Mikä tekee tehokkaan itsepuolustustekniikan? (Case study)

On hyvin tavallista että tarinoissa itsepuolustuslajeja lähestytään siten että esitetään jokin ylenmääräisen hieno tekniikka. Tämä on tietenkin salaista tietoa, ja tekniikasta tekee hienon se että tälle ei ole vastatekniikkaa. Eli on jokin yksi voittamaton kikka jota käyttämällä saavutetaan voitto ilman mitään riskiä itselle.

Jossain määrin salailu ja tehokkaat tekniikat ovatkin olleet arkea. Miekkailutekniikoita on esimerkiksi jaettu ilman kuvia epämääräisten merkeversejen kautta, jolloin ulkopuolinen ei voi napata salaisuuksia vaan taitoihin on vihittävä. Kuitenkin samalla ajatus voittamattomasta tekniikasta on väärä. Sillä jokaiseen tekniikkaan on olemassa vastatekniikka.

Moni itse asiassa tiedostaa tämän. Ja menee tästä sitten suoraan mystiikan puolelle. Eli ajatellaan että mikä tahansa käy. Tosiasiassa toiset tekniikat ovat paljon parempia kuin toiset. Tätä voi olla kenties vaikeaa selittää ilman tarkempia ohjeita. Mutta yritän lähestyä tätä yhden tekniikan kautta. Otan esimerkiksi pistonvaihdon (exchange of thrust) sellaisena kuin itse Fiore dei Liberi on sen esittänyt. (2. Master, 9th play.) Se on siitä hieno tekniikka että se voidaan kuvata siten että molemmat osapuolet lähtevät samasta asennosta. Ja molemmat myös pistävät. Näin ei tule hirveän monimutkaista vertailua jossa pitäisi kikkailla viillon, piston ja muiden vastaavien eroilla. Aloitan visuaalisesti. Tein pikaisen raapustuksen jossa on kaavamaisesti piirretty se oleellisin konteksti.

Kuva on kolmiosainen.
* Ylimmässä on alkutilanne jossa molemmat osapuolet ovat samassa lähtöasennossa (tutta porta di ferro). Se on lähinnä konteksti eikä siitä ole juuri tämän enempää sanottavaa. Oletetaan kuitenkin että seisojien häntäluut ovat oikeassa asennossa.
* Toisessa kuvassa kuvataan miten uhkaava pisto toteutetaan siirtämällä miekka eteen ja astumalla (passare) eteenpäin siten että takajalka tulee eteen ja päästään hyvään toiseen perusasentoon (posta longa). Näin syntyy pisto jossa on hyvin nopeutta, se kulkee hyvän etäisyyden päähän ja se on myös melko vahva. Se on tehty oikein ja se on kaunis.
* Alin kuva on sitten se varsinainen pistonvaihtotekniikka joka tehdään jos ylläoleva pistotilanne tulee vastaan eikä ole innokas vain ottamaan sitä passiivisesti vastaan. (Mikä teitä kutakin haluttaa, minä en tuomitse.) Koska tuollaisessa raapustelukuvassa on vaikeaa piirtää horisonttia ja avaruudellisia ulottuvuuksia olen yrittänyt luoda illuusiota astumisesta katsojasta poispäin sivulle ja eteenpäin jättämällä yhden kengän valkoiseksi. Mekaanisesti tässä siirretään oma ase eteen torjumaan ja astutaan vinosti eteen etujalka edessä pitäen ja takajalka takana pitäen (accressere) samalla kun kärki pidetään kohti vihollisen päätä tai kurkkua vasten.

Kun mietitään miksi tuo viimeisin askel tehdään juuri tuolla tavalla eikä muutoin on mietittävä montaa asiaa. Ja näiden tiedostaminen on se mikä tekee hyvän tekniikan ja huonon tekniikan. Ensinnäkin voi sanoa että pelkän pistontorjunnan voi yleensä tehdä varsin kepeästi. Ja laiska mies voisi leikata paljonkin pois.
* Mainittua askelta ei välttämättä tarvita. Kun torjunnassa pistäjällä on vahva linja ylhäältä alas, on tuossa asennossa torjunta helposti sivusuunnasta. Näin oma vahva linja on vihollisen heikkoa linjaa vastaan. Pisto siirtyy usein syrjään hyvinkin vähällä voimalla.
* Toisaalta pelkkä astuminen vinosti eteenpäin on se minkä tavallinen ihminen kutsuu nimellä väistö. Kun et ole piston linjalla niin se ei osu.

