Tämä peli trollaa jopa minua

Japani on monin paikoin mielipuolinen maa. Sieltä tulee myös tietokonepelejä. Sellaisia kuin "Project Diva X". Se on musiikkipeli. Jossa pitää klikkailla oikeaa nappia oikeaan aikaan samaan tapaan kuin jossain "Guitar Hero" -pelissä.

Pelissä ei tavallaan ole juonta. Siinä on toki ideana maailman pelastaminen joka tehdään lataamalla söpöysenergiaa ("cute aura") kristalliin. Tämä on enemmän alkuidea kuin juoni. (Pelin tekemisen motivaatiot haiskahtavat enemmän juonelta kuin tämä "idea".)

Pelin motivoivin asia onkin se että siinä on animehahmoja joita saa pukea (mahdollisimmanniukasti) ja kappaleita läpäisemällä saa uusia (niukkoja) asusteita. Pidin myös oivallisena ajatusta jossa animemuusikkotähtiä pitää miellyttää. He toivovat erilaisia asioita rentouttavista asioista ties mihin muuhun. Nämä on selvästi arvottu niin että sinun tulee olla valmis vastaamaan-reagoimaan käytännössä mielivaltaisiin pyyntöihin. (Ja sitten sanotaan että tämä ei jotenkin simuloisi oikeaa musiikkimanagerin elämää???)

Musiikkipelejä on tehty paljon. Mutta tässä pelissä oleellista on se, että pelin tekijät ovat ilmeisesti keksineet oivan säästökeinon. Kappaleet eivät ole kuuluisia hittejä jotka ovat sellaisenaan taustamusiikeilla. Säästösyistä kappaleet ovat internetistä saatua fanarttia. Ja samaa fanart -sarjaa ovat myös pelin monet kuvat. Kappaleille ei ole hankittu laulajia vaan laulut on toteutettu vocaloideilla (ボーカロイド). Eli toisin sanoen laulujen äänenkorkeus ja pituus vedetään syntetisaattorin läpi. Tämä on vähän kuin tähtenä olisi Stephen Hawking. (Ah tätä tunnetta ja esiintymistä ja eläytymistä sekä tulkinnan syvyyttä! Ei ollenkaan uncanny valleyssä tämä!)

Tämänlainen projekti voisi olla pro bono -yhteisöllisyysrakennelma ja projekti. Mutta se ei ole. Peli ei ole yhteisön voimannäyte vaan sitä mitä saadaan aikaan kun halutaan kiertää mahdollisimman monia tekijänoikeusmaksuja.

Tutoriaali taas on suomalainen polkka. Jossa on purjoa pyörittävä animetyttö. Kappale ja teema on sama kuin sieni.usissa. (Joka on laajempi Ievan Polkan yleinen meemiklisee.) Pääni räjähtää.

Loistavia kipinöitä pimeydessä

Taloomme ostettiin "Senran Kagura:Estival Versus" -peli. Peli ostettiin vahingossa. Se on kombotaistelupeli, eli genreä jota en pelaa. Ja se on varsin seksistinen. Koska olen ollut nilkkuna kotona, on minulla ollut ylimääräistä aikaa pelata sitä. Peliä josta tiesin lähinnä sen, että siinä on animetaistelutyttöjä. Ja käsikonsolissa sovellettu konsolin 3D -ominaisuuksia ja konsolin puhallusominaisuus oli käytössä niin, että taistelutyttöjen hameet nousivat "ilmavirran" voimasta. Tiesin pelistä myös sen, että animetyttöjen vaatteet repeävät sitä enemmän mitä enemmän heitä on päihitetty. Pelissä on myös "fatalityn" tapaisia erityislopetuksia. (En tiedä millä nimellä niitä pitäisi kutsua? Stippality? Boobality?)

Ja olen oppinut pelistä sen, että kun ennen pelin pelaamista suhtauduin ironisen huvittuneesti redditissä käytyyn keskusteluun siitä voiki peliin hypätä mukaan jos ei ole tutustuntu pelin aikaisempiin versioihin, on tilanne muuttunut. Nyt suhtaudun siihen huvittuneen ironisesti. (Olin itse asiassa hieman yllättynyt siitä että peli ei ole hentaita vaan animea. Siinä ei ole suoranaista seksiä ja alastomuuskin on tasolla jota on tullut nähtyä naisille/tytöille suunnatussa taikatyttöanimessakin. "Strategiset paikat" on peistetty ninjatekniikoilla selitetyllä valkoisella valolla joka peittää em. alueiden kaikki detaljit. Mikä tosin kertoo kenties enemmän japanilaisista kuin pelin seksismistä.)

Peli on itse asiassa jotain jonka tekemiseen "tarvitaan japanilainen". (Eikä pelkästään siksi että Japanissa ikäraja jolloin saa antaa suostumuksen seksiin on alempi kuin esimerkiksi Suomessa.) Pintatasolla peli on 10 -vuotiaalle pojan mielenmaailmaan sopivaa tissipyllyvitsiä. Sitä huomataan että ollaan oikeasti pelaamassa juonenkäännettä jossa on pikkuhousujensyöntikilpailut. (Oikeasti.) Tai jossa mietitään rintojen hieromista. Mutta samalla peli on tarinallisesti kuolemasta, luopumisesta ja siitä miten luopuminen tulee tehdä.

Pelin tapahtuu "jonkinlaisessa limbossa" maapallon ajan tuolla puolen. 8 päivän festivaalin aikana täytyy valmistautua fyysisesti ja henkisesti hirviön päihittämistä varten. Paikassa on myös paljon kuolleiden ninjojen henkiä. Jos heillä on ollut kuollessaan pettymyksiä. Alkuvaiheessa kohdataankin näitä edesmenneitä. Koska maapallolla ei samalla kulu aikaa, alkuvaiheessa moni haluaakin pitkittää limbossa olemista. Hahmot yksi kerrallaan kypsyvät ja näkevät luopumisen arvon. Pelin loppupuolella korostuukin enemmän se, miten tämä luopuminen tulee tehdä. Kylän vanha ninja korostaa tunteiden kuolettamista, sitä että on valmis kaikkeen ilman mitään rajoja. Mutta lopulliseksi, varsin alleviivatuksi, viestiksi tulee se, että tunteet ovat voima ja on sankarillisempaa ja voimavaroja antavampaa luopua katkeroitumisesta. Voi luopua kuolleista ja epäonnistumisista. Pyrkimyksiä, tavoitteita sen sijaan ei tarvitse. Näin moderni ninja elää lyhyen elämän mutta on tämän aikana loistava kipinä pimeydessä.

Peli onkin varmasti nähtävissä ennen kaikkea japanilaisuuden kautta. Nykymaailmassa korostuvat individualistisemmat arvot. Japanista on tullut myös kova kilpailuyhteiskunta kun länsimaiden arvot ovat törmänneet vanhaan hyvin ja täydellisesti tekemisen kulttuuriin. Tässä kohden kylän vanhan ninjan asenne muistuttaa perinteistä itämaista ajttelua. Jossa on kyettävä luopumaan haluamisesta jotta voisi olla tasapainoinen. Modernissa maailmassa ajatellaan sitten enemmän niin että on ymmärrettävää haluta luopua haluamisesta kun epäonnistuminen on niin kauheaa. Mutta sankarillisempi kykenee nousemaan näistä hasteista. Ja kenties peli heijastelee tätä japanin sisäistä kulttuurinmuutosta.

60 euron vitsi

Puolisoni kertoi, että hänen oppilaansa olivat käytävällä jutelleet "Senran Kagura" -nimisestä pelistä. Se on peli joka on käytännössä läpeensä täynnä ns. fan serviceä. Kyseessä on erotisoitu tappelupeli.

Heitin vitsillä, että en ole kovin kiinnostunut käsikonsolipelistä. Mutta sitten kun tekevät tuon pelin PS4 -tasoisella grafiikalla niin pelaan sitä. Mainitsin samassa yhteydessä, että teen samoin jos "Custer's revengestä", "Libyan armysta"  ja "Harvesterista" tehdään nykygrafiikalla tehdyt versiot. Ensimmäisessä väistellään nuolia jotta päästään panemaan kaktukseen sidottua alstonta intiaania. Toisessa on kyseessä normaali asemasotapeli jossa ammutaan lähestyviä vihollisia. Mutta jonka kenttien jälkeen saadaan teloitaa avuttomia sotavankeja. Kolmannessa taas klikkailtiin ruutuun jossa oli kidutettavia ihmisiä ja riippuen mihin klikkasi, näitä ihmisiä sattui juuri siihen paikkaan.

Ilmeisesti karkeuteni ei riittänyt. Sillä nyt minulla on "Senran Kaguran" täyshintainen kalliilla ostettu peli. Puolisoni oli siis tarkistanut tämän moraaliltaan ja kiinnostavuudeltaan kyseenalaisen pelin versiot ja käynyt ostamassa sen vaikka se sotiikin hänen arvojaan vastaan.

Pieni ajatus fanservicestä;

Yleensä peleissä ja animeissa olevaa ns. fan serviceä halveksitaan ja paheksutaan. Ja se on ymmärrettävää. Se on sitä että tarinaa ja muuta korvataan pistämällä visuaalista tisseistä. Onhan se aika halpa temppu. ; Tätä paheksuttua fan serviceä on sitten kuitenkin aikamoisen paljon.

Toisaalta sitten kun animeissa ja peleissä on objektifoituja miehiä. (Esimerkiksi Dante ilkoalasti niin että vain pesäpallomaila on munien edessä.) Tätä on vähemmän ja tätä ei paheksuta, joskus sille jopa löydetään puolusteluja. Kuten sukupuoliroolien kyseenalaistaminen ja vapauttaminen. Tätä hyväksyttyä fanserviceä on vähän, ja sen jopa kiisteään olevan fanserviceä.

Mitä me olemme tekemässä? Minulla ei ole vastauksia. Sen sijaan menen katsomaan naisia alistavaa fan serviceä ja moralisointi-paheksumaan. Koska minulla ei muka ole vaihtoehtoja. Vaikka onhan minulla. Voin olla avaamatta televisiota.

Prétender

Olen katsonut itselleni tuntemattomasta syystä "Prétear" -nimisen animesarjan. Se edustaa ns. taikatyttöanimea. Olen toki muutoinkin katsonut hyvin omituisia animeja^?/animeita^?. Eikä niidenkään katsomselle ole ollut oikein mitään järkeviä selityksiä, ei edes viihtyminen. Merkittävää on että dokumentaatio ja todistajat kertovat minun katsoneen "Descendants of Darkness" -animesarjan mutta se on ollut niin kauhea että mieleni aktiivisesti torjuu kaikki muistot tästä. Se on niin kauhea että en edes muista miten kauhea se on! "Prétearin" muistan kuitenkin jopa häiritsevissä määrin. Ja se on kaiken kaikkiaan sellainen että saan sitä katsellessani liian vähän nenäverenvuotoja mutta sen sijaan minua uhkaa aivoverenvuoto. Mutta olen rohkea! (Tai suisidaalinen...)
1: Tosin keksin miten sarjasta saisi mielenkiintoisen. Sarjassa on kaljuuntuva alamittainen komediallinen kevennys nimeltä Mr. Tanaka. Kaikki kohtelevat häntä eri tavalla häijysti. Kun Himenon koko perhe koostuu vastenmielisistä koomisista stereotyypeistä, tästä saisi tragikoomisen sarjan jonka ytimessä on suunnilleen se, että "todellisuudesta vieraantunut rikkaisto kohdentaa mielivaltansa köyhään proletaariin". Tästä itse asiassa saisi hauskan sarjan, keksin tähän niin paljon materiaalia ja juonia joissa tapahtumat voitaisiin katsoa ikään kuin täysin sivusta. Sarjan keskusjuoni voitaisiin pitää ennallaan, taustana eikä päänäyttämönä. Seuraisin! 

"Prétear" on hyvin klassista taikatyttöanimea. Siinä on joka ikinen tyylilajin konventio. Siinä on taikatyttö joka tekee jonkinlaisen maagisen transformaation erityiseen taikamuotoon. Muuttumisen aikana hän vilauttaa paljasta pintaa tavalla joka paljastaa fyysiset avut. Mutta tekee tämän tavalla joka ei kelpaa maskuliiniseen fan serviceen. Muuttumisen jälkeen hänellä on jonkinlainen uusi asuste joka sitten tekee tästä jotenkin tyttöjen asian.

Himeno Awayuki on tämän sarjan taikatyttö. Hänen maaginen voimansa tulee sitä kautta että hän fuusioituu "Leafe Knightsien" kanssa. Nämä ovat miespuoleisia ritareita. Himenon (jota kutsutaan sarjassa etunimeltä joten niin teen minäkin) maailma muistuttaa siis jossain määrin "Kapteeni Planeettaa", tosin sillä erotuksella että "Kapteeni Planeetassa" elementtejä on vähemmän ja taiat tehdään sormusten avulla. Ja Himenolla ei ole "kaikki fuusioituu" -tyylistä supermuotoa. Ja Himenon transformaatio on enemmän tai vähemmän seksualistettu. On vaikeaa sanoa miten siihen pitäisi suhtautua, mielipiteet ovat monenlaisia.

