Kulttuurievoluutio ja darwinismin peikko

Evoluutio liitetään kreationistien mielikuvissa oikeastaan kaikkeen samaan mistä eutanasiassakin pelotellaan astetta laajemmassa skaalassa. Pohjimmiltaan evoluutio nähdään kreationistien silmin -melkolailla syyttä- jonkinlaisena oikotienä kansanmurhiin, natsismiin, eugeniikkaan ja vastaaviin ilmiöihin. Evoluution kohdalla on hyvin vaikeaa nähdä niitä oikein minään evoluutioteorian soveltamisen filosofisena implikaationa. Tässä jutussa oion monia mutkia ja suoraa päätä hyppään sellaiseen perusnäkemykseen että evoluutio olisi evolutionismia, ja että tämä on eettinen normisto jolla olisi tietty sisältö joka olisi suoraa seurausta evoluution sääntöjen soveltamisesta jonkinlaiseen eettiseen matriisiin. Oikeasti pidän tätä pellenä, mutta niin moni ei pidä tätä pellenä että otan tämän työhypoteesiksi näyttääkseni mitä tästä minusta aivan väärästä lähtökohdasta oikeasti seuraisi.

Pohjimmiltaan kreationistien pelko syntyy "ateismin peikosta". Siinä pelkona on filosofisesti omituiseen kaahotukseen peitetty väite siitä, että jos olemme pohjiltamme solumöykkyjä, olisimme vailla tarkoitusta. Ajatus siitä että jos ihminen syntyy jostain jossa on sattumaa prosessissa koetaan ikävänä, koska sublimaation ajatus on kreationisteille vieras. Ja sattumakin väritetään filosofisilla piilo-oletuksilla jotta tulkinta oikeutettaisiin. Tämä päättelyketju on kaikkea muuta kuin aukoton. Se sisältää paljon ja evolutionistien itsensä hyväksymättömiä premissejä ennen kuin se pysyy koherentisti kasassa. ; Se on ideologisesti uskomiseen asti toistettu "itsestäänselvyys" joka on yhtä hyvin perusteltu kuin se, että alkaisi syyttämään Intelligent Designiä moraalittomaksi siksi että se väittää ihmisten olevan robotteja, koneita, esineitä. Että ihmisillä ei siksi ole arvoa kun olemme vain tekeleitä. Toki tämäkin on "koherentti" siinä mielessä että väite ei ole ristiriidassa, mutta se on kuitenkin enemmän haukkuva syytös kuin mikään reaalinen tosiasia. Jos perustelu on tällä tasolla, "keskustelkaa" jossain muualla, idiootit!
1: Tämän puolen perustelu muuten koostuu mantranomaisista väitelauseiden toisteista jossa perustelu tarkoitettaa sitä että ensin sanotaan että ateismi on moraalitonta, sitten sanotaan että filosofiassa merkitys vaatii demiurgin. Ja sitten perustelua vaadittaessa selitetään että nihilismi liittyy ateismiin ja että tästä syntyy julmuuden ja merkityksettömyyden köysi johon yhteiskunta hirttää itsensä. Toistuvasti aukeaa se, että kysymys on enemmänkin toistamisesta toisin sanoin eikä asioiden perustelusta. ; Itse asiassa tämänaatuinen tilanne jossa dogmin perusteleminen johtaa dogmin toistamiseen kertoo siitä että käsitellään sellaista ilmiötä kuin dogmaattinen ajattelu, jonkinlainen joustamaton fundamentalismi jossa ei ole kysymys perustelusta tai keskustelusta.

Toisaalta evoluutiota pelätään toisestakin syystä. Se on vähemmän korostettu, mutta se näkyy kreationistien kuvastossa. Se koskee luonnonvalintaa. Luonnonvalinta rinnastetaan kuolemaan. Tämä näkyy esimerkiksi kreationisti Kimmo Pälikön töissä joissa evolutionismin jumalaksi piirretään luonnonvalintaa heiluttava viikatemies, kuoleman vakiintunut vertauskuvahahmo. Psykologiaa tuntevaa tämä ei yllätä. Itse asiassa kuolemanpelko on vahvasti yhteydessä siihen miten hyvänä ja vakuuttavana Intelligent Designiä pidetään. Tämä on sinänsä ihmeellistä koska periaatteessa adaptaatio viittaa kuolemisen vastakohtaan. Se, mikä voitaisiin nähdä positiivisena ajatuksena jossa "kuolemasta seuraa jotain hyvääkin." On erikoista, että jos ajatellaan evoluution kelpoisuutta, sitä kautta saa helposti rakennettua elämää hymyilevän antiteesin joka kannustaa elämiseen koska vain se auttaa geenejä lisääntymään. Tämä muistuttaa siitä että luonnonvalinta liittyy kuolemaan tavalla joka tekee evoluutioteoriaa mukana käyttäen väännetyistä moraalitulkinnoista yhtä paljon "kuoleman kultin" kuin mitä kristinuskosta saa saatananpalvontakultin.

Kolmas asia on se, että evoluutio yhdistetään individualismiin. Yksilöön. Ja tätä kautta se nähdään hedonismina joka tekisi monesta uskontojen moittimasta synnistä luonnollista ja tavallista. Tämä naturalisointi pelottaa. Jossain määrin onkin hyvä huomata että evoluutio todella selittää aggressiivisuuden ja on syytä varoa is-oughtin liiallista ylikäyttöä jossa oletetaan että tämä olisi samaa kuin väkivallan oikeutus. Tosiasiassa väkivaltaisuudelle tarvitaan kuitenkin jokin selitys koska sitä on olemassa. Aggressio onkin enemmänkin luonnossa havaittu tila, jokin joka ilman evoluutioteoriaakin olisi havaintojemme piirteissä - siksi miellä on sodankuvauksia, sekä tarinoita murhista ajalta ennen Darwinia ja joka on siksi itsessään is-ought -tematiikan piirissä -  joka pitää selittää koska se on maailmassa oleva ilmiö.
1: Tässä unohtuu se, että evoluutiossa on kaksi puolta jotka unohtuvat kreationistien moitteissa. Ensimmäinen on se, että evoluution ydin ei ole yksilö vaan geeni. Tätä kautta itsekkään geenin teoria selittää että monesti on oltava epäitsekäs ; Omien lapsien pelastaminen on jotain jonka puolesta voi olla valmis jopa kuolemaan, koska vastakkain on oma lisääntymisarvo tulevaisuudessa vastakkain lapsissa olevien omien geenieä yhteenlaskettu lisääntymisarvo tulevaisuudessa.
2: Toinen puoli on se, että Schopenhauerilla on asiaa. Schopenhauerin elämäntahto muistuttaa hyvin vahvasti evoluutioteorian sisälläpitämiä sääntöjä siinä määrin, että tässä tähdätään jälkeläisten elinvoimaisuuteen. Kelpoisuus, evoluution ydinasia, kun rakentuu lisääntymään pääsevien jälkeläisten määrästä. Evoluutio katsoo lapsiin ja lapsenlapsiin. Onnellisuus sen sijaan ei kuulu pakettiin. Evoluutio ei välitä kuluttaako lapset kaikki rahat. Sillä evoluutio ei toimi pankkitilin, statuksen, omaisuuden tai vaivan kautta. Evoluutio toimii sukusolu kerrallaan. Ja ilman tätäkin. Jos väittää että evoluutio johtaa kärsimysten puutteeseen, kannattaa muistaa että kärsimys on adaptaatio, vihje jostain vältettävästä.