Mutta tämä laiskuus on vain osatotuus. Se on hieman sama kuin menisi aivan alkeistasolle ja selittäisi että pistoon hyvä reaktio on se, että sen torjuu. Itse asiassa hyvin moni ajattelee että jos vastustaja pistää ja sen torjuu, niin kyseessä on jo onnistuminen. Tuossa on kuitenkin iso parannus se, että ymmärtää että esimerkiksi kuvattu pistonvaihto on hieno juuri siksi että se ei vain torju. Se on tekniikka jossa samanaikaisesti torjutaan hyökkäys että hyökätään itse. Ideaalina on se että vastustaja ei ehdi rakentaa uutta hyökkäystä koska torjunta loppuu siihen että oman miekan kärki on toisen silmässä tai jossain muussa paikassa jonne ihmiset noin yleensä eivät halua miekkaa. (Toki moni outo asia saa itse kunkin tikittämään enkä lainkaan tuomitse niitä jotka haluavat.)
* Moni itse asiassa tykkää torjua laajassa kaaressa koska se tuntuu vahvemmalta. Tällöin miekan kärki ei osoita vihollisen päähän. Se, että joutuu erikseen siirtämään kärjen kohti naamaa vie aikaa. Ja tämän ajan kuluessa vastustaja ehtii esimerkiksi tehdä sellaisia asioita kuin vastatekniikoita. Siksi on tärkeää että pisto osoittaa naamaan eikä heilu sinne tänne.

Se mikä pistonvaihdosta tekee hienon on se, että se huomioi hyvinkin useita vaihtoehtoja jotka ovat lähellä pistoa. Eli ne näyttävät pistolta mutta toimivat hieman eri tavalla.
* Voi olla että pistäjä onkin ketterä pirulainen joka pistää siten että hän tukeekin aseen lapetta vaihtamalla asentoon jossa miekkaa pidetään hieman eri tavalla kädessä (bicorno). Ero on suoritteena pieni mutta se muuttaa rakennetta oleellisesti. Se tukee heikkoa linjaa niin että se vahvistuu melko paljon. Koska pistäjä astuu samalla kun hän pistää hänellä on massaa tukemassa pistoa. Ja koska tässä pistonvaihtaja torjuukin vahvan linjan vastaan toisen vahvaa linjaa vastaan, on pistäjä etulyöntiasemassa. Kun itsekin tukee torjuntaansa astumalla saa torjuntaan massaa ja tämä siirtää etulyöntiaseman takaisin torjujalle. Näin ollen torjunta toimii askeleen kanssa vaikka normaalin piston sijasta tulisikin jotain hieman erikoisempaa.
* Lisäksi voi olla että pistäjä on kieroutunut paskiainen joka siirtää miekkansa syrjään torjuntalinjalta ja jatkaa pistoa sen jälkeen (feint). No, tässä vaiheessa toimii se mikä jo tuli mainittuakin. Astuminen on myös väistö. (Tämän feintin voi tehdä myös bicornoon päättyvän pistoa tehtäessä ja tämäkin vaihtoehto hoidellaan tässä tekniikassa pois päiväjärjestyksestä samasta syystä samalla tavalla. Olemalla siellä missä vastustajan miekan kärki ei ole. Jota pidetään yleisesti ottaen hyvänä nyrkkisääntönä näissä asioissa.) Puhdas väistö ei tietenkään ole aivan ihanteellinen tilanne, mutta se ei ole järjettömän huono koska joka tapauksessa kun toisen ohimennyt pisto on lopussa on oman miekan kärki jo vastustajan silmässä, joten useimmiten vastustajalla ei ole aikaa reagoida ja iskeä siihen paljastuneeseen puoleen.

Samalla on kuitenkin muistettava että pistonvaihtoon opetellaan vastatekniikoita jo varsin pian alkeiskurssin jälkeen. Kysymys ei ole voittamattomuudesta vaan siitä että hyvä tekniikka toimii paljon laajemmissa tilanteissa ja huomioi tilanteen kannalta relevantteja vaihtoehtoja joita vastustaja voi tehdä. Kun miettii että tämä kaikki käydään läpi jokaisen tekniikan kohdalla ja näistä rakennetaan systeemi, voidaan puhua varsin suuresta määrästä huomioituja asioita.

Pikaisia tökkäyksiä pikajousiammunnasta

Lars Andersenin jousella ampumisen taitoa kuvaavasta videosta on tullut nettihitti. Itse asiassa sellaisella volyymilla että jopa Helsingin Sanomat uutisoi siihen liittyen. En ole missään nimessä ampuja, mutta uskallan kuitenkin kommentoida asiaan jonkin verran. Olen hieman provokatiivinen, mutta en kuitenkaan itse asiassa suhtaudu tämänlaiseen toimintaan negatiivisesti.

Andersen ampuu niin tarkasti ja nopeasti, että ainakin minun ensimmäinen ajatukseni oli se, että kenties olen ymmärtänyt jotain väärin. Kenties pian jostain tulisi tummapukuisia miehiä jotka kutsuisivat häntä "Mr. Andersoniksi". Sillä temput olivat juuri sellaisella tasolla hienoja että on aivan uskottavaa että takana on valtava määrä trikkikuvausta, iso määrä otoksia joista parhaat onnistumiset on otettu itse suoritukseen sekä tietysti tärkeintä itsepuolustuksellista taitoa jonka tarjoaa Photoshopin voima.

Epäilyksen tärkeimmät syyt olivat siinä että tekniikat kuvataan sekä erityisen nopeina että tarkkoina. Joka ihmetyttää lähinnä sitä kautta että minkä vuoksi olympia-ampujat sitten käyttävät niitä tästä poikkeavia tekniikoita. Syy on tietysti siinä että tarkkuusammunnassa on aivan erilaiset vaatimukset. Ja niissä ei voi ottaa useampia otoksia.

