Katusaarnaaja tuli kotiin pitkän jeesuslappujen jakamisen jälkeen. Hän tuli kotiinsa hieman tavanomaista aikaisemmin. Ja yllättikin vaimonsa sängyssä hengellistä liikettään johtavan karismaattisen kreationistipastorin kanssa. Yllätetty kreationistipastori ei säikähtänyt; Hän kysyi sen sijaan yksinkertaisen kysymyksen; "Kumpaan luotat varmemmin tiedon lähteenä, naturalistisia ja erehtyväisiä aistielimiäsi vai minua, hyvämaineista uskonmiestä ja kreationistipastoria?"
Ylläoleva vitsi on itse asiassa myös vakava filosofinen kysymys. Tämä ei ole kovin ainutlaatuista ; Sekä vitsit että filosofia rakentuvat usein siihen että odotettujen ilmiselvyyksien takaa löytyy jokin käännös joka yllättää. Tässä vitsissä kysymys on siitä mikä tieto on luotettavaa. ;
Itse asiassa ei vaadi kovinkaan kummoista uskon hyppyä, jonka kautta skenaario muuntuu siihen muotoon että katujulistaja on pian saamassa potkuja järjestöstä koska yhteisön silmissä on luotettavaa uskoa että hän mustamaalaa johtajan mainetta. ; Ja uskonmiehen maine on hyvä koska hänellä on henkilökohtainen käyminen tuonpuoleisessa jossa hän on omin silmin nähnyt kristinuskon osoittamat asiat tosiksi. Saatana tuskin valehtelisi tavalla joka saisi ihmiset kristityiksi, kulkisi uskovaisen ajatus. Ja jos näyt ovat oikeita niiden kritisoiminen nähdään riskinä Pyhän Hengen pilkkaamiseen Ja tätä kautta uskonnollisen ideologian mukainen tarinointi vahvistaa luottamusta uskonnolliseen johtajaan ja häntä vastaan nouseminen on Pyhän Hengen kritisoimista.
Tilanne on yleinen uskonasioissa.
Esimerkiksi Richard Bauckhamin näkemyksen mukaan Uusi testamentti ei ole vain kirjallinen lähde vaan kirjallinen lähde joka perustuu silminnäkijähavaintoihin. Tässä usein keskitytään siihen että silminnäkijät olisivat luotettavia ja rehellisiä ihmisiä ja tätä kautta erimielisyys on ad hominem näitä ihmisiä kohtaan. Tätä alleviivataan vielä sillä että kristityt käyttävät mielellään retoriikkaa joka lähentää Jeesuksesta olevien dokumenttien luonnetta. Muotoilu esitetään siten että tekstit ovat silminnäkijöiden tekstejä.
Kuitenkin tosiasiassa tekstit eivät ole silminnäkijöiden tekstejä. Jeesuksesta oleva kirjallinen materiaali on vuosikymmeniä Jeesuksen kuolemasta. Tarinoita on kirjannut joku joka on kuullut niitä silminnäkijöiltä. Kristityille tämä on yksi ja sama asia. Mutta jokainen rikkinäistä puhelinta leikkinyt tietää että tämänlainen ketju on heikompi kuin sen heikoin sidos. Jokaisessa vaiheessa mukaan voi tulla häiriötä. Esimerkiksi olemassaolevista dokumenteista emme voi sitoa lausuntoja siihen että näkijät ovat olleet todella silminnäkijöitä tai edes sanoneet itse olleensa silminnäkijöitä. Ajallinen yhteys tekee tästä vain mahdollista, ja siksi silminnäkijäkertomustarinat ovat enemmän toiveajattelua näiden mahdollisuuksien puolesta kuin jotain josta olisi todellista evidenssiä.
Kuitenkin kysymys on toki siitä relevantti että silminnäkijäkertomus on vain yhtä luotettava kuin mitä itse lausunto on. Ja tämä vaatisi ei-tekstiin perustuvia selvittelyjä siitä mitä on todella tapahtunut. Jota ei ole jonka vuoksi Raamattuun ja sen kirjalliseen sisältöön luotetaan. Tässä kohden kysymys muotoutuu helposti itseäänruokkivaksi ; Se, että ensin luottaa Raamattuun johtaa sisäisesti koherentin tulkintamaailman syntymiseen. Tämä on kuitenkin sisällöltään lähinnä vetoava mutta ei perusteleva. Se sovittaa tulkittavat asiat viitekehykseen mutta ei auta selvittämään miksi asia olisi juuri niin eikä toisella tavalla. ; Tässä mielessä ongelmana on kysymys reliabiliteetista ja siitä mitä ylipäätään tarkoittaa että jokin tieto on luotettavaa.
Ja tämä vitsi palauttaa kaiken takaisin siihen alussa oleeseen vitsiin. Ja siihen liittyvät ongelmat eivät koske vain vitsien maailmoja.
Tämä asenne on tullut tutuksi esimeriksi kun Alex Malarkey tunnusti että hänen hyvin ahkerasti myyty taivaassakäymisvierailukirjansa ”The Boy Who Came Back from Heaven” perustui huijaukseen. Tätä tunnustusta ennen kertomuksen kritisoijat saivat syytteitä siitä että herjaavat hyvää kristittyä maailmankuvallisesti. ; Silminnäkijäkertomuksena myydyt tarinat elävät ja kuolevat kertojansa karisman ja luotettavuuden kautta joten kysymys on aina tavallaan pakotettu ad hominem -ympäristöön jossa asiat ovat totta tai ei-totta sen mukaan miten kertojaan suhtaudutaan. Tämä ei ole kovin rakentava tai vakaa perusta millekään. Usein esitetään että argumentin totuus ei riipu esittäjästä vaan hänen käyttämistään perusteluista. Usein tämä korvataan sillä että oletetaan jo valmiiksi mitä totuus todella on.
Tässä mielessä mieleen voi tulla Ravi Zacharias joka on julistanut että kristinusko on maailman paras uskonto koska hän arvioi uskonnon sitä kautta miten se vastaa seuraavaan neljään kysymykseen; ”Mikä on ihmisen Alkuperä? – Mistä olemme tulleet.”, ”Mikä on ihmisen Merkitys? – Miksi olemme täällä.”, ”Mikä on moraalin pohja? – Mikä on objektiivisten moraalisten arvojen olemassaolo ja perustus.” ja ”Mikä on päämäärämme – kuoleman jälkeen tapahtuva” Ja että kristinusko vastaa näihin parhaiten.
Tässä ensimmäinen huomio on siinä että miksi nämä kysymykset ovat edes oleellisia, eli miksi hyvä uskonto ei sisältäisi tietoa joihinkin aivan eri kysymyksiin tai tunnustaisi tietämättömyyttä niiden edessä; Esimerkiksi juutalainen perinne on pitänyt kunnioitettavana sitä että tietyt kysymykset jätetään Jumalalle. Samoin kristillisessä Amish -perinteessä moniin tämänlaisiin kysymyksiin vastaamista pidetään jumalan paikalle menemisenä ja tätä kautta pahana syntinä. Toisaalta ateisti voisi ihmetellä että mikä on tuonpuoleisen arvo.
Jatkokysymys tähän on tietenkin selvä, miuksi rajausten täytyy olla juuri tämänlaisia. Esimerkiksi miksi moraalin tulisi olla tietynlaista eikä vain jotain moraalia. Oikea vastaus on se, että kristinusko pitää näitä kysymyksiä ja niiden vastauksia tärkeinä ja vastaa niihin tietyllä tavalla. Karkeasti ottaen kysymys on heuristisesta valinnasta joka tosiasiassa ei vastaa siihen että miksi paras uskonto todella olisi sellainen että se vastaisi juuri näihin kysymyksiin juuri tällä tavalla. Ja sellaisella asenteella jossa nöyryyden on korvannut kannanottaminen ties mihin ja muut tähän liittyvät väitelauseet, joka on tavallista lähinnä kristityille - ja pahojen puheiden mukaan militanteille uusateisteille.
Ja vasta kolmantena tulee se, että onko analyysi todella tehty ja kaikki uskonnot kaikkine dogmakysymyksineen ja oppisuuntineen olisi tarkasti analysoitu niin että tiedettäisiin todella että vain kristinusko selviää näistä. (Mitä ei ole tapahtunut.)
Tätä kautta voidaankin nähdä se mikä tulee vastaan skeptisessä kirjassa ”Voiko se olla totta?” Siinä kerrotaan usein miten paranormaaleja ilmiöitä lähestytään usein siten että skeptikkoa tulee tömäyttämään ihminen joka kertoo esimerkiksi öisestä kohtaamisesta Saatanan kanssa. Vaihtoehdot ovat että kokemus on joko tosi tai sitten vaihtoehtoisesti kokija on hullu. Kysyjä ei tietenkään kokemuksen omakohtaisuuden vuoksi käsittele vaihtoehtoa jossa hän itse on valehtelija, vaikka tämä vaihtoehto esiintyy tietenkin skeptikon puolella tarinaa. Mutta jos skeptikko antaa vaihtoehtoisen selityksen vaikka unihalvauksista, on vastaus yksiselitteinen ”ei ollut mitään unta”. Jolloin luottamus palaa siihen että kokija on paitsi kokenut asian niin on myös objektiivinen arvioimaan mitä tämä kokemus voi ja ei voi olla. Tältä pohjalta on tietenkin aika vaikea keskustella mitään koska kysymys on siitä että tiettyjen asioiden reliabiliteetti on päätetty jo valmiiksi ja niitä pidetään vaihtoehdottomina dogmeina. ; Kysymys palautuu näkijän ja kokijan luotettavuuteen paitsi siinä että hän todella on kokenut jotain niin myös siinä että hän osaa arvioida omat kokemuksensa ja sen mitkä viitekehykset keskustelussa ylipäätään sallitaan.
Uskonnon konseptitkin ovat inhimillisiä ja koskevat tietämistä. Jos ihminen kokee havainneensa Jumalan ja saaneensa tältä viestin ja että Jumala on erehtymätön ja kertoo totuuden, ovat nämä kaikki inhimillisiä arvioita kohtaamisesta. Näin ollen arvio näyn ja kokemuksen luonteesta ei ole Jumalan vaan näkijän luotettavuutta.
Tässä mielessä uskovaisen ei pidä pahastua jos keskustelu siirtyy aiheesta yksilöön. Koko taustalla oleva logiikka nimittäin perustuu siihen että tosiasiaväitteitä ei varmisteta sitä kautta että sanojan totuus varmistetaan siitä miten sen väitelauseet ovat tosia. Vaan sitä kautta miten luotettavia nämä sanojat ovat.
Lähteet:
Richard Bauckham, ”Jesus and the Eyewitnesses - The Gospels as Eyewitness Testimony” (2006)
Alex Malarkey, ”The Boy Who Came Back From Heaven: A True Story” (2004)
Ravi Zacharias, ”How do you know that Christianity is the one true worldview?” (2.4.2012)
Tiina Raevaara (toim.) ”Voiko se olla totta? – Skeptisiä näkökulmia nykymenoon” (2017)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Raevaara. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Raevaara. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 23. heinäkuuta 2017
torstai 19. tammikuuta 2017
Ei mitään uutta Keravalta
Keravalainen skeptikko, tiedetoimittaja ja kirjailija Tiina Raevaara on kirjoittanut oppaan tieteen yleistajuistajalle.
Raevaara on siitä jännittävä hahmo, että hän uhkaa todellisuustajuani. On aivan selvää, että Keravalla ei ole mitään eikä täältä tule mitään. Saati että tämä tullut olisi hyvää. Raevaara voikin olla pseudotieteellinen inventio.
Toki olen silti Keravalaisena skeptikkona kerran hymistellyt sille miten minä kirjoitin Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen saatananpalvontagraduista ja kahden päivän päästä tuli Suomen Kuvalehti jossa Raevaara oli kirjoittanut samasta aiheesta. Lehtien painojutut huomioiden lienemme olleet samoilla asioilla samoihin aikoihin samasta kaupungista. Tässä oli "jotain". Jotain jota tiede ei voi selittää - paitsi yhteensattumana.
Koska en ole tiedetoimittaja enkä kirjailija voisinkin alkaa kirjoittamaan opasta tieteen takapajuistajille.
Raevaara on siitä jännittävä hahmo, että hän uhkaa todellisuustajuani. On aivan selvää, että Keravalla ei ole mitään eikä täältä tule mitään. Saati että tämä tullut olisi hyvää. Raevaara voikin olla pseudotieteellinen inventio.
Toki olen silti Keravalaisena skeptikkona kerran hymistellyt sille miten minä kirjoitin Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen saatananpalvontagraduista ja kahden päivän päästä tuli Suomen Kuvalehti jossa Raevaara oli kirjoittanut samasta aiheesta. Lehtien painojutut huomioiden lienemme olleet samoilla asioilla samoihin aikoihin samasta kaupungista. Tässä oli "jotain". Jotain jota tiede ei voi selittää - paitsi yhteensattumana.
Koska en ole tiedetoimittaja enkä kirjailija voisinkin alkaa kirjoittamaan opasta tieteen takapajuistajille.
keskiviikko 18. maaliskuuta 2015
Lisenssi perheeseen
Olen viime päivinä mietiskellyt kohtuullisen paljon homoseksuaalisuuteen liittyviä argumentteja. Eräs pääongelmani on ollut siinä että:
1: Vakiintuneet konventiot näyttävät sisältävän varsin rajallisen määrän argumentteja. Homoseksuaalisten avioliittoa rajoitetaan siis hyvin maltillisella määrällä erilaisia perusargumentteja.
2: Nämä konventiot voidaan sitoa yllättävän vahvasti teistisiin argumentteihin, niin että käytännössä maallistuneet homoseksuaalisuuden vastaiset argumentit ovat kuitenkin sitä "yhden funktion teologiaa" jota katoliset harjoittivat keskiajalla. Jumala jätetään mainitsematta ja näin argumentteihin koostuu enemmänkin piilo-oletuksia ja heikkouksia sen sijaan että ne olisivat jotenkin aidosti maallisia.
3: En ole kuitenkaan vakuuttunut että homoseksuaalien vastustaminen olisi jotenkin määritelmällisesti jotain jota voi tehdä vain uskonnon kautta.
Siksi ajattelin korjata asian tämän päivän aikana. Tämä tarkoitti sitä että tavoitteenani oli joko purkaa kohta kolme, ja osoittaa että homoutta voi vastustaa vain uskonnollisesta kautta. Tai sitten vaihtoehdoksi tulee laajentaa argumentteja jollain joka ei ole lähtökohtaisesti teististä. Ja koska filosofia on yllättävän suuressa määrin systematisoitua saivartelua, minun ei tarvinnut luottaa johonkin inspiraatioon. Päätin tehdä asian metodilla. Eli ilman mielikuvitusta, pelkästään perslihaksilla.
Koska out of box onnistuu ilman luovuutta, voidaan muistaa että kaikki mitä meidän tarvitsee tehdä on purkaa asiat. Tehdä kuten Descartes joka kyseenalaisti kaiken ja irrotti kaiken löysän ja vasta sitten kun perustalla oli jotain, lähti tästä rakentamaan eteenpäin.
1: Tämä on jossain määrin ratkaisuna hieman sama kuin nettimeemissä. Jos ensin rukoilisi pyörää Jumalalta, kunnes tajuaisi että homman voi tehdä toisinkin. Että Jumala ei anna pyörää, mutta jotain muuta hän antaa. Siksi on helpompaa varastaa pyörä ja rukoilla sitten Jumalalta anteeksiantoa. Profit!