On selvää että evoluutio on tässä kohden lähinnä peikko. Peikko joka opettaa monta asiaa kreationismipiirien ulkopuolellakin. Jota ei huomata eikä tajuta kun puhutaan "darwinismin veriruskeista jäljistä", varoitellen ja pelotellen. Kuitenkin evoluutiolla on peikko. Se on iso peikko. Ja paradoksaalista kyllä juuri ne jotka pelkäävät ateismia ja evolutionismia, ovat useimmiten halaamassa tätä peikkoa. Ja he tekevät sitä vieläpä aika kovaa.

Darwinismin peikko.

Kirjoitinkin aikaisemmin eugeniikasta tavalla joka viittasi sen nojaavan jonkinlaiseen suunntelmatalouden kanssa samankaltaiseen asenteeseen. Ja vihjasin molempien kaatuvan samasta syystä. Tässä katsoin miten eugeenikkojen jalostusstrategiat olivat heikkoja, hitaita ja tehottomia. Niissä oli kuitenkin jännittävä piirre jota oikein kukaan ei jostain syystä näytä huomaavan. Nimittäin sen, mikä on jalostusnäkökulma eugeniikassa. Sitä on hyvin vaikeaa liittää siihen että yksilö olisi "evolutionisti" jolla on evoluutiosta naturalistinen is-ought asenne. Eugeniikka nimittäin nojaa asenteelle jossa kulttuuri hallitsee biologiaa. Jos esimerkiksi mietitään ihmisiä jotka hyvinä kelpo ihmisinä haluavat osoittaa kelpoisuutensa biologisessa mielessä, niin he hankkivat lapsia. Jos heille syntyy vammainen lapsi, mitä kelpoisuuttaan maksimoiva ihminen tekee jos kyseessä on hänen oma jälkeläisensä? Vammaisen lapsen lisääntymisennuste on huono. Mutta se on joka tapauksessa nollaa suurempi. Siinä missä yhteiskunnan puolella eugeniikka vammaisia karsimalla on tehottoman hidasta, on se vanhempien kannalta oman kelpoisuuden romuttamista.

Jos taas katsomme nykyajan evolutionisteja, he päinvastoin harjoittavat näkemystä jossa biologia selittää käyttäytymistä. Tämä "vain eläimiä" -asenne järkyttää monia, mutta se on edellämainitun antiteesi.¹ Siinä biologia hallitsee kulttuuria. Uskontojen valtaa voidaan siksi moittia ja vastustaa, ja muokata. Koska lujemmassa ytimessä on biologia. ~ Ja tältä kannalta esimerkiksi Sam Harrisin luonnollinen etiikka on hyvin tärkeä näkökulma. Se nimittäin nostaa esille sen, mikä on historian valossa johtanut yhteiskunnan yksilöiden murskaamiseen, ja tuottanut valtavasti kärsimystä. Jos mietimme miten monet yhteiskunnat ovat tuhoutuneet voimme huomata, että
1: Kommunismin yritykset perustuivat kauniiseen ideaaliin joka johti tuhoon "koska se ei toiminut elävillä ihmisillä". Ja koska se vaati muutosta ihmisluonteessa.
2: Natsien maailma perustui ajatukseen kulttuureista jotka taistelivat olemassaolostaan ja olivat ikään kuin olemassaolon kamppailussa valtioina sen sijaan että se koostuisi ihmisistä joilla on lisääntymisarvo.
3: Amerikkalainen ja brittiläinen eugeniikka pakkokastroi köyhiä ihmisiä koska rikkaisto oli huolissaan siitä että jotkut muut kuin he sikisivät ja he päättivät tietävänsä oman kulttuurinsa avulla että mikä oli yhteiskunnalle rakentavinta.

Kysymys on evoluutiometaforan soveltamisesta kulttuuriin. Eugeniikka on malliesimerkki siitä miten käy kun yhteisön selviämisestä ja yhteiskunnan rakentavuudesta tulee päämittari. Köyhät, vammaiset ja liian hyvän periytyvyysasteen ihmiset ovat uhka. Tämä ei ole biologista evoluutiota vaan kulttuurievoluutiota jossa kilpailusta ja vallasta on tehty hyvin tietynlainen "naturalisointi". Onkin erikoista huomata, että miten oikeistolainen konservatiivikristitty huomaa helposti että kommunisti yrittää hallita ihmisiä vaatimalla heiltä tiettyä ihmiskuvaa, kun taas he eivä huomaa että se mitä he yrittävät on juuri sama. Amerikassa tätä huvittavuutta korostaa se, että siellä suosiossa on kalvinismi. Kalvinismin perusmallin mukaan ihmisen perusluonne ilman Jumalaa on kammottavan synkeä. Dystooppinen ihminen vaatii kulttuurin orjuuttavaa voimaa jotta ihmisluonto saadaan muutettua hallittavaksi. Kalvinistinen kristinoppi on utooppinen ja ihmisluonnetta muuttava tematiikka samaan tapaan kuin kommunismin yhteisöihminenkin.

Konservatiivi usein viittaa kulttuurievoluutioon aivan nimeltä. Mutta hyvin usein tätä ei mainita. Kulttuurievoluutio on kuitenkin konservativismin ytimessä. Jokainen konservatiivi - siis myös allekirjoittanut - korostaa sitä että kaikki kulttuurit eivät ole yhtä toimivia. Ja kulttuureissa osa tuhoutuu vahvempien jyrätessä. Kaikki konservatiivit kannattavat kulttuurievoluution jonkinlaista mallia ; Lisähuolta aikaansaa se, että modernissa maailmassa konservatiivit eivät kuitenkaan yleensä ota evoluutiosta oppia. Heille evoluutio on se helppo teoria jonka kaikki osaavat. Mutta hyvin harva osaa. Tästä seuraa se, että konservatiivi näyttää "asimovtautiselta idiootilta" ja se ei miellytä kaltaistani konservatiivia sitten pätkääkään.