Lars Andersen ei kuitenkaan ole, ainakaan suurimmaksi osaksi, huijausta. Nuolen halki ampuminen on tietenkin jotain johon voi suhtautua Myytinmurtajien hengessä. Mutta nuolen ampuminen ilmasta on tietyllä tavalla mahdollista. (Ainakin jos sallitaan useampia ottoja.) Kuitenkin samalla myös Helsingin Sanomiin aiheesta myöhemmin haastateltu asiantuntija on hyvin vakaalla pohjalla kritiikissään. (Tosin nuoliviinikysymyksessä uskon hänen ylitulkinneen Andersenia. Andersen puhuu hollywood -tyylisestä selässä pidettävästä kotelosta ja suosii nuolien pitämistä kädessä. Jotka ovat tosin olleet historiallisesti käytössä, mutta ne eivät ole nopeita. Mutta uskoisin että jopa Andersen myöntää että sivussa pidettävät nuoliviinit ovat olleet tärkeitä esineitä.) Eikä Andersenin tyyli ole teknisesti ottaen mitenkään uusi - siis siinä mielessä missä hän viittaa historiaan kuten kuviin. (Tosin video painottaa nopeuskysymyksessä näitä paremmin perusteltuja kohtia. Kuitenkin kun hän ampuu, mukana on koko mekaniikka. Myös se jota ei lausuta ääneen. Ja joilla on valtavasti vaikutusta niihin numeroihin joita videossa sitten esitetään.) Videon viraalisuus on tietenkin johtanut siihen että asiallisia kritiikkejä aiheesta on tehty paljonkin.

On kuitenkin syytä tiedostaa että Andersenin sinänsä upeat suoritukset menevät hyvin tiettyyn kategoriaan. Ne ovat nopeusammuntaa ("speed shooting") eivätkä tarkkuusammuntaa ("olympic archery"/"sharpshooting") tai jousen käyttämistä sota-aseena ("military archery"). Ero on monella tavalla tärkeä. Ja sitä kautta uskallan heittää pari nopeaa kohtaa asiasta;
1: Ensimmäinen asia on se missä ei tarvitse moittia Andersenia lainkaan. Hän tekee asioita helpon näköisesti (ja kenties jopa hieman typerällä ilmeellä). Mutta tämän ei pidä hämätä. Kyseessä on oikeasti vaikea taito. Joka tarkoittaa sitä että se vaatii paljon harjoittelua. Se voi siis sopia ammattimaisille metsästäjille tai sotilaille. Tämä rajoittaa sen sotilaskäyttöä jonkin verran.
2: Toinen asia koskee sitten jousen ja ammuntatekniikan kohdalla tehtyä huomiota. Andersen keskittyy ampumaan nopeasti. Hän ampuu hyvin kevyellä jousella ja selvästi voi huomata, että hänen jännittämistapansa on sellainen että hän ei jännitä jousta hirveän pitkää matkaa. Itse asiassa kaikki mitä hän tekee on äärimmäisen hyvin perusteltua ja loppuun asti hiottua. Nopeuden kannalta. Joka on johtanut siihen että jousen iskuvoimasta on isketty pois kaikki mahdollinen. ; Ilkeämpimielinen voisi jopa sanoa että Andersen on hyvin luova siinä mielessä että hän ampuu jousella hyvin innovatiivisella tekniikalla jossa osansa on annettu myös sille että määritellään uusiksi niin se mikä lasketaan jouseksi kuin se mikä määritellään ampumiseksi.
3: Kolmas asia koskee kohtausta jossa ammutaan nukkeihin joilla on päällä rengashaarniskaa. (a) Ensimmäinen asia on se, että luultavasti kyseessä on ns. historianelävöittämiseen tarkoitettu rengaspanssari jonka renkaita ei ole niitattu. Niistä ampuu kohtuu helposti läpi. Ja siksi niiden kaltaisia ei käytetty historiallisina aikoina. Nykyisin moni ostaa niitä koska se on hirveän paljon halvempaa kuin ostaa niitattu. Ulkonäkö ja paino ja muut asiat ovat hyvinkin samanlaisia. (b) Toisaalta nuolien kanssa toimiessa rengaspanssari ei ole se suurin ongelma. Suurin ongelma on rengaspanssarin ja gambesonin yhdistelmä. Eli jotain jota tässä testiammunnassa ei näytetty. Gambesonin kohdalla on tosin huomattava, Mr. Andersenin eduksu, huomautettava että ristiretkien alkupuolella eurooppalaiset ritarit herättivät hämmästystä. Sillä pienempipaunaisilla jousilla ammutut nuolet eivät lävistäneet panssarointeja ja ritarit näyttivät siileiltä, kuolematta. Pienempipaunaisilla jousilla on siis konkreettiset haittansa, joita on kohdattu historiallisina aikoina. Jolloin asia ei toimi mutta perustuu historiaan, samanaikaisesti.

