Miten niin Ockham?

"Takkirauta" -blogissa vedottiin Ockhamin partaveitseen/Occamin partaveitseen hyvin erikoisessa kontekstissa. "Occamin partaveitsen mukaan yksinkertaisin ratkaisu on todennäköisin ratkaisu. Auschwitz merkitsee teodikean totaalista multihuipentumaa. Ruukinmatruunan ratkaisu on, että Jumala voi olla kaikkivaltias ja kaikkitietävä mutta ei kaikkihyvä eikä Rakkaus. Kaikkitietävyys- ja kaikkivaltiusdogmista lähtee se postulaatti, että Jumala joko aktiivisesti aikaansai Auschwitzin tapahtumisen - hän samanaikaisesti sekä tahtoi sitä että myötävaikutti sen tapahtumiseen. Joko Jumala on paha - josta päästään misoteismiin, jolloin ihmisen velvollisuus on aktiivisesti vihata häntä ja kamppailla häntä vastaan, vaikka se olisikin toivotonta - tai sitten Jumala yksinkertaisesti vain ei välitä, jolloin hän ei ole kunnioittamisen arvoinen."

Tässä tilanteessa ongelmana on se, että mitä tässä kontekstissa tarkoittaa "yksinkertaisin". Olen itse hyvin parsimoniakeskeinen, joten kysymys on tältä osin relevantti, kiinnostava ja ehdottoman tieteenfilosofinen. Kommenttinani on oikeastaan se, että periaattetta käytetään tuolla "Ruukinmatruunan tavalla" myös skeptikkopiireissä. Ja tällöin on syytä kutsua heitä pseudoskeptikoiksi.

Tilanteen ytimessä on se, että tieteellinen realismi tai malliriippuvainen realismi korvataan naiivilla realismilla. Ja tässä prosessissa todennäköisyyttä ja tavallisuutta korvaavat kokemusperäiset tiedot muuttuvat sellaisiksi että omat ennakkoluulot ja ennakkokäsitykset vaikuttavat niin että "omaelämänkokemuksellinen" intuitio määrää mikä on todennäköistä ja mikä ei.

Tieteessä asiat sidotaan joko suoraan todennäköisyyteen. Eli siihen että tapahtumilla on tietyt mahdollisuusarvot joita tunnetaan ja joita vertaillaan. Toisaalta kyseessä voi olla ei-todennäköisyysarvioon perustuva induktio jossa tunnetusta ilmiöstä oletetaan että se jatkuu tulevaisuudessa samanlaisena kuin menneisyydessä. Ja tästä poikkeaminen nähdään yksinkertaisuutena. Parsimoniaa voidaan toki lähestyä myös aivan sitä kautta kuinka monta toimijaa niihin vaaditaan ja kuinka "eksoottisia" nämä ovat.

Takkirauta ei selvästi tee tätä. Hän sen sijaan katsoo mikä on hänestä uskottavaa. Eli mitä intuitio pitää mahdollisena ja yksinkertaisena. En itsekään pidä monista pahan ongelman korjaamisideoista tai pidä niitä kovin vakuuttavina. Mutta tämän ytimessä on yleensä se, että ne vaativat hyvin maailmankuvallisia premissejä kuin siitä että niiden todennäköisyys tiedettäisiin. (Tai joskus ne voivat olla jopa non sequitureja. Kuitenkin premissisaivartelu - jossa paistaa se, että ensin on valittu haluttu lopputulos ja sitten etsitään tähän sopivat premissit - on se yleisempi.)

Ongelma on suuri. On esimerkiksi niin, että monista olisi epäuskottavaa että pelkurimainen "kukonlaulu" Pietari voisi rohkeasti henkensä uhalla saarnata Jeesuksesta tämän kuoleman jälkeen jos Jeesus ei olisi noussut kuolleista. Tässä unohdetaan, että samainen Pietari "Raamatunkin" mukaan hyökkäsi Jeesusta pidättäneen roomalaisjoukon kimppuun miekalla, tunnetussa korviarepivässä tarinassa. Kenties hän ei ollutkaan niin pelkuri. Toisaalta mitä on havaittu, esimerkiksi epäonnistuneiden maailmanlopun ennustusten kohdalla, on se että ihmiset eivät suinkaan ole analyyttisiä. Epäonnistuneet ennustukset itse asiassa paradoksaalisesti vahvistavat monien uskoa. Ei siis ole mitenkään ilmiselvää että tuo selitysvaihtoehto olisi jotenkin yksinkertaisempi.

Tätä kautta "yksinkertaisuus" on jotain joka viittaa psykologi Lee Rossin havaintoihin. Hän huomasi että monet ihmiset luottavat omiin intuitioihinsa ja elämänkokemukseensa sellaisella tavalla jossa he uskovat kokevansa maailman totena. Ja tämä kokemus on sama kuin harkittu ja punnittu miettiminen. Tässä intuitiivisuus ja ilmiselvyyden kokemus korvaavat kuitenkin juuri tämän harkinnan ja punnitsemisen. Tässä kontekstissa syntyy naiivia realismia.

Kun arkijärki ja omat subjektiiviset uskottavuusarviot korvaavat tieteellisen analyysin, on Occamin partaveitseen viittaaminen sama kuin sanoisi että "johan sen sanoo terve järkikin, että". Se on väite eikä argumentti. Itse asiassa jos itsestäänselvyyteen ja järjenmukaisuuteen viitaten kritisoidaan jotain näkemyksiä, se on rakenteeltaan horse laugh. Se vain kätketään sivistyssanan taakse. Se näyttää olevan vähemmän väärin. Mutta tosiasiassa siinä paitsi tehdään horse laugh, myös demonstroidaan että Occamin partaveitsen sisältöä ei ole ymmärretty. Eli se on tavallaan enemmän väärin. (Ja kenties manipulatiivisempaakin.)

Geneettinen imperatiivi ; Eli miten ateistinen evoluutioajattelu voi taata pysyvämmän moraalin kuin teismi.

Jostain syystä viime aikoina on yleistynyt argumentti joka korostaa sitä että "naturalistit" eivät voi olla "oikealla tavalla moraalisia". Tämä teema on toki ikivanha, mutta sen parissa on noussut esiin seuraavan tyylinen argumentti:
P1: Evoluutio on muutosta.
P2: Objektiivinen moraali on by definition ikuista ja pysyvää.
J: Evoluutio ei voi tarjota objektiivista moraalia.

Argumentin tausta on tietenkin helpohkoa ymmärtää. Evoluutikot ovat olleet empiriisiä etiikan alalla. Sukulaisvalinnan, itsekkään geenin ja peliteorian kombinaatio on tuottanut todisteita siitä että evoluutio voi tuottaa altruistista käytöstä. Aihetta ovat popularisoineet jo kauan esimerkiksi Matt Ridley "Jalouden alkuperä" -teoksessaan. Lisäksi uusateisteista Sam Harris on "moraalisessa maisemassa" korostanut ihmislähtöistä etiikkaa. Nämä ponnistavat evoluutioteorian pohjalta joten on selvää että tämä nousee kritiikin kohteeksi. Tälle ei ole aikaisemmin ollut tarvetta. Osittain jo sen vuoksi että biologit olivat toisen maailmansodan jälkeen kiinnostuneita aggression selittämisestä. Ja evoluutiota käytettiin tässä aiheessa. Frans de Waalin "Hyväluonteinen" oli tässä kuitenkin tärkeä suunnanmuuttaja.

Uskontokeskustelua tässä kohden leimaa ylipäätään vahva vastaankirjoittamisen periaate, joten tämä argumenttien reaktiivisuus ei ole sinällään mitenkään yllättävää. Enkä pidä tätä edes huonona. Kuulun David Humen ystäviin tässä kohden siinä mielessä, että hänkin suosi käytösmallia jossa vastapuolen argumentteja ei voiteta kehittämällä toisenlaisia argumentteja, vaan ottamalla vastapuolen argumentit ja johtamalla niistä jotain kannattajilleen epämiellyttävää. Ja onhan tuossa argumentissa jotain vetoavaa. Mutta kenties tätä argumenttia olisi kuitenkin syytä tarkastella hitusen paremmin. Siinä nimittäin tulee erikoisia onglemia jos sen periaatteita sovelletaan teismiin. (Humepeliä voi pelata vastaankin tältä osin.)

Jumala ja ikuinen muuttumaton luomakunta?

Tässä kohden tärkein kysymys on kenties se, että onko teismi tosiasiassa ikuisuuden tae. Karkeasti voidaan sanoa että Jumala on konsepti jota on järkevää olettaa ikuiseksi tai pitää sellaisena. (Varmasti tästäkin on poikkeuksia.) Jumala on liikkumaton liikuttaja, ei ajallinen ei rajallinen ja niin edes päin. Maailma taas nähdään joksikin joka on ajallinen ja jossa tapahtuu muutosta. Tässä mielessä Jumala on voinut luoda moraalin, ja tällöin ei ole mitään takeita että moraali olisi yhtään pysyvämpi ja ikuisempi kuin ihminen. Kenties moraalikin olisi ajallista. Tämä on mahdollinen vaihtoehto, jota teistit yleensä eivät kartoita kovin pitkälle.

Eivät, vaikka tämä on itse asiassa relevantti kysymys erityisesti kristityille. Kristityillä on tunnetusti erikoinen suhtautuminen Uuden ja Vanhan Testamentin eroille. Jos VT:n puolelta kaivaa esille käskyjä joissa pitää kivittää ihmisiä tai tappaa noitia, korostetaan että nämä ovat vanhaa lakia joka ei päde Jeesuksen jälkeen. Lisäksi kerrotaan että pitäisi ymmärtää ottaa sen ajan kulttuuritilanne huomioon. Esimerkiksi kuolemantuomioiden yleisyyden kohdalla on korostettu että paimentolaisheimolla ei ole mahdollisuutta luoda toimivia vankiloita.

Tämä on vakava askel kohti situationalistista moraalia. Moraalia myydäänkin usein objektiivisena ja eikulttuurirelativistisena. Jonain joka on samaa eilen, tänään ja huomenna. Mutta samalla siinä annetaan äärimmäisen kulttuurirelativistiselta maistuvia tiloja joilla reagoidaan siihen miten pitää suhtautua "Toisen kuninkaiden kirjan" tarinaan jossa Elisa tekee ihmeen Betelissä pikkupojille jotka haukkuivat häntä kaljupääksi. Situationismia korostaa myös William Lane Craigin tunnettu Jumalan komennuskeskeinen teoria jossa hän hyväksyy "Raamatussa" mainitun kansanmurhan, koska kansanmurha on asiallinen teko jos Jumala käskee sen tehtäväksi.

Tässä yleinen vastaisku on näppärä ja ovela. Teisti voi aina sanoa että tosiasiassa Jumalan tahto on objektiivinen, ikuinen ja muuttumaton. Että mainitut erot ovat pinnallisia. Että moraali on sama ja vain ihmisten käsitykset ja se miten tätä täytyy tavoitella muuttuvat. Ja tämä onkin mahdollista. Se ei toki todista että moraali olisi jotenkin väistämättä pystyvää. Mutta se on ainakin yksi mahdollinen tulkintatapa.

Kuitenkin evoluutioteoriassa pystytään itse asiassa oleellisesti samaan.

Evoluutioteoriaa kannattava metaeetikko voi sanoa että tosiasiassa ne muutokset joista teistit ateisteja moittivat ovat irrelevantteja. Että ne koskevat vain moraalin pinnallisinta tapaa. Että ei pidä antaa intuition huijata.

Tätä varten voitaisiin rakentaa moraalinen prinsiippi jota voitaisiin kutsua geneettiseksi imperatiiviksi. Geneettinen imperatiivi koskee kelpoisuutta. Jokainen laji evoluution mukaan ajautuu kohti parempaa kelpoisuutta. Joten geneettinen imperatiivi koskee perimmiltään sitä että eliö seuraa sellaista maksiimia jossa hän maksimoi oman kelpoisuutensa joko suoralla tai epäsuoralla kopioitumisella. Tästä seuraa muutama asia:
1: Tämä periaate on pysyvä. Niin kauan kuin evoluutiota tapahtuu, niin kauan kuin on genetiikkapohjaisia eliöitä ja niin kauan kuin "elämää syntyy vain elämästä" se on pätevä maksiimi. Tämä on siis periaate joka ei nimenomaan muutu evoluution varrella.
2: Se mitä koemme altruistiseksi on jotain jota evoluution parissa on tutkittu paljon. Ja niiden ideana on juuri se, että ne tukevat ja hyödyttävät yksilöitä. Ryhmä luo suojaa jopa parvikaloilla, yhteistyö mahdollistaa monenlaisen nepotistisen ja einepotistisen hyötymisen. Ja evoluution kannalta tietynlaiset lajit hyötyvät altruismista, joutuisimme muuttumaan paljon jotta tämä ei kestäisi. Evoluution kohdalla on helppoa juuttua pelkkään mutaatioon ja uudistumiseen. Mutta samalla on huomattava, että silmän ja raajan kaltaiset innovaatiot ovat olleet aika pysyviä. Niissä on eroa detaljeissa, ei pääideassa.
3: Ja jos jossain olosuhteissa meidän olisikin luovuttava altruismista, niin voitaisiin esittää kysymys että onko oikeasti olemassa jokin moraalinen periaate joka ylittäisi lajin hengissäselviämisen. Eli olisiko todella olemassa niin vahvoja moraalisia prinsiippejä että niiden puolesta pitäisi ajautua sukupuuttoon. Sillä jos altruismi lakkaisi hyödyttämästä, altruismissa pysymisen seuraus olisi todennäköisesti juuri sukupuutto.
4: Tässä moraali on teknisesti ajallinen. Mutta se on kuitenkin olemassa niin kauan kuin on minkäänlaista elämää. Jopa bakteerit yrittävät maksimoida geneettisen imperatiivinsa. Ja tässä kohden voidaan aivan oikeasti sanoa että mitä järkeä olisi kehittää moraalimalleja maailmaan jossa on vain kiviä ja luonnonlakeja.

Mainitsemani moraali on toki omituinen, mutta samasta voidaan moittia myös Craigin hyvien kansanmurhien mallia. Muutos on molemmissa pinnallisesti situationalistista, mutta syvällä tasolla objektiivista. Molemmissa on yllättävyyttä. Craigin Jumalan moraali on vain mysteeri johon on luotettava. (Kansanmurhaan komentaminenhan ei falsifioi objektiivista moraalia vaan korostaa että Jumala tietää moraalisuusasiat jotka ovat ihmisille perimmiltään mysteereitä.) Evoluution kohdalla tämä voidaan sentään arvioida. (Altruismin kannattavuus löytyy peliteorian kaavoista ja strategioista. Eli ilmenee tavalla joka ei ole mielipide.) Tässä mielessä evolu

Sen lisäksi täällä on lisäkoukku.

Evoluutio toimii jos ja vain jos on jollain tavalla pysyvä universumi jossa pätevät pysyvät luonnonlait. Teismissä on erilaisia malleja joissa luonnonlait ovat Jumalan luomia pysyviä konsepteja. Deismissä Jumala on käynnistänyt universumin mutta ei ole sen jälkeen puuttunut sen menoon. Mutta muilla tämä ei ole väistämätöntä. Itse asiassa voidaankin sanoa että ihmeet voidaan nähdä Jumalan tekeminä muutoksina lakeihin jotka ovat muutoin pysyviä.