En toki lähtenyt niin pitkälle, että olisin olettanut rakentavani tutkimukset tukemaan argumenttiani. Niiden kerääminen vaatii aikaa. Sen sijaan minulle riittää vain se että päihitän tämän hetken homojen avioliittoa kannattavat argumentit. Tähän riittää hyvä rakenne. Jos niissä käytetään jotain todistusaineistoa ja viitataan joihinkin teemoihin, voidaan mukaan vain olettaa niiden "fakta-aineisto". Tässä mielessä erityisesti Puolimatkan ajatukset ydinperheen erinomaisuudesta tulevat uuteen käyttöön.
En myöskään muuttanut mieltäni tämän argumentin kehittelyn yhteydessä. Kehitin argumentin vain koska voin. Suhtaudun syvällä epäilyksellä niihin ihmisiin joista jokin tietty puoli voi olla vain väärässä. Niihin jotka eivät edes yritä miettiä millä ehdoin asia voisi olla perusteltu.
Sainkin melko helposti rakennettua argumentin joka on "hieman poikkeava".
Ensin mietin mikä aikaansaa aiheen kliseisyyden. Totesin että uskottavin syy tähän on siinä että ihmiset lähestyvät aihetta valmiiksi lyödyn mielipiteen kanssa. Loppuaika kulutetaan sitten siinä että mukaan halutaan tietyt konseptit. Ja näitä konsepteja määritelmällisesti hienosäädetään tai uudelleenmääritellään jotta ne sopisivat haluttuun tavoitteeseen. Kokonaisuudesta tulee tätä kautta helposti hyvin konventionaalinen. Kaikki määritelmät on ikään kuin pakko hioa hyvin täsmällisesti tiettyyn versioon tai kokonaisuus kaatuu. Tämänlainen "täsmällisyys" on filosofisesti huonoa koska se vaatii käsitteiden hyvin saivaremaista käsittelyä. Ja tämän lisäksi hyvin hienovarainen erimielisyys missä tahansa määritelmässä johtaa koko korttitalon romahtamiseen. Mikä rehellisesti sanoen näyttää tapahtuvan aiheesta keskustelussa toistuvasti.
Tämän voi sitten tehdä uusilla osilla, tai vielä parempaa, joustavammilla osilla. Siksi päätin että luovun kaikesta mistä voi. Minulla oli hetken hankaluuksia, kunnes tiedostin että avioliittoa voidaan lähestyä puhtaasti juridisena konseptina. Siis jonain jossa ei ole lainkaan "luonnollisuusteoriaa". Ei teologiaa. Pelkkää fucking byrokratiaa. Siitä ei edes minun mielikuvituksellani hevillä rakenna teististä.
Tässä mallissa oleellista on se, että avioliitto on kahden ihmisen välinen sopimus. Tämä ajatus tukee nimenomaan ihmisen täysvaltaisuutta. On ihmisiä jotka saavat määrätä omasta elämästään. Tämä autonomisuus sitten sidotaan yhteen toisen autonomisen ihmisen kanssa. Tämä johtaa luonnollisesti siihen että on hyvin kyseenalaista estää polyamoriaa, homoseksuaalien aviota tai lähisukuisten aviota. Määritelmä on libertaristisehkoa minuani viehättävä.
1: Minussa on libertaari puoli. Ja jos joku kysyy että miksi konservatiivi kannattaa itse tasa-arvoista avioliittoa ja vastustaa uskonnollista valtaa, niin vastus on se, että "not just conservative. Conservative libertarian." Tämä kaikki on viehättävää kunnes saan rahaa tai valtaa.
Mutta tarkoituksenani ei ollut luoda tilaa homojen avioliitolle. Lisäksi argumentti "sopimus on sopimus" on liian tautologinen ja simppeli makuuni. Kun rakenne ja argumentin suunta ovat vääriä, on syytä muuttaa asiaa. Ja tässä korostuukin se, että avioliittokeskustelu on hyvinkin fiksoitunut erääseen asiaan jota pidetään ilmiselvänä. Se on kuitenkin enemmänkin hegemoninen diskurssi kuin tosiasia.
Tosiasiassa kaksi ihmistä ei mene naimisiin. Sen sijaan valtio antaa heille tilaa tehdä erilaisia asioita. Kyseessä ei ole kahden ihmisen sopimus, vaan valtion ohjaama lailla säätelemä sopimus johon byrokratia liittää kaksi ihmistä. (Joka on aivan eri asia.) Tämän hetken avioliittolaki on fiksoitunut yhteiseen sukunimeen ja adoptio -oikeuteen. Näiden lisäksi joukossa on perimysoikeutta ja vastaavia koskevia pykäliä. Nämä nähdään ihmisten saamina oikeuksina. Mutta ei pidä kysyä miksi ihmiset haluavat naimisiin. Sen sijaan pitää kysyä miksi valtio haluaa heille tarjota tämänlaisia oikeuksia. - Itse asiassa ensin on tiedostettava se, että valtio antaa oikeuksia paperityöllä. Avioliitossa on kysymys lisenssistä.
Lisenssistä mihin?
Tämän hetken avioliittolakikinan adoptiopuoli vihjaa että kysymys on nimenomaan oikeudesta hoitaa lapsia. On oikeasti aivan turhaa sotkea asiaa sellaisilla ontologisilla (luontoa koskevilla) asioilla kuin biologinen vanhemmuus. Kun kiista tiivistyy adoptioon on pakko huomata että asia koskee erityisen vahvasti ei-biologista vanhemmuutta. Kysymys ei ole biologiasta. Kysymys on lisenssistä jolla saa hoitaa lapsia.
Tämä johtaa erinomaisen tärkeään kysymykseen. Onko valtion asia tehdä vanhemmuudesta privileegio. On syytä unohtaa kaikki tasa-arvoa koskevat käsittelyt. Lisenssi tarkoittaa nimenomaan sitä että toiset vanhemmat ovat oikeutettuja erioikeuteen omata lapsia. Tämä sopii erinomaisen hyvin vallitsevaan avioliittokeskusteluunkin. Toki nykyään homojen avioliittoa vastustavat saivartelevat hyvinkin hienovaraisesti siitä mitä tasa-arvo on. Mutta on inaisen omituista puhua samanarvoisuudesta ja "jos annetaan samat oikeudet eri nimellä" kun tosiasiallinen pääargumentti on se, että lapsella on oikeus isään ja äitiin. Ja oiekus perustellaan hyödyllä. Hyöty taas tarkoittaa tässä sitä että homoseksuaalit ovat paskoja vanhempia ja tuhoavat yhteiskunnan. On todella kylmäävän idioottimaista ja asennevammaista leikkiä suvaitsevaa ja tasa-arvon ystävää ja taputtaa sitten Tapio Puolimatkan "Aito Avioliitto" -tilaisuuden esitelmälle. Esitelmälle joka on otsikoitu messevästi "Miten sukupuolineutraali avioliittolaki murentaa yhteiskuntaelämän perustaa". Turpa kiinni, ääliöt. Kysymys on privileegioista. Siitä että kaikki ihmiset eivät ole yhtä hyviä. Tämän minä sitten otankin näkemykseni perustalle.
Monesta privileegioajatus tuntuu pahalta. Mutta think about it again. Lasten kasvatus on vakavaa hommaa. Lasten hyväksikäyttö ja huolimaton vanhemmuus ovat hyvin tuhoisia. Traumatisoidut, rikolliset ja "muutoin yhteiskuntakelvottomat" lapset voidaan liittää erilaisiin korrelaatteihin. Lisensointijärjestelmä on varmasti tarpeen että lapset saavat hyvän vanhemmuuden. Emme pidä lisenssejä muutenkaan epäoikeudenmukaisina. Ne aina jossain määrin korostavat epätasa-arvoisuutta. Sitä että toiset ihmiset eivät ole oikeutettuja tekemään kaikkia asioita. Tämä ei iske ihmisarvoon vaan siihen mitä he saavat tehdä.
Auto on väärissä käsissä vaarallinen. Siksi meillä on ajokortit. Kuka tahansa ei saa tehdä aivokirurgiaa koska riskinä on vahingoittaminen. Tulityökortti takaa luvan käsitellä räjähteitä. Tämä näyttää että jokin määrä kompetenssia on syytä demonstroida. Jos asian väärin hoitamisessa on riskiä yksilöille ja yhteiskunnalle, on perusteltua lisensoida siihen liittyvää toimintaa. Turhaa puhua tasa-arvosta ainakaan oikeuksien tasa-arvon mielessä ; Voidaan puhua vaikka ammattitaidosta.
Voimme siis sanoa että Lisensointi on haluttavaa ja oikeutettua jos ja vain jos
1: Niihin liittyy riski jossa ihmisen onnellisuus ja/tai hyvinvointi vaarantuu.
2: Lisensointi on hyvä nyrkkisääntö ja ne ovat yleensä ottaen kustannustehokkaita.
3: Lasten kasvatuksessa voidaan epäonnistua ja lopputulos joskus demonstroidusti haittaa lasten terveyttä ja hyvinvointia, yhteiskuntaa ja voi ajaa lapsia jopa itsemurhaan.
J: On perusteita tehdä lastenkasvatuksesta lisensoitua touhua.
Tämä koskee myös adoptiovanhempia. Ellei peräti etenkin heitä. Jo nykymallissa maailmassa on niin että lähes kuka tahansa voi tehdä lapsia. Mutta jos haluaa adoptoida lapsen, joutuu läpikäymään tiukan seulan ja hirveät tarkistukset. Adoptiovanhemmuuden lisensointi on jo nyt hyvin pitkällä.
Ongelmia version logiikassa:
Tuo on hyvin karkea lähtökohta. Se sisältää hyvin paljon jo tällä hetkellä vallassa olevia adoptioargumentaation teemoja. Mutta se toisaalta ohittaa valtaosan niihin kohdistuneista vasta-argumenteista. Tämä raakile on kuitenkin jotain jota on hyvä kritisoida. Se paljastaa sen heikkouksia ja niiden kautta argumenttia voi korjata. Silloin siitä tulee parempi, eikä tarvitse odottaa mitä kriitikot keksivät vastaukseksi. Argumentti lähtee ilmoille muunakin kuin sellaisena perseestä revittynä kyhäelmänä mitä ne tuppaavat aivan liian usein tekemään. Maailmankuvallisesti sitoutunut ei helposti näe premissien taakse, vaihtoehtoihin. Mutta fiksua argumenttia perselihaksen voimilla rakentava ihminen osaa kritisoida omaa argumenttiaan paremmin kuin yksikään kriitikko.
Heikkouksiksi saadaan varsin helposti seuraavat:
1: Argumentti nojaa vahvasti analogiaan. Tämä ei ole vain tekninen huomautus vaan se auttaa löytämään heikkoja paikkoja. Sillä kaikkia analogisia argumentteja vaivaavat tietyt ongelmat. Johtuen siitä että ne ovat analogisia. Voidaan sanoa että analogia itsessään on jotain jonka vahvuus voidaan helpostikin kyseenalaistaa. Leibnizin laki suorastaan pakottaisi että esimerkkien ja sovelluksen välillä on epäanalogisuus. Joten kenties lasten vanhemmuus ei olekaan verrannollista aivokirurgiaan. Niissä voi olla jotain oleellisia epäanalogisuuksia. Kuten vaikkapa se, että vanhemmuuteen ei ole yksiselitteisiä päntättäviä toimintaohjeita jotka voidaan tiivistää kirjoihin ja kansiin ja joista voidaan tehdä eksakti tutkimusohjelma. Kasvatustiede on tänäkin päivänä jossain määrin ns. "esiparadigmaattisessa vaiheessa". Aivokirurgia on eksaktimpaa. Sosiologisissa ilmiöissä on myös niin monta muuttujaa että aineistossa vääristyksiä on aina mahdollisesti mukana. Riskinä on jopa Simpson's paradox jossa havaittu korrelaatio kääntyykin ympäri kun joku toinen vaikuttaja onkin jäänyt huomaamatta. Aivokirurgia on tässäkin eksaktimpaa.
2: Toinen heikkous on siinä että kuinka pragmaattista lisensointisysteemi lastenkasvatukseen oikeasti on. Ajokortin hankkiminen on kallista mutta se, että tarkistetaan vanhempien kelvollisuus lapsille on vielä kalliimpaa. Tämän rahan voi kenties käyttää muuhunkin. Kustannustehokkuuskohta on kuitenkin melkoisen oleellinen osa sitä millä lisensointi oikeutetaan.
Logiikan paikkaus kritiikiltä
Tämä auttaa kenties huomaamaan tärkeän asian joka koskee kaikkea lisensointia. Nimittäin sitä että lisenssisysteemi ei ole koskaan täydellinen. Kustannustehokkuuspuoli on ratkaisevaa sen vuoksi että lisenssi on tosiasiassa laatustandardi jossa tietyt piirteet liitetään lopputulokseen. Kysymys on kuitenkin enemmänkin profiloinnista jossa luodaan todennäköisyyksiä kuin siitä että mitattaisiin itse asiaa. Jokaisesta lisensointijärjestelmästä menee läpi vääriä ihmisiä ja joskus hyvä ei saakaan lisenssiä. Tässä mielessä se on herkkä väärille positiivisille (epäkelpo tulkitaankin kompetentiksi koska hän osaa oikeat vastaukset) ja väärille negatiivisille (hyvä saatetaan tulkita epäkelvoksi muotoseikan tms. vuoksi).
Koska haluan puolustaa tässä sitä että homot eivät mene naimisiin eli saa "perhelisenssiä" tai "lisenssiä perheeseen", voidaan korostaa että valtaosa kritiikistä koskeekin varmasti sitä että ei ymmärretä tunnistuksen tilastollista luonnetta. Riskit täytyy voida hallita. Siksi nämä epätäydellisyydet on hyväksyttävä utilitaristiselta kannalta. Minimoidaan rikollisuutta ja masennushoitoja jotka haittaavat sekä kansalaisten hyvinvointia että yhteiskunnan lompakkoa. Niille jotka ovat epäkelpoja vanhempia, kakkosluokan tai kolmosluokan vanhempia, on sitten substituutteja lapsille. Joku voi ansaita koiran, toinen ruukkukasvin. Pahimmat tapaukset saavat ehkä lisenssin omaan terapiatamagotchiin.
Lapset ovat utilitaristisesti liian riippuvaisia vanhemmistaan jotta heidän hyvinvointiaan voitaisiin riskeerata. Vanehmmilla on ehdoton vastuu joka on raskas. Lapset ovat myös saatanan ikäviä. Joten kenties on hyvä että huonoja vanhempia ei rasiteta tämänlaisilla esteillä.
Eettinen vastalause.
Vanhemmuuslisenssin perusongelmana on se, että tosiasiassa on hyvin kyseenalaista miksi tämä lisenssi pitäisi kohdistaa vain niihin jotka adoptoivat lapsia. Koska nykyhetken argumentaatio kohdistuu adoptioon, tämä voi helposti unohtua. Mutta tarkkaavainen argumentinrakentaja voi huomata että tässä kyseessä on kuitenkin väärä kohdennus. Tosiasiassa voidaan katsoa kaikkia lapsia.
