Pokémon controversy

Kreationistit ovat loukkaantuneet Pokémonista. He ovat esittäneet, että se opettaa lapsille evoluutiota ja näin aivopesee heidät ateisteiksi. Pelipiireissä tämä tunnetaan. ; Omassa mielessäni Pokémoneja vastustetaan samasta syystä kuin mitä tahansa muutakin suosittua asiaa. Se vie aikaa Raamatunluvulta. Ja siksi suosituista ilmiöistä jotka eivät ole alleviivaavasti kristittyjä tehdään aivan tavanomaisesti huolestumisenaiheita.

Koska pelaan pelejä, painin kreationismin kanssa ja tunnen evoluutioteoriaa, on selvää että on hyvä että hieman vilkaisen asioita.

Tärkein huomio on se, mitä Pokémon sanoo evoluutiosta. Se käyttää evoluutiota hahmojen upgreidaamisen yhteydessä. (Joista esimerkkinä toimikoot kuva kangashanin kehitysvaiheista.) Tämä koskee enemmänkin yksilöä kuin lajia. Itse asiassa kreationistit ovat pahastuneet evoluutio -sanan käytöstä, tajuamatta että se ei oikeastaan viittaa evoluutioon siinä mielessä missä setä Darwin sen tarkoitti. Se, mihin hahmojen ylemmälle tasolle nouseminen rinnastuu oikeassa luonnossa on metamorfoosi. Siis se, kun toukka muuttuu perhoseksi, tai nymfi muuttuu aikuiseksi versioksi jossa esimerkiksi sukuelimet ja siivet putkahtavat sen sijaan että käytäisiin läpi dramaattisia muutoksia. Itse asiassa Pokémon universumissa on toukkamuotoja joista tulee lentävä perhosmuoto. (Joissain pienimmissä muutoksissa ne voidaan kenties rinnastaa puberteettiin joka ei sekään ole evoluutiota, joskaan ei metamorfoosiakaan.)

Tässä mielessä ne sävyt joissa Pokémonia on moitittu ovat malliosoitus siitä miten huonosti kreationistit tuntevat evoluutioteorian sisältöä ja miten vahvoja mielikuvia heillä on siitä että luonnonvalinta on vahvemmaksi tulemista ja taistelua toisia vastaan. Näin Pokémon näyttäytyy heille helpostikin evolutionismina par excellency.

Kuitenkin evoluutiolla on syvempi puoli. Ja se näyttää jollain tasolla toteutuvan Pokémonien maailmassa. Siellä nimittäin näyttää toteutuvan luonnonvalintaa. Pidgey on esimerkiksi kyyhkysmäinen hahmo, joka elää urbaaneissa ympäristöissä. Se on selvästi söpö ja hölmö tavalla joka haittaisi luonnossa. Mutta kaupunkioloissa kyseessä on koevoluutio jossa maksimoidaan syötetyksituleminen. Toki tämä ja monet muut vastaavat pokémonit ovat itse asiassa karrikatyyrejä oikeista lajeista, ja siksi niiden elintavat sopivat niiden elinympäristöön. Mutta vastaava sopii kaikkiin pokémoneihin. Kattolyhdyn näköiset pokémonit asuvat taloissa. Hevosenkenkämagneeteista koostuvalta näyttävät pokémonit asuvat teknisissä laitoksissa joissa on sähkövirtoja. Tämä ei tietysti ole kreationisteille minkäänlainen ongelma, koska voidaan sanoa että kysymys on enemmän mikroevoluutiosta kuin makroevoluutiosta. Voi hyvinkin olla, että Pokémonien erilaiset ruumiinrakenteet ja tilannekohtaiset muodot kertoisivat siitä että ne on luotu erikseen. Ympäristöön sopiminen on siis vain luonnonvalintaa, jonkinlaista jumalista laaduntarkkailua ja laadun ylläpitämistä.

Yhteinen kantamuoto olisi sen sijaan eri asia. Joten oikeasti kysymys siitä aivopeseekö pokémon evoluutioajatteluun vaatii sen miettimistä, miten evoluutiossa todistetaan yhteinen kantamuoto. Pokémonin fanien puolella on syntynyt teoria jonka mukaan Mew olisi todiste tästä. Tämä on varsin vakuuttava väite siinä mielessä, että Mew voi oppia jokaisen pokémontekniikan koska se jakaa DNA:ta jokaisen pokémonin kanssa.

Monista Mew ei todistaisi evoluutiosta, koska se on itse asiassa hyvin voimakas hahmo. Tämä adaptiivisuuskeskeinen teoria on siitä mielenkiintoinen, että se vihjaa että jos kaikki pokémonit ovat lajiutuneet yhteisestä kantamuodosta, niin kyseessä olisi jonkinlainen rappeutumislajiutuminen. Tämä ei kuitenkaan teknisesti ottaen ole ongelma makroevoluutioteorialle itsessään.
1: Sillä evoluutio ei käsittele elämän syntyä, vaan sitä mitä sen jälkeen on tapahtunut.
2: Jo Pidgeyn kohdalla antamani esimerkki näytti että adaptaatio ei ole samaa kuin intuitioissa oleva voimakkuus.
3: Evoluutiossa on usein kysymys spesialisaatiosta. Mew on kuin sveitsin armeijan linkkuveitsi. Joten periaatteessa on mahdollista että lajit ovat adaptoituneet omiin ekologisiin lokeroihinsa paremmin kuin Mew ikinä. ; Evoluutiossa onkin hyvä muistaa, että Kambrikaudella syntyi monenlaisia kokeiluja, joissa raajojen määrä saattoi kasvaa. Myöhemmin eri raajaparit sitten erikoistuivat eri tehtäviin, ja osa raajapareista saattoi jopa kadota.
4: Olisi omituista olettaa että Mew olisi sama kuin kantamuoto alun perin. Senkin sisällä on varmasti käyty jonkin verran evoluutiota. Toki luonnonhistoriassa tunnetaan montakin lajia jotka ovat pysyneet ulkoisesti samanlaisina, mutta emme tiedä onko Mew itse asiassa edes tämänlainen "muinaisjäännös", ns. elävä fossiili.

Kuitenkin pidän Mewiin viittaamista huonona argumenttina evoluutiohistorian todistamiseksi. Näistä ensimmäinen on tarinankerronnallinen. Pokémonin evoluutiotarinointiin sopivimmat lajit ovat Pidgeyn tapaan joko analogisia oikean luonnon kanssa tai mukaelmia näistä. Yllättävän harva on tämänlainen. Mukana on sen sijaan paljon jäätelötötterön näköisiä lajeja ja vastaavia erikoisuuksia jotka muistuttavat laitteita. Tämä argumentti on toki varsin heikko siinä mielessä, että se viittaa analogisuuteen. Se on kuitenkin tarinankerronnallisesti oleellinen. Konemaisuuden korostaminen monissa pokemoneissa luo vahvaa mielikuvaa siitä että kyseessä ei ole eläin vaan jonkinlainen elollistettu innovaatio. Tämä henki oikeuttaa myös sen, että pokémoneilla taistellaan. Eläinrääkkäystä voisi olla vaikeaa hyväksyä eettisesti. Robottisotia taas tekee jokainen itseään kunnioittava nörtti.

Muut syyt ovat sitten evolutiivisempia. Lähdetään vaikka siitä että katson, että Mew on enemmänkin kuin moderni auto kuin mikään evolutiivinen alkueläin. Tämä on relevantti vaihtoehto, koska autoissa tapana on ottaa käyttöön erilaisia innovaatioita hyvinkin erilaisista laitteista. Mew on siis enemmänkin jotain jota myytinmurtajat nikkaroisivat pajallaan monista olemassaolevista keksinnöistä kuin jotain jota evoluutio tuottaisi. Siksi se, että sillä on yhteisiä osia kaikkien muiden pokemonien kanssa ei vakuuta kovinkaan pitkälle.

Kritiikkini on oleellista sillä sama ulkomuoto tai samankaltaisuus itsessään ei tarkoita samaa kuin lähisukulaisuus. Samoin yhteinen DNA ei sellaista vielä lähtökohtaisesti ole. (Kreationistit ovat sitä mieltä että samankaltaisuus ei tarkoita sukulaisuutta, mutta he väittävät virheellisesti että evoluutioteoriaan uskominen tarkoittaa että väittää tämänlaista. Mikä kertoo asiantuntemattomuudesta. Joka ei kreationismin kohdalla valitettavasti ole minkään tason uutinen.)

Sen sijaan evoluutio tuottaa sivutuotteena juuri tietynlaisia hierarkioita. Evolutiivisesti kehittyneistä kohteista voidaan rakentaa twin nested hierarchy. Tässä tunnuspiirteenä on esimerkiksi se, että kaikki koirat ovat nisäkkäitä, kaikki nisäkkäät eläimiä. Ja jos kissa on nisäkäs, se on myös eläin, eikä esimerkiksi kasvi tai sieni. Lisäksi eri rakenteiden innovaatiot ovat sellaisia, että ne ovat keskenään yhteensopivia. Näin kun tunnemme kasvien evoluutiohistoriaa ja eläinten evoluutiohistoriaa, voimme arvata että jos löydämme uuden eläimen viidakosta, niin tällä ei ole käpyjä. Tämäntapaisten ymmärtäminen on oleellista, koska siksi mineraaleja ja ihmisten innovaatioita luokitellaan ryhmiin eri tavalla kuin eläimiä. Niiden järjesteleminen tuottaa erilaisia rakenteita. Taju näiden rakenteiden eroavaisuuksista ja syistä miksi näin on on sitä tieteellistä ajattelua.
1: Linné innostui siitä miten hierarkinen malli sopi eläimiin ja yritti siksi tehdä samanlaista luomisjärjestystä myös geologiassa. Tämä ei onnistunut, ei ole mitään syytä miksi kivien olisikaan pakko muodostaa twin nested hierarchyjä.
2: Samoin esimerkiksi autoja voidaan asettaa sukupuuksi ja niissä tapahtuu jopa uusien innovaatioiden syntyä, mutta ne eivät muodosta twin nested hierarchyä koska ne lainaavat uusia innovaatioita myös muista keksinnöistä jotka on tehty auton keksimisen jälkeen.

Itse asiassa kreationistit, jotka toki hokevat idioottimaista hokemaa siitä että mistä tahansa voidaan järjestää analogioiden kautta erilaisia puita, tiedostavat että twin nested hierarchy on evoluutiolle oleellinen. Tämä korostuu kun he selittävät että bakteereista ei voida tehdä minkäänlaista evoluutiopuuta. (Väite on hoopo jos muistaa että mistä tahansahan sellaisen voi tehdä.) Tälle on tietysti syy, josta tein blogauksen jo aikaa sitten. Pokemonien kohdalla on oleellista muistaa, että ne ovat sen verran kookkaita, että on välttämätöntä pitää niitä monisoluisina eliöinä. Lisäksi pokemonejen vanhemmat nousevat sen verran usein esiin, että on selvää että ne lisääntyvät seksuaalisesti. (Tämä ei riko robottiteoriaa, sillä kreationistitkin uskovat Intelligent Designiin.)

Koska meillä ei ole jokaisen pokemonin DNA:ta, emme voi järjestellä sitä bioinformaatiosta tutuilla puidenjärjestelyalgoritmeilla. Mutta ruumiinrakenteita näemme ja tätä kautta voimme saada jonkinlaisen arvioin, kysymys on toki estimaatista joka tehdään rajoitteiden vuoksi. Mutta se on parasta tietoa parhaasta käsillä olevasta materiaalista. Joten kysymys on tieteestä. Esimerkiksi tämä kuva pokemoneista vihjaa, että samat ominaisuudet jakautuvat eri pokemoneille varsin satunnaisesti. Itse asiassa ne ovat niin sekaisin, että niiden luokittelu ryhmiin on lähempänä kivien luokittelujärjestelmää kuin koneiden kohdalla. Lisäksi on nähtävissä, että morfologiset versiot on laitettu vierekkäin. Niissä rakenteet muuntuvat säännönmukaisemmin. (Joko metamorfoosina tai muuntumisena.) Väitän, että pokemoneista ei saada twin nested hierarchyä tekemälläkään.

Ja tämän vuoksi sanonkin, että pokemon on enemmän Intelligent Design -eliöiden lauma kuin evolutiivisesti kehittynyt ekosysteemi. Siksi, jos joku kysyy minulta minkälainen maailman pitäisi olla jotta hylkäisin evolutionismini, niin sanoisin että jo pokémonmaailman kaltainen riittäisi.

Nykymaailmassa lajit sen sijaan tuppaavat kuitenkin osumaan Linnén luokittelujärjestelmään ja twin nested hierarchy toimii siellä missä sen voi olettaa tapahtuvan juuri sillä tavalla kuin evoluutio vaatisi. Näin ollen vastakkain on
1: Selitysmalli joka selittää miksi hierarkia on sellainen kuin se on. Ja viittaa niiden syntytavassa mutaatioon ja luonnonvalintaan prosesseina jotka on havaittu luonnossa niin että kreationistitkaan eivät väittele niitä vastaan vaan selittävät että ne ovat mikroevoluutiota.
2: Ja sellainen joka lähinnä ad hoc selittää miksi yliluonnollinen taho voisi tuottaa tämänlaisen hierarkian, eivät selitä miksi muunlaiset rakenteet eivät ole ollenkaan mahdollisia. Ja viittaavat tässä ihmeen kaltaisiin prosesseihin jotka ovat luonnossa tuntemattomia.

Nähdäkseni ongelma on kaiken kaikkiaan no brainer.
1: Pokémon -universumi koostuu irrallisista lajeista, joilla ei ole keskenään yhteistä evoluutiohistoriaa. Ne voivat olla luonnonvalinnallisessa suhteessa ympäristöönsä, joka ei yllätä koska ne joutuvat koko ajan taistelemaan hengissäsäilymisestään esimerkiksi erilaisissa turnajaisissa. Koska on vaikeaa kuvitella että tuntemamme tiede sallisi Pasteurin kumoaman kaltaisen monisoluisen olion sikiämisen elottomasta aineesta ilman evoluutiohistoriaa, voimme ottaa teknologisen teorian varsin vakavasti. ID olisi hyvinkin mahdollinen malli Pokemonien olemassaolon selittämiseksi.
     1.1: Kenties siksi, että se on keksitty jonkun ihmisen tarinankertojan päässä. Ilman että jokaista pokemonia olisi erikseen sovitettu evoluutioteorian vaatimaan muottiin. Tämä on varmasti koettu luovuutta rajoittavaksi, jota se olisikin.
2: Luonnossa evoluutio taas on niin pirun paljon parempi selitysmalli, että tieteellisen mielen kannalta se ei ole mikään ongelma ensinkään.
+: Perustelu sille miksi näissä tulee eri tulos perustuu samalle logiikalle ; Kysymys on ehdoista ja itsekriittisyydestä. Tietyssä havaintoaineistossa tehdään tietty tulkinta ja toisissa tämä tulkinta falsifioituu. Tämä on tieteellistä ajattelua. Toki kaikki eivät pidä falsifiointia tieteelle välttämättömänä, mutta yleensä tässä on takana se, että falsifiointi on kriteerinä hyvin vahva. Henkenä on siis se, että jos jokin teoria on falsifioitavissa mutta se korroboroituu kumoutumisen sijaan havaintoaineistomme edessä, se melkoisen varmasti on hyvää tiedettä. Näin falsifioitavuus on silti oleellinen markkeri asioiden tieteellisyydestä.

