lauantai 9. kesäkuuta 2018

Laajasalon media; Evästeitä rahanarvoisiin etuihin

On hyvin harvinaista, että piispat ottavat kantaa uskonnollisten lehtien tekemiseen. Piispa Laajasalo kuitenkin ohjeisti seurakuntalehteä. Tavallaan. Hän ei sanonut kantaansa kristilliessä lehdessä vaan markkinoinnissa ja mainonnassa. Jossa nostettiin esiin sitä, miten kirkolla on hyvin vähän seuraajia muun muassa sosiaalisessa mediassa. Tämä on hyvin totta.

Laajasalo esitti tähän kontekstiin ratkaisuksi ja muutosehdotukseksi että; ”Kirkon ja kaupungin kohdalla kyse on nähdäkseni siitä, että on haastavaa tehdä journalismia ja samaan aikaan olla kirkolle myötämielinen. Minusta kannattaisi ehkä tähdätä reilummin Finnairin Blue Wings -lehden malliin, joka on selkeästi asiakaslehti. Lehdessä ei niinkään kerrota koneiden teknisistä yksityiskohdista tai moottoreista, vaan kerrotaan niistä kohteista, joihin Finnairin koneilla pääsee.”

Tämänlaiset lausunnot tietenkin lietsovat reaktioita. Omanikin oli se, että jos otamme todella esiin premissin jonka mukaan kirkosta olisi todellakin vaikeaa tehdä journalismia samalla kun on sille myötämielinen, niin olisiko oikea eettinen strategia ylipäätään miettiä miten se saisi sanomansa läpi paremmin. Jos nimittäin on vaikeaa olla myötämielinen kriittisten journalististen ehtojen toteutuessa on taho sellainen, että sitä ei oikein voi mitenkään pelastaa.

Monella on ollut tähän samantapainen kanta. Kirkon ja Kaupungin Päätoimittaja Jaakko Heinimäki esimerkiksi esitti takaisin, että hänestä heidän tehtävänsä ”kirkollisessa työnjaossa on antaa kirkosta totuudenmukainen ja oikea kuva". Ja määrittelee, että ”Kirkko ja kaupungin painetussa lehdessä ja verkkosivuilla on vastuullisen journalismin merkki. Se kertoo siitä, että Kirkko ja kaupunki on sitoutunut noudattamaan Julkisen sanan neuvoston laatimia Journalistin ohjeita.” Tässä hän määritteli totuuden ja kriittisyyden toisiinsa nivotuksi.

Teemu Laajasalo taas näki tähän takaisin, että mainonta ja totuus eivät ole nekään kaksi erillistä asiaa. Kriittisyyden ja molempien puolien esittämisen vaatimukset ja muut vastaavat asiat eivät ole oleellisia totuudelle. Laajasalo näkee että ”kirkon uskottavuus” ei voi nojata siihen että sillä on kriittistä journalismia. Koska monilla muillakaan suurilla toimijoilla ei ole sellaisia. Hän näkee, että julistuksellinen ja journalistinen intressi voidaan sovittaa yhteen, jos välissä on palomuuri ; ”Kirkon tehtävä on julistaa. Journalismi voi näennäisesti toimia julistuksen välineenä. Mutta silloin se ei ole enää sitä, mitä pidetään journalismina. Journalismin tehtävänä on kertoa millainen maailma on. Julistuksen tehtävä on kertoa millainen maailman pitäisi olla.”

Journalismin kriteerien sijaan Laajasalo onkin siirtymässä kriteeristöön jolla punnitaan mainontaa. Mikä on tietenkin järkevää kun huomioi, että hän ensialkuunkin esitti kannanottonsa myynnin ja markkinoinnin, eikä esimerkiksi teologian tai journalismin alan lehdessä. Tässä mielessä on aivan oikein, että Laajasalo näkee että kirkollisten intressit kaikesta huolimatta helposti menevät uutisointiin. Ja toisaalta että fokus pitäisi siirtää sanoman siirtämiseen.

Kiinnostavaa tässä on tietenkin se, että yleensä julistus nähdään julistuksena ulkopuolisille. Eli ei nähdä järkevänä myydä kuvausta ”siitä miltä maailma näyttää” heille jotka ovat jo valmiiksi samaa mieltä. Laajasalo ehdottaa asiaa sen sijaan ”jäsenlehtenä” ”asiakkaille”. Samoin piristävää oli se mikä julistajan kohtaamisessa on usein kysymys. Julistaja kokee että hän puhuu Totuudesta. Kun taas itse näen, että kysymys on manipulointiyrityksestä jossa minut yritetään saada suostuteltua ja myötämieliseksi siihen että menen johonkin paikkaan olemaan sitä mieltä mitä julistaja haluaa. Mahdollisesti vilauttamaan kolehtihaaviin tai sen rahankeräyslain kannalta kompleksiin analogiin rahaakin.

Tämä tietenkin sopii nykyaikaan jolloin jokainen valikoi faktansa maailmassa jossa on normaalia valittaa epätasapainoisesta mediasta, kutsua tätä epäreiluksi ja painottaa sitten että alkaa itse tekemään konservatiivisia uutisia. Elämme maailmassa jossa on mahdollista löytää tyyppejä jotka toimivat mallilla ”Abraham Lincolnin salamurhaa ei koskaan oikeasti tapahtunut - false flag ja fake news”. Koska ”John Wilkes Booth oli näyttelijä.” (Think about it yourself, sheeple!) Itse tosin näen, että tässä takana on kuitenkin se, että heti kun on määritelty ”asiakasryhmä”, päästään tekemään sitä mitä Laajasalon tapaiset pseudoliberaalit papit tuppaavat tekemään. Määrittelemään asiakkaat heidän puolestaan; Kirkossa ja Kaupungissa on tunnetusti monia konservatiivisia ärsyttäviä piirteitä. Eräässä mielessä se itse asiassa on yksi Suomen liberaaleimmista lehdistä.

Tässä kulmassa en ihmettele, että mainettaan konservatiivisempi taho haluaa vaihtaa fokuksen kriittisyydestä markkinointiin ja tutkimisesta julistukseen ja viestinnästä markkinointiin. Itselleni on nyt kuitenkin jäänyt käteen se, että Piispa haluaa määrätä mitä lehtimiehet kirjoittavat. Ja auki on silti jäänyt täysin se, että mihin kaltaiseni libertiini pääsee kirkon kelkkaan hyppäämällä. Teemu Laajasalo kun muitsuu mieleeni markkinointipainajaisista kuten hänen ateisteja koskevista trollipilkkalausunnoistaan ja taloudellisista kuittiepäselvyyksistään. Tälläisen tyypin valitsemista kirkon johtoon ei voitane pitää hyvänä markkinointivetona.

Samalla muistutan siitä että Finnairin mainonta voi toimia jos ja vain jos sen toiminnasta voisi tehdä myös kriittistä journalismia. Esimerkiksi tutkimalla pääseekö luvattuihin paikkoihin todella. Jos ja vain jos nämä lupaukset todella voidaan täyttää, voidaan puhua tahosta joka ylipäätään voi antaa sellaisia markkinointilupauksia jotka ovat millään tavalla viehättäviä ja totuudenmukaisia. Samalla minulla on hieman epäilyjä siitä onko kirkosta, kristinuskosta ja kristillisyydestä ylipäätään mahdollista tehdä viehättävää totuudenmukaisella tavalla.

Olen toki kiinnostunut, jos joku kertoo että kirkkoon menemällä saa alennuksia taivaaseenkuljetuksista jos sattuu tilaamaan Kirkkoa&Kaupunkia ja kuolemaan lento-onnettomuudessa...

Viittaukset:
Markkinointi&Mainonta, ”Miksi kirkon on vaikea nykyaikaistua, piispa Teemu Laajasalo?” [https://www.marmai.fi/uutiset/miksi-kirkon-on-vaikea-nykyaikaistua-piispa-teemu-laajasalo-olemme-loistavia-rakentamaan-laitureita-mutta-onnettomia-rakentamaan-siltoja-6726564]
Kirkko&Kaupunki, ”Pääkirjoitus: Onko kirkon median vaikea tehdä kriittistä journalismia? Ei” [https://www.kirkkojakaupunki.fi/fi/-/onko-vaikeaa-tehda-journalismia-ja-olla-kirkolle-myotamielinen-ei]
Kotimaa, ”Teemu Laajasalo mielipidekirjoituksessa: Kirkko ja kaupungin kannattaisi siirtyä toimintaa mainostavaksi jäsenlehdeksi” [https://www.kotimaa24.fi/artikkeli/teemu-laajasalo-mielipidekirjoituksessa-kirkko-ja-kaupungin-kannattaisi-siirtya-toimintaa-mainostav/]

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Conatus


Baruch Spinozasta puhutaan usein vain teologiansa ja vapaata tahtoa koskevan filosofiansa kautta. Kuitenkin Spinozaa kannattaa lähestyä myös hänen poliittisen näkemyksensä kautta. Otan tässä esiin Spinozan aika vähän yleisessä keskustelussa käytetyn konseptin, conatuksen.

Spinoza näki että Jumala oli äärettömyydessään itseriittoinen. Mutta hän näki että ajalliset ja äärelliset olennot kykenivät lähentymään tätä itseriittoisuutta. Spinoza näki että joillain kohteilla oli conatusta ja toisilla ei. Mitä enemmän conatusta kohteella on, sitä vahvemmin se on olemassa omana itsenään.

Spinoza näki tämän ilmenevän siten että nämä kohteet vastustivat itseensä kohdistuvia muutoksia. Näinollen maailmassa oli kohteita jotka eivät sisältäneet conatusta. Esimerkiksi taskukelloja voidaan rakentaa ja purkaa ja niille tapahtuu passiivisesti asioiota. Samoin kivenjärkäleillä ja hiekkakasoilla on ajallinen luonto joka ei vastusta niihin kohdistuvaa rikkoutumispyrkimystä. Sen sijaan eläimet ja ihmiset vastustavat särkymistä ja korjaavat itseensä kohdistuvia muutoksia. Tässä mielessä regeneraatio on tärkeä epäanalogia eläinten ja taskukellojen välillä.

Kun eläin kuolee siitä tulee kasa lihaa ja sen conatus lakkaa olemasta. Spinozan mukaan conatus on ajallista ja sen voi menettää. Ja tätä kautta syntyi ajatus jossa Conatus on olion olemukseen kuuluva piirre jota ilman kohde menettää perusolemuksensa ja jota ilman kohdetta ei kuitenkaan voi ymmärtää. Mitä enemmän conatusta on, sitä kestävämpi kohde on. Mutta kun tämän kestoraja ylitetään – ja esimerkiksi eläin sahataan kappaleiksi – sen perusolemus lakkaa ja tätä myötä myös korjautuminen.

Spinoza näkee että ainoastaan organismit tuovat maailmaan pysyviä ja kestäviä yksilöllisyyden muotoja. Tässä yhteydessä hän korostaa myös sitä, miten ruumiin pyrkimys on myös tajunnan pyrkimys. Näin ollen paitsi ruumiin regeneraatio niin myös mentaalinen puoli kuuluu conatukseen. Tästä päästään ajatukseen jossa Spinoza puhuu siitä mikä voimistaa tai heikentää. Tietenkin erityisesti ihmistä. Koska konteksti on kuitenkin teologis-poliittinen eikä vain teologinen.

Spinozan näkemys itsellisyydestä ja vapaudesta ovat hyvin tietynlaiset. Hän arvosti yksilöllisyyttä mutta korosti sitä että meillä ei ole vapaata tahtoa siinä mielessä kuin usein uskomme. Hänestä ihmiset erehtyvät luullessaan itseään vapaaksi. Hänestä se johtuu siitä että ihmiset ovat perillä päämääristään ja keinoistaan mutta eivät siitä miksi he haluavat sitä mitä haluavat. Koska he eivät mieti tekojensa perimmäisiä syitä, he kokevat tekevänsä valintoja. Spinozan etiikka ja poliittinen teoria onkin rakennettu sen varaan että ei ole perinteisessä mielessä olevaa vapaata tahtoa. On vain conatusta. Sitä miten eri toiminnat kumpuavat joko itsen ulkopuolisista pakotteista tai itsen sisältä. Mitä enemmän pakote tulee omasta ruumiista ja mielestä sitä enemmän conatusta ihmisellä on.

Spinozan mukaan filosofia koostuu ajattelusta. Ajattelu ei voi muuttaa ruumista vaan ainoastaan tajuntaa. Mutta kun kehitetään ajattelua kehitetään myös ruumista. Filosofi on ajattelija eikä urheilija tai voimistelija. Kuitenkin koska tunteet ovat Spinozalle mentaalisia, ne ovat jotain johon voi vaikuttaa ajatuksilla. Tunteiden turmelus on siis ajatusten turmellusta. Spinozalle tajunta ja voima ja itsellisyys ja ajattelu liittyvät vahvasti yhteen conatuskonseptin kautta. Mentaalinen toiminta enentää tai vähentää, auttaa tai estää ruumiimme toimintakykyä. Tai enentää tai estää ajattelumme toimintakykyä.

Mitä adekvaatimpia olemme, sitä elinvoimaisempia olemme. Epäadekvaatti elämä taas muuttaa meidät passiivisiksi kärsijöiksi. Passiiviset kärsijät ovat itsensä ulkoisten voimien vietävissä. Sellaiset asiat jotka antavat meidän kukoistaa omana itsenämme tekevät meistä voimakkaita ja tunne-elämältämme iloisia, rakastavia ja tasapainoisia. Sellaiset tunteet kuin pelko, viha ja mustasukkaisuus taas kertovat siitä että conatuksemme vähenee tai koemme conatuksemme vähenevän. Spinozasta esimerkiksi tarpeettoman mustasukkaisen ihmisen kanssa keskustelemalla mustasukkaisuuden takaisista syistä he voivat rauhoittua ja tämä on ajattelun tehtävä. Spinoza näkee myös että viha lakkaa olemasta vihaa heti kun sen taustasyyt ymmärretään oikein. ; Tosin Spinoza näkee että myös positiivisia tunteita kuten rakkautta vaivaa riskit. Ne voivat olla liiallisia tai huonosti kohdennettuja. Siksi järjen tulisi kannatella ja ylittää myös positiiviset tunteet.

Politiikan kannalta on tärkeää huomata, että Spinoza julistettiin ”suureen pannaan” (cherem), eli hänet suljettiin juutalaisyhteisön ulkopuolelle luopumuksen ja kerettiläisyyden vuoksi. Toisaalta Spinoza eli Hollannissa aikana jota kuvasi ”muutos”. Hollannissa elettiin hetken melko vapaasti. Hollanti oli kapinoinut Espanjaa vastaan ja menestynyt. Omantunnonvapaus ja ajattelunvapaus kuitenkin lakkasivat kun kalvinistit toivat mukaansa … no sitä mitä kalvinistit tuppaavat tuomaan.