Itse tosin ajattelen että jos haluaa kikkailla nopeilla mutta eitappavilla esineillä, on syytä aloittaa veitsenheittely. Mutta tämä on enemmän esteettinen tyyliä koskeva lausunto. Ja muistutus siitä että veitsenheitossakin on yrityksiä luoda "joustavuudella" sotilaallisuutta. Kuitenkin samanaikaisesti veitsenheittoon ei saa sen tyylistä impaktia että se olisi kovin luotettavasti letaali. Veitsenheitto on taistelussa häiriöntuoja, ei mikään varsinainen ihmisen tappamisen väline. Samassa mielessä se että olet tiiviisti purkitettu ritari joka ammutaan siiliksi luonnollisesti häiriintyy. Veitsenheitto on luonteva vertaus koska siinäkin on hiottu tyylisuuntia joita mainostetaan hyvin samalla tavalla kuin Andersen.

Onko itsepuolustus taidetta?

Suomessa termit itsepuolustuslaji ja kamppailulaji viittaavat nimensä mukaan suoraan urheiluun. Tämä on melko neutraali tapa lähestyä asiaa, erotteluja käytetään vain sen mukaan missä taiteita käytetään. Sen sijaan muissa kulttuureissa asiaa katsotaan toisin. Japanilaisessa jaottelussa lajit jaetaan do -lajeihin ja jutsu -lajeihin. Joissa do on enemmän filosofinen, jopa hengellinen. Ja jutsu on sitten enemmänkin vain taito. Englannin kielellä ollaan sitten hyvinkin henkeviä ; martial art viittaa nimenä taiteeseen.

Platon on tähän asiaan kenties mielenkiintoinen filosofi. Sillä hän lähestyi taiteita taitoina. Erottelu ei ollut hänellä tässä kohden voimakas. Ja toisaalta Platon oli myös taitava pankrationisti, joka oli sen ajan rankimmasta rankin showkamppailu-kontaktilaji ; Tämä tekninen lähestymistapa näkee taiteilijan käsityöläisenä. Näin puuseppä tai savimaljojen tekijä on joku jolla on mielessään lopputulos, jonka hän sitten toteuttaa siten että aluksi on jotain raakamateriaalia ja lopussa lopputulos. Tässä mielessä maalari joka maalaa taulun osaa käyttää värejä - kenties myös valmistaa värinsä - tuottaakseen näkemyksensä. ~ Tässä mielessä ei ole vaikeaa nähdä että kamppailulajit voidaan nähdä jonkinlaisena käsityöläistaiteena ; Siinä on tietty tavoite, jota sitten tavoitellaan valitsemalla sopivia tekniikoita, joiden valitsemisessa on varaa mieltymyksiin vaikka mikä tahansa ei olekaan hyvää kamppailutaitoa. Tavoitteeseen päästään useita teitä, mutta ei kaikkia. Toisaalta kamppailulajissa on hyvin vaikeaa nähdä mikä on raakamateriaali joka jalostuu. Jossain hyvin omituisessa mielessä vihollinen joka päihittyy voidaan nähdä joksikin jossa on saatu muutos. Mutta tämä kulma viittaa enemmän siihen suuntaan että kamppailulaji ei ole kovin hyvin käsityöläisyyteen rinnastuva taito (craft). Tämä ongelma vaivaa muutakin urheilua.

Analogia toimii vain jonkin aikaa ja sen jälkeen lopputulos näyttää epätyydyttävältä. Tosin monista tuntuu epätyydyttävältä väittää että taide olisi pelkkää käsityöläistaitoa. Taiteilijat eivät ikään kuin olisi mitään duunareita vaan jotain hienompaa. Syynä on kenties pelkästään se, että taiteilijat haluavat auktoriteettia ja portin sivistyksen ja intelligenttien pariin. Mutta tämä tie on kuitenkin hyvä tutkia.

Kenties itsepuolustuslajejen taiteellisuutta voisi lähestyä sitä kautta, että T. S. Eliot korosti että runoilija ei järjestele sanoja, vaan prosessi on hieman mystisempi. Runoilija siirtää tunteita eikä käsittele ennaltanäkemiään lopputiloja. Ja tämäntapainen mystinen elementti liittyy lähes kaikkeen itsepuolustustaitoon. (Myös jutsu -lajeihin.) Syynä on se, että tietoinen mieli ei ole itsepuolustuslajien kohdalla riittävän nopea. Itsepuolustus on vaikeaa juuri siksi, että taidot pitää päntätä ensin tietoiseen mieleen, hioa niitä eteenpäin samalla kun opittu painuu "automaattisiksi reaktioiksi". Tekniikat eivät ole valmiina mielessä, ja aloittelijan intuitio ei toimi. Taitajan intuitio sen sijaan toimii. Ja tätä kautta on helposti ymmärrettävää miksi itsepuolustuslajit keräävät ympärilleen myös kaikenlaista yliluonnollista täyteaineistoa.
1: Mielikuvaharjoittelukin on korkeintaan mutkan päässä tästä mystiikasta. Esimerkiksi jos on vaikeaa seisoa yhdellä jalalla, oikean asennon saa siten, että kuvittelee nojaavansa näkymättömään kääpiöön kädellään. Ja käsiä jaksaa pitää kämmenet ylöspäin suorina sivuille kun kuvittelee tökänneensä etusormensa jonkun ärsyttävän ihmisen sieraimeen. Ketään ei ole "aikuisten oikeasti" paikalla, mutta lihakset ja luut asettuvat juuri oikein. Ei ole vaikeaa kuvitella miksi vatsassa olevan Ki -voiman kuvittelu tuntuu uskottavalta. Se toimii samalla tavalla kuin kuvitteellinen näkymätön kääpiö.