---

Pelien ylianalysointi. Uskonnollisen pseudotieteen pahin vihollinen.

you say tomato - i say Solanum lycopersicum

Lajien nimeäminen ja tunteminen on hyvin tärkeä osa biologin ammattitaitoa. Lajejen pänttääminen on monista hyvin tylsää puuhaa. Lisäksi asiaan tuo mutkia se, että usein kohteita kutsutaan arkinimillä. Ja samalla lajilla voi olla useita eri arkikäytössä olevia nimiä. (Vaskitsaa voidaan kutsua vaskikäärmeeksi.) Ja joskus taas tilanne on juuri päin vastoin ja yhden arkinimen takana on useitakin eri lajeja.

Lisäksi mutkia matkaan tuovat viralliset nimet. Esimerkiksi kontiaisen virallinen nimi oli aikaisemmin maamyyrä, mutta nimeämistä haluttiin muuttaa koska nimi harhaanjohti uskomaan yhteyden myyriin vaikka maamyyrä ei ole myyrä (vähän samaan tapaan kuin delfiini ei ole kala, mutta pienemmin). Tämänlainen nimeämiskikkailu on kuitenkin monesti lähinnä rasittavaa snobismia, sillä tieteessä on käytössä tieteellinen nimi. Ne taas muuttuvat vähemmän kuin äidinkielen sensoreiden vaatimukset siitä saako ylioppilaskirjoituksissa kirjoittaa maamyyrästä vai onko pakko käyttää kontiaisnimeä vaikka se tuntuukin kielen päällä jonkun mielikuvitusolennon hieman nöyryyttävältä nimeltä. (Kammottava Jar Jar Binks -nimi on se. Jar Jar Binks taas on Stephen Spielbergin kammottavin aivopieru jonka olemassaolo pitäisi kieltää. Kieltää! Ei ole huumoria se kyllä!)

Siksi on olemassa taksonomia. Se on tieteenala joka hoitaa lajien nimeämisen ja tunnistamisen systemaattisesti, tavalla joka sitoo ne oleellisesti ja kuitenkaan ei äidinkielensensorimaisesti luontoon. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että heille asioiden tieteelliset nimet ovat kaiken ytimessä ja kaikki puheet kontiaisista ja maamyyristä ovat itse asiassa vain semanttista saivartelua. Heille arkinimet ovat vain sitä varten että halutaan tulla ymmärretyksi myös arkielämässä ja tieteenteon ulkopuolella. (Jos pyydät kaupasta Solanum lycopersicumia, et saa ainuttakaan tomaattia. Saatana vaikka kolmeen kertaan pyytäisit. Äimistelee vain kauppias ja sitten jos hermostut kun kärsivällisyys loppuu, tuovat vartijat. Perkele! Takahuoneeseen vievät. Valvontakameran sammuttavat. Pamputtavat.) Ja itse asiassa tätä alaa taas ei voi ymmärtää norsunluutornista. Ja tämä blogaus on tarina tästä norsunluutornissa olemattomuudesta.
1: Joku voi pahastua koska taksonomia tekee muutakin kuin määrittelee lajeja ja niiden nimeämisiä. Näin onkin. Oleellista on nyt vain se, että taksonomian yksi tärkeä peruskysymys ja toistuva aihe on lajirajan määritteleminen ja hakeminen, ihan jotta on jotain systematisoitavaa ja järjesteltävää. En tee tästä aihetta joka käsittelee taksonomian A:sta Öhön. Aiheena on norsunluutornius. Pahastumisessa ei siis ole järkeä.

Pömpöösin tieteenfilosofian romahdus.

Tieteenfilosofian trendejä seuratessa on huomattavissa vahva muutos siihen suuntaan, että ei enää luoda suuria kaikenkattavia normatiivisia tieteenfilosofian malleja. Eli tieteenfilosofit eivät enää ole Popperin kaltaisia systemaatikkoja jotka määrittävät kaikkia tieteenaloja hallitsevia sääntöjä. Tieteen suurten linjojen puheet tuppaavat olemaan deskriptiivisiä, eli ne kuvaavat tehtyä tiedettä. Esimerkiksi postmoderni maailmankuva peräti korostaa että normatiivista mallia ei edes ole ja selittää tiedettä kuvailemalla sitä ihmisten vallankäytön ja yhteisöllisyyden käsittein. Toisaalta normatiivista tieteenfilosofiaa on yhä olemassa, mutta se onkin sitten enemmän alakohtaista erityisfilosofiaa. Eli vaikkapa biologian filosofiaa.

Tässä on tietyllä tavalla taustalla se, että käytännöllisyys on livahtanut tieteenfilosofian osaelementiksi. Toki Popperkaan ei ollut mikään arjesta paennut norsunluutornissa asuva akateemikko vaan hänellä oli käsityöläisammattitaitoa. (Hän oli puuseppä, joka tiemmä kelpasi ammattina jopa Jeesukselle.) Sen sijaan itse kyseisen alan tieteen tekeminen on tullut mukaan.

Käytännön puolelta saakin usein hyviä ideoita ja sitä kautta voidaan korostaa jotain huomioita maailmasta. Esimerkiksi lontoon Natural History Museumissa minulla oli laatuaikaa tutkijan kanssa. Natural History Museum osallistuu ahkerasti etenkin biodiversiteettitutkimukseen. Tämä ei ole yllättävää koska sillä on suuret kokoelmat eliöitä. Ne toimivat oleellisen tärkeänä viitepohjana tälle alalle. Tätä kautta esimerkiksi taksonomia pyörii kuvioissa.

Taksonomiaa taas on teoreettisessa mielessä aina vaivannut pieni omituisuus. Se on ollut häiritsevästi mukana aina. Jopa itse suuri Linné ajautui tähän omituisuuteen ja harjoitti sitä. Se on nimittäin se, että laji määritellään lisääntymisyksikkönä ja populaationa. Mutta laji perustellaan lajiksi ulkonäön kautta. ; Kun avaat kasvikirjan, se ei pidä sisällään risteytyskoeperusteluja ja siihen liittyviä kuvauksia. Myös asiat kuvaillaan omaksi lajiksi kuvaamalla sen erityispiirteitä ja niiden kasautuminen riittäväksi on usein pääsyy sille että jokin perustellaan lajiksi. Puhtaasti teoreettisessa mielessä asiassa ei tunnu olevan paljon järkeä ; Lajiksi perustellaan usein määritelmällisesti "irrelevantein syin".

Miksi ei lisääntymisen vaan ulkonäön kautta?

Kuitenkaan Linné ei ollut idiootti. Tosiasiassa ulkonäkö liittyy lajiuteen siinä mielessä että tiedämme ilman risteytyskokeitakin että karhu ei vain yksinkertaisesti uskottavasti lisäänny oravan kanssa. Ja vaikka lajin A ja B kanssa ei tehtäisi risteyttämiskokeita ja yrityksiä luoda hybridejä, voimme itse asiassa jo tehdyistä havainnoista ennustaa että ulkonäköön ja rakenteeseen viittaavissa analyyseissä laji on taatusti myös lisääntymismielessä laji "viimeistään jossain siellä heimorajan kohdalla".

Tähän liittyen onkin olemassa hyvin vahvoja käytännöllisiä syitä jotka korostavat "ulkonäköanalyysiä" lajiperusteluna. (Ja ulkonäkö täytyy tässä ottaa hyvin abstraktisti. Teknisesti siinä on mukana myös sisäelimien rakenteen analyysi, jota tarvitaan monesti esimerkiksi koevoluution aikaansaamien samannäköisten piirteiden kanssa. Samanlaista rakennetta ei todellakaan aina tuoteta samanlaisilla osilla ja samoilla geeneillä.) Siksi taksonomien tutkimuksen ytimessä ovatkin näytteet joita verrataan. Eli varastossa on tallessa tieteellisellä nimellä varustettu nimilappu ja esimerkkieliö. Ja löydettyjä lajeja sitten vain verrataan siihen. Risteytyskokeet vaativat eläviä ja sukukypsiä yksilöitä. Se, että taksonomien arkisto koostuisi tälläisestä eläintarhasta muuttaisi tutkimusbudjetit tähtitieteellisen suuriksi - niin suuriksi että tutkimusala käytännössä kuivaisi hengiltä. Siksi ulkonäköön viittaaminen on perusteltua.

Vaikeudet ovat hanskattavaksi. (Osuva kritiikki ei ole samaa kuin falsifionti.)

Tässä tapahtuu tietysti monenlaisia vaikeuksia ja mutkia.
1: Menneisyydessä ongelmana on ollut esimerkiksi se, että monien lajien koiraat ja naaraat näyttävät hyvin erilaisilta. Siksi niitä on määritelty eri lajeiksi. Nykyään geenien tutkimus paljastaa helposti että niissä on sukupuolieroja kromosomistossa ja tätä kautta ne jäävät helpommin "kiikkiin", mutta tätä sekaantumista voi tapahtua nykyäänkin. Samoin joskus joku etologi havaitseekin että eri lajeiksi määritellyt ovat lisääntyneet ja tuottaneet hybridejä, jolloin syntyy lähinnä alalaji. Tälläisissä tapauksissa lajien määrä tietysti pienenee. (Ei siksi että eläimiä ja lajeja kuolisi vaan siksi että eri lajeja määrittyy samaksi lajiksi.) Tällöin taksonomit ottavat tieteenhistoriankirjansa esille ja katsovat milloin nämä lajit on määritelty ensin. Vanhempi nimi säilyy virallisena nimenä.
2: Joskus jokin relevantilta näyttävä ulkonäköpiirre onkin lajin sisäinen kuriositeetti eikä isokaan ero tarkoita lisääntymisestettä. Monien lajien alalajit ovatkin keskenään melko erinäköisiä. Ja joskus taas pienikin ero voi olla ratkaiseva. Esimerkiksi monien hyönteisten kohdalla lajit eivät lisäänny suvullisesti kirveelläkään mutta voi olla että niiden rakenne-eroista huomattavimpia ovat se, onko niillä jalassa yksi vai kaksi sukasta.
___2.1: Edes DNA -tutkimus ei tässä tapauksessa aina tuota apuja. Esimerkiksi Natural History Museumin yhdessä omassa projektissa oltiin tutkittu kahta kasvilajia ("orchids"). Ne näyttävät aika erilaisilta. Niille on jopa kansankielellä eri nimet. Ne eivät pölyty toisistaan, eli kyseessä on selkeästi eri lajeista. Erottaminen on siis helppoa ja lajiraja selvä. Projektin alkuperäisenä tavoitteena oli selvittää miten nämä eroavat toisistaan DNA:ltaan. Tutkimuksessa tämä osoittautui hyvinkin mahdottomaksi. Erot olivat hyvin pieniä. Päätelmä olikin se, että lajit olivat eriytyneet toisistaan niin vähän aikaa sitten että DNA ei ollut ehtinyt keräämään eri alleeleja niin että erot olisivat kovinkaan suuria. Tämä on tietysti siitä mielenkiintoinen havainto, että tulevaisuudessa kun geenejä voidaan tutkia paremmin, voidaan juuri näiden kautta selvittää sitä mitkä geenimuutokset ovat lajiutumisen kannalta oleellisia. Nyt tuloksena oli kuitenkin lähinnä se, että "DNA:n kautta eroa ei ole todellakaan helppoa havaita".

Moni näkee tämänlaiset asiat kritiikiksi tutkimuskäytänteelle. Sen perushenkenä on esittää että Linné oli idiootti. Valitettavasti tämä näkökulma on melko naivi. Sillä tieteellisessä mielessä - etenkin taksonomian kaltaisessa "luonnon kaiken järkyttävän monimutkaisuuden kattavan inventaarioluettelon tuottamiseen tähtäävä" tutkimusalassa ei käytännässä ole kysymys absoluuttisen lopullisen totuuden kaivamisesta vaan tiedon tarkentumisesta. Osa on toki moittinut taksonomeja siitä että he tuottavat "nojatuolilajeja" tai "syöttötuolijaleja" liian heppoisin havainnoin. He käytännössä haluisivat että jokainen lajin tunnistaminen olisi isompi tutkimusprojekti joka tehtäisiin yksin alusta loppuun. Toki tämä on ihanteellista jos tavoitteena on yksilön ahkeruuden ja asioiden loppuun asti viemisen henki. Mutta käytännössä on kuitenkin usein perusteltua ja järkevääkin tehdä ositettua tutkimusta. Iso projekti kun arvioidaan helpommin "kokonaisuutena" ja tällöin toimivatkin osat voivat mennä suden ja sekundan mukana. Täydentymisnäkökulmassa nähdään että tiedeyhteisö tähtää yhteivoimin samaa tavoitetta kohden. Tällöin osatutkimuksia voidaan jakaa. Tieto saadaan myös nopeasti esiin. Lisäksi taksonomien riesana on usein uudet havainnot. Niitä ei voi ennakoida. Se, että joku näkee jossain syvänmeren syvänteessä kun kaksi eri lajia hybridoivat on jotain jota ei voi täysin ennakoida. Eli jossain määrin mikään määrä tutkimusta ei tuota sitä vaadittua absoluuttia. (Britanniassa tämänlainen ajattelutapa on tietysti jopa suosittua. Heillä on setelissäkin henkilö joka keksi että neuloja voidaan valmistaa massatuotannolla nopeasti ja megatarkasti kun tekeminen eriteltiin niin että yksi ihminen teki vain yhtä osa-aluetta spesifisti.)

Joskus ei vain voi.

Lisäksi tutkimuksessa on joskus rajoitteita. Ideaalitapauksessa tutkijoilla on varastossa useita kappaletta samaa lajia. Tällöin tutkijat voivat ottaa näytekappaleen esille ja kirurgisesti leikellä sitä jotta esimerkiksi elimistöä voidaan tutkia. Tätä yritetään vieläpä laajentaa siten, että samasta lajista olisi esimerkkinäytteitä molemmista sukupuolista ja eri ikäisistä yksilöistä. Näin tutkija voi periaatteessa aina kun näkee väitteen uuden lajin löytämisestä mennä varastoihin penkomaan ja sopivasti paljastaa että "olette erehtyneet, löytämänne uusi laji onkin oikeasti vain tämän ja tämän lajin tietynlainen yksilö." Tällöin "lajilöytö" tietysti pyyhitään pois. (Tätä tapahtuu globaalilta kannalta tarkastellen kohtuullisen usein, lajeja on kaiken kaikkiaan niin paljon, että tämänlaisiin asioihin on vain totuttava.)

Kuitenkin joskus tässäkin tulee seiniä vastaan. Joskus esteet muistuttavat peräti arkeologiasta tuttuja vaikeuksia ; Arkeologien päänvaivana on se että joskus kaivauksia ei voida tehdä koska se tuhoaisi kaivauspaikan.

Tämänlainen tilanne on ollut Natural History Museumilla melko tuoreesti. (Ja itse asiassa melko medianäkyvästi koska "New Scientist" -lehti uutisoi siitä.) Oli nimittäin tutkimusprojekti joka koski Canis antartcticus -sutta. Tämä on jo sukupuuttoon kuollut laji. Itse Charles Darwin ennusti kyseisen lajin sukupuuttoa vieraillessaan Falklandilla. Hän näki kyseisen susilajin yksilöitä elävänä. Tämä on siitä onnekasta, sillä Darwin sattui olemaan naturalisti ja hän keräsi eläinlajeista näytteitä. Näin kyseinen lajikin on vielä tutkittavissa. Näytteet olivat hyvin taidokkaasti rakennettuja. (Darwin näytti tässä kohden hyvää tiedemiesammattitaitoa. Tämänlainen "virtuositeetti" ei vain tuppaa saamaan arvostusta teoreettisten ajattelukykyjen rinnalla vaikka käytännössä tutkimustyö vaatiikin usein molempia puolia.)