Ensinnäkin evoluutiometafora kannatta käydä loppuun asti. Usein konservatiiveja nimittäin vaivaa länsimaalaiseen kulttuuriin liittyvä asenne, jossa ikään kuin yritetään kuvata miten on hierarkinen olemisen tikapuu joita kristillinen kulttuuri on kiivennyt luoden tieteen ja teknologian. Tämä muistuttaa sitä asennetta, joka näkyy evoluutiossa kun evoluutio nähdään suorana tikapuuna jonka huipussa kiikkuu ihminen luomakunnan kruununa. Joka on esievolutiivinen, itse asiassa kristinuskon maailmanmalli eikä mikään evoluution tuottama fakta. ; Tämänlainen spesismi on ohitettava jos puhutaan evoluutiosta. Bakteerit ovat ihan yhtä pitkän evoluutiohistorian takana. Ja tunnetusti torakat selviävät ydinsäteilystä paljon ihmistä paremmin. (Joskin monet muut hyönteiset vielä torakkaakin paljon paremmin.) Gould moitti evoluutiopopularisointejen ihmiskeskeisyyttä hyvin vahvasti. Tämän huomaaminen kulttuurievoluutiossa johtaa siihen että kaikki kulttuurit ovat jossain määrin keskittyneet niihin olosuhteisiin joissa niitä harjoitetaan.

Kulttuurievoluutiossa olemassaolo on samanlaista kuin evoluutiossakin. Kysymys ei ole "ansaitsemisesta" vaan "selviytymisestä". Tämä itsessään johtaa itse asiassa kulttuurirelativismiin, jonka valossa on helppoa ymmärtä miksi länsimainen ihminen lukee kulttuureja omassa mittarissaan, eikä ihmettele miten joku pakanamaan elämäntapa on "vähän krokotiilien tapaan" kestänyt vuosituhansia muuttumattomana. Samanaikaisesti tämä pakanamaan ihminen voi pitää Amerikkaa hedonistisen tuhlailun ja ahneuden kultturina jota Allah tai joku muu Jumala pitää halveksuttavana.

Kaikki adaptaatiot eivät ole ominaisuuksia. ja kaikki ominaisuudet eivät ole adaptaatioita.

Monesti piirteen karsiutuminen on evoluution ytimessä. Näin esimerkiksi pimeässä elävä sokea kala on jotain joka on adaptaatioiden tulos. Intuitiivisesti sitä voisi ajatella että vain silmän syntyminen olisi evoluution selityksen alla. Kuitenkin evoluution kontekstiriippuvuus johtaa usein siihen että evoluutio on selitys sekä siihen miksi silmä syntyy että miksi se katoaa. Samoin on hyvä ymmärtää pseudogeenien merkitys ; Sitä on ihmisissä iso määrä ja esimerkiksi käänteinen transkriptaasi vain leikkaa itsensä irti perimästä ja liimaa sen takaisin samaan paikkaan. Se ei ole adaptiivista. Se on neutraalia. Ja tämänkaltaista materiaalia on keräytynyt perimään paljon. Kulttuureissa ei ole kysymys funktioista vaan meemeistä. Meemin ei tarvitse kuin olla leviävä. Tämä johtaa helposti kulttuuriloisiin. Esimerkiksi kristinuskoa puolustetaan koska se liittyy kulttuuriin. Mutta tosiasiassa se voi olla paikalla vaikka siitä ei ole mitään hyötyä - tai siitä on jopa haittaa. Kaiken näkeminen adaptiivisena on myös evoluutioon liittyvä vika jota Gould moitti syvästi.

Tämä tarkoittaa sitä että on syytä huomata, että joskus kulttuuri esimerkiksi tarjoaa ratkaisua ongelmaan jonka se luo itse. Uskontokriitikkona voisin huomauttaa että ensin uskonto myy synnintuntoa muutoin ihan viattomiksi nähtyihinkin asioihin.² Synnintunto taas parannetaan armolla. Uskonto myy itseään rakentavana, koska sen perusoppi on armo. Mutta se ei myy ilman pelonlietsontaa ja sen suosio on maksimissaan sama kuin sen lietsoma pelko. Uskonto voimaannuttaa vain koska se ensin opettaa heikoksi. Uskonto lietsoo jotain jota se väittää parantavansa. Ja tämän ei tarvitse olla valehtelevaa. Toisenlaisesta piiristä löytyy argumentti pakkoruotsista joka ajautuu samanlaiseen ikiliikkujakehään. "Ärsyttävä pakkoruotsi aiheuttaa aggressioita.  Näitä itseaiheuttamiaan aggressioita vastaan RKP urhoollisesti taistelee lupaamalla suojella suomenruotsalaisia vaatimalla suomenkielisiltä pakkoruotsia, mikä taas ärsyttää suomalaisia, joiden aggression takia suomenruotsalaiset äänestävät RKP:tä, joka... Ikiliikkuja on keksitty." Lopputuloksena RKP vahvistaa asemaansa taistelemalla syrjintää vastaan keinoin jotka lisäävät syrjintää. Tässä ei välttämättä ole intentiota lietsoa, mutta sillä ei ole merkitystä.

Tällä on suurta merkitystä Otetaan länsimaisen kulttuurin suurin, Amerikka. Sen sisällä kalvinismi on hyvin suosittua. Tämän lisäksi on tiedettävä se, että uskonnollisuuden suosio liittyy tilastoissa köyhyyteen ja turvattomuuteen. (Syitä on monia. Esimerkiksi se, että uskonto - eikä niinkään ateismi -  on tekosyykone. Ja ihan se, että  Ihmiset hakevat turvaa ja lohtua köyhyydessä ja lohduttomuudessa Jumalasta, kun ei sitä apua muualtakaan saa.) Kalvinistit taas näkevät että Jumalan siunaus näkyy jo tämänpuoleisessa elämässä, joten he ovat usein verotusta ja sosiaaliturvaa vastaan. He kannattavat myös liberaalia markkinataloutta jossa kysymys on näennäisesti "yrittäjyyteen kannustamisesta", mutta jossa ollaan käytännössä tekemässä yrittäminen helpoksi vain suuryrityksille. Tämä lisää tuloeroja. Jotka lisäävät köyhyyttä. Jotka lisäävät paikallisen uskonnon suosiota. Joka on kalvinismi.