Itse korostaisin tässä sitä miten Paleyn kelloseppäargumentin kannalta erikoinen asia tähän liittyy. Tämä tarkoittaa sitä, että eläimet ja ihmiset ovat oleellisesti epäanalogisia koneiden kanssa. Samalla korostan sitä että tämä ei varmasti ole satunnaisessa yhteydessä siihen että nykyajan kreationistien opit ovat usein kalvinistisin pohjasävyin sävyttyneitä. Näin ollen tämä minusta korostaa sitä, että etenkin kreationismi ja Intelligent Design korostavat asennetta jossa ihminen on ensisijaisesti alisteinen kone. Koneanalogia kun on tärkeä koko ”design” -prinsiipin kannalta. Tämä on tärkeää koska he haluavat uskonnot ja perinteet takaovesta. Tapio Puolimatkakin ei sattumalta kannata Intelligent Designiä ja ole traditiokeskeinen professori.

Spinoza eli korostetusti maailmassa jossa tiedostetaan että ajattelun vapauden saavuttaminen on mahdollista mutta vaikeaa. Toisaalta sen menettäminen on myös helppoa. Siksi tarvitaan yhteiskunta joka mahdollistaa yhteiskunnassa elämisen myös vapaille ihmisille. Spinozan vapaa ihminen on tunne-elämältään enemmän aktiivinen kuin passiivinen. Vapaa ihminen voi kohdata ongelmia jotka ovat hänen valtansa ulkopuolella mutta niiden koittaessa hän kuitenkin tietää yrittäneensä parhaansa. Tämä mukailee yhtä omaa iskulauseistoani: Jokaiseen ongelmaan on olemassa ratkaisu. Jos ongelmaan ei ole ratkaisua se ei ole ongelma vaan olotila.

Spinozan vapaa ihminen vastustaa lujasti sellaisia piirteitä jotka ovat oleellisia ja ihailtuja kalvinismissa. Tämä ei liene sattumaa. Spinoza kiinnittää huomiota esimerkiksi siihen miten uskonnollinen taikausko – joka ei Spinozalle ole samaa kuin Jumalan puute, pikemminkin päinvastoin – koostuu siitä että asioita jotka tuovat ihmisille iloa rajoitetaan nimeämällä niitä synniksi. Kun taas asiat jotka tuottavat kärsimystä ovat kilvoittelua ja siksi hyveellisiä. Tämänlainen heikentää ihmistä. Eikä ihme koska tämänlaiset uskonnot haluavat muuttaa ihmisen ikään kuin osaksi jotain kasvotonta ja persoonatonta mallia jossa ihmiset ovat itsensä ulkopuolisia – ”ihmistä itseään suurempia voimia” tottelevia.

Spinoza esimerkiksi korostaa että vapaa ihminen miettii enemmän elämää kuin kuolemaa. Hän pyrkii omantuntonsa mukaiseen hyvää ja välttää sen mukaista pahaa. Vastustaa vaaroja mutta ei altista itseään niille. Hän pyrkii rehellisyyteen.

Samalla Spinozan ajattelua kuitekin leimaa myös se, että hänestä enemmistö ihmisistä ei kykene elämään järkiperäisesti. Spinozan ajattelua leimaakin esimerkiksi se, että hän esittää että vapaa ihminen joka elää tietämättömien parissa joutuu voimiensa mukaan torjumaan ei-vapaiden-ihmisten anteliaisuutta. Kuitenkin Spinoza vastusti erakkoutta vaikka siinä ihminen tietenkin olisikin vain tekemisissä oman itsensä kanssa ja olisi oman itsensä kautta. Kuitenkin ihminen on sosiaalinen ja häneen liittyy sosiaalisia tunteita ja pyrkimyksiä. Ja tätä kautta erakoitumiseen liittyy hyvin helposti paljonkin katkeruutta, halveksuntaa ja muita ihmistä heikentäviä tunnepiirteitä.

Spinoza näkeekin että valtiota tarvitaan juuri siksi että ilman sitä vapaat ihmiset eivät voisi elää muiden ihmisten kanssa joutumatta sorretuiksi. Hallituksen tärkein tehtävä onkin taata vapaus, tai siis conatus, ihmisille. Ihmisille tulee antaa vapaus tehdä rauhassa työtä ja toimia omantuntonsa mukaisesti pyrkimällä järjen antamiin päämääriin ilman että hallitus puuttuu tähän. Spinozan poliittinen teoria on alleviivatusti jotain jota voi odottaa vapaalta mieheltä jolle politiikka on hengissä selviämistä tietämättömyyden keskellä.

maanantai 21. toukokuuta 2018

Creepy imuri

Meille ostettiin roomba. Se on robotti-imuri. Se käyttää iRobot'sin AWARE(tm) systeemiä joka vaatii hyvin vähän ihmisen inputtia. Robotin hankinta on tietenkin järkevää koska imurointi on ollut minun vastuullani ja sitä on tapahtunut aika vähän. Tätä kautta robotti uhkaa tehdä minut kotityöttömäksi. Mikä on tietenkin kaltaiselleni luddiitille odotettu asiantila.

Roombassa on fiksu järjestelmä jossa monet eri sensorit hakevat ympäristöstä dataa, lähettävät ne robottiin joka sitten prosessoi robotin toimintaa asiaankuuluvasti. Ensin Roomba arvioi huoneen kokoa. Roomba myös väistelee askelmia ja muita vastaavia asioita. Lisäksi siinä on törmäyssensoreita jotka kertovat että se on törmännyt esteeseen. Infrapunasensorit ja monet muut saavat sen kiertämään erilaisia kohteita ja samalla siivoamaan myös seinien läheltä ja nurkasta. Välistä Roomba pysähtyy ja hakee suuntaa ja menee sitten siihen.

Se on hyödyllinen kodinkone jossa on yksi erikoinen piirre. Se on hemmetin creepy. Meillä on myös lattianpesurobotti Raava. Joka on algoritmiltaan selvästi suoraviivaisempi. Se ei ole läheskään yhtä creepy.

Tämä on nähdäkseni hyvin kiinnostava asia. Creepyys on niin ilmiselvä että en pääse pakoon asiaa. Toisaalta tiedän sen niin järjettömäksi kuin vain voin uskoa. Toisin sanoen Roomba ei ole vaarallinen. Se ei ole tietoinen. Se ei ole vaaniskelija. Mutta siihen liittyy silti tunteita kuin se olisi. Tämä tilanne on hyvin mielenkiintoinen sen kanssa että mitä ylipäätään tarkoitetaan kun sanotaan että ”uskotko että Roomba on pahantahtoinen”.

Ilmiö ei ole itselleni yhtään poikkeuksellinen. Boston Dynamicsin robotteja katsellessa koin aikaisemmin sääliä koska niitä potkittiin ja ne horjahtelivat jotenkin orgaanisen oloisesti. Toisaalta kun katsoin videota jossa Boston Dynamicsin robotti avaa oven, en kokenut sääliä vaan se oli creepy kuin jokin lähettiläs Helvetistä. Uskoisin että tällä on yhteyttä siihen että pidän eläimistä. Minulla on melko vahva agenttiuden ylihavaitsemisjärjestelmä joka koskee ei-inhimillisiä kohteita. Tämä on mielenkiintoinen piirre koska en ole mitenkään erityisen samastumiskykyinen. ; Olen itse kokenut asian hankalaksi. Meillä on sellaisia käsitteitä kuin empatia ja sympatian. Empatia tarkoittaa kykyä ymmärtää mitä toinen ihminen kokee tämän näkökulmasta, eli itsensä asettamista toisen henkilön asemaan. Sympatia taas tarkoittaa myötäelämistä eli kokea iloa heidän kanssaan. Itse koen että olen enemmän empaattinen kuin symoaattinen. Mutta aika vähän kumpaakaan. Joten nämä robotteihin ja tulkintani mukaan eläimiinkin kokemani tuntuvat vaativan vielä kolmannen tyylisen elementin.

On varsin tunnettu asia, että tekoälyjen tietoiseksituleminen on vielä aikamoisen kaukana. Silti ihmiset jo nyt kokevat esimerkiksi empatiaa Robotteja kohtaan. Jopa siinä määrin että jostain Smithsonianin lehdestä voidaan lukea miten neurotieteilijät tutkivat ihmisten empatiaa robotteja kohtaan. ; Ihmisten kyky kokea tunteita elottomia kohteita kohden ei tietenkään sinällään edes ole hirveän erikoista. Leikkiväthän jo lapsetkin pehmoleluilla. Lisäksi monet pehmolelut on itse asiassa muotoiltu siten että ne maksimoivat tunteita ihmisissä. Robert Wesson on esimerkiksi kertonut miten leluista tehdään neoteenisiä; Toisin sanoen niihin lisätään vauvankaltaisia piirteitä. Pyöreitä muotoja. Suuria päitä. Suuria silmiä ja vastaavia piirteitä. Näin niistä syntyy asioita jotka ihmiset säännönmukaisesti kokevat söpöiksi. Tämäkään ilmiö ei tietenkään ole sen kummempi kuin siinä että taiteilijat ovat tehneet veistoksia ja taideteoksia jotka herättävät heteroseksuaaleissa miehissä muun muassa erektioita ja muita hienostuneita kulttuurielämyksiä.

Robottien kohdalla aika tunnetusti puhutaankin oudosta laaksosta, uncanny valleysta; Siinä ihmiset pitävät roboteista jos ne ovat melko ihmisenkaltaisia. Mutta jos ne ovat liian ihmisenkaltaisia niistä tulee jollain tavalla kammottavia. Siksi jos haluaa miellyttävyyttä robottiin on pysyttävä joko riittävän ei-inhimillisenä jotta uncanny valleyyn ei jouduta. Tai sitten oltava todella lähellä ihmisenkaltaisuutta. Tämä ongelma on tullut vastaan tietotekniikassa aika vahvasti. Monissa tietokonepeleissä ja 3D -piirretyissä ja erikoistehoste-elokuvissa on ollut ongelmana juuri se, että grafiikka on ollut juuri niin hyvää että uncanny valleyyn on jouduttu. Mutta ei niin hyvää että siitä olisi päästy pois.

Mutta tämä ei selitä miksi Roomba on niin hirvittävä. Se kun ei näytä yhtään ihmiseltä. Se on käytännössä pyöreä huristelija. Robottien kohdalla on tietenkin jotain jota perinteisissä leluissa ei ole. Ne nimittäin liikkuvat. Roombassakin creepyys johtuu juuri sen tavasta hiiviskellä erikoisesti ja taukoja pitäen. ; Olen onnistunut yhdistämään kokemuksenvaraisesti omia tunteitani siihen mitkä robotit herättävät enemmän tunteita liikkeensä perusteella. Tästä tuskin voi vetää hirveän pitkälle vietyjä kaikkia ihmisiä koskevia päätelmiä.

Mutta oman kokemukseni mukaan robotit joiden reittialgoritmit ovat kaavamaisia eivät ole pelottavia. Sen sijaan Roomban ja Boston dynamicsin robottien tyyliset ovat creepyjä koska niiden ytimessä on optimointi. Tämän ajatuksen sain Robert Kurzbanin kirjasta jossa käsiteltiin modulaarista päätöksentekoa. Kirjassa sivuttiin myös evoluutiota ja robotiikkaa. Vaikka kirjan otsikko käsittelikin tekopyhyyttä.

Se tekee niistä koneita jotka toimivat orgaanisenoloisesti ympäristössä. Pieni muutos jossain ympäristössä johtaa siihen että robotti ei toimi aina samalla tavalla. Toisaalta optimoinnissa on usein kysymys siitä että laite samanaikaisesti hakee jotain ja väistää jotain muuta. Ja lopputulos on näiden kahden välillä tehtävä tila joka tekee koneisiin asioita jotka vaikuttavat epäröiviltä. Toisin sanoen ne näyttävät tekevän päätöksiä. Itse asiassa on jopa mahdollista, että analogisuus robottien ja eläinten välillä johtuukin siitä että eläimienkin elämä on sen tyylinen että siinä optimoidaan homeostaasia. Näin ollen reagointimallissa on jotain samaa vaikka eläimet ovat tietoisia ja Roomba ei.

Erikoista onkin se, että kenties creepyys johtuukin kognitiivisesta dissonanssista kun eri prosessit mielessämme kertovat erilaista viestiä. Tätä ajatusta on ehdottanut ainakin Vsaucen Michael Stevens. On itse asiassa mahdollista, että creepyissä kummitusjuttuissakin on osa sitä että osa tunnejärjestelmästämme kertoo että asiassa on jotain vaarallista vaikka toinen puoli mielessämme sanoo että mitään ei ole.

Viitteet:
Smithsonian Mag, ”Neuroscience Explores Why Humans Feel Empathy for Robots” [https://www.smithsonianmag.com/science-nature/neuroscience-explores-why-humans-feel-empathy-for-robots-38883609/]
CNN, ”Robot gets hilariously abused” [https://youtu.be/0VgxAnZKM14]
Guardian News, ”New dog-like robot from Boston Dynamics can open doors” [https://youtu.be/wXxrmussq4E]
Robert Wesson, ”Beyond Natural Selection” (1993)
CNBC, ”Hot Robot At SXSW Says She Wants To Destroy Humans” [https://youtu.be/W0_DPi0PmF0]
Jan-PhilippStein & PeterOhler, ”Venturing into the uncanny valley of mind—The influence of mind attribution on the acceptance of human-like characters in a virtual reality setting” (2016)
Robert Kurzban, ”Why Everyone (Else) Is a Hypocrite: Evolution and the Modular Mind” (2012) 
Vsauce, ”Why Are Things Creepy?” [https://youtu.be/PEikGKDVsCc]

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Utopiastani

Moni rakentelee unelmayhteiskuntia mielessään. Jopa myytinmurtajien Jamie Hyneman on mökkihöperyysmyytin testauksen yhteydessä rakennellut ajatuksia jotka perustuvat sille sinänsä kunnioitettavalle lähtökohdalle, että poliitikot pistettäisiin sikafarmareiksi ja sitten rakennettaisiin kaikki alusta. Utopiat ovat olleet muotia Thomas Moren ”Utopiasta” lähtien. Mutta vanhimman filosofisen utopian, toisella nimellä, rakensi jo Platon. ”Valtiossaan”.

Melko huomattavaa on että näissä usein lähtökohta on valtiosta yksilöön. Toisin sanoen ajatellaan yhteiskuntaa, sen rakenteita ja vakautta. Yhteiskunnan jokin yleinen menestyminen on lähtökohta josta sitten mennään yksilöiden suuntaan. Tästä näkökulmasta syntyy hyvin helposti näkemys jossa ihmiset roolitetaan. Heillä on ennen kaikkea velvollisuuksia. Velvollisuuksia valtiolle.