Intuitiota ja alitajuntaa korostava näkemys voi tietysti johtaa mietteitä jopa siihen että onko taide sitten samaa kuin jonkinlainen hengellisyys tai uskonnollisuus. Japanilainen näkemys korostaa, että näin voisi olla. Do -lajeihin kuuluu tietynlaisen filosofisen elämänasenteen ja yleisen henkisen kasvun tukeminen ja niiden tärkeyden erityinen korostaminen. ; Kuitenkin tässä voi siirtyä myös siihen, että tietyssä mielessä "taide" on länsimainen yleinen käännös "do":lle. Se ei kuitenaan täysin vastaa 1:1 sitä mitä japanilaiset asialla tarkoittavat.
1: Muutenkin tämä käännöspuoli on tässä kohden haasteellista ja varsin epämääräistä. Kun Zen -klassikko "Zen ja jousella ampumisen taito" -kirjan tekijä Herrigel teki kirjan kyūdō:n taidosta, se suomennettiin taiteen sijasta taidoksi. Englanniksi se kääntyi taiteeksi "Zen in the Art of Archery". Länsimainen kulttuuri ja itämainen kulttuuri ovat hyvin erilaisia ja määritteet nojaavat niin erilaisiin lähtökohtiin että on vaikeaa sujauttaa edes denotaatiot, saati sitten konnotaatiot, kohdalleen niin että kieli olisi edes jokseenkin ymmärrettävää.

Toisaalta itsepuolustuslajit vain hyvin harvoin ovat suoraan uskontoa. Ne ovat enemmän jotain jota uskonnoissa käytetään apuvälineenä. Sen vuoksi melko harva kristitty vastustaa itsepuolustuslajien harrastamista. Moite siirtyy enemmän siihen jos joku do -laji yrittää livauttaa mukaan pakanallisia idän harhaoppeja. ; Ja kysymykseni kannalta relevantimpaa onkin se, että uskonto ei tunnu itsessään olevan taidetta. "Se vain koristelee temppelinsä taiteella ja vaikuttaa taiteen sisältöön ja muotoihin". (Mikä ei ole argumentti sen puolesta että uskonto ei ole taidetta, pikemminkin päinvastoin mutta se kuitenkin tuntuu intuitiivisesti relevantilta erolta.)

Näistä mietinnöistä syntyy sellainen mielikuva että itsepuolustuslaji olisi ehdottomasti haasteellinen taito, joka ei olisi käsityöläistaito, ja jolla on voimakkaita kulttuurisia yhteyksiä. Mutta se ei silti olisi oikein mikään taide. Ajatus itsepuolustuksesta pelkkänä taitona tuntuu olevan itsepuolustukselle lähes aina osuvin kulma. Mutta vain harvoin se esiintyy puhtaana. Konteksti tuntuu määrittelevän hyvin paljon.
1: Useimmiten se tuntuu kuitenkin olevan urheilua. Silloin näitä taitoja käytetään abstraktin ja absurdin tavoitteen (päihittämisen sijaan "pisteet") saavuttamiseksi liikunnallisessa konfliktitilanteessa jossa mitään oleellista ei muutu (vastustaja ei edes päihiinny).
2: Kadulla samoja tekniikoita voi käyttää itsepuolustamisessa. Tappelua harva pitää taiteena. Se on enemmän rikollisuutta tai rikollisuuden kohtaamisesta selviämistä. Tappelu on jotenkin epäesteettistä ollakseen monista taidetta. Ja se pyörii Maslown tarvehierarkian hyvin matalilla portailla, toisin kuin taide jota yleensä tehdään lähinnä siksi että voidaan - eli Maslown portailla ollaan hyvin korkealla, kenties jopa itsetoteutuksessa.
3: Itsepuolustuksen estetiikka on sitten jotain jota kyllä aivan varmasti voidaan soveltaa taiteissa niin että niistä tulee taidetta. Puhutaampa sitten elokuvien taistelukohtauksista tai vaikka tanssista joka käyttää itsepuolustuslajeista tuttuja liikkeitä ja liikeratoja, kysymyksessä on jossain määrin itsepuolustuksen soveltamisesta. Ja tässä mielessä tekijöiden intentio ja konteksti voi ratkaista hyvinkin paljon. - Tosin tässä prosessissa yleensä tapetaan itsepuolustuslajin funktionaalisuutta. Ja ainakin minä raastan tämän puhtaasti taiteena myydyn itsepuolustuksen soveltamisen iskulauseella joka kuuluu englanniksi "This is bullshit ballet, not martial art!"

