta varhain, vuonna 1787, se kuitenkin perustettiin yhdeksi kansakunnaksi jonka laki pohjautui Raamattuun. Ja tämän vuoksi fundamentalismi on samanaikaisesti vanha että läpeensä nykyaikainen ilmiö. (Itselle syntyi ajatus, että fundamentalismin "nykyaikaisuus" johtuu osittain siitä että aiemmin ei ollut ristiriitaa tieteen ja uskon välillä. Tiede oli työkalu Jumalan luoman maailman ymmärtämiseen. Tulkinnassa oltiin vapaita, koska Totuus oli monitasoista: Yksi oli allegoriaa, vertausta, toinen mitattavaa todellisuutta. Molemmat olivat yhtä arvokkaita. Vasta modernistien synnyttämä uskontokritiikki, joka on kohdistunut uskonnon kaikille osa -alueille ja joka salli erilaisen, ei kristillisyyteen perustuvan ajattelutavan, pakotti vakaumuksellisia kehittämään reagointitavan, joka julisti Raamatun totuutta kaikilla tasoilla ainoana totuutena.)

Kirja kertoo myös että USA:n presidentti G. W. Bush on ollut maineestaan huolimatta melko lepsulla linjalla verrattuna uskonnollisiin tahoihin, joiden sätkynukkena hänet on haluttu nähdä; Vaikka hän ennen vaaleja esittikin rajaavansa homojen oikeuksia ja harkitsevansa abortin kieltämistä, hän ei kuitenkaan konkreettisesti tehnyt asialle mitään. Bush ei hyökännyt Roe vs. Wade -päätökseen, joka teki abortista perustuslaillisen oikeuden, toisin kuin esimerkiksi presidentti Ronald Reagan teki. Bush ei myöskään ole ajanut aktiivisesti monien oikeistouskovaisten näkemyksien ajamista. Esimerkiksi YK on monien oikeistokristittyjen mielestä antikristuksen järjestö, ilmestyskirjassa mainittu lopun ajan portto. Maailmanpankkia ja Kansainvälistä valuuttarahastoa syytetään okkultistiseksi juutalaisten dominoimaksi Illuminati -järjestön alajaostoksi. (Kuten toki muitakin tahoja.) Ja Illuminatia taas johtaa - kuinkas muuten - itse Saatana/Antikristus.

Kirjasta selviää valtavasti asioita. "Jokaisen ateistin pitäisi lukea tämä kirja." Eikä pelkästään siksi että siinä on messeviä ja ikäviä yksityiskohtia arvon kristityistä, vaan sen vuoksi että eivät menisi eri oppisuunnat sekaisin : Ettei hän olkinukettaisi kristittyjä, näkemättä mitä tämä itse asiassa kannattaa. Niputtaminen on helppoa, ymmärtäminen vaikeaa. Tosin on myönnettävä että kirjaa selailtua uskonnollisen oikeiston ymmärtäminen on entistä vaikeampaa. Eniten kuitenkin siksi että on selvää että he vaativat muilta ymmärtämistä vaikka he itse ovat kaikista vähiten valmiita sitä muille tarjoamaan. Valitettavasti ne asiat näyttävät siltä että Amerikan oikeisto on rakennettu vainoharhasta, evoluution, homojen ja abortin vastustamisesta, ja ylemmyydentunnosta. (Oikeistokentän hengen voi ilmaista sanomalla kaksi sanaa: "epäily" ja "tuomitseminen". Tai lauseen muodossa voisi sanoa että "Doubt is our weapon in fight for justice - which is in our side") Kirja sisältää myös paljon tietoa erilaisista näkemyksistä. Toki tämä johtaa myös siihen että kirja on hitusen raskas. Ruotsila ei myöskään leimaa oikeistoa pelkästään pahaksi vaan kirjassaan ymmärtää myös syitä miksi oikeisto toimii, kuten toimii: Iskee vastaan kun omaa uskontoa ajetaan nurkkaan valta -asemasta. (Voin silti kuvitella muutaman tahon, jotka eivät kirjaa tule mainostamaan.) Minä suosittelen.

