Tuntisitko itsesi Rosa Parksiksi?

"I've never been a fan of Rosa Parks, I don't get what the big deal is. I refuse to give up my seat all the time."
(Stephen Colbert)

Rosa Parks on muuttunut rasisminvastaisen taistelun ja segregaation vastustamisen symboliksi. Hän ei antanut bussissa paikkaansa valkoiselle. Tämä nähtiin samana kuin häiriökäyttäytyminen, ja näin Parks joutui oikeuteen. Rotuerottelu paljastui perustuslain vastaiseksi ja näin Parksia ei tuomittu.

Hyvin suuri osa tasa-arvotyöstä onkin noudattanut sitä, että ihmiset ovat samalla tavalla vapaita. Erilaisia segregaatioita puretaan. Miesten työt ja naisten työt ovat muuttuneet essentiaalisista enemmänkin tilastollisesti sukupuolijakaumaltaan painottuneiksi ; Nainen voi olla poliisi ja sotilas, mies lastentarhanhoitaja tai bingoemäntä.

Kuitenkin eräässä asiassa erottelu on vielä voimassa.

Julkisissa vessoissa sukupuolijaottelu on sääntö eikä poikkeus. Yhteiskuntamme näkee, että on oltava erikseen miesten vessat ja naisten vessat.

Näin siitä huolimatta, että miesten vessoissa ei nykyäänkään mitenkään avoimesti heilutella kikkeliä - jos ei muuten niin sen pelosta että jollakulla, ellei peräti kaikilla, olisi suurempi kuin itsellä. Tai sen pelosta että tämä voitaisiin tulkita homoseksuaaliseksi aktioksi. Tai muista syistä jotka ovat luonteeltaan niin asiallisia, että ne ovat jääneet minun brändilleni arvoitukseksi. Samoin naisten vessoissa tiemmä lähinnä meikataan julkisesti. Muu tehdään ovien takana kopeissa.

Jos kuvittelisin, että eksyisin vahingossa naisten vessaan, ja pitäisin kiinni oikeudestani vierailla siellä, ei minua kuitenkaan rinnastettaisi Rosa Parksiin vaan Jammu -setään. Ei, vaikka en olisi mitenkään perverssillä tavalla käyttäytyvä, yrittäisi kurkistella tai vastaavaa. Näin kävisi aikoina jolloin virallisesti feminismi virallisesti kiistää biologisen sukupuolen merkitystä. Vaikka esimerkiksi transgendereiden oikeuksille voisi olla hyväksi se, että ei olisi miesten vessoja ja naisten vessoja vaan vain vessoja. (Meillä on jopa kotona tälläinen sukupuolineutraali vessa. Eikä siellä pervoilla. Ainakaan hirveästi. Tai hirveän usein. Liian harvoin jos minulta kysytään.) Kun transvestiitti kysyy vessaa, voidaan heiltä ilkeästi ohjeistaa että "käytävän päässä on miesten, naisten ja vammaisten vessa, että minne haluatkin mennä."

Vessa oli tietysti puoliksi vitsi.

Siveys ja mukavuusnormit sisältävät usein segregaatiota muistuttavia elementtejä. On hyvin vaikeaa suoraan määritellä filosofisesti mikä näistä on lähempänä "periaatteessa asiallista" vessajaottelua ja missä taas "periaatteessa asiatonta" segregaatiota. Yksinkertaistamalla saa aikaan virheitä ja omituisuuksia.

Esimerkiksi oman esimerkkini kautta saataisiin slippery slope sille että Rosa Parksin bussikäyttäytyminen kohdistuisi jotenkin "pohjimmiltaan" siihen että vaaditaan sukupuolineutraaleja julkisia vessoja. Tämäntapaiset argumentit tietenkin vilisevät olipa aiheena eutanasia (josta päädytään mummosurmiin) tai homoseksuaalisuus (josta päädyttäisiin siihen että menisimme naimisiin koiran kanssa).