Ongelmana on tietysti se, että sisäelimiä ei ole, joten tämänlainen tutkimus on mahdotonta. Mutta projekti keskittyikin DNA:han. Joka on siitä kätevä, että sitä näyteyksilöllä oli tarjottavanaan. ; Kun Natural History Museumin näyteyksilö haluttiin mukaan tutkimusprojektiin, sen erityisvaatimuksena olikin se että näytettä ei saa vahingoittaa. Tämä oli estänyt tavallisen DNA -näytteenottamisen. Museo siis katsoi että näyteyksilö oli niin harvinainen että oli arvokkaampaa säilyttää se ehjänä kuin antaa siitä tämänlaista tietoa. ; Onneksi kyseisestä yksilöstä saatiin DNA näyte, koska sen leukaluun kohdalla oli pikkuruinen reikä, jota kautta saatiin näyte verisuonen sisäpuolelta. Yhdistettynä muista museoista haettujen DNA -otosten kanssa, saatiin tietoa tämän perimästä. Kysymys oli kuitenkin onnenkantamoisesta ja oli aivan relevantti mahdollisuus että näytteitä ei oltaisi saatu.

Loppukaneetti : Miten denialismi syyttää norsunluutorneilusta vaikka sen kannattajat itse ovat norsunluutorniuden ytimessä.

Tämänkaltaiset asiat eivät yleensä ole sellaisia joita tieteenfilosofeille tulisi mieleen nojatuolissa istuskellen. Käytännön puoli nostaa aina esiin jotain. Normatiivinen malli nojaa usein loogisiin seurauksiin ja niissä tutkimuslaitteisto on ideaali. Tämä tuottaa helposti malleja jotka toimisivat "jos käytössä olisi nykyistä parempi superteknologia ja jos käytössä olisi rajaton tutkimusbudjetti". Käytännössä tämänlaista projektia ei voida tehdä.

Tätä kautta onkin hyvä huomata että eri tieteenaloihin spesifioituminen ei yleensä täysin unohda esimerkiksi perustelujen loogisuuden kaltaisia vaatimuksia. Falsifiointi -termikin saattaa (tällä hetkellä hieman vanhakantaisesti) vilahtaa biologianfilosofin esityslistoilla. Sen sijaan niissä on käytännön rajoitteiden huomioimista. Sitä miten havaittu ongelma - kuten "laji määritellään lisääntymisen kautta mutta ei usein perustella ja tunnisteta lisääntymistutkimuksen kautta vaan ulkonäköön viitaten" - ei tarkoitakaan sitä että koko tutkimusala on sutta, sekundaa ja hoopoutta. Biologian filosofian päätehtävänä onkin keksiä ja kehittää kikkoja joilla näiden ongelmien tuomat haitat tulosten luotettavuuteen saadaan minimoitua. (Ei siis eliminoitua vaan nimen omaan minimouitua. Kyse on parhaasta mahdollisesta perustelusta, ei täydellisestä ja lopullisesta totuudesta.)

Itse asiassa tätä kautta voidaan huomata sellainenkin piirre, että moni pseudotiede - ja etenkin denialistinen linjama - on omituisessa tilanteessa. Se kun moittii erilaisia tieteenaloja holokaustintutkimuksesta evoluutioteorian kautta ilmastonmuutokseen. Ja nämä moitteet syyttävät näitä jonkinlaiseksi "aukkoisiksi huijauksiksi" jotka olisivat aivan selvästi nähtävissä jos ollaan "norsunluutornin ulkopuolella". Kuitenkin näiden kritiikkejen ytimessä on yleensä jotain sellaista joka käytännön puolella on hanskattavissa oleva ongelma. Itse asiassa tyypilliseti nämä ongelmat ovat alan erikoisasiantuntijoiden tietämiä. Ja pseudotieteilijä on itse asiassa usein kaivanut ne niistä. - Ja usein pitää sitä että erikoisasiantuntijat tuntevat tämän ongelman merkkinä tietoisesta huijauksesta.
1: Joku pahastuu koska heistä pseudotiede ei ole oikeiden ongelmien tunnistamista. Muistutan että tätä ei pidä ymmärtää väärin. En väitä että kaikki denialismi ja pseudotiede on tätä. Väitän että hienostuneimmillaan, laadukkaimmillaan ja parhaimmillaan pseudotiede ja denialismi on tätä. Huonoimmillaan se on sitä että keksitään hatusta ongelmia jotka eivät pidä paikkaansa, rakennetaan asioita puhtaasti asiavirheisiin ja perseillään aivan totaalisesti. Itse asiassa väitän että pseudotiede on vain harvoin ja vaivoin näin hyviä. Mutta parhaimmillaan he ovat tätä. Ja jos he eivät ole tätä, se ei ole enää pseudotiedettä ja denialismia vaan osa tieteellistä kritiikkiä. 

Denialistien ja/tai/eli pseudotieteilijöiden logiikka on siis hyvin sama sen kanssa että väittäisi Linnétä idiootiksi ja taksonomiaa ytimeltään epäonnistuneeksi kun siinä "lajeja perustellaan jollain karvojenlaskennalla eikä tehdä kunnon risteyttämiskokeita vaikka laji ei ole ulkonäkökysymys vaan lisääntymisasia ihan määritelmällisestikin". Eli tiedetyt ja hanskatut ongelmat nähdään tieteenalan ytimet repiväksi ja sen tuhoavaksi voimaksi. Ja tämän jälkeen nähdään että ainut mikä pitää tätä yllä on norsunluutornissa elämisen tuottama kupla ja vallankäyttö ja huijaus. (Joten he ovat tieteelle samaa kuin Jar Jar Binks on huumorille.)

Jokaisen enkeli pettää

Vuonna 1755 Lissabonissa tapahtui maanjäristys jossa kuoli useita tuhansia ihmisiä. Deistinä Voltaire näki tämän todisteena siitä että Jumala ei ohjaile maailmaa, eli ajatus Jumalasta rakkaudellisena interventioita harjoittavana henkivoimana oli hänestä epätodennäköinen. Carl von Linné taas näki että tapahtuma oli oikeutettu, koska Lissabonissa oli maineeltaan raaka inkvisiitio, ja ihmisiä esimerkiksi polteltiin roviolla.

Tämä on toki vahva muistutus siitä että tosiasiassa Jumalakysymykset ovat aina tulkintoja. Pahan ongelma on aina tulkinnoilla rakennettu tilanne ja toisaalta se kumotaan tulkintoja rakentamalla. Toki laajemmassa perspektiivissä Linnén tapa lähestyä asiaa näyttää omituiselta. Se nimittäin aivan suoraan vihjaa siihen suuntaan että jokainen katastrofi ja vastaava oikeuttaa meidät sanomaan että "ne ansaitsivat sen". Kuitekin jos uskonnon kohdalla ei kunnioiteta vainajia ja tarjota lohtua kuolleiden omaisille, se ei ole piankaan kovin suosittu uskonto. Näin ollen tämänlaisia selityksiä ei pidetä kovin humaaneina. Ne kiertävät - eivät estä niiden ajattelua mutta selittävät asiat parhain päin niin että niihin ei ole pakko uskoa - loogisia ongelmia, mutta kysymys on perimmiltään eettinen eikä loogista premissienpyörittelyä.
1: Tässä mielessä Voltairen jumalaviha oli humaanimpaa ja inhimillisempää. Naturalisti Linné tältä osin muistuttaakin siitä että jako luonnontieteilijöihin ja humanisteihin on vanhempaa perua kuin joskus tulee ajateltua.

Täsmälleen sama "suuremman näkökulman ongelma" nousee itse asiassa esiin myös enkeliselityksissä. Useinhan sitä kerrotaan että katastrofeissa ja onnettomuuksissa hengissä selvinneet olisivat kokeneet jotain suojelusenkelin apua. On toki luontevaa että jos moni kuolee lento-onnettomuudessa, niin huomio keskittyy niihin jotka ovat selvinneet elossa. Että miksi he eivät kuolleet. Tämä on tavallaan positiivistakin. Kuitenkin siinä on helposti takapakkina se, että samalla vihjataan että niitä kuolleita enkelit eivät ole suojelleet. Tämänlainen ajattelu toimii siihen asti kunnes tajutaan että jokainen kuolee. Joka tarkoittaa että jokaisen enkeli pettää. Ja tämä ei ole kovin lohdullinen ajatus hautajaisispuheissa tarjottavaksi. Silloin tulee paratiisin ilot puheisiin.
1: Ja jos taivas on niin ihana kun he lupaavat, pitäisi onnettomuuksissa selvinneille tarjota selitykseksi jokin suojelusperkele joka esti heitä kuolemasta, ehkä heidät halutaan pelastaa eikä vain dumpata Helvettiin. Pirkko Jalovaaran ja kaikkien muiden ihmeparantajien kohdalla esiin nousevista anekdooteista rakentuisi tällöin varsin erikoislaatuinen teoria.

Ehkä tämän vuoksi luonnonkatastrofien edessä käsitellään ympäripyöreyksiä. Kristinusko ei yksinkertaisesti oikeasti tarjoa samanaikaisesti selitystä ja lohtua. Sitä myydään molemmilla, mutta yhtälö on käytännössä mahdoton. Eri tilanteissa myydään eri selityksiä. Ja samassa tilanteessa eri henkilöille tarjotaan eri selityksiä. Ja jos tätä ei tehdä, puhutaan perushumaaneja latteuksia.

Miten Darwin ei ole kiistanalainen

Pasi Heikuran "Aristoteleen kantapäässä" on "juttua" Darwinista ja evoluutiosta. Siinä esitetään kysymyksiä kuten "Darwinin teoria mullisti ihmisen maailmankuvan. Monien mielestä se oli kohtalokas kristinuskolle; onhan ajatus elollisen hitaasta kehittymisestä ristiriidassa Raamatun luomiskertomuksen kanssa. Mutta luettiinko Raamatun luomiskertomusta kirjaimellisesti luonnontieteellisenä faktana vielä keskellä 1800-luvun teollista vallankumousta? Ja jos luettiin niin, eikö Lajien synty vapauttanut Raamatun tieteellisen opuksen todistustaakasta niin, että sitä voitiin vihdoin lukea uskonnollisena kirjallisuutena? Eikö Darwin ansaitsisi oikeastaan pyhimyksen arvon paljastettuaan, miten luomiskertomuksen ihmeet ovat oikeastaan kulkeneet? Onko Darwinismin ja uskonnon väitetyssä vastakkainasettelussa sittenkään nokikkain uskonto ja tiede, vai onko siinä tiede valjastettu uskonnon ja ateismin välisen riidan käsikassaraksi?"

Tässä herää esille tietysti esimerkiksi klassinen kysymys siitä että onko Jumala nähtävissä enemmän siinä että hän on luonnonlakien säätäjä, vai korostetaanko ihmettä, jolloin juuri se missä ei ole luonnonlakia ja selitystä koetaan Jumaliseksi. Jumala voidaan tietysti sovittaa moneen paikkaan, myös evoluutioon.
1: Evoluutiokeskustelussa onkin usein painottunut se, että esimerkiksi Dawkins selittää että Paleyn kelloseppäargumentti oli merkittävä ennen evoluution tietämistä ja että evoluutioteoria oli ikään kuin ovenavaus joka salli sen että kykenit olemaan älyllisesti rehellinen ateisti. Hän siis kannattaa ajattelun monimuotoisuutta jossa uskovaisella voi olla erilainen keskustleukulttuuri ja perustelusäännöt kuin ateistilla ja uskovaisen ei tarvitse oikeuttaa itseään ateistien ehdoilla ja täten löytyy tilaa moniarvoisuudelle. Mutta samalla hän tekee työtä jotta tasan tarkkaan olisi niin että ateisteille ei saataisi tilaa. Että "järjellinen ateisti" olisi mahdottomuus ja kiellettävä konsepti. Sillä tämä on hänen näkemyksensä uskonnonvapaudesta. Se, joka väistämättä kumpuaa kun hänen filosofiansa eri osaset laitetaan yhteen. Se, jota ei näy hänen PR -puheissaan joka kertoo joko siitä että hän ajaa PR -asiaa tai se, että hän ei ole kovin hyvä teologi-filosofi. (Uskallan väittää että hänen tuotantonsa yleislaatu kiistää jälkimmäisen.)
___1.1: Tässä voidaan nähdä toki tiukkaa Jumalan ihmeen falsifiointia, jota tietysti tapahtuu jos oletetaan Jumala aukkojen Jumalan kautta nähtäväksi mystiseksi toimijaksi josta ei tiedetä miten hän toimii vaan joka näkyy vain mysteerissä eli siinä mitä ei tiedetä ja joka ylittää järjen. Mutta tällöin tietysti joka ikinen luonnonlaki olisi jonkinlainen Jumalagiljotiini kun gravitaatioteoria jotenkun kumoaisi sen että Jumalan rakkaus työntäisi ja pitäisi selittämättömästi meitä yhdessä.
___1.2: Mutta järkevämpää on kuitenkin nähdä että evoluutio on perustaltaan tilaa antava. Eli sen voima ei ole siinä että se kumoaisi Jumalaa vaan päinvastoin se antoi tilaa olla ateisti. Tällöin evoluutio antaa tilaa olla älyllisesti rehellinen ateisti että älyllisesti rehellinen uskova. Tällöin evoluutio olisi avomielisempi kuin esimerkiksi Paleyn kelloseppäargumentti joka tuomitsee ateistit typeryksiksi.
2: Tämä ajatus on mielenkiintoista nostaa esille nykyaikana;
___2.1: Esimerkiksi Alvin Plantinga on korostanut maailmankuvien merkitystä ja joka on kuitenkin samanaikaisesti nähnyt paljon vaivaa selittääkseen miten evoluutio ja naturalismi (joka hänellä on käytännössä samaa kuin ateismi) eivät sovi yhteen, eli että ateistit eivät voisi olla älyllisesti rehellisiä jos uskovat evoluutioon.
___2.2: Toiset taas näkevät että evoluutio on ateismia, eli evoluution kritisoiminen estäisi ateismin tyystin. Ihan sen takia että heistä tilanne on hyvin erilainen kuin mitä Plantinga sanoo ; Heistä juuri se ainut tapa olla älylliseti koherentti ateisti on se, että kannattaa evoluutiota. Ja jos evoluutio on roskaa ei voisi olla ateisti. Tätä ajetaan toistuvasti ID:ssä, jossa ongelmana on se, että se samanaikaisesti väittää että sen tulkinta on jumalasta riippumaton, eli siinä tutkitaan vain Suunnittelua ottamatta kantaa Suunnittelijaan. Samalla he kuitenkin yrittävät eliminoida kaikki ne teistiset kuvat joissa teistinen evoluutio on ytimessä. Sillä he eliminoivat evoluutiota ja esimerkiksi ID:n perustaja Johnson on kirjoissaan selittänyt että teistinen evoluutio on vähän kuin ottaisi väärää rahaa aidon kullan sijasta. Ja Leisola on luennoillaan selittänyt että teistinen evoluutio on kuin ratsastaisi samanaikaisesti kahdella hevosella jotka kulkevat eri suuntiin.
___2.3: Usea peräti uskoo molempiin, sekä Plantinga että ateismi=evoluutio -kaavaan samanaikaisesti joka on tietysti sellaisella (oksy)moronistisella tavalla surkuhupaisaa. Heitä kuvaakin se, että he vihaavat pääasiassa ateismia ja haluavat pilkata sitä keinolla millä hyvänsä ja päätyvät siksi olemaan typeriä.

