Piispa, oikeus uskoon ja uskonnottomien ylivalta

"Tuo ero on nyt poistettu lakitekstistä, mutta ajatus on oikea. Solvaus tarkoitti sellaista tietoa, joka on omiaan saattamaan henkilön halveksimisen alaiseksi. Sellaisia tietoja julkaistaan mm. minusta jatkuvasti. Herjaus tarkoitti henkilön väittämistä syylliseksi rangaistavaan tekoon, siis esim. ”Teosta tuomitun X:n sijasta murhan teki todellisuudessa Y, joka on edelleen vapaalla jalalla.”"
(Jukka Kemppinen, "lähdesuoja")

Perinteisessä ajattelussa on esitetty, että ihmiset olisivat rationaalisia olentoja joilla on vapaa tahto. Tälle perustalle on rakennettu esimerkiksi valistusihanne. Ihanteena on Sapere Aude. Ja jos jokin asia on Totta niin sitten tasapuolisessa ja neutraalissa keskustelussa tämä asia hyväksytään useammin. Ja näin ei tarvita erillistä valvontakoneistoa. Tosin valistukseen kuuluu pluralistisia ellei peräti relativistisia sävyjä siinä mielessä että siinä tiedostetaan että jos ihmisten annetaan vapaasti päättää asioita niin sitten he eivät päätä samalla tavalla. Tässä mallissa jos jokin joutuu erikseen painostamaan, indoktrinoimaan tai dogmatisoimaan, niin se vihjaa vapaan ajattelun rajoittamiseen.

Tästä ajatustavasta voidaan vetää juuria vaikka siihen miten Aristoteles esitti että puhetaidossa on kysymys siitä että sanomisen muotoilu kohtaa järjen ; Hyvässä viestissä logos (järki), pathos (yleisön tunteiden hakeminen) ja ethos (sanojan karismaattisuus ja hyveellisyys) ovat yhteistyössä.

Myöhemmin tämä on kääntynyt karkeasti ottaen siihen suuntaan että retoriikka nähdään huijaamisen ja manipuloinnin taitona kun taas logiikka ja järki ovat jotain joka kuitenkin paistaa ihmisissä. Luottamus järkeen on kuitenkin säilynyt monilla.

Oma pessimismi.

Itse olen niitä pessimistejä jotka mukailevat enemmän Arthur Schopenhauerin maailmaa. Siinä missä moni logiikan ja päättelyvirheiden kirja esittää olevansa järjen puolustaja, Schopenhauer näki että vänkäämisessä on usein siinäkin kysymys siitä että halutaan mahdollisimman vakuuttavasti oikeuttaa oma mielipide, vängätä ja puolustaa omia näkemyksiä mahdollisimman hyvin. Kysymys on siis siitä että jos perinteinen retoriikka tuomitaan usein tarpeettoman kategorisesti niin sama toimii kääntäen myös logiikan kohdalla: Loogisuus ei ole aina niin ihanteellista kuin se esitetään vaikkapa erilaisissa argumentointioppaissa. Schopenhauerin jäämistöstä löydettiinkin "Taito olla ja pysyä oikeassa" -teos, joka lähestyy väittelyä kisana jossa tavoitellaan voittamisena.

Tästä huolimatta minulla on jonkinlainen suhde vapaaseen tahtoon. ; Se vain ei ole kovin tavanomainen. Koska en pidä ihmisiä useinkaan kovin sisäisesti vapaina - he ovat kaavamaisia rutinoituneissa toiminnoissaan ja esimerkiksi heidän keksimänsä vitsit ovat varsin ennustettavissa, toisaalta myös ideologiaan heittäytyminen kaavamaistaa heidän ajatuksiaan hämmentävän ankarastikin. Mutta tällä ei ole merkitystä koska olen kompatibilisti. Toisin sanoen jaan vapaan tahdon sitä kautta onko lähde itse vai onko lähde painostava. Näin ollen esimerkiksi kasvatus on aina ideoiden siirtämistä ihmisiltä toisille. Mutta tätä voidaan tehdä indoktrinoivassa hengessä jolloin kyseessä on vapaan tahdon rajoittaminen. Tai se voidaan tehdä neuvottelullisesti ja neutraalisti jolloin ihminen päätyy valitsemaan kaavamaisesti sen mikä on hänelle itselleen luontevaa. Tämä on toki dogmaattista ja lukkiutuvaa ja ennustettavaa ulkopuoliselle. Mutta oleellista meille kompatibilisteille onkin tämän kaavamaisuuden lähde.