En silti malta olla huvittumatta siitä miten segregaation kaltaisten rakenteiden purkaminen voidaan nähdä nykyään epätasa-arvoisena ja kovana. Ja että asia on erityisen tärkeä tummaihoisille naisille. "Voima" -lehden kolumnissa oli musliminaisen kolumni, jossa oli mielenkiintoinen aihe. Siellä tuetaan naisille, jopa musliminaisille, erityisiä vuoroja. "Koillis-Helsingissä sijaitsevassa Jakomäen uimahallissa on jo vuosia järjestetty musliminaisten uimavuoroa. Nyttemmin se on nimetty uudestaan naisten uimavuoroksi. Kerran viikossa järjestettävä muutaman tunnin vuoro vetää joka kerta hallin täyteen. Jos kyse olisi mistä tahansa muusta vuorosta, kovaan kysyntään olisi reagoitu lisäämällä tarjontaa. Näin ei kuitenkaan naisten uimavuoron kanssa ole tehty." Ja miesuimavalvojat koetaan ahdistavina "Yrjönkadun uimahallin sattumanvaraiset miesuimavalvojavuorot ovat hyvä keino pitää sieltä poissa ne naiset, jotka eivät halua riisuutua paikassa, jossa on mies läsnä."

Olen itse tottunut suomalaiseen uimakulttuuriin, jossa naispuoleisuuteen painottuneet siivoojat käyvät miesten puolella. Muistan kuinka tämä oli lapsena ja etenkin nuorena "jotenkin noloa". Mutta luotan siihen että siivoojat ovat tottuneet, ja että yritys välttää pervoiluja on vahvasti vastavuoroista. Ja jos lähtisin kieltämään naisilta tiettyjen töiden tekemistä, se olisi tietysti yhteiskunnan mielestä mitä todennäköisimmin sovinistista.

Samoin olen tottunut, että alastonuinnit ovat olleet nudistikulttuuria, jossa ei sukupuolijaotteluja noudateta. (Olen tosin itse välttänyt niitä, koska se ahdistaisi. Kulttuurissamme tämä tulkitaan minun ongelmakseni eikä nudistien onglemaksi.) Siksi ihmettelenkin hieman "somalialaista sanontaa" siitä että "Älä käske ihmistä poistumaan, vaan näytä hänelle ettei hän ole tervetullut." Sillä tässä miesuimavalvojalle sanotaan suoraan että hän ei ole tervetullut ja että hänen tulisi poistua. Perimmäinen syy lienee stereotyyppinen ajattelu jossa mies tulkitaan perverssiksi ja jossa nainen itsekin redusoidaan seksiobjektiksi, joko miehen kautta tai pahimmillaan jopa ilman. ~ Jos naisten kiellettäisiin ryhtymästä poliiseiksi ja tätä tehdessä vedottaisiin negatiiviseen sukupuolistereotypiaan, aihe synnyttäisi ns. valtavasti mekkaloimista.

En kuitenkaan osaa sanoa, että onko tässä segregaation hakemisessa kysymys enemmän vessoista vai busseista. Hieman huvittava se joka tapauksessa on. ; Tilanteen huvittavuutta voinee lähestyä jonkinlaisella ajatuskokeella. Jos kuvittelee itsensä mieheksi joka on naisten uimahallivuorolla ja kritisoisi poistamistaan, olisiko tämä häiriökäyttäytymistä vai Rosa Parksin imitoimista?

KIR-JAS-SAN-SA-KIN-KO-HAN?

"For my younger viewers out there ; a book is something we used to have before the internet. It's sort of a blog for people with attention spans."
(Stephen Colbert)

Kirjabloggarit olivat yhteistuumin tarttuneet plagioimiseen. He kirjoittivat vääriä kirja -arvosteluja, joissa esimerkiksi kirjan juonia vääristeltiin. Ilmiöön on tarvetta. Sillä kopiointeja tapahtuu. - Itse asiassa jopa minun blogia on ainakin kerran käytetty copy-pastetutkielmoinnissa kouluesitelmässä niin että siitä on jääty kiinni. Tämä on tietysti turhauttavaa. Näin ollen on mukavaa ansoittaa internettiä sillä tavoin että jos sieltä kopioi, voi tulla vastaan sellaista materiaalia että on selvää että kirjaa ei ole edes luettu.