Uskaltaisinkin jatkaa tästä (agnostikko) Wilkinsin linjoille. Hän nimittäin on kirjoittanut että Darwin ja evoluutio ei liity oikeastaan juuri mihinkään mihin sitä usein liitetään. Maan ikä oli tiedemiesten vakiinnuttama jo ennen Darwinia. Darwin ei ollut myöskään uusi siinä että yhdisti ihmiset eläimiin. Sillä jo Linnéllä oli luonnonjärjestys jossa ihminen luokiteltiin mukaan eläinkuntaan. Edes rasismiin ja rotuhygieniaan häntä on vaikeaa liittää "Darwin was not controversial because he implied racist ideas about humans. He never did and the racism that is sometimes associated with his ideas preceded him by centuries (and were good Christian virtues) and were mediated by those who disagreed with him." Tässä Wilkinsilläkin nousee se, että Darwin kiisti Jumalan välttämättömyyden. Darwinin vaarallisuus ei siis ole siinä että hän olisi falsifioinut Jumalan tai todistanut Jumalan negaation, vaan enemmänkin siinä että hänen jälkeensä voitiin sanoa että eläinkunta voi mahdollisesti olla olemassa ilmankin Jumalaa ; "No, the reason why Darwin was controversial is very, very simple. Darwin argued that complex designs could arise without a mind to guide it."

Tästä seuraa se, mikä on oleellista. Evoluutio ei ole kiistanalainen, mutta sen ympärillä herätetään kiistoja. Ja usein kiistaa ei käydä tästä ydinkysymyksestä. Sen sijaan häntä yritetään kritisoida jollain joka vaikuttaa vähemmän uskonnonvapauteen iskemiseltä. "All the supposed “controversies” of Darwinism (or that phantom, “neo-Darwinism”) are post hoc attacks based on the prior objection to the lack of a guiding hand in biology. Don’t like natural selection? Attack Darwin by calling him a racist or blaming him for the Holocaust. Say he is antiessentialist. Say he is anti-religion. No matter how much evidence one puts forward that these are deliberate lies manufactured by those who hate Darwin for natural selection, it won’t stop the prevarication industry." Eli kun vastustetaan ateismin mahdollisuutta, ei tätä haluta kuvata tämänlaisena vaan halutaan korostaa että evoluutio laitetaan syylliseksi holokaustiin ja antisemitismiin. Tämä ei ole ihme, sillä nämä ovat tehokkaampia, emotionaalisesti vakuuttavampia, kuin tunnustus siitä, että oikeasti halutaan elää teokratiassa jossa ei ole mahdollista olla fiksi ateisti, eli että ateisteja päästäisiin kohtelemaan huonompina säälittävinä kansalaisina. Joka taas nousee ajatuksena esiin välittömästi jos ydinkysymys nostetaan värittämättä esiin. Eli sitä ei väritetä jumalafalsifikaationa vaan mahdollisuutena olla uskovaisen lisäksi myös ateisti.

Wilkinsiltä löytyy myös tulkinta jonka kautta evoluutiovääntöä sekä ateistejen että teistien kautta voidaan miettiä. Hänestä evoluutiota voidaan kritisoida hyvin ja huonosti. Ja huonolle kritiikille on annettu liikaa tilaa. "Sensible philosophical critics of Darwin focus on selection for that reason. It undercuts our prior belief that We Are Special. Human mentation, cognition, language, morality, religion or economics is somehow privileged in the universe. Bullshit. We are an animal and we arose without the universe seeking us (although, as I have argued, a deity might choose this universe because we evolve in it). The human exceptionalism which critics like Fodor, Fuller, Plantinga and the rest presume but do not argue for unfairly places the onus on Darwinians. It is time to stop taking them seriously." Itsekin kannustan ihmisiä tähän, ainakin ajatuksen tasolla. Sillä uskon että huonon evoluutiokritiikin vuoksi hyväkin kritiikki värittyy ; Koska valtaosa kritiikistä on roskaa on helpompaa ajatella että hyväkin kritiikki olisi samanlaista kuin se kaikki muu. Kun aihe ylikyllästetään roskalla, kultahippusten olemassaolostakaan ei välttämättä tiedä ja koko kasa on helppo ohittaa jopa silloin kun aihetta olisi muuhunkin.

Yksi pieni elefantti posliinikaupassa

Hyvin tunnetussa elefanttivertauksessa joukko sokeita törmää elefanttiin. Yksi törmää korvaan ja kuvailee elefanttia purjeeksi. Toinen kohtaa jalan ja selittää norsun olevan pylväs. Yksi ottaa hännästä ja selittää miten norsu on köysi. Ja neljäs ottaa kärsästä ja selittää että norsu on kuin vesiletkua ... Tämän vertauksen tarkoituksena on toimia pluralistisena argumentinkorvikkeena joka kannustaa avomielisyyteen. Se muistuttaa että muiden näkökulmista voi olla hyötyä, jotta kykenee katsomaan laatikon ulkopuolelta ja ymmärtämään maailmaa.

Valitettavasti tämä käsitetään usein siten että avomielisyys tarkoittaisi totuusrelativismia, eli näkemystä jossa totuus on sellainen kuin se nähdään. Että maailma on yksinkertaisesti niin kompleksi että se voi näyttäytyä ihmisille monella eri tavalla ja että nämä kaikki ovat oikein. Norsuvertauksesta kuitenkin huomataan että mitä tämä tarkoittaisi oikeasti ; Ei totuusrelativismia vaan sitä että jokainen edellämainituista sokeista oli itse asiassa väärässä. Ei tarvitse olla paatunut foudationalisti - joka uskoo että ympärillämme on yksi ja yhteinen todellisuus joka on yksi ja tietty ja jossa elämme kaikki - nähdäkseen että ihmiset voivat olla monella erilaisella tavalla väärässä. ; Perspektiivien pluralismi on siis toki mahdollista. Eli että samat havainnot voitaisiin tulkita hyväksyttävästi monella eri tavalla. Mutta että se johtuu vain siitä että asiaa on tutkittu vajaasti tai huonosti. Perspektiivien pluralismi ei tarkoita siksi että kaikki olisivat oikeassa, vaan että joku - mahdollisesti jopa kaikki - ovat väärässä. Tulkinnanvaraisuus on samaa kuin puutteellinen tutkimus. Silloin pitäisi tutkia lisää.

Paatunut naturalisti sanoisi että norsuvertaus opettaisi varovaisuuteen ; Oikea norsu vaatii tarkempaa tutkimusta. Että ei pidä tyytyä yksittäiseen havaintoon vaan että norsua pitää tarkastella kunnolla. Pelkkä törmäys ei anna riittävää empiriistä aineistoa. Ja kenties norsuja ei pidäkään tarkastella sokeiden kautta. Naturalisti voisi johtaa norsuvertauksen skeptismin myös esimerkiksi enkelihavaintoihin ; Mitä muutakaan nekään ovat olleet kuin yksinkertaisia "sokean törmäyksiä" ; Niistä ei siis pidä tehdä liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Sillä jos norsujen kaltaiset tavalliset objektit voivat tuottaa norsutarinan monia väärintulkintoja, niin miten paljon joku tätä vähemmän tuttu ja eksoottisempi asia voi vääntää...

Tarkalleen ottaen norsuvertaus joka kehottaa ajattelemaan oman laatikon ulkopuolelta kohtaakin sen, että hyvin harva miettii vertausta laatikon ulkopuolelta. Norsuvertauksesta on itse asiassa tullut jonkinlainen laatikko itsestään. Heti jos sitä miettii tämän laatikon (virallisen opetuksen) ulkopuolelta huomaa että siitä löytyy myös vakava puute ; Kaikki sokeat törmäävät juuri norsuun. Vertaus ei käsittele sitä että joku sokea törmäisikin norsun ruokaan joka on norsun lähellä. Tällöin hän voisi selittää että norsu on piikikäs ja joustava. Joku toinen voisi törmätä norsun lähellä olevaan ämpäriin ja kolmas tarttua norsun jalassa olevaan kettinkiin tai tätä ympäröivään aitaukseen. Neljäs sokea onkin oikeasti vain sienissä ja hallusinoi olemattomia.

Norsuvertauksessa koko olennainen voima tulee siitä että jokainen osuu norsuun ja kuvaa norsun erilaisia puolia vajaana, ei kokonaisuutena.

Toki tarinaa ei pidä ottaa liian tosissaan. Ajatuskokeiden yleinen idea on että se esittää yksinkertaistetun asian jotta eri asioita voidaan verrata ; Usein ideana onkin juuri se että etiikkaa punnitaan huolellisesti ja että out of box on vain kysymyksen kiertämistä. Näin esimerkiksi kysymys jossa mietitään että syödäkkö lento-onnettomuudessa kuolleita ystäviä vai kuolla nälkään ei ansaitse ratkaisuksi "out of box" -ratkaisua jossa Jumala antaa sataa taivaasta öylättileipiä ja ehtoollisviiniä niille jotka eivät konkreettisempaan kannibalismiin vajoa.

Nämä tämän tarinan puutteet ovat kuitenkin niin tietynlaisia, että niitä voidaan jopa pitää ideologisina vajeina. Se, että tarina on juuri tällä tavalla puutteellinen kertoo niistä ongelmista joita postmodernilla ajattelulla on ylipäätään. Tarinassa ne virheet on vain helpompi nähdä. (Joka tekee siitä uudella tavalla kätevän vertauksen.) Kun puhutaan aksioomista ja päätelmistä, jo hieno sana saattaa hämmästyttää sivuraiteille eikä perusteluissa olevia aukkoja siksi huomaa. (Yleensä ei pidä pelästyä "hienoja sanoja". Ne ovat vain kirjaimia. Niillä on sisältö. Mitä eksaktimpi, sitä tarkemmin ja paremmin niitä voi otta raivelista. Hienot sanat ovat siksi joskus jopa vähemmän pelottavia ja epämääräisiä kuin arkisesti käytetyt sanat!) Postmoderni ajattelu kun sanoo että "jokainen perspektiivi on arvokas". Että ymmärrys kokonaisuudesta vaatii kaiken arvostamista.

En yksinkertaisesti usko näin. Saaviin törmänneen sokean kuvaus elefantista ei yksinkertaisesti ole yhtä relevantti kuin korvaan törmänneen. "Elefantin kokonaiskuvan" selvittämiseksi on tehtävä tarkka kartoitus siitä miten eri asiat liittyvät toisiinsa. : Nämä unohtuvat postmodernissa maailmankuvassa. Siksi norsuvertauksesta onkin tullut jotain hyvin omituista. Jotain jolla perustellaan enemmänkin omaa maailmankuvaa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, mitä vertauskessa tapahtuisi jos korvaan törmännyt oikeuttaisi että hänen perspektiivinsä ja maailmankuvansa oikeuttaisi pitämään norsua purjeenkaltaisena ja että tätä kritisoivat erimieliset olisivat häijyjä ja epäkunnioittavia. Että tätä perspektiviiä pitää kunnioittaa. Ja mahdollisesti tätä purjeenkaltaisuutta pitäisi peräti julistaa kadulla ja pitää tolppana norsua pitäviä kerettiläisinä.
1: Postmodernismita ja "samat havainnot - eri tulkinnat" -sloganeita huutelevat ovatkin keskimäärin varsin epäavomielisiä ; Avomielisyys on lähinnä sitä että se oma fiksoitu perspektiivi halutaan oikeuttaa yhtenä Totuutena ja koko Totuutena, mitään pois jättämättä. He ovat "science stoppereita", tiedetoppareita, joista jokin asia on by definition mielipide tai että lisätutkimus joka kritisoi jotain maailmankuvaa on sulkusilmäistä ja "maailmankuvallista". Eikä sitä tarvitse ottaa huomioon jos se omasta mielestä on kerettiläiseen mielipiteeseen johtavaa.

John Wilkins onkin tähän sopivasti miettinyt eläinten luokittelua. Hänen juttunsa lähtee liikkeelle yksinkertaisesta vitsijulisteesta jossa alkuaineiden jaksollinen järjestelmä on muokattu siten että se käsittelee hyönteisiä. Tämä on luokittelevaa tietoa ja yhdenlainen perspektiivi todellisuuteen joka käsittelee sellaisia oikeasti olemassaolevia asioita kuin kovakuoriaiset. Wilkins huomauttaa että elementtitaulukko ei kuitenkaan sovi käsiteltävään aineistoon. "The answer is that elements are, and taxa aren’t, a series. That is, elements fill every available spot on a timeless sequence, whereas organisms (and other historical objects, like institutions, cultures, and planets) do not. So a periodic table works for elements. It doesn’t work for historical taxa." Luokittelujen eron tärkeys konkretisoituu tässä samaan tapaan kuin se, miten Linné ihastui lajien kohdalle sopivaan hierarkiseen jäsentämiseen ja yritti sovittaa sitä esimerkiksi kiviin, ja tässähän se ei onnistunut.

Tämä muistuttaa että luokittelu ei ole oikeastaan koskaan puhtaasti analogista. Analogioiden käyttäminen ilman rajoitteita tarkoittaa juuri sitä että miltei mikä vain perspektiivi kävisi. Oikeasti analogioita on käytettävä huolellisesti ja varovaisesti ; Se, mikä luokitteluperustelu sopii kohteen kuvaamiseen ei ole mielipidekysymys. Toiset luokittelut ovat väkinäisempiä ja kohteensa ominaisuuskirjoon kokonaisuutena vaikeammin sovitettavia kuin toiset taas eivät.

Peräaukkonsa reunat

Markus Kajon "Kettusen paluu:ihmisen käsikirja" pitää sisällään muutaman kerran toistuvan vitsin torusihmisistä ; Eli ihminen on topologisesti rinkula. (Kuvassa torus/topologinen ihminen.) Tällä omituisella faktalla huvitellaan. Tämä tiivistyy ihmisen olemassaoloon evoluutiohistoriaa kuvaavassa luvussa ja päätyy loppukaneettiin "Evoluution taipaleella ihminen on ehtinyt olla milloin lintuna, milloin kalana tai apinana, mutta periaatteessa ihmisen rakenne on - edelleenkin - yksinkertainen: ihminen on vain peräaukkonsa reunat."

Toki Kajon lausunnassa on "komediallista tarkkuutta mutta tieteellistä epätarkkuutta", esimerkiksi silloin kun hän esittää että "ihminen olisi ollut lintuna", on selvää että määritelmällisesti ihminen ei ole ollut lintu, vaan matkan varrella on tapahtunut muutosta. Toisaalta Kajon keksintö muistuttaa siitä että ihmiset ajattelevat liian usein olemusajattelun kautta ja tätä kautta lajien muokkautumista toisiksi lajeiksi ei ymmärretä oikein. (Evoluutioteorian väitetään tässä valossa väittävän sellaista mitä se ei väitä, ymmärtäminen ei siis tässä kohden vaadi samaa kuin evoluutioteorian sisällön hyväksymistä, vaikka kirjoittaja toki sen hyväksyykin.) Tässä mielessä "Kajon virhe" on kuitenkin mahdollisesti "vallitsevaa virheellistä ajattelua korjaavaa mallia".

mutta siinä on kuitenkin hyvin tärkeä muistutus. Evoluutiohistorian tutkimuksessa mukana on fossiilejen rakenteen analyysiä joka on pohjimmiltaan vertailua. Kuitenkin tämä vertailu ei ole mitä tahansa analogiaa, vaan sen analyysit perustuvat topologisiin keksintöihin. Aivan kuten evoluutiota nähdään liian helposti olemusajattelun kautta, taksonomiaa nähdään pelkästään analogiapäättelynä "noin yleisemmin" - ja tämäkin on evoluutioteorian väärinkäsittämistä. Pelkästä analogiasta noustaan spesifimpään analogioiden käsittelyyn; on topologisista eroista ja niiden rakentamista hierarkioista.