Menneisyys tuntee tämänlaisen järjestelmän. Sitä kutsuttiin eugeniikaksi. Se katsoi pelkästään geneettistä puolta. Mutta periaatteessa eugeniikkajärjestelmän saa varsin helposti modifioitua ei-eugeniikaksi joka on kuitenkin sortojärjestelmä. Nimittäin sillä tavalla että tietyiltä sosioekonomisilta luokilta poistetaan lisääntymisoikeus tyystin.
Ajatuksia korjaamisesta.
Tätä voidaan lieventää siten että tosiasiassa nykyäänkin adoptiossa on lisensointijärjestelmä eikä tätä pidetä eugeniikkana. Omien biologisten lasten kohdalla on ihminen itse joka ottaa fyysisen riskin. Jossain määrin heillä on ikään kuin "lupa hieman tappaa itseään". Adoptoiva taas käyttää lapsen saamiseen jonkun toisen elimistöä. Raskaus kestää 9kk ja tämä on periaatteessa jotain josta tulee menetettyä työaikaa ja muita kuluja. Lisäksi raskaus voi olla terveydelle vahingollinen ja raskas asia. Nämä eivät aina toteudu mutta kyseessä onkin tilastollisesti katsottava riski.
Voidaan jopa esittää että kenties heikomman sosiaalisen, biologisen tai muun vastaavan aineksen määrää voitaisiin löyhentää jossain tilanteissa. Esimerkiksi voi olla epäeettistä tehdä aborttia. Näin ollen vanhemmuudessa voi olla riskejä mutta nämä eivät ylitä abortin eettistä ongelmaa. Ja näin ollen osa ihmisistä ei kenties ole lisenssikelpoisia vanhempia. Mutta se että heidän antaa pitää lapsen on pienempi riski kuin vauvan abortointi. Tätä tilannetta ei homopareilla tule vastaan. Ja näin ollen lapsen syntymän yhteydessä voidaan antaa automaattinen poikkeussopimus. Kokonaisuus näyttäisi varmasti hyvin paljon samalta kuin nykyinen.
1: Kenties syntynyt kakkosluokan kansalainen voidaan laittaa taitojaan vastaiseen työhön, sotaan tykinruuaksi, orjatöihin minimipalkalle. Tai mitä yhteiskunta nyt köyhälistöllään on muutenkin tehnyt.
Tilastollisuuden ongelma; Kasvanut riski yliedustuksella vs. aito riskin suuruus
Ja viime aikoina mediassa onkin keskusteltu rikollisuuden korrelaateista. Tiina Raevaara onkin kirjoittanut tuoreesti siitä, miten ulkomaalaisten yliedustus raiskaustilastoissa on mielenkiintoinen asia. Heillä on nimittäin valtava yliedustus tässä. Hän nostaa tässä esille mielenkiintoisia seikkoja
1: Miehet raiskaavat 90% tapauksissa. Miesten yliedustus on huikea. Pitäisikö heitä kohdella samalla tavalla kuin maahanmuuttajia aiheessa käydyssä keskustelussa?
2: Raiskauksen moninkertaistuminen on siitä jännittävä että raiskaajia on itse asiassa melkoisen vähän. Siksi se, että joku ryhmä raiskaa tilastoissa moninkertaisesti tarkoittaa hirveän pientä fragmenttia kaikista miehistä tai maahanmuuttajista.
Riskianalyysissä on huomioitava riskien vakavuus ja todennäköisyys. Profilointia on tehtävä tehokkailla tavoilla. Ei pelkästään siten että "tuon tyylinen rikos on tuon tyyppisen ihmisryhmän tekemä". Vaan jos tavoitteena on yleishyöty on karsittava niitä jotka lisäävät rikollisuuden määrää rikoslukumäärällisesti paljon. Yhteiskunta ei nimittäin "ratkaise prosenttiosuuksia" vaan "rikollisia yksi tuomio kerrallaan". Tässä mielessä voi olla perusteltua lähteä perustelemaan asiaa "homojen huonolla vanhemmuudella". Puolimatkan "fakta-aineisto" auttaa tässä varmasti paljon.
On toki katsottava paitsi "ovatko biologisten vanhempien luona onnellisempia kuin adoptioperheessä" ja tämän lisäksi on katsottava kuinka paljon. Ja verrattava tätä muihin riskeihin. Ja kaikkia riskejä on käsiteltävä samalla tavalla.
1: Kysymys onkin siitä mihin rajanveto laitetaan. Tämä on vaikeaa mutta harmaasävyistä. Osa vastauksista on parempia kuin toiset. Kustannustehokkuus edellä asia voidaan hyvinkin ratkaista.
2: Toisalta on kuitenkin jäljellä hyvin suuri riski tietynlaiseen ongelmaan. (Joka ei ole vertailussa nykyisiin malleihin mitenkään ongelmallista koska niillä on tämä täsmälleen sama ongelma. Kun tarkoituksenani on luoda maallinen argumentti joka on vähintään yhtä hyvä kuin nykyinen piiloteistinen konventio, ei minun mallia haittaa virheet jotka kaikki muutkin homoavioliittoa kritisoivat mallit tekevät.) Utilitarismin ja tilastollisuuden perusongelma näyttää tosin olevan se, että jos kenties voidaankin näyttää että homojen adoptioon liittyy ongelmia, niin vastaavia saadaan myös avioeroperheistä. Sosioekonomisista korrelaatit harvon noudattavat kovinkaan tarkasti ideologioiden siveysmallien ja muiden vastaavien rajoja.
Sitä voidaan helposti huomata että onkin rakennettu malli jossa köyhillä on rajoitettu lisääntymisoikeus. Kun heillä riskejä on vähintään yhtä paljon kuin homoseksuaaleilla. Samoin malli voi johtaa pakkoadoptioihin, sillä vauvana adoptoitu lapsi saattaa elää paremman elämän kuin juoppojen perheessä. Jossain määrin nämä ongelmat tosin toteutuvat jo nykymallin lastensuojelussa. Joten mikään periaatteessa ylitsepääsemätön este tämäkään tuskin on.
Loppukommentti.
Argumenttini ei ole vailla puutteita. Siinä on induktiivisen ajattelun ja utilitaristisen ajattelun perusongelmat. Varsin tunnetut sellaiset. Se on kuitenkikn selvästi maallinen joskaan ei antiteistinen tai ateistinen joten se voidaan sovittaa nykyiseen avioliittokeskusteluun varsin näppärästi.
Toisaalta se mikä tässä oikein huutaa itseään esille on se, että irrottautumalla teistisistä taustaoletuksista argumentti on monin paikoin jopa vahvempi kuin monet vakiintuneen keskustelun homojen avioliiton vastaiset argumentit. Se ei sisällä käsite-erimielisyyksiä ja niihin liittyviä saivarteluja joten se ohittaa valtaosan olemassaolevasta kritiikistä. Se on siis tässä mielessä jopa varsin voitokas.
Sen suurimmat heikkoudet ovat sitten yllättäviä. Suurin ongelma tulee siitä että vaikka argumentti on loogisesti kohtuullisen vahva, se on retorisesti epämiellyttävä. Harva haluaa ajaa yhteiskunnan etua menettämättä eettistä pehmyttä kuortaan. Harva haluaa sanoa että on julma ja kova ihmisten esineellistäjä joka luokittelee ihmisiä ja perheitä laatuun ja sekundaan. Kaikki haluavat sen sijaan kannattaa tasa-arvoa.
1: Ällistyttävintä tässä on kuitenkin lähinnä se että itse toimintaa ei muuteta. On itse asiassa järkyttävää miten helposti ja vaivattomasti varsi nykymallia muistuttava rajoituskokoelma saadaan rakennettua vahvasti eugeniikanmakuisilla käsitteillä. Sen sijaan nykymallin tasa-arvopuolustusta korostavilla esiin nousee hyvinkin omituisia ja saivartelevia tasa-arvon määrittelemisiä. He joutuvat työllä sovittamaan tasa-arvon sopimaan malliinsa. Minun mallissani eugeniikka tunkee suunnilleen väkisin läpi, kysymättä rajoittamatta. Mielestäni jo tämä kertoo jotain oleellista siitä miten avioliittolaki on suhteessa tasa-arvoon. Se on privileegiomalli, tätä ei vain haluta tunnustaa. Kuitenkin se, että huono vanhemmuus ja uhka yhteiskunnalle ovat niin suosittuja teemoja homojen adoption ja avioliiton rajoittamisessa kertoo että tosiasiassa privileegioajattelu on nykymallissakin varsin vahvasti mukana. Tätä vain oikeutetaan selittämällä jotain sen suuntaista että nykyaikana puhutaan oikeuksista ja onnellisuudesta. Ja että tässä ilmapiirissä ei haluta keskustella lasten tulevaisuudesta ja yhteiskunnalle haitallisista seurauksista. Joka on sekä privileegioajattelua että utilitaristista ajattelua kuten minunkin mallini.
2: Utilitarismi on muuten keskusohjattua etatismia. Jota usein pidetään kommunismina tai sen sukuisena. Tosi konservativiikristitty yleensä halveksuu tätä asennetta. On kauheaa jos ihminen alistetaan välineeksi ilman absoluuttia ihmisarvoa. Paitsi tietenkin silloin kun Puolimatka selittää että yhteiskunnan on keskussäädettävä adoptioperheitä yhteishyvän nimissä keskusohjatulla juridiikalla.
Surullisinta tässä kaikessa oli kuitenkin se, miten helppoa uuden argumentin rakentaminen itse asiassa oli. Ei minulla ollut vaikeaa 24 tunnin aikarajani kanssa. Tässä on myös monta sellaista osaa joita ei juurikaan näe nykyisessä keskustelussa. Helppous on siitä vaivaannuttavaa että se kertoo siitä miten vähän tätä meidän aikamme repivintä kysymystä on aidosti analysoitu ja keskusteltu eri kulmista. Käytännössä suuntia on vain kaksi ja näistä poteroista ei poistuta. Kenties tätä kautta vastaan ei tule eugeniikkaa.
Mutta tosiasiassa eugeniikka tulee mukaan joka tapauksessa. Sillä argumentin tekeminen jotenkin konkretisoi juuri tämän. Huolestuttavampaa kuin uuden keksimisen helppous oli se, että ongelmat ovat hyvin paljon jaettuja. Minun mallissani on epäesteettisiä piirteitä, jotka mallini tunnustaa suoraan. Nykykeskustelu sen sijaan ei korjaa ongelmia, ei yritä peittää niiden ikäviä seurauksia vaan kiistää niiden olemassaolon tyystin. Esimerkiksi privileegioluonnetta yritetään väkisin peittää erilaisin ad hoc -oletuksin joissa käytännössä tasa-arvon määritelmää hienosäädetään käsiterunkkaussyistä jotta mielipidettä ei tarvitsisi muuttaa mutta ei kuitenkaan tunnustaa itseä privileegioiden ystäväksi.
Minun mallini ratkaisee ne ongelmat. Se hylkää ne argumentin perusidean kanssa irrelevanteiksi. Se seisoo eri premisseillä. Ja ainut millä se maksaa ne on itse asiassa retorinen miellyttävyys. Mallini ei rapsuta kannattajansa hyveellisyyttä korusanoin. Sen sijaan se on pragmaattinen. Ja se käyttää vallitsevan homojen avioliiton vastaisen keskustelun "faktoiksi hyväksyttyjä aineistoja" ilman että niistä tarvitsee vääntää uusia versioita.
Miettikää minkälainen tästä tulisi jos antaisin aiheelle toisen päivän. Miettikää jos kuluttaisin viikon siihen että hakisin sosiologisista tutkimuksista juuri tätä näkemystä tukevia tutkimuksia vaikka cherry picking -metodilla, miten laaja lähdeaineisto siihen saataisiin tukemaan ajatusta! Miettikää että osa jauhaa nykyisiä homojen avioliitto -aiheisia luennointeja ihan työkseen yleisölle palkasta. Ovatko he nähneet edes sitä yhtä päivää aitoa kehitystyötä argumentilleen kun heidän argumenttejensa taso on mitä on?
1: Vakiintuneet konventiot näyttävät sisältävän varsin rajallisen määrän argumentteja. Homoseksuaalisten avioliittoa rajoitetaan siis hyvin maltillisella määrällä erilaisia perusargumentteja.
2: Nämä konventiot voidaan sitoa yllättävän vahvasti teistisiin argumentteihin, niin että käytännössä maallistuneet homoseksuaalisuuden vastaiset argumentit ovat kuitenkin sitä "yhden funktion teologiaa" jota katoliset harjoittivat keskiajalla. Jumala jätetään mainitsematta ja näin argumentteihin koostuu enemmänkin piilo-oletuksia ja heikkouksia sen sijaan että ne olisivat jotenkin aidosti maallisia.
3: En ole kuitenkaan vakuuttunut että homoseksuaalien vastustaminen olisi jotenkin määritelmällisesti jotain jota voi tehdä vain uskonnon kautta.
Siksi ajattelin korjata asian tämän päivän aikana. Tämä tarkoitti sitä että tavoitteenani oli joko purkaa kohta kolme, ja osoittaa että homoutta voi vastustaa vain uskonnollisesta kautta. Tai sitten vaihtoehdoksi tulee laajentaa argumentteja jollain joka ei ole lähtökohtaisesti teististä. Ja koska filosofia on yllättävän suuressa määrin systematisoitua saivartelua, minun ei tarvinnut luottaa johonkin inspiraatioon. Päätin tehdä asian metodilla. Eli ilman mielikuvitusta, pelkästään perslihaksilla.
Koska out of box onnistuu ilman luovuutta, voidaan muistaa että kaikki mitä meidän tarvitsee tehdä on purkaa asiat. Tehdä kuten Descartes joka kyseenalaisti kaiken ja irrotti kaiken löysän ja vasta sitten kun perustalla oli jotain, lähti tästä rakentamaan eteenpäin.
1: Tämä on jossain määrin ratkaisuna hieman sama kuin nettimeemissä. Jos ensin rukoilisi pyörää Jumalalta, kunnes tajuaisi että homman voi tehdä toisinkin. Että Jumala ei anna pyörää, mutta jotain muuta hän antaa. Siksi on helpompaa varastaa pyörä ja rukoilla sitten Jumalalta anteeksiantoa. Profit!
En toki lähtenyt niin pitkälle, että olisin olettanut rakentavani tutkimukset tukemaan argumenttiani. Niiden kerääminen vaatii aikaa. Sen sijaan minulle riittää vain se että päihitän tämän hetken homojen avioliittoa kannattavat argumentit. Tähän riittää hyvä rakenne. Jos niissä käytetään jotain todistusaineistoa ja viitataan joihinkin teemoihin, voidaan mukaan vain olettaa niiden "fakta-aineisto". Tässä mielessä erityisesti Puolimatkan ajatukset ydinperheen erinomaisuudesta tulevat uuteen käyttöön.
En myöskään muuttanut mieltäni tämän argumentin kehittelyn yhteydessä. Kehitin argumentin vain koska voin. Suhtaudun syvällä epäilyksellä niihin ihmisiin joista jokin tietty puoli voi olla vain väärässä. Niihin jotka eivät edes yritä miettiä millä ehdoin asia voisi olla perusteltu.
Sainkin melko helposti rakennettua argumentin joka on "hieman poikkeava".