Siksi olenkin luokitellut uskonnot karkeasti rakentaviin ja repiviin elementteihin. Usein saman uskontokunnan sisällä on osakokonaisuuksia jotka ovat hyvin repiviä vaikka moni suuntauksista olisi hyvinkin rakentavia. Samoin voisi olla kannustavaa jakaa uskonnot huonoihin ja hyviin, mutta käytännössä niissä on kokoelma joissa osa on hyviä ja osa huonoja.
1: Rakentavat elementit ovat sitä että uskovaiset saavat uskon dogmista syyn toimia jonkin asian puolesta. He myös ratkaisevat tämän ongelman ja tästä tulee osa asian hoitamisstrategiaa. Toki esimerkiksi kirkon lapsi- ja nuorisotyö voitaisiin toteuttaa sekulaaristi ilman Jumalaakin. Mutta yhteisö hyötyy yhtä kaikki.³ Näin siitä voi tulla suosittu.
2: Tuhoisissa rakennetaan itseäänruokkiva kehä. Siinä tuloksia ei yleensä seurata tieteellä ja kohkaaminen hyvin intentioin peittää itse hyödyttämisen. Hyvä tarkoitus ei kuitenkaan sekään ole väistämättä adpatiivinen.  Voi syntyä itseään ruokkivia ketjuja joissa ongelman ratkaiseminen tekee ongelmasta pysyvän. Tämä itse asiassa tekee ratkaisusta helposti pysyvän. Itse asiassa teokratioiden perusongelma onkin se, että kun yhteiskunnalla alkaa menemään huonosti teokratian vuoksi, sen kentässä helposti katsotaan kuka on yrittänyt pyristellä epäonnistumisen edessä ja tätä kautta löydetään niitä jotka eivät olekaan olleet "riittävän teokraattisia". Joka taas lujittaa kokemusta teokratian tärkeydestä ja vahvistaa myös ongelmia.
+: Molemmat näistä kulmista tukevat joskus käyttämääni iskulausetta "kerro uskontosi arvot, niin kerron minkä antiteesejä sen kannattajat ovat". Olen nimittäin huomannut, että jos uskonto tarjoaa parannusta mielenrauhaan, se vetoaa vain niihin joilla ei ole mielenrauhaa. Muut kun eivät sitä etsi. Osa uskonnoista lietsoo mielenrauhattomuutta ja osa vaan on terapiapiirejä. Tyypit ovat yhtä inhottavia, mutta uskonto itsessään voi olla joko positiivinen tai negatiivinen voima tästä huolimatta. Tämä ei tietysti kuvaa kovin hyvin ns. "tapauskontoja", yleensä eiteokraattisia valtionuskontoja, suku-uskontoja tai vastaavia. Koska niissä kysymys on enemmän perinteestä ja yhteisöstä kuin siitä että uskonto olisi oikeasti jokin valinta johon uhrattaisiin jonkinlainen uskonnonvapauteen oikeuttava valinta ja päätös.

Loppukaneetti

Voidaan nähdä, että Pihlströmin hengessä, että nihilismi ei ole mikään filosofinen väistämättömyys, tai edes historian näyttämä seuraus. Itse asiassa menen niin pitkälle, että ihminen ei koskaan ole nihilisti ja että tiedekin on pohjimmiltaan eettinen projekti. Koska altruismi on evoluution meihin ohjelmoimaa kuten evoluution altruismin tutkimus onkin näyttänyt varsin laajasti. Voidaan nähdä että uusateismille tyypillinen "ihmisluonteen biologismi" jossa luonnossa havaitut avuliaisuuden piirteet selitetään siinä missä aggressiokin. Ja tätä kautta yhteiskunta joka ei rakennu ihmisen lajityypilliselle käytökselle ei edes voisi onnistua. Tämänlainen biologismi ja yksilökeskeisyys torjuisivat perustaksi otettuna käytännössä ne darwinismin peikot joilla historian valossa on merkitystä.

Sen sijaan aito darwinismin mörkö on olemassa. Mutta se luuhaakin kulttuurievoluution puolella. Sillä siellä yhteiskunnan puolesta taisteleminen selviytymisen vuoksi on normi. Ja yksilöt, esimerkiksi vammaiset lapset ja heidän vanhempiensa fittness, alennetaan tarkoituksellisesti. Ja terveetkin ihmiset voidaan lietsoa ideologiseen sotaan, joka nähdään velvollisuudeksi. Tässä prosessissa selviytymisestä tulee helposti oikeutus. Sillä se kertoo kulttuurin elinvoimaisuudesta.

Vallasta tulee tässä maailmassa helposti oikeutus koska se kertoo että on toimittu tavalla jonka yhteiskuntarakenne siunaa - ikään kuin kalvinistisessa hengessä hyveellisyys ja kestävä oikea yhteiskuntarakenne palkitaan tässä elämässä ja palkinto on merkki kaikenlaisesta hyveellisyydestä ja erimieliset nyt edustavat vain dekadenssia joka uhkaa yhteiskuntarakennetta ja tätä kautta koko kansakunnan olemassaoloa ja tulevaisuutta ja sen turvaamista. Tästä syntyy hieman sellainen ajatus, kuin että hyveellisyys tarkoittaisi tositv -kisoissa voittamista, koska hyveellisyyttä pidetään miellyttävänä, ja miellyttävät ihmiset saavat ääniä. Ja tällä ajatuksella sitten oikeutettaisiin kaikenlaista peliä, koska sen täytyy olla hyveellistä kun sillä voittaa niitä kisoja. Ja ne jotka eivät pidä, ovat vain kateellisia.⁴

Tämän asenteen taustaideologia ei ole tiukasti vasemmistoa, oikeistoa, konservatiivisuutta tai liberaaliutta. Se nojaa ajatukseen jossa kulttuuri hallitsee biologiaa. Jossa ihmisluonto on muokattavissa ideologialla. Ja että paitsi että näin voidaan tehdä, niin näin myös tulisi tehdä. Erityisen vahvasti tämän ongelma kuitenkin keskittyy enenn kaikkea kaikkeen konservativismiin jonka ytimessä on kulttuurievoluutio jossa yhteiskunnan toimivuus vaatii testaamista. Se liittyy jonkin verran uusliberaaliin vapaakauppaan jossa on kysymys yritysten kisaamisesta (yritys pienoisvaltiona) ja uskonnoista etenkin sen laatuiseen kalvinismiin jossa Jumalan suosio näkyy jo tämänpuoleisessa elämässä.

Sitä vastaan voi oikeastaan taistella vain huomaamalla, että selviytyminen ei liity evoluutiossakaan adaptaatioon (yhteiskunnassa hyötyyn) sillä tavalla kuin usein ajatellaan. Ja että tämä analogia kantaa myös yhteiskunnan puolelle. Olisi siis kenties syytä opettaa lisää evoluutiota kulttuurievoluutikoille. Nykyisessä mallissa kyseessä on kuitenkin lähinnä siitä että esidarwinistisia kristillisiä maailmanhierarkiamalleja sovitetaan evoluution nimissä kulttuurien paremmuusjärjestykseen asettamiseen. Ja tässä kulmassa darwinismin peikko on nykyäänkin yllättävän relevantti. Kun kuuntelee joitakin oikeistolaiskonservatiivien käsityksiä älykkyydestä ja lisääntymisestä, sekä eri rotujen synynnäisistä älyllisistä ominaisuuksista yhteydessä tähän lisääntymismenestykseen voikin jo haistaa että eugeniikan henki ei todellakaan ole kaukana. Ei siksi että älykkyyserot eri kansanryhmien välillä eivät olisi totta tai siksi että älykkyydellä on yhteys lisääntymiseen. Vaan siksi, että nämä faktat nähdään näissä piireissä eettisessä kontekstissa. On huvittavaa miten nämä samat tahot ovat niitä jotka hyvin usein pelkäävät "evolutionismia" ja "ateismin arvotyhjiötä" joka redusoi maailman nihilistiseksi olemassaolon taisteluksi.