Ylläoleva oli pitkä alustus Piispan puheille.

Piispa Seppo Häkkinen sai näkyvyyttä "Verkkouutisissa". Tässä esitettiin melko tiiviitä väitteitä. Ja niiden perussääntö on se, että Häkkinen on hylännyt valistusihanteet. Ja hänen ihmiskuvansa on jopa negatiivisempi kuin minun. Ja hänen moraalinsa todennäköisesti myös. Tämänlaatuiset tilanteet ovat melko harvinaisia. Vielä erikoisemmaksi tilanteen tekee se, että piispat ovat tiettävästi oikein hyvin koulutettuja ja kirkko on sidottu eettisyyskysymyksiin aika tiukasti. Tässä mielessä ihanteen ja käytännön välillä on jännitettä joka kieltämättä ajaa kohti sellaista suuntaa että lienee parasta kyseenalaistaa valistusihanteet tai ainakin niiden toteutuminen kristillisten piirien sisällä.

"Seppo Häkkisen mukaan neutraali näkemys uskontoon johtaa uskonnottomuuden ylivaltaan." ... "Nykyään on yleistynyt näkemys, että uskontoa tai uskonnollisuutta tulisi arvioida katsomuksellisesti neutraalilta pohjalta." ... "Julkisuudessa on esitetty mielipiteitä, joissa on haluttu kieltää esimerkiksi kaikki päiväkodeissa ja kouluissa tapahtuva uskonnonharjoitus" ... "Neutraalisuus ei siten merkitsisi kaikkien katsomusten tasa-arvoa, vaan yhden katsomuksen, uskonnottomuuden, ylivaltaa. Tämä riistäisi piispa Häkkisen mukaan samalla lapselta oikeuden omaan uskontoonsa." Huomattavaa on että Häkkinen ei puhu katsomusaineiden opettamisesta vaan nimenomaan uskonnonharjoittamisesta. Tämä voidaan sitoa muuhunkin kuin jostain "Enkeli taivaan" -laulamiseen joulujuhlassa. Tämä voidaan sitoa myös siihen että koulujen uskonnonopetus - jopa silloin kun opetetaan "lapsen omaa uskontoa", (lue "lapsen vanhempien uskontoa") - olisi tunnustuksetonta. Eli uskonnonopetus ei ole uskonnonharjoittamista vaan tästä uskonnosta neutraalisti kertomista. "Hänen mukaansa lapsella ei ole välineitä myöhemmin arvioida uskontoja ja katsomuksia, jos hän jää ilman uskonnollista kasvatusta." ... "Piispa toteaa, että ”hyvään elämään kuuluu lapsen oikeus uskoon ja Jumalaan” eikä tätä oikeutta saa viedä."