Ensin mietin mikä aikaansaa aiheen kliseisyyden. Totesin että uskottavin syy tähän on siinä että ihmiset lähestyvät aihetta valmiiksi lyödyn mielipiteen kanssa. Loppuaika kulutetaan sitten siinä että mukaan halutaan tietyt konseptit. Ja näitä konsepteja määritelmällisesti hienosäädetään tai uudelleenmääritellään jotta ne sopisivat haluttuun tavoitteeseen. Kokonaisuudesta tulee tätä kautta helposti hyvin konventionaalinen. Kaikki määritelmät on ikään kuin pakko hioa hyvin täsmällisesti tiettyyn versioon tai kokonaisuus kaatuu. Tämänlainen "täsmällisyys" on filosofisesti huonoa koska se vaatii käsitteiden hyvin saivaremaista käsittelyä. Ja tämän lisäksi hyvin hienovarainen erimielisyys missä tahansa määritelmässä johtaa koko korttitalon romahtamiseen. Mikä rehellisesti sanoen näyttää tapahtuvan aiheesta keskustelussa toistuvasti.
Tämän voi sitten tehdä uusilla osilla, tai vielä parempaa, joustavammilla osilla. Siksi päätin että luovun kaikesta mistä voi. Minulla oli hetken hankaluuksia, kunnes tiedostin että avioliittoa voidaan lähestyä puhtaasti juridisena konseptina. Siis jonain jossa ei ole lainkaan "luonnollisuusteoriaa". Ei teologiaa. Pelkkää fucking byrokratiaa. Siitä ei edes minun mielikuvituksellani hevillä rakenna teististä.
Tässä mallissa oleellista on se, että avioliitto on kahden ihmisen välinen sopimus. Tämä ajatus tukee nimenomaan ihmisen täysvaltaisuutta. On ihmisiä jotka saavat määrätä omasta elämästään. Tämä autonomisuus sitten sidotaan yhteen toisen autonomisen ihmisen kanssa. Tämä johtaa luonnollisesti siihen että on hyvin kyseenalaista estää polyamoriaa, homoseksuaalien aviota tai lähisukuisten aviota. Määritelmä on libertaristisehkoa minuani viehättävä.
1: Minussa on libertaari puoli. Ja jos joku kysyy että miksi konservatiivi kannattaa itse tasa-arvoista avioliittoa ja vastustaa uskonnollista valtaa, niin vastus on se, että "not just conservative. Conservative libertarian." Tämä kaikki on viehättävää kunnes saan rahaa tai valtaa.
Mutta tarkoituksenani ei ollut luoda tilaa homojen avioliitolle. Lisäksi argumentti "sopimus on sopimus" on liian tautologinen ja simppeli makuuni. Kun rakenne ja argumentin suunta ovat vääriä, on syytä muuttaa asiaa. Ja tässä korostuukin se, että avioliittokeskustelu on hyvinkin fiksoitunut erääseen asiaan jota pidetään ilmiselvänä. Se on kuitenkin enemmänkin hegemoninen diskurssi kuin tosiasia.
Tosiasiassa kaksi ihmistä ei mene naimisiin. Sen sijaan valtio antaa heille tilaa tehdä erilaisia asioita. Kyseessä ei ole kahden ihmisen sopimus, vaan valtion ohjaama lailla säätelemä sopimus johon byrokratia liittää kaksi ihmistä. (Joka on aivan eri asia.) Tämän hetken avioliittolaki on fiksoitunut yhteiseen sukunimeen ja adoptio -oikeuteen. Näiden lisäksi joukossa on perimysoikeutta ja vastaavia koskevia pykäliä. Nämä nähdään ihmisten saamina oikeuksina. Mutta ei pidä kysyä miksi ihmiset haluavat naimisiin. Sen sijaan pitää kysyä miksi valtio haluaa heille tarjota tämänlaisia oikeuksia. - Itse asiassa ensin on tiedostettava se, että valtio antaa oikeuksia paperityöllä. Avioliitossa on kysymys lisenssistä.
Lisenssistä mihin?
Tämän hetken avioliittolakikinan adoptiopuoli vihjaa että kysymys on nimenomaan oikeudesta hoitaa lapsia. On oikeasti aivan turhaa sotkea asiaa sellaisilla ontologisilla (luontoa koskevilla) asioilla kuin biologinen vanhemmuus. Kun kiista tiivistyy adoptioon on pakko huomata että asia koskee erityisen vahvasti ei-biologista vanhemmuutta. Kysymys ei ole biologiasta. Kysymys on lisenssistä jolla saa hoitaa lapsia.
Tämä johtaa erinomaisen tärkeään kysymykseen. Onko valtion asia tehdä vanhemmuudesta privileegio. On syytä unohtaa kaikki tasa-arvoa koskevat käsittelyt. Lisenssi tarkoittaa nimenomaan sitä että toiset vanhemmat ovat oikeutettuja erioikeuteen omata lapsia. Tämä sopii erinomaisen hyvin vallitsevaan avioliittokeskusteluunkin. Toki nykyään homojen avioliittoa vastustavat saivartelevat hyvinkin hienovaraisesti siitä mitä tasa-arvo on. Mutta on inaisen omituista puhua samanarvoisuudesta ja "jos annetaan samat oikeudet eri nimellä" kun tosiasiallinen pääargumentti on se, että lapsella on oikeus isään ja äitiin. Ja oiekus perustellaan hyödyllä. Hyöty taas tarkoittaa tässä sitä että homoseksuaalit ovat paskoja vanhempia ja tuhoavat yhteiskunnan. On todella kylmäävän idioottimaista ja asennevammaista leikkiä suvaitsevaa ja tasa-arvon ystävää ja taputtaa sitten Tapio Puolimatkan "Aito Avioliitto" -tilaisuuden esitelmälle. Esitelmälle joka on otsikoitu messevästi "Miten sukupuolineutraali avioliittolaki murentaa yhteiskuntaelämän perustaa". Turpa kiinni, ääliöt. Kysymys on privileegioista. Siitä että kaikki ihmiset eivät ole yhtä hyviä. Tämän minä sitten otankin näkemykseni perustalle.
Monesta privileegioajatus tuntuu pahalta. Mutta think about it again. Lasten kasvatus on vakavaa hommaa. Lasten hyväksikäyttö ja huolimaton vanhemmuus ovat hyvin tuhoisia. Traumatisoidut, rikolliset ja "muutoin yhteiskuntakelvottomat" lapset voidaan liittää erilaisiin korrelaatteihin. Lisensointijärjestelmä on varmasti tarpeen että lapset saavat hyvän vanhemmuuden. Emme pidä lisenssejä muutenkaan epäoikeudenmukaisina. Ne aina jossain määrin korostavat epätasa-arvoisuutta. Sitä että toiset ihmiset eivät ole oikeutettuja tekemään kaikkia asioita. Tämä ei iske ihmisarvoon vaan siihen mitä he saavat tehdä.
Auto on väärissä käsissä vaarallinen. Siksi meillä on ajokortit. Kuka tahansa ei saa tehdä aivokirurgiaa koska riskinä on vahingoittaminen. Tulityökortti takaa luvan käsitellä räjähteitä. Tämä näyttää että jokin määrä kompetenssia on syytä demonstroida. Jos asian väärin hoitamisessa on riskiä yksilöille ja yhteiskunnalle, on perusteltua lisensoida siihen liittyvää toimintaa. Turhaa puhua tasa-arvosta ainakaan oikeuksien tasa-arvon mielessä ; Voidaan puhua vaikka ammattitaidosta.
Voimme siis sanoa että Lisensointi on haluttavaa ja oikeutettua jos ja vain jos
1: Niihin liittyy riski jossa ihmisen onnellisuus ja/tai hyvinvointi vaarantuu.
2: Lisensointi on hyvä nyrkkisääntö ja ne ovat yleensä ottaen kustannustehokkaita.
3: Lasten kasvatuksessa voidaan epäonnistua ja lopputulos joskus demonstroidusti haittaa lasten terveyttä ja hyvinvointia, yhteiskuntaa ja voi ajaa lapsia jopa itsemurhaan.
J: On perusteita tehdä lastenkasvatuksesta lisensoitua touhua.
Tämä koskee myös adoptiovanhempia. Ellei peräti etenkin heitä. Jo nykymallissa maailmassa on niin että lähes kuka tahansa voi tehdä lapsia. Mutta jos haluaa adoptoida lapsen, joutuu läpikäymään tiukan seulan ja hirveät tarkistukset. Adoptiovanhemmuuden lisensointi on jo nyt hyvin pitkällä.
Ongelmia version logiikassa:
Tuo on hyvin karkea lähtökohta. Se sisältää hyvin paljon jo tällä hetkellä vallassa olevia adoptioargumentaation teemoja. Mutta se toisaalta ohittaa valtaosan niihin kohdistuneista vasta-argumenteista. Tämä raakile on kuitenkin jotain jota on hyvä kritisoida. Se paljastaa sen heikkouksia ja niiden kautta argumenttia voi korjata. Silloin siitä tulee parempi, eikä tarvitse odottaa mitä kriitikot keksivät vastaukseksi. Argumentti lähtee ilmoille muunakin kuin sellaisena perseestä revittynä kyhäelmänä mitä ne tuppaavat aivan liian usein tekemään. Maailmankuvallisesti sitoutunut ei helposti näe premissien taakse, vaihtoehtoihin. Mutta fiksua argumenttia perselihaksen voimilla rakentava ihminen osaa kritisoida omaa argumenttiaan paremmin kuin yksikään kriitikko.
Heikkouksiksi saadaan varsin helposti seuraavat:
1: Argumentti nojaa vahvasti analogiaan. Tämä ei ole vain tekninen huomautus vaan se auttaa löytämään heikkoja paikkoja. Sillä kaikkia analogisia argumentteja vaivaavat tietyt ongelmat. Johtuen siitä että ne ovat analogisia. Voidaan sanoa että analogia itsessään on jotain jonka vahvuus voidaan helpostikin kyseenalaistaa. Leibnizin laki suorastaan pakottaisi että esimerkkien ja sovelluksen välillä on epäanalogisuus. Joten kenties lasten vanhemmuus ei olekaan verrannollista aivokirurgiaan. Niissä voi olla jotain oleellisia epäanalogisuuksia. Kuten vaikkapa se, että vanhemmuuteen ei ole yksiselitteisiä päntättäviä toimintaohjeita jotka voidaan tiivistää kirjoihin ja kansiin ja joista voidaan tehdä eksakti tutkimusohjelma. Kasvatustiede on tänäkin päivänä jossain määrin ns. "esiparadigmaattisessa vaiheessa". Aivokirurgia on eksaktimpaa. Sosiologisissa ilmiöissä on myös niin monta muuttujaa että aineistossa vääristyksiä on aina mahdollisesti mukana. Riskinä on jopa Simpson's paradox jossa havaittu korrelaatio kääntyykin ympäri kun joku toinen vaikuttaja onkin jäänyt huomaamatta. Aivokirurgia on tässäkin eksaktimpaa.
2: Toinen heikkous on siinä että kuinka pragmaattista lisensointisysteemi lastenkasvatukseen oikeasti on. Ajokortin hankkiminen on kallista mutta se, että tarkistetaan vanhempien kelvollisuus lapsille on vielä kalliimpaa. Tämän rahan voi kenties käyttää muuhunkin. Kustannustehokkuuskohta on kuitenkin melkoisen oleellinen osa sitä millä lisensointi oikeutetaan.
Logiikan paikkaus kritiikiltä
Tämä auttaa kenties huomaamaan tärkeän asian joka koskee kaikkea lisensointia. Nimittäin sitä että lisenssisysteemi ei ole koskaan täydellinen. Kustannustehokkuuspuoli on ratkaisevaa sen vuoksi että lisenssi on tosiasiassa laatustandardi jossa tietyt piirteet liitetään lopputulokseen. Kysymys on kuitenkin enemmänkin profiloinnista jossa luodaan todennäköisyyksiä kuin siitä että mitattaisiin itse asiaa. Jokaisesta lisensointijärjestelmästä menee läpi vääriä ihmisiä ja joskus hyvä ei saakaan lisenssiä. Tässä mielessä se on herkkä väärille positiivisille (epäkelpo tulkitaankin kompetentiksi koska hän osaa oikeat vastaukset) ja väärille negatiivisille (hyvä saatetaan tulkita epäkelvoksi muotoseikan tms. vuoksi).
Koska haluan puolustaa tässä sitä että homot eivät mene naimisiin eli saa "perhelisenssiä" tai "lisenssiä perheeseen", voidaan korostaa että valtaosa kritiikistä koskeekin varmasti sitä että ei ymmärretä tunnistuksen tilastollista luonnetta. Riskit täytyy voida hallita. Siksi nämä epätäydellisyydet on hyväksyttävä utilitaristiselta kannalta. Minimoidaan rikollisuutta ja masennushoitoja jotka haittaavat sekä kansalaisten hyvinvointia että yhteiskunnan lompakkoa. Niille jotka ovat epäkelpoja vanhempia, kakkosluokan tai kolmosluokan vanhempia, on sitten substituutteja lapsille. Joku voi ansaita koiran, toinen ruukkukasvin. Pahimmat tapaukset saavat ehkä lisenssin omaan terapiatamagotchiin.
Lapset ovat utilitaristisesti liian riippuvaisia vanhemmistaan jotta heidän hyvinvointiaan voitaisiin riskeerata. Vanehmmilla on ehdoton vastuu joka on raskas. Lapset ovat myös saatanan ikäviä. Joten kenties on hyvä että huonoja vanhempia ei rasiteta tämänlaisilla esteillä.
Eettinen vastalause.
Vanhemmuuslisenssin perusongelmana on se, että tosiasiassa on hyvin kyseenalaista miksi tämä lisenssi pitäisi kohdistaa vain niihin jotka adoptoivat lapsia. Koska nykyhetken argumentaatio kohdistuu adoptioon, tämä voi helposti unohtua. Mutta tarkkaavainen argumentinrakentaja voi huomata että tässä kyseessä on kuitenkin väärä kohdennus. Tosiasiassa voidaan katsoa kaikkia lapsia.
Menneisyys tuntee tämänlaisen järjestelmän. Sitä kutsuttiin eugeniikaksi. Se katsoi pelkästään geneettistä puolta. Mutta periaatteessa eugeniikkajärjestelmän saa varsin helposti modifioitua ei-eugeniikaksi joka on kuitenkin sortojärjestelmä. Nimittäin sillä tavalla että tietyiltä sosioekonomisilta luokilta poistetaan lisääntymisoikeus tyystin.
Ajatuksia korjaamisesta.
Tätä voidaan lieventää siten että tosiasiassa nykyäänkin adoptiossa on lisensointijärjestelmä eikä tätä pidetä eugeniikkana. Omien biologisten lasten kohdalla on ihminen itse joka ottaa fyysisen riskin. Jossain määrin heillä on ikään kuin "lupa hieman tappaa itseään". Adoptoiva taas käyttää lapsen saamiseen jonkun toisen elimistöä. Raskaus kestää 9kk ja tämä on periaatteessa jotain josta tulee menetettyä työaikaa ja muita kuluja. Lisäksi raskaus voi olla terveydelle vahingollinen ja raskas asia. Nämä eivät aina toteudu mutta kyseessä onkin tilastollisesti katsottava riski.