Tässä kohden on hyvä ottaa Richard Swinburne. Hän loi kuuluisan ajatuskokeen jossa hän yritti tarjota Humen Okhamin partaveitsen käyttötapaa takaisin lähettäjälle. Humehan kysyi siitä että jos joku väittää nähneensä ihmeen, olisi mietittävä että kumpi on todennäköisempää (1) se, että hän on nähnyt ihmeen vai (2) se että hän on erehtynyt tai peräti huijattu. Swinburne argumentoi erityisesti antrooppisen periaatteen kohdalle ajatuskoetta jossa pitäisi sadoista sekoitetuista korttipakoista ottaa päällimmäinen kortti. Jos sarja olisi jotain muuta kuin että kaikki olisivat herttaässiä, kortinvetäjä kuolisi. Jos kortinvetäjä jäisi henkiin, hänen tulisi miettiä että kumpi olisi suurempi ihme : Se, että hän tuurilla sai juuri tuon tuloksen. Vai sen, että joku hyväntahtoinen taho olisi manipuloinut jotenkin pakkoja.

Jumala on toisin sanoen ihmeentekijä ja haxor, joka ylittää todennäköisyyden lait. Tässä suhteessa on hyvä muistaa että luonnontieteellinen sattuma johtaa estimointimahdollisuuteen : Kvanttitason tapahtumat ovat hyvinkin satunnaisia ja indeterministisiä, mutta niitä voidaan ennustaa. Termodynamiikka nojaa ajatukseen perustason satunnaisiin liikkeisiin, mutta keskiarvoja ja trendejä voidaan ennustaa hyvinkin tarkasti. Jumala ylittää kaiken tämänlaisen. Hän on siis enemmän mielivaltainen kuin sattuma, jolle on sentään matemaattinen kuvaus. Kuvaus jonka avulla tilastollisuutta voidaan ylipäätään käsitellä.

Jos antaa pikkusormen Swinburnelle joutuu todellakin huomaamaan että ajatus universumin pysyvyydestä eivät ole kovinkaan väistämättömiä. Universumi voi tässä mallissa olla vaikka täysin mielivaltainen. Jumala kaikkivaltiaana voi periaatteessa tehdä niin monta ihmettä ja niin usein kuin haluaa. ; Evoluutioteoriaan nojaava naturalisti joutuu sen sijaan elämään maailmassa jossa tämä totaalinen mielivalta puuttuu. Sattuma ja luonnonlait takaavat pysyvämmän mekaanisen pohjan. Objektiivinen yhtään mikään (objektiivinen tiede ja objektiivinen moraali) on tässä monta astetta väistämättömämpi.

Asia menee pahemmaksi.

Jos soppaa sekoitetaan Alvin Plantingalla, alkaa tilanne näyttämään melko pelottavalta. Hänellä on nimittäin Bayesin kaavaa soveltava argumentti joka koskee evoluutioteorian luotettavuutta. Plantingan mukaan evoluutiolla ei ole warrantia, eli evolutiivisesti kehittyneet eläimet eivät voi luottaa kuin siihen että heidän käytöksensä pitää heidät elossa. Eivät että nämä havainnot olisivat totuudenmukaisia. (Pigliucci muistuttaa että Plantingan EAAN -argumentti on sidottavissa Descartesin epäilystä nostettuun kaikentietämiseen ja C. S. Lewisin ajatteluun jossa evoluutio ei takaa tietämistä. Mikä on relevantti kontekstointi jatkoa ajatellen.)

En toki itse pidä Bayesilaista lähestymistä perusteltuna, mutta olen toisaalta soveltanut Plantingan ajattelua hänen omaa argumenttiaan vastaan. (Olen viitannut tähän jo aika päivää sitten.) Plantingan argumentti tiivistyy siihen, että evoluutio ohjaa käytöstä havaintojen tulkinnalla ja tunteiden liittämisellä. Ja että nämä kaikki osuisivat kohdalleen eri tilanteissa olisi hirveän epätodennäköistä.

Itse jatkoin tätä argumenttia ja otin esille että jos otamme vastakkain puhtaan teismin, eli pelkän ajatuksen Jumalasta, emme voi millään olettaa että tämä Jumala takaisi warrantin. Näin ollen pitäisi ottaa Plantingan Bayeslaskelma evoluutiolle ja liittää siihen se, että kaiken tämän lisäksi pitäisi osua sekin että toiminta olisi elinkelpoisuutta lisäävä. Pahanilkinen MurhanhimoJumala voisi esimerkiksi luoda muistomme viime torstailta taaksepäin huijauksena ja ajaa meitä kuolemaan ihan huvin vuoksi. Bayesin kaavaa soveltaen on tietysti selvää että todennäköisyys "Turvattuun Takeeseen" on paljon epätodennäköisempi kuin naturalistilla. Sillä kaikilla niillä tavoilla joilla evoluutio voi pettää havaitsijaa, voi huijariJumala luoda illuusion. Ja tämän lisäksi huijarijumalan ei tarvitse taata että pysyisimme elossa.

Plantingan ratkaisu on toki se, että nämä vääränlaiset Jumalat muutetaan irrelevanteiksi sanomalla että ne eivät anna taetta. Näin jäljelle jää vain hyvin marginaalinen Jumala. Mutta tämä valikointi pitää sisällään monta perusteetonta ja todistamatonta väitettä. Itse asiassa siinä kielletään a priori kaikki nämä muunlaiset Jumalat. Ja jos tämänlaatuinen "teismeistä valitsen tämän tietyn koska se johtaa haluamaani johtopäätökseen" sallitaan, voi ateistinaturalisti tietysti korostaa että he valitsevat sitten että ne eitaetta luovat universumit ovat naurettavia koska ne eivät anna taetta. Ja hän joutuu ottamaan tässä prosessissa vähemmän a priorisia oletuksia.
1: Plantingan kohtaamat ongelmat räjähtävät maailmankuvallisella tasollakin käsiin niille jotka uskovat teistisesti filosofien Jumalaan ja niille jotka kannattavat deismiä. Sillä jotenkin tuntuu intuitiivisesti ja eksistentiaalisesti selvemmältä että kristitty näkee tietynlaisen Jumalan muita relevantimpana. Jumalan olemassaolon ja maailmasta tietämisen ja hengissä selviämisen kohdalla ateismi jyrää teismin vielä pientä askelta pahemmin kuin kristityn.

Suurissa linjoissa Descartesin epäily on tässä hyvin ikävä asia teistille. Sillä Descartesin kohdalla hänen argumenttinsa siitä miten kaikki voi olla vaikka demonin luomaa harhaa tai unta. (Unta jota voidaan pitää olemassaolevana ilmiönä mutta ei samana kuin tosiasioiden tosi empiirinen havaitseminen, eli jonain jolla ei ole warrantia.) Descartes ponnisti varmuuteen olettamalla että Jumala tarjoaa järjen ja että tämä järki sitten todistaa Jumalan. Tämä on kuitenkin tunnettu kehäpäätelmä. Plantinga vain lisää kehäpäätelmään järjen lisäksi havaitsemisen. Kehäpäätelmästä voidaan vapautua vain olettamalla Jumala tai peruskokemus Jumalasta todeksi. Ja molemmissa vaaditaan tyhjiä premissejä tavalla johon "Turva" -argumenttini osuu. Tässä mielessä vastassa on väkisin joko sen tunnustaminen että koko ajatuskyhäelmä on kehäpäätelmäinen argumenttivirhe tai sitten sen tunnustaminen että jos Plantingan todennäköisyysarviossa on mitään järkeä, niin se sanoo että evolutionistiateistin tae on epätodennäköinen, mutta se sentään takaa Turvan joka kerta. mutta teistin ajatus siitä että Jumala olisi juuri tietynlainen jotta toisi Turvatun Takeen on vielä naturalistinkin haastetta suurempi ongelma. Ateistisen naturalistin turvattu tae on epätodennäköinen mutta teistin vielä epätodennäköisempi. Jos meillä on siis tae, niin meidän tulisi hyväksyä evolutionistinen ateismi teistisen kristinuskon yli!

Toisin sanoen

Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa että täysiverinen evoluutiouskoinen ateisti pystyy ottamaan hyvin vakaan maailman. Maailmankaikkeuden säännöt ovat hänellä varmempia. Moraali on hyvinkin pysyvää ja siinä on vähemmän tilaa mielivaltaisille mysteerisille muutoksille. Hän voi myös havainnoida maailmaa teistiä "ilmiselvemmin ja luotettavammin".

Näin ollen jos pysyyvyys ja muuttumattomuus ja filosofinen varmuus molemmista on todellakin se relevantein asia objektiivisen moraalin kohdalla, pitäisi jokaisen asiasta huomauttelevan teistin kääntyä evolutionistiateisteiksi. Luultavasti kysymys ei kuitenkaan ole pysyvyydestä ja varmuudesta vaan maailmankuvallisesta juntturuudsta jonka ydin on enemmän siinä että evolutionistien sanomisiin pitää väen väkisin sanoa jotain vastaan vastaankirjoittamisen periaatteella. Ja vahva todiste tästä on se, että "Turva" -argumenttia ja tätä argumenttia kohdellaan usein siten että se vain ohitetaan, kuin sitä ei olisikaan ja kuin se olisi automaattisesti huono ja epälooginen. (Kenties se onkin, mutta se pitäisi demonstroida argumenteilla.)

---

Tämä argumentti ei aja kannattamaani maailmankuvaa. En esimerkiksi usko että ihmisillä on mitään warrantia. Sen sijaan se käyttää Humelaisessa sävyssä teistien jo käyttämiä argumenttirakenteita ja niiden argumenttirakenteiksi tosiksi väittämiä taustaoletuksia teistejä itseään vastaan.

Mahdolliset maailmat ja näkymättömän vihaaminen

"Todellisen filosofin tunnistaa siitä, että Hän kykenee erottamaan todellisuudet todellisuuksien ja todellisuuksien välistä."
(Peelo:Hikipedian käyttäjä)

Ihmiset suunnittelevat tulevaisuutta ja reflektoivat menneisyyttä käyttämällä "pseudopotentiaalista" puhetta. Tällöin ajatellaan esimerkiksi että jos asiat menneisyydessä olisivatkin menneet eri tavalla niin nyt asiat olisivat toisella tavalla. Puhumme eihavaittavista asioista ja eitapahtuneista asioista kuin ne olisivat jotenkin relevantisti tosia. Puhumme voi ollasta tavalla joka olisi ikään kuin reaalista.

Tämän tyyliset sanomiset voidaan karkeasti ottaen jakaa kahteen osatyyppiin:
1: Vaihtoehtoisuuteen perustuvia väitteitä (modal statements) jotka esittävät sen tyylisiä väitelauseita kuin "Suomi olisi voinut joutua Venäjän valloittamaksi" (x olisi voinut tehdä y), "Kekkonen olisi voinut olla tuuheatukkainen" (on mahdollista että x) ja "universumi voisi olla elämälle kelpaamaton."
2: Ei toteutuneeseen vaihtoehtoon perustuvia väitteitä (counterfactual statements), jossa vedotaan että jos asiat olisivat toisin niin maailma olisi toisenlainen. "Ilman talvisodan ihmettä Suomi olisi joutunut Venäjän valloittamaksi". "Jos toinen siitiö olisi hedelmöittänyt munasolun, Kekkonen voisi olla nainen ja tällöin presidenttinä olisi ollut Fagerholm" ja "Jos Jumalaa ei olisi, universumi tuskin olisi elinkelpoinen jolloin olisi epätodennäköistä että voisimme olla edes olemassa." (Jos X niin Y).

Jos minä esimerkiksi mietin vaihtoehtoista maailmaa jossa minulla olisi veli (minulla on useita sisaria mutta ei yhtään veljeä) niin voisin helposti kuvitella että asiat olisivat toisin. Ja jotenkin väite siitä että "jos eri siittiö olisi hedelmöittänyt munasolun minulla voisi olla veli" on tosi väittämä. Mutta kun asiaa lähtee miettimään tarkemmin, niin ei voi olla miettimättä muuta kuin sitä että tarkalleen ottaen minkä suhteen tuo ajatus minun veljestäni (jota ei edes ole) on tosi? Se ei ole tosi siinä mielessä kuin väite "minulla on sisaria" on, koska sisarieni olemassaolo sentään nojaa siihen että joku voi todella havainnoida heitä, ja tarvittaessa jopa teoriassa tehdä gynegologisen tarkastuksen jolla väitelause saa evidenssiä. ; Lausuma mahdollisesta veljestäni sen sijaan koskee maailmaa sellaisena kuin se ei ole.

Monia tosia

Modaalisessa realismissa filosofit ajattelevat että jos jokin väitelause voidaan esittää, se itse asiassa on tosi jossain mahdollisessa maailmassa. Toisin sanoen minun väitelauseeni veljestäni nojautuu itse asiassa siihen että jossain äärettömyyksien joukossa olisi universumi jossa minulla todellakin on veli. (Jossain olisi jopa sellainen universumi jossa tämän veljen kanssa olisimme ryhtyneet joksikin Teini-Ikäisten Mutanttininjakilpikonnien vastineeksi, tosin ilman mutanttiutta ja kilpikonnuutta, aika useassa myös ilman ninjuutta.) Dawid Lewis on kannattanut ajatusta jossa kaikki mahdolliset maailmat ovat tosia ; Eli mahdollisia maailmoja olisi ääretön määrä, ne eivät ole fiktiota.

Modaalinen realismi on tätä kautta laajempi ajatus kuin multiversumimalli. Niissä on hieman samanlaisia ajattelutapoja. Mutta modaalinen realismi on paljon laajempi konsepti. Suurin syy on siinä että multiversumimallissa ei käsitellä äärettömyyksiä. Ja multiversumimallin perusidea on selittää havaittuja asioita. Multiversumimallin ideana on karkeasti sanoen se, että kun katsotaan fysiikan lakeja, niihin sopii malleja joissa universumi voisi olla erilainen. Nämä variaatiot taas usein perustuvat siihen mitä havaitaan. Multiversumista on useita versioita ja aihepiirejä, mutta niitä yhdistää fysiikkakeskeisyys ja se että universumimme piirteitä yritetään selittää.
1: Esimerkiksi kvanttifysiikan indeterminismi on vahvasti havaintoihin sidottua ja hyvin perusteltua. Ja tämä voi antaa tilaa vaikkapa David Deutschin ajatukselle jossa universumi jakautuu jokaisessa vaihtotilanteessa ja jokainen vaihtoehto on yhtä reaalinen. Näin ollen aivan mitä tahansa ei voi tapahtua, vaan vaihtoehdoille on "tarkasti rajattu setti".
2: Samaa ideaa, hieman eri pohjalta, voidaan soveltaa myös universumin syntyyn ja antrooppiseen periaatteeseen. Siinä käsitellään ajatusta siitä että universumi voisi olla toisenlainen mutta elämme tässä tietynlaisessa jossa elämä on mahdollista. Siksi antrooppisen periaatteen kohdalla saadaan aina pieniä todennäköisyyksiä eikä äärettömän pientä todennäköisyyttä. Multiversumi yrittää selittää tämän siten että jos multiversumissa on monia eri universumeita, tilastollinen jakauma tekee todennäköisen ja odotettavan siitä että syntyy universumi jossa on juuri sopivat säännöt elämälle. (Ja koska emme voi olla muunlaisessa universumissa, niin siinä että olemme juuri sellaisessa ei ole mitään ihmettä.)