Tiivistetysti voisi sanoa että fundamentalismiin sisältyy käsitys Raamatun erehtymättömyydestä, näkemystä jonka mukaan Raamattu on vähäisintä yksityiskohtaa myöten erehtymätöntä jumalallista ilmoitusta. Mutta jatkan kuitenkin hieman kuvaamaan fundamentalistista uskoa. Sillä vaikka se toki julistaa olevansa ainut oikea Totuus, myös oikeistolaiset kristityt jakautuvat useisiin erilaisiin aatesuuntiin. Tätä ei ole tehty kirjan pohjalta, mutta kirja on ollut sille suuri inspiraatio. Myönnän että näkemys on pintaraapaisu, sillä erilaisia ajatussuuntauksia on todella runsaasti tälläkin osa -alueella. Keskittymisnäkökulmani on tässä tapauksessa ensisijaisesti suhde politiikkaan, ei uskonasiat. Samoin olen pyrkinyt jättämään "hassuilla opeilla" retostelun muille. Niille joita sellainen kiinnostaa ja jotka näkevät sen asiaankuuluvana.

1: Dispensationalismi (lat. dispensatio, erivapauden myöntäminen) on eskatologinen (eskatos, äärimmäinen, logos, tieto), eli lopun aikoijen tietämiseen perustuva suuntaus. Olennaista on siksi viimeisten aikojen julistaminen. Dispensationalismin eräs keskeisimmistä ajatuksista on seurakunnan ylöstempaus, jossa oikein uskovat otetaan kirjaimellisesti maan päältä taivaaseen. Dispensationalismin perustajana voidaan pitää John Nelson Darbya, joka rakensi ajanjaksoja, ja jakoi nämä osiin ikään kuin viikoksi, ja esittämällä jokaiselle ajalle tietynlaisen sisällön. (Numerologisella luvun 7 korostamisella ja yhdistämällä tämä viikonpäiviin saadaan joidenkin intuition vakuuttava rinnastus.) Tapahtumien ketju ajatellaan siten, että ensin tulee ahdistus ja sitten tulee loppu. Vaivan aikaa (joka kestää 7 vuotta.) edeltää seurakunnan ylöstempauksen, koska hyvä Jumala ei salli omilleen ahdinkoa. Tämä ylöstempaus tapahtuu yllättäen, ilman ennakkovaroitusta, kun kaikki "elävässä uskossa olevat" kristityt temmataan taivaaseen. Tämän jälkeen juutalaiset käsittäisivät Jeesuksen luvatuksi Messiaaksi ja evankelioisivat kansaa. Myös Antikristus nousisi valtaan, ja tämän jälkeen alkaisivat Ilmestyskirjassa kuvatut hirveydet. Tässäkin maailmassa uskoon tuleminen on mahdollista, mutta heidän pelastuksensa tapahtuisi vain marttyyrikuoleman kautta. (Miksi siis odottaisit todisteita, eli tempausta?) Tämän jälkeen Jeesus palaa ja alkaa 1000-vuotinen valtakunta juutalaisten hallitseman maan päällä. Dispensationalistit siis korostavat tempauksen läheisyyttä ja pelottelevat uskon heikkoudesta : Lyhytaikainekin hairahtuminen uskon tieltä olisi vaarallista, koska tempaus voi olla vaikka yöllä kun nukut. Tässä näkemyksessä Jeesuksen paluu ei ole merkittävin vedenjakaja, vaan se kun uskovaiset temmataan. Jäljelle jäämisellä pelotellaan. Esimerkiksi Tim LaHaye ja Jerry Jenkins ovat korostaneet kuinka jäljelle jääville koittaa pelottavat hetket jo sillä kun valtava ihmisjoukko katoaa samalla hetkellä. Suomessa tästä on tietääkseni käytetty ainakin nimeä armotalouskausi. Dispensationalistit tukevat erityisen suuresti juutalaisia, koska he näkevät juutalaiset jumalan valittuna kansana. Tämä tarkoittaa sitä että dispensationalistit pyrkivät politiikassakin tukemaan Israelin valtiota ja juutalaisten oikeuksia, ja suhtautuvat vihamielisesti kaikkia sellaisia tahoja kohtaan jotka suhtautuvat juutalaisiin yhtään kriittisesti.