Jos itse rakentaisin yhteiskuntaa, ottaisin todennäköisemmin ytimeen sen että mitä valtiolla on annettava ihmiselle. Jolloin olisi luontevaa ottaa ytimeen ihmisten, kansalaisten, erilaiset oikeudet. Mitä tarkoittaa että yhteiskunnassa elävillä kansalaisilla on oikeuksia jotka ovat käytännössä toteutuvia ja tätä kautta tarjoavat jotain pysyvää?
1: Näkisin että ensinnä täytyy olla jossain heidän oikeutensa. On jokin laki tai vastaava järjestelmä joka sanoo että kansalaisilla on tietty oikeus. Vaikka sananvapauteen tai muuhun vastaavaan.
2: Toisaalta puhdas laki ei tarkoita juuri mitään jos ihmiset eivät tiedä että heillä on näitä oikeuksia. Näin ollen heillä täytyy olla jonkinlainen oikeustietoisuus.
3: Toisaalta oikeustietoisuus voi johtaa pahastumiseen ja murinaan. Mutta jos mikään taho ei auta ihmisiä saamaan oikeutensa myös toteutettua, se on melko hampaatonta ja johtaa lähinnä kyynistymiseen ja tunteeseen siitä, että yhteiskunta on pettänyt. Näin ollen tarvitaan jokin taho joka valvoo oikeuksien toteutumista.

Karkeasti ottaen tästä syntyy helposti hieman samanlainen konsepti kuin Montesquieun vallan kolmijaossa. Montesquieun mukaan, että vallan väärinkäytön estämiseksi lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta on erotettava toisistaan.

Ajatus on kiinnostava koska se ei ole haihattelua vaan kyynisyyttä. Vallan kasautuminen johtaa helposti mielivaltaan joten ne on erotettava. Lakia säätävä elin ei valvoisi lain toteutumista jolloin ei synny mitään ns. ”salaista poliisia”, jotka yleisesti ottaen eivät ole yhteiskunnissa kovin salaisia, joten konsepti on perinjuurin huonosti nimetty. On syytä erottaa tuomarit ja poliisit koska muuten ”poliisien käytännönläheisyys” johtaa helposti polisiien käyttämän väkivallan raaistumiseen kun ”käytännöllisessä arjessa karaistuneet” virkavallan edustajat ylipamputtaisivat ilman että tästä voisi johtua vastuuseen. Kylmä ja pamputtamisesta erillään oleva tuomari ei hyppää tälläisiin kasautuviin käytänteisiin.

Mutta minun vallan kolmijaossa keskiössä olisi hieman eri instituutiot. Minulla olisi toki lainsäädäntäelin, joka sitten olisi irrallaan lainvalvonnasta. Mutta oikeustietoisuuskonsepti korostaa koulutuslaitosta. Ja samalla korostuisi että oikeasti jos poliisit tarvitsevat taakseen niiden toimintaa säätelevän ”norsunluutornissa käytänteistä vapaana olevan” tuomiolaitoksen, niin nämäkin tarvitsisivat sellaisen.

Näin ollen lainsäädäntöä koskeva systeemi olisi minulla todennäköisesti sellainen että sen vahtiminen olisi lehdistön asia. Toisin sanoen jos poliitikot ovat lainsäädännön toimeenpaneva elin, olisi journalisteille annettava hyvin voimakas erityisoikeus ja vapaus päästä käsiksi salaisiksi luokiteltaviinkin tietoihin. Tämä johtaisi jonkinlaiseen hyvin koulutettujen eliittijournalistien syntyyn. Näkemys eroaa tätä kautta hyvin voimakkaasti siitä miten nykyinen journalismi on toteutettu. Se vaatisi vähintään yhtä tiukkaa koulutusta kuin tuomarina toimiminen. Koululaitoksen vahtiminen vaatisi sitten jonkin sellaisen elimen jota nyky-yhteiskunta ei sellaisenaan tunne. Sillä tulisi olla aivan erityinen rakenne. Se eroaisi perusolemukseltaan yhtä paljon kuin journalisti tuomarista. Tämä johtaisi jonkinlaisen lakia tuntevan kasvatustiede -eliitin syntymiseen. Tämä osio on nyky-yhteiskunnassa solutettu osaksi journalismia ja sen malliesimerkit ovat kohtuu rappeutuneita. On jotain kaikenmaailman tradition tapiopuolimatkojen tyylisiä käärmeöljykauppiaita. Tämäkin korostaa sitä että yhteiskuntani vaatisi tähänkin laadukkaamman eliitin syntymisen.

Kuitekin kun kokonaisuutta katsoo niin jos itse rakentaisin yhteiskuntaa, se näyttäisi pienin varioinnein suunnilleen samalta kuin nyky-yhteiskuntamme. Näkökulmakysymys on toisin sanoen minun kohdallani enemmän jäsennystavan muutos kuin asiantilojen muutos. Melkein. Tämä voi tarkoittaa sitä että yhteiskunnassamme oikeudet on otettu huomioon. Tai sitten sitä että elän yhteiskunnassa joka on kuitenkin, kaikesta dissaamisestani ja kyynisyydestäni huolimatta, varsin hyvä paikka elää jopa minun mielestäni. Ja tämä on sitten luonut mielikuvia joiden ympärille rakennan ajatuksia siitä mitä hyvä yhteiskunta on. Olen kuitenkin, kuten suurin osa negatiivisista pessimisteistä ja kyynikoista ja pelkureista, perusasenteiltani aavistuksen verran enemmän konservatiivi kuin liberaali. Näiden ihmisten on luontevaa maalata piruja seinälle kaikenlaisten kokeilujen ja säätämisten ympärille. Näillä persoonallisuuksilla luottamus ansaitaan, ei anneta perusarvoisesti kaikille kunnes nämä näyttävät odotukset vääriksi. Tämä taatusti vaikuttaa.

Mutta palatakseni utopiaani.

Kun katsoo jos sitä mitä tuossa tiivistelmässäni esitin, siinä näkyy erityisen vahvasti kovat laatuvaatimukset. Informaation vuotaminen tietyille tahoille on hyvin keskeistä. On tavallaan kolme lujaa perusinstituutiota jotka ovat järjestelmällisiä vallankäytön koneistoja. Tämä on kenties hieman erikoista kun muistaa että lähestymistapani on ollut nimenomaan yksilöiden oikeuksissa ja vapauksissa. Syynä on varmasti se, että olen siinä mielessä kyyninen – tai minun mielestäni realisti – että en vain luota yksilöiden hyväntahtoisuuteen. Jos kaikki saavat tehdä mitä haluavat, syntyy tilanne jossa suurin osa varmasti käyttäytyisi kunnolla. Mutta oikaesti. Ei tarvita kuin se yksi joka käyttää neuvottelemiseen kirvestä niin rauhantahtoiset massat ovat helposti alistettuja tyranniaan. Systeemin pitää kestää tämänlaiset poikkeusyksilöt koska harvinaisuus ei tarkoita olematonta asiaa. Tai edes mitätöntä riskiä. Ihmisiä on kovin monta joten harvinaisistakin asioista tulee ennen pitkää ”vain ajan kysymys”.

Laatuvaatimus taas tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että yhteiskuntani olisi meritokraattinen. Ja tässä kapitalismi on ymmärrettävästi yllättävän vahva. Minulla on työn tekemiseen sellaisia asenteita että jopa liberaaleja ja komukoita dissaavat tyypit saattavat huomauttaa että joidenkin ihmisten käsissä Marxin teokset saisivat pyöriä enemmän.

Mutta en kannata kapitalismia kapitalismin vuoksi. Näen jopa niin että nykyajan ongelmana on se, että kapitalismi oikeuttaa itse itsensä säätämällä ideaalit itselleen sopivasti. Itse näen että tarvitsemme kapitalismia sen vuoksi että ihmiskunta tarvitsee sellaisen jännittävän konseptin kuin omistusoikeus. Kaupankäynti ja palkka ovat hyvin tärkeitä koska ne korostavat sitä että menestystä saa muullakin kuin lyömällä ihmisiä kirveellä päähän tai olemalla perustuotannossa eli maanviljelyssä ja metsästyksessä. Omistusoikeus taas on insentiivi.

Nähdäkseni kapitalismi oikeuttaa olemassaolonsa jos ja vain jos se täyttää kaikki seuraavista ehdoista:
1: Tasa-arvoiset perusoikeudet kaikille kansalaisille. Toisin sanoen vaikka pääsy tiettyihin informaatioihin, vaikka oppilaiden jälki-istuntoja koskeviin taulukoihin, voi olla rajattua ja tätä kautta elitistisen hyväksi rakennetun TapioPuolimatka -privileegion käsissä, esimerkiksi sananvapaus tai äänioikeus ei riippuisi koulutusasemasta, työpaikasta, työttömyydestä, ansiotasosta tai siitä onko tyyppi vankilassa.
2: Mahdollisuuksien tasa-arvo jossa jokaisella on oikeus yrittää ja tavoitella onnea. Tämä ei toki tarkoita sitä että jokainen todella saavuttaisi nämä. Näin esimerkiksi jokaisella voi olla oikeus pyrkiä perhe-elämään ja puolison löytämiseen. Mutta vaikka kuinka panettaisi, ei olisi perusoikeus saada vakiintunut seksielämä jonkin samassa talossa asuvan tyypin kanssa. Sama koskee myös niin sanottua rikastumista.
3: Voimakasta säätelyä jossa epätasa-arvoistuminen ja omaisuuden kasautuminen ilman omaa työtä ja ansiota katkaistaan. Toisin sanoen syntyperä ja vanhempien rikkaus ei saisi tilastollisesti näkyä kovin voimakkaasti. Jos esimerkiksi paremmin koulutettujen perheiden lapset päätyvät kymmenen kertaa todennäköisemmin yliopistouralle kuin muut, niin silloin ei riitä että joku köyhä yksilö tai muutama sellainen saa joka vuosi jonkun stipendin. Jos vanhempasi on rikas, olisit samassa asemassa kuin köyhä. Et voisi vain ponnistelematta periä omaisuutta. Koska insentiivien pitäisi olla ponnistelun suuntaan. Ei vain köyhillä vaan ennen kaikkea rikkailla.

Yhteiskuntani perusrakenteissa olisi toisin sanoen se, että riskien ottamiseen ja kovan työn tekemiseen panostetaan. Niihin tulisi olla insentiivejä kaikilla. Jos nykyään puhutaan jostain kannustinloukusta, sosiaaliturvaloukuta, työttömyysloukustaja veroloukusta alkaisin vahvemmin puhumaan perimisloukusta. Samoin poliisi ja sosiaalituki keskittyisivät enemmän siihen että niiden avulla hillitään väkivaltaisuutta. Vankila ei ole koston ja kompensaation paikka vaan enemmän paikka jossa tyypit ovat jotta eivät tee muille jotain mitä tekevät. Näin ollen vankien kouluttaminen ja jossain mukavassa omassa playstation-huoneessa pitäminen ei ole ongelma. Poliisien tehtävä olisi myös suojella vankien ja rikoksentekijöiden henkeä ja terveyttä ns. lynkkauspartioilta.

Sen sijaan en keskittyisi tuloerojen kasvuun kovin voimakkaasti. Kaikki tähän liittyvä kasautuminen ja eriarvoistuminen kun tuppaa olemaan se joka tekee niistä ongelmallisia. Minua ei haittaa jos joku on megarikas. Mutta jos megarikkaat ovat ennen kaikkea sellaisia että ovat älynneet valita vanhempansa ja isovanhempansa, niin siinä tapauksessa meillä on käsissämme ongelma. Rikas perijä tai koroillaeläjä ei saa olla mikään kuunneltava tyyppi jolla on arvokkuutta vain siksi että hänellä on rahaa ja tätä kautta valtaa. Rikasta perijää tulisi kunnioittaa täsmälleen samalla tavalla kuin työtöntä pummia joka on työttömänä ja rapsuttaa muniaan katsoessaan televisiota päivät pääksytysten. Eli ihmisenä ja lähtökohtaisten ja luovuttamattomien perusoikeuksiensa verran. Joita on itse asiassa mahdollisimman paljon.

Viittaukset::
Thomas More, ”Utopia” (1516)
Platon ”Πολιτεία” (~370 eaa) [suom. ”Valtio”]
Charles-Louis de Secondat, La Brèden ja Montesquieun paroni, ”De l’Esprit des Lois” (1748) [suom. ”Lakien henki”]

torstai 3. toukokuuta 2018

Epikurolaisuudesta, itsemurhasta ja masennusvauvojen abortoinnista

Hedonismi on siitä kiinnostava oppi, että se on nykyään hyvin suosittua. Onnellisuus on tärkeää. Uskonnoissakin tärkeintä on se miten uskovat tulevat onnellisiksi. Puhumattakaan maallisemmista näkemyksistä.

Nykyään kuolemaa usein siirretään ajatuksena syrjemmälle ja keskitytään elämän pidentämiseen. Tämä on tietenkin jonkinlaista kuolemattomuuden tavoittelua. Nämä nähdään niin yhteen että voi olla vaikeaa nähdä asiaa vaikkapa epikurolaisesta näkökulmasta.

Epikurolaisuudessa nimittäin ei ohiteta vaan vähätellään kuolemaa. Epikuros esitti, että kuolema ei ole meille mitään koska se on olemassaolon tyhjiö. Ei-olemassaolon tila jossa ei ole nautintoa tai kärsimystä. Toisaalta tässä korostettiin myös symmetrisyyttä; Emme kammoa aikaa ennen syntymää ja kuolemanjälkeinen olo on samanlaista. Tähän on liittynyt se, että kunnon epikurolainen hedonisti olisi myös valmis kohtaamaan kuolemansa.

Olisi kuitenkin mahdollista rakentaa myös argumentti sen ympärille että voisimme yhdistää halun pidentää elämää ja välttää kuolemaa samalla kun korostamme kuoleman ei-mitäänoloa. Tämä onnistuu sitä kautta että voidaan tavallaan ajatella asiaa kahta kautta:
1: Aika ennen syntymää ja aika kuoleman jälkeen eivät ole symmetrisiä koska emme ole pelänneet mitään ennen syntymäämme ja jo tapahtunut ei pelota samalla tavalla. Syntyessä saamme jotain, kuten tälläisistä murehtimisen kyvyn. Ja kuolema ottaa tämän pois. Lopputuloksena tila on sama. Mutta prosessina ne ovat äärimmäisen erilaisia.
2: Toisaalta voimme nauttia vain kun olemme elossa. Joten jos olemme elossa ja nautimme, olisi perusteltua pidentää elämää. Ei kuolemanpelon vuoksi vaan siksi että eläessä voi saada lisää nautintoja.