Modaalinen realismi taas  nojaa siihen että mallit ovat "eivät ole kausaalisesti kytkeytyneitä". Niiden rajat kartoitetaan logiikalla, ei empirialla. Modaalisessa realismissa on käytännössä kyse äärettömyydestä. Ne eivät ole havaittavissa edes epäsuorasti (toisin kuin vaikkapa braanit) ja niiden vaihtoehtoja ei kartoiteta "kvantti sanan hokemiseen perustuvalla empirialla" (kuten Deutschilla). Itse asiassa voidaan jopa sanoa että multiversumimalli perustuu paljon vahvemmin aktuaalisuuteen ja modaalinen realismi potentiaalisuuteen. Jos multiversumimallissa on teoriassa mahdollista olla (vaikka mustan aukon) kautta yhteydessä toiseen universumiin, se ei olisi modaalisen realismin mukaan vaihtoehtoinen maailma vaan pelkästään omituinen ja vaikeasti tarkasteltava osa tätä meidän yhtä maailmaamme. Tämä ero voi olla vaikea ymmärtää, mutta tässä filosofiassa se on äärimmäisen oleellista ; Modaalisessa realismissa mikään todiste ei tavallaan ole mahdollinen.

Modaalisen realismin parsimonia

Modaalisen realismin syvin ongelma koskee juuri sitä että sen vaihtoehdot eivät ole empiirisiä. Ne ovat itse asiassa by definition antiempiirisiä. Tämä tekee siitä ongelmallisen. Erityisesti sen vaikeudet liittyvät Occamin partaveitseen tai Einsteinin kovasimeen ; Ajatukseen siitä että asioita pitäisi selittää mahdollisimman vähäisin oletuksin.

Modaalisen realismin tapa ratkaista ongelma on erikoinen. Tätä itse asiassa korostaa se, että Lewis oli Quinen oppilaita. Hän kannattaa parsimoniaa. Tämä on häkellyttävä huomio, sillä ääretön määrä mahdollisia maailmoja tuntuu parsimonian antiteesiltä. Tässä kysymys nivoutuu itse asiassa syvästi siihen miten Ockhamin partaveitsen soveltamiseen littyy ankaraa keskustelua. Asia tiivistyy siihen mitä aikaisemmin kirjoitin erilaisista parsimonioista. On kvalitatiivista parsimoniaa ja kvantitatiivista parsimoniaa. ; Kvantitatiivisen yksinkertaisuuden (quantitative parsimony) jossa lasketaan montako entiteettiä selityskonseptissa kaiken kaikkiaan on. Kvalitatiivisen yksinkertaisuuden (qualitative parsimony) kautta lasketaan enemmän sitä miten eksoottisia ja erilaatuisia entiteettejä on olemassa.

Lewisin ajatus oli siinä että hänellä on vain yksi tapa olla Totta. Näin ollen universumeita olisi lukuisia, mutta oleminen ja Totuus olisivat hyvin tiiviitä ja tiiviisti määriteltyjä. Näin ollen syntyy parsimoniallista tiiviyttä. Lewisin mukaan modaalisuutta käytetään niin paljon, että olisi haaskausta luoda erilaisia totuuksia. Itse tosin korostan että havaitsemattomat universumit ovat niin eksoottisia että modaalinen realismi on syytä hylätä, ja nimenomaan juuri parsimonian nimessä. ; Multiversumin suhteen olen sitten suvaitsevaisempi koska se on eri asia. Se ei vaihtoehdoissaan viittaa eksoottisuuteen, saati aktuaaliseen äärettömyyteen.
1: Tosin tässä on ehkä syytä muistuttaa vielä siitäkin, että jos multiversumia ei hyväksy niin ei ole silti välttämättä mikään deterministi. On aivan mahdollista että kvanttitaso on aidosti indeterministinen, sen sijaan että seilaisimme determinististä vaihtoehtoavaruutta, niin "kvanttien aaltofunktio vain romahtaa superpositiosta johonkin tilaan". Ja sitten tämä yksi on se joka on tosi, toisin kuin vaihtoehto.

Ovatko vaihtoehdot sallittuja?

Useimmat tosin käsittelevät mahdollisia maailmoita abstraktioina tai fantasioina. Monen suhde konseptiin on kuitenkin ambivalentti, jopa ristiriitaisuuteen ja pöhköyteen asti. Pahimmillaan tämä näkyy juuri antrooppisen periaatteen kohdalla. Uskovaisuuteen kun tuntuu liittyvän vahvasti sellainen ajatus että multiversumi on naturalistien ad hoc -jumala jossa ei ole mitään järkeä. Samanaikaisesti antrooppinen periaate olisi kuitenkin relevantti ongelma.

Tyypillisesti tässä puhutaan multiversumista kuin se olisi modaalista realismia. Eli selitetään että multiversumi tuntuu kaikkivoivalta, äärettömältä ja eihavaitulta. Tosiasiassa multiversumi on kuitenkin kaikkea muuta kuin ääretön joten kaikkivaltius on vain asiasta ymmärtämättömän heitto. Jokin jota ei voi ottaa vakavasti. ; Multiversumi ei siis ole tiukasti sanoen mikään uudelleennimetty filosofien alkusyyjumala josta olisi poistettu persoona (jota filosofien Jumalalla ei edes ole, tämä kun on täyttä aktuaalisuutta).

Toisaalta kun puhutaan antrooppisesta periaatteesta vaatimus on itse asiassa hyvin erikoinen. Siinähän vedotaan siihen että nykyinen universumi olisi jotenkin epätodennäköinen. Tämä ajatustapa on itsessään vaihtoehtoisiin maailmoihin jollain tavalla nojaava. Jos näistä erilaisista universumeista ei voi saada havaintoja eikä niiden olemassaolon todennäköisyyttä voida mitenkään fysikaalisesti arvioida, niin miten me voimme tietää että antrooppinen periaate on mikään relevantti kysymys? Itse asiassa antrooppisen periaatteen epätodennäköisyyslausuma on ongelma jos ja vain jos vaihtoehtoiset maailmat ovat todella jotain josta voidaan sanoa mitään. Jos tätä ei voida tehdä niin modaalisuus romahtaa, on vain yksi universumi ja vaihtoehdoista puhuminen on eiempiiristä haihattelua. Ja tässä kulmassa antrooppinen periaate on haasteena puhdasta idiotiaa ; Miksi fyysikoiden pitäisi selittää jotain mitä ei ole, kun tehtävänä on selittää se mitä on. Todennäköisyys muunlaiseen universumiin ei ole mielekäs heti jos modaalisuus hylätään. Siksi tässä "naturalisteja haastaessa" ratsastetaankin keskenään ristiriidassa olevilla konsepteilla samassa lauseessa. Modaalisuus on rationaalista ja todistettua kun antrooppinen periaate on haasteena, mutta se on täyttä scheibaa heti kun modaalisuutta pidetään rationaalisena vaihtoehtona yhden universumin maailmalle. Eli samanaikaisesti modaalisuus on sikajärkevää että sikatyhmää, aina sen mukaan kumpi sopii paremmin teistille.

Simulacres et Simulation

Kirjoitin pari vuotta sitten siitä miten Intelligent Designin kannattajat eivät ole katsoneet hyvällä Nick Bostromin simulaatioargumenttia. Korostin silloin sitä miten tämä paljastaa jotain mielenkiintoista. Sillä "teologisesti korrektilla" tasolla ID on nimenomaan sitä että suunnittelijasta ei oteta kantaa. Tässä kohden Nick Bostromin näkemys on kuitenkin jotain jossa he ovat pakotettuja ottamaan eriävän kannan. Osittain syynä on se, että Bostromin ajattelutapa on ristiriidassa ID:n eliminatiivisen prosessin kanssa. ID ajattelee kompleksisuutta eikä suostu näkemään Suunnittelua jonain jonka ominaisuuksia voitaisiin rajoittaa.

Nyt tätä näkökulmaa tukemaan on tehty tuore, minusta melko kiinnostava, julkaisu. Moti Mizrahin "The Fine-Tuning Argument and the Simulation Hypothesis" kuvaa sitä miten simulaatiohypoteesi todellakin haastaa klassisen teismin ajatuksia. Hän korostaa että antrooppisen periaatteen näkemä hienosäätö voidaan nyt selittää kolmella keskenään oleellisesti erilaisella tavalla. (Siis sen lisäksi että tämä hienosäätö kiistetään kokonaan.)
1: Multiversumihypoteesi selittää miksi yksi universumi voi olla epätodennäköinen ; Universumeita on monta erilaista ja emme voi katsoa satunnaisesti valittua universumia, koska olemme sen sisällä. Elämä tarkastelee universumia vain universumissa jossa on elämän sallivat parametrit.
2: Design -hypoteesissa oletetaan että universumi on luotu ja tämä selittää epätodennäköisyyden koska Jumala voi tehdä epätodennäköisiä asioita al kazam. (Näkemys on tässä laajempi kuin Intelligent Design, mukana on myös ns. sofistikoitunutta teologiaa joka itse korostaa sitä miten se ei ole kreationismia.)
3: Simulaatiomallissa universumi on ohjelmoitu. Tässä keskitytään enemmänkin siihen että universumin tekijöillä on teknisiä rajoitteita joten rajaavat parametrit on valittava huolella että väliin ei tarvitse tunkea poikkeuksin.

Mizrahinin pääargumentti on kuitenkin erikoinen. Hän näkee että simulaatiomalli haastaa nimenomaan design -hypoteesin hyvin konkreettisesti. Tässä Mizrahi harrastaa logiikkaa joka muistuttaa yllättävissä määrin omaani. Taannoin kirjoitin erilaisten premissien parsimoniasta alkusyyargumentissa, ja käsittelin sitä kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen parsimonian kautta. Mizrahi on samoilla linjoilla ja korostaa että simulaatiohypoteesi on paitsi koherentti (coherency) ja selittää hienosäädön, niin ennen kaikkea se on klassista design -argumenttia parempi koska sen yksinkertaisuus (simplicity) on suurempi kuin "klassisella designillä" ; Koska yliluonnollinen fysiikan lait ylittävä Jumala on oleellisesti erilainen (different in kind) kun taas ohjelmoija on meistä erilainen vain aste-erolla (different in degree). Ja lisäksi koska simulaatioargumentissa Suunnittelun ominaisuuksia tarkastellaan rajoitusten kautta, se tarjoaa ennusvoimaa. Se esittää asioita jotka tapahtuvat ja näin se tekee testattavia ja periaatteessa falsifioitavia ennusteita. "simulation hypothesis undercuts the alleged evidential connection between ‘designer’ and ‘ supernatural designer of immense power and knowledge’ in much the same way that the multiverse hypothesis undercuts the alleged evidential connection between ‘fine-tuning’ and ‘fine-tuner’ (or ‘designer’). If this is correct, then the FTA is a weak argument for the existence of God."

Itse näkisin että tämä paljastaa jännittäviä asioita monesta puolesta. Ensinnäkin koko tilanen johtuu tavallaan siitä että Bostromin ohjelmoija on "partikulaari design" kun taas teismissä on usein ajateltu suurempia ideoita joissa teemana on enemmänkin "general design". Tätä kautta on huomattava että se miksi ID:n kannattajat eivät pidä simulaatiohypoteesista onkin juuri siinä että
1: Se haastaa klassisen teismin hyvinkin vahvasti. Sillä tosiasiassa teologisesti korrekti Jumala on jotain jota hyvin harva itse asiassa kannattaa. Moni haluaa liimata tämän päälle ideoita jotka ovatkin kaikkea muuta kuin suoraan tämän määritelmissä. Rajoittamaton älykkyys joka päätellään rajallinen fysiikka eliminoiden on valittu enemmän "kaikkivaltias Jumala" mielessä kuin sitä kautta että ei otettaisi kantaa siihen mitä äly voi ja ei voi tehdä. Bostrom ottaa esiin vaihtoehdon jossa äly voi olla rajallinen. Tämä rajaamaton ei ole kaikkivaltias joten tätä on syytä vastustaa. Sillä Design -hypoteesi ei olekaan oikeasti yleinen idea (general) vaan se viittaa kätketysti ja kieroillen johonkin ihan tietyntyyppiseen Jumalaan. (Wink wink emme ole kreationismia, paitsi ne jotka ovat, mutta Designer voi olla kreationistien Jumala. Ja kyllähän me kaikki tiedämme sydämessämme mihin se nyt sitten viittaa...)
2: Toisaalta Bostromin ja muiden simulaatiohypoteesinäkökulman teorioiden mukaan Ohjelmoija on nimenomaan hyvin rajallinen ja se on tätä kautta by definition partikulaari, joten sitä tulee kenties vastustaa ihan siksi että se on partikulaari. (ID on hieman erikoisessa suhteessa avaruusolentoihin. Niihin viitataan mielellään jotta korostettaisiin että ei ole rajoitettu tiettyyn Jumalaan. Humanoidi on kuitenkin partikulaari. Ja siksipä humanoidiasiaa ei tosiasiassa huomioida argumenteissa, se on vain taktinen asia johon vedota tietyssä tilanteessa. Bostromin näkemys on tässä mielessä hyvin samantapainen. Paitsi että sitä vastustetaan noin yleisesti aina, eikä siihen koskaan vedota mahdollisena ratkaisuna design -hypoteesiin.)

---

Otsikossa on Jean Baudrillard -alluusio. Hänen ajatuksensa simulakrumeista ja simulaatiosta on jotain jolla lukija voi leikitellä lukiessaan tätä tekstiä. Sieltä löytyy teemaa vahvistava piiloargumentti kun oikein jaksaa kaivella.

