Einsteinin itsereflektio.

Peiliin katsomiseen liittää helposti mielikuvan itsetarkkailusta, jolloin peili on ikään kuin jotain jolla voidaan katsoa itseä ukopuolisin silmin. Näin itseään peilin katsominen voi saada tulkintaa itseensäkäpertyneestä, itseriittoisesta, ylpeydestä jossa omaa itseä korostetaan. Tai sitten häpeämisenä.

Albert Einstein oli kuuluisa siitä, miten hän käytti erilaisia vertauksia teoriansa selittämisen apuna. Jopa siinä määrin että ei ole tavatonta että Einsteinin juttuihin tutustuneet "fysiikkacrankit" pitävät pelkkiä ajatuskokeita ja vertauksia fysiikantekemisenä.

Yksi hyvin kuuluisa vertaus liittyy siihen että Einstein mietti, mitä tapahtuu kun ihminen katsoo itseään peilistä. Koska valo heijastaa kuvan ihmisestä, ja kantavana elementtinä on valo, nopeuden muuttuessa voisi tapahtua ihmeellisiä asioita. Einsteiniä kiinnosti tietysti se, mitä tapahtuu kun lähestytään valon nopeutta.

Kuitenkin yllättävän harvoin peilikuvauksissa kerrotaan, mitä peilissä ja katsojassa Einsteinin mukaan tapahtuu. Se on hieman häiritsevää. Taustalla on kuitenkin yksinkertaisesti se, että ennen ajateltiin että oli olemassa erityinen eetteri, joka kantoi valoaaltoja. Simon Singh kertoo "Big Bang" -kirjassaan, että ajatuskoe varmentaa miten Einsteinin peilikäsitys mursi osaltaan tämän eetteriajatuksen. Einsteinin peilimietinnöt johtavat siihen että "...light did not travel at some fixed speed relative to the ether, that light was not carried by the ether, and that the ether did not even exist." Tämä kertoo ajatuskokeen merkityksestä. Se ei kuitenkaan vielä kerro mitä ajatuskokeessa tapahtuu (mikäli suhteellisuusteoria pitää paikkaansa vs. siihen jos vaikka eetteri pitää paikkaansa).

Oikea vastaus on se, että se riippuu siitä kenen tarkastelusta puhutaan. Tässä käy hieman samalla tavalla, kuin siinä, miten liikkuvan laivan mastosta pudotettu pallo putoaa joko suoraan tai kaarevasti, riippuen siitä onko tarkastelija mastossa vai laivan ulkopuolella:
1: Peiliin katsoja itse ei huomaa mitään erikoista.
2: Peilin kohdalla ulkopuolinen tarkastelija näkee miten peiliin katsova ihminen tuijottaa vanhaa kuvaansa. (Hieman kuten ihminen näkee useiden valovuosien takana olevan tähden sellaisena kun tähti oli useita vuosia sitten..) Toisaalta nopeuden kasvaessa peiliintuijottajan ja peilin etäisyys myös pienenee.

Asia tuntuu ehkä hyvin erikoiselta. Syynä on se, että jos jokin kulkee valonnopeutta(~300 000 km/s), ympäristö näyttää silti siltä että valo ympärillä kulkee 300 000km/s. Valonnopeus on siis vakio joka on suhteellinen tarkastelijaan itseensä. Näin peiliin tarkastelija ei huomaa mitään erikoista. Nopeuden vaikutukset havaitaan jostain ulkopuoliseta koordinaatistosta, johon suhteesa peili ja sen tuijottaja etenevät. (Tämä kuvitellaan paikallaanpysyväksi, mutta jonkin kolmannen tarkastelijan mielestä se voisi liikkua valonnopeutta vaikka päinvastaiseen suuntaan kuin peiliintuijottelija jolloin peiliintuijottelija olisi paikallaan ja se vain näyttää tuijottavan menneisyyteensä (siitä liikkuvasta tarkastelijasta).

Ja jos kuvitellaan että peiliin tarkastelija on kulkemassa valonnopeutta suhteessa tarkastelijaan (ja tarkastelija kulkemassa valonnopeutta pois peiliintuijottajan kannalta) olisi hauskaa olla tarkkanäköinen peiliinkatsoja. Sillä peilistä katsoen oma peilikuva näyttäisi normaalilta, mutta peilissä (tai ilman peiliä taakse katsoen) etääntyvä tarkastelija olisi voimakkaasti punasiirtynyt. (Ihminen näyttäisi silloin helposti demonimaiselta.) Eikä olisi mitään tieteellistä keinoa erottaa kumpi liikkuu, peili ja katsoja vai ulkopuolinen tarkastelija.