Tämä twisti alleviivaa sitä että epikurolaisuuden tyynessä kuolemanhylkäämisessä on itse asiassa ongelma. Vähän samantapainen ongelma kuin se, että epikurolaisuus opettaa että maallistunut hedonisti ei halua miettiä kuolemaa. Mutta epikurolaisuudelle.

Epikurolaiset eivät kykene käsittelemään niinsanottua ennenaikaista kuolemaa. Joka on vastassa jos torjutaan fatalistinen ajattelu jossa jokainen meistä saa päiviensä määrän täytenä. Eikä vain siksi että se lukumäärä on tämä. Vaan siksi, että tämä paljon puhuttu ennenaikainen kuolema olisi jotenkin jotain jota ei koskaan tapahtuisi.

Tässä voidaan tietenkin miettiä minkälainen elämä olisi tyydyttävä. Ja näkemys voi keskittyä karkeasti ottaen jollain seuraavilla tavoilla:
1: Näkemyksiin joissa katsotaan pelkkää elämän pituutta. Eli pidempi elämä on parempi.
2: Ajatellaan elämää jonkinlaisen henkilökohtaisen täyttymyksen kautta. Jolloin esimerkiksi sankarillinen oman elämänsä näköinen kuolema nuorena voisi olla arvokas koska eläjä itse voisi hyväksyä saamansa kuoleman. Kuolema omilla ehdoilla.
3: Elämä nähdään tarinana jonka olisi täytettävä tietyt ehdot jotta se olisi ikään kuin täysin eletty sellainen. Tämä on kuolema muiden ehdoilla.

Jos tästä jatkamme hedonistisen ja epikurolaisen maailmankuvan taustapremisseillä, eli ajatuksella jossa tästä kaikesta huolimatta nautinto on kaiken mitta, syntyy kuitenkin muistutus siitä että elämän pidentäminen tapahtuu ehdoilla.

Suru ja kärsimys eivät ole nautinnollisia vaan kivuliaita. Tämä on nautinnollisuuden vastakohta. Nautinto on hyvää elämää ja sen vastakohta on huonoa elämää. Joten suru ja kärsimus ovat huonoa elämää. ; Syntyy oikeutus itsemurhalle kontekstissa joka yleisesti ottaen suhtautuu positiivisesti elämän jatkamiseen ja neutraalisti kuolemaan. Kuitenkaan itsemurhan kannattamisen argumentaatio ei ole tyypillistä kun keskustellaan epikurolaisten tai hedonistien kanssa. Tosin itsemurhaa vastustavat usein näkevät itsemurhan nimenomaan itsekkäänä aktiona.

Tästä voitaisiin vetää jotain erikoisia ajatuksia itsemurhan lisäksi myös aborttikeskusteluun. Kävin aborttiasiasta keskustelua. Tässä esiin tuli se, että moni tarkkailee 21 -trisomiaa, Downin syndroomaa. Kuitenkin Downin syndroomaan liittyy usein se, että ihminen itse on onnellinen. Yhteisö ei ehkä saa hänestä mitään supernerokasta yhteiskunnan kehittäjää. Mutta he ovat hyvin positiivisia hahmoja.

Josta päästiin siihen, olisiko abortti oikeutetumpaa, jos havaittaisiin ajatuskokeen vuoksi että lapsella on geenit jotka vahvasti altistavat masennukselle. Kärsimyksillä voi toki myös saavuttaa jotain onnistumisia. Riski ja onnistuminen liittyvät yhteen. Mutta kärsimys ei masennuksen kohdalla ole tämänlaista. - Olen taipuvainen esittämään näin vaikka olenkin huvittunut siitä miten maailmassa on nautittavia ja kärsimystä tuottavia asioita skaalana ja asioista seuraa toisia tapahtumia joilla on jakauma. Mutta silti kuulemme useammin siitä, miten ”pahasta seuraa jotain hyvää” kuin että ”hyvästä seuraa jotain pahaa”. Optimisti voi kenties nähdä näin mutta pessimistille tämä ei ole mitenkään luonteva selitys. ; Pessimisti ei perustele hyvää ja nautinnollista tulevaisuutta jonain perusteltuna asiantilana. Ja masentunut ei näe myöskään toivoa.

Masennuksen tuottama kärsimys ei liity edes ulkoisiin olosuhteisiin. Masentunut voi olla masentunut ulkopuolisista asiantiloista huolimatta.

Ainakin itselläni tilanne on nimittäin sellainen, että itsemurha on aika dramaattinen aktio joka ei ole neutraali syntymättä jäämiselle. Olen itse esittänyt että jos joku päivä satun kuolemaan niin onhan sitä tullut elettyä. Ja jos joku voisi pyyhkiä takautuvasti koko olemassaoloni, niin miksipäs ei? Juuri se että elämä on antanut itselleni ja ympäristölleni jotain joka muuttuu kuolemassa on se epäsymmetria jonka ympärillä tämä kokemusmaailma etenee.

Kysymys tässä yhteydessä kääntyi siihen että minä kuitenkin hyödytän yhteiskuntaa. Olen luova ja muiden ihmisten elämää rikastava voima. Tai ainakin näin minulle selitettiin koska oltiin kohteliaita. Joka tapauksessa tässä näkökulma oli viety ”yhteisön hyötyyn” yksilön nautintojen sijaan. ; Tämä taas voidaan liittää siitä merkillepantavaan seikkaan, että masentunut jää helposti yksin ja yhteisön vuoksi eloon jääminen muuttuu yksinäisille hyvinkin triviaaliksi. Etenkin jos masennus vie keinot tehdä mitään. Korostetusti mitään rakentavaa.

Ei siis ihme että moni Suomessakin miettii, että jos elämä on lahja, minne voi palauttaa.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

PIV olet hypnotisoitu

Viime päivinä on puhuttu melko paljon feminismistä. #metoo -kampanjan ympärillä kulkeva keskustelu on johtanut monenlaiseen. Muun muassa vitsailuun on liittynyt ajatus jossa tavallinen seksi menisi lomakekikkailuksi. Tässä näkökulma on ollut vahvasti sukupuolittunutta. Eli puheeseen nousee aina ajatus siitä että miehelle seksi on riski kun nainen voi haastaa oikeuteen seksuaalisesta häirinnästä tai raiskauksesta.

Takana on tietenkin tunne siitä, että mies olisi jotenkin riskissä aina harjoittaessaan seksiä. Että mitä tapahtuu jos toinen seksin jälkeen vain veisikin asian poliisille. Vaikka olisi aivan normaali yhden illan suhde. Tässä kohden moni tietenkin sanoo että näin vakavasta asiasta ei kukaan laskisi leikkiä tai tekisi syytettä ilman perusteita. Mutta tämä nojaa ajatukseen naisten kaikenkattavasta hyvyydestä; Tosiasiassa ihmiskunta on sen verran suuri että joukkoon mahtuu kaikenlaisia menijöitä, myös naisissa.

Vastakkain on siis naïvi teoria jossa kaikki naiset ovat reiluja. Ja tätä taas vastustaa kyyninen ajatus jossa feministit eivät tosiasiassa vastustaisi raiskausta vaan miessukupuolta ja seksiä. Kysymyksellä on jännittäviä ulottuvuuksia.

Otetaan esimerkiksi takavuosina keskustelua herättänyt ”PIV is rape” -juttu. Eli väite jossa aina kun penis menee vaginaan kyseessä olisi raiskaus. Tämä on hyvin tiukka näkemys jossa asenne on samantapainen kuin monilla tavallisilla ihmisillä – joskin jyrkempi. Tavallisestihan ihmiset ovat sillä tavalla moralisteja että he eivät katso ihmisyksilöiden sopivuuden rajoja vaan luovat universaaleja sääntöjä. Tässä näkemyksessä keskustelussa on sen tyylisiä ajatuksia kuin että onko jonkun pussaaminen pettämistä vai ei.

Tämä PIV -artikkeli on hyvä esimerkki siitä miten kaikki ihmiset eivät ole maltillisia. Näin voi käydä vaikka feminismiäkin esitetään usein teoriana joka ajaa tasa-arvoa. Ja sen ajaminen ei voisi koskaan olla äärimmäistä. On oikeasti olemassa aina yksilöitä jotka ovat niiden pahimpien syytösten mukaisia. Tai joitakuita jotka tuottavat tämän tyylistä materiaalia siten että ne vaikuttavat olevan tälläisiä yksilöitä. Tämä osoittaa että naïvi teoria siitä että kukaan ei vaan vihaa miehiä ja miesten harjoittamaa seksiä kategorisesti on virheellinen. Sen perusta on vain siinä että suurin osa naisista ja feministeistä on täysin tervejärkisiä yksilöitä. Tästä sitten vain luodaan liian tiivis yleistys.

Toisaalta tässä on hyvä tiedostaa että usein ilmenee myös ihan sitä että syyttelijät ovat hekin olkiukottelemassa ja levittämässä näitä asioita liian pitkälle. Ja usein tämän takana on niinsanotusti kyvyttömyys ymmärtää luettua. Tästä reagointitavasta yksi varmasti helpoimmista on Catherine MacKinnon. Häntä on usein syytetty siitä että hänestäkin miehen ja naisen välinen seksi olisi aina jotain joka rinnastuisi raiskaukseen, seksuaaliseen väkivaltaan ja seksuaaliseen ahdisteluun. Hän on ollut tämänlaisten syytösten takana usein.

Hänen väitettiin sanoneen että ”All sex, even consensual sex between a married couple, is an act of violence perpetrated against a woman.” Tässä kohden Catharine MacKinnon on itse kiistänyt sanoneensa koskaan mitään tämänlaista ja esimerkiksi Snopes on ansiokkaasti näyttänyt että syytös on uutisankka, keksitty syytös. Lainauksen heittäjät eivät myöskään onnistu sitomaan näitä lainauksiaan, tietenkään, mihinkään MacKinnonin sanomiseen suoraan. Se on aina sitä että lainataan jotakuta joka sanoo hänen sanoneen jotain. Mutta missään ei ole dokumenttia, lehtihaastattelua tai kirjaa joka on MacKinnonin kädestä ja jossa olisi todella tuo mainittu asia. Ei edes kontekstista irrotettuna.

On kuitenkin tavallaan ymmärrettävää mistä tämä näkemys on syntynyt. Ihmisten idiotiasta. Ihmiset ymmärtävät vaikeasti harmaita alueita. Kun joku sanoo jotain harmaalta alueelta se tulkitaan hyvin helposti dikotomisesti mustaksi tai valkoiseksi. Tätä voidaan jopa puolustaa hienoilla ajatuksilla joiden mukaan kategoriointi on tarpeen jotta voidaan ylipäätään ymmärtää mitään. Joka on toki totta, mutta tässä unohtuu se, että vääristely, olkiukottaminen ja tarkasti määritellyn asian sisällönmuuttaminen kieltämällä alue jossa se toimii on itse asiassa kategorisen ja loogisen ajattelun antiteesi.

MacKinnonin teoksista löytyy enemmänkin ssellainen sävy että patriarkaattisessa kulttuurissa naiset opetetaan ja sovitetaan passiiviseen rooliin jossa vain miesten seksuaalisuus on aggressiivista ja aktiivista. Ja tästä syntyy asetelma jossa miehet kerjäävät ja ottavat ja naiset suostuvat tai tulevat otetuiksi. Tämä keskittyy helposti ja usein miehen halun ympärille. Tämä ei ole sama kuin se että MacKinnonista heteroseksi olisi aina raiskaus. Edes patriarkaatissa. aan se tarkoittaa sitä, että patriarkaatisa kaikkia seksiaktioita on katsottava tarkemmin. Niissä on aina epäilyttävyyttä.

Sillä ei ole mitään väliä onko MacKinnonin päätelmistä samaa tai eri mieltä. Patriarkaattiteoriaa ei tarvitse kannattaa jotta voi ymmärtää että on kaksi aivan eri asiaa (1) ymmärtää mitä MacKinnon sanoo ja olla tämän kanssa erimielinen niin että pitää käytettyjä argumentteja heikkoina kuin (2) olla tajuamatta mitä hän sanoo ja sovittaa hänen sanomisensa johonkin olkiukkoon jossa yhteistä edellämainitun kanssa on vain se, että suhde MacKinnoniin ja hänen johtopäätöksiinsä on antagonistinen.

Tässä mielessä voisikin olla tiedostavaa tajuta että seksissä on harmaasävyisiä vaihtoehtoja asiallisen seksin ja raiskauksen lisäksi. Sellaisia jotka eivät ole kumpiakaan. Esimerkiksi John Gardner on kirjoittanut siitä miten ihanteellinen seksi on kiinnostava mietittävä. Hänestä seksuaalikeskustelussa on sokeita pisteitä jotka johtuvat juuri siitä että vain tietyt näkökulmat ja niiden dikotomiat ovat vallanneet keskustelukentän.

Gardnerin juttu on herättänyt moitetta. Osittain juuri siksi että hänen huomautuksensa ovat niin osuvia. On helppoa olla dikotominen moralisti joka voi ääliömäisesti pitää joko tunteettomana tai vastaavasti epämääräistäjänä ja hyvän tekemisen vaikeuttajana jos hakee näkökulmia jotka peittyvät sen taakse kun ihmiset vääntävät siitä onko jokin partikulaari seksiaktio hyvä vai paha, hyväksyttävä vai kiellettävä. Pahaa mieltä on synnyttänyt etenkin se, että Gardner on esittänyt aivan suoraan, että naisia voimauttava politiikka on nostanut esiin aseman joka on jontanut siihen että naisia jatkuvasti esitetään jonain joilla ei ole seksuaalista agenttiutta. Josta voidaan ajatella että hän alleviivaa enemmän sitä että tämä voi jarruttaa naisten seksuaalista vapautumista. Mutta tietenkään tätä ei ole nähty tällä tavalla. Koska sehän vaatisi pyshtymistä ja ajattelua. Joka ylittäisi sen, että oma asia ja omat tavoitellut johtopäätökset on sidottu niin vahvasti yhteen että jos vastustaa ideologiaa ja sen käyttämiä keinoja vastustaisi sitä johtopäätöstä…

Itse näen että on hyvin relevanttia tiedostaa että seksiä on; (1) ihanteellista seksiä jossa on molempien suostumus ja halukkuus (2) huonoa ja indifferenttiä seksiä jossa on suostumus mutta seksi on esimerkiksi huonoa. Tai suostumus on esimerkiksi säälipanon kaltaisessa kontekstissa. Tämä ei ole raiskaus eikä ihanteellista seksiä mutta suostumuksenalaista se on ja tuomittavaa se ei myöskään ole. Vielä vähemmän kiellettävää. (3) Epämääräistä seksiä joka on kenties teoriassa suostumuksenalaista tai ainakaan ei-vastusteltua mutta takana on manipulointia ja painostusta joka ylittää reiluuden. Tätä on vaikeaa kriminalisoida, usein. (4) Sitten on raiskauksia joita tehdään tiedottomaksi juotetuille tai väkivaltaa apuna käyttäen. Tai muuta vastaavaa. Usein harmaasävyisyys liittyy kolmoskategoriaan. Tämä on se jonka pitäisi kannustaa kaikkia. Sillä suurin osa erimielisyyksistä johtuu siitä mihin tätä kategoriaa laajennetaan ja lavennetaan. Tämä on siksi eniten debatoitu kategoria. Mutta se haittaa kokonaisuuden ymmärtämistä koska kategoriat katoavat kun ei tajuta että yleensä sitä kuitenkin ollaan samaa mieltä kolmesta neljäsosasta kategorioita..