Toki ensimmäinen ajatus on varmasti se, että tämä uutinen oikoo ja demagogioi. Mutta itse asiassa koko Häkkisen mielipidekirjoitus Suomen Kuvalehdessä on tätä uutista tymäkämpi. (Häkkinen toki haluaa myydä asiaansa jonain rationaalisempana ja vakavampana ja järkevämpänä, jopa akateemisen ajattelun popularisoimisella. Mutta sen kutsuminen mielipidekirjoitukseksi osuu lähemmäs totuutta.) Tässä korostetaan esimerkiksi juuri sitä että lapsen ei saao oikeasti valita. Vanhempien on valittava hänen puolestaan. "Kirkkoon kuuluvatkin vanhemmat saattavat nykyään jättää lapsensa kastamatta ja vaille uskonnollista kasvatusta. Ajatuksena on, että lapsi voi sitten aikuisena päättää, mihin uskoo vai uskooko mihinkään ja liittyykö johonkin uskonnolliseen yhteisöön vai ei. Kauniilta kuulostava ajatus on käytännössä lapsen uskonnollista heitteillejättöä."
Tässä hän viittaa jopa YK:n lastensuojeluun. "YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksen 14. artiklassa taataan lapselle ajattelun, omantunnon ja uskonnon vapaus. Sopimuksen 27. artiklassa tunnustetaan lapsen oikeus hänen ruumiillisen, henkisen, hengellisen, moraalisen ja sosiaalisen kehityksensä kannalta riittävään elintasoon. Vanhemmilla on velvollisuus huolehtia tästä elintasosta. Lapsella on oikeus saada oman uskontonsa mukaista ohjausta, tukea ja kokemuksia." Tämä on niitä lausumia jotka ovat juridisesti haastavia. Koska tiettävästi YK:n lastensuojelulakia tulkitsevat eivät näe asiaa tällä tavalla. Se, että lasta ei kasteta kirkkoon tai hänelle ei opeteta iltarukousta ei nimenomaan nähdä lapsen heitteellejättönä. Häkkisen tämä kohta onkin haasteellinen. Sillä jos väittää että YK:n laki ei sano mitään tälläistä ei ole mitään järkeä sitä mainita. Mutta jos väittää että YK:n laki todella on relevantti tässä aiheessa niin valehtelee. Ja tästä päätyy helposti siihen tilanteeseen missä Päivä Räsänen oli taannoin. Hänhän puhui avioliittolain muutoksen yhteydessä siitä miten lasten oikeus isään ja äitiin on YK:n ihmisoikeuksissa. Ja sitten hän joutui selittelemään YK:n ihmisoikeusasioiden asiantuntijoiden korjausten jälkeen että ei ollut mitään sellaista tarkoittanut. Ei vaikka erikseen piti YK mainita.

Mitä tässä tehdään?

Oikeus on hyvin mielenkiintoinen sana tässä yhteydessä. Häkkinen käyttää melko ovelasti retoriikkaa juuri siinä muodossa missä sitä usein moititaan. Häkkinen käyttää uskontoon liittyviä oikeuksia ovelasti kaksoismerkityksessä. Ja tämän tempun huomaaminen on melko haasteellista koska monet ihmiset kulkevat sanojen antamien mielikuvien eivätkä määritelmäsisältöjen maailmassa.

Kun yleensä puhutaan oikeudesta uskontoon, puhutaan vapauksista. Eli ihminen saa valita oman uskontonsa ilman indoktrinointia. Häkkinen kuitenkin käyttää tässä sanan oikeus toisenlaista vakiintunutta merkitystä. Sitä että oikeus tarkoittaa likimain samaa kuin pakotettu resurssi. Eli jos on vaikka oikeus ruokaan tai juomaveteen, se on jotain joka pakotetaan. Oikeus -sanaa käyttämällä tämä hyppy uskonnonvapauden ja siihen liittyvän oikeuden uskoon merkitys voidaan kääntää suoraan nurinperin.

Häkkisen lausunnossa paistaa toki läpi sekin, että lapsen uskonnon ja lapsen oman ajattelun tilalle tulee se että lapsen puolesta tehdään asioita. Tätä tapahtuu toki monissa paikoissa lapsen elämää. Häkkiselle lapsi onkin korostetusti vanhempien uskonnollisen vallankäytön ja indoktrinaation passiivinen ja ei-arvostettu kohde. Sellainen kyvytön ja avuton jolle ei voi antaa valtaa päättää edes uskonkysymyksiään.

Itselläni on sellainen ajatus että jos jonkun ihmisten näkee kyvyttömäksi johonkin asiaan niin sitten hänelle on aivan turhaa opettaa sitä. Toisin sanoen lasten uskonnonopetus on missään mielessä relevanttia jos ja vain jos lapsen katsotaan olevan kyvykäs sen kohdalla. Jos lapsi on kyvytön niin sitten se ei ole ongelma.