Markus Kajon topologia auttaa tässä sen verran että on puhuttava homeomorfismista, joka on yksinkertaisesti sitä, että asiat ovat homeomorfisia jos niitä voidaan muuttaa toisikseen "venyttämällä tai supistamalla" olevia osia ilman että osia lisätään tai rikotaan. Tämäntapainen on yksinkertaisimmillaan jotain jota voi tehdä yksinkertaisella kuvankäsittelyeditorilla venyttämällä kuvassa olevia viivoja ja venyttämällä muita viivoja rikkomatta yhteyksiä (kuten ohessa olevat keskenään homeomorfiset muodot ehkä valaisevat).

Lajien kohdalla tämä vertailu ja sen spesifisyys on tietysti astetta mutkikkaampia koska niissä ei ole kysymys vain muutamasta viivasta ja yksinkertaisista geometrisista muodoista, mutta sama idea kuitenkin tiivistyy siihen malliin miten Richard Dawkins selittää asian "Maailman hienoin esitys" -kirjassaan siihen miten kaikkien selkärankaisten rakenne rakentuu mukaillen vanhaa lastenlorua joka alkaa "Your toe bone connected to your foot bone" ... vaikka samanlaisilla osasilla voitaisiin tietysti periaatteessa koota muunlaisiakin kokonaisuuksia. Evoluutiossa tämänlaatuiset ilmiöt ovat odotettavissa. Rakenteiden homologisuus ei siis ole "mielipidekysymys" tai niiden vakuuttavuus kyseenalaistettavissa samalla tavalla kuin analogia-argumenttien kohdalla on epäanalogioiden kohdalla.

Toki tämä ylläolevakin on vain yksinkertaistus. Sillä tosiasiassa myös uusia rakenteita voi syntyä ja vanhoja surkastua jopa kokonaan pois. Tätä kautta on viitattava Wilkinsiin joka muistuttaa mielenkiintoisesti, että taksonomiassa käytetään paljon Tverskyn samanlaisuuksien arviointiin käyttämää menetelmää. Samanlaisuus on tässä relaatio, jossa kohde ja toinen kohde ovat suhteessa toisiinsa, ja niiden rakenteiden päällekäisyydet kasvattavat samanlaisuutta ja uniikkiudet erottavat toisistaan. Kun tämä otetaan keskiöön, voidaan selvittää sitä, mitkä piirteet ovat olennaisia. Wilkins nostaa tästä esiin olennaisen huomion (jonka kreationistit tuntevat, mutta eivät sen ratkaisua) "What is crucial to understanding similarity like this, which was developed for a generic psychological account and not just for science, is that the choice of features to evaluate (which may be entirely unconscious, or a cultural convention, or even biologically imposed) determines what counts as similarity in each case. With a different feature set, different similarity indices might arise, and indeed the history of science has been one of finding the "right" feature set."

Siksi Dawkinskaan ei jää kahden kohteen samanlaisuuksiin ja erilaisuuksiin, vaan jatkaa kirjassaan samanlaisuuksien vertailua laittamalla hierarkisempia puita. Kun samanlaisempia laitetaan yhteen ja niitä järjestetään syntyy nested hierarchy. ; Carl von Linné onnistui järjestämään eliökunnan hierarkiseen järjestykseen, mutta sama ei toiminut kivillä vaikka kiviäkin voitiin asetella analogisten mallien tapaan erilaisiin järjestelmiin (ja autotkin lainaavat innovaatioita toisista ketjuista, joten niissäkin samoja innovaatioita käytetään monessa eri suunnassa siten että ne "loikkivat" melko vapaasti. Näin autotkaan eivät rakenna nested hierarchyjä vaikka moni mies tietysti onkin autoissaan esimerkiksi merkkiuskollinen.)

Evoluutiossa tutkitaan erilaisia analogisia rakenteita (yhteinen toiminto, samaan ongelmaan samankaltainen ratkaisu) ja homologisia (peritty ratkaisu) osia erotellaankin toisistaan, katsotaan mikä innovaatio on ratkaisu samantapaiseen ongelmaan ja mikä perittyä. Usein tähän löytyy avaimia nimenomaan "Dawkinsin lorun kaltaisista joskin tieteellisesti spesifimmeistä apuvälineistä". Esimerkiksi maamyyräsirkalla ja maamyyrällä (nykyään virallisesti kontiainen, mutta olen jotenkin kiintynyt vanhaan nimeen) on samantapainen mekaniikka ryömiä maan alla. Mutta ne eivät ole lähisukulaisia, vaan rakenne yhdistää maamyyräsirkan selvästi suorasiipisiin ja maamyyrän nisäkkäisiin, eikä tämä yhdistelmä ole vain analogisten piirteiden mielivaltaisesta valinnasta; Kontiaisen ja maamyyräsirkan samanlaisuudet eivät ole "oikeanlaista analogisuutta". Ratkaisu olennaisista ja epäolennaisista analogioista tulee kladistiikan kautta.

Evoluutio sukulaisuutena, ei samanlaisuutena.

Kreationisteilla on hyvin tiukka suhtautuminen sukulaisuuteen. Esimerkin tästä saa ottamalla Schreherin ja Junkerin "Evoluutio - kriittinen analyysi" kirjan sivun 155. Siellä sanotaan seuraavaa : "Sen, onko kyse sukulaisuudesta geneettisessä merkityksessä, voi selvittää vain henkilökohtainen tieto tai henkikirjat." Kuitenkin elämä on mutkikkaampaa. On esimerkiksi isyystestejä. Itse asiassa niiden antama aineisto ylittää sen "muunlaisen tiedon". Minä voin toki tunnustaa harrastaneeni seksiä naisen X kanssa ja hän voi väittää että hän on harjoittanut seksiä vain minun kanssani. Mutta jos lapsen geenit vihjaavat postinkantajan suuntaan, kyseessä on todiste syrjähypystä.

Sukulaisuudessa on tietysti myös asteita. On vanhempia, sisaruksia, serkkuja, pikkuserkkuja ja monia muita sukulaisuusasteita. Sukulaisuuteen liittyy myös geneettistä yhteyttä - ja eroavaisuuksia. Sukulaisuussuhteen selvittämisessä onkin kysymys itse asiassa vielä eroavaisuuksien ja samanlaisuuksien lisäksi siitä, millä tavalla sitä ollaan samanlaisia ja erilaisia. Tässä asiassa yhteinen kantamuoto voidaan ottaa esiin. Sen hakeminen noudattaa vain samaa logiikkaa kuin mitä sukulaisuussuhteiden arvioinnissa on aina tehty.

Tässä kohden on hyvä tehdä viittaus Wilkinsin kirjoitukseen "Modus Darwin and *real* modus darwinii" Siinä hän muistuttaa Elliot Soberin kannanotosta makroevoluution tutkimukseen. Soberin mielestä siinä on kysymys analogiapäättelystä : "similarity, ergo common ancestry."
1: Ajatus ei tunnu aivan huonolta. Kyllähän mekin epäilemme postimiestä lapsen isäksi ilman geenitestejäkin, jos vauvalla on postimiehen nenä. Tässä on kuitenkin ongelmia ; Jos lapsi sitten teininä muotoilee itselleen samanlaiset viikset kuin postimiehellä, hän on toki analoginen postimiehen kanssa, mutta tämä ei vahvista geneettistä sukulaisuutta. Toki tämä voi heijastaa lapsen halua samastua johonkin yhteisönsä arvostettuun ja arvovaltaiseen kunnon rehtiin virkamieheen, mutta se ei ole "suoraan geneettinen kysymys".

Wilkins -jolta on muuten juuri ilmestynyt taksonomiasta kirja "Species: A History of the Idea" - huomauttaa, että näin ei kuitenkaan ole. Makroevoluutio on paljon hienostuneempi argumentti kuin tämä. Darwin käytti yhteneväisyyttä, ei analogiaa ; Darwinin kuningasajatus oli, että yhteinen kantamuoto selittää taksonomisen järjestyksen luonnossa ; Sen, miksi luonnossa on ryhmä toisen ryhmän sisällä. Taksonomian luokitelman pääraketeen järjestys selitettiin yhteisen kantamuodon kautta, jolloin yhteinen kantamuoto itse asiassa saa evidentiaalista tukea a posteriori sen sijaan että hän olisi a priori olettanut yhteisen kantamuodon ja tulkinnut aineiston tämän perusoletuksen kautta. Ero on olennainen. Sillä se tekee siitä paljon vahvemman teorian.
1: Aikaisemminkin tätä luonnonjärjestystä oltiin tutkittu. Esimerkiksi Linnén voimin. Silloin sitä selitettiin Jumalallisella järjestyksellä. Tässä selityksessä ongelmana oli se, että ei ollut mitään selitystä sille, miksi Jumala oli päätynyt juuri tämänlaiseen järjestelmään. Evoluutioteorian yhteinen kantamuoto taas selittää sen. Luomisnäkökulmassa asia jää "voi olla" -tulkinnan varaan, jossa rakennesuunnitelmaksi tulkitaan mikä tahansa joka löydetään. Selitys on vain sitä miten nykyinen hierarkinen taksonomia on mahdollista. Evoluutioteorian yhteinen kantamuoto sen sijaan selittää miten sen on oltava juuri sellaista eikä muunlaista. Tämä antaa sille niin suuren selitysarvon, joten asian ymmärtäminen on oikeasti olennaista kun tarkkaillaan evoluution ja kreationismin selitysmallien tieteellistä paremmutta.
___1.1: Hupaisaa kyllä, arvon Linné oli hyvin onnellinen eliökunnan luokittelussaan ja hän yritti järjestää myös kiviä ja mineraaleja hierarkisesti. Kuitenkin tämä projekti oli hyvin epäonnistunut ja se oli rakenteeltaan subjektiivinen. Elottomien järjestelmien yksiselitteinen hierarkinen luokittelu ei ole itse asiassa mahdollista. Toki tämä tuo mukanaan erilaisia ongelmia myös varsinaiselle taksonomialle. Linnén epäonnistuminen kivien kanssa ja onnistuminen eliöiden kanssa johtuu siitä että järjestäminen on eri tasoilla yksiselitteisempää ; "cladistic hierarchical structure" on arvio joka oikeasti kiinnostaa taksonomeja. Kreationistit muistavat toki usein, että mistä tahansa saadaan rakennettua hierarkinen puu. Mutta he unohtavat että tässä on eri tasoisia loikkauksia. Samanlaisuuden määrän ja erilaisuuden määrän lisäksi on katsottava mitkä yksittäiset piirteet ovat samanlaisia ja erilaisia missäkin. Näin "järjestetty puu" voi olla selvästi huono ja subjektiivinen - kuten Linnén kivet - tai hyvä -kuten Linnén eliöt.
2: On selvää että evoluutioteoria ei rakennu pelkän analogian varaan. Sillä esimerkiksi Comfortin vaatima krokoankka itse asiassa kumoaisi makroevoluution, koska se ei totaalisti sopisi evoluutiopuuhun joka nyt eri piirteistä on rakennettu.

Wilkins on jopa etsinyt lainauksia Darwinin "Origins of Species" -kirjasta, jossa pelkkä analogia kiistetään. Kaikki ne ovat omalla tavallaan oleellisia, mutta niiden kaikkien toistaminen olisi hieman turhaa. Mielestäni tiivein niistä on seuraava "Such expressions as that famous one of Linnæus, and which we often meet with in a more or less concealed form, that the characters do not make the genus, but that the genus gives the characters, seem to imply that something more is included in our classification, than mere resemblance. I believe that something more is included; and that propinquity of descent, -the only known cause of the similarity of organic beings,-is the bond, hidden as it is by various degrees of modification, which is partially revealed to us by our classifications." Tämä on jo melko nerokasta päättelyä, jossa analogian sijasta on kysymys paljon yksityiskohtaisemmasta päättelyketjusta.

Taksonomiassa onkin selvästi kyse muustakin kuin pelkkien samanlaisuuksien katsomisesta. Mukana on myös erilaisuuksien katsomista. Taksonominen hierarkisuus on olennaista. Kenties sellaiset termit kuten Fisherin teksteistä tuttu sanapari "maximum likelihood" huijaavat mielen katsomaan taksonomian evoluutioteorialle antaman todistusvoiman olevan analoginen päätelmä. Kyseessä on kuitenkin myös laajemmasta järjestyksestä. Tätä samanlaisuuksien ja erilaisuuksien tietynlaista suhdetta toisiinsa, laajempaa järjestystä, kutsutaan nimellä nested hierarchy. Siinä on kyse juuri siitä mistä Darwin ja Wilkins yrittävät tekstissään kertoa. Taksonomiassa on toistensa sisään siististi lomittuvia luokkia.

Siististi lomittuvilla luokilla makroevoluutio voitaisiin jopa falsifioida. Lainaan tässä kohden "Talk.Originsia" , kohdassa on melko pitkä lista nykyiseen hierarkiaan sopimattomista osista, jotka estäisivät "oikeanlaisen hierarkian" rakentamisen. Halusin mukaan myös olennaisen vertauksen autoihin, koska se kuvastaa miten luokitelma autoilla(design) rikkoo hierarkiaa, jolloin nähdään miten hierarkisuus ei ole mitenkään ilmiselvää. "Certain fish or amphibians could have differentiated or cusped teeth, but these are only characteristics of mammals. A mix and match of characters like this would make it extremely difficult to objectively organize species into nested hierarchies. Unlike organisms, cars do have a mix and match of characters, and this is precisely why a nested hierarchy does not flow naturally from classification of cars."

Tässä suhteessa Intelligent Designin edustaja Behe onkin myöntänyt yhteisen kantamuodon järkevyyden ; Hän sanoo suoraan "Edge of Evolution" -kirjansa sivulla 65 että : "Over the next few sections I'll show some of the newest evidence from studies of DNA that convinces most scientists, including myself, that one leg of Darwin's theory - common descent - is correct." Kuitenkin vain harva Intelligent Designisti tai kreationisti on samaa mieltä. He kiistävät yhteisen kantamuodon esimerkiksi vetoamalla siihen että evoluutiossa sukulaisuustutkimus keskittyy vain analogiaan. Eli että analogisuus johtuu sukulaisuudesta. Ja että analogisuudelle voi olla muukin syy. Makroevoluution (yhteisen kantamuodon teoriasta johtuva seuraus) analogiaksi mainitsevat kreationistit tosin pitävät tätä usein heikkoutena. Vaikka he itse pitävät analogiaa erittäin tärkeänä ja olennaisena päättelymekanismina, jota ilman heidän omat rakennelmansa luonnon suunnitelmallisuudesta kumoutuisivat totaalisesti.

Eliöiden lajiuttelua

"Kettu pysyy aina kettuna, hanhi jää aina hanheksi, ja tiikeri säilyttää tiikerin luonnon. Ainoa erot, jotka voivat olla olemassa lajinsa puitteissa, täytyy olla eri asteisissa eroissa rakenteellisesa vahvuudessa, aktiivissa voimassa, älyssä, tehokkuudessa, kestävyydessä jne, jotka yksittäiset yksilöt ovat lahjanaan saaneet".
(Adolf Hitler, "Mein Kampf", vol ii, kappale xi)

Kreationisteille on tärkeää katsoa eläinkuntaa sukulaisuuden kautta. Heillä ero on kuitenkin hyvin suuri verrattuna evoluutioteoriaan. Sillä evoluutioteoriassa on suosittu näkemys, jossa kaikki eliöt ovat toisilleen sukua. Kreationistit taas näkevät eläinkunnassa irrallisia ryhmiä jotka eivät ole toisilleen sukulaisia.