Lähteet:
Samuli Suonpää, "Suonpää: Suostumuslomakevitsit kertovat maailmasta, jossa mies ruinaa ja nainen suostuu"
Radical Wind, ”PIV is always rape, ok?” 
Renessanssimies, ”Uskottomuus (elostelua vai pettämistä)”
Snopes, ”Rape Seeded : Did feminist Catherine MacKinnon state that 'all sex is rape'?”
Catharine MacKinnon, ”Toward a Feminist Theory of the State” (1989)
John Gardner, ”The Opposite of Rape” (2017)

lauantai 24. helmikuuta 2018

Rikoksen rangaistuksesta

Paavo Väyrynen kehui lukeneensa koko Dostojevskin tuotannon yhden viikonlopun aikana. Itselleni menee pelkkään ”Rikokseen ja Rangaistukseen” saman verran. Toisaalta sille kannattaa antaa aikaa. Se on yllättävän hyvä kirja. Etenkin kun ottaa huomioon teoksen promootion; Sehän on malliesimerkki teoksesta jota kristiaanit käyttävät ideologisessa sodassa ikään kuin argumentinkorvikkeena. Että viisas kaunokirja sanoo jotain transsendentista moraalista ja ateistien moraali on tyhjän päällä toisin kuin kristittyjen ei.

Rikoksessa ja rangaistuksessa nuori ylioppilas Rodion Romanovitš Raskolnikov tekee täydellisen murhan.Hän murhaa koronkiskojaämmä Aljona Ivanovnam ja vahingossa tämän paikalle sattuneen sisaren Lizavetan.

Raskolnikov tekee rikoksen monesta syystä ja Dostojevski tekee tässä mainiota syytä. Vahvin yksittinen syy murhaan on se, että Raskolnikov haluaa todistaa itselleen olevansa valioihminen. Toisaalta murhan kohde on vastenmielinen ihminen ja ryöstösaaliilla hän pystyisi tekemään hyviä tekoja, kuten auttamaan läheisiään. Mukana on jopa sävyjä joissa korostetaan sitä miten on ikään kuin transsendentti kohtalo että Raskolnikov on määrätty tekemään tämä murha. Tämä kaikki hakee murhalle oikeutusta.

Kirja kuvaa teon henkisiä ja fyysisiä vaikutuksia Raskolnikoviin. Raskolnikovia vaivaavat syyllisyydentunteet ja vainoharhat siitä, että kaikki epäilevät häntä. Raskolnikovin omatunto saa rauhan vasta kun hän tapaa hurskaan prostituoidun, Sonjan, joka saa hänet tunnustamaan teon ja ottamaan teostaan juridisen rangaistuksen.

Teos on kiinnostava koska siinä perusongelmana on se, että Raskolnikovilla on omatunto; Teko itsessään jättää jälkensä ja ennen kaikkea hänellä on jotain perustaa johon Sonja voi vedota ja lietsoa täältä johtopäätöksiä. Ilman omaatuntoa Raskolnikov ei katuisi eikä häneen pätisi erilainen omaantuntoon vetoava moralismi.

Ja tämä luo monenlaisia kontrasteja joiden avaaminen tekee tästä teoksesta hyvän; Jos tätä ei kristillisyyttä hymistelevä teoksen lukenut ymmärrä on kyseenalaista olisiko kannattanut lukea vaikka joku sellainen teos jonka sisällön ymmärtää ja josta saa jotain irti.

Tämä eroaa kovasti esimerkiksi nykyaikana suositusta psykopaattimurhaajiksi leimaamisesta; Dostojevskin tapa käsitellä selvästi vastustamaansa filosofiaa on se, että hän rakentaa sille ymmärrystä ja mahdollisimman vahvan pohjan. Tämä eroaa vahvasti nykyajasta jolloin sydämetön nihilistipsykopaatti tai fundamentalistinen skitsofreenikkomurhaaja saavat tärkeän osan toimia ideologisen vihollisen asennevammatiivistymänä. Dostojevskin tapaa suhtautua ideologisiin vihollisiin jääkin kaipaamaan esimerkiksi Dostojevskin teoksia kehuvien kristiaanien lausunnoista.

Esimerkiksi tekoaan suunnitellessaan Raskolnikov kuvittelee että hän on erityinen. Hän näkee todistusaineistoa siitä, että ihmiset ovat jääneet tyhmistä syistä kiinni rikoksistaan. Raskolnikov näkee että näiden ihmisten keskittymiskyky on pettänyt juuri silloin kun he tarvitsevat sitä kaikista eniten. Ja hän ajattelee olevansa jotenkin erilainen. ; Tämä nostaa esiin sen, että moraalisen ja moraalittoman teon kuvitteleminen ei vastaa käytännön toimintaa. Kontemplaatio ja moraalin miettiminen ei vastaa käytettyä elämää.

Tämä sama koskee myös ideologioita. Raskolnikov seuraa sen ajan hienoimipia ajatuksia ja rakentaa murhalle metafyysisesti eheän oikeutuksen. Dostojevski on itse asiassa panostanut tähän hyvin paljon. Hän tekee tässä niin hyvää työtä että itsekin ajattelin että koronkiskojaämmä ansaitsisi tulla surmatuksi moneenkin kertaan. Hän on ahne ja kohtelee jopa lähisukuaan huonosti. Jos hän olisi kansanryhmä hän olisi sellainen kansanryhmä joka ei haittaisi ketään.

Kuitenkin murhan toteutusta sotkevat esimerkiksi odottamattomat yksityiskohdat; Lizavetan kohtalon sanelee sattuma. Ulkopuolinen Raskolnikovin hallinnan ulkopuolella oleva detalji muuttaa hyvin suunnitellun murhan joksikin aivan muuksi. Tässä Dostojevski korotsaa että ihmiset eivät voi hallita maailman tapahtumia kovinkaan pitkälle. Olihan Raskolnikovillakin ovela suunnitelma joka sitten ei vain kestänyt yllättäviä poikkeuksia jotka oli ikään kuin jo otettu huomioon rikosta suunnitellessa mutta jotka eivät olekaan toimineet odotetulla tavalla käytännössä.

Dostojevskin omatunto on kiinnostava koska se viittaa siihen että esimerkiksi kristinusko ei ole niin välttämätön osa moraalintunteita kuin voisi luulla. Olihan Raskolnikovillakin omatunto vaikka hän teki kauhean kaksoismurhan ideologisilla vaikutteilla. Tämä petaa pohjaa sille että omatunto ei vaadi tai tarvitse kristinuskoa. Itse asiassa jos näin ei ole, on Dostojevskin metafyysinen asenne epätosi ja koko teoksen moralistinen pääsanoma unohtuu.

Itselleni tässä korostuu se, että aika moni heiluttaa Dostojevskiä asenteella jossa korosteaan transsendenttia moraalia. Teos kuitenkin kuvaa lähinnä ei-ideologista ja ei-reflektiivistä moraalia. Se toimii tietenkin Dostojevskin ajan filosofiassa. Dostojevskin kirjassahan reagoidaan sen ajan ideologisiin virtauksiin. Sillä on kuitenkin hyvin vähän sanottavaa esimerkiksi Sam Harrisin moraaliseen ateismiin. Itse asiassa Sam Harrisin moraalinäkemykset ovat kenties Dostojevskin teoksen sanoman kannalta mahdollisimman vaikea vastustaja.

Sillä kun ateismia moititaan korostetaan että ateistit eivät voisi pitää sisällään transsendenttia moraalia joka ylittäisi ihmisen halun. Esitetään jopa että ei ole mitään filosofista syytä sille, että tunteeton psykopaatti ei voisi vaan mennä ja murhata kaikkia. Hän hyötyisi ja nauttisi tekemisistään ja tätä kautta ei olisi mitään syytä miksi ateisti ei voisi toimia näin. ; Mutta kaikki nämä ideaalit nojaavat siihen että ajatellaan ateismia ”loogisena konstruktina” jossa reflektoidaan jotain asioita kulttuurirelativistisesti ideologian sisältä. Sam Harris lähestyy omaatuntoa juuri samalla tavalla kuin Dostojevskikin, sisäisenä tilana.

Toisin sanoen ideologiat ja uskonnot tuottavat helposti reflektioita joiden sisällä ihminen kuvittelee itsensä erilaiseksi kuin miten käytännössä toimii. Omakuva on kuvitelmissa hyvinkin itseriittoinen ja erinomaisuuskeskeinen. Käytännössä näin ei tapahdu. Dostojevski kuvaa tätä eroa teoksessa toki laajemminkin, esimerkiksi puhuessaan lasten kärsimyksestä ja siitä miten kovien olojen kasvatit tekevät jo lapsina rikoksia. ; Tämä tuo mieleen sen että omatunto on relevantimpi mittari kuin parhaat nihilistiset opit. Itse laajentaisin tätä oikeansuuntaista huomiota myös kristinuskon ja Jeesuksen suuntaan. Raskolnikovin ongelma on kiinni jäämisen pelko ja omatunto joka ei anna rauhaa. ; Raskolnikovia ei siis kuvaa julmuus, psykopatia, omantunnon puute ja arvotyhjiö vaan katumus. Tämä on teoksen vahvin teema. Omantunnon olemassaolo eikä sen puute tuottaa ongelmat Raskolnikoville.

On silti toki hauskaa kuulla miten he eivät ole kuulleet yhtään hyvää syytä sille miksi filosofisesti järkevä omaa etuaan ajava tyyppi ei haluaisi surmata, ryöstää ja muuta vastaavaa. Tämähän on se päämainos kun tätä kirjaa ja sen syvällisyyttä kehutaan. ; Dostojevskin teos on toki tärkeää kun ymmärretään miksi kristityt usein eivät hauku että ateistit olisivat pahoja ihmisiä vaan selittävät että ateisteilla ei ole selitystä moraalille. He heiluttavat rohkeasti murhanhimosyytöksiään minullekin ajatellen että en ota heitä korvista kiinni ja pure naamasta vain koska se voisi huvittaa minua. Eivätkä siksi anele henkensä edestä aina ateistin kohdatessaan että he eivät tekisi heille jotain sellaista. ; He luottavat että omatunto on ja että se on jotain joka ylittää ateistisen naturalismin. Ja että siksi ongelmana ei ole moraalin puute vaan moraalin selittäminen.

Tätä on tietenkin erikoista katsoa ja kuunnella.

Ensiksikin he kuitenkin heiluttavat kirjaa jonka alkuosa kulutetaan siihen että luodaan nimenomaan kuvaus julmaa elämäntapaa eläneestä tyypistä. Ja miten tämän koronkiskojaämmän surmaaminen tuntuu hyvältä ajatukselta. Kenties kovinkin psykomurhaaja tajuuaakin sen, että suurin osa moraalisäännöistä on varsin ymmärrettäviä kun niitä miettii kahta kautta: (1) Moraalisäännöt ovat usein rajoitteita joita ei ole ymmärrettävä sitä kautta että mitä itse haluaa tehdä muille vaan nimenomaan sitä kautta mitä ei halua muiden tekevän itselle. (2) Jos elää niiden mukaan on luontevaa että muut kannustuvat surmaamaan sinut ensimmäisenä joten niin toimimalla saa lähinnä muiden kostonhimon ja itsepuolustuksen päälleen. ; Kenties murha on rikos mutta se voi olla myös rangaistus. Aivan kuten omatunto on rangaistus ja rangaistusta tarvitaan että voi antaa anteeksi itselleen. Tämänlainen itsesuojelu lienee riittävän hedonistinen syy selittämään tiettyjä moraalinormeja jotka pätisivät vaikka omaatuntoa ei olisi.

Toiseksikin omantunnon tunne voi toki syntyä transsendentin Jumalan kautta. Mutta Raskolnikoville riittää tunneilmpulssi, eikä omatunto vaadi transsendenttia lähdettä. Periaatteessa on aika sama miten omatunto syntyy kunhan se on. ; Evoluution ja käyttäytymisen suhteen voidaan sanoa että altruismin ja yhteistyön ja surmaamisrajoitteiden taakse on asetettu evoluutiopsykologisia syitä. Moraali ei siis ole välttämättä peräisin Jumalalta vaan se on evoluution ohjelmoimaa lajinmukaista käytöstä. Tässä korostuu sekin että psykopatia on synnynnäinen tila johon ei voi harjoitella. Se on raa-asti karkeistaen biologista. Joten ei ole ollenkaan erikoista sanoa että ”ateistien ongelma” latistuu siihen että omalletunnolle on tunnettu selitys tahi syntymekanismi ja kenties moraali ei olekaan mitään lajinmukaista käytöstä transsendentimpaa.

Toki itsekään en pidä Sam Harrisin näkemyksistä. Mutta ne ovat varsin hyvä ja sisäisesti ehyt vasta-argumentti kaikelle sille mitä Dostojevski argumentoi ja kuvaa ”Rikoksessa ja rangaistuksessa”. Vaikka usein Dostojevskin ”Rikos ja Rangaistus” esitetään vasta-argumenttina Harrisin ja Dawkinsin tapaisille uusateistisille ajattelijoille. Joiden peräti kerrotaan miettineen hyvin vähän moraalia ja julmuutta. Itselleni näyttää siltä että tämänlaisten sanojat osoittavat sitä että vastapuolen argumentteihin ei ole joko tutustuttu tai niitä ei ole ymmärretty. ; Luultavasti siksi että nykyään on helpompaa luoda olkiukkomaisia epäreiluja kuvia vastapuolesta pahana ja tyhmänä. Kun taas Dostojevski tiedosti että on tärkeää antaa vastapuolelle reilu mahdollisuus. Koska jos ei anna, niin ei se kuvaus ja argumentaatio ole mitenkään reilua sekään. Ja jos asiaa ei viitsi tehdä hyvin ja pieteetillä sitä ei kannata tiiliskivikirjoittaa ensinkään. Nykyään hänen varmasti käskettäisiin kirjoittaa lyhyemmin. Sellaisilla tavoilla joissa oikeus toteutuisi nopeasti ja reilusti kun ideologinen psykomurhaaja kohtaisi loppunsa henkeäsalpaavassa tarinassa jossa armoton koston vyöry tyhjentää äkkiä sekä vallitsevat moraalikäsitykset että sankarin haulikon piiput.