Moderni taruolento ; Tieteellinen kreationisti

"Nuotta" -lehdessä tavoiteltiin huumoria. Aiheena oli taruolento, objektiivinen tutkija. "Objektiivinen-tutkijaistit uskovat tämän olennon, ironista kyllä, asuvan juuri alkuperätieteen parissa. Tarkemmin ottaen he määrittelevät tämän asuinpaikaksi mystisen Ateistien leirin, joka puolestaan sijaitsee jokaisen järkevän ihmisen sydäm.. siis aivoissa. Objektiivisen tutkijan katsotaan näissä piireissä olevan esim. luotettava, ymmärtäväinen, rehellinen, ystävällinen, maltillinen, älykäs ja kohtelias. On hämmästyttävää miten ateistit, jotka eivät usko Jumalaan, näkevät ympärillään Objektiivisia tutkijoita, kun teistit, jotka uskovat Jumalaan, eivät usko tällaisen olennon olemassaoloon. Tosin taikausko on yleisestikin ollut runsainta siellä missä kristinusko on ollut heikoilla." Kritiikin ytimeksi otetaan "alkuperätieteet". "Edellämainittu ongelma näkyy siis alkuperätieteissä kaikkein selvimmin. Alkuperätieteissä on selvä, että joudumme tulosten saamisen lisäksi päättelemään asioita jotka ovat meidän tietopiirimme ulkopuolella. Esimerkiksi, jotta a:n määrä kertoisi mitatun kohteen b iän, siihen ovat voineet vaikuttaa vain nykyisin vaikuttavat tunnetut tekijät x ja y. Jos tuntematon nykyisyyden, tai menneisyyden tekijä c on vaikuttanut a:n määrään, a antaa väkisinkin väärän iän kohteelle b. Tämä johtaa siihen että Objektiivinen tutkijaistit luottavat uniformitarianismiin, ja olettavat ennalta, ettei mitään tuntematonta tekijää c ole koskaan ollut olemassa. Muuten mainittu Objektiivinen tutkija, ei voisi ikinä kertoa kohteen ikää. Objektiivinen tutkija ei voi kuitenkaan luottaa uniformitarianismiinkaan uskonvaraisesti, vaan hänen täytyy tietää se todeksi. Lisäksi uniformitarianismi on perustettu uskomukseen, jota se itse pitää pystyssä, eli siihen, että ei ole koskaan ollut erityistä luomistapahtumaa."

Ylläolevan kaltaiset lausunnot ovat hyvin yleisiä. Tieteenfilosofisesti tässä esityksessä kohden on hyvin monta ongelmaa. Ensimmäinen, kenties helpoin, on se että asia viedään ylipäätään ihmisiin. Toinen on että tämä liitetään tieteen kannalta irrelevantteihin attribuutteihin. On vaikeaa löytää tieteenfilosofian suuntausta jossa kohteliaisuus liittyisi mitenkään hyvän tieteen tekemiseen. Lisäksi se on muutenkin kovin ihmiskeskeinen ; Se, että tieteentekijällä on maailmankuva ei tarkoita että hänen mittalaitteistonsa noudattaisi tätä uskomusta. Teoriat kun ovat induktiivisia malleja jotka tuottavat ennusteita ja tieteenteossa mitataan vastaavuuksia. Lisäksi silmille hyppäävää on se, että lausumat pitävät sisällään vahvoja väitteitä jotka esitetään faktoina ja tosiasioina. Eli jotka olisivat jotenkin objektiivisesti tosia.
1: Toki samat tahot väittävät esimerkiksi että homoseksuaalisuus on luonnotonta, ja viittavat tässä asiaan jonain luonnontieteellisenä objektiivisena tosiasiana, biologisena faktana. Jossa ei ole yhtään maailmankuvallisuutta missään ikinä.

Itse asiassa vaikka objektiivinen tieteentekijä olisi kreationisteista mahdoton, he kuitenkin tekevät sen tyylisiä lauseita kuten "all evidence is seen through the lenses of your worldview", "If there is no God, nothing can be known for certain" ja "all scientists are biased" ovat epistemologisia ja sosiologisia lausuntoja. Peruskysymykseksi muodostuu se, miten näitä voidaan esittää jos objektiivisuus on mahdotonta? Jos kreationisti väittää että tieteentekijät ovat maailmankuvallisia ja epäobjektiivisia, niin kyseessä on induktiivinen väite ihmispsyykestä. Jos tämä on tosi, niin miksi ei ohittaa koko kysymystä irrelevanttina viitaten vain siihen että tuonlainen statement on itsessään pelkkä kreationistisen maailmankuvan tuottama harhaoletus. Että jos uskoo että Raamattu on kirjaimellisesti tosi ja tämä maailmankuva sumentaa koko ajattelun niin silloin sitä ei tarvitse pitää objektiivisena totuutena. Jos se taas on objektiivinen totuus niin ihmiset kykenevätkin objektiivisuuteen. Ja silloin se on objektiivisesti epätosi lause.

Toinen asia on kuitenkin oleellisempi. Se koskee uniformitarianismia koskevaa väitettä. Panda's thumb muistutti tuoreesti, että kreationisteilla on kovasti tätä vastaan. Ajatus uniformitarianismin ongelmallisuudesta on kuitenkin ongelmallinen koska tieteessä on kysymys induktiivisesta ajattelusta. Ja näitä voidaan testata siinä missä mitä tahansa muutakin. "The insistent claim I had made all my life – that the assumptions of mainstream science were presuppositionally mandated commitments to uniformitarianism – is simply false! It could not be any more wrong. Unformitarian assumptions are testable; in fact, they exist in order to make predictions and be tested. And they are tested, and confirmed, and that is how theories are formed." Ajatus siitä että kyseessä olisi testaamaton oletus on siis itsessään tyhjän päällä. Itse asiassa usein uniformitarioanismin edustamat väitteet ovat sellaisia että niitä voidaan kumota. "Of course that’s absurd. In the first place, the “assumptions” of science aren’t of the same kind as the assumptions of the creationist, because science “assumptions” are nothing but conservative, while creationist assumptions are speculative in the extreme. Science does start out assuming no deviation–because it can only build upon the evidence. We’ve never had warrant to assume deviation, while we see apparent uniformitarianism now, and, at least tentatively, in the past. If you can show deviation, interventionism, or singularity, then do so." Larry Morankin korostaa että tieteen tekemisen kannalta makroevoluutio ei ole pelkkää mikroevoluution todistamista. Sillä vaikka evoluutio onkin seurausta siitä että geenialleelien määrät muuttuvat populaatiossa, se jättää jälkeensä tietynlaisia merkkejä ja näitä voidaan tutkia erikseen "Most evolutionary biologists have moved on in the past half century and they now realize that macroevolution is a separate field that combines genetics, population genetics, geology, ecology and a host of other fields in order to explain the history of life." Esimerkiksi itse kirjoitin aikanani evoluution määritelmästä tavalla, joka nosti esiin sen että evoluutioteoria on jokin jossa aikaa koskevat ennusteet voidaan ottaa tutkimuskohteeksi ja altistaa empiiriselle tutkimukselle jossa ne potentiaalisesti voitaisiin falsifioida. Joka tekee niistä tieteellisiä siinä missä mistä tahansa muustakin koeteltavasta väitteestä. Menneisyyttä voidaan tutkia ilman aikakonetta, koska menneisyys koostuu interaktioista ja niiden suhteista. Jos tietyt teoriat pitävät paikkaansa nyt havaittavassa aineistossa pitää olla tietynlaisia merkkejä eikä toisenlaisia.
1: On ironista miten kreationistit tiedostavat tämän viitatessaan vaikka aukkoihin fossiiliaineistossa, joka tarkoittaa että hekin tietävät että jos teoria on tosi niin menneisyys johtaa tiettyihin tieteellisiin ennusteisiin nykyhetkessä. Jolloin uniformitarismi ei olekaan oletus. Voi kun he tiedostaisivat että fossiilien aukkoisuus ei ihmetytä, ja että tosiasiassa välimuotofossiilien löytämispaikat ovat osa evoluutioteorian selitysvoimaa. Ja että evoluutiotutkimuksessa vahvimmat todisteet ovat muualla kuin vanhoissa luissa. Vain fossiilien konkreettisuus ohittaa mielissä sen että fossiloitumisen harvinaisuus tekee niistä vähemmän vakuuttavia kuin monet hyvin abstraktinoloiset todisteet vaikkapa bioinformatiikan puolelta.

Ylläoleva tuo esiin hämmästyttävän piirteen siitä että uniformitarismia pidetään vain uskomuksena ja testaamattomana premissinä, vaikka samalla kreationistit itsekin nojaavat siihen että jotkin asiat olisivat ristiriidassa evoluution kulun tutkimisen kanssa. Menneisyyttä siis voidaan tutkia ja ei voida tutkia. Tämä johtuu siitä miten kreationistit luottavat uskoonsa mutta samalla heillä on syviä hankaluuksia käsittää luonnontieteissä käytettyä tieteenfilosofiaa. Sitä yritetään opetella vain jotta omat uskomukset saadaan läpi. Kreationiseille koko prosessin ydin on presuppositionistinen prosessi jossa lopputulos tiedetään uskomuksien kautta ja loput kuluvat siihen että havainnot koherentisoidaan tämän perususkomuksen kanssa. "Falsifioinnilla ei ole niin väliä" -lausetta toistava, demarkaatiokriteerien ratkaisemattomuutta korostava ja tieteen teon maailmankuvallisuutta hokeva kreationisti joka kuitenkin väittää että tiede voi tutkia hänen asioitaan on väkisinkin käsiään heilutteleva presuppositionisti joka harjoittaa lähinnä ennaltapäätettyjen uskomuksiensa läpijunttaamista (justification of belief).

Kreationismin kohdalla olenkin aikaisemmin kirjoittanut siitä miten heidän tieteenfilosofiansa on helppoa ymmärtää kahdella pääkohdalla:
1: Kreationismissa demarkaatiokriteeriksi väitetään aikaa. Se, että kreationistien tieteenteossa oleva maailmankuvallisuus vaatii sen, että demarkaatiokriteeriä ei ole. Jos tieteenteossa on luotettava demarkaatiokriteeri, tiede ei olisi maailmankuvallista vaan läpeensä objektiivista. Kuitenkin juuri uniformitarianismin ottaminen hampaisiin viittaa siihen, että aika on heistä merkittävä demarkaatiokriteeri joka erottaa "luotettavat soveltavat tieteet" maailmankuvallisista "alkuperätieteistä". Tämä johtaa siihen että demarkaatiokriteeri olisi kaikesta huolimatta olemassa. Jos demarkaatiokriteereitä ei ole, väite uniformitarianismin ongelmallisuudesta on itsessään maailmankuvallinen ja siitä ei tarvitse välittää koska se on "kristittyjen kielipeliä". Kreationisti joka sitoo ajan ongelmaan väittää itse olevansa objektiivinen tutkija kun voi väittää asiaa maailmankuvalliseksi, mutta voidakseen sanoa tämän hänen olisi väitettävä että tämänlainen olisi mahdollista.
2: Kreationisteilla on erityisiä vaikeuksia induktiivisen ajattelun kanssa. Se on kuitenkin oleellinen osa tieteellistä ajattelua.  Kreationistien kritiikki vaatiikin yleensä sitä että tieteenteko ymmärretään väärin. Olkiukkoja rakentamalla induktio muutetaan perustelusta "aukkokasaksi" lähinnä sillä että objektiivisuudelle asetetaan omituisia vaatimuksia. Evoluutiodenialismi läpitursuaa "not good enough" -henkisiä käsienheilutteluja, joita kehitetään koska objektiivisuudeksi ja tieteellisyydeksi hyväksytään vain looginen positivismi ja deduktiivinen ajattelu - sekä tietysti se minkä ihmisen oma uskonnollinen vakaumus kertoo ehdottoman todeksi. ; Uniformitarianismin kohdalla huomaamatta jää esimerkiksi se, että oletus siitä että gravitaatio toimi sata vuotta sitten kuten tänään vaatii oletuksia muistista. Ja puhuessaan "soveltavasta tieteestä" ei jostain syystä mainita että tämäkin on menneisyyteen liittyvää olettamista. Jos ajatellaan että nyt havaittavat voimat vaikuttavat menneisyydessä samalla tavalla, viitataan aina parsimonioihin. Ja näiden kohdalla on hyvä muistaa että on kvalitatiivista parsimoniaa ja kvantitatiivista parsimoniaa. ; Esimerkiksi jos evoluutiotereetikko arvioi että nyt havaittavat luonnonvalinta ja mutaatiot ja geneettinen ajautuminen ovat vaikuttaneet menneisyydessä, hän noudattaa molempia. Kvantitatiivisessa parsimoniassa on huomattava että ajatus väliintulosta vaatisi vielä yhden muuttujan lisää. Kvalitatiivisessa parsimoniassa esiin nousee vahvasti se, että Jumalan luomistyö on nimenomaan jotain jota ei havaita. Poikkeaminen uniformitarianismista selvästi vaatisi erilliset oletukset tälläisen konseptin olemassaolosta ja läsnäolosta. Occamin partaveitsi voisi leikata tässä kohden tehokkaasti, koska vastapuoli selvästi olettelee enemmän ja erikoislaatuisempia asioita.
+: Mennyt aika muutetaan ongelmaksi koska ajan ei ymmärretä olevan fysikaalinen suure josta voidaan johtaa induktioita. Tämä johtaa ongelmakysymyksiin siitä voidaanko historiaa tutkia. Kreationistit ovat kuitenkin mielellään selittämässä että globaali tulva tai Jeesuksen Kristuksen elämä olisivat jotain jota tiede voisi lähestyä. Väite on että "Jeesuksen Jumalisuus on todisteiden valossa todennäköisempi kuin vaihtoehtonsa." Joka viittaa että he nimenomaan uskovat että historiaa voidaan tutkia tieteellä. Samoin ajatus alkuräjähdyksetä otetaan kreationistien parissa uskottavana tieteenä joka todistaa että universumilla on alku eli luoja. "Were you there?" -kysymys jää tässä kohden syrjään, samoin puheet maailmankuvista. Ja sävyt muuttuvat helposti jopa ilkkuviksi.

Tämä tieteenfilosofia sitten sotketaan jonkinlaiseen relativismiin.

Kreationismissa puhutaan aina maailmankuvista. Tämän kautta kreationismille rakentuu eetos, jota kuvaa yleensä jonkinlainen evoluutikoita halveksiva vainoparanoija. Ylläoleva induktio ja aika ovat mukana sitä varten, että vastapuoli olisi maailmankuvallinen, ja että kreationisteja vainottaisiin ideologisin syin. (Koska asiallisia syitä ei voisi mitenkään olla koska induktio ja demarkaatiokriteeri ovat demarkaatiorajoja joiden toisella puolella on vain pseudotieteellistä spekulaatiota!)

Tässä kohden korostuu usein se että jonkinlainen objektiivisuus kuitenkin olisi mahdollista. Eli kreationismi ei olisikaan spekulaatiota vaan tietoa. Ehtaa tiedettä. Parempaa kuin evoluutio. Ei ole tavatonta että jumalatodistusten kritiikin kohdalla selitetään että ateistit vain maailmankuvallisista syistä torjuvat argumentit, jotka ovat niin hyviä että ainut selitys niiden torjumiselle on venkoilu. Että perustelut ovat niin hyviä että "on todennäköisempää että Jumala on kuin ei ole". Kreationistit eivät myöskään suostu olemaan kulttuurirelativisteja koska "heistä yksi maailmankuva on todempi kuin muut". On erikoista että tätä ei pidetä maailmankuvallisena, vaikka tämänlainen varmasti pitää sisällään päättelykriteereitä joilla hyvä tiede rajataan roskasta. Eli demarkaatio -onglmaan olisi sittenkin "maailmankuvallisten premissien ulkopuolinen referenssipinta" joka tarjoaisi vastauksen, joka tarkoittaa samaa kuin väite objektiivisuudesta väitelauseiden takana.