Kreationistit mainitsevat usein sanat "baramiini" tai "perusryhmä".

Termi baramiini nuoren maan kreationistien parissa suosittu. on johdettu heprean sanoista "bara" (luotu) and "min" (kaltainen). Se käsittää erikseen luotuja eläinryhmiä, joista on rappeutunut ja eriytynyt nykyisiä lajeja. Baraminologia on kehittänyt oman "taksonomian", joka nojaa seuraaviin lisätermeihin.
1: Monobaramiini (kreikan "monos" ~ "yksi"): joukko lajeja, jotka jakavat yhteisen esi-isän. Sillä tarkoitetaan holobaramiinin osaa, jolla keskenään lisääntyminen on mahdollista. Se on siis hieman biologiasta lajia laajempi kokonaisuus.
2: Holobaramiini(kreikan "holos"~ "koko"): Joukko joka jakaa yhteisen kantamuodon eivätkä ole sukua millekkään muulle lajille. Holobaramiini sisältää kaikki elämänmuodot, jotka jakavat geneettisen sukulaisuussuhteen: Toisin sanoen se tarkoittaa koko ryhmää, jonka uskotaan polveutuvat yhteisestä kantaisästä. Yleisesti ja lyhyesti pelkkä "baramiini".
3: Apobaramiini(kreikan "apo" ~ "poissa jostakin"): Joukko lajeja jotka eivät ole sukua mille tahansa muille lajeille. Apobaramiini voi sisältää yhden tai useamman holobaramiinin, mutta kaikkien näiden holobaramiinien on sisällyttävä tähän apobaramiiniin kokonaisuudessaan.
4: Polybaramiini(kreikan "poly" ~ "monta"):Kahden tai useamman yksilön joukko joka edustaa osaa ainakin kahdesta toisistaan erillistä holobaramiinista. Käytännössä mikä tahansa joukko lajeja. Käytetään joskus myös tarkoituksessa "mikä tahansa yli yhden yksilön joukko".

Apobaramiini ja polybaramiini eivät kreationistien mukaan sisällä mitään sukulaisuutta, vaan ainoastaan "Suunnitelmasta johtuvaa samanlaisuutta". Näillä lisämääritelmillä yritetään kattaa Linnén taksonominen luokittelu ja selittää samalla miksi Linnén luokittelu on mahdollista vaikka sukulaisuutta ei ole. Määritelmät ovat epämääräiset jotta tarkkaa kannanottoa siitä mitä Linnén tasoa ne edustavat ei tarvitsisi tehdä, vaan niitä voitaisiin tulkita aina "tarpeen mukaan sopivasti".

Intelligent Designin kannattajat ovat ottaneet etäisyyttä baramiinioppiin ja tämän taksonomiaan. ; Baraminologiaan termeineen ei ID-piirissä törmää. Syynä on se, että etenkin USA:ssa Raamattu ja kytkökset YEC -kreationismiin ovat kohdanneet vaikeuksia pyrinnöissä saada opetukset koululuokkaan. Nyt ilmiselvä uskonnollisuus ja fundamentalistiseen kristillisyyteen perustuva kreationismi on kätkettävä pois kaikin keinoin, ja tätä kautta termien sisällön uudelleennimeäminseen on ryhtytty.

Itse asiassa ID:läisellä joka tarvitsee koko perusryhmän käsitettä on samat perusoletukset useasta erikseen luodusta eliöryhmästä, ovat he käytännön syistä "uudelleennimenneet" baramiinikäsitteen perusryhmäksi. Intelligent Designin kannattajat ovat määritelleet perusryhmän ja ovat valinneet perusryhmien rajoille työhypoteeseiksi vaihtelevasti Linnén pääjaksot, uusien elimien kehityksen, heimorajat, lajirajat. Tämänlainen standardin puute tekee argumenttejen seuraamisesta hieman vaikeasti seurattavaa. Mikä voi olla merkki moniarvoisuudesta tai siitä että asiaa halutaan tarkoituksella hämmentää jotta tarkka analyysi ja vastakritiikin teko olisi -retorisin, ei argumentatiivisin syin - mahdollisimman hankalaa. (You decide!)

Baramiini on YEC -kreationistien ja perusryhmä ID -kreationistien käyttämä sana kuvaamaan niitä eliöyksilöiden joukkoja, joilla on yhteinen evoluutiohistoria, mutta jonka ulkopuolelta ei yhteistä evoluutiohistoriaa ole. Baramiini/perusryhmäkäsitys sanana liittyykin nimen omaan makroevoluution kieltämisen perinteeseen. Tässä kirjoitelmassa käytän perusryhmän ja baramiinin synonyyminä "holobaramiinia", joka myös vastaa täysin ID-teoreetikkojen "perusryhmä" -termiä. Syynä tähän valintaan on se,että evoluution ja kreationismin käsittelyssä kiinnostavin ja keskeisin ongelma on "alkusyntyjen" tai "alkuluomisten" lukumäärä; evoluutioteorian olettama makroevoluutio tarkoittaa mikroevoluutiota muodossa jossa on vain yksi perusryhmä. Käsitysero kreationistien ja evolutionistien välillä on siis perusryhmien määrästä ja mikroevoluution rajoista.
1: Toki tälläinen tiivistäminen on hieman liioiteltua, koska esimerkiksi eräs suurimmista ID -auktoriteeteista, Michael Behe, pitää yhteisestä kantamuodosta kehittymistä tieteellisesti vakuuttavana ja jopa perinteinen kreationisti Jonathan Sarfati kirjassaan "Refuting Evolution 2" suosittelee, etteivät tämän vuosituhannen kreationistit käyttäisi "se on vain mikroevoluutiota, ei makroa!" -argumenttia, vaan keskittyisivät rappeutumiseen. Evolutiivisen historian vuoksi He eivät tarvitse perusryhmä- tai baramiinikäsitettä.

Yleisesti ottaen "rivikreationistit" eivät kuitenkaan seuraa tätä tietä, ja näkemys jossa baraminologia/perusryhmät eli makroevoluution kiistäminen on keskeisessä roolissa on hyvin yleinen. Tämän seikan vuoksi he joutuvat selittämään erilaiset eliömuodot oletuksilla useista erikseen luoduista eliöryhmistä. Tämän mallin ympärillä esintyy usein kaksi termiä baramiini ja perusryhmä.

Pintatarkastelulla baraminologiasta löytyy varsin erikoisia ongelmia.

ID:n kannattajien mielestä perusryhmäoppi on pätevä, koska "Toisiaan lähelläkään olevien perusryhmien kesken ei ole koskaan havaittu suoraa tai epäsuoraa risteymää." (Evoluutio -kriittinen analyysi, s. 284) Samaan perusryhmään kuuluviksi on on määritelty "ne yksilöt, jotka joko suoraan tai epäsuorasti ovat risteytyksen kautta sidoksissa toisiinsa." (Evoluutio -kriittinen analyysi, s. 34) Tämä lausepari on paitsi kehäpäätelmä myös tietämättömyyteen vetoamista. Olennaisesti samanlaista perusryhmäkäsitettä käyttää myös Lubenow kirjassaan, joka on suomennettu nimelle "Myytti apinaihmisestä". Siinä Lubenow esittää tunnistuksen empiirisellä koe -esittelyllä, jonka sisältö on että ne populatiot, joiden välillä ei ole havaittu lisääntymisyhteyttä ovat eri perusryhmää. Määritelmä ja tunnistus ovat samat, mutta Lubenow on vain kätkenyt kehämäisyyttä prosessin alle, jossa sen huomaaminen on vaikeampaa kuin "Evoluutio - kriittinen analyysi" -kirjassa joka tekee esityksen ajatteluprosessin sijasta suorina väitelauseina.
1: Määritelmäparilla perusryhmä muuttuu sellaiseksi, että näkemys kritiikki -immunisoituu. Mikä tahansa aineisto sopii perusryhmäaineistoon. Sillä jos tehdään havainto, siirtyy perusryhmän rajat. Kun epäsuora tai suora risteymä on havaittu, sillä on vaikutus itse määritelmäosaan. Näin ei edelleenkään olisi havaittu risteymää perusryhmien yli. Tässä muodossaan olennaista on huomata, että perusryhmien ylittävää yhteyttä vaaditaan, jotta makroevoluutio oltaisiin valmiita hyväksymään. Tämä vaatimus johtaa siihen että näkemys rationalisoidaan asettamalla keinotekoinen haaste, jota ei voida mitenkään toteuttaa. Mikään havainto ei voisi olla todiste makroevoluutiosta, ja tältä muodoin sen arvo makroevoluution mahdottomuuden todisteenakin on nolla.
2: Toisaalta tässä on ongelmana erillisyyden olettaminen. Yhteys voidaan havaita. Mutta emme tunne koko eliöryhmiä, emmekä kaikkia historian aikana olleita eläinlajeja. Yhteys voi olla, mutta jos se on sukupuuttoon kuollut tai tuntematon, se näyttää samalta kuin sitä ei olisi. Näin ollen tässä on tiedollinen epäsymmetria.

Määritelmän tasolla tarkastellen voidaan sanoa, että joku voisi väittää, että kehämäisyysväite olisi "trueismia": Jos määrittelemme jonkin esimerkiksi karhuiksi, niin muut luokittuvat "eikarhuiksi" automaattisesti. Jos määrittelemme perusryhmän havaitsemiemme risteytymieien mukaan on annettu määritelmä episteeminen, ei ontologinen. Tätä kautta voidaan ajaa ainakin seuraavia päätelmiä:
1: Emme voi tietää saammeko uusia,suoria tai epäsuoria, risteämishavaintoja. Tällöin tietämämme "perusryhmän rajat" siirtyvät mutta oikeat perusryhmän rajat ovat siellä missä ne aina ovat olleet.
2: Emme tiedä, onko sellaisia sukupuuttoon kuolleita lajeja, joiden epäsuorat risteämiset, laajentaisivat perusryhmärajoja ja yhdistäisivät perusryhmiä toisiinsa. Tunnemme nimittäin kehälajeja, joiden populaatioiden ääripäät eivät voi lisääntyä keskenään, mutta siinä välissä on alalajeja ja rotuja jotka lisääntyvät keskenään niin, että ketju ei mene niiden kohdalta poikki. Jos tälläisen kehälajin keskeltä sattuu historian aikana kuolemaan muutama strateginen rotu tai alalaji, katkeaa lisääntymisyhteys. Ihmiskunnan testauskyky taas ei yllä ainakaan toistaiseksi jo ammoin kuolleisiin lajeihin. Emmekä edes tiedä kaikkia menneisyyden lajeja.
___2.1: Tyypillisimmillään epäsuoralla risteymällä tarkoitetaan kuitenkin jälkeläistä(lisääntymiskyvytöntäkin) seuraavasti: Jos (ala)laji_A ja (ala)laji_B lisääntyvät keskenään ja samanaikaisesti (ala)laji_B lisääntyy (ala)laji_C:n kanssa mutta (ala)laji_A ei lisäänny (ala)laji_C:n kanssa ovat kaikki (ala)lajit, (ala)laji_A (ala)laji_B ja (ala)laji_C, samaa perusryhmää. Tämä määrittely ei kuitenkaan kerro mitään erikseen luomisesta, koska jos (ala)laji_B sattuu kuolemaan sukupuuttoon, tunnistuvat (ala)laji_A ja (ala)laji_C eri perusryhmiksi. (ala)laji_A on yhtä paljon yhteisestä kantaisästä ja aivan yhtä läheistä sukua (ala)laji_C:n kanssa, oli (ala)laji_B elossa tai ei - vaikka perusryhmämääritelmä antaakin toisenlaisen kuvan. Perusryhmä on siis pelkkä määritelmä, joka kyllä todistaa yhteydestä, mutta perusryhmän ulkopuolisuus ei kerro edes perusryhmätasoa suuremmasta erilaisuudesta ja vielä vähemmän "eisukulaisuudesta"~"erikseen luomisesta".
_____2.1.1: Sen sijaan jos sukulinjat ajatellaan puuna ja hetkellä t elävät populaatiot ovat oksankärkiä, jotka ovat samalla korkeudella "aikalinjalla". Mennyttä ajanhetkeä t₀ edustavat kaikki puun osat, jotka ovat tuon linjan alapuolella. Aika kuluu, eliöpopulaatiot elävät ja kuolevat, tapahtuu haarautumisia, osa oksankärjistä jää tuon liikkuvan aikalinjan alapuolelle kuten myös kaikki haarautumiskohdatkin. Otetaan ajanhetki t₁, joka on ajanhetken t jälkeen. Puun oksankärjet siis edustavat näitä lajipopulaatioita, jotka ovat elossa ko. ajanhetkenä t₁. Kahden eri oksankärjen kohtaamispaikka ei ole kyseisellä aikalinjalla t₁ oksankärkien välillä. Sen sijaan yhteys on historiassa t₀ olevassa haarautumiskohdassa. Mitä kauempana historiassa haarautumiskohta on, sitä pidempi välimatka oksankärjillä on toisistaan ajanhetkellä t₁. Mitä pidempi geneettinen välimatka, sitä vaikeampi on myös näitä eliöitä on risteyttääkin. Epäsuorakin risteytymiskykyisyys kaikkien ajankohdan t₁ oksankärkien kesken on sitä vaikeampaa, mitä kauemmin eriytymistä on tapahtunut: Eli "välimuodot" ovat historiassa eläneet edeltävät eliöt, eivät aikalinjassa t₁ rinnan elävät eliöt.
___2.2: Uusien perusryhmien syntyy luonnossa voidaan kuvata prosessina, jossa kehälajin A,B,C, jossa A ja B lisääntyy, B ja C lisääntyy mutta A ja C ei lisäänny, välilaji B kuolee sukupuuttoon. Koska jokaikisessä lajin sukupuutossa kuolee yksi tai useampia tälläisiä B:n kokoisia alalajeja, on alalajien kuolemat vielä lajinkin kuolemaa yleisempiä. Ja jos yksikin näistä sattuu tappamaan kehälajin B vastineen, niin baraminologia tunnistaa sen väärin. Tiedämme että lajit voivat hyvin muuttua kehälajeiksi, joten mitään estettä evoluutiolle perusryhmän rajat ei minkään järjen mukaan voi luoda.
_____2.2.1: Ja kun kehälajin keskikohtien kuolemassa 1 perusryhmä muuttuu 2 perusryhmäksi, olisi tilanne periaatteessa makroevoluutiota, jos unohdetaan perusryhmän kehäinen perustelu. Eli jos perusryhmä ei olisi kehäpäätelmä ja tätä kautta falsifioitavissa, se olisi itse asiassa jo tällä esimerkillä falsifioitu: Se on itse asiassa falsifioitu niin täydellisesti, kuin se on ikinä missään mahdollista. Se ei päde enää edes kreationistien omissa konsepteissa. Perusryhmä voi syntyä koska kehälajeja voi syntyä. Se ei välttämättä vaadi edes uusia geenejä tai uutta informaatiota koska kreationistit itse eivät usko kehälajiutumisen sellaista vaativan. Ja siitä se vaatii vain genomeiden poistumista, ja välilajin tuho voidaan täysin katsoa rappeutumisprosessiksi. Perusryhmäkonsepti on siis täysin pätemätön "erikseen luomisen" rajojen tunnisteena vaikka henkilö hyväksyisi pelkän geenien tuhoutumisen, ei edes niiden muuntumista.

Miten lajia tuijotetaankaan?