---

1 Miten niin "vain"? Miten Te oikein kohtelette eläimiä? Ainiin, teillehän eläimet ovat vain koneita ja kohtelette näitä eikristittyjä luontokappaleita sieluttomina ja tässä sivussa tuotatte asennevammaisia hokemia kuin "tappaa kuin elukoita" tai "lahdata kuin eläimiä"...
2 Jos homoseksuaalisuus on sinusta yäk, niin etsi kosher -säännöstöistä lihan ja maidon samanaikaisen nauttimisen kielto joka kieltää kermakastikkeen ja pihvit samalla aterialla. Tai mieti islamin suuntausten pukeutumisnormeja. Ymmärrät että mielivaltaa on, vaikka osa saattaa kenties olla hyödyllisiä normeja. Hyödylliset eivät tee niistä idioottimaisista tai julmista älykkäitä tai henkeviä. Niiden mukanaolo korkeintaan saastuttaa henkevyyden ja lopputuloksena on epäeettisiä pällihihhuleita.
3 Yhteiskunnan hyöty ei ole sama kuin Jumalan totuusarvo, adaptaatio ei tuhoudu koska auttaminen on teko ja tekemisestä se yhteiskunta rakentuu. Myös hyvä tarkoitus ja intentio ovat "abstraktisti irrallaan" seurauksista jos ei ole tieteellisesti vahdittu että tehdyistä teoista todella seuraa myös ne johtopäätökset.
4 Kukaan ei ajattele kauneuskilpailuiden kohdalla ihan näin, joskin hieman tätä henkeä on havaittavissa. Kulttuurin puolustaminen esimerkiksi "vaarallisia islamilaista rynnistystä vastaan" taas pitää useinkin sisällään juuri tämänlaista ajattelua.

Liikuttamaton liikuttaja.

"Näkymätön ja olematon näyttävät yllättävän paljon samanlaisilta" ... "Minulla on monta näkymätöntä asiaa kotonani. En vain löydä niitä."
(Juha Leinivaara, facebook, 23. syyskuuta 2009)

Sami Pihlström on esitellyt näkemyksiä jossa Wittgensteiniä tulkitaan transsendentiaalisen kautta. Pihlströmhän ei "missään tapauksessa" tarkoita tulkintaansa "historialliseksi tulkinnaksi Wittgensteinin ajattelusta." Kyseessä ei siis ole niinkään kannanotto siitä että Wittgenstein olisi transsendentiaalinen, kuin siitä että hänen filosofiastaan löytyy sellaisia sävyjä, joita voidaan sovittaa transsendentiaaliseen ajatteluun.

Kiinnostuneet osannevat lukea Pihlströmin tuotantoa, ja Wittgenstein -kommentaarin sijasta otan sitä kautta nostettuja asioita. Tärkeintä on ymmärtää se, että Wittgensteinistä tärkeää on, että ymmärtää että kieli käsittelee järkevästi propositionaalisia väitelauseita, jotka vastaavat joihinkin maailmaa koskeviin kysymyksiin. Niiden ulkopuoliset asiat eivät toimi kielen käsittelyssä. Jos jokin on transsendentti, sillä ei sen sijaan ole propositionaalisia ominaisuuksia. Eli transsendentti olemassaolo vain joko on tai ilmenee, sitä ei käsitellä kielellä tai aistihavainnoilla.
1: Pihlström jopa esittää tämän hetken uusimmassa "Niin&Näin" -lehdessä että Wittgensteiniläisittäin ajatellen olisi ristiriitaista väittää että mystisen kokemuksen perusteella voisi esittää tosiasiaväitteitä Jumalasta ja tämän olemassaolosta. Sekin kun olisi propositionaalista tietoa. Jaana Hallamaata lainaten "Pihlström osoittaa elegantilla ja eleettömällä tavalla, kuinka uskonnollinen usko on filosofisessa mielessä erittäin ongelmallinen asia, (lähes?) täydellinen mahdottomuus. Jos omaksumme tieteellisen realismin mukaisen näkemyksen maailmasta, uskonnolliselle uskolle ei näytä jäävän tilaa, eikä sellaiselle tunnu olevan tarvettakaan. Maailman selittämisen ja ilmiöiden ennustamisen näkökulmasta Jumala on ollut tarpeeton hypoteesi jo keskiajalta lähtien, eikä Jumalaa tarvita oikeuttamaan moraalia sen paremmin kuin antamaan elämään mielekkyyttäkään. Yritykset sijoittaa Jumala luonnollisen maailman ilmiöihin on tuomittu epäonnistumaan. Yhtä turhaa on etsiä Jumalaa elämän tarkoituksen pohtimisesta. Jumalatodistukset on aikaa sitten osoitettu antikvaarisiksi siitä huolimatta, että vieläkin on niitä, jotka sinnikkäästi muotoilevat sellaisia. Institutionaalisen uskonnon, esimerkiksi kristinuskon jähmettynyt dogmaattisuus on paitsi älyllisesti kestämätöntä myös vastenmielistä. Tämä ja vähempikin riittää monille osoittamaan, että uskonto on toivoton suunta."