"Näin konnien kesken"

Eräs turvallisuusalalla töissä oleva tuttuni kertoili kohdanneensa pitkäkyntisen jolla oli mukanaan veitsi. Tämä oli perustellut veitsen mukanaolon sillä miten ihmiset ovat sen kanssa niin paljon mukavampia. Että "ihmiset kuuntelee". Tämä liittyy tietysti osittain ryöstämiseen, mutta vielä enemmän veistä tarvitaan "sisäiseen käyttöön". Eikä suinkaan puukottamiseen vaan näyttämiseen.

Vähän aikaa sitten uutisoitiin aseiden käyttöön liittyviä kokemuksia ja tietoja. Ne koskivat erityisesti Suomea. Niistä nousi esille ennen kaikkea se, että aseita usein vain näytetään eikä käytetä. Rikollisten kesken kunnioitusta saa vasta kun on "mutka" mukana. Aseiden ystävät ajattelivat että tämä on vahva todiste siitä että ase on vahva itsepuolustuksellinen väline. Tämän teorian ytimessä oli oivallus "jos rikollistenkin kesken selvitään pelkällä näyttämisellä". Siksi aivan normaali ihminenkin voisi puolustautua rikollisten ryöstöjä vastaan aseella.

Heille näyttää olevan hieman vierasta se, missä eri tilanteissa väkivaltaa voi tapahtua. Väkivallalla on aina konteksti. Tämä on tuttua niille jotka ovat kiinnostuneet monipuolisesta kamppailu-urheilun parissa olevista erilaisista konteksteista. Esimerkiksi hyökkääminen eroaa itsepuolustuksesta. Kamppailulaji, jossa ei ole kysymys itsepuolustuksesta eikä "toiseenhyökkäämisestä" on sekin rakenteeltaan aivan erilaista. Kaksintaistelu toimii myös aivan omalla asenteellaan. Ne eivät ole suoraan siirrettävissä toiseen konseptiin, niitä yhdistää toki tietyt tekniijat ja liikunnallisuus. Mutta siihen se sitten jääkin.

Oleellista on se, että rikollisten välinen aseiden näyttäminen on itse asiasa "Monkey Dance". Se ei ole ollenkaan sama tilanne kun se että henkilö A päättää käydä henkilön B kanssa. Se on sen sijaan täsmälleen se tilanne mikä on kun joku henkilö A päättää ryhtyä kaksintaisteluun henkilön B kanssa. Tämä "apinatanssi" on omituisella tavalla sosiaalista. Se onkin lieveilmiö siitä että "konnat" käyvät kauppaa keskenään eikä tässä ole mitään täysiä varmuuksia siitä että diili pitää ehdottomasti. Voimannäyttämisellä tehdään näitä varmisteluja.

Ryöstötilanne on kuitenkin aivan täsmälleen erilainen tilanne. Siinä vaiheessa aseen esiinvetäminen on uhka omalle hengelle ja elämälle eikä mikään voimien mittaaminen. Väittäisin että siinä saa helposti kuulan kalloonsa. Toisella kun on ase jo valmiiksi esillä ja sinua kohden, ja sinun pitäisi kaivaa se esiin, ja virittää ja suunnatakin pitäisi (ennen liipasinta, tietty, jos siihen on halua).

On positiivista että ihmiset ovat irrallaan väkivaltakulttuurista. He eivät ole kokeneet tai opiskelleet alaa. (Kyllä, aiheesta on kirjojakin.) Surullista on se, että heillä pitää kuitenkin olla mielipide jota ajetaan esittämällä näkemyksiä. Näillä näkemyksillä ei tiedon ja taidon puutteen vuoksi oikein edes voi olla kompetenssia. ; Perusoje ryöstössä on se, että jos joku osoittaa sinua jo aseella, niin kannattaa totella siinä vaiheessa. Vakuutus kenties korvaa rahat ehkä. Henkeä se ei korvaa missään tapauksessa.

Tappelijat, Soturit ja Itsepuolustuksen Harrastajat.

"Everybody was kung-fu fighting. / Those kicks were fast as lightning. / In fact it was a little bit frightening. / But they fought with expert timing."
(Carl Douglas, "Everybody was Kung Fu Fighting")

Yleisesti ottaen itsepuolustukseen liitetään usein väkivaltaisuus. Oma, ihmisen moraalin nollaava käytännönläheisyysperustelu, "kyyniseen realismiin" (vai onko nimessä redundanssia, kaksi synonyymiä peräkkäin?), perustuva selitys on että harrastaja joka pieksee toisen ei jatka harrastamista. Ja kun siitä hommasta pitää, kun sitä harrastaa, niin sitten sitä ulkopuolista väkivaltaa tekee vähemmän. Kuitenkin tappelijoitakin on. Tappelijat, Soturit ja Itsepuolustuksen harrastajat on syytä erottaa. Niissä on nimittäin eroja.

Tappelijat.

Tässä kohdassa otan ensin avuksi James Lafondin jutun "The Truth about Street Fighters - Research revelas what the average attacker is like." Se on populaarijulkaisu, joka tutkii hieman asiaan liittyviä tutkimuksia. Aloitetaan siitä että katutappelijoita olisi jokainen, joka esittää sellainen olevansa. Tästä lähdetään sitten tarkentamaan erilaisia profiileita.