Lähteet:
Fjodor Dostojevski, ”Преступление и наказание” (1866) [Suom. ”Rikos ja rangaistus”]
Sam Harris, ”The Moral Landscape: How Science Can Determine Human Values” (2010) [suom. ”Moraalinen maisema”]
Matt Ridley, ”The origins of virtue: Human instincts and the evolution of cooperation” (1997) [suom. ”Jalouden alkuperä”]

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Oppimisen ilosta

Olen viime aikoina innostunut lukemaan Jari Parantaisen kirjoja. Pomoni tarjosi minulle luettavaksi ensin kirjan ”Pölli tästä” ja sen jälkeen olen lukenut useita muitakin. Parantaisen kirjat ovat innostavia ja niistä tulee avartavia tuulahduksia. Teksti on lisäksi helppolukuista. Niissä on konkreettisia lähtökohtia joista lähestytään tuotteistamisen ongelmia. Lisäksi Parantaisella on riemukkaan räväkkää kieltä joka tuntuu poikkeavalta verrattuna kaikkiin muihin.

Sitten havaitsin ongelman. Tarvitsin tähän toisen melko yksinkertaisen kirjan samasta aiheesta. Alf Rehnin ”Vaaralliset ideat” on toinen hyvin yksinkertainen teos. Jonka avulla havaitsin mikä on ongelmallista niin luovuudessa kuin filosofiankin teossa.

Rehnin teos on hyvin yksinkertainen ja se nojaa vain muutaman lujan faktan ympärille. Näistä keskeisin on se, että aivot suhtautuvat rehkimiseen hyvin tietynlaisella tavalla: Tarkalleen ottaen ne välttävät sitä. Ja tämän vuoksi saamme hyvin tietynlaisia kokemuksia kun ajattelemme. ; Tarkalleen ottaen oppimisen ilon kokemuksia syntyy kun aivot aktivoivat dopamiinijärjestelmää. Ja tämä tunne tulee kun teemme jotain tuttua. Syvempi luovuus vaatii kuitenkin kykyä ajatella oleellisesti erilaisella tavalla. Ja tämä taas aktivoi kortisolintuotantoa. Toisin sanoen aito luova ajattelu tuntuu hyvin inhottavalta.

Rehn antaa hyvän esimerkin siitä miten luovuusasioita markkinoivat konsultit luovat hyvää fiilistä yleisöön. Erilaisilla kliseillä. Rehn on huomannut miten luovuuskirjoissa luovuus on dogma jota ei saa kyseenalaistaa ja luovuus tuodaan esiin tietyillä malleilla ja esimerkeillä jotka ovat kaikkea muuta kuin omaperäisiä. Teosten perustemput toistuvat. Jopa siinä määrin että Rehn mainitsee ”out of the box” -ajatuskokeen jossa tarjotaan ongelma jossa on yhdeksän pistettä joiden kaikkien kautta pitää mennä muutamalla viivalla. Johon annetaan vähän aikaa ratkoa ongelmaa ja sitten sille tarjotaan se oikea vastaus.

Rehn korostaa että kun ihmiset yrittävät ratkoa ongelmaa, he ratkovat sitä tutuilla tavoilla. Tässä he eivät harjoita aivojaan ratkaisemaan asiaa uudella tavalla. Sitten vastaus annetaan kuin apteekin tiskiltä ja ihmisille tulee mielikuva siitä että nyt heillä on se vastaus. Kuitenkin koko aikana ainut aivotyö jota on tehty on sitä että he ovat ponnistelleet ajatellen juuri kuten aina ennenkin. Tämänlaisilla tempuilla luovuuskonsultti korostaa kekseliäisyyttään ja vähän briljeeraa ja luo asiantuntijan ja fiksun ihmisen auraa ympärilleen. Luovuus on siis ikään kuin sirkustemppu joka annetaan yleisölle.

Näissä kysymyksissä pahinta ei ole se että tämä luovuuskonsultointi on hevonpaskaa. Itsekin olen elämäni varrella joutunut ottamaan osaa ties mihin luovuuskokouksiin ja kuuntelemaan konsulttihöpinää. Ja niissä usein vaivaavaa on ollut nimenomaan substanssin vähyys. ; Tämä ongelma on tavallaan sama minkä huomasin helposti Parantaisenkin kirjassa. Vaikka arvosteluihin tulee arvioijien suista mainintoja tiedeviitteistä niin itse asiassa teoksessa on tiedeviitteitä aika vähän. Tämä höttöys ei ole ongelma. Rehnin teos alleviivasi mieleeni asian jota en ole ajatellut aiemmin; On irrelevanttia onko Parantaisen asiasisältö bullshittiä tai vähäistä vai ei. Tapa jolla asia tuodaan esiin on itsessään ongelma.

Innovoivaan asenteeseen annetaan esimerkkejä ja kourallisen periaatteita jotka voi opetella pienellä vaivalla ulkoa. Mutta tässä ei harjaannuta ravistelemaan aivoja tavalla joka totuttaisi ihmisiet luovaan ajatteluun. ; Itse olen nyt lukenut Parantaisen kirjasta esimerkkejä jotka ovat olleet minulle avartavia samalla tavalla kuin se valmiiksi annettu ratkaisu siihen yhdeksän pisteen ongelmaan. Ne ovat järkeenkäypiä ratkaisuja after the fact. Mutta luovuusharjoitteissa ei silti ole päästy koskaan tekemään muuta kuin harjoittelemaan ajattelua laatikon sisältä. Tämä on tärkeä asia. Ja se selittää monta asiaa.

Rehnin kirjassa korostettiin että totutun syventäminen voi tarjota oppimisen iloa. Tämä ei ole toki samaa kuin ei-ajattelu tai typerehtiminen. Ei. Parantaisen kirjan avulla voi toki tässä mielessä harjoittaa aivojaan. Mutta syvä oppiminen jossa olisi jotain uudistumista on sitten syvästi erilaista. Se ei onnistu tämänlaisin apuvälinein.

Mietitään asiaa Festingerin kognitiivisen dissonanssin kautta. Hän tutki mieltään vahvasti pitäviä UFO -kulttilaisia ja muita vastaavia. Ja hän huomasi miten he selittelivät ongelmallisia tosiasioita parhain päin. ; Ihmiset suojelevat hyvinkin pitkälle omaa maailmankuvaansa. Ihmiset eivät halua falsifioida omia lempinäkemyksiään. Kun maailmankuvaa uhataan, syntyy kognitiivista dissonanssia. Johon liittyvät ongelmat paikataan helposti selittämällä ongelma pois maailmankuvaa muuttamatta. Maailmankuvan muuttaminen taas sitten on hyvin raskasta.

Suomeksi: Maailmankuvan muuttaminen tuntuu raskaalta ja identiteettikriisin aikana aivot eivät anna oppimisen iloa vaan suoltavat aivot täyteen kortisolia. Tämä lienee se syy miksi käännynnäiset ovat niin fanaattisia kuin ovat. He ovat läpikäyneet valtavasti vaivaa oman uuden maailmankuvansa eteen. ; He eivät kuitenkaan ole avomielisiä ja halua muuttaa näkemystään takaisin koska he tietävät minkälainen työ asian takana on. Ne jotka ovat kääntyneet ovatkin vaikeammin käännytettäviä ja tätä kautta vähemmän avomielisiä kuin ne jotka eivät vielä ole vaihtaneet mieltään. Kun mietin omaa elämääni ja ankarimpia identiteettimuutoksiani, niin kaikista vahvimmat nykyiset näkemykseni ovat syntyneet muutosprosessien kautta.

Tässä mielessä voisi puhua vaikka
1: Niinsanotusta Sunk Cost -efektistä joka vääristää ajatuksiamme; Kun olemme uhranneet asialle jo niin paljon rahaa tai vaivaa niin emme voi lopettaa uhrausten antamista koska ajattelemme että jo antamamme vaiva menisi hukkaan. Tästä efektistä klassinen esimerkki on siitä miten conchordelle annettiin kehityskuluja yhä enemmän ja enemmän koska lentokonetta ei voitu jättää suunnittelematta ja kesken koska se oli projektina niellyt jo niin paljon varoja.
2: Backfire effectistä, jossa ihmisten mielipiteet jopa vahvistuvat kun he kohtaavat sen kanssa ristiriitaisia todisteita. ; Kritiikin esittäminen ei johda korjauksiin. Ja itse asiassa kun kritiikkiä esittää, on riskinä että ”asia on jo kuultu” joten se on tuttu. Ja tuttuus sekoittuu samaksi kuin se, että asiaan on jo antanut vasta-argumentin. Mikä on tietenkin aivan eri asia. Toistuvat vastaamaton ongelma vihjaa pikemminkin syvään ongelmaan itse pääasian kannattamisen kanssa. Mutta se muuttuu päässämme sen vastakohdaksi.

Kortisoli on raaka asia joka selittänee ns. Galileo -syndroomankin. Kun erimieliset tuottavat meihin kortisoliryöppyjä ja pitäydymme maailmankuvassamme, on helppoa paikata maailmankuvaa hyökkäämällä erimielisen kimppuun syyttämällä heitä vainoajiksi. Tämä näkyy erityisesti siitä miten lyhyt matka pseudotieteissä on ”he kritisoivat meidän juttuja” ja ”he vihaavat sananvapautta” -lausumien välillä. Johon usein tulee vastaesimerkiksi se miten Galileo Galileitäkin vainottiin. Josta se ei-lääketieteellinen nimi Galileo -syndroomakin tulee. ; Se, että omasta näkemyksestä ei tulekaan nousevaa paradigmaa selitetään muulla kuin teorian huonoudella. Tiedeyhteisö ja skeptikot vainoavat. Etenkin jos antavat kritiikkinsä jotenkin edgysti.

Toisaalta rehkimisen efektit ovat hieman kuten urheilussakin. Kognitiiviseen dissonanssiin olisi pakotettava. Ja se vaatii aikaa. Rehnin teoksen päähuomio on keskittymiskyvyssä ja noin 10 minuutin rupeamissa. Helposti myytävä ja paketoitava ajatus – vanha ajatus – toimii nopeastikin. Mutta jos halutaan olla kriittisiä omille näkemyksille, pitäisi keskittyä ikävään asiaan vähintään 10 minuutin rupeama.

Mikä tarkoittaa sitä että esimerkiksi kaikki minun videoni jotka ovat alle 10 minuuttia pitkiä ovat joko epäonnistuneita tai kertauspätkiä ja tiivistelmiä. Samalla tosin selittyy sekin miksi uniikkeimpia ajatuksiani, pisimmät lähdeviittausluettelot ja muut vastaavat tuotoksissani saavat sekä vähemmän katselukertoja että vähemmän peukkuja ja enemmän alaspäinpeukkuja. Toki sama on myös kirjallisissa blogissani. Jakojen ja lukukertojen määrät ovat käänteisesti verrannollisia tiedeviittausten määriin, ajatuksen analyyttiseen hiottuvuuteen, käytetyn logiikan määrään argumentaatiossa – etenkin jos tämä on esitetty loogisena notaationa. Käänteinen verrannollisuus jakoihin ja lukumääriin tulee myös pituuden kasvamisesta sekä siiten että näkemys osuu vaikeasti klassisiin ja suosituihin aiheisiin ja niissä totuttuihin poteroihin. Tässä vlogissakin katsomisia ja peukkuja saavat yksinkertaiset jutut joissa lokeroidun parhaiten joko ”väärässäolevaksi ideologiksi” tai ”samaa mieltä olevaksi” totutulla tavalla.

Tästä on tietekin suoria vaikutuksia myös syvempään filosofiaan. ; Kun mietimme Sokratesta. Hän esiintyy lukuisissa Platonin dialogeissa. Hän on dialogimuodossa. Ja tätä kautta meille kaupitellaan asiaa Sokrateesta joka on hieman kuin antiikin Jari Parantainen. Joku joka antaa out of box -tehtäviä joiden ratkaisu löytyy myöhemmin siitä samasta dialogista. Että keskustelemalla kätiöidään vastaus ja lukija aprikoi ongelmaa samalla kun lukee dialogia. Ja vastaus esitetään lopuksi. Sokrateen systeemiä kuvataan usein sanalla dialogi ja keskustelu. ; Mutta jos poistetaan dialogin luettu muoto ja kuvitellaan tilanne keskusteluksi jossa ei lueta skriptiä, niin on helpohkoa huomata että Sokraattinen metodi on kuulustelumetodi. Tämän tajuamisen jälkeen voi ymmärtää miksi Sokratesta verrattiin paarmaan. Hän ei tarjonnut mitään oppimisen iloa, eli sitä mitä ne luetut dialogit tarjoavat. Hän tarjosi kortisolikuureja suoraan kanssaeläjiensä aivoihin. Ei ihme että hänet tapettiin.

Tämä on tavallaan osa suurta ongelmaa nykyään.

Moni ajattelee että he ovat rationaalisia koska he ovat hokeneet sanomiaan asioita minimaalisilla variaatioilla niin kauan että tämä tekisi heistä kriittisiä ajattelijoita. Etenkin jos he ovat tässä sitten huutaneet asioita kanssaan erimielisille niin että ovat altistuneet kaikille vasta-argumenteille. He saavat hyvää mieltä ja oppimisen iloa kun seuraavat asioita.

Tosiasiassa voidaan nähdä että jos he nauttivat asiasta he tekevät sen väärin. Jos jostain tulee hyvä mieli se on todennäköisesti ajateltu itse itseään toistaen. ; Tästä hyvää vihjettä saa kun katsoo minkälaisia nämä ihmiset ovat.

Riskejä saa katsomalla tilannetta vaiheittain. Osaavatko he esimerkiksi luetella asioita joissa ovat muuttaneet mieltään. Ovatko heidän identiteettinsä vahvasti sitoutuneet heidän suosikkiaiheisiinsa. Vai mikä pahinta: Myyvätkö he olevansa käännynnäisiä juuri tässä heidän lempiaiheessaan. Tosiasiassa vain hyvin harva vaihtaa useaa kertaa mieltään koska keskustelee paljon jostain itselleen ei-relevantista aiheesta neutraalisti. Sen sijaan sitä törmätään siihen aina samaan ”entiseen darwinistiin” joka toistaa kristillisiä luupäisyyksiään vielä vuonna 2018 – and beyond. On selvää että kreationistin ja toisaalta keveämmät ”todistukset uskosta” eivät aja mitään rationaalista keskustelua sillä niillä lähinnä haetaan vain syytä itseruoskintaan ja ruokitaan omaa uhriutumiskompleksia. ; Uskovainen onkin tilanteessa jossa häntä joko kuunnellaan ja hän saa egoboostia tai sitten häntä kritisoidaan jolloin hänen vaihtoehtonäkemyksensä on vainottu.