Merkittäväksi tämän tekee se, että sarja on hyvin vaikea luokitella totuttujen feminististen konventioiden kautta.
1: Naisasiaa ajaa tietenkin se, että sankari on ylipäätään nainen. Kun tässä päihitetään erilaisia demoneita varsin fyysisesti - ja Himeno on arjessaankin karateka - tämä korostuu.
2: Toisaalta sarjassa naiseus sidotaan hyvin normatiiviseen mekkojen ja pukujen maailmaan jossa naissankari täyttää ulkonäöltään ja mieltymyksiltään tietyt kawaii-tyttömäiset piirteet. Joka vieraannuttaa monia feministejä koska se korostaa heteronormatiivista mallia jossa sukupuolten välillä on olennaisia eroja. (Mikä ei tosin tee siitä ei-feminististä.)
3: Kolmanneksi se korostaa että nainen jotenkin täydentyy miehellä. Että nainen jotenkin essentiaalisesti tarvitsee miehen saavuttaakseen potentiaalinsa. Tämä on jokseenkin häiritsevä asia. Parisuhdefiksoitumista ei tietenkään auta se, että transformaatio on symboliikaltaan ja muutenkin varsin seksualisoitu. Ja se, että sarjassa on seitsemän komeaa ritaria - joista pari on peräti alaikäistä - nostaa tämän tematiikan hyvin häiritsevälle tasolle tavoilla joka ei taatusti viehätä konservatiivia eikä liberaalia. Toki monogamisuuteen painotetaan siinä mielessä että erityistä romantiikkaa kohdistetaan Hayate -nimiseen tuulen ritariin. Joka on hyvin Laasasen ihanteisiin osuva hahmo. Ärtyisä, häijy ja aggressiivisesti suojeleva. (Siis vähän kuin minä. Mikä tekee sarjan seuraamisesta saatanan ärsyttävää!) Tätä viestiä toki laimennetaan sillä että sarjassa nähdään myös "itsensä kanssa transformaatio", jonka seksuaaliseettiset tulkinnat ja siihen liittyvät kysymykset jätän lukijalle. Nähdäkseni se kuitenkin tarkoittaa tässä yhteydessä enemmän sitä että kenties miestä ei tarvita niin paljoa mihinkään kuin siihen että tässä oltaisiin jotenkin tasa-arvoisesti liikenteessä. Sillä seuraava kohta.
4: Neljänneksi se on jossain määrin hyvin telaketjufeministinen. Se on vähän kuin käänteistä sovinismia ; Jos katsotaan ritarien roolia voidaan huomata että he ovat pelkästään välineitä. "Prétearissa" transformaatiota voidaan tehdä kenen kanssa vain. Oleellista on myös tiedostaa että ritarit muuttuvat konkreettisesti välineiksi. Heidän metafyysinen essenssinsä on sitä että Himeno saa esimerkiksi miekan, kilpiä tai voi ampua ritarin elementin mukaisia taikaiskuja. Ja kun hän esimerkiksi torjuu iskuja kilvellä, ritari vahingoittuu hieman prosessissa. Miehen tehtävä on siis vain antaa naiselle resurssit jotta nainen voi toteuttaa omaa potentiaaliaan. He ovat pelkästään välineitä. Jotka voidaan kenties korvata itsekseenkin, toisella tavalla, joten he eivät ole korvaamattomia välineitä siinä mielessä että heidät voidaan (a) vaihtaa toiseen mieheen (b) ratkaista ilman ketään miestä.

Tätä tulkintaa ei toki kannata ottaa liian tiukasti. Sillä minun tulkintamaailmassani Disneyn piirretytkin näyttävät omituiselta. "Lumikki" kertoo siitä miten puumanainen kohtaa iän ja yhteiskunnan ulkonäkövaatimukset ja alkaa kilpailemaan ulkonäkökysymyksissä nuoren naisen kanssa. Ja tämän ulkonäkökiistan pyörteisiin vedetään sitten paljon miehiä, erityisesti ne seitsemän kehitykseltään poikkeavaa tyyppiä jotka nuorempi nainen friendzonettaa, ilmeisesti päteäkseen omilla avuillaan. Ja "Pieni merenneito" kertoo taas siitä että nuori hölmö tyttö ensin myy oman itseilmaisuvälineensä, äänensä, saadakseen korvaukseksi fyysisyyttä korostavat jalat. Eikä tämän jälkeen ymmärrä mitä "sopimusrikkomus" tarkoittaa.

Mutta tästä huolimatta esitän että "Prétearin" maailmassa 16 vuotias naiseksi kasvava tyttö on ytimessä. Ja tässä tytöstä naiseksi kasvamisessa on tärkeintä tiedostaa että miehet ovat välineitä jotka voidaan vaihtaa toiseen lennosta tarvittaessa. Ja ritarien valinnassa tärkeää on se, että heistä saadaan piirrettyä söpöjä chibikerubeja joilla on pylly. (No, pylly on minunkin kehutuin ruumiinosani, joten pyllyn tärkeyttä ei kannata väheksyä.)

Väistämätön

Animesarjassa "Chrno Crusade" on sarja jonka päähenkilönä on nunna Rosette Christopher. Sarjan loppupuolella hän paljastuu eräänlaiseksi Magdalan Marian inkarnaation tapaiseksi olennoksi. Sellaiseksi jota länsimaissa kutsutaan profeetaksi tai pyhimykseksi. Hänet on määritelty hyvin erikoisella tavalla. Koska sarja käsittelee sivujuonteena yllättävän paljon ajan filosofiaa. (Kuten nimestä saattaa arvata.) Ja jo juonen pinnallisinkin taso pitää sisällään ajan manipulointia, kuten ajan pysäyttämistä.

Tämän blogauksen kannalta kiinnostavaa on lähinnä se, että Marian inkarnaatio kuvataan tyhjäksi astiaksi johon voidaan ammentaa. Syynä on se, että hänellä ei ole yhtä menneisyyttä eikä yhtä tulevaisuutta. Näin ollen hänellä ei ole muistoja vaan näkyjä menneisyydestä. Ja sama koskee myös tulevaisuutta. Vain muutamat asiat ja tapahtumat, jotka usein koskevat toista päähenkilöä, demoni Chrnoa, ovat väistämättömiä. Eli ne ovat väistämättömiä asioita jotka tapahtuvat välttämättä jokaisessa mahdollisessa tulevaisuudessa.

Ajatus on hyvin erikoinen. Tavallisesti ajan kohdalla on ajateltu että menneisyys olisi pysyvä. Eli tulevaisuus olisi avoin. Jotain jota m(u)okataan valinnoilla. Ja menneisyys taas on jotain joka on pysyvä mutta johon liittyvät asiat kenties unohdetaan. Eli siis eletään maailmassa jossa indeterministikin näkee että menneisyys on deterministinen, indeterminismi koskee vain tulevaisuutta. Epävarmuus menneisyydestä ja nykyisyydestä kasvaa symmetrisesti. Mutta tämä ero on episteeminen, eikä aina ontologista tasoa koskeva. (Tulevaisuuden kohdalla epäselvyys on ontologistakin, menneisyydessä ei.)

Näin moni ajattelee vaihtoehtoiset maailmat suppilona joka lähtee ensimmäisestä ajan hetkestä ja joka sitten laajenee erillisiksi vaihtoehtotodellisuuksiksi jotka eivät ole toistensa kanssa missään tekemisissä. "Chrno Crusaden" kohdalla taas on enemmänkin niin että se mikä on on nykyhetki. Ja siihen voi päätyä monesta eri menneisyystodellisuudesta ja tämä avaa teitä moniin muihin tulevaisuustodellisuuksiin.

Huomioita.

Japanilaiset piirretyt eivät ole totta. Eivät vaikka niissä olisi kohtuullisen paljon ns. fan serviceä. Lisäksi aikarakenne on jotain jota ei yleisesti kannateta. Tämänlaatuinen epäintuitiivinen rakennelma on kuitenkin kätevä ajatuskokeiden tuottamiseen. Niiden avulla ainakin itse sain jäsennettyä asioita jotka koskevat modaalilogiikkaa. (Ja jonka avulla voi suhtautua hieman modaalilogiikkaa ja modaalista realismia suppeampaan multiversumin konseptiinkin.) Koska esille tulee vaihtoehto voidaan vähintään huomata mitä piilo-oletuksia näihin ajatusmalleihin kulkeutuu ikään kuin huomaamatta. Tämän kannalta relevantit huomiot voidaan kasata vaikka listaksi:
* Modaalien miettimisessä on usein oletuksia fysiikasta. Eli aikaan otetaan kantaa. On aivan mahdollista että nykyhetki voi olla väistämätön ja kaikki muu voi olla epävarmaa. Eli modaaliseen päättelyyn sujahtaa hyvin helposti maailmankuvallisuutta.
* Rosette ei ole Jumala mutta hän vastaa tässä maailmassa täysin teologista konseptia, ns. välttämätöntä olentoa (necessary being).
* Väistämättömät tapahtumat ovat nekin välttämättömiä (necessary being).
* Kaikki väistämättömät asiat ja ennustukset tulevaisuutta koskien ovat dogmeja. Ei tiedetä miten ne toteutuvat mutta tiedetään että ne toteutuvat. Niitä ei voi kyseenalaistaa. Sillä jos niille olisi vaihtoehto ne eivät olisi välttämättömiä.

Tämä lähtökohta tarjoaa hauskoja välineitä "vakavastiotettavaan sofistikoituneeseen teologiaan". ; Asian voisi tiivistää siten että Moni pitää modaaliseen realismiin liittyviä jumalatodistuksia filosofisesti hienostuneina. Mutta näiden kohdalla korostuu se että nämä jumalatodistukset ovat kaikista dogmaattisimpia. Voidaan jopa sanoa että näiden kohdalla voidaan sanoa että teismi on dogmaattista mutta ateismi ei. Sillä ollakseen mielekäs ei riitä että välttämätön olento (necessary being) -mallinen Jumala olisi mahdollinen. Jos on yksikin mahdollinen maailma jossa Jumalaa ei ole, niin tämäntyylinen Jumala muuttuu kertaheitolla eiolevaksi. Näin ollen ainut tapa uskoa tämänlaiseen on itse asiassa torjua ateismin mahdollisuuskin. Sen sijaan jos ajattelee että on edes mahdollista että Jumalaa ei ole, tämäntyylinen Jumala kumoutuu joten se ei vaadi kovin dogmaattista todellisuussuhdetta. Mikä tahansa epäily pyyhkii välttämättömän olennon mitättömyyksiin.

Tämä iskee melko kovasti esimerkiksi Alvin Plantingaan. Hän on kirjoittanut moraalirealismia koskevan argumentin. Apologiaa jossa käsitellään myös välttämättömiä olentoja. Tässä otan erityisesti esimerkiksi Plantingan artikkelin "NATURALISM, THEISM, OBLIGATION AND SUPERVENIENCE". Hän on puolustautunut että teismi antaa ateismille reilun mahdollisuuden juuri koska välttämätön olento on hauras kritiikille. Kuitenkin hänen argumenttejensa kohdalla on huomattava että hänen argumenttinsa nojaa siihen että naturalismi kumotaan modaalisen realismin malleilla. Kuitenkin tässä herää jopa sellainen kysymys että miksi naturalisti ylipäätään olettaisi että ajan ja todellisuuden rakenne nojaisi niitä oletuksia joita vaihtoehtomaailmojen tulkinta ylipäätään ajaa. Voidaan sanoa että jos järjestelmät käyttävät eri perustelutapoja niiden tulokset ovat yhteensopimattomia. Se että eri perustelujärjestelmien perustelutavat liitetään filosofisessa analyysissä yhteen ovat ongelmallisia jo sen takia että niissä yhteismitattomia perustelurakenteita käytetään kuin ne olisivat yhteismitallisia.

Tämä kaikki oikeastaan korostuu jos lukee Rick Peelsin vastineen Plantingalle. Hän on kirjoittanut artikkelin nimellä "Are naturalism and moral realism incompatible?" Ja se paljastaa että Plantingan argumentin heikkous on oikeastaan siinä että Plantingan argumentti jumalan puolesta nojaa siihen että Frank Jacksonin argumentti on väärässä. Plantinga jättää huomioimatta että Jacksonin argumenttia on korjailtu niin että sille on vaihtoehtoja jotka selviävät Plantingan esittämistä haasteista. Ja tämän lisäksi naturalismilla on monia muita vaihtoehtoja joita kaikkia Plantinga ei suinkaan kumoa. Ja hänen pitäisi sillä jos sitoutuu siihen että Jumala on välttämätön olento ei riitä että se on mahdollinen jossain vaihtoehtoisessa maailmassa. Ei riitä että se selviää yhdestä argumentista. Todellinen väistämättömyys on edessä vasta kun on todistettu että kaikki vaihtoehdot ja mahdollisuudet väistämättä tuottavat saman tuloksen. Tätä Plantinga ei tee. Joten edelleen on tilaa epäilylle. Ja me kaikki tiedämme mitä tämä tarkoittaa välttämättömälle olennolle...

---

Kirjoittaja edustaa kantaa jossa ainut mahdollinen ja filosofisesti eidogmaattinen välttämätön olento on olemassaolo. Muut ovat kenties tosia mutta ne ovat joltain kohden väistämättä eiarguemntatiivisia. Joten konsepti kertoo lähinnä uskomuksen vahvuudesta ja muiden argumenttien puutteesta.

Joitain puolivillaisia ajatuksia nörttien naisteniskennästä

Kirjoitin hikipediaan melko epäkohteliaan artikkelin pelimiesliikkeistä. Lähestyin termiä sen sisältämien sanojen kautta. (Tapa, jota etymologit kenties voisivat suosittella, mutta joka usein vääristää asioita taktisesti.) Ja näin esille nousi roolipelaajien, lautapelaajien ja korttipelaajien tekemät "liikkeet" naisten kanssa toimittaessa.

Tässä sivuraiteena oli viittaus animeen. Tämä ei ole vitsi. Sillä jos katsoo nimenomaan "miehille suunnattua romanttista sarjakuvaviihdettä japaniasta", voi huomata että niitä kaikkia kuvaa päähenkilön (mies) passiviteetti. Jos katsotaan mitä tahansa parisuhderomantiikkaa, esiin tulee sellaisia teoksia kuin "Love Hina". Ja niissä ideana on se, että passiivinen mies ympäröidään naisilla jotka vain haluavat häntä. On ymmärrettävää että nörttipoika jolla ei ole tyttöystävää samastuu tämänlaiseen passiiviseen päähenkilöön. Mutta siihen se sitten jääkin.

Itse asiassa se, mikä tässä nousee toiseksi pääteemaksi onkin tietty kohteliaisuus. Jo alkuun laittamani kappale toimii jonain joka puhuu säännöttämisestä. Ja niiden tehtävänä näyttää olevan muu kuin parisuhde. Tehtävänä on estää asioita menemästä sinne asti. Tämänlainen toiminta on tavallista ja se johtaa helposti friend zoneen. Tämä lähtökohta johtaa tietysti helposti jonkinlaiseen kyynistymiseen. Passiivisen sankarin mallia noudattava kun jää kohteliaasti yksin, kun yritteliäämmät onnistuvat. Jos eivät muuten niin brute forcella. Tästä syntyy helposti kuva siitä että pahat pojat ovat erityisen suosittuja. Tosiasiassa tärkein ero on kenties siinä että naiset suosivat jostain syystä niitä miehiä jotka he näkevät, tapaavat ja jotka, no, puhuvat heidän kanssaan.