Tämä viittaa siihen että kreationistit uskovat että yksi selitys on parempi ja todennäköisempi kuin muut. Tämä viittaa siihen että mennyttä aikaa koskeva tiede olisi kaikesta huolimatta objektiivista. (Mikä on ihmeellistä jos "alkuperä" olisi aina maailmankuvallisesti värittynyttä.) Olenkin tässä samaa mieltä. "Alkuperätiede" on tiedettä siinä missä kuulien putoamista tutkiva tiede tai insinööritiedekin. Molemmissa tutkitaan induktioita. Soveltaminenkin olettaa esimerkiksi eilisen päivän, eikä finnifilosofia oletuksista senkään kohdalla ole "kovin relevanttia". ; Fysikaalisesti katsoen aika on suure siinä missä mikä tahansa muukin luonnonlaki ja sen interaktiota voidaan tutkia siinä missä mitä muuta tahansa.

Vikana onkin se, että objektiivisuusvaatimus "naturalisteille" on sitä että ehdoton metafysiikaton loogisen positivismin mukainen tiede olisi mahdotonta. (Heillä on tässä kohden oma maailmankuvallisen kaikkitiedon hybris ja teoria siitä että koska heillä on hybris on muillakin sellainen ja että sellainen tulisi antaa tilalle. Näin ei juuri ole.) Kuitenkin omalla kohdallaan uskovaiset tuntuvat hyväksyvän sen skientistisen näkemyksen jonka mukaan asioissa on premissejä jotka ovat maailmankuvallisia, mutta niiden laatua voidaan arvioida esimerkiksi niin että Jumala tai Älykäs Suunnittelija olisi tiedetysti todennäköisempi kuin kaikki vaihtoehtonsa. Valitettavasti skientismin määritelmiä lennosta vaihtamalla ei saavuteta kovin suurta luottamusta. Se kertoo lähinnä siitä että keskustelu ei ole tasapuolista kun toisille on objektiivisuuteen riittävät ehdot aivan eri kriteereillä. Vastapuolelle tiukat ja itselle todella löysät.

Luultavasti syynä on se, että kreationisteilla on käytössä maailmankuvan sumentama arkiajattelu eikä tietellinen ajattelu. Tämän avulla he voisivat esimerkiksi ymmärtää että objektiivisuus ei tarkoita sitä mitä he sen ajattelevat tarkoittavan ;
1: Esimerkiksi uskomusten oikeuttaminen ei ole mikään tieteen perusasetelma, ja uskomusten perusteluun keskittyvä näkökulma itse asiassa ei kykene ollenkaan ottamaan kantaa siihen onko objektiivinen tieto mahdollista vai ei. Ja induktion ongelmakin on haaste loogiselle positivismille, kun taas fallibilismi ja sen jälkeiset tieteenfilosofian suuntaukset ovat ottaneet sen huomioon, esimerkiksi sillä että falsifioituminen on deduktiivista ja korroboraatio on tällöin objektiivisuutta sisältävä. Samoin todistuksen taakka muuttuu melko epäintuitiiviseksi, mutta ei menetä tieteellisyyttään.
2: Itse asiassa kun väitetään että maailmankuvalliset uskomukset ovat tieteenteon ytimessä, nojataan päättelyketjuihin jotka itsessään ovat maailmankuvallisia. Näin ollen jos niiden voidaan sanoa olevan kaikenkattavia, oltaisiin jossain jossa olisikin objektiivinen demarkaatiokriteeri. ; Ja itse asiassa kreationistit puolustavatkin uskoaan tieteellisenä tavalla jossa korostetaan tieteen luotettavuutta ja objektiivisuutta ; Esimerkiksi Tapio Puolimatka korostaa Charles Tayloriin viitaten tieteen maailmankuvallisuutta, mutta samalla hän kannattaa warrant -näkemystä jonka mukaan ihminen on niin objektiivinen että hän voi luottaa järkeen ja havaintoihinsa. Ja esimerkiksi kumota ateismin sisäisesti mahdottomana, jolloin esimerkiksi väite Jumalan olemassaolosta olisi objektiivinen. Warrant -ajattelu onkin positivismia, jonka ytimessä on tiukka objektiivisuus tavalla jonka valtaosa tieteenfilosofeista ovat hylänneet koska se on mahdotonta. Ja se on läpeensä mahdotonta kytkeä yhteen sen ajatuksen kanssa että tiede olisi pakosti sidottuna lopulliseen epäobjektiiviseen maailmankuvallisuuteen.

Tosiasiassa kreationismin ytimessä onkin kaksoisstandardi.

Evoluutikot ovat maailmankuvalisia kun taas kreationistit ovat objektiivisesti oikeassa. Heidän maailmassaan "se vaan on nyt sillä lailla", että warrant takaa että tiedämme kaikki tieteelliset ratkaisut lopulta ilman mitään kyseenalaistuksia, objektiivisen varmasti, koska Jumala antaa meille luotettavat aistit joilla havaitsemme myös Jumalan. Mutta evoluutikot vain kohkaavat uskomuksineen kuin taruolentoja jahtaavat pellet. Sillä objektiivinen tutkija on taruolento, paitsi jos tutkija on kristitty kreationisti, koska Jumala tekee tarut todellisuudeksi.

Taivaan Herra ja ensisyyn oikeus

Universumin synty kiehtoo monien mieliä. Tuntuu omituiselta että olisi jotain jolla ei olisi syytä. Ja äärettömyyskin tuntuu mahdottomalta. Kuitenkin tämänlaatuisiin kysymyksiin haetaan usein vastauksia. Enkä usko, että olisi järkevää uskoa että joku kykenisi vain vastaamaan tähän kysymykseen.

Kysymykseen joka on itse asiassa jaettavissa kahdeksi kysymykseksi. On yleinen (general) ja erityinen (particular) ; Laajassa mielessä voimme kysyä, että (1) miksi on olemassa jotain sen sijaan että ei olisi mitään. Esimerkiksi universumi on olemassa ylipäätään. Ja erityisessä mielessä voimme miettiä (2) miksi universumi on juuri tämänlainen eikä muunlainen.
1: Ensimmäinen kysymys on mielenkiintoinen siinä mielessä että se tuntuu sopivan intuitioon siitä että universumi ei olisi itsestäänselvyys. Että todellakin voisi olla jokin "ei mikään" -tila. Ja että tämä ei-itsestäänselvä universumi sitten vaatisi selityksen.
2: Jälkimmäinen on itse asiassa kysymys jonka kohdalla on pakko kysyä sitäkin, onko se relevantti kysymys. Se nimittäin nojaa lähinnä intuitioomme jonka mukaan universumi voisi olla erilainen. Lisäksi indeterministinen malli voisi johtaa tietoon siitä että universumin tiettyys on jollain tavalla harhakysymys. Itse asiassa jälkimmäinen on melko relevantti ongelma juuri silloin kun luotamme että intuitiomme vaihtoehdoista pitää paikkaansa.

Teologiassa klassinen vastaus siihen miksi universumi on tietynlainen ja miksi se on olemassa palautuu Jumalaan. Monille älyllisille teologeille (esim.) alkusyyargumentti vastaa ensimmäiseen kysymykseen ja (esim.) antrooppinen periaate toiseen.
1: Erimielisyyttä syntyy sitten siitä että alkusyyperustaisissa argumenteissa ei itse asiassa ole selitysmallia. Ne karkeasti ottaen nojaavat siihen että jokin on ensimmäinen syy, ja perustelevat tämän ensimmäisen syyn olemassaolon. He eivät perustele miksi sen luonne olisi Jumalinen - tämä on toki mahdollista (possible), mutta ei suinkaan välttämätöntä tai väistämätöntä ; Ja Jumalatodistuksena jos premisseihin pitäisi sovittaa että ensimmäinen syy on väistämättä Jumala, syntyisi kehäpäätelmärakenne. Se siis oikeastaan vain nimetään Jumalaksi.
2: Jälkimmäisen kohdalla suurin osa hienosäätöargumenttien ja tietynlaisen universumin selittämisestä nojaa ajatukselle että universumimme on ainoa joka on olemassa. Eli universumi ei ole esimerkiksi osa multiversumia. Tässä kohden multiversumi on kuitenkin mahdollisuus (possibility) samaan tapaan kuin Jumalallakin sen alkusyyargumentin kohdalla. Ja tämä tarjoaa selitysmallin sille miksi universumimme olisi tietynlainen. Kaikenlaisia universumeita on, ja koska olemme elossa emme katso satunnaisesti valikoitunutta universumia, vaan pakosti sellaista jonka luonnonlait mahdollistavat elämän. ; Tässä kohden ei siis voida vedota siihen että multiversumi ei ole empiiristä fysiikkaa vaan hyvin teoreettista fysiikkaa ja pääosassa laskelmissa, rationalistisessa muodossa. Sillä kun viimeksi katsoin Jumalaa, ei tämäkään konsepti ole hurrannut empiirisyydellään.

Näin ollen keskustelu siirtyy usein yksinkertaisuuteen. Eli teistit alkavat käyttämään occamin partaveistä. Voi toki olla huvittavaa huomata miten kreationisti - joka on juuri aikaisemmin selittänyt että naturalismi on maailmankuva ja että kun skeptikot viittaavat occamin partaveitseen, ja että demkarkaatio-ongelma johtaa siihen että kysymykseen ei ole vastausta ja siksi pitäisi antaa tilaa (ID)kreationistiselle [super(ego)]tieteelle - viittaa jumalatodistusten kohdalla mielellään "yksinkertaisuuteen" olipa aihe sitten Swinburnen tai antrooppisen periaatteen paremmuuteenasettelu. Mutta tässä kohden on hyvä huomata, että kysymys yksinkertaisuudesta on relevantti. (Koska se on relevantti molemmissa kohdissa.)
1: Jos peruslähtökohtana on se, että uusia asioita voi syntyä vain vanhoista asioista, ex nihilo -luominenkin on itse asiassa yksi versio tästä. Jumalahan ei selitä miksi on jotain eikä mitään. Se vastaa vain universumin olemassaoloon. Se siirtää kausaaliketjun yhden askeleen kauemmaksi ja perimmiltään kutsuu Jumalaa joksikin jota kausaaliketju ei kosketa ja jota ei siksi tarvitse selittää.
     1.1: Kaikki mitä me olemme kokeneet kausaatiosta on aina liittynyt materiaalisiin syihin. Jumalisia syitä ei ole havaittu. Näin ollen on erikoista, eikä ainakaan välttämätöntä, olettaa että kausaalisuutta olisi materiaalisuuden ulkopuolella. Voidaankin sanoa että jos näemme jonkin aineellisen kappaleen, voimme ajatella että sillä on oltava kokemuksemme vuoksi aineellinen syy. Ja tämä taas on joko ollut aina paikalla tai sitten sillä on jokin vanhempi syy. Teistisessä filosofiassa Jumalaa kohdellaan usein välttämättömänä olentona (necessary being). Kuitenkin voidaan ajatella että kenties ainekin voitaisiin korottaa tämänlaiseen luokitelmaan ; Usein alkusyytä kohdellaan siten että aine ei saisi olla ikuista. Eli sen versiona on lähinnä se, että ei-mistään tulee jotain. Kuitenkin meillä on aineen ja energian säilymislait jotka viittaavat siihen että jos on ennen ollut ainetta ja energiaa, niin sitä on ollut aikaisemminkin. Teistien suosikit kuten termodynamiikka taatusti yhteen suuntaan kulkevine teineen on jotain joka koskee aineen ja energian jakautumista eikä sen määrää. Ja termodynamiikka on tilastollinen malli, jonka voima kumoutuu ikuisessa materiaalisessa maailmassa ; Mikä tahansa epätodennäköinenkin tapahtuma tulee väistämättä tapahtumaan jos sille annetaan riittävästi aikaa. Ja ikuisuudessa sitä riittää. (Toki muitakin malleja on, enkä edes suosi tätä versiota, mutta en ole aiemmin blogissani korostanut että itse asiassa se että "jotain tulee ei mistään" voi olla premissi jota oikeastaan kukaan ei kannata; Teistillä on Jumalansa ja ontologinen naturalisti voi hyvinkin elää ikuisuuksien kanssa.)
2: Klassisesti tässä teismiä puoltava on esittänyt että Jumala on yksinkertaisempi selitys kuin multiversumi. Tämä perustuu siihen ajatukseen että Jumalaa on yksi ja multiversumi koostuu monista osista. Ja että sama Jumala selittää sekä universumin alun että sen miksi se on juuri tietynlainen.

Ylläoleva teistien argumentisto ei ole aivan ansioton. Se ei toki nähdäkseni ratkaise sitä kysymystä mitä se lähtee ratkaisemaan. Mutta tässä kohden asiat jäävät ainakin nykytiedolla "mahdollisuuksiksi". Ja tämä lienee jonkinlainen syy olla jonkinlainen agnostikko. (Ei tosin sellainen kuin minä.) Pyhän Yksinkertaisuus on kuitenkin melko heikko jos asia otetaan parempaan, syvempään, tarkasteluun. Tai ainakaan se ei ole kovin ilmiselvää ja pakotettua. Erimielisyys teistin premisseihin on helppo ottaa, kenties jopa enemmän kuin helppo.

Olemassaolon (tai/eli) universumin alun kohdalla on vaikeaa arvioida, että onko ikuinen aine todennäköisempi kuin ikuinen Jumala. Sen sijaan kun kysymys on hienosäätö vs. multiversumi on kysymys hyvinkin erilaisesta tilanteesta.

Teisti huomioinut tässä kvantitatiivisen yksinkertaisuuden (quantitative parsimony) jossa lasketaan montako entiteettiä selityskonseptissa kaiken kaikkiaan on. On kuitenkin perusteltavampaa käsitellä asiaa kvalitatiivisen yksinkertaisuuden (qualitative parsimony) kautta ; Tässä mallissa yksinkertaisuus arvioidaan sitä kautta että konseptit kutsuvat vähemmän erilaatuisia entiteettejä. ; Voidaan huomata että vaikka teismi kutsuu vain Jumalan, niin multiversumimallissa on mukana vain aineen ja energian kaltaiset entiteetit. Teistit joutuvat manaamaan avukseen näiden lisäksi aivan toisenlaisia konsepteja.

Tämä johtaa siihen että teistien argumentti ei olekaan kovin vakuuttava. Voidaan jopa sanoa että se ei onnistu torjumaan vastapuolta, joten kysymys on vähintään "pattitilanne". Itse tosin korostan holistista tiedeverkkoa jossa konseptin arvo on siinä miten "tuttu" se on järjestelmässä. Tieteessä aine ja energia ovat hyvin "tavallisia" entiteettejä. Jumala on sen sijaan hyvin "eksoottinen" siinä mielessä että se ei tunnu näyttelevän tieteellisen selitysmallin roolia missään muualla. Eli universumin synnyn ja meidän universumimme tietynlaisuutta selittäessämme joutuisimme teistisen mallin kohdalla ikään kuin manaamaan jonkin hyvin "eksoottisen" konseptin jolla ei ole käyttöä missään muualla. Ja siksi se ei minusta oikein voi olla "yksinkertainen" sanan täydessä mielessä.