Kirjablogeissa esitelmänkopsaamista näkee "Syksyisin suosituiksi hakukohteiksi nousevat tunnetut klassikot, joita paljon kouluissa luetaan. Klassikon nimen perään liitetään vielä sanoja essee, juoni, esitelmä, juoniselostus ... En suinkaan kuvittele, että kaikki juoniselostusta hakevat olisivat koulutyötä tuskastelevia oppilaita. Hakua tapahtuu varmasti muutenkin ihan yleisestä mielenkiinnosta. Mutta uskon, että iso osa hakee helpotusta koulutehtäväänsä." Tämä kopioiminen ikään kuin pilaa koko kirjablogin pitämisen motivaatiota. "Siinähän ei sinänsä ole mitään väärää, että haetaan tietoa ja apua. On mielenkiintoista peilata omaa tulkintaansa muiden vastaaviin - siinähän on iso syy sille, miksi minäkin kirjabloggaan ja luen muiden kirjablogeja! Mutta se, että kopioidaan blogin tekstiä omaa esitelmää, esseetä tms. varten, on suorastaan hanurista. Ensinnäkin se on karhunpalvelus itselle. Toisekseen se on rikos." (Toisin kuin suorat lainaukset.)

Tämä plagiointi on tietysti murehduttava ilmiö. Itse olen lukenut kauan. (Itse asiassa minulla ei ole elämänkerrallista muistikuvastoa ajalta jolloin en olisi osannut lukea. Itseni kannalta olen siis tavallaan osannut aina lukea. Vanhempani lienevät tästä erimielisiä.) Yläasteella luin pääosin venäläisiä kirjailijoita. (Se, että luin hienostokirjoja johtui perheestä. Se, että ne olivat venäläisiä johtui omasta valinnasta, tarkalleen ottaen asenteesta jota venäjän kirjallisuudessa on usein.) Sittemmin juonelliset kirjat ovat marginalisoituneet lukulistoillani melko lyhyiksi. (Jos siinä on tarina, siitä on parasta tehdä elokuva. Ja koska Magnus Millsin "Aidantekijöistä" ei ole tehty elokuvaa, siitä pitää tehdä sellainen.)

Mutta näkisin että takana on toinen ongelma. Sitä kutsutaan nimeltä äidinkieli. Äidinkieltä, kuten muitakin taideaineita, on todella vaikeaa perustella ihmisille. Äidinkieli ei paranna tulotasoa tai oikeastaan valmista mihinkään ammattinkaan. Lisäksi äidinkielestä on tehty oppiaine joka helposti etäännyttää koko kirjallisuudesta. Tämä on toki hyvin tiukasti sanottu, mutta tarkoitan sitä mitä sanon. Itsekin olen toki hyötynyt äidinkielestä. Esimerkiksi tämä blogiteksti on tietääkseni kirjoitusta. (Ei kenties laadukasta, mutta juuri niin hyvää kuin olen harjaantunut. Verrattuna potkupuvussa riekkuvaan sinappikoneversioon itsestäni, tämäkin on ollut varsin mahtava harppaus.) Kuitenkin tästä varsin pieni määrä on "akateemista äidinkieltä", tai sitä mitä äidinkielentunneilla on opittu. Ja suuri osa ihmisistä käyttää äidinkielentuntien harjoittamia asioita vielä minua paljon vähemmän.

Mutta kenties ymmärrystä aiheeseen syntyy kun lukee "Crackedin" artikkelin "4 Ways High School Makes You Hate Reading". Lyhyesti se luetteloi syiksi sen, että äidinkielessä aloitetaan liian lujaa ; Koululaiset joutuvat tankkaamaan syvällisiä klassikoita, kirjoja jotka ovat heistä tylsiä. Nätä kirjoja ei myöskään saa haukkua, ja äidinkieli onkin tältä osin hyvin rajoittunut : Analyysien pitäisi olla kohteliaita ja myötäileviä vaikka koko kirja olisi aivan kamala. Jos haukkuu klassikkoa on väärässä. Kirjat jäävät valtaosalle koululaisille etäisiksi juuri syvällisyytensä vuoksi. Akateemisesti taitavat äidinkielenopettajat ovat tottuneet tunkeutumaan syvälle. Mutta heidän oppilaansa eivät ole. Kun syvällisessä kirjassa pääsee vain raapimaan pintaa, ei käsiin jää paljoa mitään. ; Jos kirjavalikoima olisikin kevyempää, niin hyvät lukijat osaisivat kyllä kaivaa niistäkin esiin jotain. (Joskus tulkinnat ovat niin taivaitahipovia että on vaikeaa sanoa analysoidaanko tässä kirjaa vai onko se tulkitsijan oma postmoderni luomus joka käyttää kirjaa lähinnä innokkkeena.)