Itse en näkisi tätä tilannetta kuitenkaan jonain jossa kysyjä onnistuu erityisen hyvin. Hän luultavasti lähinnä epäonnistuu useammin ja onnistuminen tulee sivutuotteena. (Hence brute force.) Ja kysyminen on aina jonkinlainen riski. Moni ajattelee tilannetta lopputuloksen kautta. Jos aluksi ei ole suhteessa, on huonoin vaihtoehto se että tulee ei ja sen jälkeen ei ole suhteessa. Tämä logiikka ei tosiasiassa päde kahdesta hyvin suuresta syystä:
1: Ei on aina jonkinlainen muutostekijä. Jos ei muuten niin itsetunnolle. Ei vaikuttaa siihen miten näet itsesi. Sosiaalisena eläimenä määritämme itsemme osittain sitä kautta mitä muut meille kertovat olevamme. (Paitsi ne onnelliset paskiaiset jotka sosiopaatteja ovat.) Jopa kaiken maailman röyhkeyttä korostavat pelimiehet puhuvat markkina-arvosta. Ja oma markkina-arvo itse asiassa selviää naisten käytöksen ja suhtautumisen kautta. Joten heillekin "ei" todellakin ei kenties muuta perimmäistä markkina-arvoa, mutta tarjoaa informaatiota siitä niin että tietämäsi markkina-arvo kalibroituu alaspäin. Nämä riskit myös kasvavat jos ollaan friend zonessa. Riskinä ei ole vain oma itsetunto vaan myös ystävyyteen liittyvät hyvät asiat. Nämä vaikeudet eivät ole ylitsepääsemättömissä : Itse noudatan perusideaa että kysyä voi, ja jos toinen kieltää kysymästä uudestaan, asiaan ei myöskään palata. Tämä ei toki ole mitään "voittamista" vaan enemmänkin "damage controllia".
2: Pääongelma on se, että pelimieslogiikka toimii tilastollisella tasolla. Ja mikäli yhtään muistan mistään mitään, ongelmana on se, että yleensä mielenkiinto kohdistuu joko yhteen tai hyvin rajalliseen määrään naisia. Ei on siis myös jokin joka tuhoaa unelman joilla masturboida yksin iltaisin. Tämänlaiset asiat ovat toki pitkässä aikajänteessä haitallisia ja syövät ihmistä, mutta ne ovat jonkinlaista lyhyenjänteen hedonismia. Ja kuten Eagleman "Incognito" -kirjassaan kertoo, ihmisillä on hyvin suuresti ongelmia näissä asioissa. Lyhytjänteinen heikkokin hyvä on jotain josta on vaikeaa luopua vaikka se olisi pitkässä jänteessä ihan järjellä ajatellen ja tiedetystikin haitallista.

Suurimmaksi osaksi tässä on tietysti suhtautuminen epäonnistumiseen. Tärkein asia joka pitäisi oppia on damage control. Passiivisella sankarilla on  Epäonnistumisenvälttämisstrategia. Yrittelijään roolina on se, että hänen on keskityttävä vahinkojen minimoimiseen. Tai kuten itse olen omia toimiani aikanani selittänyt. Kysymys ei ole siitä että uskoisin johonkin suureen onnistumiseen. Kysymys on siitä minkälaisen paskan vaihtoehdon haluan itselleni varata kymmenen vuoden päähän. (Jälkikäteen ajatellen onnistuin ihan hyvin, paremmin kuin nämä odotukset.) ; Toki tässä on hyvä huomata että on varmasti olemassa jokin "epätoivoisuuden mitta-asteikko" jossa ideaalina on se, että saa sen tietyn. Pelimiehet ovat, monien naistenkin silmiin, epätoivoisia koska he hakkaavat jo tasolla jossa tyydytään johonkin naiseen. Tämän alapuolella on enää passiivistuminen tai luottaminen sen varaan että Rule 34 jotenkin ihmeellisesti toteutuu omalla kohdalla. (Rule 34 on internetlaki jonka mukaan kaikesta on pornoa. Ja jos jostain on pornoa se on jonkun fetissi. Joten kenties itsekin voi päätyä jonkun fetissiksi. En jatka tästä yhtään pidemmälle, kiitos.)

Mutta kenties on leppeämpää muistaa että elämme kuitenkin moderneina aikoina. Nykyään naiset voivat todellakin myös olla aktiivisia. He tuskin löytävät ketään kotoa huutamasta "head shot" -huutoja kuulokemikrofoniin. Mutta tämä tarjoaa tilaa sille että on mahdollista kääntää klassiset sukupuoliroolit ympäri. Tämä tarjoaa kenties mahdollisuuden löytää ujoille nörttimiehille sopivia strategioita. Sellaisia jotka eivät nojaa siihen että pitäisi oleellisesti muuttaa persoonallisuustyyppiä joksikin jota ei ole.
1: Tässä kohden viisainta ei ole liittyä nörttipelaajiin. Sillä vaikka erilaiset korttipelit ja muut nörttimäiset harrastukset eivät ole maskuliinisia, niissä on paljon miehiä ja suhteessa heihin aika vähän naisia. Ja tämä johtaa siitä mielenkiintoiseen seikkaan että pelipiireissä olevien naisten ei tarvitse olla aktiivisia. Nyrkkisääntönä on se, että vaikka nörttimiehet eivät kysy usein, joku heistä joskus harvoin uskaltautuu. Ja kun miehillä on yliedustus, on seurauksena se, että naiset ovat tilanteita joissa saa valita korkeintaan 2 luettelosta jossa on kolme ominaisuutta (a) kaunis (b) mielenterve (c) vapaa. Tämä on toki nyrkkisääntö, mutta se kuitenkin kuvaa "jotain oleellista". (RopePRO näet naisia joita kiinnostaa samat asiat kuin sinua. RopeCON. No, lue edeltä.)
2: Oikeasti se tapa jolla voi olla passiivinen ja laskea sen varaan että on todennäköistä saada joku vaatisi sitä että harrastuksien lisäksi olisi parasta vierailla muuallakin. Sellaisissa jossa on paljon naisia mutta vähän miehiä. Baari lienee tässäkohden huono. Tämänlaisissa tilanteissa passiivisuus ei ole ainakaan yhtä suuri haitta. Ainakin monien pelimiesten puheissa naiset ovat passiivisempia muta onnistuvat kuitenkin. Toki monet näistä asioista eivät ole välttämättä kovin kiinnostavia, joten suositeltavaa on että ihminen osaa kierouttaa omaa mieltään niin että Rule 34 toteutuu juuri tässä asiassa juuri omalla kohdalla jollain omituisella tavalla.

Tämä kaikki tosin todennäköiseti vaatii sitä, mikä pitäisi muutenkin olla itsestäänselvää. "Ole sellainen kuin olet" ei ole oikeasti mikään kovin hyvä keino. Järkevämpää on "olla parhaimmillaan". Parisuhteessa pitkässä tähtäimessä pärjäämisessä noin muutenkaan ei ole kysymys siitä mitä olet vaan mitä teet toisen puolesta. Oleminen ja tekeminen kietoutuvat yhteen omituisesti, toisistaan irrottamattomasti. Kenties itsenään olemisen sijasta olisi syytä keskittyä itsekseen tulemiseen. (Enkä puhu nyt mistään masturbointiasioista.)

Pieni huomautus ; Pitävätkö herrat (todella) vaaleaveriköistä?

Hiusten väri on ihmisen henkiinjäämisen kannalta melko toisarvoinen. Siksi onkin hieman erikoista että sitä pidetään melko merkittävänä asiana. Eurooppalaisessa tarinaperinteessäkin hiusten väri on saattanut paljastaa jo varhaisessa vaiheessa onko kirjassa esiintyvä nainen luotettava vaiko petturi, koska kyseinen kirjailija on sattunut mieltymyksiensä vuoksi värikoodaamaan hahmonsa näin. Japanilaisessa animekulttuurissa hiusten väri on hyvin tarkasti määrättyä. Hahmon luonne määrittyy hiusten värin pohjalta hyvin vahvasti. Tätä sitten perustellaan vaikka Jungilaisuudella.

Hiuksilla on kuitenkin seksuaalivalinnallinen luonne vaikka sillä ei suoraan mitatakaan hengissä selviämistä. Ja tässä mielessä voitaisiin uskoa vaikkapa kansanviisautta. Siinä blondejen seksikkyys nousee esiin. (Blondeihin liittyy luonnollisesti myös stereotypia tyhmyydestä. Enkä ole aivan varma siitä johtuuko tämä sterotypia siitä että naisellisiksi piirteiksi määrittyvät usein erilaiset neoteeniset piirteet ja tyhmyys on yksi näistä. En kuitenkaan tässä keskity tähän tyhmyysstereotypiaan vaan siihen että miehet pitävät blondeja seksikkäänä riippumatta siitä mitä muita korrelaatteja tähän sitten liittyy tai ei.)

"Psychology Today" uutisoi taannoin siitä miten blondien seksikkyyttä on tutkittu. Ja siinä oli huomattu jännittävää tietoa. Kansanviisaudessa oli takana jotain perää, mutta tosiasiassa sillä tavalla että todellisuus on oikeastaan juuri päinvastainen. (Mikä on laittoman yleistä kansanviisaudelle. Joskus siinä on oikeita huomioita, tosin yllättävän harvoin. Ja usein tulkinnoissa on pahoja virheitä, joskus tämäkään ei pelitä. Muut ovat harvinaisia poikkeuksia.) Tutkimuksessa huomattiin että blondit saavat eniten huomiota, mutta tosiasiassa miehet ihastuvat yleisimmin brunetteihin. (Syynä saattaa olla tyhmyysstereotypian leviäminen. Miehet tuomitsevat ja tulkitsevat blondeja tiukemmin ja leimaavat heidät tarpeettomasti tyhmiksi, vaikka ainut mikä prosessissa on tyhmää on ajatus siitä että hiusten värillä olisi relevantti korrelaatio älykkyysosamäärän kanssa.)

---

Kirjoittajan tyylitaju ja prioriteetit ovat ehdottomasti kunnossa. Hän halusi lapsena naimisiin intiaaniprinsessan kanssa.

Nuoruus -tanko ; eli miehekkyys limbossa

Demonstroiva omakuva.

Olen viime aikoina laiminlyönyt parturissakäymistä.  Tämän vuoksi hiukseni ovat tällä hetkellä siinä pahimmassa mahdollisessa tilassa, jossa ne ovat liian lyhyet jotta ne saa kiinni ja liian pitkät jotta ne eivät menisi silmille. Kun kävin eilen harjoittelemassa miekkailua, tämä vaati pieniä kommervenkkeja, näkökyky kun on vähintään kohtuullisen oleellinen. Eräs sister in arms kävikin sitten harjoitusten jälkeen vihjaamassa asiasta. Hän kysyi että olenko leikannut hiuksiani ollenkaan armeijan jälkeen. Hän on harjoitellut sen verran aikaa, että hän muistaa minut myös kaljuna. Olen käynyt armeijani yli 12 vuotta sitten.

Tämä johtuu suurelta osin siitä että minulla on melko paljon neoteenisia piirteitä. Eli näytän "ikäisekseni pennulta". Mutta toki syynä on myös se, että ulkonäköäni tukee henkinen tilani joka on paikoitellen jossain sielä 6 -vuotiaan tasolla. Ulkonäölleen ei voi mitään. (Tai oikeasti tietysti voi, kun polttaa tupakkaa ja juo riittävästi viinaa ja hankkii kupan, vanheneminen onnistuu kuin hilirimpsis.) Käytökselle sen sijaan voi. (Mutta en rehellisesti sanoen jaksa välittää, muiden arvioima kypsyystaso on liian sosiaalista jotta jaksaisin painaa tikkua ristiin muiden vuoksi asialle joka on itselleni herttisen yhdentekevä.)

Tämä on sinänsä onnellista, että nykyisin on jossain määrin asiaankuuluvaa tai jopa muodikasta olla ns. kidult. Tämä liittyy osittain siihen, että nuoruutta ihannoidaan. Mutta myös siihen, että työelämässä pitää kyetä olemaan joustavasti ja proaktiviisesti uutta oppiva. Ikuisen oppimisen harjoittelu taas vaatii joustavaa ja uteliasta mieltä, joka johtaa melko helposti lapsenomaisten piirteiden lisäämiseen. Kuitenkin toisaalta tämä johtaa siihen että minulla ei ole karismaa. Ja saan joskus myös kuulla siitä.

Tämä voi liittyä tasa -arvokysymyksiin. Kun aikaisemmin kirjoitin söpöydestä ja cooliudesta, nostin esiin sen että suloiset piirteet ovat lapsenomaisia ja coolit maskuliinisia, pääsin ikään kuin alkuun. Sillä söpöys on myös jotain joka koetaan äärimmäisen feminiiniseksi. Siksi esimerkiksi "Takkiraudassa" korostettiin japanilaista söpöyttä korostavasta kawaii -kulttuuria nimenomaan sen naisellisuutta. "termi kawaii, joka on japania ja tarkoittaa "ihanaa", ts. kitschin äitelintä muotoa. Kawaii on kaikkea tunteisiin vetoavaa, pikkusievää, söpöä ja suunnilleen kolmasluokkalaisen tytön sielulle suunniteltua. Kawaii on erityisesti tyttömäistä, feminiinistä ja kaikkiin ei-negatiivisiin tunteisiin vetoavaa. My Little Pony on kawaii. Hello Kitty on kawaii. Suuri osa mangasta ja animesta on kawaii. Voidaan sanoa, että kawaii on kitschiä nupit kaakossa."

Lapsenomaisuus ja naisellisuus tuntuvatkin liittyvän yhteen. Matt Ridley kertoo "Perimä: Ihmisen historia 23 kappaleessa" -teoksessaan avioliittotilastoista. Niissä havaitaan, että miesten koulutustaso ja varallisuus parantavat aviohaaveiden onnistumisia, ja että miehillä ikä on usein suurempi kuin naisella. Ja naisten kohdalla koulutus ei vaikuta, vaan huomiot keskittyvät sen sijaan ulkonäköön. Ja naisen ulkonäössä korostetaan nimenomaan neoteenisia piirteitä. Tämän ei katsota tarkoittavan sitä, että miehet olisivat pedofiilejä, vaan sitä että mies yrittää varmistaa puolisossaan pitkän lisääntymisiän. Naisethan elävät lisääntymisikänsä jälkeenkin kohtuullisen kauan. Tätä kautta naisellisuuden ja neotenian välillä on jonkinlainen yhteys.