Itse asiassa eksoottisuutensa vuoksi Jumala herättää jopa sellaisia kysymyksiä kuin että miksi pitäisi olettaa yksi Jumala. (Ja jos tämä ei ole väistämätöntä, niin miten käy konseptin yksinkertaisuuden.) Ja että miksi ei mietitä että miksi tämä yksi ja tietty Jumala eikä joitain muita. (Ja hetkinen, eikö tämä kysymys vaikuttanutkin jotenkin tutulta?)

Toden näköiset kuvat

Todennäköisyys on monia viehättävä ja kiinnostava piirre matematiikassa. Esimerkiksi "NUM3ROT" -televisiosarja kerää suurimman osan matematiikan mainostamisestaan sanaa "propability" hokemalla. Tämä sanavalinta on hyvä, sillä jos puhuttaisiin todennäköisyyksien sijasta tilastollisuudesta, ihmiset haukottuisivat hengiltä. ; Toisaalta todennäköisyyteen vahvasti sidoksissa olevalla informaatiolla tuntuu olevan jopa maagisia ulottuvuuksia.

Todennäköisyys ilmestyi matemaatikkojen pariin vasta 1600 -luvulla uhkapeleihin liittyvien kysymysten kautta. ; Pascal ja Fermat kuitenkin nojasivat vanhempaan perinteeseen. Kehitys jonka he tekivät oli kuitenkin oleellisen suuri ja tärkeä.

Itse otan tässä matematiikan sijaan esimerkiksi Occamin partaveitsen. Se on paljon Pascalin ja Fermat'n todennäköisyysteoriaa aikaisempi malli. (Occamilainenhan eli vuosien ~1285-1349 välillä.) Mutta käytännössä se vaatii todennäköisyysarvioinnin jotta sitä ylipäätään voidaan tehdä. Todennäköisempi ja yksinkertaisempi asia on tosi. ; Occamin aikana yksinkertaisuus liitettiin käytännössä muuttujien määrään. Tämä on jossain määrin ymmärrettävää nykyisenkin todennäköisyyslaskennan mukaan, mutta yhteys ei ole näin suoraviivainen. Tässä mielessä voidaan sanoa että Occamin muuttujien määrään keskittyminen oli tavallaan alkeellinen todennäköisyyden teoria itsessään. Myöhemmin occamin partaveitsen sisältö on sitten muutettu vastaamaan myöhempiä todennäköisyyksiä ; Käytännössä todennäköisyysarvio tekee siitä paremman, kun ajatus lapsen syntymisestä isästä ja äidistä on tietojemme mukaan todennäköisempi kuin lapsen synty haikaralla. Siis vaikka vanhempia tarvitaan kaksi ja haikaraa vain yksi.

Occamin partaveitsi on oleellinen skeptismissä. Ja tähän liittyen olen ihmeissäni katsellut kreationisteja. Tämä ei sinänsä ole yllättävää, koska katselen heitä paljon ja he herättävät minussa usein ihmetystä. Ja hilpeyttä. Ja hiustenraastantaa. Tässä syynä on se, että he toisaalta selittävät että occamin partaveitsi ei voi toimia. Silloin kun puhutaan ihmeparantumisista, enkelien näkemisistä ja vastaavista, he korostavat, että skeptikot vain a priorisesti olettavat että yliluonnollinen on epätodennäköistä ja käyttävät tätä väitettä todennäköisyyden korvikkeena ; Ja toisaalta he korostavat että todennäköisyysarvioita voidaan tehdä ja perustelevat miten evoluutio on epätodennäköinen ja miten Jumala vaatii vähemmän uskoa kuin evoluutio, koska kysymys on todennäköisyyksistä joita voidaan arvioida matemaattisesti ja empiirisesti. ; Tämä on tietysti oleellinen osa sitä, että kreationistien perusstrategiana on aina kaiken kaikkiaan korostaa maailmankuvallisuutta silloin kun pitää perustella casea luomiselle ja näille tulee kritiikkiä. Kun taas vastustajia kohdellaan tavalla jossa kysymys ei ole maailmankuvista vaan maailmankuvista riippumattomista tieteellisistä laeista.

Mutta tässä on itse asiassa takana enemmän. Mark Chu-Carroll kuvaa tätä selittämällään sitä miten Kolmogorov käsitteli informaatioteoriaa ja miksi tämä oli tärkeää. Todennäköisyys oli matemaattisesti ongelmallista ja sovellettuna se itse asiassa pahensi tilannetta. Uhkapelit ja vastaavat konkreettiset sovellukset tekivät todennäköisyydestä "konkreettisen" siinä mielessä että se ihastutti tavallista kansaa, mutta Chu-Carroll kuvaa että todennäköisyys oli pitkään matemaattisesti melko tylsä ala. Siinä ei tapahtunut mitään mielenkiintoista. "The way that I've talked about probability so far is mostly informal. That's the way that probability theory was treated for a long time. You defined probability spaces over collections of equal probability sets. You combined probability spaces by combining their events into other kinds of equally probable events. ; The problem with that should be obvious: it's circular. You want to define the probability of events; to do that, you need to start with equally probable events, which means that on some level, you already know the probabilities. If you don't know the probabilities, you can't talk about them. The reality is somewhat worse than that, because this way of looking at things completely falls apart when you start trying to think about infinite probability spaces!"

Matematikkojen innostus liittyy enemmän jonkin alan kehittymiseen, mutta tässä relevantimpaa onkin se, että ongelmat ovat tietysti liitoksissa filosofiseen ja argumentatiiviseen perinteeseen. (Sekä rationalistit että empiristit nojaavat hyvin usein laskelmiin, joten yhteys on suoraan sanoen ilmiselvä.) Ongelma on siinä, että joskus todennäköisyys voidaan arvioida maailmankuvariippumattomasti ja joskus ei. Toisinaan todennäköisyys on enemmän pelkkä väite kuin mikään argumentti. Se vain peitetään tieteelliseltä kuulostavalla "propability" -sanalla. Tällöin tapahtuu se, että on tilaa kreationistienkin tuoda tämäntyyppinen kritiikki esiin enkeli-ihmeissä occamin partaveistä kritisoidessaan. ; Sama ongelma on itse asiassa myös moderneissa Jumalateorioissa joissa arvioidaan Jumalan todennäköisyyttä. Esimerkiksi Swinburnen todennäköisyyslaskelmia vaivaa juuri tämä.

Kuitenkin joskus arvioita voidaan tehdä, ja nämä määritelmäkeskeisyydet eivät tässä tapauksessa ole valideja. Kuten Chu-Carroll esittää, todennäköisyysmatematiikka kehittyi Kolmogorovin ajatusten kautta. Ja tämäntapaisia huomioita voi käyttää apuna myös soveltamisessa - siitä huolimatta että teknisesti ottaen empirismi puhtaana ei ole matematiikkaa ja puhdas matematiikka ei ole empiiristä. Näin todennäköisyys on matemaattisesti(kin) mielenkiintoisempi. Ja tukkii jossain tilanteessa todennäköisyysarvion maailmankuvamaisuuden.

Itse korostan kuitenkin hieman erilaista kantaa. Teorioiden yksinkertaisuus on erikoisessa suhteessa todennäköisyyteen. Ja monesti se on arvioitavissa - ei absoluuttisen lopullisen tiedon, vaan hyvin perustellun uskomuksen mielessä. Eli se ei anna Totuutta, vaan sitä mitä kutsutaan Tiedoksi. (Näiden välinen ero on oleellinen, vaikka usein niitä käytetään synonyymeinä.)

Tähän todennäköisyyden arviointiin on usein liittynyt erikoinen piirre. Sellainen jossa todennäköisyyskysymystä voidaan kiertää kun mietitään mikä on todennäköistä ja mikä ei. Sillä usein todennäköisyys sopii paremmin annettujen taustaehtojen tulkintaan kuin itse taustateorian yksinkertaisuuden arviointiin. Esimerkiksi teoria pelikorttien jakaumista ja korttien vapausasteisuudesta suhteessa toisiinsa saadaan arvioita esimerkiksi pokeripeleihin.

Tätä ei nimenomaan havaita monien teorioiden itsensä arvioinnissa. Normatiivinen tieteenfilosofia on itse asiassa koko historiansa ajan enemmänkin täynnä päättelysääntöjä. Niissä lähtökohtana on premissit ja niiden deduktiiviset ja induktiiviset seuraukset. Johtopäätös itsessään ei saa todennäköisyysarvoa. Teorioita ei olekaan arvioitu todennäköisiksi tai epätodennäköisiksi, vaan on katsottu miten ne vastaavat aineistoa. Ja tässä hyvä vastaavuus tarkoittaa hyvää teoriaa. ; Nyrkkisääntöisesti hyvä selitys koostuu kolmesta elementistä (a) se koskee useaa yksittäisiä havaintoja ja (b) se tekee sen tarkasti. Tässä havaintoaineistossa auttaa jos (a1) havaintojoukko on määriteltävissä, eli teorialla on siisti selitysraja jossa se toimii ja jonka ulkopuolella se ei toimi (a2) havaintoaineisto on laaja, eli ilmiö ei ole kovin spesifi. Ja tarkkuuden kohdalla  (b1) se selittää hyvin mitä havaintoaineistossa tapahtuu, eli se ei ole ristiriidassa havaintoaineiston kanssa (b2) se selittää hyvin miksi jotain vaihtoehtoa ei tapahdu, eli se ei vain sovi havaintoaineistoon vaan selittää hyvin tarkasti miten havaintoaineisto ei voisi olla mitenkään muuten.

Jos teoria on uskomus, niin yksinkertainen selitys selittämisen kuin suoran todennäköisyyden kautta. Otetaan havaintoaineisto, jonka jokin malli mallintaa. Ja mitä tarkemmin mallinnus kertoo mitä tapahtuu ja selittää miksi ei tapahdu muuten, sitä laadukkaampi se on. ~ Näin esimerkiksi Popperin fallibilismi ei vaadi todennäköisyyslaskennan tekemistä vaan sitä että esitetään sellaisen periaatteesa mahdollinen havaintojoukon kuvaus joka kumoaisi kyseisen teorian. Ytimessä on modus tollens -logiikka eikä todennäköisyyslaskenta ; Induktio kumoutuu vastaesimerkillä.

Tämä lähestymistapa on johtanut siitä erikoiseen tilanteeseen että aika moni teorian selittämiskeskeisyyteen nojaava onkin erikoisessa suhteessa todennäköisyyteen. Hyvä teoria rajaa ison ja tarkan havaintojoukon. Tässä hyvä teoria selittää muutoin "epätodennäköisen havaintojoukon". Osa tieteenfilosofeista kuvaa tätä tilannetta selittämällä että epätodennäköinen tilanne on nimenomaan hyvä. Itse korostan että hyvä teoria on informatiivinen ja sen ennustustarkkuuden vuoksi se selittää todennäköiseksi jotain joka ilman tuota teoriaa olisi epätodennäköistä. Shannonin mallissahan informaatiosisältö on vahvasti sidoksissa epätodennäköisyyteen ; Mitä tietymmän ja rajatumman tilan se kuvaa, sitä epätodennäköisemmän asiantilan se rajaa ja sitä informatiivisempi se on. Tämä havaitaan yleensä kun he laskevat kombinatoorisesti geenejen emäspareja huomioimatta luonnonvalintaa, vaan katsoen pelkkiä mutaatioita. Tulokset ovat astronomisen epätodenäköisiä. Tämä on itse asiassa varmasti pienenä osasyynä siihen että kreationistit näkevät evoluution "epätodennäköisenä", siellä missä pitäisi nähdä "selitysvoimaa". ; Nämä laskelmat näyttävät vain, että luonnonvalintaa tai jotain muuta selitystä eliökunnalle nimenomaan tarvitaan, koska muuten todennäköistä olisi että eläimet esimerkiksi sikiäisivät spontaanisti vaikka roskista kuten vanha Pasteurin kumoama teoria esitti.

Selittämiskeskeinen näkökulma korostaakin sitä että teorian itsessään ei tarvitse olla todennäköinen, vaan se enemmänkin sopii havaintoaineistoon kuvaavasti. Tälläisestä teoriasta vedetyt ennusteet sitten soveltavat teoriaa ja teoria itse asiassa määrittää todennäköisyyttä itse tapahtumille. ~ Voidaan sanoa että korroboraatio ja muut vastaavat tieteenfilosofiset konseptit vaativat aina aineiston. Teorian yksinkertaisuuden ja todennäköisyyden arviointi saadaan havainnoista. Emme a priorisesti määrittele mitkä teoriat ovat helppoja ja mitkä vaikeita, vaan havaitsemme jotain ja havaitsemamme tyyppiset ovat sitten jotain joiden voimme ikään kuin hyvällä sydämellä arvata olevan yksinkertaisia. ~ Teoria määrittää todennäköisyyksiä tapahtumille. Sen oma todennäköisyys taas arvioidaan osuvuuden kautta. Eikä miettimällä teorian a priorista todennäköisyyttä. Vastaavuuden teoria on hedelmällisempi, koska se kiertää maailmankuvallisuudesta syntyviä tilanteita jossa mietitää johtopäätös joka halutaan ja kulutetaan sitten akateemista ajatteluaikaa siihen että mietitään millä premisseillä tämä voisi toteutua ja sitten pidetään tätä sen ennalta päätetyn totuuden voittona.

Ja näin voimme todellakin arvioida että jos meillä on "enkelihavaintojen joukko X" ja toisessa on paljastuneet valehtelut, ja toisella puolella on "ainutkertainen tapahtuma joka ei ole luonteeltaan toistuva joten sen todennäköisyyttä ei voi arvioida", meidän ei tietysti tarvitse kysyä kuin kaksi kysymystä. (a) Eikö ilmiö selity silloin todennäköisemmin valehtelulla kun sitä on tapahtunut useaan otteeseen kun taas sen vastailmiö on ainutlaatuisen luonteensa vuoksi otoskooltaan maksimissaan 1? ja (b) miten tiedetään että kyseessä on jokin enkeli, jos se on jokin ainutkertainen tapahtuma?

Vitsin anatomia ; Eli miten "naturalismi" ymmärretään väärin

Vanhassa vitsissä fyysikko ajaa autollavaimonsa kanssa lammasaitauksen ohi. Iso lauma lampaita laiduntaa. Niillä on lyhyet karvat. Vaimo sanoo että lampaat on keritty. Fyysikko sanoo että hänestä lampaat on keritty vain toiselta puolelta.

Toki vitsi on hauskuutta eikä filosofinen teoria. Kuitenkin tässä vitsissä kuvastuu ns. naivi suhde empiriaan. Ja se taas esiintyy myös silloin kun ihmiset ovat vakavahenkisessä mielessä perustelemassa ja kuvailemassa näkemisiään. Erityisesti skeptikot kohtaavat itse asiassa toistuvasti näkemystä joka korostaa sitä että tiedemies ei suostu näkemään mitään mitä ei suoraan näe. Kuitenkin tosiasiassa vitsin vaimon näkemys lampaista on se, mikä on nimenomaan hyvin lähellä tieteentekemistä : Karkeasti ottaen se mitä vitsin fyysikko tekee on deduktio. Ja se mitä hänen vaimonsa harjoittaa on induktio.
1: Induktiossa otetaan tietoja maailmasta ja niitä sovitetaan havaintoihin. Vaimon selitystä tukee se, että yleensä lampaat keritään kokonaan. Ja olisi lisäksi hyvin epätodennäköistä että joka ikinen lammas olisi asettunut juuri siten että se ajettu puoli näkyisi autotielle. Tämänlaiset huomiot painottavat todennäköisyyksiä.
2: Deduktio taas nojaa varmuuteen ja sen säännöstö kieltää tämänkaltaiset induktiiviset yleistykset. Toki deduktiivisesti sanottaisiin enemmänkin, että lampaista aAinakin toinen puoli on keritty."