Näitä itselleen ikäviä tosiseikkoja (ID)kreationistit pakenevat tyypillisesti "banaanikärpäset pysyvät yhä banaanikärpäsinä" -väitteeseen. tai väittävät jotain "Evoluutio - kriittinen analyysi" -kirjan sivun 45: "Kuvassa 3.26 on esitetty joukko sorsalintuja. Eroista huolimatta ne voi tunnistaa sorsalinnuiksi erityisesti nokan perusteella." -tyyppistä ratkaisua. Nämä molemmat ovat kuitenkin morfologiseen lajikäsitteeseen viittaamista.

Tämänlainen viittaaminen on hieman karua, kun muistaa että sama "Evoluutio -kriittinen analyysi" määrittelee sivulla 39, että tiedemaailman yleisesti hyväksymän morfologisen lajimääärityksen "Morfologinen lajikäsite perustuu eliöiden rakenteen ja muodon tuntomerkkeihin" ja sama "Evoluutio - kriittinen analyysi" kritisoi myöhemmin samalla sivulla 39, kuinka "Morfologiseen lajikäsitteeseen liittyy selviä subjektiivisia arvostuksia. Mielipiteet voivat poiketa sen suhteen, mitkä ominaisuudet ovat merkittäviä ja mitkä vähemmän merkittäviä. Objektiivista mittaria ei ole olemassa. Objektiivisesti ei myöskään voida määrittää sitä miten monta ja minkä laatuista eroavaisuutta vaaditaan lajien erottamiseksi toisistaan." Lajin katsantokannasta ei pidetä, koska se on subjektiivinen, eikä hyvää tietedettä. Perusryhmämäärittelyn erääksi arvoksi peräti nähdään se, että se rakentaa pesäeroa tähän subjektiiviseen morfologiseen lajimääritelmään.

"Evoluutio -Kriittinen analyysi" -kirjan sivu 45 korostaa sorsien perusryhmän rakenteen ja koon ja toimintatapojen erilaisuuksia. Ja sivulla 36 sanotaan että jos koe osoittaisi että esimerkiksi isojalkakanan ja fasaanin välinen risteytymä on mahdollinen, pitäisi nämä ryhmät yhdistää samaksi perusryhmäksi, vaikka näiden rakenteet ovatkin todella erilaisia -ja kirjassa muutenkin esitellään kuvia eri lintuperusryhmistä ja kukista joilla on rakenteita joita muilla saman perusryhmän osilla ei ole - tämä ei estä sitä että ne olisivat samaa perusryhmää. Perusryhmämääritelmän mukainen raja risteytymisessä ei siis tarkoita isoa rajaa morfologiassa.

Ja koska "Evoluutio kriittinen analyysi", sivulla 55, kertoo, että mikro- ja makroevoluution välinen ero on perusryhmämallissa se, että mikroevoluutiota on kaikki muuntelutapahtumat, jotka jäävät perusryhmän rajojen sisälle ja makroevoluutiota olisi uuden perusryhmän syntyminen toisesta, käy niin että jos jokin uusi rakenne ilmaantuu jollekin lajille, mutta kyseinen laji voi lisääntyä toisen lajin kanssa, niin (ID)kreationisti päättelee ettei uusi rakenne merkitse mitään ~ se on perusryhmän sisäistä kehitystä eli mikroevoluutiota.

Morfologinen lajimääritelmä on siis ilmeisesti "hyvä määritelmä, jota perusryhmämäärittely ei tee turhaksi" jos sitä käytetään korostamaan joidenkin lajien erilaisuutta, mutta muuten se on "subjektiivinen". Kun tavataan vielä hieman "Evoluutio -kriittinen analyysi" -kirjan sivua 284, opitaan että "Perusryhmien selkeä rajattavuus on viite luotujen ryhmien olemassaolosta." Morfologisen lajikäsityksen kautta mukaan tulee selvää subjektiivisuutta.

Uskaltaisin ajaa jopa tiettyä vastakkainasettelun alasajamista. Ja lainata Beheä. "Over the next few sections I'll show some of the newest evidence from studies of DNA that convinces most scientists, including myself, that one leg of Darwin's theory - common descent - is correct."
(Michael Behe, "Edge of Evolution", 2007, sivu 65)

---

Lisätietoja:
Mark Isaak, "Claim CB102", 2004
Juha Leinivaara, Perusryhmäbiologia, 2007

Luokittelujen etiikka.

"Get your facts first, and then you can distort them as much as you please."
(Mark Twain)

Luokittelut ovat keskeisessä asemassa, kun asioita ymmärretään. Niihin kuitenkin liitetään usein eettisiä loikkauksia, jotka kumpuavat jostain muusta kuin luokitusten olemassaolosta itsestään.

Tästä yksi esimerkki on Alfred Kinseyn tutkimukset. Hänhän tutki ihmisten seksuaalisuutta. Ne aikaansaivat jättimäisiä poliittisia asioita USA:ssa 1940 ja 1950 -luvuilla. Kinsey nimittäin huomasi, että naisen ja miehen seksuaalisuus olivat ihan erilaisia kuin minkälaisina ne ihanteissa esitettiin. Homoseksuaalisuutta oli paljon. Hän ei paljastanut haastateltujaan jotka olivat harjoittaneet pedofiliaa, koska hän halusi saada heidät avautumaan näistä tabuasioistakin. Havainnoista tehtiin ikään kuin oikeutus. Kun niin ja niin moni harjoitti erilaisia seksuaalisia asioita joita pidettiin perversioina, oli tämä ikään kuin moraalinen oikeutus niille. Luokan olemassaolo ja yleisyys ikään kuin antoi sille luvan.
1: Demokratiassa tämä voi tietysti olla olennaista, mutta jos asiaa tarkastellaan puhtaasti eettisesti, ei yleisyys tarkoita samaa kuin eettisyys. Onhan itsekkyyskin erittäin yleistä - minäkin syyllistyn siihen joka päivä jonki verran, ja itseään kriittisesti tarkasteleva lukijakin luultavasti huomaa tekevänsä näin aika usein. Demokratiassa ei tietenkään kannata kieltää itsekkyyttä lailla.
___1.1: Kinseyllä oli itsellään oli nuorempana seksielämässään vaikeuksia erilaisten kasvatuskesta johtuvien seksin "likaisuuden" ja "synnillisuuden" vuoksi, joten ei ole ihme että hän itsekin ajatteli että seksuaalinen poikkeavuus oli ikään kuin puolustettava ilmiö. Hänelle ilmiöiden yleisyys näytti siltä että yhteiskunta sorti sen jäseniä.
1: Mielenkiintoinen kombinaatio tästä syntyy kun katsotaan eläinkunnan hierarkiaa. Linnén luokituksista syntyy hierarkia, jota käytettiin todistamaan sitä että ihminen oli luomakunnan kruunu, Jumalan kuva. Tätä samaa hierarkiaa on yritetty yhdistää evoluutioon ja tällöin sitä syytetään rasistiseksi, eriarvoistavaksi ja sortavaksi. Tosin nykyevoluution mukaan kyse on enemmänkin sukulaisuussuhteiden läheisyydestä kuin mistään "kehittyneisyydestä". Yksisoluinen bakteerilla on aivan yhtä pitkä evoluutiohistoria kuin ihmisellä. Ei ole mitään portaita, jossa bakteeri on "huono ja alkeellinen". Esimerkiksi Gould kritisoi tätä harhaluuloa kovalla kädellä.

Otin evoluution esiin lähinnä että tätä kautta saadaan esiin vertaus, joka on kenties ymmärrettävä. Luokittelussa on kyse erilaisuuden tunnustamisesta. Eläinkunnassa bakteeri on erilainen kuin ihminen. Ja eri lajit ovat geneettisesti ja rakenteellisesti jossain kohden erilaisia ja toisissa kohden samanlaisia toisten eliöiden kanssa. Tätä kautta voidaan rakentaa taksonomiaa ja hierarkioita. Tämä on eri asia kuin sanoa että jokin on oikein tai väärin.

Molemmissa tapauksissa "ajatus siitä miten pitää olla" liimataan päälle jostain muualta. Tosiasia ei ole perustelu, vaan lopputulos saadaan valikoimalla retoriset keinot, joita jonkun toiminnan perustelussa käytetään.
1: Jos Kinsey olisi rotututkija, hän luultavasti näkisi että luokitus antaa luvan, jolloin vaadittaisiin monisuvaitsevaisuutta. Mutta natsin käsissä sama argumentti tarkoittaa tarvetta tuhota. Samalla tavalla seksuaalisuuden kohdalla fundamentalistiset tahot kokivat tutkimuksen joko "vääränä" tai sitten todisteena uhasta, USA:n moralaisesta rappiosta. Heille Kinsey toi esiin ongelman joka pitäisi ratkaista. Faktat ovat samat, mutta eettiset lopputulokset päinvastaiset. Koska lopputulos oli itse asiassa joka tapauksessa "päätetty jo ennalta".

Tätä kautta syntyy mielenkiintoinen yhteys esimerkiksi rasismiin. Rotuoppi, eli ajatus eri ihmisrotujen olemassaolosta ei ole samaa kuin rotusorto. Sillä jos joku esittää että ihmisiä voidaan jotenkin olennaisesti luokitella vaikkapa ihonvärin kautta, ei tarkoita sitä että nämä ihmiset olisivat eriarvoisia. Kuitenkin rotukysymysten esiinnostaminen itsessään ei tee sitä mitä Kinsey katsoi tutkimustensa tekevän, vaan enemmän sitä mitä eugeniikassa tapahtui.

Olen itse sitä mieltä että erilaisuuden tunnustaminen on tärkeää. Siksi erimielisyyskin on tärkeää. Se, että ollaan aidosti monikulttuurisia ei siksi tarkoittaisi sitä että erilaisuudesta tulisi vaieta, erilaisuus kieltää. Kun minä olin lapsi oli muodissa "kaikki erilaisia - kaikki samanarvoisia" -slogan. Jotenkin toivon että tälläinen ajattelu lisääntyisi. Ihminen, minäkin, kuitenkin tuntuu helposti luokittelevan ihmisiä "meihin ja muihin" siten että mukana on erilaisia sortavia kannanottoja, luokittelussa on usein ajatus jostain "kulttuurisesta puhtaudesta" jota tavoitella.

Usein etiikka tuntuu ihmisistä helpolta. Ehkä syynä on se, että heillä on lopputulos jo valmiiksi päätettynä. Mitä enemmän etiikkaan tutustuu, ainakin minusta alkaa tuntumaan siltä että on yhä vaikeampaa sanoa onko eettinen vai ei.

Paha sivuraide.

Sosiaalidarwinismi on erikoinen tieteellisen puheen ruokkima poliittinen syrjäpolku. Otin sen aiheeksi, vaikka olen törmännyt aiheeseen ns. "liikaa". Tosin yritin kirjoittaa aiheesta kerrankin niin että ei tulisi oloa "ääh, ei aina sitä kreationismia". Tähän oli tietysti helppo ratkaisu. Asiaa ei lähestytä "evoluutiota vai luomista" -poteroista. Sen sijaan lähestyn asiaa sitä kautta että sosiaalidarwinismin takana ollut evoluutiokuva on nykyinen harhaluulo evoluutiosta : Evoluutioteoriahan usein on sellainen että jokainen luulee ymmärtävänsä sen. Ja kun asiaa hieman kaivelee, ei takaa löydykään evoluutioteorian asioita, vaan sosiaalidarwinismia toisella nimellä. Tavallinen ihminen ei tietenkään hyväksy eugeniikkaa, mutta sen takana oleva ajatus luonnon toiminnasta on kuitenkin yleinen. On kehitystä parempaan. Ihminen keikkuu huipulla. Evoluutio etenee suoraviivaisesti.

Sosiaalidarwinismi on kuitenkin samanaikaisesti erittäin "ei evoluutioteorian mukainen" ; se on suorastaan ristiriidassa sen nykymuotojen kanssa. (Miten monella tavalla - lue loppuun asti!) Siksi sen esiinnostaminen ja evoluutioon rinnastaminen ei sinällään kritisoi nykyistä evoluutionäkemystä, saati käsittele "evoluutikoiden moraalia". Ja sellaiseiin sen käyttö osoittaa tietenkin sekä asiantuntemattomuutta että huonoa makua. Sen kaikista epäargumentatiivisin, mutta ehkä yleisin muoto : "sosiaalidarwinismi oli evoluution kauhea seuraus joten olette väärässä" ei tietenkään sinällään ole edes mikään argumentti tosiasiaväitteiden todistamisessa.(Mutta vittumaista se on silti ; se sekä hylkää evoluutikon ihmisenä, kiistää tämän moraalisuuden täysin, sekä toimii propagandatyylisenä ideologisena aseena.)

Ymmärrän kuitenkin hieman tästä syyttäviä : Sosiaalidarwinismista löytyy merkkejä jopa evoluutiota puolustavilta erilaisilla foorumeilla. Näyttää siltä että muutama evoluutioteorian puolustaja yrittää todistaa ja levittää sosiaalidarwinismin levittämää teoriaa, tosin ei sitä täksi kutsuen. Voin vielä jotenkuten hyväksyä sen, että ideologia sokeuttaa ja sen valossa hyökätään olkiukkoja rakennellen pahan vastustajan kimppuun. Mutta vielä pahempi asia on se, että joku asian kannattaja luulee joitain näistä olkiukoista aivan oikeaksi asiaksi. Tämänkaltaiset "evoluutikot" tekevät kreationismin moittimisesta kummallista. Koska hyväksymällä olkiukon, he tavallaan ovat ihan oikeasti kritisoitavia kohteita. Näihin ihme pseudoevolutionisteihin argumentaatio itse asiassa osuu.

Toisin sanoen tässä on tärkeää työsarkaa. Ja vähintään pääsen aukomaan päätäni asiasta. (Minkä pyrin tietysti tapani mukaan tekemään jauhamalla pitkästi ja työläästi erilaisia juttuja jotka kiinnostaa yleensä vääriä ihmisiä. Lääkkeen nielevät ne jotka eivät ole alkujaankaan sairaita..)

Alustus.

Ensin on syytä alustaa. Koska sosiaalidarwinismi ei syntynyt tyhjiössä, on hyvä ottaa esille näkemys, jonka päälle sitä rakennettiin. (Eli aloitan aiheen puhumalla toisesta aiheesta. Näyttää "juuri minulta"!)

Haeckelin rekapitulaatioteorian mukaan sikiönkehitys toisti evoluutiohistorian. Evoluutio oli hänestä prosessi, jossa oli kaksi elementtiä: Ensin sikiönkehitykseen tulee lisäys, jossa vanhasta versiosta parannetaan tietynlaisella muutoksella. Tapahtuu askel "korkeammalle tasolle". Toinen tapahtuma on tiivistyminen, jossa sikiönkehityksen jotkin vaiheet nopeutuvat. Tällöin sikiönkehityksessä "alempia portaita juostaan nopeammin", ja näin sikiönkehityksessä ei mene älyttömän pitkää aikaa. Jokainen porras on kuitenkin käytävä ja takana oli luonnon systematiikka, joka oli erittäin suoraviivainen.

Haeckelin näkemys oli eräänlainen kooste aikaisemmista näkemyksistä. Näkemykse takana oli esimerkiksi Carl von Linnén "scala naturae", luonnon paremmuusjärjestys. Myös Haeckel oli sitä mieltä siitä että evoluutiolla on selvä paremmuusjärjestys. On alempia ja korkeampia, ja näiden erot ovat suoraviivaisia. Haeckel oli myös innokas lamarkisti, ja tässä esitetty ympäristön ja eliöiden suhde toisiinsa sopikin hyvin Haeckelin näkemyksiin. Sen sijaan Darwinin omaan näkemykseen, jossa keskiössä oli piirteiden ilmaantumisen satunnaisuus, se sopi aika huonosti.