Mutta hänen kirjoituksensa ovat vaikuttaneet siihen, mitä seuraavaksi kirjoittelen. Vaikka osa keskittyykin sellaiseen Jumalanäkemykseen joka ei ole transsendenttiä. Otan käsittelyyn uskonnossa nimen omaan julistavassa toiminnassa esiintyvät kahdenlaiset Jumalakäsitteet. Molempia kannatetaan nimen omaan kristinuskon piirissä.
1: Aktiivinen vaikuttajajumala. Tämänkaltainen Jumala ei ole yliluonnollinen vaan paranormaali : Toisin sanoen Jumala vaikuttaa ja tämän vaikutus on selväluonteista. Tälläisestä Jumalasta saadaan propositionaalista tietoa samaan tapaan kuin vaikkapa karhuista. Tälläinen Jumala vaikuttaa ja tätä kautta siitä voidaan saada todisteita. Malliesimerkki tästä on rukousparannuksiin vaikuttava Jumala tai menestysteologian Jumala, joilla on selvä luonne. Näillä Jumalilla on tiedettyjä ominaisuuksia.
2: Transsendentti piilottelijajumala. Tälläistä ei voida lähestyä kuin korkeintaan negatiivisin kuvauksin, sen kautta "mitä se ei ole". Jos niidenkään kautta. Se ei sisällä kielellistä tietoa, eikä sen vaikutuksia voida säännönmukaistaa ja kaavoittaa. Tämä on melko hyvin ymmärrettävissä kun ottaa esille Eckhart von Hochheimin (eli Mestari Eckhartin) käsitystä Jumalanpilkasta : Hänestä jokainen ihmisen sanalla esittämä Jumala on pakosti vain jonkinlainen puutteellinen Jumalan irvikuva. Tätä kautta jumalanpilkka on jopa hyveellistä toimintaa, koska ne nostavat esiin ihmisten jumalasta vääntämien tekemien keksintöjen, näkemysten, ominaisuuksien ja kuvitelmien verkosta naurettavan. Tämä korostaa itse sanojen ulkopuolella olevan Jumalan mahtavuutta ja arvoa.
___2.1: Mestari Eckhartin kannanotto on itse asiassa heijastunut suureen osaan teologista ylenkatsetta : Esimerkiksi Paulo Coelho vetoaa transsendenttiin Jumalaan ja moittii että toisenlainen Jumala on "väärin ymmärretty". Hän sanoo sen toki kohteliaasti muotoon "Jumala ei ole sellainen kuin se yleensä käsitetään". Tässä moititaan tietysti fundamentalistejen näkemyksiä vääräksi, niissähän etsitään aktiivista ja elävää Jumalaa oman sydämen ulkopuolelta. Toisaalta kritiikki kohdistuu tietysti ateisteihin, jotka näyttävät lähinnä reagoivan fundamentalistien käännytysyrityksiin sillä reaktiolla joka ihmisille on luonteva: Vastustamalla sitä ja keksimällä kohdattuja argumentteja kohtaan vasta -argumentteja. Lopputulos onkin selviö.

Samoin uskovaisia voidaan moittia siitä että nämä tavoittelevat aktiivista Jumalaa. Tässähän asettaudutaan auktoriteetiksi jolla on omasta systeemistä lupa katsoa toisten puolesta että mikä on "oikea tapa uskoa" ja "väärä tapa uskoa". Toki ymmärrän miksi mystikko voi pitää transsendenttiä Jumalaa parempana. Mutta toisaalta ihmeidentekijäJumalan tavoittelu on sekin ainakin periaatteessa ihan mahdollista. Moni on kuullut esimerkiksi Punaista Merta juutalaisten edestä hakovasta Jumalasta, eikä tätä välttämättä pidetä suoraan naurettavana käsitteenä.

Näiden ero on tietenkin häilyvä. Itse asiassa voin helposti nostaa esiin kaksi tapaa:
1: Kritiikki -immunisoinnissa ominaisuuksia ja kriittisiä testejä selitetään irrelevanteiksi yksi toisensa jälkeen. Lopputulos on tietenkin se, ettäjatkumo puutarhanhoitajasta näkymättömän miehen kautta yliluonnolliseen on olemassa.
2: Toisen yhdistävän jatkumon saa rakennettua tietenkin Alvin Plantingan kautta. Hänen Jumalansahan on sellainen, että tästä saadaan propositionaalista tietoa. Toisin sanoen Jumalasta saadaan havaintoa sensus divinitatiksen kautta. Tämän vuoksi hän voi esittää että Jumala on juuri kristinuskon Jumala. Tämähän vastaa moniin tosiasiaa koskeviin kysymyksiin. Plantingan Jumala -aistia ei kuitenkaan ole kaikilla, ja jos ateisti kokee että Jumalaa ei ole, tämä voi olla ikään kuin sokea. Tätä kautta toisten henkilökohtaiset kokemukset nostetaan arvokkaiksi ja toisen merkityksettömiksi. Sattumalta tämä tehdään juuri siten että Plantingan ja hänen kannattajiensa kokemukset nostetaan arvokkaiksi ja erimieliset ovat vain erehtyneet. (Omien määritelmien kautta tehdystä ylenkatseestahan tässä on selvästi kysymys. Toisten kokemukset ovat arvokkaampia. Ja seuratun ideologian kautta saadaan se, mitkä.)

Silti olennainen ero on, että "olematon näyttää kovasti näkymättömältä" ja toisinpäin. Niin ei näytä lasilevy lentävän linnun silmiin. Ja niin näyttää kuviteltu pähkinähallusinaatio toiveikkaan mutta hullun oravan mieleen.

Oma suhtautumiseni on se, että suhtaudun erilaisiin Jumalamalleihin eri tavalla.
1: Jos joku esittää ihmeidentekijäJumalaa, pyydän tätä kyseistä Jumalaa tekemään ihmeen tai tulemaan itse selvittelemään asiansa minun kanssani. Tässä kohden vaaditaan siis evidenssiä olennosta. Tämä on järkevää, koska jos väitetään että luonnossa on jokin voima, tätä voidaan tietenkin testata. Jos Jumala on aktuaalisesti vaikuttava, näitä voidaan havaita, ja jos Jumala on erityisen mahtava, sitä helpommaksi tämän havainnoinnin pitäisi olla.
___1.1: Tässä kohden olen siis vahvasti empiristi. Mielestäni Jumalaa ei voimanlähteenä voi falsifioida, joskin uskon että se ennen on ollut testattavammissa mutta ajan mittaan kaikille syille on keksitty, kuten Lakatoksen mukaan kaikki epäonnistuneet tutkimusohjelmat, "protective beltin", joka on kritiikki -immunisoinut sen. Tässä kohden vahvojen todisteiden saaminen muuttuu ensiarvoisen tärkeäksi. Etenkin kun todistustaakka on tunnetusti olemassaolevaksi väittävällä. Sitä ennen on turhaa vaivautua. Tässä Jumala on monessa testissä epäonnistunut, mutta paljon korjailtu näkemys, joka on sen verran epämääräinen että se on tällä hetkellä melko empiirisesti epäkiinnostava kohde. Se voi toki muuttua tulevaisuudessa, mutta aivan kuten isojalkojenkin kohdalla: "I'm not holding my breath." Ja kuten isojalankin kohdalla käy: os olento löytyy, en kuitenkaan kuole löydön edessä. Se ei täydellisesti murra näkemyksiäni siitä mikä on mahdollista tai mahdotonta.
2: Jos kyseessä on transsendentti Jumala, sanon että "Et sinä voi minulle mitään siitä sanallisesti opettaa, vaikka kuinka yritätkin aiheesta kirjoja kirjoittaa ja/tai lukea, ja keskustella. Menen lukemaan jotain muuta." Sillä transsendentin Jumalan palvelu muuttuu wittgenstein -hengessä melko kummalliseksi toiminnaksi. Kun se ei sisällä propositionaalisia väitteitä, sen "järkevästi hyväksyttävä muoto" olisi pelkästään sitä että yritettäisiin jollain perusmekanismeilla saada pää sekaisin. (Nämä ovat meditaatio, mantran tai muun fyysisen toiminnan, runsas valvominen, kieltäytyminen, itselle kivun aiheutus, huumausaineet, unenhallintamenetelmät, liikkumattomuus. Sekä tietenkin vastakohtapari "rauhoittuminen tai riekkuminen".) Se, joka kommentoi että "tämä kokemus tarkoittaa yhteyttä maailman kanssa" lyötäisiin sauvalla päähän, koska veli on syyllistynyt syntiin ja esittänyt propositionaalisen lauseen transsendentista.
___2.1: Tässä kohden olen siis "vahvasti agnostikko". Voisi sanoa jopa "agnostic fundamentalist". Minä en tiedä tälläisellä tavalla määritellyistä asioista. Ja mikäli logiikan lait pitävät ollenkaan, et muuten sinäkään. Ja jokainen joka on erimielinen kanssani, on väärässä. Lisäksi jo itse transsendentti on luokituksena siitä outo, että siinä viitataan johonkin jonka ominaisuuksista ei edes periaatteessa voida tietää mitään. Sen olemassaolokin on propositionaalinen kannanotto, joten mielenkiintoista onkin, miksi tälläinen somethingelseism edes täytyisi ottaa huomioon vakavasti otettavana luokituksena. Ja vaikka se olisi olemassakin, niin luokitus jonka sisällä ei ole mitään jota voitaisiin käsitellä ja josta voitaisiin puhua tai ymmärtää. Sellainen luokitus olisi enemmän kuin väärä. Se olisi käyttökelvoton, sovelluskelvoton, turha.