Ajatuskoe ei kuitenkaan paljasta sitä suurta ja merkittävää asiaa, mitä tapahtuu kun ihminen harjoittaa meditatiivista itsereflektiota egonnopeudella.

γνῶθι σεαυτόν

Individualismin tyypillinen piirre on itsensä kehittämisen tuntemus. Siinä ajatellaan yleisesti että ihminen itse määrää merkityksensä. Ulkopuolinen maailma voi vain aikaansaada erilaisia heijastumia minuudesta, ne voivat ohjata sitä, mutta ne eivät niinkään rakenna minuutta.

Tästä taas syntyy olennainen kysymys siitä, miten itsensä ymmärrys on otettava. Perinteet tälle ovat vanhat. Jo Delfoissa Apollonin temppelin pronaos (etupiha) esitti aforismin "γνῶθι σεαυτόν" = "Gnōthi seauton" ~ tunne itsesi. Tämä oli erittäin tärkeä aforismi, sen lisäksi kreikkalaisuus voidaan melko kattavasti tiivistää kolmeen aforismiin. Tuo on niistä yksi, toinen taas on "μηδὲν ἄγαν" = "mēden agan" ~ ei mitään liikaa. Kolmas taas oli "ἐγγύα, πάρα δ᾽ ἄτα" = "engya, para d' ata" ~ takuu on tuhoksi.

Itsetuntemus oli tietysti tärkeää myös Sun Tzu:lle. Hän sanoi "Tunne itsesi ja tunne vihollisesi; Et häviä sadassakaan taistelussa Jos et tunne vihollista mutta tunnet itsesi, sinulla on yhtä suuret mahdollisuudet voittaa ja hävitä. Jos et tunne vihollistasi etkä itseäsi, olet tuomittu häviämään." Hän kuitenkin korosti ulospäin ilmenevien ominaisuuksien läpikäyntiä, koska kyseessä oli sotataidot.

Kaikkien määritelmien mukaan se ei ole itsetuntemusta laajimmillaan ; Niissä itsetuntemus ei ole pelkkää itsen ulkoista tietämistä, vaan sisällä olevan minuuden, itsen, tuntemista. Siinä on erilaisia piirteitä, joista osa ei näy lainkaan ulos päin.

David Hume esitti, että itsensä tunteminen vaatii itsetarkkailua ; Huomio käännetään sisään päin. Humen mukaan itsetarkkailulla saadaan havaintoja itsestä. Näitä havaintoja ovat ajatukset, uskomukset, himot, tunteet, aistimukset, toiveet, pelot, odotukset. Näiden lisäksi sieltä ei kuitenkaan saada esiin mitään muuta. Humen mukaan nämä ovat vain tiloja joissa mieli on, ei mieli itse. Näin tietty osa minuudesta on itsetarkkailun ulkopuolella. Osa on tulkinnut että tämä tarkoittaa että ihmisellä ei ole tietoisuutta itsestään. Heistä tietoisuus on vain päälleliimattu selitys, joka sitoo nuo havaitut tilat yhteen.

Kuitenkin monista tämä lähestymistapa on turhan yksinkertainen. Ajatus taustalla on se, että mielen havainnointi pelkästään sen ominaisuuksien kautta ei ole ongelmallista, koska itse asiassa kaikesta saadaan havaintoja vain niiden ominaisuuksien kautta. Tätä voi selventää arkitajuiseksi seuraavanlaisella vertauksella: Meillä on blogiartikkeli heijastettuna näytölle. Näyttöruudun muoto on suunnilleen neliömäinen. Se on sen ominaisuus. Samoin voit havaita näytön painon, ruudulla olevien sanojen merkityksen, mitata siinä olevien pikseleiden valon voimakkuudet ja niin edes päin. Voit mitata kuinka monta merkkiä blogiviestissä on ja niin edes päin. Saat miljoonia juttuja. Kuitenkin voidaan sanoa että tiedostatko niiden ominaisuuksien lisäksi itsensä tietokonenäytön? Antaako tämä syyn uskoa että tietokonenäyttöä tai blogiartikkelia ei ole olemassa? Monien mielestä ei. Pieni osa kuitenkin on sitä mieltä että ominaisuudet ovat jotain, jotka todella vain kiinnittyvät asioihin.