Ja tästä saadaan varsin helposti tasa-arvokysymys. Kun katsotaan sitä mistä feministit pahastuvat, teemat voidaan jakaa karkasti seuraaviin:
1: Naisia kohdellaan kuten lapsia, siis ei ilkeästi mutta ei aivan täysivaltaisina ihmisinä. Eli heitä kohdellaan töissä vähemmän kypsinä ja kykenevinä kuin miehinä. Heitä puhutellaan "tytötellen", suoraan heidän lapsenomaisuuttaan korostaen (neoteenisyyttä korostaen). Naisissa siis korostetaan jonkinlaista prinsessuutta
2: Raiskauksista ja muusta naisiin kohdistuvasta väkivallasta.
3: Siitä että heidät ohjataan ruuanlaittoon ja tiettyihin naisellisiksi määriteltyihin töihin.

Näistä viimeisimmät tuottavat erilaista keskustelua. Tai ainakin niitä käsitellään pahimpien sovinistien kohdalla kiistäen, torjuen ja vähätellen. Ensimmäinen kohta, neoteenisuusteema, sen sijaan johtaa usein siihen että sitä ollaan jotenkin ällistyneitä siitä että kohteliaisuus olisi jotenkin naisen halveksuntaa. Syynä on tietysti se, että se mikä koetaan kohteliaisuutena naista kohtaan on samantapaista kuin lasten kohtelu. Kaikki ymmärtävät että ihmiset ovat lapsille kilttejä ja kohteliaita, mutta sellaisella tietyllä tavalla missä mukana ei tule syvää arvostavaa kunnioitusta johon voisi liittyä vakavastiotettavuutta, karismaa tai oikein minkäänlaista auktoriteettiasemaa.
1: Mutta kyllä Raavas Heteromies voi saada tästä tolkun, etenkin jos on oikein kunnon änkyrätasoisesti jonkinlainen kävelevä perussuomalaisklisee. He nimittäin puhuvat kukkahattutäteilystä, holhoamisesta ja muusta. Ja he ymmärtävät että tällä on jonkinlainen suhde avuttomaan asemaan asettamiseen, sääliin ja että tämä jotenkin hyvin syvällisellä tasolla heikentää ihmisten vapautta ja vastuullisuutta.. Ei ole ylimaallisen vaikeaa kuvitella "kohteliaisuus" -argumentin kohdalla sitä että tässä puolustaa kukkahattutätimäisesti yhdenlaista "hyysäyskäytäntöä".

Tai se olisi ällistyttävää jos ei ottaisi ajatusta "Tämä päivä" -blogista. Aiheena olivat miesten ja naisten privileegiot ja ajatukset niiden eroista. "... esitteli miesten kokemia tasa-arvon ongelmia, joita naiset eivät ehkä ymmärrä. Etuoikeutetun aseman ongelma on aina se miten etuoikeutettu on sokea omalle etuoikeudelleen ja reaktiot mitä kyseinen lista on saanut alleviivaavat hyvin miten tämä pitää paikkansa. Miesten etuoikeuksista ollaan hyvin tietoisia, kiitos vuosikymmeniä toimineen aktiivisen kampanjoinnin, mutta naisten etuoikeuksista ollaan oltu hyvin hiljaa." Itselleni tuli mieleen ajatus siitä että miten vaikeaa onkaan huomata että joku on ikävässä välikädessä jos hänet ikään kuin pakotetaan väkisin tekemään jotain jota itse haluaa.
1: Mikä tekee meistä tavallaan niitä vanhempia jotka ostavat lapsilleen niitä lahjoja joita eivät itse saaneet lapsena ja jotka täyttävät toteutumattomia unelmiaan pakottamalla lapset tiettyihin harrastuksiin. Tämänlainen on äärimmäisen helppoa, teemme tällöin toiselle mitä haluaisimme heidän tekevän meille vastaavassa tilanteessa. Mikä on tietysti jollain tavalla aivan käsittämättömän perverssiä.

Naisia suorastaan kannustetaan neoteeniseen käyttäytymiseen. Mutta jos miehenä teen tämänlaisia käyttäytymisiä saan hyvin pian kuulla (a) kunniani (b) siitä että olen potentiaalisesti homoseksuaali (c) kuulla miten kaltaiseni liberaali kidult turmelee yhteiskunnan.

Sillä coolius on heteronormatiivisessa yhteydessä maskuliininen piirre ja miehekkyys biologista. Ja tässä ei ajatella että nimenomaan variaatio on luonnollista, eli kun asiassa on vaihtelua, ymmärretään että kaikki eivät ole samasta muotista, vaan kenties on katsottava asioita työläästi jokainen tapaus erikseen, tilannekohtaisesti kunkin yksilön kannalta. Vaan ollaan keskiarvofiksoituneita niin että "poikkeus vahvistaa säännön", eli kun joku poikkeaa tavallisesta se ikään kuin vahvistaa tietoa siitä miten asiat ovat yleensä. Eli asioita katsotaan massan kautta, kollektiivisesti, ja luodaan nyrkkisääntöjä jotka toimivat pienellä ajattelutyöllä usein mutta eivät aina.

Kenties tämä korostaa sitä miten yhteiskunnan tasa-arvoistuminen on korostanut sitä että kidultmiehenäkin oleminen on hyväksyttävää. (Tai sitten takana on pienessä määrin yleisen feministisen tasa-arvotiedostumisen kasvun sijasta/lisäksi e-pillerit, joiden vaikutus tilastollisuustasolla näkyy ; maskuliinisuuden korostaminen vähentyy e-pillereiden käyttäjillä.) Tosin tämän kunnioittaminen on pienempää. Sillä tiettävästi myös feministinaiset ovat kovasti korostamassa sitä, miten miesten pitäisi olla vakaampia. Ja miten ahdistavaa on kun "se mies on kuin lapsi". Kidult kohtaa tätä perinteisen sukupuolirooliston ajavilta. Että myös feministinaisilta ; Nimenomaan nämä naiset haluavat, ääneen ilmaisevat ja myös kouluttavat miehissään esiin nimenomaan cooleja piirteitä. Koska naisten ongelmat ovat tiedossa, heidän söpöyteen ajamista ei sitten taas kohdella yhtä ymmärtäväisesti.

Syynä on kenties se, että naisen on vaikeaa ymmärtää että se mihin hän haluaa onkin jonkinlainen lokero jollekulle toiselle.

Toki tässä neoteenisuudessa on hyvä muistaa myös rajat. Tästä muistutuksena musiikkia ja siihen liittyvä video joka on ... varoitus. Ja kenties myös jonkinlainen tekijöiden hätähuuto myös. En siis kannusta itseäni tai ketään muutakaan holhottavan asemaan. Holhottavaksi asettuneet kannattaisi silti kuitenkin vaikka laittaa hoitoon, sen sijaan että heidän vastuutonta ja siksi syyntakeetonta tilaansa vaikkapa kaupallisesti hyödynnettäisiin.

Kauniit ja rohkeat - eli söpöistä ja siisteistä

Linkitin facebookiin kuvan miehestä joka hoitaa vauvadelfiiniä. Viestini sisältönä oli esittää kysymyksiä söpöydestä. Mies ei ole silmiini "erityisen kaunis", joten kysymys oli siitä miksi delfiinivauva on söpö kun taas häntä hoitava mies on cool. Mutta ei toisinpäin. Delfiiniä ei voi sanoa cooliksi eikä miestä söpöksi. mutta sain eriäviä mielipiteitä. Sain kuulla esimerkiksi kannanoton jonka mukaan eläinten kanssa lempeästi olevat miehet ovat "cute as buttons".

Tämä valintani mennee arvostelukyvyttömyyteni ja epäkohteliaisuuteni piikkiin. Mutta itse kysymys on jossain määrin kiinnostava. Miksi pidämme pehmeistä ja pörröisistä asioista. Ja ennen kaikkea miksi pidämme aivan toisenlaisista asioista. Mutta nämä asiat eivät mene saman arvostusluokan sisään. Coolit asiat ovat vain melko harvoin söpöjä.

Japanilaiset sarjakuvat ovat ilmeisesti ymmärtäneet jotain oleellista tästä. Sillä heillä on aivan tyypillistä että hahmoista on esillä erilaisia versioita. Hahmot läpikäyvät dramaattisia metamorfooseja jotta muoto vastaa viestiä. Länsimainen piirretty käyttää tätä keinoa melko vähän. Olen valinnut linkkeihin esimerkiksi "Narutosta" monille tutun Hatake Kakashin.
1: Söpönkoomisissa tilanteissa hahmoista on piirretty chibi -versio. Tämä on söpöä (kawaii). Nämä ovat pyöreitä, suurisilmäisiä ja pyöreitä. Pään ja ruumiin suhde on huima. Hahmot ovat likimain pelkkää päätä, pää on joka suurempi kuin ruumis. Tästä esimerkkinä olkoon Kakashin chibiversio.
2: Sankarillisissa cooleissa tilanteissa hahmoissa taas korostetaan siisteinä pidettyjä piirteitä. Pään ja ruumiin suhde on 8 tai jopa 8.5. Eli ruumiin pituus on 8 tai 8.5 päänmittaa. (Normaali ihminen on 7.5) Sankarillinen Kakashi on pitkänhuiskea.

Selvästi muodolla ja käyttäytymisellä tuntuu olevan jonkinlainen yhteys muotoon ja käytökseen. Mitä siis on söpöys ja coolius ja miten ne eroavat toisistaan? Vsauce -kanavalla on käsitelty kysymystä "Why Are Things Cute?" ja kysymystä "What is Cool?" Karkea vastaus on se, että söpöys on muotokysymys. Ja että coolius on asennekysymys. Vaikka Vsauce ei käsittele onko näillä eroa vai yhteistä, voidaan silti tiivistää että näiden viestien implisiittinen vastaus kysymykseen on se, että söpöyden ydin on ulkonäössä ja coolius asenteessa. Yksi on ja toinen käyttäytyy. Ja näin ne olisivat tyystin yhteismitattomia. Coolius korostuu hänen viesteissään myös jonain jossa muoti vaikuttaa syvästi.

Söpöys

Vsaucen viestin söpöydestä voi tiivistää ihan validiin teoriaan. Konrad Lorenzin neoteniateoriaan. Konrad Lorenz, eläinten käyttäytymisen tutkimisestaan tunnetuksi tullut mies, on lähestynyt tätä kysymystä. Hän tiivisti aihetta tutkimukseensa "Studies in Animal and Human Behavior" listan asioista joita yleensä pidämme söpöinä (cute). Tämä oli ensimmäinen aihetta luonnontieteellisesti lähestynyt tutkimus. Näistä eräs kenties keskeisimmistä teemoista voitaisiin tiivistää käsitteeseen "vauvanmuotoinen". ("Vauvanmuotoisuus" taas todellakin vaikuttaa kokemusmaailmaan.) Lorenzin merkittävin esitys listastaan oli se, että kaikki nämä piirteet löytyvät ihmisvauvoista.
1: Esimerkiksi suuri pää suhteessa ruumiinkokoon on merkittävä elementti jonka kautta ihmiset kokeva asian "söpöksi". Eläimillä ja ihmisillä suuret silmät vaikuttavat söpöiltä. Samoin pyöreys, ulokkeiden lyhyt mitta verrattuna muuhun jne.

Itse haluaisin tiivistää tähän evolutiivista puolta. Evolutiivisesti katsoen "söpöyden neoteniateoriasta" on jännittävä. Sillä siinä on kaksi osiota joita voidaan pitää oleellisina tai potentiaalisesti oleellisina.
1: Manipulointia korostavan kulman mukaan vauvat ovat sen mallisia että emme jätä niitä heitteille. Näin ollen jos jokin geeni vetoaa ihmisten mieliin, ne yleistyvät. Näin ollen voi olla että vauvanmuotoisuus johtuu siitä että on jostain muusta johtuva söpöyden skeema johon vauva osuu.
2: Jälkeläisien hoitamisen kohdalla taas voidaan huomata, etä K -strategiaisina eläiminä ihmiset hoitavat jälkeläisiään. Ja tämä on oleellinen osa jälkeläisten henkiinjäämiselle. Näin ollen jos hylkäämme vauvamme, emme lisäänny evoluution kannalta relevantilla tavalla koska synnytetyt lapset eivät elä levittämään sukuaan. "Näin ollen ihmiset muuttuisivat tyhmiksi ilman manipulaatiotakin." Ja siksi muutoin irrationaaliselta tuntuva aww -tuntemus ja kaahottaminen ja eijärjellinen pöyhöttäminen vauvojen kanssa onkin tärkeä osa sitä että lajimme ylipäätään selviytyy hengissä. Daniel Dennett on lähestynyt asiaa ja hänen viestinsä on likimain se, että tämän sivutuote on se, että jos vauvoilla olisi rupinen naama ja kolme sierainta, me ihmiset pitäisimme tämäntyylisiä asioita söpöinä - ja tällä olisi rajuja vaikutuksia esimerkiksi muotiin.
+: Näissä molemmissa on järkeä. Erityisesti vauvojen pyöreys ja lyhyys liittyvät johonkin josta itsessään on hyötyä tai jotka ovat seurausta synnytyksen "reunaehdoista". Vauvojen vararavintokerros tekee niistä pyöreitä. Vauvat kasvavat paljon koska niiden tulee olla synnytettävän kokoisia ja kasvu pitää varmistaa jollakin. Näiden sivutuotteena syntyy siis piirteitä jotka ovat odotettavissa joka tapauksessa, joten ei ole ihme että koemme vetoa niihin. Toisaalta vauvat ovat pirunmoisia manipuloijia. Matt Ridleyn mukaan äidin ja vauvan välillä on evolutiivista konfliktia, vauva haluaa maksimimäärän itselleen, koska hänelle syntyvä sisarus on vain puolet samaa geenistöä kuin vauva itse. Äiti taas on geneettisesti yhtä läheistä sukua kaikkien vauvojensa kanssa.

Eräässä mielessä voidaankin sanoa että "vauvankaltaisuus" on samantapainen "esteettinen skeema" kuin karmivuutta kuvaava uncanny valley jossa ihmiset pitävät yleensä miellyttävinä asioita jotka muistuttavat ihmistä. Paitsi jos ne muistuttavat liikaa ihmistä olematta kuitenkaan ihmisestä käyviä. Näitä "miltei ihmisenkaltaisia" piirteitä pidetään karmivina. - Ja erikoista onkin se, että suuri osa söpöydestä tulee ikään kuin päälleliimattuna. Esimerkiksi "ExplOratorium" näyttää miten "vauvankaltaisuudella" voidaan saada söpöyttä paitsi ihmisiin niin myös esineisiin. Ja tämä vihjaa siitä että Lorenzin teorian mukaan se, että koemme monet asiat, kuten delfiinivauvat, söpöiksi ovat eräänlaisia evolutiivisia sivutuotteita (epiphenomenon). Emme suoraan hyödy lajillisesti tai evolutiivisesti siitä että nautimme delfiinivauvoista muutenkin kuin tonnikalankalastuksen sivutuotteena.