Voidaan jopa esittää että kenties heikomman sosiaalisen, biologisen tai muun vastaavan aineksen määrää voitaisiin löyhentää jossain tilanteissa. Esimerkiksi voi olla epäeettistä tehdä aborttia. Näin ollen vanhemmuudessa voi olla riskejä mutta nämä eivät ylitä abortin eettistä ongelmaa. Ja näin ollen osa ihmisistä ei kenties ole lisenssikelpoisia vanhempia. Mutta se että heidän antaa pitää lapsen on pienempi riski kuin vauvan abortointi. Tätä tilannetta ei homopareilla tule vastaan. Ja näin ollen lapsen syntymän yhteydessä voidaan antaa automaattinen poikkeussopimus. Kokonaisuus näyttäisi varmasti hyvin paljon samalta kuin nykyinen.
1: Kenties syntynyt kakkosluokan kansalainen voidaan laittaa taitojaan vastaiseen työhön, sotaan tykinruuaksi, orjatöihin minimipalkalle. Tai mitä yhteiskunta nyt köyhälistöllään on muutenkin tehnyt.
Tilastollisuuden ongelma; Kasvanut riski yliedustuksella vs. aito riskin suuruus
Ja viime aikoina mediassa onkin keskusteltu rikollisuuden korrelaateista. Tiina Raevaara onkin kirjoittanut tuoreesti siitä, miten ulkomaalaisten yliedustus raiskaustilastoissa on mielenkiintoinen asia. Heillä on nimittäin valtava yliedustus tässä. Hän nostaa tässä esille mielenkiintoisia seikkoja
1: Miehet raiskaavat 90% tapauksissa. Miesten yliedustus on huikea. Pitäisikö heitä kohdella samalla tavalla kuin maahanmuuttajia aiheessa käydyssä keskustelussa?
2: Raiskauksen moninkertaistuminen on siitä jännittävä että raiskaajia on itse asiassa melkoisen vähän. Siksi se, että joku ryhmä raiskaa tilastoissa moninkertaisesti tarkoittaa hirveän pientä fragmenttia kaikista miehistä tai maahanmuuttajista.
Riskianalyysissä on huomioitava riskien vakavuus ja todennäköisyys. Profilointia on tehtävä tehokkailla tavoilla. Ei pelkästään siten että "tuon tyylinen rikos on tuon tyyppisen ihmisryhmän tekemä". Vaan jos tavoitteena on yleishyöty on karsittava niitä jotka lisäävät rikollisuuden määrää rikoslukumäärällisesti paljon. Yhteiskunta ei nimittäin "ratkaise prosenttiosuuksia" vaan "rikollisia yksi tuomio kerrallaan". Tässä mielessä voi olla perusteltua lähteä perustelemaan asiaa "homojen huonolla vanhemmuudella". Puolimatkan "fakta-aineisto" auttaa tässä varmasti paljon.
On toki katsottava paitsi "ovatko biologisten vanhempien luona onnellisempia kuin adoptioperheessä" ja tämän lisäksi on katsottava kuinka paljon. Ja verrattava tätä muihin riskeihin. Ja kaikkia riskejä on käsiteltävä samalla tavalla.
1: Kysymys onkin siitä mihin rajanveto laitetaan. Tämä on vaikeaa mutta harmaasävyistä. Osa vastauksista on parempia kuin toiset. Kustannustehokkuus edellä asia voidaan hyvinkin ratkaista.
2: Toisalta on kuitenkin jäljellä hyvin suuri riski tietynlaiseen ongelmaan. (Joka ei ole vertailussa nykyisiin malleihin mitenkään ongelmallista koska niillä on tämä täsmälleen sama ongelma. Kun tarkoituksenani on luoda maallinen argumentti joka on vähintään yhtä hyvä kuin nykyinen piiloteistinen konventio, ei minun mallia haittaa virheet jotka kaikki muutkin homoavioliittoa kritisoivat mallit tekevät.) Utilitarismin ja tilastollisuuden perusongelma näyttää tosin olevan se, että jos kenties voidaankin näyttää että homojen adoptioon liittyy ongelmia, niin vastaavia saadaan myös avioeroperheistä. Sosioekonomisista korrelaatit harvon noudattavat kovinkaan tarkasti ideologioiden siveysmallien ja muiden vastaavien rajoja.
Sitä voidaan helposti huomata että onkin rakennettu malli jossa köyhillä on rajoitettu lisääntymisoikeus. Kun heillä riskejä on vähintään yhtä paljon kuin homoseksuaaleilla. Samoin malli voi johtaa pakkoadoptioihin, sillä vauvana adoptoitu lapsi saattaa elää paremman elämän kuin juoppojen perheessä. Jossain määrin nämä ongelmat tosin toteutuvat jo nykymallin lastensuojelussa. Joten mikään periaatteessa ylitsepääsemätön este tämäkään tuskin on.
Loppukommentti.
Argumenttini ei ole vailla puutteita. Siinä on induktiivisen ajattelun ja utilitaristisen ajattelun perusongelmat. Varsin tunnetut sellaiset. Se on kuitenkikn selvästi maallinen joskaan ei antiteistinen tai ateistinen joten se voidaan sovittaa nykyiseen avioliittokeskusteluun varsin näppärästi.
Toisaalta se mikä tässä oikein huutaa itseään esille on se, että irrottautumalla teistisistä taustaoletuksista argumentti on monin paikoin jopa vahvempi kuin monet vakiintuneen keskustelun homojen avioliiton vastaiset argumentit. Se ei sisällä käsite-erimielisyyksiä ja niihin liittyviä saivarteluja joten se ohittaa valtaosan olemassaolevasta kritiikistä. Se on siis tässä mielessä jopa varsin voitokas.
Sen suurimmat heikkoudet ovat sitten yllättäviä. Suurin ongelma tulee siitä että vaikka argumentti on loogisesti kohtuullisen vahva, se on retorisesti epämiellyttävä. Harva haluaa ajaa yhteiskunnan etua menettämättä eettistä pehmyttä kuortaan. Harva haluaa sanoa että on julma ja kova ihmisten esineellistäjä joka luokittelee ihmisiä ja perheitä laatuun ja sekundaan. Kaikki haluavat sen sijaan kannattaa tasa-arvoa.
1: Ällistyttävintä tässä on kuitenkin lähinnä se että itse toimintaa ei muuteta. On itse asiassa järkyttävää miten helposti ja vaivattomasti varsi nykymallia muistuttava rajoituskokoelma saadaan rakennettua vahvasti eugeniikanmakuisilla käsitteillä. Sen sijaan nykymallin tasa-arvopuolustusta korostavilla esiin nousee hyvinkin omituisia ja saivartelevia tasa-arvon määrittelemisiä. He joutuvat työllä sovittamaan tasa-arvon sopimaan malliinsa. Minun mallissani eugeniikka tunkee suunnilleen väkisin läpi, kysymättä rajoittamatta. Mielestäni jo tämä kertoo jotain oleellista siitä miten avioliittolaki on suhteessa tasa-arvoon. Se on privileegiomalli, tätä ei vain haluta tunnustaa. Kuitenkin se, että huono vanhemmuus ja uhka yhteiskunnalle ovat niin suosittuja teemoja homojen adoption ja avioliiton rajoittamisessa kertoo että tosiasiassa privileegioajattelu on nykymallissakin varsin vahvasti mukana. Tätä vain oikeutetaan selittämällä jotain sen suuntaista että nykyaikana puhutaan oikeuksista ja onnellisuudesta. Ja että tässä ilmapiirissä ei haluta keskustella lasten tulevaisuudesta ja yhteiskunnalle haitallisista seurauksista. Joka on sekä privileegioajattelua että utilitaristista ajattelua kuten minunkin mallini.
2: Utilitarismi on muuten keskusohjattua etatismia. Jota usein pidetään kommunismina tai sen sukuisena. Tosi konservativiikristitty yleensä halveksuu tätä asennetta. On kauheaa jos ihminen alistetaan välineeksi ilman absoluuttia ihmisarvoa. Paitsi tietenkin silloin kun Puolimatka selittää että yhteiskunnan on keskussäädettävä adoptioperheitä yhteishyvän nimissä keskusohjatulla juridiikalla.
Surullisinta tässä kaikessa oli kuitenkin se, miten helppoa uuden argumentin rakentaminen itse asiassa oli. Ei minulla ollut vaikeaa 24 tunnin aikarajani kanssa. Tässä on myös monta sellaista osaa joita ei juurikaan näe nykyisessä keskustelussa. Helppous on siitä vaivaannuttavaa että se kertoo siitä miten vähän tätä meidän aikamme repivintä kysymystä on aidosti analysoitu ja keskusteltu eri kulmista. Käytännössä suuntia on vain kaksi ja näistä poteroista ei poistuta. Kenties tätä kautta vastaan ei tule eugeniikkaa.
Mutta tosiasiassa eugeniikka tulee mukaan joka tapauksessa. Sillä argumentin tekeminen jotenkin konkretisoi juuri tämän. Huolestuttavampaa kuin uuden keksimisen helppous oli se, että ongelmat ovat hyvin paljon jaettuja. Minun mallissani on epäesteettisiä piirteitä, jotka mallini tunnustaa suoraan. Nykykeskustelu sen sijaan ei korjaa ongelmia, ei yritä peittää niiden ikäviä seurauksia vaan kiistää niiden olemassaolon tyystin. Esimerkiksi privileegioluonnetta yritetään väkisin peittää erilaisin ad hoc -oletuksin joissa käytännössä tasa-arvon määritelmää hienosäädetään käsiterunkkaussyistä jotta mielipidettä ei tarvitsisi muuttaa mutta ei kuitenkaan tunnustaa itseä privileegioiden ystäväksi.
Minun mallini ratkaisee ne ongelmat. Se hylkää ne argumentin perusidean kanssa irrelevanteiksi. Se seisoo eri premisseillä. Ja ainut millä se maksaa ne on itse asiassa retorinen miellyttävyys. Mallini ei rapsuta kannattajansa hyveellisyyttä korusanoin. Sen sijaan se on pragmaattinen. Ja se käyttää vallitsevan homojen avioliiton vastaisen keskustelun "faktoiksi hyväksyttyjä aineistoja" ilman että niistä tarvitsee vääntää uusia versioita.
Miettikää minkälainen tästä tulisi jos antaisin aiheelle toisen päivän. Miettikää jos kuluttaisin viikon siihen että hakisin sosiologisista tutkimuksista juuri tätä näkemystä tukevia tutkimuksia vaikka cherry picking -metodilla, miten laaja lähdeaineisto siihen saataisiin tukemaan ajatusta! Miettikää että osa jauhaa nykyisiä homojen avioliitto -aiheisia luennointeja ihan työkseen yleisölle palkasta. Ovatko he nähneet edes sitä yhtä päivää aitoa kehitystyötä argumentilleen kun heidän argumenttejensa taso on mitä on?
maanantai 29. syyskuuta 2014
Trollaaminen, intentiot ja ideologia -analyysi
Kirjoitin pari päivää sitten pienen ja pikkumaisen jutun yksittäisestä kommentista. Lausunnon antajasta sanottiin valaisevasti "Berta Lovejoy on trolli, jonka takana on trolliryhmä." Kysymys on mielenkiintoinen, sillä tätä koskee monta sellaista asiaa, jotka saattavat tehdä blogini lukemisesta ylen vaikeaa.
Ilkka Forsblom, joka ansiokkaasti omalla nimellään uskalsi minua lähteä valistamaan korosti teemaa "huomaan jälleen kerran teidän kommentoineen feminismin muotoa, joka on itselleni vieras ja jonka edustajan nimeen en ole ennen törmännyt". Tämä on oleellinen. Yleensä trollaamisen taakse liitetään ajatus epäluotettavuudesta. On kieltämättä totta että jos muodostaa evoluutiosta mielikuvan kreationistien pelleilyiden kautta, niin rakentuu olkiukkoja. Samoin tietenkin käy jos hankkii kokonaiskäsityksensä feminismistä feministejä trollaavien kanssa. Jos joku heittää olkiukkoja feminismisti, kysymys on usein harhaanjohtaminen ja informaatiosota. Sellaisen pohjalta ei tietenkään saa kovin rehellistä kuvaa. Ja feminismi saattaa vääristyä juuri sen takia että on "tutustunut liikaa". Eli kun lukee kirjoja ja nettikommentteja, mukaan helposti nivoutuu kaikenlaista omituista. Saamani varoituksen sisältämä riski on oleellinen ja mahdollinen.
Etenkin kun Lovejoysta tarkistin lähinnä sen, että hänellä on ihan sikana kommentteja. Tarkempi googelointi todellakin paljastaa sen, että Lovejoysta puhutaan hyvin paljon. Ja henki on se, että hänestä mietitään onko hän trolli vai ei. Trollausta epäillään useissa paikoissa esimerkiksi koska "She seems to get top comment on every popular reddid and it's always filled with radfem garbage." Mitä tästä voi sanoa? Henkenä on se, että ihmiset eivät erota feminismin satiiria ja ärsyttävyys mielessä tehtyä trollaamista feminismin esittelystä.
Trolliongelma.
Ensimmäinen asia on se, että tässä on klassisen trolliongelman paikka. Tämä on siitä erikoinen että se on samanaikaisesti epistemologinen, lähdekriittinen että huumoria että tosiasioita käsittelevä ongelma joka on sekä vaivannut mieltäni pitkään, että johon minulla on vain peukalosääntötyyppisiä ratkaisuja. Eli miten voidaan erottaa että joku on trolli ja kuka ei. Syytöksissä haasteena on se, että esimerkiksi Lovejoyn kohdalla on oikeastaan hyvin vähän mihin tarttua. Hänen trolliuttaan toistellaan ja tämä toisto muuttuu todisteeksi siitä että hän trollaa.
1: Trolliksi syyttely on itsessään yksi keino harrastaa informaatiosodankäyntiä. Tästä löytyy oikein tuore esimerkki. Katleena Kortesuin "Ei oo totta" -blogi purki Amplian väitteen jossa syytettiin Tiina Raevaaraa "roskatiede" -blogin pitäjäksi. Lisäksi tätä blogia syytettiin ala-arvoiseksi ja rikolliseksi. Syytös oli tehty korkeintaan aihetodistein. Ja sen tehtävänä oli selvästi diskreditoida sanoma mustamaalaamalla sanoja. Roskatiede -blogin pitäjä korosti että yritys olikin varmasti mitätöidä Raevaaran julkisuudessa sanomia asioita jotka koskevat Ampliaaa ja siellä työskennelleitä muutoin. Se, että ohittaa jonkun lausuman merkityksen sanomalla että "sen on pakko olla satiiria" joutuu perustelemaan miksi tämä on satiiria. Loppujen lopuksi tämä palautuu siihen että osoittaakseen että lausunto on satiiria on palattava premisseihin siitä miksi tämä ei ole feminismiä. Ja juuri tässä premississä on ne suurimmat probleemit ja erimielisyydet. Se, että debatti voitetaan siten että jos on kinaa lähtökohdista sanomalla että omat premissit ovat todet ei ole argumentointia vaan inttämistä. (Joka on sinällään hupaisaa ajankulua.) En ole vielä löytänyt IP -osoitteiden ja muiden vastaavien tapaisiin asioihin joissa löytyy edes yksittäinen trolli, saati trolliarmeija. Kenties Lovejoy on trolli, mutta googlesta kaivamieni todisteiden mukaan tämä ei ole välttämätöntä.