Tässä tiivistyy hieman oman isäni tapa reagoida. Tuotin yhdessä vaiheessa huolta koska luin paljon "poikakirjoja". Äitini huolestui että kannattaisi laajentaa lukutottumuksia, ja ehdotti vaihtoehdoiksi ns. parempia kirjoja. Isäni piti tätä jonkinlaisena pseudo -ongelmana, koska minä luin. (Herrantähden.) Isästäni esimerkiksi Aku Ankka on mainiota koska sen kanssa ihmiset edes lukevat. Äidilleni roskakirjallisuus oli enemmänkin massoja latistavaa kulttuurinturmellusta. (Äitini näki mitä voisi olla paremmin. Isäni näki mitä voisi olla huonommin.)

Äidinkielenopettajat elävät sivistyskulttuurissa ja heidän on kenties vaikeaa ajatella että miten vaikeaan kirjaan suhtautuu ihminen joka ei ole tottunut lukemaan minkäänlaisia kirjoja. ; Heidät pistetään juoksemaan ennen kuin he osaavat kontata.

Itselleni tämä puoli on konkreettinen. Sillä vaikka osasin lukea, kielioppi on ollut minulle hyvin omituista. (Ja kielioppini on niin omituista että sitä voi käytännössä pitää aivan omana kielioppinani, ja se on yhteydessä Suomen kieleen vain joidenkin sanojen kautta.) Tämä setti on tuottanut vaikeuksia myös ulkomaan kielien kanssa. (Tässä on olemassa setti taitoja jotka tukevat toisiaan. Niiden vaikeudet kumuloituvat.) ; Tämä tuli mieleeni kun huomasin facebookin kautta hienon listan suomen taivuttamisesta. "Kauppa" -sanaa oltiin taivutettu tuhansiin erilaisiin muotoihin. Siellä oli upeita taivutusmuotoja joita ihmiset käyttävät aivan liian harvoin. (Esimerkiksi koska sinä olet käyttänyt taivutusmuotoa "kaupo-i-lta-nne-pa-han ABL PL PL2 PA HAN"? Käytä ihmeessä ettei käyttämäsi kieli kuihdu!) Tämä on kuitenkin juuri sitä "illatiivipuuroa" joka sotki ulkomaiden kielten opiskeluani äärettömästi. Sanalistaa lukiessa syntyy myös sellaisia tuntemuksia kuin että kielemme on äärettömän kompleksinen, ja että on ihme että minä osaan tuollaisia käyttää ollenkaan. ; Kun opettaja puhuu jostain possessiivisuffikseista (ja mitä niitä nyt olikaan) niin miten ihmeessä sitä voisi soveltaa englannin kielessä kun jo sanojen ja muun tankkaamiseen pitäisi panostaa. Kun noita sanoja ei ymmärrä tai ainakaan osaa käskystä soveltaa edes suomessa, niin niiden soveltaminen vieraalla kielellä on tuplavaikeaa. Kielenopetuksessakin pistettiin juoksemaan oletuksella että kaikki osaavat jo vähintään taaksepäinpuolivoltin. (Englantini on petrautunut koulun jälkeen roimasti, mutta syynä on se, että olen lukenut englanniksi ja miekkailumme on englannin kielellä ja siellä juttelen ääneen englannilla.)

Lisäksi äidinkielen kirjoissa voi ärsyttää se, että ne ovat taiteellisia. Tämä taas tarkoittaa usein sitä että siinä on hyökätty oivaltavasti jotain tabua vastaan. Tämä toki avartaa, mutta monilla huonoilla lukijoilla voi olla myös maailmankatsomus. (Ja koska he ovat sivistymättömiä, se on todennäköisesti peräti dogmaattinen sellainen. Anteeksi nyt tästä, mutta tämänlainen väitös ei ole läheskään niin paljoa paskapuhetta kuin sen toivoisin olevan.) Esimerkiksi jos tiukan linjan fundamentalistikristitty joutuu lukemaan kirjaa joka on hänestä "materialistista pintaliitoelämää" jossa peräti näkee "referenssejä darwinismiin", niin hän tulee tästä keskimäärin hyvin vittuuntuneeksi. Hän ei suinkaan avarru vaan päin vastoin varoo että ei anna pikkusormeaan Saatanalle. Tämä on ymmärrettävää ja inhimillistä. (Ja tämä sama asenne on johtanut myös kirjarovioihin. Kenties kirjarovioijat tulivat dogmaattisuuspäissään tietoiseksi liika monesta kirjasta...)