Viileys

Söpöys on kuitenkin jossain määrin "helpompi" kuin vastakohtansa, nimittäin siisteys. Näkisin nimittäin että söpöydessä on vahvasti myös käyttäytyminen. Tässäkin neotenia on hyvä lähtökohta. Esimerkiksi "kömpelöt asiat" tuntuvat usein olevan söpöjä. Tätä kautta asenne ja ulkonäkö eivät välttämättä olekaan oleellinen erottava tekijä. Sillä jos otamme muodikkuuden esille, voimme huomata että vaikka röyhelöiden määrä vaihtelee muodissa huomattavasti, yleistä on ollut nimenomaan vallapitäjien matkiminen ja rauhallisuus jossa ollaan ikään kuin tilanteen yläpuolella.

Ja jos katsomme että söpöyden kohdalla muodissa on tapahtunut muutoksia, mutta ne kaikki jotenkin heijastelevat neoteniaa, voidaan huomata että cooliudessakin on helposti kysymys jonkinlaisesta sprezzaturasta, joka ilmenee esimerkiksi Fiore dei Liberin miekkailutyylissä audatiana. Tietynlaiseen stoalaiseen tyyneen rohkeuteen liittyvä karisma. Tätä taas kuvaa tietty macho bullshit. Rohkeus ja vallassa oleminen tavalla jossa auktoriteetti itsessään tuottaa karismaa jotta voidaan ikään kuin olla tilanteen yläpuolella. Nyrkkisääntönä voitaisiin saada se, että coolius voisi olla "miehenkaltaisuutta". Ja kuten söpöydenkin kohdalla, tässäkin on kysymys käsitteen laajennuksesta "suuremmaksi epifenomenaaliseksi skeemaksi". - Aivan kuten ei tarvitse olla vauva ollakseen söpö ei tarvitse olla mies ollakseen cool!

Siksi cooliuteen kuuluu helposti se, että nainen hankkii cooliutta ottamalla tatuoinnin tai nahkatakin. Tämä on jotain jota sitten koetaan helposti miesmäisyydeksi. Osa voi pahastua kun emansipoitunut nainen näyttää mieheltä ja kaipaa siksi aikaan jolloin nainen oli nainen ja mies oli mies. Ja toisaalta myös emansipaatiota kaipaava feministi voi pahastua kun maskuliiniset piirteet liitetään valtaan ja että vahvuuteen liittyvät piirteet on ikään kuin määritelty miesten omaisuudeksi. Ja jossain määrin jos ajatuksessani "coolin ja söpöyden perusolemuksesta" on järkevä, voidaan sanoa että nämä molemmat näkemykset ovat jossain määrin tarkkasilmäisiä ja tosia.
1: Mutta jossain määrin se tekee niistä myös hieman hassuja. Se avaa ainakin tilaa queer -teorialle jossa korostetaan että biologinen sukupuoli ei ole sama kuin sosiaalinen sukupuoli. Sex ja gender voi olla järkevää erottaa, jos tajutaan että cool on maskuliinista ja sillä on tietyt piirteet jotka ovat (korkeintaan) korrelaatiossa biologisen sukupuolen kanssa.

Kun seuraavan kerran mietit, miksi nahkatakki korostaa ylävartaloa tai miksi machoilussa ei korosteta leveää lantiota edes naisten muodissa, voidaan huomata että kenties käyttäytyminen ja ulkonäkö eivät tässä aihepiirissä ole kovin kaukana toisistaan. ; Kenties Vsaucen näkökulmat johtuvatkin kulttuurisista syistä, siitä mikä on poliittisesti korrektia. Meidän kulttuurissamme käytös ja muoti nähdään kulttuurisina eikä biologiaan redusoituvina piirteinä. Söpöysteorian siirtäminen cooliuteen lietsoisi liikaa mielikuvia sovinismista ja heteronormatiivisuudesta, joten se ei ikään kuin voi irtautua vallan kautta tapahtuvasta selittämisestä. Siksi söpöyttä on vielä korrektia lähestyä biologisesti, mutta coolius on siihen liian tulenarkaa. - Mutta voi olla, että kaikki menee vain arvostelukyvyttömyyteni ja epäkohteliaisuuteni piikkiin.

Ihmistaifuuni (eli yllättävän paljon kaikkea tarpeellista jota ihmisten tulisi tietää etiikasta)

Olen katsellut "Trigun" -nimisen animesarjan ympäri. Tässä, paikoitellen vakavassa, paikoitellen hauskassa ja paikoitellen todella typerässä, sarjassa on 26 jaksoa (joista yksi on de facto kertaava täytejakso). Siinä on kuitenkin tasoja joita ei kenties voisi odottaa, etenkin jos on ... vaikka esimerkiksi sattunut katsomaan pari jaksoa sieltä täältä tätä varsin typeränoloista ... sarjaa.

Sarjaa on hieman omituista seurata länsimaalaisen filosofianharrastajan silmin, sillä se on pullollaan kristillistä symboliikkaa, tavalla joka on ilmiselvästi tarkoituksellista. Mutta koska animea tuotetaan japanissa (tai se ei ole oikeaa animea) kristinuskoa ei ole sisäistetty. Sarjaa ei oikeastaan voi käytännössä ymmärtää ja tulkita kristinuskon keinoin. Sitä täytyy avata muutoin. ; Se, että esimerkiksi Nicholas Wolfwood on pastori joka raahaa ympäriinsä valtavaa ristiä, ei siksi ole kovinkaan avaava. ; Japanilainen ajattelutapa on niin erilainen, että kristinusko on korkeintaan vieraskulttuurin käsittein jäsennettyä kristinuskoa. (Siksi tästäkään ei tule teologiansävytteistä.)

"Trigun" on low-tech -tieteisfantasia, joka tapahtuu lähes elinkelvottomalla aavikkoplaneetalla. Kaksi aurinkoa ja ainakin viisi kuuta (joista kolme saatetaan nähdä kerralla). Sarjassa paljastuu että nykyinen planeetta on saastunut ja ihmiskunta on siirtynyt muille planeetoille. (Lisää tähän Eeden -sanan ylikäyttöä.) Siemenaluksella on aikanaan ollut muutama hereillä oleva työntekijä ja iso määrä "nukkuvia ihmisiä". Ja tämä muutaman ihmisen paratiisi on sitten tullut tiensä päähän ja sisäisen riidan vuoksi aluksilla tapahtuu katastrofi jonka seurauksena vain pieni osa siemenalukseen jäädytetyistä ihmisistä on säilynyt. Varsinaiset tapahtumat tapahtuvat noin 100 vuotta tästä hetkestä.

Pidän sarjan tarinanrakennustavasta. Siinä kun ei heitetä deus ex machinoita ja pidetä niitä laatuna. Siinä ei viljellä mysteeriä ja epätietoisuutta vain jotta seuraavassa jaksossa kerrottaisiin miten mysteeri ratkeaa. Se ei käytä (juuri lainkaan) cliffhanger -tekniikoita. Tarina päin vastoin avautuu pikku hiljaa. Jokainen jakso paljastaa asioita. Ja itse asiassa se viittaa aikaisemmissa jaksoissa oleviin tavallisen tuntuisiin tilanteisiin ja lausahduksiin ja paljastaa että niiden takana onkin ollut enemmän. Tätä voisi pitää "anti-Lostina", "anti-under the domena" ja anti ties minä muuna sarjana.

Sarja etenee ja avautuessaan se muun muassa vaihtaa genreä. Sarja alkaa komediallisena ja se muuttuu hyvinkin vahvasti draamaksi, jopa melodraamaksi. Sarja alkaa vahvemmin westerninä ja muuntuu loppua kohden hyvinkin vahvaksi scifiksi. ; Sarjan sankari Wash (the Stampede), "humanoid typhoon", on sarjan ensimmäisessä jaksossa pelle jolla on käsittämättömän hyvää onnea, ja  vasta viidennen jakson kohdalla on selvää että tämä on "tavallaan peiterooli". Seuraavat noin viisi jaksoa häntä esitetään sankarina joka muuntuu kohti klassista traumatisoitunutta sankaria. Jaksoa 15 voi sitten pitää rajapyykkinä jonka jälkeen hänen filosofiansa pedataan. Ja tämän jälkeen loppu sarjasta onkin sitten sitä että tätä filosofiaa puretaan. 

Jos sarja pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se olisi pasifismi. Wash edustaa "Samurai X" -tyylistä animessa tuttua konventiota jossa sankari ei koskaan tapa ketään, ja jolla on väkivaltainen tausta jota kadutaan ja jonka kanssa ollaan tekemässä tiliä. Wash ei tosin ole tavallinen pasifisti siinä mielessä missä tätä on totuttu. Hän ei asettaudu masokistiseksi hakkaamisen kohteeksi. (Itse asiassa hänellä ei näytä olevan erityisiä paranemisominaisuuksia.) Häntä ei myöskään haittaa vahingoittaa tai haavoittaa ihmisiä. Ja mikä tärkeintä, sarjan näkyvin piirre on chibi -tyylinen väkivalta (jossa on käytetty "huumoriversioita hahmoista") jonka sivutuotteena on hirvittävästi rakenteellista tuhoa.

Washin perusluonteen voisi ennalta arvata jo ensimmäisestä jaksosta. Sillä sarja alkaa kun Meryl Stryfe ja Milly Thompson saavat tehtäväkseen seurata rikollista jonka päästä on valtava palkkio. Kohde on tietenkin Wash. Ja Stryfe ja Thompson eivät ole poliiseja, vaan vakuutusvirkailijoita. (Vakuutusyhtiöt voivat hengähtää helpotuksesta vasta melko pitkällä sarjaa, sillä Wash tulkitaan jumaliseksi väliintuloksi. Joka kaiken mukaan liittyy jollain lailla monissa paikoissa Amerikoissa olevissa vakuutuksissa oleviin pykäliin.) Sarjakuvamuodossa "Trigun" ei rakentanut samanlaista tematiikkaa kuin piirrossarja, sillä sarjakuvassa Washin tuhoihin liittyy kuolleita. Piirretyssä tämä puuttuu. (Ja tämä koherentisoi tarinaa - ja etäännyttää sen "Samurai X":än Rurouni Kenshinistä.)

Sarjan vahvin jännite on Washin ja hänen veljensä Knivesin välillä. Molemmat ovat "ei ihmisiä" jotka ovat olleet siemenaluksella. Heidän eronsa voidaan tuoda sarjassa näytetyn hämähäkkianalogian mukaan. Kun siemenaluksella on, kunnon Nooan arkin tapaan, kaikenlaisia eläviä, siellä on myös aluksensisäinen puutarha. Ja täällä on myös hyönteisiä. (Mutta ei tiemmä esimerkiksi karhuja.) Kun Wash ja Knives (vielä lapsina ja sovussa) näkivät perhosen juuttuneena verkkoon, Wash yritti irrottaa perhosta kun taas Knives halusi tappaa hämähäkin. Knivesin mukaan Wash oli epälooginen koska jos hämähäkki ei saa ruokaa, se kuolee nälkään joten pitkän tähtäimen valintana on vain se kuka kuolee. (Hänestä aluksella ollut kouluttaja Rem oli väärässä koska hänestä kysymys oli mietittävä ja silloin hämähäkki syö perhosen sillä aikaa kun reflektoidaan.) Knives  Washin mukaan Knivesillä ei ollut valtaa tähän päätökseen.

Karkeasti ottaen Wash seuraa hyvin vahvasti Kantilaista etiikkaa. Hän yrittää olla surmaamatta ketään, mutta ei kiistä maailmassa olevaa pahuutta. Kukaan ei vain kuole "hänen vuorollaan". Knives taas päätyy ajatteluun jossa ihmiskunta kokonaisuutena vertautuu hämähäkkiin.
*: On kenties huvittavaa huomata että Knives on lapsena se iloinen ja optimistinen lapsi. Wash taas on ollut se vakava.
*: Knivesillä on myös hyvin vahva näkemys siitä että etiikassa on mustaa ja valkoista ja hänestä niin pitää ollakin. Wash taas korostaa harmaasävyisempää, ja tunnustaa tämän jonain jolle ei edes voi tehdä mitään.

Washin kuvaaminen onnistuu oikeastaan vain Kantilaisin sävyin. Ihmisen omat toimet ja omat hyveellisyydet ratkaisevat. Laajemmat seuraukset jäävät syrjään. Washin kantavin hyve on elämän kunnioittaminen. Hänen korkein kategorinen imperatiivinsa on "älä tapa", Harm principle on hänen olemuksensa.

Loppuosa sarjasta onkin itse asiassa sitten sitä että näiden kahden ääripään välillä sitten vertaillaan. Tätä varten tarvitaan tietysti paljon muita hahmoja.

Sarjassa Washin tärkein vastapaino on Nicholas Wolfwood. (Pastori joka suojautuu valtavan ristin taakse, ristin joka on painava koska se on täynnä aseita.) Hänet tarvitaan siksi että hän tuo mukaan utilitarismin. Hän ajaa yleisempää etua jossa uhraukset sallitaan suurempien asioiden edestä. Wolfwood voi tämän vuoksi myös tappaa ihmisiä, kysymys on kuitenkin joskus vain lukumääräkysymys. Tämä näkemys on hyvinkin tarpeen sillä Washin "varsin holtiton suhtautuminen infrastruktuuria kohtaan" on jotain joka koskettaa suoraan ihmisten elossasäilymiskykyyn rankalla planeetalla. Wolfwood muistuttaa suoran ja epäsuoran tappamisen yhteydestä. Wash tarvitsee jotain utilitarismin tyyppistä seurausetiikkaa vastapainokseen jotta voidaan puhua ihmisten kanssa elämisestä sosiaalisessa kokonaisuudessa jota yhteiskunnaksi kutsutaan.
*: Wolfwood korostaa Hyve -etiikassa syvällä olevaa ongelmaa. Nimittäin sen, että se on erinomainen tapa elää yksilönä, mutta se on joskus hirvittävän huono tapa ylläpitää yhteiskuntia ; Infrastruktuurin tuhoutuminen onkin symbolinen muistutus siitä että priorisointi on aina vaihtokauppaa. Ja se itse asiassa korostuukin Kantin teksteissä. (Kant itse sanoo että rehellisyyden hyve voi tarkoittaa sitä että jos murhaaja kysyy jonkun olinpaikkaa, olisi tähän vastattava koska murhaajan paha teko on tavallaan hänen omien valintojensa seuraus jolla ei ole hirveästi tekemistä sinun tekojesi kanssa.)
*: Kenties rankin välienselvittely papin ja pasifistirevolverisankarin(!) välillä onkin tarinassa jossa kaupungissa on tiukka kuri ja ihmiskauppaa, ja tästä pakenee ihminen jonka pako johtaa koko kaupungin tuhoutumiseen. Wolfwoodista pako ei ole hyväksyttävä, koska vaikka kaupungissa onkin paljon hirvittäviä ihmisiä, kaikki eivät ole hirvittäviä. Ja lähtö romahduttaa kaupungin elossapysymysen mahdollisuudet.
*: Wolfwood on muuten siitä erikoinen utilitaristi, että hän on sitä loppuun asti. Usein utilitaristit ovat ihmisiä jotka asettavat yleisen hyödyn muiden tehtäväksi. Hän kuitenkin esimerkiksi ehdottaa eräässä pattivankitilanteessa sitä, että pahis ammuttaisiin hänen itsensä läpi. Kaksi kuollutta kun olisi hänestä ihan kelpo utiliteetti verrattuna kaikkiin muihin skenaarioihin joita hän piti mahdollisina. Utilitaristin on ymmärrettävä että uhri joka yleinen suurempi hyöty ottaa on joskus yksilö itse, eikä vain joku nimetön numero "jossain tilastojen uumenissa".