Tämä vitsi paljastaa muutaman oleellisen seikan. ; Ensimmäinen huomio on se, että esitetyt vaihtoehdot ovat mahdollisia. Voi olla että fyysikko oli oikeassa. Se on kuitenkin sekä arkijärjen että tieteenvastainen. Ja ihminen pitääkin tätä vaihtoehtoselitystä hiustenhalontana ja saivarteluna. (Ja kyllä ; Tämänlaista nörttimäistä ja sielutonta logiikkaa skeptikoilta odotetaan.) Laittamalla luonnontieteilijä vitsiin voidaan vaikkapa korottaa henkeä jollain skeptikoidenvastustamisfoorumilla ja luoda fiilis siitä että he eivät näe todellisuutta koska eivät kykene moniulotteiseen ajatteluun. Empiria ei vain juurikaan liity siihen mitä havaitaan.

Toisaalta vitsi paljastaa sen miten luja suhde occamin partaveitsellä on induktiiviseen päättelyyn. Vitsi itse asiassa ansiokkaasti korostaa miten kaikki "mahdolliset" vaihtoehdot eivät ole yhtä hyviä. Tätä on hyvä miettiä kun huomataan miten skeptikko on "sulkusilmäinen" kritisoidessaan esimerkiksi vaihtoehtoja avarusuolennoista. Kun vaikkapa Luukanen-Kilde esimerkiksi ihmettelee "Kuka hän on?"  -kirjassa sitä, miten avaruusolentokohtaamisanekdootteja ei oteta vakavasti, mutta jos samat ihmiset kertovat ulkomaanmatkoistaan niin näihin luotetaan. Hän selittää että selvästi kysymys ei ole yksilöiden arvovaltaisuudesta ja yleisestä luotettavuudesta vaan jostain muusta. Hän näyttää pitävän tätä radikaalin hyvänä argumenttina joka osoittaa skeptikoiden nolluuden. Se kuitenkin enemmänkin paljastaa sen, että hän - kaikkien muidenkin anekdoottiperustaisten pseudotieteilijöiden tapaan - ei osaa keskustella asiasta ja niiden perustelemisesta vaan ainoastaan ihmisistä ja mielipiteistä.

Kysymys on Occamin partaveitsestä eikä siitä onko kertojalla auktoriteettia. Aina kun asia todistetaa todisteiden sijasta henkilöillä ja heidän arvovaltaisuudellaan, ollaan tyhjän päällä. Occamin partaveitsi arvioi tilanteita aikaisemman kokemuksen kautta. Ja jos esimerkiksi UFO -havaintoja on vähän se kertoo joka tapauksessa vähintään sen että ne ovat harvinaisia eli se on itsessään epätodennäköinen selityksenä. Ja rehelliset älykkäätkin ihmiset erehtyvät. Tästä löytyy paljonkin evidenssiä, joten se ei ole ainakaan yhtä harvinaista kuin avaruusmiesten kohtaaminen. (Ulkomaanmatkat taas ovat nekin yleisiä. Ja tosiasiassa näitäkin juttuja voidaan tarkistaa esimerkiksi nähtävyyksien ja kulttuurista kertovien kirjojen avulla)

Ja kuten aiemmin blogasin, induktion ja deduktion suhde hiertää esimerkiksi kreationistien ja evoluutikoiden välejä. On jopa sanottu että kreationisteja vaivaa eräänlainen "induktofobia". Kun esimerkiksi evoluutioteorian aukkoja yritetään nostaa esille, kreationistit tuntuvat olevan hieman kuten vitsin fyysikoita. He eivät näe induktiivista perustelua vaan käyttävät deduktiota ja ihmettelevät että eihän ole todistettu kuin puoliksi keritty lammas. Ja rehellisesti sanoen tämä piirre ei jää heihin. Aiemmin kirjoitin siitä miten luonnontieteiden ja humanismin suhde on erikoinen. Kuten siihen saamani kommentti valaisee "Induktion tajuamisessa kyse on äärettömyyden hahmottamisesta. Se taas on humanisteille vaikeaa, koska heidän pitäisi nähdä kaikki tapaukset. Siksi vaikuttaa siltä, että jotain jää yhä auki. Vika on humanistin kannalta menetelmässä, joten hän halveksuu sitä, ei luonnontieteilijää. ; Luonnontieteilijöiden käsitys tulkinnanvaraisuudesta ja halutun lopputuloksen sanelemista metodeista oli terävä havainto; juuri se on useimmiten ongelma luonnontieteilijöiden hankaluudessa humanistien kanssa. Eli vika ei ole asiassa sinänsä, vaan siitä tehdyssä tulkinnassa. Mikä taas on humanistin tekemä, ei humanistiseen aiheeseen sisäänrakennettu ominaisuus. Juuri siksi luonnontieteilijöiden halveksunta kohdistuu humanisteihin, ei humanismiin."

Tosin tässä kohden onkin oleellista erottaa "deduktivistit" "humanisteista" vaikka esimerkiksi totuusrelativistit irtautuvatkin empiriasta, he tekevät sen eri tavalla kuin deduktion kannattajat. Kuitenkin Occamin partaveitsi lammasvitsissäkin osoittaa että tosiasiassa sekä ehdotonta varmuutta korostava deduktiovaatimus että totuus "pelkkänä samanarvoisena näkökantana" ovat virheellisiä. Ja molempia yhdistääkin oikeastaan vain tuo "induktofobia". Useinhan induktiota pidetään vajaana. Tässä voidaan käyttää vaikkapa Immanuel Kantin ajatusta siitä että induktio on itsessään a priorinen oletus jonka tehokkuudesta ei ole todisteita. Itse tosin korostan että tosiasiassa induktio on "todistettu empiirisesti" ; Matematiikan ja tieteenteon hedelmällisyyttä ihmettelevät esimerkiksi joutuvat ihmettelemään sitä että vaikka maailma ei välttämättä toimi säännönmukaisesti, niin jostain syystä induktio kuitenkin toimii tulosten edeltä ennustamisessa. Kun vastauksia saadaan paljon, on selvää että induktion takana on jotain voimaa. Induktofoobikko ei tämänlaista hyväksy koska heille "kaksiarvoinen logiikka" tai vastaava pidetään riittämättömänä koska muistetaan Hume ja rakennetaan vaatimus siitä että induktioperiaatteen käyttö pitäisi todistaa deduktiivisesti. Empiristille sekin on tarpeeksi hyvin todennettu kätevä keino. ; Asia on kenties vaikeasti hahmotettava, mutta itse asiassa tässä kohden on pakko jatkaa toiseen vitsiin.

Mies menee hienolle räätälille ja tilaa kalliin puvun. Puku valmistuu ja mies menee sovittamaan sitä. Puku ei ole oikein sopiva. Toisaalta mies tarvitsee puvun pian ja lisäkorjauttaminen maksaisi paljon. Siksi räätäli tarjoaa hänelle alennusta. Mies kuitenkin tuskailee huonosti sopivaa pukua. Kotona miehen vaimo sitten sanoo että hihat eivät näytä omituisen epäsuhtaiselta jos mies koukistaa vasenta kättään. Mies kuitenkin valittaa että tällöin kaulus alkaa jäytämään kaulaa ja lisäksi helma menee vinoksi. Vaimo kertoo että jos mies taivuttaa kaulaansa ja nostaa hartiaansa puku näyttää sopivan. Housutkaan eivät näytä pahoilta jos mies kulkee oikea lantio edessä ja raapaisee kävellessä varpaat lattiantasaa pitkin sen sijaan että nostaisi jalkaa. Nämä ohjeet mielessään mies menee juhliinsa. Siellä häntä vastaan tulee kaksi tuntematonta ihmistä. Toinen sanoo että on rohkaisevaa että vammaiset ihmiset voimaantuvat ja osallistuvat tämänlaisiin hienoihin juhliin. Ja toinen kertoo että lisäksi on hienoa että maailmasta löytyy nerokkaita räätäleitä jotka osaavat tehdä heille noin erinomaisesti sopivia pukuja.

Tämä korostaa sitä että tosiasiassa induktiivisissa järjestelmissä on erikoinen piirre. Ne tarjoavat oikeasti monesti tilanteita joiden todennäköisyyksiä ja seuraussuhteita voi olla vaikeaa arvioida. Ylläolevassa tilanteessa on kaksi sisäisesti ristiriidatonta näkemystä.

On tervettä muistaa että moni humanisti tuntuu sekoittavan loogisen positivismin mahdottomuuden siihen että teoriat voisivat olla ristiriidattomia ; Esimerkiksi itse kävin tuoreesti melkoisen verevän väittelyn siitä onko paradoksaalisuus ja ristiriitaisuus luonnontieteissä väistämätöntä. Itse olen vakuuttunut siitä että koherentti ja ristiriidaton luonnontiede on mahdollista. Sillä tosiasaiassa ristiriita on vain mahdollisuus ; Jos otamme esimerkiksi legendaarisen Humen kanan, huomaamme että kun isäntä tulee ja tuo siemeniä ja tekee näin joka päivä tarkoittaa sitä että kanalla on ristiriidaton ja koherentti näkemys maailmasta. Kirves on kanalle yllätys, ja kertoo että oikeissa olosuhteissa yksi havainto voi kumota induktion, falsifioida sen. Mutta kanalla on tämä tarvittava tieto vasta lopuksi. Ristiriita on potentia joka ei välttämättä toteudu. Tätä tukee sekin minkä Ilkka Niiniluoto on tuonut esiin ; Hän korostaa että tieteen epävarmuus on itse asiassa siitä erikoista sorttia että jos meillä on täysin oikeat induktiot, saamme niiden mukaisia tuloksia eikä todellisuus edes voi tuoda sellaista esille. Mutta emme tiedä tätä koska induktiossa on tiettyä epävarmuutta. Näin ollen induktioiden metafyysisyys ei tarkoita sitä että emme voisi rakentaa aivan todellista kuvaa maailmasta. Kysymys on enemmän siitä että emme voi koskaan aivan varmasti tietää sitä että tämä meidän kuvamme onkin aivan todellinen.

Asiat tuppaavat kuitenkin menemään helposti omituisesti sekaisin. Esimerkiksi Kantin Philosophengang -nimellä nimetty kävelyreitti Köningsbergissä pitää sisällään erikoisen yksityiskohdan. Kantin kerrottiin olevan niin täsmällinen että asukkaat, myös Köningsbergin kirkon kelloa säätävä suntio, tarkistivat kellojaan hänen kävelyrytminsä mukaan. Tämä on riskaabelia sillä voi olla että Kant käytti kirkon kelloa merkkinä ajasta aloittaa kävely. Tämänlainen voi johtaa siihen että oikea aika olisikin jotain muuta ja Kantin täsmällisyys olisi illuusio. ; Moka kertoo siitä että induktiivisessa maailmassa on kehäpäätelmällisen ajattelun riski. Kehäpäätelmä ei näytä loogista virhettä mutta ajattelu menee silti vikaan. Tämänlaisesta ajattelusta hyvä esimerkki on Descartesin kartesiolainen kehä, jossa Jumalakokemukset tarkoittavat sitä että luotettavat aistit todistavat Jumalan. Ja mistä tiedämme että aistit ovat luotettavat? Koska Jumala ei huijaa ja sen sijaan takaa luotettavat aistit.

Tässäkin kohden tilanne on se sama mikä Kantissakin. On mahdollista että Kant on täsmällinen, mutta ei sitä tuolla tavalla kalibroitua kelloa tuijottamalla selviä ikikuunaan! Samoin Descartesin ajatusketju - jota on sittemmin sovellettu esimerkiksi reformoidussa epistemologiassa - on selvästi enemmän sitä että ensin on päätetty miten tosiasiat ovat ja sitten sovitetaan havainnot tähän haluttuun ennaltapäätettyyn tarinaan. Tämänlaisissa tilanteissa koko perustelun voi jättää välistä ja sanoa että oletamme vain että asiat ovat näin. Toki todisteet Kantin täsmällisyydestä voidaan hankkia jotain muuta kautta, mutta sekin korostaa sitä että sen perusteleminen tapahtuu tämän muun tiedon pohjalta. Tämä kehäinen argumentti on silti yhtä tyjän kanssa. Tämä on tietysti surullinen uutinen reformoiduille epistemologeille, koska tuntuu että he eivät oikein kykene nousemaan tälle muuta kautta asioiden perustelemisen tasolle.

Kun olen päätynyt tämänlaisiin presuppositionistisiin malleihin, on syytä ottaa esiin Quine. Hän nimittäin filosofioineen tuo ratkaisuja juuri tämänlaisiin tilanteisiin. Siihen kun on monia ristiriidattomia selityksiä joista on kenties kuitenkin osa parempia kuin toiset. (Kuten lammasesimerkissämme alussa.) Hän itse asiassa korosti että usein samaan havaintoaineistoon on olemassa useitakin vaihtoehtoisia selityksiä. Hän toki keskittyi ns. falsifiointitilanteeseen. Eli tilanteeseen jossa jokin teoria on virheellinen, ja sitä pitää korjata. Quine korosti että tähän on aina useita keinoja. Mutta aivan kuten ylläolevassa lammasesimerkissä, asia ei ole yksiselitteinen. Ja lisäksi selitys voi vaihtua taustatietojen valossa. Esimerkiksi pukuvitsissä juhlissa olevien kommentit ovat ymmärrettäviä, aivan loogisten ja induktiota oikeaoppisesti soveltavien ihmisten näkemyksiä. Heidän virheensä on se, että heiltä puuttuu joitain taustatietoja.

Quinen maailmassa occamin partaveitsi heiluu vahvemmin kuin kenties missään muussa mallissa - siis siitä huolimatta että hän korostaa että käsiteverkkoja voidaan tehdä hyvin monenlaisia ja että minkä tahansa yksittäisen kohdan voi suojella ja rakentaa tiedeverkon sen ympärille rakentelemalla esimerkiksi ison kasan erilaisia ad hoc -oletuksia. Quine kuitenkin korosti että tämä on väärin. On otettava se tulkinta joka vaatii vähiten muutoksia tiedeverkkoon. Näin esimerkiksi pukuesimerkissä havaintoaineisto voi vaatia muuttamaan näkemyksen siitä että kyseessä on vammainen jolla on hyvä räätäli, ja että oikasti mies on sovitettu pukuun eikä pukua miehelle. Itse asiassa empiirinen lisätieto johtaa siihen, että mies joutuu vääntäytymään kertoo että puku on aivan paska.