2: Karismaattinen liike (kreik. kharismata, armolahja) painottaa erityisiä Jumalan tarjoamia armolahjoja ja Pyhän Hengen suorittamaa uudistusta ihmisessä. Armolahjat tarkoittavat jotain selvästi havaittavaa merkkiä, kuten kykyä parantaa sairaita rukouksella, profetoimisen lahjan, joka kykyä kertoa muille tai vaikka jollekin henkilölle Jumalan tahdon siitä miten hänen tulisi toimia jossain tilanteessa. Tai vaikkapa glossolaliaa, ei ihmisten käytössä olevalla erityisellä enkelten kielellä puhumista. Osa saa tietysti lahjan tämän kielen tulkintaan. Liike korostaa sitä että kontakti Jumalaan on henkilökohtainen. Tosin armolahjat voivat myös antaa valtaa liikkeessä, kun voimakkaan armolahjan saaminen kuitenkin tarkoittaa yhteyttä Jumalan kanssa, mikä luonnollisesti liikkeen kannattajien mielestä tuo luottamusta ihmisen sanomisiin. Oppiin kuuluu myös se, että hyvään uskonelämään kuuluu uskosta juopuminen. Kuuluisin karismaattinen liike Suomessa on luultavasti helluntaiherätys. Karismaattisen liikkeen edustajat eivät välttämättä ole innokkaita politiikkaan vaikuttajia, koska liike kuitenkin korostaa henkilökohtaisuutta. (Toki myös poliittisesti aktiivisia on.)

3: Dominionismi. (dominion, yliherruus) Liikkeelle tärkeässä sijassa on ajatus siitä, että seurakunta on maailmanlaajuisen herätyksen kynnyksellä. Tämän herätyksen uskottiin tuottavan voittoisan seurakunnan, ja pyhät saavuttaisivat synnittömän täydellisyyden. Siten täydellinen seurakunta perisi maan ja hallitsisi kansoja. Liike siis (ts.) uskoo että pian valtava määrä ihmisiä kääntyy heidän uskoonsa, ja sen jälkeen heidän uskonsa saa valta -aseman elämän jokaisessa osa -alueessa, syntyy käytännössä kristillinen valtio. Ja kun tämä projekti toteutuu, Jeesus palaa. Liikkeessä keskeisenä sijana oli aluksi impartation, joka tarkoitti sitä että Pyhän Hengen voimaa voitiin jakaa toisille. Tämä tarkoitti sitä että liikkeen tärkeimmästä keskuksesta, Pensascolasta, voitiin hakea kyky muuntaa tajuntaa, saada hypnoottisia tiloja ja muita transsikokemuksia, mutta tästä näkemyksestä luovuttiin. Dominionistien tavoitteena USA:ssa on kristillinen teokratia, uskon hallitsema valtio. Heidän mukaansa USA:n perustajien todellisena tarkoituksena oli perustaa kristillinen valtio, ja virhe pitäisi korjata. Tietenkään mikä tahansa kristillisyys ei kelpaa, vaan sen täytyy olla nimen omaan dominionismia. Uskonnonvapaus on heistä haitallista, koska se sallii väärät näkemykset. Dominionismi on siis (ts.) konservatiivinen, poliittisesti aktiivinen ja kristillinen liike jonka tavoitteena on joko vaikuttaa sekulaareihin ajatuksiin tai kontrolloida niitä poliittisella toiminnalla. Tähtäimenä on joko valtio jota johtavat kristityt jotka ymmärtävät kristillisen lain ja hallitsevat sen pohjalta, tai valtio jossa ei ole kuin kristittyjä dominionisteja.
___3:1. Dominionismin luultavasti levinnein alatyyppi on rekonstruktionismi (reconstruction, ennallistaminen.) Siinä ei kannateta ylöstempausta. Sen sijaan korostetaan näkemystä, jonka mukaan uskovaisten tulee ensin pystyttää Kristuksen Valtakunta maan päälle, jotta hän voisi palata. Tämä näkemys on korostetun tärkeä suurelle osalle uskonnollita oikeistoa siksi että he saavat tästä oikeutuksen, suorastaan velvollisuuden, voimakkaalle politiikkaan sekaantumiselle: Kristuksen valtakunta kun ei tule Jumalan kautta vaan se on rakennettava evankelioinnilla ja Raamatun lain toteuttamisella. On tärkeää huomata, että rekonstruktionistien laki on puhtaasti Raamatullinen laki, johon sisältyy kuolemanrangaistus abortusta, homoseksistä, väärästä vakaumuksesta, jumalanpilkasta... Tämä katsantokanta näkyy voimakkaasti Yhdysvalloissa, jossa on henkilöitä jotka haluavat tehdä USA:sta kristillisen teokratian. Tämän opin kuuluisin harjoittaja on luultavasti Pat Robertson.