Eettisessä kontekstissa Meryl Stryfe on melko turha hahmo. Hän on nimittäin pragmatisti. Hänen luonteensa tuodaan esille jo ensimmäisessä jaksossa. Kun he saavat kuvauksen suunnilleen mallia "irokeesitukkainen, iso, maineeltaan kauhea sovinisti", Milly Thompson nappaa kuvauksesta sen sovinistin. Stryfe taas kiinnostuu lähinnä ulkonäköpiirteistä. Pragmatistin rooli muuttuu helposti lainsäädännön mukana. Siksi hänen roolinsa muuttuukin ; Hänen emootionsa ja yksilöllisyytensä ovat merkittäviä sarjan loppuosassa. Washia ei enää seurata niinkään työn kuin henkilökohtaisten tunteiden vuoksi. (Tähän liittyviin juoniristiriitoihin ei kannata puuttua, ne ovat lukuisia mutta ne ovat olemassa tämän muutoksen vuoksi.)

Millie Thompson taas edustaa etiikkaa jossa hyville ihmisille pitää tehdä hyviä asioita. (Hän on myös käsittämättömän älykäs, mutta ei tiedä sitä itse. Suunnilleen kaikki, jopa sivulauseet mitä hän sanoo, ovat relevantteja huomioita joiden arvo paljastuu usein vasta monta jaksoa jälkeenpäin.) Hän saattaa läimäytellä pahoja ihmisiä. Hän on toisaalta myös täynnä armoa. Armoa siinä mielessä että hänellä on hirveän painava ase, joka on kuitenkin tainnutusase. (Ja esimerkiksi Wolfwoodin kuoltua hän ottaa tämän ristin omistukseensa, ja korostaa että risti on painava siksi että se on niin täynnä armoa.) Hänen tärkein roolinsa ei kuitenkaan näytä olevan Washin etiikan täydentäminen. Yksilötaso ja individualismi kun ovat molempien takana oleva vahvin henki. Päin vastoin, hän on vastapainona sarjan yhteiskunnalliselle hengelle ; Tarkalleen ottaen työparilleen Stryfelle (pragmatismi) että Wolfwoodille (utilitarismi). Millie Thompson on myös kenties sarjan oikeaoppisin kristitty (vaikka häneen tätä symboliikkaa ei aivan hirveästi kylvetäkään).

Sarjan "pariuttamisjärjestelmä" on ollut mielenkiintoinen. Siinä luodaan erilaisia "parivaljakkoja" joiden perusteemana on perusajatusten törmäyttäminen. Joko vedetään yhtä köyttä tai riidellään, ja näillä luodaan esiin niitä puolia joita heidän filosofiallaan on.
*: Sillä tietyssä määrin Washin Kantilainen individualismi on maskuliinista samaan tapaan kuin Wolfwoodin utilitarismia pidetään maskuliinisena. Heidän välillään on spesiaali suhde, kaveruussuhde jonka kautta näitä filosofioita peilautetaan.
*: Milly Thompsonin arvomaailma on puhtaasti feminiininen, mutta luultavasti Meryl Stryfen hahmo on feministien mieleen. Heidän suhteensa työhön on hyvin rakentava koska se heijastaa naisten välisen ystävyyden kautta myös feminismiä.
*: Lisäksi sarja rakentaa pienimuotoista, ei tosin kovin korostettua, romanssia jossa Washin ja Stryfen välillä on parisuhde. Molemmat ovat hyvin "moderneja" hahmoja, ja molemmat ovat omalla tavallaan yksilöitä tietyissä raameissa. Raamit ovat vain hyvin erilaiset ; Onkin mielenkiintoista että sarja alkaa Stryfen halveksunnalla mutta päättyy kunnioitukseen. Ajatukset vaikuttavat ensivilkaisulla vastakkaisilta.
*: Samoin Thompsonin ja Wolfwoodin välille rakennetaan suhdetta. Tämä tarjoaa mahdollisuuden peilata utilitarismin ja hyveellisten kansalaisten ja paheellisten välistä suhdetta.
+: Sarja toki jättää vähälle muutaman asian. Ainakin Thompsonin ja Washin ajatusten törmäyttäminen olisi tarjonnut paljon mahdollisuuksia miettiä hyve-etiikan erilaisia puolia. Wash kun rakentaa hyvettä itsessään ja muut sitten kopioivat mallia jos kopioivat, kun taas Thompsonilla on kasvattavampi ote. Samoin olisi mielenkiintoista seuloa utilitarismin ja "feministisen lakikeskeisen pragmatismin" suhdetta. Nehän ovat monesta miltei sama asia, mutta eroja olisi varmasti saatu esille. Kenties nämä erot olisvat liian hienovireisiä jotta niistä oltaisiin saatu koomisia tai dramaattisia. Mutta jäin silti kaipaamaan näitä.

Ylläoleva rakenne kuvaa niitä skismoja joita käydään jaksoon 15 asti.

Sen jälkeen tematiikka muuttuu yhteiskunnallisesta yleiseettiseksi. Syynä on se, että tavallaan sarja tarvitsee nuo 15 jaksoa jotta Washin hahmo saadaan esiteltyä ja muiden hahmojen suhteet häneen ja toisiinsa saadaan avattua. Loppuosa on sitä että Washin ideologia on suhteessa tarinan antagonistiin. Muutkin toimivat vapaasti tässä näiden kahden voiman ristipaineessa, mutta Washin ja Knivesin "yli-inhimillinen luonne" johtaa siihen että he ovat enemmän puolenottajia kuin samalla tavalla mukana tasa-arvoisina olevia hahmoja. (Joka on jossain mielessä heikkous, mutta jossain mielessä se voidaan nähdä luontevana osana sitä miten tarina etenee.)

Knivesiä kun voidaan kuvata jonkinlaisena pahan ongelman korostajana ja sen oikeuttajana. Knives on eräässä mielessä "nihilistijumala". Hän oikeuttaa toimiaan käytännössä kahdella eri linjan argumentaatiolla. Argumenteilla jotka kristinuskoon tottuneissa kulttuureissa eivät ole koskaan tekemisissä keskenään.
1: Ihmisen elämä on niin täynnä kärsimystä että on palvelus että he kuolevat.
2: Ihmisten kärsimys on oikeutettua korkeamman etiikan edessä. Ja koska Knives oli lapsena optimisti ihmisluonteen kohdalla, hän on kyynistyneenä nimenomaan "pettynyt optimisti". Ihminen on itsessään syöpä jonka tuhoaminen on oikeutettua ja jonka kärsiminenkin on oikein.
+: Kokonaisuus on ainakin minun silmissäni ällistyttävä, ja omituinen. Mutta se on jollain tavalla koherentti. Ihmiset muuntuvat siinä jonkinlaisiksi eläimiksi jotka levittävät vaarallista tautia (itseään) ja joiden lopettaminen on kaikille, sekä eläimille että kaikille muille, parasta.

On tietysti selvää, että tämänlainen jännite ei voi päättyä siihen että Knives voittaisi. Jännittävää sarjassa onkin se, olisiko tappaminen koskaan väärin. Sarjan lopetus sanoo että ei. Wash riisuu veljensä ja kiistakumppaninsa aseista. Jos Wolfwood olisi ollut elossa, hän olisi voinut kysyä että kuvitteleeko Wash todella käännyttävänsä veljensä, eikä tämä oikeasti vain juonisi jotain keinoa yrittää tekoaan vastaisuudessa uudestaan. Tai että ratkaisu muuttaisi maailmaakaan mitenkään pysyvästi. Hän olisi voinut kysyä myös siitä, että miten Washin tietä voisivat seurata ne jotka eivät ole taidollisesti niin ylivertaisia kuin Wash, ja joilla tilanne on oma henki ja toisen henki. (Wash toistaa sarjassa moneen otteeseen sitä että hän on hyvin vahvasti itsemurhaakin vastaan. Elämän kunnioittaminen on siis kaiken elämän kunnioittamista.) Mutta kuolleet eivät turinoi, ja sarjan tekijöillä on ollut mahdollisuus jota meillä muilla ei ole. Nimittäin mahdollisuus lopun rajaamiseen. Näin voidaan tehdä onnellinen loppu jossa antagonistille ei anneta periksi.

Skill & Talent

Supersankareita voidaan luokitella monella tavalla. Sarjakuvanharrastajilla on usein esimerkiksi voimajärjestysväittelyitä joita olen seurannut lievää voimakkaammalla huvittuneisuudella. Samoin supersankareita voitaisiin luokitella myös sitä kautta ovatko heidän voimansa peräisi taidoista, tieteestä, laitteista, taikaesineistä vai yliluonnollisista kyvyistä.

Kun otetaan esimerkiksi Batman, huomataan että hänessä tuntuu olevan jotain hyvin "vanhakantaista" supersankariutta. Batman on peräisin ajalta jolloin ajateltiin että deduktiivisen tieteellisen päättelyn, hienon teknologian ja karateharjoittelun avulla saadaan aikaan kunnollinen sankari. Batmanissa on jopa hyvin paljon yhteistä Mustanaamion kanssa. Mustanaamiokin on taitojen ja harjoittelun tulosta - kenties jopa batmania voimakkaammin koska Mustanaamio on Low-Tech kun Batman taas on High-Tech.

Kuitenkin kaikista voimakkaimman oloiset supersankarit ovat yleisesti ottaen yliluonnollisia. Esimerkiksi Teräsmies on ominaisuuksiltaan ja synnynnäisesti Teräsmies. Hän ei harjoittele koska hänen ei tarvitse. Usein onkin niin että kovimmat supersankarit ovat jotain kautta tämänlaisia "talenttilaarista kaavittuja". Sen sijaan että synnynnäinen taito jäisi "vain yhdeksi tempuksi", yliluonnolliset jipot ovat hyvinkin monikäyttöisiä.

Perusteemana tuntuukin olevan se, että yleensä taito nojautuu harjoitteluun ja teknologiaan. Ja lahja nojautuu yliluonnolliseen ja synnynnäiseen kykyyn ; Näin esimerkiksi kun näemme teknologiaan ja taitoihin nojautuvan Punisherin, voimme arvata että hänellä ei ole yliluonnollisia kykyjä.. Ja sama pätee tietysti myös Rautamieheen.

Tämä sääntö ei toki ole kaikkivoipa. Esimerkiksi Shadow on oppinut taitonsa ankaralla harjoittelulla Tiibetin mystikoiden parissa. Hän on oppinut meditoimalla ja henkisellä valmistautumisella siihen että hän kykenee muuttumaan näkymättömäksi, lennättämään esineitä ja muita vastaavia temppuja jotka ovat hyvinkin monimutkaisia. Ja "X -menit" tarvitsevat koulua, koska ilman sitä se talenttilaarista saatu kyky on vain kasa temppuja. He harjoittelevat käyttämään kykyjään ja näin he saavat luovaa manööveritilaa. Mutta länsimaissa nyrkkisääntönä on että yliluonnollinen on synnynnäistä ja tekninen harjoittelua.

Japanissa kaikki on tietysti toisin. Animen ja mangan maailmassa on tavallista, että synnynnäisyys ja harjoittelu täydentävät toisiaan aina. Tästä malliesimerkki on Naruto joka on kasa uusien ninjatekniikoiden harjoittelua jossa opitaan yliluonnollisia taitoja puhtaasti harjoittelemalla, että synnynnäisen sisään laitetun demonin hallintaa. Tosin mangan maailmassa erilaiset ns. "taikatytöt" saavat yleensöä taitonsa maagisista esineistä jonka jälkeen he muuttavat muotoaan sankarihahmoihinsa prosessissa joka vaatii enemmänkin "oikeat propit" kuin intensiivistä harjoittelua. Japanissa kehittyminen ja harjaantelu kuuluu siis jollain tavalla "enemmän pojille"..

Transformaatio

Usein ajatellaan että tarinan tulkinta on ensisijaisessa yksilöllinen. Tämä näkemys ei ole kovin huono, sillä esimerkiksi itse kykenen olemaan hyvinkin erimielinen eräiden tarinoiden sisällöstä ja merkityksestä kuin jotkut toiset. Kuitenkin tätä olisi joskus asiallista painottaa myös sillä, että paikallinen kulttuuri voi vaikuttaa tulkintoihin.

Uskoisin että hedelmällisin aihe tämän demonstrointiin voi löytyä animesta. Sillä anime vaikuttaa sekä euroopassa että japanissa. Ja uskoisin että näiden katsontatavassa on eri maissa jonkin verran eroja.
1: Japanihan on käskyjen ja ulkoisten ohjeiden maa. Siellä ei kiistetä mielen sisäistä luonnetta, mutta korostetaan että ihmisen olisi jotenkin sopeuduttava joukkoon. Siksi Markus Kajo esimerkiksi ihmetteli japaninreissuissaan sitä, miten japanilaisilla on oma erikoinen tapansa olla erikoisia ; He kokoontuvat yhteen paikkaan olemaan samalla tavalla erilaisia.
2: Eurooppalainen maailma taas on individualistisempi, yksilön omaa pyrintöä korostetaan.