Tämä johtaa siihen mitä "musiikintuntiongelman" kohdalla nostin aikaisemmin esiin. Dogmaatikkoa tämä tabunrikkominen ärsyttää eikä avarra. Ja tämä etäännyttää ilmiöstä. (Kyllä, tämä tarkoittaa muun muassa sitä että uskonnontunnit etäännyttävät uskonnottomasti asennoituneita uskonnosta.) Tähän musiikintuntikannanottoon tuli musiikin ja kulttuurin moniarvoisuutta ajava sivistynyt "Napoleon" (joka taitaa sekä sinfonioiden analyysin kuin kikkelivitsitkin, hän on niin monitaitoinen). "En näe, että koulun tarvitsisi erityisesti suojella erilaisia maailmankatsomuksia varsinkaan käytännössä tukemalla niiden eristäytymispyrkimyksiä. Äidinkielentunnillakin voi päätyä lukemaan kaunokirjallisuutta, jossa on syvästi omien arvojen vastaista ainesta, ja se on minusta vain hyvä. Eri asia on, jos pitäisi todistuksensaannin yhteydessä - eli tyystin eri tilanteessa - lausua kirjasta sitaatteja muka ominaan ja äärimmäisen arvostettavina."

Ongelmana onkin se, että jos halutaan korkeatasoista äidinkielen taitoa, tilanteen on oltava juurikin näin. Eli äidinkielen opetuksessa pitäisi nykyisen (maailmanlaajuisen) tavan mukaan ottaa arvostettavia kirjoja pakkolukuun. Nähdäkseni tämä varmistaa kuitenkin lähinnä sen, että nämä kirjat luetaan kerran - tai, kuten muistamme, plagioidaan niistä lyhyt essee netistä - ja sen jälkeen ei sitten lueta mitään muuta. Olen elämäni varrella hyvin pettynyt monien ihmisten sivistystasoon ja älykkyyteen. ; Tämä on opettanut lähinnä sen, että jos ihminen ei osaa kontata, hän ei ymmärrä juoksijaa. Itse olenkin niin karulla linjalla että kenties äidinkielessä pitäisi klassikkoluvusta tehdä vapaaehtoista, jotain joka kuuluu niille jotka tavoittelevat kiitettäviä numeroita. Pienempiä numeroita tavoittelevat taas voisivat lukea jotain kevyempää. Kirjavalinnan kautta ihminen voisi lukea juuri sellaisen kirjan johon vielä voisi pureutua. Ja nähdäkseni ihminen saa vain ja ainoastaan tälläisistä kirjoista jotain.

Making of : Sense

"Truthiness is the quality of preferring concepts or facts one wishes to be true, rather than concepts or facts known to be true."
(Steven Colbert)

Napoleonin komplekseissa muistutettiin siitä miten erikoinen suhde mielipiteellä ja perustelulla on nykymaailmassa. Mielipide on tärkeämpi kuin perustelu. Ja jotenkin se, että saa olla omaa mieltä tarkoittaa samaa kuin se, että asia jotenkin muuttuu perustellummaksi. "Onhan sitä käytetty jo argumentin korvikkeenakin, mielipiteen- ja sananvapautta. Paska näkemys saa jotenkin mystisesti taakseen uskottavuutta siitä, että sen saa sanoa." Tämä piirre on erityisesti mukana pseudotieteissä. Heillä akateeminen vapaus ja sanavapaus tarkoittaa sitä, että heidän näkemyksensä tulee olla, paitsi sallittuja, myös sellaisia että ne jotka väittävät niitä eiperustelluiksi ovat jonkinlaisia vainoajia.