Haeckelin rekapitulaatio ei ole vain evoluutioteorian "modernin synteesin" hylkäämiä asioita. Jo Karl Ernst von Baer kritisoi sitä 1826. Hänestä sikiönkehityksessä oli liikaa poikkeuksia jotta rekapitulaatio olisi uskottavaa : Haeckelin näkemys olikin rakennettu induktiivinen teoria. Sen keskiössä on voimakas analogian käyttö, ja sen todistusaineistoa rakennettiin keräämällä "sopivaa aineistoa". Se oli yleistys, jota ei testattu deduktiivisesti. Evoluutiobiologiassa deduktiivinen testaustapa on sen sijaan hyväksytty, ja sen vuoksi esimerkiksi rekapitulaatioteoria voitiinkin hylätä. Onkin jännittävää huomata, että vaikka induktiivinen aineistonkeruu tuntuu arki -ihmisistä yhä tänäkin päivänä yhtä vakuuttavilta, kuin Haeckelin aikoihin, se on oikeastaan juuri päinvastoin kuin mitä tieteessä usein tehdään. Vain pseudotieteilijä voi vakavalla naamalla väittää että luonnonilmiöiden tutkimisessa analogia olisi tärkein ja arvostetuin työkalu. Humanistisissa tieteissä sillä on enemmän käyttötapoja. Ja käytetään sitä tietysti luonnontieteidenkin puolella, mutta luonnontieteet korostavat korrelaatioita, jossa koetilanmuutoksella saadaan lopputulemassa muutoksia. Epäanalogiat, erot, ovat tässä korostettuja. Analogia taas on samankaltaisuuksista tehty induktiivinen todistelemistapa.

Nykykäsityksen mukaan sikiönkehitys ei toista lajin evoluutiohistoriaa. Syynä on se, että evoluutiolla ei ole "maalia", ja muutos voi osua mihin tahansa vaiheeseen sikiönkehitystä. Esimeriksi maineikkaan evoluutikon, Haldanen, mielestä rekapitulaatioteoria olisikin nykyisen evoluutioteorian vastainen. Stephen Gouldin "Ontogeny and Phylogeny":n mukaan sikiönkehityksen yhteneväisyydet ovat evolutiotodiste, kun niiden pohjalta rakennetaan fylogeniapuita. Syy on sama kuin miksi aikuisiakin yksilöitä voidaan. Evoluutio ennustaa, että sikiönkehityksessä löytyy osia/jäänteitä varhemmista kantamuodoista ja näitä yhteneväisyyksiä voidaan tutkia. Haldane ja Gould eivät ole lainkaan "riidoissa keskenään". On aivan eri asia väittää että "joillain eliöillä on tiettyjä yhteisiä piirteitä ja että nämä piirteet liittyvät evoluutiohistoriaan", kuin väittää että näiden eliöiden sikiönkehitys "toistaisi tarkasti evoluutiohistoriansa."

Varsinainen asia.

Sosiaalidarwinismin takana on ajatus, että luonnonvalinta karsii heikommat ja ajaa yhteiskunnan parasta. Sen aloitti Herbert Spencer. Systeemi perustui vahvasti "survival of fittest" -lauseen ympärille. Hän ei tietenkään jäänyt tähän, vaan hänen fittestillä oli aivan erilainen näkemys kuin mitä nykyevoluutikoilla. Spencerille kelpoisuus oli puhdasta voimaa, älyä ja muuta. Kun tämä yhdistettiin varhaisempaan Haeckelin näkemykseen, syntyi ajatus siitä että oli portaat, jonka huipulla oli valkoihoinen brittimies. Naiset, mustat ja tietenkin eläimet olivat alempia. Spenceristä ihmispopulaation varallisuuden muutokset johtuivat geneettisestä paremmuudesta.
Hän itse piti kelpoisimpina niitä, jotka ovat sopeutuneet hyvin yhteistyöhön perustuvaan sosiaaliseen elämään. Tästä merkkinä oli esimerkiksi myötätunto tuottaa apua "epäonnisille arvollisille". Kuitenkin myöhemmin mukaan kuvioon astui vahvasti eugeniikka, jossa esimerkiksi vammaisia steriloitiin. Sosiaalidarwinismin hengestä kehittyi sellainen, että "luonnollinen luonnonvalinta" oli hyvä, eikä sitä saanut vastustaa. Sitä pyrittiin jopa vahvistamaan steriloinnein.

Samaa mietti myös Francis Galton, joka tutki sukuaan, jossa oli muun muassa Darwin. Hän päätteli että äly olisi periytyvää, koska tiedemiehet olivat samoista suvuista. (Hänelle ei ilmeisesti tullut mieleen se, että rahalla ja vanhempien asenteella voisi olla vaikutusta.) Hän kannatti nimen omaan sen muotoista eugeniikkaa, jossa tuetaan rikkaiden ja hyväosaisten perheenlisäystä. Tässä pohjalla termin nimikin on ymmärrettävä : Eu : hyvä, genos : syntymä. Vasta myöhemmin eugeniikkaan liitettiin "heikompien karsiminen".

Idean pohjalta kehittyi myös ajatus "puhtaista roduista". Tämä on sinällään merkittävä sivujuonne. Sitä kautta saadaan "epäsuora kulttuurisosiaalinen jälki". On nimittäin totta että Adolf Hitlerin "Mein Kampf" ei mainitse evoluutiota, mutta moneen kertaan Jumalan. Kirja kiistää lajien kehityksen toisiksi, esimerkiksi sanomalla että "Kettu pysyy aina kettuna, hanhi jää aina hanheksi, ja tiikeri säilyttää tiikerin luonnon. Ainoa erot, jotka voivat olla olemassa lajinsa puitteissa, täytyy olla eri asteisissa eroissa rakenteellisesa vahvuudessa, aktiivissa voimassa, älyssä, tehokkuudessa, kestävyydessä jne, jotka yksittäiset yksilöt ovat lahjanaan saaneet".(Adolf Hitler, "Mein Kampf", vol ii, kappale xi) Kuitenkin ajatus puhtaasta rodusta oli peräisin sosiaalidarwinismin keskustelukentästä. Lainausta ei siksi tarvita, mutta on selvää että populismiin taipuvainen postikorteista tauluja maalannut ei ollut oppinut asiaa yliopistosta, vaan lähtökohta oli ympäröivä kulttuuri.
1: Tosin Hitlerin rotufilosofia ei ollut Darwinin ja Haeckelin värittämää, vaikka kreationistit näin mielellään väittävätkin. Sille paljon keskeisempi oli Houston Stewart Chamberlain, hänellä oli suunnaton rooli koko natsi -ideologiassa. Ja hän avoimesti halveksi evoluutiota.

Sosiaalidarwinismi ja eugeniikka ei ollut tietenkään tieteentekoa, vaan sosiaalis - poliittista aktivismia, jonka polttoaineena oli paitsi teoria, myös viktoriaaninen ihmiskuva. Ajatus evoluution portaista hiveli luonnollisesti "korkealla olevien" egoa. Spencerinkin näkemys rakentuu Linnéläiselle ja Lamarkismista peräisin olevasta ajatuksesta suoraviivaisesta kehityksestä ja paremmuudesta. Tämä taas oli tuttua jo kristillisestä perinteestä : Esimerkiksi maakeskisyyden syyt olivat egosentriset, ja sitä tuki kristillisen perinteen antroposentrinen näkemys, jossa "oikeauskoiset" olivat huipulla.
1: Erikoista kyllä, esimerkiksi muroja kehittänyt Kellogg kannatti eugeniikkaa. Hänhän kannatti "kristillistä korkeaa moraalia", ja esimerkiksi hänen murojensa takana on sellainen tarina, että niiden piti vähentää masturboimisen syntiä.

Esittelystä normi -ihmisiä haukotuttaviin asioihin.

Sosiaalidarwinismissa on muutamia keskeisiä elementtiä, ja ne on arvioitava erikseen. Syy on se, että toiset ovat aivan oikein, ja toiset aivan väärin.
1: Resursseista käydään jatkuvasti kilpailua. Tämä on aivan totta. Esimerkiksi rahaa ei ole kaikilla loputtomasti, vaan päinvastoin, sitä on äärellinen määrä. Siksi ihmiset säästävät, käyvät töissä ja kouluttautuvat. Osa pärjää paremmin kuin toiset.
2: Kilpailijoista vahvin voittaa. Tämä pitää tietysti osittain paikkaansa. Harva on varmasti sitä mieltä että älykkyys ei auttaisi kouluttautumisessa. Mutta se ei ole koko totuus, eikä sitä pidä ottaa sellaisena.
3: Spenceristä luonnonvalinta toimii lajin parhaaksi, sen vastustaminen johtaa epäeettisiin lopputuloksiin. Tässä sekoitetaan se, miten asiat ovat ja miten niiden pitää olla. Tosiasiassahan luonnollisuus ei tarkoita hyvää. (Kalkkarokäärme puree lännenmiestä jalkaan luonnostaan. Siis tämä on luonnollista, eikä tältä skenaariolta saa puolustautua ampumalla kalkkarokäärmettä keinotekoisella revolverilla?)

Spencer oli "isosti väärässä" monessa asiassa, ja ainakin minua ihmetyttää miten systeemiä kutsutaan "sosiaalidarwinismiksi" ylipäätään. Spencerhän itse asiassa vastusti kiivaasti monia Darwinin näkemyksiä, yksi olennaisimmista on se että Darwinin mukaan evoluutio ei tunne tulevia hyötyjä. Spenceristä ja hänen seuraajistaan tilanne oli aivan toinen. Samoin suunnan satunnaisuus oltiin korvattu suoraviivaisella paremmuusjärjestyksellä "kehityksen tikapuina". Molemmat olivat keskiössä myös käytännön poliittisessa puheessa. Ja poliittinen puhe on keskiössä: suurimmasta osasta sosiaalidarwinisteja ei koskaan voi tulla niin sanottuja akateemikkoja tai oppineita, sillä sellaiseksi tulo kestää monen monta vuotta. Valtaosassa tapauksista sosiaalidarwinisti ei käänny tai kasva teoreettiseen viitekehykseen, vaan ideologiaan liittyminen ja aatteen palon syveneminen liittyi nimenomaan poliittiseen sosiaalidarwinismiin.
1: Tämä taas liittyy olennaisesti siihen, onko tiedeyhteisön rooli kieltää pseudotieteet yhteiskunnasta. Mielestäni ei. Mielestäni esimerkiksi professori joka yrittää ajaa kreationismin yhteiskunnasta tekee väärää asiaa. Sen sijaan jos hän ajaa sitä että kreationismi on epätiedettä, hän ajaa oikeaa asiaa. Mielestäni tässä ei voida vaihtaa vastuurooleja sen mukaan mitä oma maailmankuva hellii.

Nykykäsityksen mukaan sosiaalidarwinismi on siis monella tavalla väärä. Ja itse asiassa menetelmiltään toimimaton. Toki jo käytöksen ja genetiikan suhde, joka tulee vastaan esimerkiksi rikollisten kastroinnissa, on monesti kyseenalainen, ja jo tämä heikentää tehokkuutta huomattavasti: Että ei karsittaisi fenotyyppiä vaan genotyyppiä. Toisaalta tässä karsittiin myös sellaista porukkaa, joka muutoinkin oli seksuaalivalinnan piirissä. Vammaiset lisääntynevät ilman sterilointejakin vähemmän kuin keskivertoihmiset. Vakavampi "ammus" tälle reagointitavallakin on löydettävissä: Jos vakava vammaisuus olisi vallitseva ominaisuus, se karsiutuisi populaatiosta nopeasti ilmankin. (Se ei pääse leviämään saati fiksoitumaan populaatioon edes geneettisen ajautumisen kautta, koska siihen kohdistuisi vahva karsiva valinta.) Siihen liittyy kuitenkin usein resessiivisiä ominaisuuksia, ja ne eivät näy päällepäin kovinkaan usein. (Ja tätä kautta ne voivat yleistyä geneettisen ajautumisen kautta.) Ja vasta "yleisiä ongelmia" ylipäätään poistettiin. Jos jollain yksilöllä oli täysin uniikki "ongelma" , sitä varten ei kannattanut lakiin kirjoittaa ohjetta. Ja jos kuvitellaan että meillä on sairas yksilö jolla on sairas muoto aa, on jokin hänen sisaristaan todennäköisesti Aa. Terveet voisivat levittää pikku -a:ta. Ja itse asiassa mielenkiintoista on se, että jos pikku a-ta on populaatiossa yhdellä 10 000, on sitä sairastavia yhdellä 100 000 000.(Kun vaaditaan kaksinkertaisena, on lasku [1/10 000] * [1/10 000]= 1/100 000 000) Toisin sanoen karsittavat edustavat todella marginaalista määrää koko joukosta. Eli jotta a saataisiin karsittua, pitäisi tappaa todella runsas määrä "ihan normaaleja ihmisiä". Ja kun ominaisuuksien määrää kasvatetaan, päästäänkin siihen että tilastollisesti käytännöllisesti jokaisella on näitä piileviä vaivoja muutamiakin kappaleita. Haluan nähdä sen yhteiskunnan, jonka "parhaaksi" kuuluu tappaa sen jäsenet.

Evoluutiosta pitäisi siis osata vähintään jotain, jotta sitä voisi kannattaa. (Toki kritisointi ilman tietoa on typerää, mutta se on sentään emotionaalisesti ymmärrettävää, psykologian ja ideologian aivoihin pakkosyöttämän hyväntahtoisen pelon kautta.)

Tärkein asia on kenties evoluution kontingentti luonne. Tämä tarkoittaa sitä että evoluutiolla ei ole yhtä päämäärää, eikä sen uusiminen toistaisi välttämättä samaa muutoshistoriaa. Stephen Jay Gouldin "Ihmeellinen elämä" kannattaa lukea, jos tämä ajatus kiinnostaa enemmän. Tästä kontingenssista seuraa tietysti myös se, että ei ole suoraviivaista kehitysketjua. Siksi ei esimerkiksi pidä löytää olentoa joka olisi "puoliksi sika ja puoliksi ihminen". Kun molemmilla on yhteinen esi -isä, se voi näyttää aivan erilaiselta. Samoin ihminen ei ole kehittynyt simpanssista vaan heillä on yhteinen kantamuoto. Erottelu ei siis ole saivartelua, vaan olennainen ja valtava ero. Samoin muutoksia voi olla erilaisia, ja vain pieni osa mahdollisuuksista on toteutunut. Kehityksen portaissa on hyvä ymmärtää ns. "juopon merimiehen kävely": Jos liikutaan sattumalta, ja jossain on seinä joka estää vaeltamisen toiselle puolelle, ennen pitkää päädytään väistämättä kauas seinästä. Tämä tarkoittaa sitä että ajan mittaan kompleksisin eläin on todennäköisesti melko mutkikas. Silti bakteerit pärjäävät "oikein hyvin". Tosin niidenkin takana on valtava määrä evoluutiota, ja olisi todella typerää - Linné-Lamarck-Haeckel-Spencer -linjan seuraamista väittää että "bakteeri on alkeellinen ja yksinkertainen". Väärin, ainakin jos evoluution kautta ajatellaan. Bakteerienkin takana on pitkä evoluutiohistoria. Siltä ei pidä odottaa alkeellisuutta ja yksinkertaisuutta. (Vain alkeelliset ja yksinkertaiset evoluutikot esittäisivät sellaista.)