Ehkä tämän vuoksi olen agnostikko. Kontekstista riippuen kiinnostavaa onkin korkeintaan se, miten paljon, ja millä ehdoin.

---

Ehkä minulle voisi esittää ongelmana sen tavan jolla Pihlström asiaa lähestyy. Hänhän ottaa sen enemmän elämäntapana, sitoutumisena. Karkeasti "Eikö toivo - vaatimattomuudessaan - olisi varmana omaksuttua uskoa inhimillisempi asenne kokemuksen ulottumattomissa olevaan maailmaa? Ja eikö myös toivon varaan voisi perustaa kokonaisen praksiksen, kokonaisen elämän?" Tässähän syynä on se, että "Uskonnollisen uskon perinteessä se, onko Jumala jotain yliluonnollista vai "inhimillinen konstruktio" ei käsittääkseni kuitenkaan viime kädessä ole kovin merkityksellinen asia." Riippuu keneltä kysytään. Ateisteja käännyttävät fundamentalistikristityt ovat erimielisiä. Minusta itsestäni tuo ero on juuri se oleellinen ero. Praksiksen kun saa rakennettua vaikka masturbaation ympärille. Sille voi omistaa elämän, ja kivaa on. Se, joka tekee siitä muutakin kuin kivaa trivialiteettia. Ymmärrän toki, että tuo "uskonnollisen uskon lähestymistapa" on se, joka yhdistää useita uskovaisia. Kuitenkaan henkilökohtaisuuksilla ei ole kovin isoa järkeä tai vaikutusvaltaa erimielisiin. Miksi siis argumentoida lainkaan? Eikä argumentti ole perustelun ja vakuuttamisen väline. Ilmeisesti kyseessä on jonkinlainen jollain tavalla samaan ryhmään kuuluvien selkääntaputtelu? Tosin mielenkiintoista on, missä määrin tästä käsin voidaan puhua koko ilmiöstä. Puhtaasti subjektiivisuuden varaan järjestetty seurakunta olisi "Järjestelmä ilman Muotoa".

Naturalismi.

"Even so, this entry will not aim to pin down any more informative definition of ‘naturalism’. It would be fruitless to try to adjudicate some official way of understanding the term. Different contemporary philosophers interpret ‘naturalism’ differently. This disagreement about usage is no accident. For better or worse, ‘naturalism’ is widely viewed as a positive term in philosophical circles -few active philosophers nowadays are happy to announce themselves as ‘non-naturalists’"
(Stanford Encyclopedia of Philosophy "naturalism")

Eri aikoina filosofiassa on keskitytty erilaisiin asioihin. Esimerkiksi Platonin ideamaailmassa keskityttiin ideoiden metafysiikkaan ja maailman ilmiöt nähtiin vain heijastumia, ja keskiaikana keskiössä olivat sieluun liittyvät käsitteet, kuten tietoisuus, tahto ja muut asiat, joiden arvo saatiin teologiasta -joka korostaa tuonpuoleista tämänpuoleisuuden sijasta. Voisi sanoa, että jos nykyään olisi pakko valita jokin yksi, se olisi ehkä parhaiten naturalismi. Tämä on filosofinen suuntaus, jonka sisältö on joustanut aikojen saatossa. Sen vuoksi sen sisältö vaihtelee historiallisten ajankohtien vuoksi. Syykin tähän on selvä, kun katsoo mistä lähtökohdista termiä on lähdetty kehittämään ; John Dewey, Ernest Nagel, Sidney Hook ja Roy Wood Sellars halusivat lähentää filosofiaa tieteeseen. He korostivat sitä että luonnontieteellisiä menetelmiä pitäisi käyttää myös radikaalilta tuntuvissa alueissa, kuten ihmisen mielen tutkimuksessa.