Mielipidekysymyksiä pidetään erityisen tärkeinä uskontoasioissa. Niistä täytyy tietysti myös riidellä. Koska juuri mielipideasioista voi.

Uskonnolla on tässä kohden hyvin erikoinen rooli. Tästä saa hyvän kuvan katsomalla mitä Myers käsittelee McGrathin teologiaa. Myersin mukaan McGrathin kannanotto siihen onko usko sokeaa, on sitä että toisaalla väittää että asia on perusteltua ja toisaalla väittää että logiikka ja tiede ei voi ratkaista uskonkysymystä. Linkin takainen teksti kannattaa lukaista kokonaan, otan siitä esiin lähinnä yhden keskeisen teeman.

McGrathin mukaan usko kun ei ole sokeaa. McGrath kieltämättä käyttää varsin tieteeltä vaikuttavia kuvauksia kun hän esittää miten usko on sitä että maailmasta yritetään ottaa selvää puutteellisen informaation varassa parhaalla mahdollisella tavalla. Usko tekee asiat ymmärrettäväksi. Ja lisäksi uskova ottaa todellisuuden huomioon ja lopputulos on järkevä. Toisaalta McGrath on niitä ihmisiä jotka muistavat kritisoida uusateismia siitä että se yrittää tutkia Jumalaa, joka on kuitenkin tieteen ja logiikan ulkopuolinen asia. Jokin jonka ratkaisuun nämä eivät yksinkertaisesti kykene.

Myersin mukaan tässä on kyseessä epäkoherentti kikkailu. Tämä ei ole aivan huono päätelmä. Perinteisessä teologiassa kun on ollut fideistinen ja evidentialistinen linjaus. Fideistisen näkemyksen mukaan uskonto on mysteeri, jonka puolesta ei voida järkiperäisesti keskustella, eikä todistaa. Tällöin Jumala ei ole jotain joka päätellään katsomalla todisteita. Jumala on ylijärjellinen olento. Evidentialistinen puoli taas on korostanut sitä että Jumalan todistaminen on järjen kysymys. On kehitetty jumalatodistuksia, ja jopa yritetty tehdä Jumalasta tieteellinen. On selvää, että tällä jaottelulla McGrath pelaa molemmissa leireissä. Ja on selvää että nämä leirit ovat keskenään ristiriitaiset.

Kuitenkin McGrathin näkemys on "uudempi tapa". Reformoidussa epistemologiassa uskonto "makes sense". Se on eräänlainen silta näiden välissä. Tässä katsantokannassa Myersin löytämä ristiriita häivyttyy. Siinä Jumala ja Usko on enemmänkin tulkintaviitekehyksen pohjalla. Tällöin usko on eitodistamaton, mutta se liittyy todistemaailmaan.

Itse lähestyn asiaa psykologian kautta : Reformoidussa epistemologiassa usko muuttuu tunnemaailmakysymykseksi. Asia on ymmärrettävissä siten, että mielessämme on maailmankuvalliset peruskäsitykset. Kun kohtaamme siihen liittyvää aineistoa, yritämme yleensä saada sen sopimaan tähän peruskäsitykseen. Ristiriitatilanteissa sovellamme assimilaatiota, ja häivytämme ristiriidat olemattomiin.

Tästä - hyvä, kohtalainen tai ainakin jonkinlainen - esimerkki voisi olla vaikkapa fundamentalistin suhde homoseksuaalisuuteen. Hänen maailmankuvansa ytimessä on se, että hän pitää heteroseksuaalista yksiavioisuutta kaiken ytimenä ja muita tapoja maailmankuvallisesta syystä luonnottomana. Tälle vastaesimerkiksi voisi nousta Korson ankkalammen homosorsaparin, jonka touhuja olen omin silmin seurannut. Hän voi selittää että tämä on sorsien luontoa, ja ihmisen luonnollisuus ei ole sama kuin sorsan luonnollisuus. Kun ihmisistä löytyy mormonien monivaimoisuutta, hän selittää että nämä ovat perversioita, vääristymiä. Tämä esimerkki näyttää selvästi että mikään todistusaineisto tai vastaesimerkki ei voi rikkoa tätä näkemystä. Muutenhan se olisi jo tapahtunut. Perusnäkemys värittää tulkinnat, jotka esimerkiksi minun, eri maailmankuvan takaa, näyttävät naurettavilta käsienheilutteluilta.