Samalla voi miettiä että miten sitä on itse kukin ollut koko elämänsä ns. oikeassoleva tietäjä joka on opastanut tyhmempiä. Joka tarkoittaa sitä että ei ole oppinut matkan varrella mitään. Itse ainakin olen havainnut että minulla on tässä sentään ollut melko hyvä asetelma siinä mielessä että olen aina ymmärtänyt että filosofia ei ole ”kivanpitämistä” sanan täydessä mielessä.; Olen tosin hoitanutkin asiaa toisella tavalla. Addrenaliiniaddiktiolla. Joka muuten ei ole kovin terve asia ratkaista tätä asiaa. Olen yksinkertaisesti niitä ihmisiä jotka murrosiässä muuttuivat aika vahvasti. Itselleni tähän on liittynyt erikoisia prosesseja joissa olen hypännyt ahdistaviin asioihin.

Astuin hyvin pienenä maamehiläispesään ja sain paljon pistoja joten pelkäsin kärpäsiä tavalla joka lähenteli fobiaa. Ratkaisu: Rupesin agrologiksi jossa oli eläimiä jotka ovat olleet itselleni tärkeitä. Ja pirusti kärpäsiä. Samoin turpaansaamisen jälkeen minulla oli sen verran pahoja stressinjälkeisiä oireita että tuntematon ihminen ei voinut edes koskea minuun, lainkaan. Ratkaisu: Menen harrastamaan lajia jossa minua vahvemmat ihmiset heittävät minua betonilattialle teräaseilla. Addrenaliinin huono puoli on siinä että sosiaalinen konflikti ajaa saman asian kuin rationaalinen oman maailmankuvan haastaminenkin.

Lähteet:
Jari Parantainen, ”Pölli tästä” (2008)
Alf Rehn, ”Farliga idéer : när det opassande tänkandet är din värdefullaste resurs” (2010) [suom. ”Vaaralliset ideat - kun sopimaton ajattelu on tärkein voimavarasi”]
Leon Festinger, ”A Theory of Cognitive Dissonance” (1957)
Hal Arkes, Catherine Blumer, "The Psychology of Sunk Cost" (1985)
Brendan Nyhan & Jason Reifler, ”The roles of information deficits and identity threat in the prevalence of misperceptions” (2017)
Matti Leisola & Jonathan Witt, ”Heretic: One Scientist's Journey from Darwin to Design” (2018)

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Miten vaihtaa aihetta ja näkökulmia keinoja kaihtamatta?

Sain kuulla Ben Shapiron lyhyestä teoksesta jonka perusideana on antaa ohjeet vasemmistolaisten tuhoamiseen. Tämä on argumentaatiokirja. Ja se on lyhyt. Lyhyys ei tietenkään ole kaikki, pituuden sijaan on katsottava miten sitä käyttelee. Tai siis tarkemmin. Teos on Tavallaan argumentaatiokirja. Shapiro kertoo miten vasemmistolaisia vastaan olisi debatoitava ja miten. Hän kertoo 11 sääntöä joilla on itse asiassa yhteinen viitekehys; Niin sanottu framing ; Shapiron koko pääargumentti tässä kirjassa on keskustelun kehystämisen kontrollointi. Freimaus.

Ajatus keskustelun käsittelystä framingin avulla on toki vanha ja klassinen. Itse tutustuin aiheeseen kun ID -kreationismi oli nousussa. Silloin Nisbet ja Mooney esittivät että tieteen popularisoijien tulisi freimata puheensa jotta pseudotieteilijöiden ja kreationistien olisi mahdollisimman helppo hyväksyä se. Tällöin framingissa korostettiin asennetta jossa väärässäolevaksi lyttääminen ja muu vastaava tuottaa vain suuttumusta eikä käännytä puolelle. Siksi tehokkaampaa olisikin olla ystävällinen. Esimerkiksi kreationisteja tulisi valistaa maalaamalla kieltä mahdollisimman ystävälliseksi heille niin että puhuttaisiin heidän ehdoillaan eikä haastettaisi heidän maailmankuvaansa kuin niin vähän kuin on ehdottomasti välttämätöntä. Kanta josta hän sittemmin ymmärrettävästi luopui kun tajusi että ihmisiä ohjaa maailmankuva niin vahvasti että eihän he käänny millään rationaalisella prosessilla.

Shapiron kirjassa framing on kuitenkin hieman toisenlaista. Se on sitä että jos vastapuolen kritiikki koskee jotain näkökulmaa tai aihetta, niin näitä argumentteja ei lainkaan tule käsitellä. Oikeistolaisen ei pitäisi koskaan väitellä vasemmistolaisen kanssa, vasemmistolaisen ehdoilla, vaan on onnistuttava nopeasti kääntämään väittelyn suunta oikeistolaisen maailmakuvan raameihin. Näin pakotetaan vasemmistolainen keskustemaan oikeistolaisen omien käsitteiden ja kehysten kautta. Shapiron koko temppu onkin siinä että miten jos kritiikki koskee aitaa, aletaan puhumaan aidanseipäistä. ; Aiheen rajaus, sallittujen näkökulmien rajaaminen ja oikeistolaisten käsitteiden käyttäminen ovat oleellisia.

Tästä helppo esimerkki on homoseksuaalit. Jos vasemmistolainen puhuu homojen parisuhteesta ja siitä miksi haluaa vastustaa homojen parisuhteita, pitää alkaa puhumaan lasten oikeuksista ja siitä miten homoparin elämään adoptoidun lapsen elämä menee pilalle. Shapiron kirjan ohjeista löytää koherentin tausta-ajatuksen joka sanoo että ei pidä lainkaan keskustella kysytystä, eli joko kertoa että miksi vastustaa homojen parisuhteita tai toisaalta kertoa miten sitten oikeasti ei vastusta homojen parisuhteita. Näihin meneminen kun ohjaa kaiken vasemmistolaisen viitekehykseen. Näin konservatiivi ei tietenkään joudu käsittelemään oman ajattelunsa hankalia puolia jotka ovat yhteiskunnassa tappiolla ja hyvin vähän kannatusta saavia. Ja joissa on myös konservatiivien sisällä kiistoja ja skismoja aiheuttavia näkemyseroja ; Iso osa konservatiivisesta oikeistosta kun oikeasti vihaa homojen parisuhteita ja toisaalta osa oikeistosta näkee että ne eivät ole ongelma. Näin ollen ei jouduta ajamaan näkemyksiä joille ei ole puolustajia tai synnytetä sisäisiä skismoja maailmassa joka on niin erikoinen että perinteinen oikeisto ja konservatiivius ovat muuttuneet epämääräisiksi ja on tavallaan kätevämpää puhua siitä miten on iso joukko ihmisiä joita yhdistää keskenään syvästi ristiriitaisilla ja skismaisilla tavoilla ajatus vasemmistolaisuudesta jota tulee vastustaa..

Lopputulos on loogisesti selvä. Shapiro kannattaa red herringin ja olkiukon käyttämistä keskustelun ydinmehuna. Tämä debatti on selvästi täysin hylännyt tieteellisen ja valistuksellisen ihanteen jossa rationaaliset ihmiset keskustelevat ja jossa taustalla olisi objektiivinen totuus joka voitaisiin selvittää käsiteanalyysillä.

Framing ei tässä ole myöskään enää yritys saada toista ymmärtämään omaa viitekehystä. Shapiro elää maailmassa jossa vastapuolta ei voiteta puolelle vaan nimenomaan päihitetään. Vastapuolen keskustelua sammutetaan siten että ohjataan puhe eri viitekehykseen niin että missään muualla kuin Shapiron kannattajien omassa viitekehyksessä puhuminen onnistuu missään. ; Tässä ilmapiirissä ei falsifioida vasemmistoa tai voiteta vasemmistoa paremmilla argumenteilla. Ilmapiiri on itse asiassa tuttu kulttuurirelativistisista piireistä joissa puhutaan Wittgensteinilaisista kielipeleistä. ; Jossa eri maailmankuvia ei kumota vaan sen sijaan puhutaan erilaisista viitekehyksistä joiden välillä on vain valtapeliä.

Jos Nisbet ja Mooney olivat sinisilmäisiä valistusihanteen sokaisemia sillanrakentajia on Shapiro sitten hyvin kyyninen ja siltoja polttava hahmo. Heitä yhdistää kuitenkin sama psykologinen konsepti. Framing. Ja tämä on hyvin kiinnostavaa koska tämä perusta kuitenkin tekee heidän taustatyölleen paljon yhteistä. Joka on tietenkin tilanne huomioiden aika erikoinen asia.

Shapirolla kikat ovat erilaisia tapoja käyttää freimaista. "Keino salakuljettaa valta niin että puhutaan minun määräämistä aiheista minun määräämistä näkökulmista ja minun määrittelemin termein". Ja jossa ei haeta vastapuolen kääntymistä vaan "voittoa ja tuhoamista”. Tämä on tavallaan erikoinen asia koska itse olen tosiaan elänyt kulttuurissa jossa framing on rauhanomaisuuden, diplomatian ja huumorin lähteenä ; Itselleni tyypillinen tapa vittuilla on itse asiassa sekin framingkeskeistä; Tapananihan on pilkata vastustajaa hänen omien sanojensa ja arvojensa kautta ; Pilkkaa rakentaessani tärkeää ei ole se kannatanko itse maskuliinista mieskuvaa, tärkeää on se että vastapuoli on demonstroinut pitävänsä miehekkyysasioita tärkeänä. Joten neitimäisyysperusta tehoaa häneen paremmin kuin jonkun toisen maailmankuvasta ja jonkun toisen mielipiteistä nouseva vinoilu. Yhteisen pohjan sijaan menen suoraan hänen oman systeeminsä kautta.

Esimerkiksi "Game of Thronesin" Tyrion Lannisterin miellyttävyys ja toisen asemaan asettautuminen ja huumori on tehty pääosin framingin avulla; Hän tavallaan ymmärtää tahallaan väärin toisten viestimät viitekehykset ja saa tätä kautta sosiaalista valtaa tilanteisiin. Shapiro muistuttaa kuitenkin enemmän ”Pikkusormea”.

Lähteet:
Ben Shapiro, ”How to Debate Leftists and Destroy Them: 11 Rules for Winning the Argument” (2014)
Matthew Nisbet & Chris Mooney, ”Framing Science” (2007) [http://science.sciencemag.org/content/316/5821/56.summary]
Charisma on Command, ”Game of Thrones: How Power Really Works” [https://youtu.be/6NQiHtbpa8s]

Yhteiskunnan perusta, yhteiskunnan muoto ja humpuuki

Max Weberillä oli yhteiskunnallinen ajatus, jonka mukaan oli tarkasteltava erityisesti uskonnon toistuvaa roolia kaikissa yhteiskunnissa ja eri historian aikoina. Tästä on sitten kehittynyt Weberiläisiä ajatuksia joissa uskonto on yhteiskunnan toimintaa, talouselämää ja suuntaa vahviten muokkaava yksittäinen voima. Ja tätä kautta uskonto on perusta joka määrää miten yhteiskunta toimii. Tätä kautta ei ole tavatonta että uskonnottomien palstoille putkahtelee erilaisia weberiläisiä ajattelijoita jotka selittävät että jos yhteiskunnan uskonnollinen perusta unohdetaan, koko yhteiskunta romahtaa. Tässä puhutaan usein romahduksesta, vaikka jopa puhtaassa weberiläisessä ajatuksessa tilanne olisi enemmänkin mallia ”muuttuminen” ja ”erilaiseksi tuleminen”. Weber lähinnä kuvasi miten kristinusko on länsimaisen kapitalismin ydintä, eikä valtapelisignaloinut että kristinusko olisi hyveellinen ja Tosi uskonto. Mutta tämänlaiset nyanssit katoavat helposti kun pitää taistella yhteiskunnan tuhoa vastaan.

Tämä tuo mieleeni Ron Greavesin. Hänen mukaansa Islamissa on suuntauksia jotka ovat toisia aggressiivisempia ja vihamielisempiä kuin toiset. Hän asettaa ytimeksi menestyksestä julistamisen. Ron Geavesin mukaan islam, kuten kaikki uskonnot, lupaavat suuria kannattajilleen. Mutta ne myös elävät todellisuudessa. Juutalaiset ja kristityt kohtasivat vainoja ja olivat altavastaajien uskontoja pitkiä aikoja ennen kuin ne nousivat suosioon ja valtaan, Islam oli voitokas jo Muhammadin elinaikana. Tästä syntyi perusta siitä että jumala oikeasti suojeli heitä. Tästä tuli osa uskonnon dogmeja.

Nykyään muslimit elävät sitten sodassa ja tämä on luonut teologian maalaaman odotuksen väliin ristiriidan. Joka on sitten ratkaistu fundamentalistien dogmirakennelmissa siten että Allah on hylännyt heidät, koska he ovat unohtaneet profeetan opit. Siksi menestyskin palaisi jos palattaisiin matkimaan islamin alkuaikojen toimintamalleja ja asenteita ja unohdettava sen jälkeen kulttuuriin tulleet harhaopit kuten kreikkalainen filosofia. Greavesin malli selittää miksi terroristeja ja jihadisteja on eniten sunnilaisissa; He muodostivat islamilaisen imperiumin. Shiialaiset ovat saaneet valta-asemaa ja menestystä vasta 1900-luvulla, joten heille muodostui samanlainen nöyristelevä ”häviön” teologia kuin kristityillä ja juutilalaisilla oli alunperäisessä teologiassaan.

Paitsi tietenkin Max Weberillä. On toki huomattavaa että Max Weberin pääasiallinen kiinnostuksen kohde ei ollut uskonto, vaan talous. Ja hänen elossaoloaikanaan kristityt ovat olleet kulttuurisessa valta-asemassa hyvin pitkään. Ja Weberin ajatusten keskiössä oleva ”protestanttinen työetiikka” ei itse asiassa käsittele sitä ”suomessa opetettua luterilaista työetiikkaa” vaan nimenomaan kalvinistista mallia. Ja kalvinismissahan on vahva kytkös menestyksen teologiaan. Eli pelastukseen predestinoidut näyttävät elämässään siunauksellisuutta jo elinaikanaan.