2: Trollia on todella vaikeaa erottaa mielenvikaisesta. Lovejoyn vahvimmat syyt olla trolli viittaavat johonkin joka on minulle muualta tuttu. Internetissä oli "mr Mabus" -pseudonyymillä toiminut mies. Hän oli hyvin ahkera ja pakkomielteinen kommentoija. Hänen tekstinsä olivat pullollaan omituisuuksia. Poliisitutkinta tuli kysymykseen. "Notorious spammer" saatiin kiinni ja tekojen takaa paljastui Dennis Markuze niminen setä jolla oli mielenterveysongelmia ja pakkomielteisyyttä. Asia kävi oikeudessa. Markuzen kommenteissa erikoista oli se, että hän kirjoitti niitä aivan valtavasti. Hän kohdisti niitä moniin ateisteihin. Ja viestit degeneroituivat tappouhkauksiksi ja stalkeroinneiksi. Ja viesteissä kannatettiin Intelligent Designiä. On selvää että moni Intelligent Designin kannattaja haluaisi laittaa tämän - joka on ihan ottanut pseudonyyminsä Nostradamuksen ennustusten antikristuksesta - olevan jotain johon ei oikein tavallisesti törmää. Markuze ei kuitenkaan ollut trolliarmeija tai ateistitrollin "false flag" -operaatio jossa halutaan pilata kreationistien maine. Vaan taustaa löytyi päihteistä ja mielenterveysongelmista. Markuzea ei lannistanut edes tuomio, nykyisin hän on ns. rikoksenuusija. En kykene näkemään hänessä oleellisia epäanalogioita Lovejoyhyn. Samat argumentit joilla Lovejoy todetaan trolliksi pätisivät Markuzeen vielä vahvemmin. Tämä ei tarkoita sitä että Lovejoy ei olisi trolli. Vaan sitä että todisteita tästä ei ole riittävästi.
Käsiteanalyysiin.
Tuon pikkumaisen blogaukseni teema oli toisintaa esimerkillä ja detaljilla varhaisempaa argumenttiani, jossa lähestyin feminismiä kolmen käsitteen venn -diagrammilla. Siinä oli kysymys käsiteanalyysistä. Eli jostain jossa mietitään mikä sopii feminismin määritelmään ja mikä ei. Useimmiten feminismiaihe on kuitenkin ns. arvokeskustelullinen. Ja tämä ero saattaa johtaa siihen että sanomisiani väärinkäsitetään. Ja tämä harhautuminen on ymmärrettävää. Sillä tietty tapa on vakiintunut. Nämä strategiat, noin karkeasti ottaen, suhtautuvat liian usein kahdella tavalla feminismiin. Ja molemmat näistä tavoista ovat vääriä.
1: Ensimmäinen on se, että radikaalifeministit määritellään jotenkin yleiseksi feminismiksi. Tällöin ei sanota että "feministien piirissä on radikaaleja" vaan että "nämä radikaalit ovat jotenkin "enemmän feministejä" tai "aidosti feministejä". Tämä on tietenkin halveksuttavaa olkiukottamista. En esimerkiksi jaksa uskoa että fundamentalistiaktivistit olisivat eniten kristittyjä tai kuvaisivat sitä mitä kristinusko ytimeltään ja enimmäkseen on. Tämä olisi olkiukottamista, joka rakennettaisiin cherry pickaamalla esimerkkejä. Sen sijaan katson että he ovat yhdenlaisia kristittyjä. Tähän ei voi oikeastaan muuta kuin tiivistää lausuma "Tämä Päivä" -blogista. "Olen tehnyt päätöksen: tästä eteenpäin kun kuulen jonkun olettavan ääriliikkeen edustavan jotain muuta kuin nimenomaista äärilaitaa, pidän näin olettavaa ihmistä ideologisena valehtelijana."
2: Toisaalta taas vastapuolella on sitten tapana pestä omaa ideologiaansa jollain josta on hyvin vaikeaa nähdä miten ne olisivat mitään muuta kuin "No True Scotsman" -argumentteja. Tästä olen tehnyt pidemmän tekstin, joten en toista sen ydinteesejä tässä. Ja pidän tätäkin huonona tapana toimia. Vastuu pestään pois kikkailemalla ideologian nimistä. Ja usein tässä tehdään vielä pahemmin. Kun asia viittaa ongelmaan - olipa se sitten "oikeaa skottia vai ei" - niin tässä usein isketään viestintuojaan siitä että hän leimaa väärällä nimellä sen sijaan että tähän ongelmaan tartuttaisiin ja siivottaisiin maailmaa sen verran että kellään ei olisi mitään kammottavaa sormella osoitettavaksi.
Näkemykseni ei ole ajaa poliittista agendaa. Minulla on yllättävän vähän kiinnostusta osallistua feminismiin ja muuhun poliittiseen. Kaikki ryhmät joissa on yli Dunbarin luvun verran jäseniä (noin 150) ovat periaatteessa epäilyttäviä laitoksia jotka luovat rooleja ja identiteettejä, eli pitävät ryhmän koheesiota yllä jonkinlaisella illuusionrakennuksella. Sitä pienemmät taas ovat potentiaalisia kultteja. Ja tämä tietenkin vaikeuttaa sanomisieni tulkitsemista. Sillä on ihan tervettä olettaa että teksti osuu johonkin sellaiseen viitekehykseen jota muutenkin käytetään paljon. (Tilastollisesti se on todennäköisin viitekehys!) Tämä taatusti aikaansaa pahastumista ja surullista mieltä. Välittäisin jos jaksaisin.
Tällä käsiteanalyysillisellä puolella on syvä merkitys siihen miten Lovejoyn trollaamiseen tulee suhtautua. Ei pidä katsoa pelkästään intentiota. Eli onko tarkoitus trollata vai olla vaan aktivistihöpö joka edustaa jotain niin marginaalista mielisairaan ajatusta feminismistä että valtaosa feministeistä pitää sitä itselleen vieraana. (Joka tarkoittaa sitä että he vastustavat myös sen argumenttisisältöä.) On hyvä kartoittaa miten tämä ero on merkittävä. Kirjoitin pari päivää sitten blogaukseeni kuvatekstin jossa käsittelin koiran, koirannamin ja koiranpaskan ateistisuutta. Sen ytimessä oli se, että kun ateismi on määritelty jumaluskon puutteeksi, niin silloin niin koirat kuin koiranpaskatkin ovat ateisteja.
Tämä on itse asiassa käsiteanalyyttisesti ns. vastaesimerkki. Se demonstroi että annettu ateismin määritelmä on joko omituinen tai sitten se vaihtoehtoisesti vaatii korjaamista. Toki en väittänyt että ateistit yleisesti uskoisivat että koirat olisivat ateisteja. Tai että koiranpaskan ateistisuus olisi yleinen debatinaihe. Luultavasti tämä koiranpaskan vakaumus on sen verran marginaalinen asia että se ei ole kiinnostanut sosiologisesti ateisteja eikä teistejä. Olisi siis väärin sanoa että ateistit olisivat sanomassa että koiranpaskat ovat ateisteja. Mutta sen sijaan annetusta ateismin määritelmästä tämä vastaesimerkki sanoo paljon oleellista.
Esimerkiksi oman venn -diagrammin ytimeen voisi sanoa sen että jos katsomme ei-trolleja feministejä, kuten Luce Irigaraytä tai Valerie Solanasia, tiedämme että Luce Irigaray kannatti tasa-arvoa, oli feministi mutta ei uskonut että mies ja nainen olivat syntyjään samanlaisia. Irigaray ei ollut sukupuolineutraali. Näin tiedämme että feministin ei tarvitse olla sukupuolineutraaliuden kannattaja. Samalla opimme että tasa-arvo ei ole samaa kuin sukupuolineutraalius. Mutta kenties feminismi on tasa-arvoa koska Irigaray kannattaa molempia. Solanas taas kannatti iskuja miessukupuolta kohtaan, ja häntä ei voida pitää tasa-arvon kananttajana. Radikaalifeministinä hän kuitenkin oli feministi. Joten feminismin ei tarvitse olla tasa-arvoa ajavaa ollakseen feminismiä.
Tosiasia toki on se, että suuri osa nykyfeministeistä kannattaa sitä että feminismi on sekä tasa-arvoa että sukupuolineutraaliutta korostaen haettava asia. Jos näin ei olisi, olisi oikeastaan aika tyhmää tehdä tuollaisia listauksia. Siitä ei opittaisi mitään uutta. Tottumus on turruttanut mieltä joten tarvitaan muistutusta siitä että jos feministi ei kannata tasa-arvoa hän ei ole ei-femiministi. Hän ei kenties ole suosittu, mutta eipä ole suosittuja hihhulit kristityillä eikä ISISläisiäkään koeta kovin rakkaaksi monille islaminuskoisille. Missään nimessä Lovejoy, muut radikaalifeministit, ISIS tai hihhulit eivät edusta keskiarvoa tai tavallista tai yleistä. Mutta marginaalisuus ei tarkoita samaa kuin käsiteavaruuden ulkopuolella oleminen.
Trollaus ja käsiteanalyysi.
Blogini pitkäaikaiset lukijat tietävät että olen itsekin trolli. Minulla on siihen jopa "ohjekirjablogauksia". Tarkoittaako tämä sitä että tämän blogin sisältö on tietoarvoltaan nolla? Tuskin. Itse asiassa sanoisin jopa että trollaus johtaa siihen että relevanssille voi jopa käydä päinvastoin. Trollaamisellani on argumentatiivisia tavoitteita. Käsiteanalyysi on tässä itse asiassa hyvin herkullinen lähtökohta koska niiden avulla voidaan luoda avartavia stereotyyppisiä lausumia jotka kuitenkin ovat ongelmia esillenostavia. Ja tämä johtaa siihen että kykene yhdistämään huumorin ja asiallisuuden. (Näiden välissä tempominen viehättää itseäni suuresti.) Katson että tämä seuraa narrin ihannetta.
Narri paljastaa ennakko-oletuksia. Itse asiassa huumorista on tuoreesti ilmestynyt mainio kirja "Inside Jokes - Using Humor to Reverse-Engineer the Mind". Se on yhteistyökirja, kirjoittajinaan Matthew Hurley, Daniel Dennett ja Reginald Adams. Heidän mukaansa huumori on oleellista oppimiselle. Usein huumori perustuu jonkinlaiselle ennakko-oletuksen rikkomiselle. Niissä kuitenkin rikkoutuminen tapahtuu kohtuu turvallisesti. (Väkivaltainen huumori onnistuu jos ja vain jos kuulija jotenkin ensin etäännytetään kärsijästä.) Tämä on tärkeää ihmisen toimintakyvylle, koska ihmisten on tultava toimeen rajallisessa informaatiossa ja usein melko nopeasti. Jos asioita miettii liiaksi ja haluaa varmistaa olevansa oikeassa ei helposti saa mitään aikaiseksi. Jos taas ei opi virheistään, on myös ongelmissa. Siksi on järkevää nauttia harmittomista erehdyksistä jotka opettavat temppuja jotka ovat tarpeen tosipaikan tullen. (Esimerkiksi sellaisia jotka koskevat peniksiä ja hämähäkkejä väärinpäin.)
Siksi esimerkiksi Lovejoyn kohdalla ei kenties ole kovin tervettä keskustella ad hominem -tasolla siitä onko hänen sanomansa mitätöntä siksi että hän on mielenvikainen tai trolli. (Jompi kumpi näistä teorioista on todennäköisimmin tosi.) Oleellisempaa on kenties tarkastella sitä että onko hänen lausumansa feministisiä vai ei-feministisiä. Lovejoy kenties paljastaa feminismin käsitteestä jotain samantapaista kuin mitä koiranpaskavertaukseni opetti ateismin määrittelystä. Sillä millä intentiolla olen tämän tuottanut on tavallaan irrelevanttia. Ihan siksi että viitekehys on todennäköisesti rakennettu muuta kuin internetkommentointia lukien.
Yleensä kirjailijat "joita ei ole tervettä uskoa hulluiksi tai trolleiksi" ovat tuottaneet materiaalia joka luo löyhän verkon johon näkemykset ovat liitoksissa. Samoin keskivertoiset ja yleiset lausunnot luovat "normin" joka on sekin tärkeä - vaikka onkin eri asia kuin alan auktoriteettien kirjat. (Mikä on relevanttia esimerkiksi uusateismin kohdalla, luulen-uskon että vastaava koskee myös feminismiä koska moni ihminen on arjessa feministi.) Ja kun katson feministisiä kirjoittajia - jotka ovat pitäneet itseään feministeinä ja joita yleisesti muutkin pitävät feministeinä - on nähdäkseni varsin selvää että itse asiassa Lovejoyn laukomissa ei ole mitään mainittavan ei-feminististä. Se ei toki ole rakentavaa, ei edusta feministien normaaleja virtauksia, eikä se varmasti aja feministien asiaa liikkeenä. Mutta jos ne ovat trollausta ne ovat kuitenkin opettavaista trollausta.
Tässä mielessä Lovejoyn trollius on minun kannaltani aika irrelevanttia. Sen lisäksi että se on puutteellisesti todennettua. Siksi, vaikka saamassani viestissä oli paljon asiallista ydintä, en pidä sitä kokonaisuuden kannalta kovin relevanttina.
1: Mieleeni juolahti jopa sellaisetkin asiat että onko tässä takana enemmmänkin se, että monet lausuntoni feminismistä ovat ärsyttäneet. Mutta niihin on kuitenkin sitten vaikea tarttua argumentaatiotasolla. Joten on helpompaa tarttua tälläiseen detaljiin ja luoda tätä kautta epäuskottavuutta varsinaista argumenttia kohtaan. Tämä on totuttu ja käytetty strategia. Irrelevantti detalji on kätevä tapa luoda epäluottamusta itse asiaan, vaikka se ei iskisikään siihen lujaan ytimeen. (Toki tuosta pienestä ja pikkumaisesta jutustani on paha vetää lujaa ydintä, se kun on enemmänkin kuriositeettimainen loisartikkeli joka kukkii sen pääteesini päällä, enemmän demonstraationa ja esimerkkinä kuin varsinaisena argumentinluojana. Aina ei jaksa olla briljantti. Yllättävän harvoin jaksaa.)
1.1: Mutta tämä pelko lienee kuitenkin vain minun päässäni. Virheen korjaamisen yrittäminen on kuitenkin aina yritys tehdä palvelus. (Toki toivoisin siihen vähän enemmän lihaa. Mutta toisaalta trollien ja trolliarmeijoiden IP -osoitteiden seuranta ja muu vastaava ei ole helppoa. Markuzen tapauksessa asiat selvisivät ja se osoittaa sen että tämänlaisia asioita todella voidaan tehdä. Mutta että siinä menee sikana aikaa ja tupakkaa.) Tai jos ei ole, niin lataan sen sinne lähtökohdaksi siksi että se on reilua ja rakentavaa.
Heretkää!
Tärkeintä olisikin kenties keskustella siitä että miten Lovejoyn näkemykset sotivat feministisiä tulkintamalleja ja merkityksenluomista vastaan. Ja jos ei, niin miten feministien kannattaisi kenties miettiä sitäkin että onko "feminismi" -leima oikeastaan kovinkaan oleellinen silloin kun mietitään sitä että mitä asioita kannattaa tukea tai vastustaa. Nähdäkseni se, että feministit irtautuvat Lovejoysta ja pitävät tätä trollina on tärkeä ensimmäinen askel. Siinä tunnustetaan että näkemys eroaa omasta feminismistä. (Ei siitä muuten haluttaisi irtautua.) Ja tätä pidetään pahana ja vastenmielisenä. Seuraava askel on kuitenkin se vaikein. On nimittäin helppoa rakentaa No True Scotsman ja pestä vastuu. Pistää radikaalifeministit ja trollit jonkun muun ongelmaksi. Sen sijaan että tunnustaisi että kyseessä on paitsi feminismi niin myös sellainen feministi jota hyvä ja eettinen moderni ihminen vastustaa.