Tämä tarkoittaa sitä, että naturalisti keskittyy tutkimuksessaan tieteellisten metodien käyttämiseen. Naturalismissa onkin sitten enemmän variaatiota monissa kohdissa. Keskeisin lienee seuraava jako:
1: Ontologinen naturalismi, jossa kaikki mitä luonnossa on, on fysikaalista. Tämä on sinänsä erikoinen näkemys, että se voidaan tulkita ateistiseksi. Kuitenkin sen piirissä voisi periaatteessa uskoa jumalolentoihin, kunhan nämä vaan toimisivat fysikaalisilla tavoilla ja olisivat esimerkiksi energiasta koostuvia olentoja, joilla on vaikka kyky manipuloida aikaa. Ja tästä päästään itse asiassa siihen, että esimerkiksi ainuttakaan Raamatun tai edes Bhagavad Gitan kertomusta ei tarvitsisi hylätä. (Mistä minusta ihan hauskana esimerkkinä on kvanttijoulupukki.) Tässä on takana se mielenkiintoinen huomio, että "riittävän hienostunut teknologia tuottaa samanlaisia asioita kuin magia".
2: Metodologinen naturalismi eli tietoteoreettinen naturalismi on sitä mieltä että kaikki luonnossa havaittavat piirteet selviävät parhaiten sen hetken luonnontieteellisillä menetelmillä. Tässä kohdassa näkemykset voidaan jakaa kahteen päänäkemykseen: (1) Luonnontieteellinen tutkimus on ainut tapa saada tietoa, joten jos on jotain muutakin ilmiöitä, emme voi saada siitä tietoa ja tätä koskevat väitteet ovat arvailua. (2) Luonnontieteellinen metodi on paras, ja muut ovat huonompia ja niitä tulee käyttää vain kun on aivan välttämätöntä. Jos vastakkain on muuten samanarvoiset luonnontieteellinen näkemys ja eiluonnontieteellinen näkemys, luonnontieteellinen näkemys on uskottavampi. Tästä seuraa automaattisesti yliluonnollisten selitysten karsiutuminen (Tämä johtuu oikeastaan yliluonnollisen määrittelytavasta: Se on määritelty eiluonnolliseksi. Valitettavasti yliluonnollisen määrittely on siksi aika epämääräistä. Luonnontieteellisen selityksen ja yliluonnollisen ihmeen erottaakin toisistaan se, että esimerkiksi sattuman tai gravitaatiolain ominaisuuksia tunnetaan ja niistä saadaan tätä kautta ote, ja tätä kautta niitä voidaan myös "tunnistaa kohdatessa" eli havaitessa.) Metodologiselle naturalismille voidaan tietenkin antaa aina jonkinlainen kuvaus, joka on sama kuvaus kuin sen ajan empiirisen teen sisällä kulkevat kuvaukset. Se siis toisaalta myös muuttuu ajan kanssa, ja voi olla että tämän päivän yliluonnollinen on ylihuomisen luonnollista.
3: Lisäksi on konsilienssia, eli kaikkien tieteiden yhteyttä korostava naturalismi, jota edustavat esimerkiksi Quine ja George Santayana. Heistä tiede ja filosofia tutkivat samaa todellisuutta, ja tavoitteena on saada aikaan mahdollisimman yhtenäisiä ja sisäisesti ristiriidattomia verkkoja. Tiede ja filosofia ovat ikään kuin toistensa jatkumoja, ja toisiinsa kietoutuvia. On hyvä huomata, että tässä naturalismissa ei tämän tarkemmin määritellä tiedonhakemisen menettelyjä.

Koska naturalismissa sinällään ei ole metodia, vaan se pikemminkin mukailee aikansa tieteellisiä käsityksiä, on hyvä huomata, mitä aihetta käsitellään milloinkin. Jos tätä ei huomata tehdä, syntyy paljon sammakkoja skeittilaudoilla, eli Texas sharpshooter fallacyja. Otan esiin lainauksen Karl Popperilta, joka kirjoitti "The Logic of Scientific Discoveryssä" seuraavaa: "I reject the naturalistic view: It is uncritical. Its upholders fail to notice that whenever they believe to have discovered a fact, they have only proposed a convention. Hence the convention is liable to turn into a dogma. This criticism of the naturalistic view applies not only to its criterion of meaning, but also to its idea of science, and consequently to its idea of empirical method." Kuitenkin nykyään ei ole tavatonta törmätä naturalistiin, joka olisi fallibilisti, eli henkilö, jonka mielestä tieteen on oltava nimen omaan Popperin ehdottamien ehtojen mukainen: Se on voitava kumota jollain havaintoaineistolla. Ja juuri tämän puutetta Popper kritisoi tuossa lainauksessaan. Naturalismissa on siis selvästi myös ajallinen ulottuvuus. Siksi osa sinänsä osuvasta kritiikistä on ikään kuin vanhentunutta. Muutenkin se on sisällöltään joustava : Yleensä tähän näkemykseen liitetään reduktionismi ja fysikalismi, mutta tämä ei ole välttämätöntä. Eli kuten Internet Encyclopedia of Philosophyn "Naturalism" -artikkeli sanoo: "That does not require that in embracing naturalism one also embrace determinism, physicalism, and reductionism. (However, it is true that many advocates of some or all of those are also very often naturalists.)" Toisin sanoen se, että olet holisti tai uskot Jumalaan ei tarkoita että et olisi naturalisti. Mutta jos olet ateisti, joka uskoo reduktionismiin, determinismiin ja pelkkään fysikaaliseen todellisuuteen, olet miltei varmasti naturalisti.

Naturalismin tai ainakin siitä juttelemisen suurin ongelma on muuntuvuus : Oikeastaan, kun puhutaan naturalismista tai kritisoidaan sitä, pitäisi aina erittäin huolellisesti määritellä mitä tarkoittaa, ja kun sitä käsitteleviä lainauksia tai juttuja lukee, pitäisi aina selvittää ajallista kontekstia. Tämä aikaansaa tiettyjä vaikeuksia. Kuitenkin jotain voidaan sanoa. Otan esiin ontologisen ja metodologisen naturalismin kahtiajaon järkevyyden kritiikkiä.

Alun perin naturalismin ensisijaisena tavoitteena oli se, että metafysiikasta ei pidetty. Tässä kohden on kuitenkin hyvä huomata Wittgensteinin keksimä asia: Kun lähdemme hakemaan luonnontieteellistä tietoa, emme aluksi tiedä että onko sitä mahdollista saada. Siksi jo tutkimuksen tekeminen on metafyysinen hyppäys. Samanlaista ajattelua on Suomessa edustanut Sami Pihlström, jonka mielessä naturalismi on ylipäätään järkevä vain muodossa, jossa kaikki yliluonnolliset tai muut luonnontieteen maailmankuvaan sopimattomat oliot poistetaan järkiperäisen ajattelijan todellisuuskäsityksestä.
1: Mielestäni hän on unohtanut ignoraation mahdollisuuden. Kieltämättä Pihlström on siinä mielessä oikeilla jäljillä, että eiluonnontieteellisiä väitteitä ei tulisi esittää perusteltuina empiirisinä väitteinä. Kuitenkin jos myöntää että nämä ovat mielipidekysymyksinä ja vakaumusasioina, tilanne mielestäni muuttuu radikaalisti.
2: Olen toisaalta myös sitä mieltä, että luonnontieteiden menetelmä on toiminut hyvin. Se tarkoittaa sitä, että vaikka emme kenties ennen hyppyä ole tienneet onko mahdollista saada tieteellistä tietoa, nyt tiedämme että voimme tietää sillä jotain, eli tälläistä tietoa todella on olemassa. Ainoana vaihtoehtona tälle näkemykselle on tietenkin täydellinen tieteenvastaisuus aina ja kaikkialla, jolloin sen tuloksetkin voi tulkita vaikka jonkinlaisiksi konstruktioiksi. Myönnettävä kuitenkin on, että ainakin minä olen vakuuttunut siitä että mikään metafysiikasta vapaa naturalismi ei silti ole. Mutta tämän ei pitäisi olla yllätys. Olenkin metafysiikan kanssa samaa mieltä kuin mitä olen alkuoletusten kanssa: Niitä on aina mukana, mutta tavoite on niiden minimoiminen.