Olennaista on huomata, että vältämme kognitiivista dissonanssia, joka vaatisi meitä luopumaan perusmaailmankuvastamme. Sillä sen kautta maailma näyttäytyy meille järkevänä. Mitä kovempi fiksaatio, sen kovemmat maailmankuvalliset silmälaput meillä on. Selittelyissäkin on olennaista se, että selitysten keksiminen - kuten vaikka se, että fundamentalisti ensin törmää mormonien tarjoamaan ongelmaan keksii ratkaisuksi että mormonit ovat perverssejä - tuntuu oppimiselta. Ja se helpottaa kognitiivista dissonanssia, jota voisi kutsua "erehdysangstiksi". Ensin vastaesimerkki on hieronut erehtymismahdollisuutta kasvoillemme, ja tätä kautta koko meidän maailmankuvamme, joka ehdottomasti "makes sense", on uhattuna. Kun tähän keksitään ratkaisu, tuntuu siltä kuin selityksen löytyminen olisi todiste siitä, että maailmankuvamme täytyy olla oikea, koska tämänlaisia selityksiä voitiin keksiä.

Quinelaisena tämä on minulle ilmiselvää. Ja sitäkin selvemmin en arvosta tämänlaisia koherentisointeja kovinkaan paljoa. Sillä sen voi tehdä aina. Näkemysverkko saadaan rakennettua minkä tahansa näkemyksen kanssa yhteensopivaksi, joten se että verkko rakentuu, ei ole mitenkään yllättävää tai hienoa. Se kertoo vain siitä että joku on viitsinyt puuhata ja kikkailla asian parissa.

Tämä tavallaan sulkee kaaren josta aloitin. McGrathin näkemyksessä uskonto "makes sense", ei tieteellisessä mielessä vaan tämäntapaisessa maailmanjäsentämismielessä. Toki hän käyttää eri termejä, jotka antavat ikään kuin kaunistellun kuvan siitä miten kaunis ja hyväksyttävä tämä kikkailu onkaan. Psykologi voisi haluta laittaa tämänlaisen asenteen jopa ongelmaksi, "kuolemansynniksi".

Onhan se toki, uskovalle itselleen. Mutta valitettavasti tässä kohden on hyvä huomata, että se tykkää purkautua maailmalle debatoinnin nimissä levitettyinä inttämisenä, jossa on selvästi kysymys siitä että ytimessä on empiiristen ilmiöiden sijasta tulkintakehys. Tämän vuosikausia toistuvan ja usein joko muuttumattoman tai sitten yhä epämääräisemmän saivartelevammaksi muuttuvamman kinaamisen merkityksellisyyttä ei saisi yhtään edes epäillä koska se on epäkohteliasta. Sillä kuten me tiedämme, mielipide ja sen kautta tehty subjektiivinen tulkintamalli ja siitä tehty aivan yhtä subjektiivinen mutta logiikan kielellä rationaaliseksi perusteluksi naamioitu koherentisointi on tärkeämpi kuin perustelu. (Tästä loppukaneetista ei mitään iskulauseita saa.)

Uskallan sanoa McGrathin merkityksellisyydestä seuraavaa ; Jos huipputeologia on todella tämänlaista, niin sen pahempi teologialle.

---

Otsikossa korostetaan sitä että "make sense" on itse asiassa varsin mielenkiintoinen sanapari. Tässä kontekstissa nimittäin järkevyys ei ole tosiasiatila, jota etsitään itsekriittisesti oma näkemys tulilinjalle ja joissa koettelut huipennetaan todisteilla, vaan järkevyys on perusoletus jonka ympärille rakennetaan työläästi jokin selittelyverkosto, jota sitten käytetään kriittisesti kaikkia niitä vastaan jotka on erimielisiä. Kirjoittajallakin on tulkintakehys, mutta hän pitää sen auktoriteettiasemaan asetettavana tai tärkeänä ilmiönä pitämistä naurettavana - ja kutsuukiin siksi itseään surrealistiksi, koska viitekehys kuitenkin ilmenee hänen elämässään monin hassunkurisin keinoin ja tavoin.