Tämä määritelmäkikkailu on merkittävää itsensä tuntemisen kannalta, koska jos tietoisuus on sen ominaisuudet joita voidaan saada esiin. Voit esimerkiksi huomata että tarkkailet tunteitasi ja saat tiedon tunteista ja siitä että sinussa on tarkkailu joka suuntautuu. Jos tietoisuus on yhtä kuin ominaisuutensa, silloin itsetarkkailulla saa tietoa itsestä. Jos ne ovat vain "liimaa", silloin nähdään vain ominaisuuksia ja pohjimmainen itsetietoisuus jää saavuttamatta.

Humesta tämä oli ratkaisevaa. Hän muistutti että jos mieli olisi teatteri jossa tietoisuus tarkkailisi erilaisia havaintoja (ulkoisia ja sisäisiä) kävisi niin että tietoisuus jäisi ymmärtämättä koska näkisimme vain sen teatteriesityksen ja voisimme tutkailla sitä. Humesta tietoisuus oli asia joka piti selittää, siitä oli niin vakuuttavat epäsuorat todisteet että jos sitä käytettiin vain ulkopuolisena joka tarkkailee havaintoja, ymmärrys jäisi pakosti saavuttamatta. Tämä on eräänlainen "lähestymisen estäminen", joka taas sanoo suoraan että "asiasta ei saada koskaan tietoa".

Olisin kuitenkin halukas korostamaan itsetuntemuksessa olevaa erikoista piirrettä. Osa tietoisuudesta on sellaista, että se toimii, ajattelee, kokee ja aikaansaa sen, että ihminen tekee asioita mielessään ja ruumiillisestikin. Ajatukset, toiveet ja unelmat ohjaavat toimintaa. Kuitenkin korostaisin myös sitä, miten osa tutkailee ympäristöään; Se tarkoittaa sitä että ihminen voi muuttaa toiveitaan ja halujaan:
1: Esimerkiksi joku voi olla snobi ja haluta kuitenkin kuunnella halpaa poppia. Osa hänestä kuitenkin korostaa sitä miten vulgaaria se on, ja tämä muuttaa hänen mieltymyksiään, lopulta hän kuuntelee ja pitääkin klassisesta viulumusiikista. Tällöin odotukset ja ulkopuolisen maailman vaikutukset ohjaavat. Onkin mielenkiintoinen kysymys (1) johtuuko tämä jostain itsessä olevasta toiveesta, joka on erityisen keskeinen osa itseä: Tällöin esimerkiksi poppimusiikin kuuntelun halu olisi vain tämän väline. Tällöin ihmisellä on itsetuntemusta, ja hän rakentaa itseään. Hän vaihtaa välineen parempaan. Toisaalta on mahdollista että (2) se on ulkomaailman vaikuttamista sisäiseen maailmaan. Tällöin ulkomaailma murtaa minuutta ja saa sen vaihtamaan asioita toisiin asioihin.

Olipa kummin tahansa, on selvää että minuudesta havaittavat ominaisuudet eivät ole stabiileja, ja että itsensä kehittämistä ei aina nähdä sen muuttumattomuuden kautta. (1) Snobikin voi kokea että hän on kehittänyt itseään koska hänelle ei enää maistu halpa olut, vaan hän vaatii vanhoja aromikkaita punaviinejä. Heistä "ei omaksi koettu" voi muuttua "osaksi itseä", ja esimerkiksi se, mikä ennen oli halveksittavaa voikin nyt olla erittäin hyvä asia. (2) Osa taas näkee tämän esimerkiksi orjamoraalina, jossa ihminen on murtunut, tehnyt itsestään pienemmän, luopumalla itsestään ja vaihtamalla sen keinotekoiseen. Heistä "valheellinen" motivaatio ei muutu "todeksi motivaatioksi". Heille snobismi on vain peliä, teeskentelyä, joka on niin halpamaista että se yltää itsevalehtelun asteelle asti.

Kannanotot näihin asioihin ovat tietenkin tärkeitä, jos tavoittelee itsekehittämistä tai muuten vain itseymmärrystä. Niille jotka eivät ole kiinnostuneet itsestään, tällä mietinnällä ei ole juurikaan väliä. Osa nimittäin ei jaksa vatvoa ja heille tärkeintä voi olla eläminen, eikä se mitä pitäisi tai mitä voisi olla. Itse en ole heitä.