Lafond lähestyi tilanteen määrittelyä etsimällä kysymyksiä:
1: Itse tappelijoiksi itseään kutsuvien jutuissa "voitetut" tappelut on lukumäärällisesti usein aika isoja. Tästä herää ihmetys, koska monet eivät koskaan joudu tappeluun. Ja minäkin, joka olen aika ärsyttävä olento, en ole yhteensä saanut kasaan mitään useita kymmeniä katutappeluita. Miten toiset voivat voittaa satakin kertaa? Helpoin selitys on että suurin osa on rehentelijöitä.
2: Toinen asia on, että miksi häviöitä ei yleensä lasketa? Toisaalta, miten lasketaan "katutappelu" tai "voitto"? Miten voitetaan ryöstö tai raiskaus. Ja ovatko nämä tappeluita? Esimerkiksi jos joku vanha mies tulee uhittelemaan kävelykepillä, ja nuori jannu heittää kädessään olevan limulasin tämän naamalle ja pakenee saamansa hetken avulla ohimenevän bussin kyytiin väistellen kävelykepin iskuja, ja pääsee vahingoittumatta perille. Onko kyseessä tappelu? Ja jos on, kuka oli voittaja?

Näiden kysymysten avulla on kartoitettu sitä miksi tappelu yleensä koetaan. Ne katsotaan kahdella tavalla:
1: Hyökkäykset, jossa on aggressori joka käynnistää tilanteen. Tosin usein hyökkäyksen kohde ei laske tilannetta tappeluksi, se saa "epäreilumpia sävyjä". Toisaalta aseellinen ryöstäjä, esimerkiksi puukolla uhkaileva, kokee tilanteen tappeluna. Mutta monissa tilanteissa aggression aloittamisen jälkeen tilanne katsotaan tappeluksi. Raiskauksen uhri joka pistää vastaan katsoo useammin olevansa tappelussa kuin raiskaaja, ilmeisesti sen vuoksi että .
2: Vapaaehtoiset tappelut, jotka taas ovat enemmän egopohjaisia kohtaamisia, jossa tappelevat jonkinlaisen sidosryhmän jäsenet. Tällä pääasiassa haetaan kunniaa.

Nyt ensin "rehentelijät" putsataan, ja tätä kautta aineistosta voidaan saada luokituksia siitä, minkälaisia "oikeat katutappelijat" ovat:

Yleisesti he ovat kohtuu hyvän näköisiä. Lisäksi he voittavat suuren osan tappeluista, koska he ovat siinä hyviä. Osa tietenkin myös valikoi tappelut ja ottaa tai provosoi vain sellaisia jotka katsoo voittavansa. He ovat naimisissa joko erittäin vahvatahtoisen tai erittäin pehmeiden ja heikkojen naisten kanssa. Tarkemmin tappelijat ovat:
1: Teinitappelijoita, jotka ovat yksinäisiä ja jotka pitävät menestymisestä. Heidät on usein erotettu koulusta. Yleensä heillä ei ole useita kymmeniä tappeluja. Ja aikuisena tappelu voi jäädäkin.
2: Aggressiiviset, jotka ovat yleensä atleettisia. He treenaavat fysiikkaansa ja ovat kilpailuhenkisiä. Heidän tappeluissaan "alkoholilla on usein tekemistä asian kanssa". Määrät voivat olla huimia. Voi olla että tämä on lyhytaikainen periodi, josta tasoitutaan. Alkoholin käyttö tai muut voivat kuitenkin "laajentaa uran pituutta" (jos niin voidaan sanoa).
3: Epäsosiaalinen tappelija tappelee todella harvoin, koska suuri osa katutappeluista on jollain tavalla joko suoraan sosiaalista valtapeliä tai kilpailua "kumpi on äijä", tai on liitoksissa niihin joko sitten välillisesti että "yrität iskeä väärää tyyppiä" tai sitten yhteisen korrelaation kautta "ulkona illalla käydään sosiaalisista syistä ja tätä kautta voi törmätä kaikennäköisiin menijöihin". Yleensä hän on kärsinyt väkivaltaisuutta. Ongelmat psyyken, lain tai etiikan kanssa ovat tällä tappelijatyypillä yleisiä. Hän väistää haasteita, ja voitot ja tappiot ovat vaihtelevia. Hän kärsii tappeluista yleensä samaan tapaan kuin väkivallan uhrit. Mutta toisaalta hänet erottaa niistä se, että hän ei käsittele niitä vaan voi jopa nautiskella kostosta.
4: Tapatappelijat ovat normaalia vahvempia ja heillä on käytännönläheinen mielenlaatu. He tappelevat koska he osaavat tehdä sen hyvin. Heillä on yleensä myös tilannesilmää, ja keinot väistää vaarallisimpia tai liian tasaisia tappeluja ilman että se vaikuttaa hänen statukseensa. Tappelut tehdään yleensä ikään kuin "alakulttuurin sisällä", ja veitsien ja puukotusten ja muiden "ikävyyksien" käyttö on niissä harvinaista.
5: Pakkomielteinen tappelija taas on egoistinen ja hänellä voi olla jopa sadistisia taipumuksia. Hän nauttii "taiteensa" teosta ja ottaa riskejä. Tämän vuoksi hän häviää melko usein. Heillä on usein värikäs persoonallisuus. Pitkäjänteisyyden puute on yleistä.