Ilkka Forsblom, joka ansiokkaasti omalla nimellään uskalsi minua lähteä valistamaan korosti teemaa "huomaan jälleen kerran teidän kommentoineen feminismin muotoa, joka on itselleni vieras ja jonka edustajan nimeen en ole ennen törmännyt". Tämä on oleellinen. Yleensä trollaamisen taakse liitetään ajatus epäluotettavuudesta. On kieltämättä totta että jos muodostaa evoluutiosta mielikuvan kreationistien pelleilyiden kautta, niin rakentuu olkiukkoja. Samoin tietenkin käy jos hankkii kokonaiskäsityksensä feminismistä feministejä trollaavien kanssa. Jos joku heittää olkiukkoja feminismisti, kysymys on usein harhaanjohtaminen ja informaatiosota. Sellaisen pohjalta ei tietenkään saa kovin rehellistä kuvaa. Ja feminismi saattaa vääristyä juuri sen takia että on "tutustunut liikaa". Eli kun lukee kirjoja ja nettikommentteja, mukaan helposti nivoutuu kaikenlaista omituista. Saamani varoituksen sisältämä riski on oleellinen ja mahdollinen.
Etenkin kun Lovejoysta tarkistin lähinnä sen, että hänellä on ihan sikana kommentteja. Tarkempi googelointi todellakin paljastaa sen, että Lovejoysta puhutaan hyvin paljon. Ja henki on se, että hänestä mietitään onko hän trolli vai ei. Trollausta epäillään useissa paikoissa esimerkiksi koska "She seems to get top comment on every popular reddid and it's always filled with radfem garbage." Mitä tästä voi sanoa? Henkenä on se, että ihmiset eivät erota feminismin satiiria ja ärsyttävyys mielessä tehtyä trollaamista feminismin esittelystä.
Trolliongelma.
Ensimmäinen asia on se, että tässä on klassisen trolliongelman paikka. Tämä on siitä erikoinen että se on samanaikaisesti epistemologinen, lähdekriittinen että huumoria että tosiasioita käsittelevä ongelma joka on sekä vaivannut mieltäni pitkään, että johon minulla on vain peukalosääntötyyppisiä ratkaisuja. Eli miten voidaan erottaa että joku on trolli ja kuka ei. Syytöksissä haasteena on se, että esimerkiksi Lovejoyn kohdalla on oikeastaan hyvin vähän mihin tarttua. Hänen trolliuttaan toistellaan ja tämä toisto muuttuu todisteeksi siitä että hän trollaa.
1: Trolliksi syyttely on itsessään yksi keino harrastaa informaatiosodankäyntiä. Tästä löytyy oikein tuore esimerkki. Katleena Kortesuin "Ei oo totta" -blogi purki Amplian väitteen jossa syytettiin Tiina Raevaaraa "roskatiede" -blogin pitäjäksi. Lisäksi tätä blogia syytettiin ala-arvoiseksi ja rikolliseksi. Syytös oli tehty korkeintaan aihetodistein. Ja sen tehtävänä oli selvästi diskreditoida sanoma mustamaalaamalla sanoja. Roskatiede -blogin pitäjä korosti että yritys olikin varmasti mitätöidä Raevaaran julkisuudessa sanomia asioita jotka koskevat Ampliaaa ja siellä työskennelleitä muutoin. Se, että ohittaa jonkun lausuman merkityksen sanomalla että "sen on pakko olla satiiria" joutuu perustelemaan miksi tämä on satiiria. Loppujen lopuksi tämä palautuu siihen että osoittaakseen että lausunto on satiiria on palattava premisseihin siitä miksi tämä ei ole feminismiä. Ja juuri tässä premississä on ne suurimmat probleemit ja erimielisyydet. Se, että debatti voitetaan siten että jos on kinaa lähtökohdista sanomalla että omat premissit ovat todet ei ole argumentointia vaan inttämistä. (Joka on sinällään hupaisaa ajankulua.) En ole vielä löytänyt IP -osoitteiden ja muiden vastaavien tapaisiin asioihin joissa löytyy edes yksittäinen trolli, saati trolliarmeija. Kenties Lovejoy on trolli, mutta googlesta kaivamieni todisteiden mukaan tämä ei ole välttämätöntä.
2: Trollia on todella vaikeaa erottaa mielenvikaisesta. Lovejoyn vahvimmat syyt olla trolli viittaavat johonkin joka on minulle muualta tuttu. Internetissä oli "mr Mabus" -pseudonyymillä toiminut mies. Hän oli hyvin ahkera ja pakkomielteinen kommentoija. Hänen tekstinsä olivat pullollaan omituisuuksia. Poliisitutkinta tuli kysymykseen. "Notorious spammer" saatiin kiinni ja tekojen takaa paljastui Dennis Markuze niminen setä jolla oli mielenterveysongelmia ja pakkomielteisyyttä. Asia kävi oikeudessa. Markuzen kommenteissa erikoista oli se, että hän kirjoitti niitä aivan valtavasti. Hän kohdisti niitä moniin ateisteihin. Ja viestit degeneroituivat tappouhkauksiksi ja stalkeroinneiksi. Ja viesteissä kannatettiin Intelligent Designiä. On selvää että moni Intelligent Designin kannattaja haluaisi laittaa tämän - joka on ihan ottanut pseudonyyminsä Nostradamuksen ennustusten antikristuksesta - olevan jotain johon ei oikein tavallisesti törmää. Markuze ei kuitenkaan ollut trolliarmeija tai ateistitrollin "false flag" -operaatio jossa halutaan pilata kreationistien maine. Vaan taustaa löytyi päihteistä ja mielenterveysongelmista. Markuzea ei lannistanut edes tuomio, nykyisin hän on ns. rikoksenuusija. En kykene näkemään hänessä oleellisia epäanalogioita Lovejoyhyn. Samat argumentit joilla Lovejoy todetaan trolliksi pätisivät Markuzeen vielä vahvemmin. Tämä ei tarkoita sitä että Lovejoy ei olisi trolli. Vaan sitä että todisteita tästä ei ole riittävästi.
Käsiteanalyysiin.
Tuon pikkumaisen blogaukseni teema oli toisintaa esimerkillä ja detaljilla varhaisempaa argumenttiani, jossa lähestyin feminismiä kolmen käsitteen venn -diagrammilla. Siinä oli kysymys käsiteanalyysistä. Eli jostain jossa mietitään mikä sopii feminismin määritelmään ja mikä ei. Useimmiten feminismiaihe on kuitenkin ns. arvokeskustelullinen. Ja tämä ero saattaa johtaa siihen että sanomisiani väärinkäsitetään. Ja tämä harhautuminen on ymmärrettävää. Sillä tietty tapa on vakiintunut. Nämä strategiat, noin karkeasti ottaen, suhtautuvat liian usein kahdella tavalla feminismiin. Ja molemmat näistä tavoista ovat vääriä.
1: Ensimmäinen on se, että radikaalifeministit määritellään jotenkin yleiseksi feminismiksi. Tällöin ei sanota että "feministien piirissä on radikaaleja" vaan että "nämä radikaalit ovat jotenkin "enemmän feministejä" tai "aidosti feministejä". Tämä on tietenkin halveksuttavaa olkiukottamista. En esimerkiksi jaksa uskoa että fundamentalistiaktivistit olisivat eniten kristittyjä tai kuvaisivat sitä mitä kristinusko ytimeltään ja enimmäkseen on. Tämä olisi olkiukottamista, joka rakennettaisiin cherry pickaamalla esimerkkejä. Sen sijaan katson että he ovat yhdenlaisia kristittyjä. Tähän ei voi oikeastaan muuta kuin tiivistää lausuma "Tämä Päivä" -blogista. "Olen tehnyt päätöksen: tästä eteenpäin kun kuulen jonkun olettavan ääriliikkeen edustavan jotain muuta kuin nimenomaista äärilaitaa, pidän näin olettavaa ihmistä ideologisena valehtelijana."
2: Toisaalta taas vastapuolella on sitten tapana pestä omaa ideologiaansa jollain josta on hyvin vaikeaa nähdä miten ne olisivat mitään muuta kuin "No True Scotsman" -argumentteja. Tästä olen tehnyt pidemmän tekstin, joten en toista sen ydinteesejä tässä. Ja pidän tätäkin huonona tapana toimia. Vastuu pestään pois kikkailemalla ideologian nimistä. Ja usein tässä tehdään vielä pahemmin. Kun asia viittaa ongelmaan - olipa se sitten "oikeaa skottia vai ei" - niin tässä usein isketään viestintuojaan siitä että hän leimaa väärällä nimellä sen sijaan että tähän ongelmaan tartuttaisiin ja siivottaisiin maailmaa sen verran että kellään ei olisi mitään kammottavaa sormella osoitettavaksi.
Näkemykseni ei ole ajaa poliittista agendaa. Minulla on yllättävän vähän kiinnostusta osallistua feminismiin ja muuhun poliittiseen. Kaikki ryhmät joissa on yli Dunbarin luvun verran jäseniä (noin 150) ovat periaatteessa epäilyttäviä laitoksia jotka luovat rooleja ja identiteettejä, eli pitävät ryhmän koheesiota yllä jonkinlaisella illuusionrakennuksella. Sitä pienemmät taas ovat potentiaalisia kultteja. Ja tämä tietenkin vaikeuttaa sanomisieni tulkitsemista. Sillä on ihan tervettä olettaa että teksti osuu johonkin sellaiseen viitekehykseen jota muutenkin käytetään paljon. (Tilastollisesti se on todennäköisin viitekehys!) Tämä taatusti aikaansaa pahastumista ja surullista mieltä. Välittäisin jos jaksaisin.
Tällä käsiteanalyysillisellä puolella on syvä merkitys siihen miten Lovejoyn trollaamiseen tulee suhtautua. Ei pidä katsoa pelkästään intentiota. Eli onko tarkoitus trollata vai olla vaan aktivistihöpö joka edustaa jotain niin marginaalista mielisairaan ajatusta feminismistä että valtaosa feministeistä pitää sitä itselleen vieraana. (Joka tarkoittaa sitä että he vastustavat myös sen argumenttisisältöä.) On hyvä kartoittaa miten tämä ero on merkittävä. Kirjoitin pari päivää sitten blogaukseeni kuvatekstin jossa käsittelin koiran, koirannamin ja koiranpaskan ateistisuutta. Sen ytimessä oli se, että kun ateismi on määritelty jumaluskon puutteeksi, niin silloin niin koirat kuin koiranpaskatkin ovat ateisteja.
Tämä on itse asiassa käsiteanalyyttisesti ns. vastaesimerkki. Se demonstroi että annettu ateismin määritelmä on joko omituinen tai sitten se vaihtoehtoisesti vaatii korjaamista. Toki en väittänyt että ateistit yleisesti uskoisivat että koirat olisivat ateisteja. Tai että koiranpaskan ateistisuus olisi yleinen debatinaihe. Luultavasti tämä koiranpaskan vakaumus on sen verran marginaalinen asia että se ei ole kiinnostanut sosiologisesti ateisteja eikä teistejä. Olisi siis väärin sanoa että ateistit olisivat sanomassa että koiranpaskat ovat ateisteja. Mutta sen sijaan annetusta ateismin määritelmästä tämä vastaesimerkki sanoo paljon oleellista.
Esimerkiksi oman venn -diagrammin ytimeen voisi sanoa sen että jos katsomme ei-trolleja feministejä, kuten Luce Irigaraytä tai Valerie Solanasia, tiedämme että Luce Irigaray kannatti tasa-arvoa, oli feministi mutta ei uskonut että mies ja nainen olivat syntyjään samanlaisia. Irigaray ei ollut sukupuolineutraali. Näin tiedämme että feministin ei tarvitse olla sukupuolineutraaliuden kannattaja. Samalla opimme että tasa-arvo ei ole samaa kuin sukupuolineutraalius. Mutta kenties feminismi on tasa-arvoa koska Irigaray kannattaa molempia. Solanas taas kannatti iskuja miessukupuolta kohtaan, ja häntä ei voida pitää tasa-arvon kananttajana. Radikaalifeministinä hän kuitenkin oli feministi. Joten feminismin ei tarvitse olla tasa-arvoa ajavaa ollakseen feminismiä.
Tosiasia toki on se, että suuri osa nykyfeministeistä kannattaa sitä että feminismi on sekä tasa-arvoa että sukupuolineutraaliutta korostaen haettava asia. Jos näin ei olisi, olisi oikeastaan aika tyhmää tehdä tuollaisia listauksia. Siitä ei opittaisi mitään uutta. Tottumus on turruttanut mieltä joten tarvitaan muistutusta siitä että jos feministi ei kannata tasa-arvoa hän ei ole ei-femiministi. Hän ei kenties ole suosittu, mutta eipä ole suosittuja hihhulit kristityillä eikä ISISläisiäkään koeta kovin rakkaaksi monille islaminuskoisille. Missään nimessä Lovejoy, muut radikaalifeministit, ISIS tai hihhulit eivät edusta keskiarvoa tai tavallista tai yleistä. Mutta marginaalisuus ei tarkoita samaa kuin käsiteavaruuden ulkopuolella oleminen.
Trollaus ja käsiteanalyysi.
Blogini pitkäaikaiset lukijat tietävät että olen itsekin trolli. Minulla on siihen jopa "ohjekirjablogauksia". Tarkoittaako tämä sitä että tämän blogin sisältö on tietoarvoltaan nolla? Tuskin. Itse asiassa sanoisin jopa että trollaus johtaa siihen että relevanssille voi jopa käydä päinvastoin. Trollaamisellani on argumentatiivisia tavoitteita. Käsiteanalyysi on tässä itse asiassa hyvin herkullinen lähtökohta koska niiden avulla voidaan luoda avartavia stereotyyppisiä lausumia jotka kuitenkin ovat ongelmia esillenostavia. Ja tämä johtaa siihen että kykene yhdistämään huumorin ja asiallisuuden. (Näiden välissä tempominen viehättää itseäni suuresti.) Katson että tämä seuraa narrin ihannetta.
Narri paljastaa ennakko-oletuksia. Itse asiassa huumorista on tuoreesti ilmestynyt mainio kirja "Inside Jokes - Using Humor to Reverse-Engineer the Mind". Se on yhteistyökirja, kirjoittajinaan Matthew Hurley, Daniel Dennett ja Reginald Adams. Heidän mukaansa huumori on oleellista oppimiselle. Usein huumori perustuu jonkinlaiselle ennakko-oletuksen rikkomiselle. Niissä kuitenkin rikkoutuminen tapahtuu kohtuu turvallisesti. (Väkivaltainen huumori onnistuu jos ja vain jos kuulija jotenkin ensin etäännytetään kärsijästä.) Tämä on tärkeää ihmisen toimintakyvylle, koska ihmisten on tultava toimeen rajallisessa informaatiossa ja usein melko nopeasti. Jos asioita miettii liiaksi ja haluaa varmistaa olevansa oikeassa ei helposti saa mitään aikaiseksi. Jos taas ei opi virheistään, on myös ongelmissa. Siksi on järkevää nauttia harmittomista erehdyksistä jotka opettavat temppuja jotka ovat tarpeen tosipaikan tullen. (Esimerkiksi sellaisia jotka koskevat peniksiä ja hämähäkkejä väärinpäin.)