Tämänlaiset kulttuurierot vaikuttavat varmasti ainakin yhden animeissa erityisen usein toistuvassa teemassa, muodonmuutoksessa. Tämä on jotaon joka muistuttaa hieman supersankareiden alter egoa. Animeissa on hyvin tavallista, että taustalla on joko suora transformaatio tai vähintään fuusio ; Hahmo siis muuttaa muotoaan jollain tavalla. Tätä esiintyy esimerkiksi "taikatyttöanimeissa" joissa esimerkiksi koulutyttöjen takaa löytyy taikaritareita. Usein tätä muutosta katsotaan lähinnä sisäisen taistelun symbolina.

Voisin kuitenkin kuvitella että erilainen kulttuuri värittää totaalisesti sitä, mitä tämä sisäinen sankaruus oikein tarkoittaa.
1: Koska japanin kulttuuri on "ohjeistavaa ja käskyttävää", on siellä helpompi ajatella että tämä sisäinen sankaruus on todellista minuutta, sitä osaa jonka paljastumista joudutaan ikään kuin kätkemään normaalielämässä. Superhahmo siis ikään kuin paljastaa normaalin minän ja se koulutyttöpuoli on rooli.
2: Eurooppalaisessa kulttuurissa sisäinen sankari taas on helpommin katsottava juuri niin että "koulutyttö" edustaa sitä normaalia itseä ja "sankari" on tähän liitetty naamiaishahmo. Tämä muokkaa transformaation läpikäyneen olennon (1) turhaumahahmoksi, joka vastaa epäonnistumiskokemuksiin, turhaumiin joita syntyy kun pitäisi jaksaa aina enemmän olla itsellinen jopa siinä määrin että normaali ihminen ei kykene olemaan niin itsellinen ja (2) eskapismina, jossa omasta minästä erkaudutaan selvästi kuvitteellisen fantasian keinoin.

Viileät homot

Katsoin eilen (humalassa) puolisoni kanssa "Earthian" -animea. Siinä on maan päällä olevia enkeleitä jotka ovat oikeasti avaruusolentoja. Sarjan ensimmäiset jaksot kuluivat siinä miten ihmettelin miten homoilta päähenkilöt vaikuttavat. He eivät tehneet yhtään mitään seksuaalista, eivätkä edes pukeutuneet mitenkään stereotyyppisen homoseksuaalisti, eivätkä maininneet homoseksuaalisuudesta sanallakaan. Toiminta oli hyvin maskuliinista ja sopi klassisen heteroseksuaalin sankarin kuvaan. Kaveria autetaan, pahiksia vedetään karatella turpaan ja ollaan muutenkin aseiden, tappelun ja pommien maailmassa. Mutta kuitenkin jotenkin oli selvää että he olivat hyvin selvästi kaapissa. Kuitenkin yleiskuvana oli se, että "kato, noitten Narnialaisten talokin on homoseksuaali." Sarjan mentyä varsin pitkälle (jaksoissa joskaan ei seksissä) ennustukseni toteutui. Enkelit olivat todellakin homoseksuaaleja.

Puolisoni mukaan yleissivistyskessäni on selvästi aukko, koska Earthian on kuulemma yaoi -klassikko. Kuuluu siis yleissivistykseen tietää ovatko avaruusolentoenkelit homoseksuaaleja.

Mangasta kuulemma löytyy vielä paljon enemmän homoseksuaalisuussymboleja. Esimerkiksi Edenissä, josta enkeleiden näköiset avaruusolennot ovat, on homoseksuaalisuus kielletty toimien tasolla. Saa ajatella mutta ei toimia. Tämä vastaa hyvin normaalia homoseksuaaleihin suhtautumistapaa. Tämä varmasti painaa siinä kun sankarit sodan aikana valitsevat olevansa ihmisten puolella omaa planeettaansa vastaan. ~ Toinen tärkeä teema on toisen päähenkilön mustat siivet. Sillä Edeniläisten parissa on syöpä joka muuttaa siivet mustiksi ja tästä sairaudesta seuraa kuolema. Päähenkilö on resistentti tälle syövälle. Tämä on merkittävä piirre, koska tämä syöpä yleistyy. On luontevaa huomata että syöpä ei ole tartuntatauti, mutta AIDS on "homosyöpä" johon reagointi on varmasti ollut voimakasta Earthianin ilmestymisaikaan (se on suhteellisen kauan aikaa sitten piirretty.)

Tästä onkin hyvä miettiä asioita (selvinpäin) hieman tarkemmin. Yaoi (jap. やおい) on nimitys animesta, joka aiheeltaan käsittelee homoseksuaalejen suhteita. Genressä on hyvin yleistä se, että toiminta ei mene tekojen tasolle asti. Sen sijaan tarjolla on yllättävänkin paljon angstia. Kun tämän kontrastiksi laittaa heteroseksuaaleille suunnatun hentain, on kontrasti itse asiassa hyvinkin suuri. Yaoita leimaa yleinen seksuaalinen (vapaaehtoinen tai pakotettu) pidättyväisyys, toisin kuin heteroseksuaaleja lonkerohirviöitä.

Kuvaavaa onkin se, että vaikka "epävirallinen mutta käytetty" yaoi -lyhenne on saanut itselleen vitsikkään selityksen "Yamete! Oshiri ga itai!" (Lopeta, perseeseen tekee kipeää!) on se kuitenkin lähempänä "yama nashi, ochi nashi, imi nashi" (ei kliimaksia, ei huipentumaa, ei tarkoitusta).

---

Kirjoittaja on aivan helvetin ärsyttävä kännissä (kuten myös selvinpäinkin, mutta kännissä vielä enemmän). Mutta toisaalta katsoipa hän mitä tahansa, syntyy katsottuun kommenttiraita, joka kuitenkin tuo aina jotain lisäarvoa. Kenties se pilaa katseluelämyksen, mutta pätkään voi palata uudestaan koska teknologia tarjoaa viihteen meille ns. tallenteina.

People of the Uncanny Valley

"Eikö ketään edes hävetä" muistuttaa siitä että mielipiteitä on asiallisia ja epäasiallisia. "No, sanoin tiivistetysti seuraavaa: "Minä en pidä siitä, miltä cosplay-animefanit näyttävät. Siis koko homma on ihan typerää, jengi ei tee mitään omaperäistä ja ääliöitä ovat koko sakki." Lainausmerkkien välissä ensimmäinen lause on ok, toinen ei. Miksi? Se, että minä en pidä jostain, ei tee siitä typerää. Toiseen suuntaan: minulla ei ole mitään velvollisuutta pitää kaikista asioista, kunhan pidän mielessä, että se on oma makuasiani, eikä kerro välttämättä mitään kohteena olevasta ilmiöstä." Olen tarkaalleen ottaen sitä mieltä että myös jälkimmäinen osa on hyvä esittää. Sillä ensimmäinen on mielipiteenilmaus, jälkimmäinen osa on itse asiassa yritys argumentoida asiasta. Toki siinä on mukana loukkaavaa sävyä, koska siinä käytetään sanaa "ääliö". Mutta on itse asiassa mielenkiintoista tietää, että cosplay koetaan sen kriitikoiden puolella epäluovana aktina, matkimisena. Eräällä tavalla siitä onkin kysymys. Selityksessä jää toki auki "ääliö" sanan tausta ; Mutta periaatteessa typeryys voidaan perustella, esimerkiksi instrumentalistisesti viittaamalla asiasta saatavan hyödyn puutteeseen. Tai siihen että se perustuu epätosille uskomuksille. (Cosplay ei tosin väitä että animehahmot ovat tosia. Tässä onkin ainut ero siihen miten WWJD -ihmiset imitoivat Jeesusta)

Mutta toisaalta ; Minusta hemmetin monia "tyhmiä" asioita pitää kannustaa. Esimerkiksi taidetta jota tehdään vain taiteen vuoksi, ei hyödyn vuoksi. Tämä on minulle hyvin olennainen asia.

Tämä oli kuitenkin vain kimmoke. Haluan siirtyä arvokeskustelu-mikä mielipiteenilmaus on sallittu -tasolta hieman eteenpäin.

Oma kokemukseni monista cosplay -pelaajista on se, että he ovat jotenkin pelottavia. Itse asiassa vaikka arvostankin heidän käsityötaitojaan ja vaivojaan - he eivät suinkaan yleensä vaan mene jonkun luokse, maksa tonnia ja saa pukua. He ostavat tarvikkeet ja rakentavat ne asunsa. Yksityiskohtia varten katsotaan pirusti animea. Itseänikin huvittaisi naamioitua vaikkapa "Demon Beast Invasionin" pahuuden soturiksi ja riennellä ympäriinsä yllättämässä ihmisiä huutamalla heille "shokushu goukan" (触手強姦). [Rehellisesti ; Katso googlesta. Tai oikeastaan ... Älä katso! ~ Mikä niitä japanilaisia oikein vaivaa?]

En ole oikein osannut antaa tälle arvoa, vaikka näenkin ilmiön komedialliset, taiteelliset ja käsityölliset arvot (niiden kaikissa hyvin monissa merkityksissä, vieläpä). Periaatteessa ilmiössä ei pitäisi olla mitään sellaista joka ahdistaisi. Sitten tulin lukeneeksi huumorisivustoa, joka muistutti minua tunnetusta ilmiöstä nimeltä uncanny valley. Robotit jotka muistuttavat jonkin verran ihmistä saavat sympatiaa, mutta jos robotti alkaa näyttämään liikaa ihmiseltä, se tuo mukanaan ahdistusta. Robottien ihmisenkaltaistaminen on kannattavaa tiettyyn rajaan asti. Sen yli se tuo vain ahdistusta. - Uncanny valley on itse asiassa omalta osalta selittämässä miksi pellejä ja nukkeja käytetään kauhuelokuvissa.
1: Tarvitsin vitsiartikkelia välttämättä tehdäkseni oivallukseni cosplayaajista. Sillä uncanny valley -ilmiötä lähestytään aina robottien puolelta. Kun yksisuuntaisuutta taotaan aina asiayhteydessä, ei ole ollenkaan helppoa keksiä että sama systeemi toimii toiseenkin suuntaan. Artikkelissa oli esimerkkejä joissa kohteena ovat esineet, robotit ja tietokonealgoritmit. Mutta myös keinoja joilla ihmiset muuttavat itseään ja ulkonäköään, poistavat inhimillisiä piirteitään ja lopputuloksena on se, että ihminen ajautuu uncanny valleyyn. ("Laakso" ei ole robotin erikoisoikeus.) Tällöin ihmiset ikään kuin luontaisesti kokevat hieman ahdistaviksi.
2: Ehkä huolestuttavinta oli se, että monet lehtikannet ovat todellakin siirtyneet ulkonäkösiloittelussaan niin pitkälle että kuvasta poistetaan kaikki ihon epätasaisuudet ja värivirheet. - Enää ei vain korjata yksinkertaisia juttuja kuten salaman punaamia silmiä tai finnejä. Niiden lisäksi esimerkiksi silmien sinisyyttä ylikorostetaan ja ihosta tehdään korjauksilla suorastaan muovimaisen sileän oloinen. Lopputulos on jo hieman ahdistava. Artikkeli käytti kovaa kieltä (vapaasti suomennetusti "photoshop täyttää lehdet kuollutsilmäisillä humanoideilla.") Mutta se tietyllä tavalla osuu kohteeseensa.
3: Lainaamani artikkeli kertoo itse asiassa syitä miksi uncanny valley on vaikea ylitettävä roboteilla, mutta toisaalta miksi siihen on helppo päätyä ihmisten puolelta. "That's the thing: Humans have evolved to recognize hundreds and hundreds of little nonverbal cues in the faces of the people we're talking to. Mimicking that nonverbal communication is much harder than simply imitating human speech." Tekniikka ei ole ainakaan toistaiseksi ylittänyt edes sitä tasoa, että minä en esimerkiksi huomaisi animoitua hahmoa ihmisestä. Ja minä olen tässä synnynnäisesti surkea! Minun pitäisi olla vaikeaa huomata kuilua. Kuilu on suuri siksi että tarvitaan monia piirteitä. Ja toisaalta se tarkoittaa sitä että näitä piirteitä on helppohkoa häiritä.

Tämä ylläoleva prosessoituani, luulen että kokemani cosplay -ahdistus ei johdu siitä että tässä on kummallinen alakulttuuri jonka sisällöstä en tykkää. Sama koskee tietysti cosplayaajia. Heillä maskeeraus kuuluu olennaisena osana projektia. Ja kun yritetään näyttää piirroshahmoilta joiden tietyt piirteet ovat standardinomaisesti epäluonnollisia, on ymmärrettävää että maskeeraus jonka tavoite on imitoida näitä tuo mukaan piirteitä jotka ajavat uncanny valleyyn.

Seuraavaksi joku tietysti/mahdollisesti kysyy, että miksi sitten on ne miehet ja tytöt täyshaarniskoissaan - nehän ne vasta roboteilta näyttävätkin. Niin, kenties vastaus onkin juuri siinä. Ne ovat jo niin robotinkaltaisia, että uncanny valley on aikaa sitten jäänyt taakse.

Ja tässä vaiheessa on hyvä paljastaa, että tämä kaikki ylläoleva oli itse asiassa yritys katsoa miten pitkälle ja asialliselle tasolle alakulttuurin dissaaminen voidaan viedä ilman että asia muuttuu oikeasti pilkaksi. Tämä on itse asiassa "perusteltu mielipidekirjoitus", joka kertoo siitä miksi cosplayaajat ovat "objektiivisesti tai ainakin intersubjektiivisesti ahdistavia". Tyhmäksi tämä ei muuta, vaan muistuttaa että ennakkoluulot voivat joskus olla hyvin yleisinhimillisiä. Silloin niitä vastaan voi ehkä olla hyvä taistella. Tämä muitutus on tärkeä esimerkiksi kun puhutaan rasismista.

---

Katsoit kuitenkin Googlesta. Tunnusta!

Transsendenttia kakkaa tuulettimessa.

Transsendentin käsite on olennaisimmillaan tiivistettävissä siihen että sitä ei voida esittää loogisessa, propositionaalisessa, kielellisessä ... muodossa. Siitä ei saada objektiivista tietoa, eli jos subjektiivinen tieto on mahdollista - ei välttämätöntä - sen välittämisessä muille tulee vaikeuksia. Tätä kautta siitä syntyy vain jaettavia aavistuksia. Transsendentti ei ole tietoa (knowledge), sen paikka on enemmän ihmettelyssä.