Karkeasti ottaen Quinen kautta voidaan sanoa että miehen vammaisuus ja puvun istuvuus ovat usein jossain ääripäiden välillä. Kuitenkin monesti voidaan vetää tulkintoja jotka ovat parempia kuin toiset eivät. Kysymys on tässä kohden siitä kuinka paljon ihmisen täytyy vääntäytyä jotta puku istuu. Jos vääntäytymistä on vähän, puku on istuva ja outo vääntäytyminen on "luontaista vammaisuutta". Jos vääntäytymistä on paljon, puku ei ole istuva ja vika ei ole miehessä vaan vaatteessa.

Induktio on jotain jota joudutaan käyttämään muuallakin kuin luonnontieteissä. Itse asiassa uskonnoissa vertaukset ovat hyvin yleisiä. Samoin omista elämänkokemuksista kerrotut anekdootit pitävät sisällään induktiivisen oletuksen siitä että tämänlainen kokemus kertoo jotain yleisempää maailmasta joka voisi sopia muihinkin ihmisiin kuin kertojaan itseensä. Ja että tämä kokemus olisi jotenkin yleisinhimillinen. ; Eikä tässä mitään : Omastakin mielestäni induktio onkin tärkeä myös silloin kun mietitään myös luonnontieteestä poikkeavia asioita, kuten vaikkapa etiikkaa.

Tässä kohden esimerkiksi kristinuskon perusongelma on se, että se ensin sanoo että saa tulla sellaisena kuin on. Ja sitten kuitenkin tarjolla on puku johon on sovittauduttava. Eli pitää sitten muokkautua tietynlaiseksi. Itse asiassa usko pitää ikään kuin ilmituoda jonkinlaisin teoin - jopa niissä uskonsuuntauksissa joissa tekojen ei nähdä pelastavan vaan pelkän uskon. Tämä voi olla dogmistoltaan vaikkapa suhtautumista lähetystyöhön, naispappeihin, homoseksuaaleihin. Ja toisaalta esimerkiksi uskontunnustus on itse asiassa luettelo kirkon dogmista jotka kertovat mitä mieltä pitää olla asioista. Silti uskoa pidetään yleisinhimillisenä jossa jokainen saa olla millainen on. Omaatuntoa kuitenkin koetellaan dogmistoa vasten, joten esimerkiksi jos on väärää mieltä vaikka tuossa ruumiinylösnousemusasiassa, niin silloin mielessä on syntisiä ajatuksia joita tulisi eheyttää. Eli tähän pukuun pitää vääntäytyä vammailemaan.

Yksinkertainen vs. antropomorfistinen

Paul Davies on tunnettu varsin avomielisenä miehenä. Esimerkiksi hänen kiinnostuksensa SETI -projekteihin ja ulkoavaruuden elämään ja muihin vastaaviin aiheisiin ovat tehneet hänestä miehen jota muutkin kuin skeptikot kuuntelevat. Tämä on temppu, joka on melko haastava.

Hänen melko tuoreesti käännetyssä kirjassaan "Kolkko hiljaisuus" - joka pohjimmiltaan yrittää itse asiassa vastata Fermin paradoksiin - hän ottaa matkan varrella kantaa myös tieteellisyyskysymykseen. Syy on selvä. Vaikka hän onkin avomielinen, tavoitteena ei ole olla niin avomielinen että aivot solahtavat karkuun. Kysymys voidaan tiivistää asiaan joka Daviesin mukaan näyttää tuottavan vaikeuksia monelle kadunmiehelle. "Ihmiset haluavat tietää miksi on hyväksyttyä etsiä älyllistä maanulkoista elämää mutta ei kummituksia, ja miksi tähdistä tulevat viestit ovat tieteellisesti varteenotettavia mutta kuolleilta tulevat eivät ole. Mihin vedetään raja tieteen ja pseudotieteen välillä?" Tässä kohden ihmisiä on kahta  sorttia. Molemmat kysyvät samaa kysymystä, mutta aivan eri intentioin. Osasta avaruusolennot ovat yhtä naurettavia kuin kummitukset, kun taas toisista kummitukset ovat ainakin yhtä varteenotettavia kuin SETI. Toiset siis haluavat torpata avaruuden älyn etsimistä humpuukina kun taas toiset haluavat tuoda uskottavuusarvoa kummituksiin.

Paul Davies ottaa esille Carl Saganin skeptikkokliseeksi muodostuneen hokeman "poikkeukselliset väitteet vaativat poikkeuksellisia toditeita." Mutta hän käsittelee sen melko oleelliselta kulmalta joka usein tuntuu unohtuvan tiedettä popularisoivista teksteistä. Hän korostaa että on eri hypoteeseja joiden todennäköisyyttä ei arvioida suoraan a priorisesti siten että vain oletetaan että se on todennäköistä. Sen sijaan arvioidaan kokonaisuutta ja asiat saavat uskottavuusarvoa saatujen tietojen mukaan. Hän ottaa tästä esiin occamin partaveistä arkijärjellä soveltaneen Thomas Jeffersonin kannan meteoriitteihin ; "Thomas Jefferson lausui kuuluisasti "uskon ennemmin kahden jenkkiprofessorin valehdelleen kuin kivien pudonneen taivaalta" kun hänelle kerrottiin silminnäkijän selonteko putoavista meteoriiteista. Monen 1800 -luvun älykön tapaan Jefferson viis veisasi meteoriiteista, kosk a priori -todennäköisyys taivaalta putoavista kivistä oli pieni, kun taas a priori -todennäköisyys sille että räävitön professori keksi tarinan mainettaan kasvattaakseen, ei ole pieni." Nykyään tietomme avaruudesta on muuttunut ja lisääntynyt, ja arvioimme meteoriittitarinoita muullakin kuin arkikokemuksella. Bayesin sääntöä rukataan havainnoilla ja tätä kautta saadaan todennäköisyysarvioita.

Davies korostaakin että tosiasiassa ihmiset erehtyvät koska ne katsovat ilmiöitä valitettavan usein vain vastauksena yhteen spesifiin ongelmaan ja tilanteeseen. Heiltä puuttuu kokonaiskuva. Ja siksi ihmiset vertaavat neutriinoja vaikkapa kummituksiin ja vaativat uskottavuutta jälkimmäiselle. "Sukkela vastaus tuohon valitukseen on Bayesin sääntö. Oudot entiteetit kuten pimeä aine ja neutriinot eivät ole vastauksia yksittäisiin spekulaatioihin, vaan ne ovat osa hyvin suurta yksityiskohtaista teoriaa joka ennustaa niiden olemassaolon. Ne liittyvät kiinteästi tuttuun ja hyvin testattuun fysiikkaan johdonmukaisella kattavalla matemaattisella mallilla. Toisin sanoen niillä on paikka hyvin ymmärretyssä teoriassa. Niiden a priori todennäköisyys on siis hyvin suuri." Tämä johtaa siihen että jos vakiintunut ja testattu fysiikka näyttää anomalioita, pyritään luomaan teoria jossa ei ensiksi tarvitse kumota tuota teoriaa. Kummitusteoriat taas perustuvat nimenomaan siihen että anomaliat jotenkin kumoaisivat normaalitieteen ja osoittaisivat sen ulkopuolelle. Periaate on siis käänteinen. Joka tarkoittaa sitä että rakennettu analogisuus neutriinojen, pimeän aineen ja vaikka kummitusten välille kaatuu. Samanlaisuutta yritetään rakentaa mutta se onkin tieteen kannalta päinvastaisuutta. Ainut yhdistävä piirre on neutriinojen ja kummitusten suhde arkijärkeen. Mutta tiede ei ole arkijärjen soveltamista.

Daviesilla on tässä kohden mielenkiintoisia ajatuksia jotka koskevat avaruusolentoja. Hän on SETI -projektissa. Ja hän suhtautuu silti hyvin kriittisesti moniin avaruusolentotarinoihin. Tarinat UFOista ja kohdatuista humanoideista saavat häneltä rajuakin kritiikkiä. Tämä voi yllättää ihmiset jotka miettivät avaruusolentoja aiheena jota vastaan tai jonka puolesta ollaan. Davies, kuten kunnon tiedemies tekeekin, ajattelee aiheen sijasta todistamisen metodiikkaa. Aihe on irrelevantti, se miten perustelet sen on relevantti. Arkijärki taas yrittää tehdä juuri päin vastoin : Ensin joko kannatamme tai emme kannata avaruusolentoja, asetamme a priorisen todennäköisyyden tämän tunteen mukaan ja sitten yritämme sovittaa havainnot tähän malliin ilman että havainnot muuttavat tai vaikuttavat näihi a priorisiin oletuksiin. Ja tällöin meillä on aihe jota vastaan tai jonka puolesta olemme ja metodiikka muuttuu sivupoluksi, joksikin jota käytetään jotta oma kanta vaikuttaisi intellektuellilta kun siinä on niin monta sivistyssanaakin.

Daviesin mukaan onkin erikoista että arkijärki ylikorostaa antropomorfismia. Esimerkiksi avaruusolentotarinoita näyttää vaivaavan vahva ihmisenkaltaisuus. Joka taas on hyvin suuresti ristiriidassa sen kanssa mihin avaruusolentojen pitäisi kyetä jos he ovat todella tähtienvälisiä matkustajia. Antropomorfismi näkyy myös toiminnassa "Toinen vihje on avaruusolentojen tavoitteiden latteus. Ne tuntuvat sisältävän peltojen ja niittyjen tonkimista, lehmien, autojen ja lentokoneiden jahtaamista kyllästyneiden teinien tapaan ja ihmisten kidnappaamista natsityylisiin kokeisiin. Ei mitään sellaista jota voisi olettaa kosmiselta superälyltä." Tämä on toki skeptikkojen parissa hyvinkin tunnettu omituisuus. Jotenkin tähtienväliset supertekniset olennot kykenevät tuomaan viestejä rauhasta ja harmoniasta, jotka ovat samanlaisia kuin mitä voi kysyä jokaiselta new-ageen hurahtaneelta pilviveikolta. Sen sijaan avaruusolennot eivät tarjoa olemassaolonsa todisteeksi mitään sellaista jota supereteknologiset tahot voisivat antaa. Kuten ratkaisuja vaikeisiin matemaattisiin pulmiin joiden kanssa ihmiskunta itse on paininut kauan. Tai teknologista tietoa. Tai edes teknologisia näytteitä. ; Valtaosa humanoidikohtaamisselityksiä onkin sitä että selitetään miksi avaruusolennoilla olisi syitä olla tarjoamatta todisteita. Mikä on aivan eri asia kuin se, että todisteiden puute voitaisiin unohtaa. Sillä oikeastihan nämä saisivat painoarvoa vasta kun a priorinen todennäköisyys avaruusolentojen puolelle olisi saatu muuta kautta.

Davies moittii UFO -jen kannattajia aukkojen Jumala -päättelyvirhetyyppisen logiikan käyttämisestä. Ihmiset ajattelevat liiankin helposti että "Emme tiedä mitä se on" ja päättelevät tämän tarkoittavan sen antiteesiä "Tiedämme mitä se on." Davies toteaa tästä ymmärretysti että "On tarpeetonta todeta, että tutkijat eivät ole vakuuttuneita. Logiikka on lähtökohdiltaan virheellistä. Se, että asiaa ei tunnisteta X:ksi ei tarkoita, että sen täytyy olla Y."

Davies tosin valittelee myös sitä että SETI on sortunut ihmisenkaltaistamiseen. Esimerkiksi kuunnellessaan radiosignaaleja itse asiassa taustalle oletetaan hyvinkin tietynlainen ihmsienkaltainen teknologia ; Ajatus ei siis todellakaan perustu ID -fantasiaan siitä, että eliminoitaisiin luonnolliset syyt, ja jäljelle jäisi vain älykkäät syyt. Ajatus perustuu puhtaasti analogisuuteen ihmsiten ja oletettujen avaruusolentojen kanssa. Ja tässä kohden tehdään varsin vahvoja oletuksia. Ja siksi SETIssä mietitään kysymyksiin myös muitakin keinoja, jotka nekään tosin eivät perustu ID -logiikan fantasiointeihin. "1960 -luvulla laser nähtiin kilpailevana vaihtoehtona kommunikaatiollemme. Pian jotkut Seti -tutkijat esittivät näkemyksiä, että ET on meitä sen verran edistyneempi, että se varmasti valitsisi mieluummin työkalukseen hienon laserin kuin vanhanaikaisen radiosäteilyn. Tämän seurauksena syntyi optinen Seti joka kukoistaa yhä." Siksi alaa kehitetäänkin muistaen että antropomorfismi on joskus ongelma. Ja huomiota kiinnitetään monien eri teknologiaratkaisujen kautta tehtyjen tutkimusprojektien lisäksi esimerkiksi energiankulutukseen ; Teknologian ajatellaan vaativan energiaa, eli joksikin joka ei toimi ikiliikkujan periaatteella. Ja näitä energian kulumisen merkkejä voidaan hakea.

Antropomorfismi sävyttää kuitenkin aika usein Setin projekteja ja etenkin ufologeja. Davies ei pidä hyvänä esimerkiksi sitä kuinka ideologiset vaikuttimet nähdään helposti tautalle. Esimerkiksi kylmän sodan aikana oletettiin erilaisia motiiveja kuin aikana jona ympäristökatastrofi on suurempi ongelma. Teoriat ja tarinat avaruusolennoista ovatkin muuntuneet historian varrella ; Brittien kulttuuri-imperialismin aikana avaruusolennot nähtiin maata resurssina valloittavana, kylmän sodan aikaan hyökkäävänä, luontoteemojen varrella maa biosfääriä suojelevina ja teknologisuuskulttuurin kohdalla kohdataan tutkivat silpomisesta ja anaalitähystyksistä kiinnostuneet alienit. Davies korostaa että "on hölmöä painottaa etsintästrategiaa liikaa politiikan kuukauden puheenaiheelle." Koska ne muuttuvat ihmiskunnankin aikana, ja on selvää että tämä muuntuvaisuus kertoo siitä että emme välttämättä osaa nähdä yhteiskuntarakenteita ja politiikkaa eteenpäin jotta osaisimme arvata mitä avaruusolennot pitävät tärkeänä. Ja muuttuvuus kertoo tietysti myös siitä että tämä kohta ei ole mikään vakio, joka yhdistäisi älyllisestä teknologista yhteiskuntaa.

SETI:ssäkin on ollut poliittista intomieltä, mutta Davies haluaa jarruttaa tätä. Sillä ihmisen arkijärjessä antropomorfismi on kenties todennäköistä. Ja kieltämättä maapallo elämineen on ainut tunnettu elämän muoto ja ihmiskunta ainut tunnettu teknologinen yhteiskunta. On aivan järkevää ponnistaa tiedetystä eitiedettyyn. Mutta tämän otos on kuitenkin 1. Ja tältä pohjalta on vaikeaa vetää suoria johtopäätöksiä siihen miten todennäköisen tai keskinkertaisen kaltaisia kaiken kaikkiaan olemme. Ja jos unohdamme tämän, voimme vahingossa seurata liikaakin arkijärkeämme ja ajatella että yksinkertainen on sama kuin antropomorfistinen. Ja nähdäkseni tämä ongelma ei koske pelkästään avaruusolentoja. Vaan se koskee näiden lisäksi - ellei peräti etenkin - kummituksia ja personifioituja Jumalia.