Siksi esimerkiksi Lovejoyn kohdalla ei kenties ole kovin tervettä keskustella ad hominem -tasolla siitä onko hänen sanomansa mitätöntä siksi että hän on mielenvikainen tai trolli. (Jompi kumpi näistä teorioista on todennäköisimmin tosi.) Oleellisempaa on kenties tarkastella sitä että onko hänen lausumansa feministisiä vai ei-feministisiä. Lovejoy kenties paljastaa feminismin käsitteestä jotain samantapaista kuin mitä koiranpaskavertaukseni opetti ateismin määrittelystä. Sillä millä intentiolla olen tämän tuottanut on tavallaan irrelevanttia. Ihan siksi että viitekehys on todennäköisesti rakennettu muuta kuin internetkommentointia lukien.
Yleensä kirjailijat "joita ei ole tervettä uskoa hulluiksi tai trolleiksi" ovat tuottaneet materiaalia joka luo löyhän verkon johon näkemykset ovat liitoksissa. Samoin keskivertoiset ja yleiset lausunnot luovat "normin" joka on sekin tärkeä - vaikka onkin eri asia kuin alan auktoriteettien kirjat. (Mikä on relevanttia esimerkiksi uusateismin kohdalla, luulen-uskon että vastaava koskee myös feminismiä koska moni ihminen on arjessa feministi.) Ja kun katson feministisiä kirjoittajia - jotka ovat pitäneet itseään feministeinä ja joita yleisesti muutkin pitävät feministeinä - on nähdäkseni varsin selvää että itse asiassa Lovejoyn laukomissa ei ole mitään mainittavan ei-feminististä. Se ei toki ole rakentavaa, ei edusta feministien normaaleja virtauksia, eikä se varmasti aja feministien asiaa liikkeenä. Mutta jos ne ovat trollausta ne ovat kuitenkin opettavaista trollausta.
Tässä mielessä Lovejoyn trollius on minun kannaltani aika irrelevanttia. Sen lisäksi että se on puutteellisesti todennettua. Siksi, vaikka saamassani viestissä oli paljon asiallista ydintä, en pidä sitä kokonaisuuden kannalta kovin relevanttina.
1: Mieleeni juolahti jopa sellaisetkin asiat että onko tässä takana enemmmänkin se, että monet lausuntoni feminismistä ovat ärsyttäneet. Mutta niihin on kuitenkin sitten vaikea tarttua argumentaatiotasolla. Joten on helpompaa tarttua tälläiseen detaljiin ja luoda tätä kautta epäuskottavuutta varsinaista argumenttia kohtaan. Tämä on totuttu ja käytetty strategia. Irrelevantti detalji on kätevä tapa luoda epäluottamusta itse asiaan, vaikka se ei iskisikään siihen lujaan ytimeen. (Toki tuosta pienestä ja pikkumaisesta jutustani on paha vetää lujaa ydintä, se kun on enemmänkin kuriositeettimainen loisartikkeli joka kukkii sen pääteesini päällä, enemmän demonstraationa ja esimerkkinä kuin varsinaisena argumentinluojana. Aina ei jaksa olla briljantti. Yllättävän harvoin jaksaa.)
1.1: Mutta tämä pelko lienee kuitenkin vain minun päässäni. Virheen korjaamisen yrittäminen on kuitenkin aina yritys tehdä palvelus. (Toki toivoisin siihen vähän enemmän lihaa. Mutta toisaalta trollien ja trolliarmeijoiden IP -osoitteiden seuranta ja muu vastaava ei ole helppoa. Markuzen tapauksessa asiat selvisivät ja se osoittaa sen että tämänlaisia asioita todella voidaan tehdä. Mutta että siinä menee sikana aikaa ja tupakkaa.) Tai jos ei ole, niin lataan sen sinne lähtökohdaksi siksi että se on reilua ja rakentavaa.
Heretkää!
Tärkeintä olisikin kenties keskustella siitä että miten Lovejoyn näkemykset sotivat feministisiä tulkintamalleja ja merkityksenluomista vastaan. Ja jos ei, niin miten feministien kannattaisi kenties miettiä sitäkin että onko "feminismi" -leima oikeastaan kovinkaan oleellinen silloin kun mietitään sitä että mitä asioita kannattaa tukea tai vastustaa. Nähdäkseni se, että feministit irtautuvat Lovejoysta ja pitävät tätä trollina on tärkeä ensimmäinen askel. Siinä tunnustetaan että näkemys eroaa omasta feminismistä. (Ei siitä muuten haluttaisi irtautua.) Ja tätä pidetään pahana ja vastenmielisenä. Seuraava askel on kuitenkin se vaikein. On nimittäin helppoa rakentaa No True Scotsman ja pestä vastuu. Pistää radikaalifeministit ja trollit jonkun muun ongelmaksi. Sen sijaan että tunnustaisi että kyseessä on paitsi feminismi niin myös sellainen feministi jota hyvä ja eettinen moderni ihminen vastustaa.
sunnuntai 20. heinäkuuta 2014
"Hyvän ateismin" piilottamisesta
Tämä kaikki herättää minussa huvitusta. Sillä muistaakseni Prometheus leirin uutisointi on sisältänyt sellaista uskonnottomuuden kehumista kuin yhteissaunomista. Uutisointi ei ollut kovin "uskontoneutraaliutta ihannoivaa" oikein millään mittareilla. Ei edes Helsingin Sanomissa, joka yleensä tulkitaan ateismia ajavaksi "hesarihysäriksi". (Osittain ymmärrettävästi.)
On helppoa ymmärtää että journalismin hallintayritykset ovat osa viestintästrategiaa. Tämänlaiset asiat kiinnostavat myös ateisteja. "Uskontojournalismi" -blogi esimerkiksi kertoo miten Petri Karisma ottaa kantaa uskontojournalistisiin asioihin. Tämä on ymmärrettävää. Samalla on toki oltava tarkkana ettei tämä mene siihen että uskonnot yrittävät hallita mediaa jolloin uskontojournalismi muuttuu propagandaksi. (Jompaan kumpaan suuntaan.)
Nähdäkseni kysymys mediakannanotoissa viittaa kuitenkin mielenkiintoiseen toiseen puoleen. Nimittäin siihen miten uskontoasioiden asiantuntijoiksi itseään kutsuvat ottavat kantaa uskonnottomuuteen omassa mediailmapiirissään. Tämän hengen tiivisti blogini loistavaan ja läpeensä laadukkaaseen kommenttiketjuun osallistunut "Körttityttö" : "Missä kirkko haukkuu ateisteja? Esimerkiksi vapaa-ajattelijoiden asettamiin vaatimuksiin ja provosoiviin kannanottoihin joskus vastataan (tai lähinnä niihin vastaavat yksittäisen ihmiset, harvemmin kirkko mitään kannanottoa tekee) mutta eiköhän tämä ole aika pitkälti toisinpäin. Jos lukee vapaa-ajattelijoiden lehteä ja sitten jotain perusseurakuntalehteä tai vaikka Kotimaata, vapaa-ajattelijoiden lehdessä joka toinen juttu hyökkää kristittyjä ja/tai kirkkoa vastaan kun yleensä seurakuntien lehdissä ei sanota sanaakaan ateisteista. Nettikeskusteluissa taas fundamentalistikristityt ja ateistit hyökkäävät toisiaan vastaan mutta siitä ei kai kirkko ole vastuussa?"
Sävynä on nimenomaan se, että kirkollisilla tahoilla uskonnottomuudesta on vain negatiivista uutisointia. He toki perustelevat tätä jollain muulla kuin halulla latistaa. Ja luultavasti tavoite ei olekaan latistaa. Mutta on todella erikoista lukea uskontojournalismia. Sillä on hyvin vaikeaa nähdä onko kirkollisten "uskontoasioiden asiantuntijoiden" uutisointi oikeastaan mitenkään laadukkaampaa tai tasapuolisempaa kuin fundamentalistipropagandisteiksi televisiossa asti kutsuttuja ateisteja. (Kuten Laajasalo Petri Karismaa uskonnonvapauskeskustelussa kutsui toistuvasti.) Kun uutisointi fokusoituu tällä tavalla, voidaan aivan oikeasti kysyä täsmälleen samaa kysymystä ja moitetta jota kirkko osaa aivan täysin kohdistaa Richard Dawkinsille. He pitävät haukkumisena sitä että tämä moittii lähinnä fundamentalisteja ja jättää sofistikoituneen teologian moittimatta. Tämä on sitä että ateistit haukkuvat uskovaisia olkiukoilla. Jotka eivät ole asiavirheitä vaan juuri sitä että vain tietyt asiat ja näkökulmat ja kohteet saavat julkisuutta. Ne joista vaietaan ovat ikään kuin olemassaolemattomia.
Monille uusateisteille uskonto latistuu tätä kautta fundamentalismiksi. Ja kirkko on täälläkin aivan tasan tarkkaan huolissaan tästä. Ja pitää tätä epäreiluna. Ja vääristävänä. Ja ilmituo tätä asiaa toistuvasti. Ja mikä mielenkiintoisinta : Se saa tämän viestin myös näkyviin. Jos uskonnoton haluaa näkyvyyttä samalla tavalla hänen on tehtävä jotain loukkaavaa. Rakentava ateismi kun ei koskaan pääse uutismuurin yli. Ateisteilta ei pyydetä kannanottoja eettisiin kysymyksiin. Kirkolta taas pyydetään statementtia (jotka se antaa ympäripyöreästi) melkoisen usein. Ateisti saa julkisuutta vasta kun joku vaihtaa Raamattuja pornoon tai tekee jotain muuta ns. saatanan tyhmää. Se tarkoittaa sitä että suomessa on prosentuaalisesti aika iso ideologinen klusteri - Suomessa on noin miljoona ateistia - joka saa julkisuutta lähinnä jos negatiiviselle uutisoinnille on tilaa. Prometheus -leirin uutisointi on sitä harvaa uutisointia jossa ateistien kerrotaan tekevän suunnilleen samaa kuin muutkin ihmiset. Ja kun katsoo virallista uskontojournalismia jota kirkolta tulee, niin mikä on se mitä he haluavat vähentää? Ei, se ei ole ateistien ja uskonnottomien leimaaminen, vaan juuri tämä positiivinen uutisointi. Sitä ei saisi olla olemassa.
Tämä on vahva viesti. Kirkko tykkää siitä että se saa kyykyttää vääräoppisia. Kirkko ei toki ole vastuussa internetfoorumeiden toiminnasta. Mutta se tasan tarkkaan on vastuussa siitä mitä asioita ja näkökulmia se päästää ja ei päästä julkisuuteen. Mieleeni ei tule yhtään positiivista kirkollista uutista ateisteista. Moittivia tulee mieleen monta. Ainut tapa jolla minä kohtaan kansankirkossa vaikuttavien pastorien ja muiden vastaavien parissa uskonnottomuuden kommentointia, on sävynä aina se mikä on kun Jolkkonen kirjoittaa lehteen ja Hannu Kiuru päättää lausua pilkkarunoja tai olla muuten vittupää, on hänen lupasananaan huumori. Ja aseena se, että jos mukana ei naura on "huumorintajuton".
Samoin hyvien uskovaisten maineessa oleva Jaakko Heinimäki kommentoi erikoisesti, ja toistuvasti. Esimerkiksi jos joku ei halua että valtio maksaa vankilapappien tai kenttäpastorien palkat, eli että kirkon pitäisi maksaa ne kuten muutkin papit sen sijaan että se menisi kaikkien maksettavaksi, on asiallinen argumentti Heinimäeltä se, että "Tuo alati raikas ajatushautomo nimeltään Vapaa-ajattelijain Liitto on havahtunut siihen epäkohtaan, että valtio on palkannut pappeja puolustusvoimiin ja vankiloihin. Siinäpä vasta ihmisoikeusloukkaus. Siksi vapaa-ajattelijat ehdottavat valtion kustantamista papeista luopumista. Ehkä he haluavat vaihtaa ne pornotähtiin." Kantaa ei tarvitse argumentoida, koska vääntämällä jutun naurettavaksi vitsiksi koko asia ikään kuin menettää voimansa eikä palkkojenmaksutahosta tarvita puhua kun kysymys menee siihen saako kenttäpiispoja olla ollenkaan olemassa ja ovatko he jotain natsimaisia Hitlerin lähettiläitä. Ja kun Heinimäkeä pidetään "hauskana miehenä" niin jos ei naura mukana on "huumorintajuton". Meillä Korsossa päin nakkikioskilla on tuollaisia tyyppejä. Mutta ei ole yleensä kauaa. Ainakaan sama naama. Heinimäki on sen sijaan ikiliikkuja, dynaamisesti aina liikenteessä. (Ei tässä pelissä oikeasti enää voi muuta kuin vastata vitsillä kuoropoikien panemisesta. Se kun on hahhahhauska tapa osallistua arvokeskusteluun. Mutta kun ateisti tekee näin, hän on kammottava vääristelevä kusipää eikä yhtään humoristi.)
Tämä on aina yhtä kulmaa. Ja nähtävästi ainut mihin kirkossa pystytään on tu quoque jossa rinnastetaan vapaa-ajattelijoiden vastaavaan propagandaan. Rinnastus on tosi, mutta sitä on inaisen paha sanoa jos kirkon virallisena kantana on aina muistuttaa miten asiatonta ja epäreilua ja fundamentalistista tuollainen asenna ja toimintatapa on. Kun ensin haukkuu toista paskaksi, ei kannata alentua samaan strategiaan "kun muutkin" -asenteella. Koska kombinaatiossa on deduktio jossa paskuus koskee myös itseä. ("A on fundamentalistista paskiaistelua koska tekee X. Me tehdään samaa X:ää kuin A. Olemme siis ________")
Ateisti on Suomessa uusi neekeri. Kun rasismi kiellettiin, niin kukaan ei oikein kehtaa olla poliittisesti epäkorrekti suoraan rodun kautta - rasistien sitä pitää keksiä tekosyitä ja muuttaa ihonväri islamiksi, joka tietysti haittaa niitä jotka haluaisivat asiallista kulttuurikritiikkiä tehdä. Ateistia sen sijaan on poliittisesti korrektia vastustaa. Tämä viha sitten yhdistää kristillisen moralistin ja postmodernin punavihreän hipsterin. Myös perussuomalainen astuu mielellään remmiin vaikka yleensä vastustaakin sekä hyysäämistä että postmodernismia. Sitten ihmetellään että monet ovat vihaisia ja käyttävät niin rajua kieltä. Kenties siksi että jos sanoo muuta ja muuten, sanottu vaietaan ja sen kanssa leikitään että se ei ole edes olemassa. Tämän hiljentämisen jälkeen kaikki mitä uskonnottomuudesta on, on sitä mitä saadaan kun "on luettu vapaa-ajattelijoiden julkaisuja". No, ei näytä hyvältä kristinuskokaan kun olen lukenut helluntaiseurakuntalaisten ja adventistejen tekstejä.
Q: What’s the difference between a Priest and acne?
A: Acne doesn’t come on a boys face until after he’s thirteen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)