Näkisinkin että Weberiläisittäin sävyttynyt kristillinen ylimielistely muistuttaakin tältä osin sitä islamin sunnilaista suuntausta; Kun uskonto on pitkään valta-asemassa – eli eivät ole leimallisesti köyhiä vainottuja marttyyreita vaan heistä koostuu enemmistö kulttuuri- tiede- ja talouselämän menestyjissä – se synnyttää tietynlaisia suhtautumisia maailmaan. ; Tätä kautta voidaan ymmärtää miksi USA:sta tulevat konservatiiviset suuntaukset joita suomessakin nykyään suuresti kopioidaan ovat sellaisia että niissä ajatellaan olevan jokin kulta-aika jona oma kulttuuri on menestynyt ja tähän halutaan sitten palata. Ja pelätään yhteiskunnan tuhoa joka on joko jo tullut tai on jo hyvin pitkälle etenemässä. USA:ssa kun on tavattu olla kalvinisteja siinä missä Suomessa on oltu luterilaisia.

Itse tuhahtelen näille näkemyksille huvittuneesti. Sillä niissä on perustavanlaatuinen ongelma; Perusteemanahan ovat yhteiskunnan romahdukset. Mutta sitten kun katsotaan romahtaneita yhteiskuntia, niihin sidotut ideologiset tarinat ovat narraatioita. Eli ne ovat tarinoita joilla tapahtumia selitetään osaksi ideologista kertomusta after the fact. Toisin sanoen juuri samalla prosessilla jonka vuoksi uskonnon teologiaan tulee lisäyksiä, poistoja ja teemoja aina sen mukaan miten tämä uskonto menestyy maallisessa maailmassa. ; Koska uskonto ei romahda kun vaino tai menestys alkaa pitkän muutoksen jälkeen, alleviivautuu se että kyseessä ei ole mikään ennuste tai jokin jonka tämä narraatio selittäisi.

Kun tutkitaan romahtaneita yhteiskuntia, esiin ei nousekaan aineistoa siitä miten muuttujana on uskonto ; Näyttääkin itse asiassa aikalailla siltä että usein yhteiskunnissa uskonnot ovat pitkälti vakioita joilla yritetään kuitenkin selittää muuttuvia asioita. Ongelmat ovat tässä kahtalaisia: Esimerkiksi rooman valtakunnassa oli ensin muita uskontoja kuin kristillisyyttä ja se menestyi. Uskonto vaihtui mutta rooman alamäki kesti useita satoja vuosia eikä mitä ilmeisemmin johtunut aiempien menestyksekkään yhteiskunnan tuoneiden uskontojen romahduksesta. Toisaalta kun kristityt nykyään kertovat että kristinuskonto on tieteen ajattelun takana he nojaavat lähinnä siihen että tieteilijät olivat kristillisessä kulttuurissa eivätkä selitä miksi kirkkoisä Augustinus ei ollut kehittämässä Galileo Galilein empiiristisiä ajatuksia vaan oli alamäessä olevassa kristillisessä roomassa ruotimassa syntistä ja dekadenttia nuoruuttaan historiallista painoarvoa sisältävässä sosiaalipornoisessa teoksessaan. ; Tämä on odotettavaa jos tärkeintä ei ole selittää vaan sovittaa omaa ideologiaa asiantiloihin olivatpa nämä mitä tahansa.

Romahtaneita yhteiskuntia tutkittaessa päädytään sen tyylisiin suuntauksiin kuin mitä löytyy Jared Diamondin ”Romahduksesta”. Menestyksessä on kiinnitettävä huomiota viiteen perusmuuttujaan; ympäristötuhot, ilmastonmuutos, vihamieliset naapurit, ystävälliset kauppakumppanit ja yhteisön reaktio välittömästi esiintyviin ympäristöongelmiin ovat ratkaisevia kun mietitään mikä romahtaa ja mikä ei. Jos Weber on oikeassa, niin uskonnon suhde näihin on lähinnä epäsuora.

Toisin sanoen tilanne on juuri kuten lukion yhteiskuntaopin opettajamme kuvasi. Hän selitti että hän opettaa yhden asian joka on sellainen että jos pitää vain yksi asia muitaa yhteiskunnasta niin se oli se. Hän puhui ideologioiden sijaan ravintoylijäämästä. Hän selitti että jos mietitään miten joku voi tehdä edes kivikirveitä, se tarkoittaa sitä että hän ei sen ajan joudu mestästämään ruokaa henkensä pitimiksi. Taidetta tekevänkin pitää opetella erilaisia taitoja jotta voisi rakentaa vaikka alkeellisen veistoksenkin. Kaikki käsityöläisyys, taiteet, ja muut vaativat harjoitteluaikaa, näkemysaikaa ja muuta sellaista tekemistä joka vaatii ravintoylijäämää. Jos mietitään miksi meillä voi valtavissa kirkkomonoliiteissa paasaavia pappeja, se johtuu siitä että he eivät ole niska limassa viljelemässä maata henkensäpitimiksi vaan he ovat saaneet ravintoylijäämää niin paljon että he ovat saaneet ohjailtua muitakin raatamaan niska limassa jotta heillä olisi pytinki jossa paasata. He eivät ole itse rakentaneet kirkkojaan omin käsinsä, joten heitä tukeva ravintoylijäämä on koskenut hyvinkin lukuisaa ihmistä.

Toisin sanoen yhteiskunnan perusasiat ovat tavallaan samoja asioita kuin Maslown tarvehierarkian perusasiat. Ja vasta kun yhteiskunnassa tietyt asiat ovat kunnossa niissä voi olla aikaa ja ravintoylijäämää miettiä näitä abstraktimpia, tarpeettomampia ja humpuukinomaisimpia asioita. Ja kun nämä ovat kunnossa niin tarvehierarkiassa astutaan seuraavalle ylemmälle portaalle. Itse olenkin aika huvittunut siitä miten esitetään että kommunistinen kollektivismi on kauheaa. Käytännössä konservatiivit ja kommunistit ovat molemmat keskushallintatalouden asialla ; Joko Stalinin tapainen hahmo tai keskusideologia ja sen perusarvot komentavat yhteiskunnassa vain aivan kaikkea. Konservatiivien ja kommunistien välisiä yhteyksiä on niin paljon että voitaisiin jopa sanoa että vaikka esiin nostetaan narraatio vapauden ja kollektivistisen kommunismin välille niin etenkin konservatiivien Weberiläisiä ja kalvinistisia vivahteita maistellessa on selvää että kommunismi on enemmän ”väärä uskonto”, ei mikään aivan erilainen vastustaja vaan nimenomaan samoilla markkinoilla liikkuva kilpailija. Asiaa toki jossain määrin yritetään hämärtää sillä että konservatiiviuden arvoperustaa myydään monesti ilman Jumalaa olevina arvoperisteina. Ne ovat käteviä koska ne ovat olleet kannatettuja menestyneissä yhteiskunnissa kauan. Eli kun menestyneet ovat kauan tehneet jollain tavalla niin se muuttuu osoitukseksi näiden kätevyydestä. ; Ei liene vaikeaa nähdä tässä vahvaa paralleeria Greavesin teesiin. Menestynyt yhteiskunta selvästi tuottaa asujaimistonsa suosikki-ideologioihinsa tietynlaisia piirteitä.

Tästä päästään tietenkin humpuukiin. Uskonto ei ole perusta vaan korkeintaan epäsuorassa suhteessa. Voidaan nähdä että jos asiaa lähestytään klassisella kommunismin asiarajauksella niin yhteiskunnalla täytyy olla ravintoylijäämää jotta voidaan tehdä tuotantovälineitä joita joku joka ei ole niitä omin käsinsä itse valmistanut voi niitä hankkia omistukseensa. Ja tämä vaaditaan jotta voi olla kapitalismia. Ja tämän tuomaa menestystä tarvitaan jotta voi olla ideologeja jotka puhuvat siitä miten tämä kapitalistinen järjestelmä on hyvä. Jotta voi olla vainonarraation sijaan menestyksen teologiaa julistavia tyyppejä joiden ideologian joku ravintoylijäämää saava Weber voi sitten huomata ideologisesti yksi yhteen vallitsevaan valtajärjestelmän kanssa yhteensopivaksi..

Tässä kaikessa ”yhteiskunnan perustana olemisesta” on toisin sanoen paljon humpuukia. Ylipäätään ajatus siitä että ideologia voisi olla yhteiskunnan perusta jota ilman se romahtaa on selvästi sellainen ajatus joka syntyy vain Maslown tarvehierarkiassa ylempien kerrosten parissa pelaavilla. Maslown tarvehierarkian perusideanahan on se, että jotta ihmiset ylipäätään kiinnittävät huomiota tiettyihin asioihin, kuten itsensä kehittämiseen, heillä tulee olla tätä ennen näitä perustavammat asiat kunnossa. Perustalla on juuri hengissä pysymisen takaava ravinto ja sen tyyliset asiat.

Tähän on tietenkin helppo liittää vihreitä arvoja. Kun ravintoylijäämä on yhteiskunnan perusta, niin resurssien riittävyys nousee helposti hyvinkin keskeiseksi asiaksi. Tämä tukee ”kieltäymyksen ja säästeliäisyyden” kulttuuria. Kuitenkin voidaan korostaa sitä että tätä taloutta on täydennettävä dekadentin Georges Bataillen yhteiskuntanäkemyksellä.

Bataille nimittäin näki, että liian usein talousajattelu yhteiskunnissa keskittyy rajoittuneeseen talouteen koka koskee säästäväisyyttä ja tehokkuutta; Säästäväisyys, kulujen leikkaaminen ja tulojen hankkiminen nähdään usein ydintalousasiaksi. Jos tätä seurattaisiin loppuun ihannevaltion kannattaisi olla ottamatta velkaa. Bataille huomauttaa että tosiasiassa yleistä taloutta kuitenkin kuvaa nimenomaan se, millä se voi kustantaa kaiken ylimääräisen ; Sodat, jättimäiset tapahtumat, panostukset kulttuuriin. Kaikki nämä ovat yhteiskunnan perustaa.

Joka tietenkin palauttaa mieleen sen, että mitä tarkoittaa se että on rakennettu kirkko jossa joku pastori paasaa joka sunnuntai triviaaleja kouralliselle paikalle vääntäytyneitä kuuntelijoita. Tämä on juuri sellaista ylijäämän kuluttamista jota voidaan pitää humpuukina. Ellei sitten tiedosta että tosiasiassa yhteiskunnat ovat tavallaan juuri sitä että on jotain jota tuhlata humpuukiin. Ilman humpuukia ei ole yhteiskuntaa. Weber oli tavallaan oikeassa kun hän kuvasi sitä että yhteiskunnalla ja uskonnolla on valtavasti yhtymäkohtia. Humpuuki on yhteiskunnan perusmuoto. Tai kuten hienostuneesti ja vähemmän pejoratiivisella synonyymillä muotoillaan ; Kulttuuri on yhteiskunnan perusmuoto. Tämä perusmuoto ei toki ole se joka pitää kaiken kasassa. Romahduksen ja kulttuurin suhde on enemmän se, että romahdus estää kulttuuria jatkamasta entisellä mallilla. Ja toisaalta menestynyt ravintoylijäämä mahdollistaa malleja joissa tätä ylijäämää kulutetaan tiettyihin asioihin.

Taloudet ovat samalla vähän kuin ihmisiä. Menestyneimmillä on velkaa enemmän kuin köyhimmillä on edes rahaa kulutuksessa. ; Monella jonka mukaan velat on maksettava ja elettävä säästeliäästi ovat hankkineet asuntolainan. Lähinnä kaltaiseni luuserit ovat eläneet koko elämänsä läpi ilman että ovat ottaneet yhtään lainaa mihinkään. (Kyllä. Minä en ole ottanut koskaan senttiäkään lainaa, edes opintolainaa.)

Jos ostaisimme vain vakavahenkisiä asioita, kansantalous todennäköisesti muuttaisi perusluonnettaan kertaheitolla. Maailmanlaajuinen talous kaupankäynnin, viihteen ja muun kannalta ovat niitä asioita jotka ovat yhteydessä siihen miten yhteiskuntarakenteissa käydään töissä ja tehdään kauppaa. Ja muita asioita. Jopa välttämättömyyshyödykkeemme ovat paljon laadukkaampia kuin mitä niiden tarvitsisi olla. Vaatteemme ovat liian hienoja, laadukkaita ja muodikkaita. Syömme ruokaa joka on joko liian laiskallesopivan kätevää tai vaihtoehtoisesti herkullista eikä vain jotain jota hankimme jotta elämme seuraavaan päivään.

On helppoa ajatella että uskonto ja konservativismi ovat humpuukia vain siksi että ne loisivat ravintoylijäämän päällä. Ne ovat toki vähän kuten älypuhelimien pelisovellukset. Eli kansantaloudellisesti merkittäviä rahavirtojen ohjauskanavia. Ja niissä on toki tiettyä pömpöösiyttä kun ne teeskentelevät olevansa yhteiskunnan perusta jonka varassa kaikki muu toimii ja tässä mielessä ne ovat vähän kuin angry birds joka sanoo hallitsevansa elämää. Paitsi että uskonto ja konservatiivi todennäköisesti syö vuorokaudesta tunteja vähemmän kuin kunnon peliin nakkiutuminen, joten kenties se angry birds todella hallitsee elämäämme. On helppoa ajatella että angry birds, uskonto ja konservatiivit ovat humpuukia koska ne ovat. Mutta on turhaa ajatella että me hakisimme yhteiskunnasta yhtään mitään muuta kuin humpuukia. Humpuukin vaihtoehtona on vain niska limassa tehty elossasinnittely jossa jopa mutakuopassa runkkaaminen on hedonistista nautiskelua vaikka riittävää säästäväisyysajattelua.

Vaihtoehtona humpuukitaloudelle onkin ajatus ihmisistä jolla ei ole paheita eikä tavoitteita ja jotka silti tekisivät asioita yhdessä ja loisivat yhteiskunnan. Itse näen että moralismi on hauskaa ja siksi on mukavaa nyrpistellä vääräuskoisille jotka kannattavat itselle vastenmielisiä ideoita, mutta tosiasiassa ihmiskunta ei luovu paheistaan. Ja jopa hyveet ovat rikkaitten luksusta. Jos rikkaus on sitä että itseen kohdistuu vapaa-aikaa jona miettiä vaikkapa moraalia eikä sitä miten ei kuole nälkään ihan juuri pian. Dekadenssi pyörittää maailmaa. Tai ainakin yhteiskuntaa.

Lähteet:
Max Weber, ”Die protestantische Ethik und der Geist des Kapitalismus” (1904) [suom. ”Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki”]
Ron Greaves, ”Aspects of Islam” (2005)
Jared Diamond, ”Collapse: How Societies Choose to Fail or Succeed” (2005) [Suom. ”Romahdus: Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä”]
Kirkkoisä Augustinus, ”Confessiones” (397–398) [suom. ”Tunnustukset”]
Georges Bataille, ”La Part maudite” (1949)