Tästä seuraa se että määritelmällisesti transsendentista puhuminen on outoa. Siinä höpistään jostain josta ei voi höpistä. Sama koskee tietysti transsendentin kritisoimista. Sekin on tämän eikielellisen aiheen käsittelyä sanallisesti.

Toki kaiken voisi kieltää, jolloin olisi vaiettava. Toinen vaihtoehto on se, jota minä kannatan. Eli "antaa kaikkien kukkien kukkia". On pakko sallia moninaisuus.

Tätä kautta mikä tahansa ilmaisun muoto voi kuvata transsendenttia asiaa. Hieno puhe, maalaus, runous ja musiikki voivat tarjota aavistuksia. Erilaiset näkemykset - jopa sellaiset jotka ovat täysin ristiriidassa keskenään - voidaan sallia, koska niissä molemmissa voi olla jotain totta. Mutta ei voida sanoa mitä. Tämä hyväksytään yleisesti.

Esimerkiksi Charles Darwinin matkoista huomattavaa on se, miten hän matkansa alkupuolella ihastuu luonnosta. Metsä oli hänen temppelinsä. Kuvauksissa välittyy jotain tunne -elämästä, johon eläytyvä voisi jopa kutsua aavistukseksi pyhästä. Metsän kauneus ja eläinten monet kauniit muodot ovat ihastuttava ja hyväksyttävä muoto. Moni teologikin hyväksyy tälläisen lähestymisen luonnon kautta - olipa hän sitten itse setä -Charlesista mitä mieltä tahansa.

Kuitenkin jotkut itseilmaisun muodot sivuutetaan näitä enemmän. Sillä transsendenttia sallitaan kvuattavaksi esimerkiksi oheen laittamani kuvan kautta. Tauluissa voi olla luontoa sellaisenaan tai outoja värejä - kuten minä tykkään väsätä. Ne näyttävät sellaiselta "kuin sen sanotaan pitävän näyttää".

Kuitenkin määritelmällisesti mikä tahansa ilmaisun muoto on yhtä hyvä ja huono transsendentin esittämiseen. Tämä on sama asia kuin se, että transsendentin puolestapuhuja saa turvautua sen outoon rakenteeseen. Mutta sen kriitikko ei voi. Tosiasiassa molemmat ovat yhtä hakoteillä tai toimivia näkemyksiä. (Ja ehkä molemmissa on jotain totta.)

Transsendentti aavistus voi välittyä periaatteessa sillä että menee teologikonfrenssiin, pistää ison tuulettimen päälle ja heittää siihen kakkaa ja katsoo kuinka se lentelee. Tämän jälkeen voisi sanoa että on sanonut sanottavansa aiheesta ja että muiden tulisi ottaa tämä yhtä vakavasti kuin mikä muu tahansa asia.

Transsendentti kokemus voi ehdottomasti syntyä rujoudesta ja sellaisesta joka ei heti tunnu ylevältä ja jalolta.

Jos aiheesta haluaa tarinan, voi katsoa vaikkapa animen "Fullemtal alchemist". Siinä on jakso jossa veljekset vietävät aikaa metsässä. Heillä on nälkä. Ja siellä pyörii tyyppi ison nuijan kanssa pelottelemassa ja häiritsemässä. Ja eräänä päivänä lopen uupuneet ja turpaansa saaneena näkevät kuinka muurahaiset repivät palasiksi ja syövät kaskasta. Tämä julma näky opettaa lapsille että he ovat yhteydessä kaikkeen.

Itse olen saanut vastaavan kokemuksen hieman makaaberista vitsistä. Siinä kerrotaan miten vasikan syntymisen aikana tätä juotettiin ja miten vasikan kanssa oli leikitty. Lehmän elämää seurataan läheltä, suoraa maalaisen näkökulmasta. Eläin on hoivattava ja kaveri. Vitsi loppuu siihen miten ihanaa ja maukasta tästä lehmästä tehty makkarakin oli. Opetus on siinä että ihminen on osa luonnon suurta ketjua. Ravintoketjua.Karkeasti voisi sanoa että transsendentikot kannattavat perhosien käyttöä. Harvemmin hämähäkkien. Ja paskan käyttäminen välineenä on heistä jotenkin loukkaavaa.

Tämä kertoo siitä että transsendentin nimilapun alla halutaan itse asiassa välittää jotain varsin propositionaalista ja kielellistä. Tällöin puhutaan ideologiaa, kuten uskontoa tai muuta aatetta. Tai tiettyä identiteettiä johon liitetään juuri tiettyjä ulkoisia käytöstapoja ja rituaaleja. Tämä ei tietenkään ole transsendentin käsitteen vika. (Mutta ei se sen viattomuuskaan tietysti ole.)

Siksi halusinkin tuoda transsendentin jokaisen luo. Kuvassa on kuollut maamyyrä, sitä hautaava turkkilo ja nurmikkoa. Minua ellotti kuvaa ottaessa, koska raato ei tuoksu kauniilta eikä näky muutenkaan ollut miellyttävä. Mutta jotain aavistusta sitä kautta voi saada. Yhteys luontoon on niin suuri että paremman yhteyden saamiseksi minun täytyisi jotenkin saada mäyrä puremaan ahterista.

Pet Shop Of Horrors; sopimus rikos ja kristinusko.

"Pet Shop of Horrors" on japanilainen sarja, josta on sekä mangaversio, että animeversio. Ne on molemmat käännetty englanniksi.

Sarjassa keskiössä on erikoisia hirviöitä myyvä eläinkauppa. Se myy, hyvin usein ihmismäisiä, tarueläimiä. Mukana on aina ehtoja joilla eläintä täytyy hoitaa. Ostaja tekee jossain vaiheessa virheen, ja sitten tästä tulee suuria vaikeuksia. Eläinkauppa livahtaa vastuusta, koska kyseessä on aina ollut sopimusrikos. Kyseessä on aina ostajan tragedia.

Esimerkiksi erääsä jaksossa hemmotellun lapsen kuolemasta seuraa tarve ostaa lapsen näköinen mystinen lemmikki. Kun tätä lemmikkiä ei saa ruokkia karkeilla, vaan pelkällä salaatilla, on kyseessä olennaisesti hemmottelukysymys. Kun karkki annetaan ruinaavalle, kuten sille alkuperäisellekin, tulee tästä peto joka lopulta syö omistajansa.

Eli se on sarjakuvana ja piirrossarjana. Luin ja katsoin koko sarjan. Kun tein tämän melko tiiviissä tahdissa, eräs asia oli helppo huomata. Suurin ero on "Cound D":ssä. Tämä on keskeinen hahmo, eläinkaupan omistaja ja eläinten myyjä, joka liimaa muutoin toisistaan erilliset tarinat yhteen. Muutoinhan sarjan hahmot vaihtuvat.
1: Mangassa Cound D:stä saa hyvin neutraalin kuvan. Hän vain pitää kauppaansa. Asiakkaan virhe on korostetusti ostajan omissa intresseissä. Hän on ostanut eläimen jostain tietystä syystä. Cound D vain myy. Hän antaa ohjeet sen hoitamiseen, ja on jollain tasolla pettynyt kun asiakkaat eivät ohjeita viitsi noudattaa. Asiakkaan hamartia on pohjimmiltaan tottelemattomuus.
2: Animessa Cound D kuvataan pelottavissa kulmissa. Silmälasit välähtelevät perinteiseen animepahis tyyliin. Tarinat ovat "melko samanlaisia", joitain asioita on tietysti kuvattu eri tavoin. Piirrossarjasta saa kuitenkin sellaisen kuvan, että Count D myy tahallaan lemmikit, jo ennalta tietäen tilanteen. Count D vivahtaa ilkeään. Asiakkaan hamartia on se, että hän menee kauppaan ylipäätään.

Erot ovat erityisen vahvoja sarjakuvan ja piirrossarjan alkupuolella. Tarinan edetessä Count D:ssä tapahtuu pieniä muutoksia. Kuitenkin olen jättänyt tämän muutoksen syrjään ja keskityn hieman muuhun.

Kristinuskossa Jumala nähdään usein "Mangan tapaisena Count D:nä". Hän antaa vapaan tahdon, ja ihmiset itse pilaavat asiansa.¹

Saatana sen sijaan nähdään "Animen Count D:nä". Perinteinen sopimus Saatanan kanssa on ollut hyvin samanlainen jo Faustista lähtien. Ihminen täyttää jotain tarvettaan ja tekee tämän saadakseen sopimuksen Saatanan kanssa. Asiat eivät pääty kuten ihminen haluaa, ja Saatana ei syyllisty sopimusrikkomukseen, koska on osannut ottaa oikeat pykälät mukaan ja osaa lukea sopimuksen sanamuodotkin tietyllä tavalla.

---

1 Tavallaan oikea määritelmä tämänkaltaiselle ei ole välttämättä "hyvä". Kristinuskon Jumala olisi ainakin DD -roolipelejen moraalikaaviota käyttäen pikemminkin "Lawful Neutral" kuin "Lawful Good". Tavallaan Taivas ja Helvetti nollaavat toisensa ja Jumala on ainoastaan vahvasti lainkuuliainen. Jumala antaa säännöt seurattavaksi ja tuomitsee niiden seuraamisen ja seuraamatta jättämisen mukaan. Hän tuomitsee väärintekijät Helvettiin vaikka Rakastaa näitä syntisiäkin, eikä haluaisi heitä sinne laittaa. Tämä korostaa sitä että Hän hylkää tämän rakkauden lain edessä.

Epätoden ideaalin ihanuus.

"Tahdon elää - tahdon kuolla / niin kuin olisi paikka tuolla / hämärätaipaleen takana tuolla / tähtien välissä - mahdoton saavuttaa."
(CMX, "Päänsärkijä")

Seurasin televisiosta animesarjaa "Fullmetal Alchemist". Sen idea tiivistyi vaihtokauppaan. "Alchemy; the science of understanding the structure of matter, breaking it down, then reconstructing it as something else. It can even make gold from lead. But alchemy is a science, so it must follow the natural laws: To create, something of equal value must be lost. This is the principle of Equivalent Exchange. But on that night, I learned the value of some things can't be measured on a simple scale. My brother and I knew the laws of science, of Equivalent Exchange, that gain required sacrifice, that something had to be taken from us. But we thought there was nothing more we could lose. We were wrong.."

Sarjassa ideana on se, että saadakseen jotain joutuu luopumaan jostakin. Kaikella on uhrauksensa. Voidaan puhua äärimmäisestä kompensaatiosta. Sarjan edetessä opitaan paljon asioita. Alkemiaan päästään sisälle autiolla saarella kaksistaan. Elämässä ihmiset koostuvat eri aineista, jotka kiertävät. Kaskaasta tulee ravintoa muurahaisille. Samoin jäniksestä. Kuolema on aineen kannalta hajoamista ja liittymistä yhteen, johonkin toiseen elämään. Alkemia nähdään samanlaiseksi.

Sarjan aikana rakennetaan tietysti viisasten kivi. Se vapauttaa vaihtokaupan laista, ja se tehdään isosta kasasta ihmiselämiä. Tosin sen käytölläkin on seuraamuksia, jostain on luovuttava. Se, onko vaihtokauppa "tasan" on kuitenkin vaikeaa arvioida. Se jää loppujen lopuksi hieman auki. Osa uskoo että vaihtokaupassa myös kokemukset ja vaivat tavoittelussa painavat jotain. Toisten mielestä esimerkiksi se, että vanhemmat rakastavat lapsiaan pyyteettömästi osoittaa että kaikki ei mene tasan vaihtokaupan malliin. Viimeisessä jaksossa jopa esitetään että maailma on niin mutkikas että mikään laki, edes vaihtokaupan laki, ei voi kattaa sitä täysin. Joku saa jotain ilmaiseksi ja kaikille ei anneta. Maailma ei tältä osin jaa pakkaa tasaisesti tai reilusti.

Joskushan menestyjän ja luuserin välillä on vain onnea, ei uhrauksia tai tekoja. Rikas voi kertoa että "jos vain teette työtä voitte ihan kaikki saada ihan saman, jos vain haluatte". Luuseri taas syyttää olosuhteita, vika on aina koulutusksessa, yhteiskunnassa. Mutta ei siinä joka peilistä katsoo. Molemmat lienevät joskus oikeassa ja joskus väärässä. Ja totuus lienee jotain tuolta väliltä, eikä kumpikaan perustelu kata kaikkea.

Mutta kuitenkin vaihtokaupan laista ei haluttaisi luopua. Sillä se tarkoittaisi sitä että jos ihminen haluaa jotain ja hän näkee vaivaa asian eteen, hän ei voisi saavuttaa tai lähestyä tavoitetta. Että vaikeuksia ei korvata. Että tuska ja vaikeudet jäävät palkitsematta. Siksi sarja loppuukin "luottamukseen johonkin jonka luotettavuus on melko kyseenalaista". "Humankind cannot gain anything without first giving something in return. To obtain, something of equal value must be lost. That is alchemy's first law of Equivalent Exchange. In those days, we really believed that to be the world's one, and only, truth. But the world isn't perfect, and the law is incomplete. Equivalent Exchange doesn't encompass everything that goes on here, but I still choose to believe in its principle, that all things do come at a price, that there's an ebb and a flow, a cycle, that the pain we went through, did have a reward, and that anyone who's determined and perseveres, will get something of value in return, even if it's not what they expected. I don't think of Equivalent Exchange as a law of the world anymore. I think of it as a promise, between my brother and me. A promise that someday, we'll see each other again."

Tässä on tietysti utopioiden yksi tärkeä luonne. Nehän ovat nimensä kautta "paikka jota ei ole". Ihanne ei välttämättä toteudu arkitodellisuudessa. Mutta monesti se, että toimitaan kuin ne olisivat olemassa, riittää. Tätä kautta voidaan saada arvoa sellaisillekin näkemyksille joiden totuusarvo on kyseenalainen. Siksi olemattomaan Jumalaan uskominen ei välttämättä ole "turhaa". (Maailmassa on paljon uskontoja, jonkin niistä luulisi olevan väärän, koska ne ovat niin erilaisia keskenään ja osa on tiiviisti yksijumalaisia, ja vielä useampi kieltää kaikkien muiden Jumalat.) Se on toki uskomista epätoteen. Uskomista voidaan pönkittää erilaisilla loogisilla rakenteilla, ja epätodesta tehdä rationaalista. Mutta se ei välttämättä ole se asia, jonka vuoksi uskonto on kannattava tai eikannattava.