Soturit.

Jim Wagner on sotilaspuolustustaitojen asiantuntija ja poliisi. Hänen mukaansa tärkeintä ei ole tekniikoiden määrä. Hänestä "pikaruokakonsepti" on taistelukäyttöön parempi. Hän on verranuutkin ruokailua ja "huitomsia" seuraavasti "The fast-food menu consept" -jutussaan. Sotilas on kuin sellainen joka menee McDonaldsiin hankkimaan nopeasti ruokaa joka pitää elossa. Lista on lyhyt ja kaikki vaihtoehdot voivat olla hyvin esillä. Sotilaan tulee siksi osata vain tietty, melko pieni, määrä tekniikoita jotka ovat nopeita ja toimintavarmoja. Sekä mahdollisimman suoraviivaisia jotta niitä voi tehdä väsyneenäkin ja paniikissa. Hän kuvaa itsepuolustuslajeja hienoihin ravintoloihin, jossa tilataan vaikeannimisiä annoksia ja jossa viinin valintakin on tarkkaa touhua johon varataan aikaa. Näissä lajeissa on satoja tekniikoita. "101 ways to kick opponent." "Pikaruoka" yhdistää myös vankilaelämän: Vankiloissakin vangit osaavat vain muutamia tehokkaita liikkeitä. Soturityypillä tekniikat keskittyvät olemaan joko harjoittelua tai totista paikkaa. Se on taito joka opetellaan "ammatin vuoksi", eikä se ole jotain jota treenataan kaduilla ventovieraille. (Sitä saadaan ilmeisesti muutenkin "ihan tarpeeksi". Näitä muutamaa tekniikkaa kun harjoitellaan. Ja harjoitellaan marssien ja muiden juttujen yhteydessä. Harva tekee mielellään töitä kotonaan vapaa -ajallaan.)

Itsepuolustuslajin harrastajat.

Richard Ryanin "Violence, passivity and warrior's mind" -jutussa käsitellään itsepuolustuslajien aggressiivisuuden myyttiä. Hän on perustanut muutamia itsepuolustuslajien harjoittelusysteemeitä, mukaan itsepuolustuslajien harrastajat ovat yleensä erityisen lempeitä, mutta toimintavapaita. Tämä erottaa heidät aggressiivisista ja passiivisista. Syynä on pelon käsittely: Aggressiivinen yksilö hyökkää pelkoa kohti, passiivinen taas väistää sitä ja antaa periksi. Itsepuolustuslajin harjoittaja taas käsittelee sen. Syynä on se, että lajin harjoitteleminen vaatii kärsivällisyyttä. Se lisää harkintaa. Lisäksi itsepuolustuslajien harjoittaminen pakottaa pelon, vihan ja itseriittoisuuden tunteita: Häviöt ovat tavallisia. Niitä kohdataan alussa ja kun taidot karttuvat saadaan parempitaitoisia vastakamppailijoita. Tätä kautta häviötä kohdataan jatkuvasti. Ja tietenkin väärä aggressio ja passiivisuus tai itseriittoisuuteen vaipuminen myös heikentävät voitonmahdollisuuksia, joten virhe näissä johtaa enempiin ikävyyksiin.

Ryan kuitenkin mainitsee harrastajissa kaksi ongelmaryhmää. Ne yhdistää huono tapa käsitellä pelkoa. Ne ovat saman kolikon eri puolet:
1: Passiiviset henkilöt, jotka vaipuvat ajan mittaan keskittymään kohti lajin esoteerisia piirteitä, kuten chitä. Heissä on se hyvä puoli että he eivät ole yhtään aggressiivisia. Ulkomaailman kannalta tässä ei ole tietenkään mitään pahaa. Ja harjoittelemalla heidän taitonsa tietenkin karttuvat, joskin sävy onkin enemmän henkinen. Harrastajina he eivät kuitenkaan edisty kovin nopeasti ja he näyttävät harvoin niitä superihmisen kykyjä, joihin he keskittyvät. Tältä kannalta se on hieman huono asia.
2: Toinen ryhmä onkin aggressiiviset toimijat, joiden mielestä voittaminen on tärkeintä. He yrittävät väkisin löytää heikompia vastustajia ja päihittää nämä mahdollisimman julkisesti. Kun he kohtaavat samantasoisen tai paremman, he perääntyvät ja/tai yrittävät jotenkin huijata, kikkailla ja manipuloida tilanteen edukseen.

Ryanin mukaan kunnon taidot saa vain saamalla mielentilan joka on samanaikaisesti rento että valpas. Ja tämä kehittyy lajien harjoittamisen kautta sekä itse prosessin vuoksi, että sen vuoksi että niitä korostetaan lajissa ihan "ideologisestikin". Näin ollaan valmiita toimimaan tai olemaan toimimatta tarpeen mukaan. Ryan tiivistää näkemyksen japanilaiseen sanontaan "Fastests swords are seldom drawn."