Muuten voi päätyä siihen että oikoo logiikassaan kuten Häkkinen. Eli päättelee vaikka että kastamatta jättäminen on sama kuin se että ei kerro mitään uskonnosta. Tai että jos ei aja uskonnonharjoittamista niin sitten ei oikeastaan ole väliksi opettaa edes neutraalisti ja tunnustuksettomasti uskonnosta. (Koska jos näin ei ole kauhisteluperustainen ajatusketju katkeaa ja erilaisia asioita väitetään samanlaisiksi.)

Toisaalta hauskaa on se että Häkkinen puhuu uskonnottomien ylivallasta. Mutta hänen keinonsa eivät perustu vapauteen vaan siihen että kohde indoktrinoidaan uskontoon sisälle. Joka taas voidaan nähdä nimenomaan by definition ylivallaksi. Toisin kuin neutraali uskonnonopetus joka itse asiassa meille kompatibilisteille on niin vapaata kuin käytännössä ylipäätään voi. Siinä ylivalta on näkemyskysymys josta voi olla järkevästi erimielinen. On vaikeaa olla näkemättä Häkkisen asennetta nimenomaan vallankäytöksi jossa ihmisen ei anneta itse päättää koska hän kuitenkin neutraalissa tilanteessa valitsisi väärin..

Mestari Luther ja mielen bondagea

Olen mielenfilosofisesti kompatibilisti. Tämä tekee minusta hyvin erikoisen aatetoverin Martti Lutherin kanssa. Tämä voi vaikuttaa monien mielestä erikoiselta.

Mutta tosiasiassa minun ja Mestari Lutherin välillä on enemmänkin yhteistä. Kenties näkyvimpänä retoriikka. Ilmaisumme ovat räävittömiä elleivät peräti raakoja. Tähän liittyy myös jonkinlainen vihainen ihmisoikeuspuoli. Kiinnostus räävittömyyden kanssa jännitteiseen käsitteellisempään ajatteluun. Ja se, että molemmat viskomme mustepulloilla tai muilla esineillä jos tarve tulee.

Itse asiassa oikeastaan ainut syy miksi minua voi olla vaikeaa nähdä samanmielisenä Lutherin kanssa on siinä, että taistelen kovasti kirkkoa vastaan. No. Tarkemmin miettien Luther taisi tehdä jotain tämäntyylistä itsekin.

---

Jos kirjoittajan mukaan perustetaan uskonto, haluan että se on oppiin kirjataan dogma siitä että jokaisen on heitettävä se toinen kivi. Ja heitettävä sillä sitä joka heitti ensimmäisen.

Miten ihmettelen sitä miksi useampi kristitty ei ole kompatibilisti?

"...by intelligence I mean the power and facility to choose between options–this coincides with the Latin etymology of “intelligence,” namely, “to choose between”."
(William Dembski)

Monesti kristityt korostavat että on alentavaa "redusoida" mieltä aineeseen. Jos olemme vain kemikaaleja, se jotenkin vähentää arvoa ja tekee meistä mekaanisia deterministisiä laitteita. Tässä korostuu usein se, miten heille on tärkeää että ihmisillä on vapaa tahto. Erityisesti determinismi siis ihmisen arvoa jotenkin objektiivisesti.

Osittain syyt ovat teologisia;
* On ymmärrettävää että uskova luottaa sieluun joka olisi jotain muuta kuin aivot.
* Pahan ongelman ja synnin käsitteisiin liitetään usein ajatus vapaasta tahdosta nimenomaan siinä muodossa että ihmisillä on vapaus valita kahden tai useamman eri vaihtoehdon välillä.

Itse kuitenkin näen, että kristityt käyttävät hyvin usein sen tyylisiä konsepteja joissa korostuu nimenomaan ennaltamääräytyvä ohjautuvuus. Tällöin puhutaan "kohtalosta". Esimerkiksi minun äitini ja isäni tapasivat junassa sellaisella tavalla joka saa kaltaiseni paatuneen naturalistin ylikäyttämään "(yhteen)sattuma" -sanaa. Tämä tilanne vaati sitä että molemmat olivat samassa paikassa. Jos heillä on vapaa tahto he olisivat voineet valita toisin. Joten miten se kohtalo olisi mahdollista?

Tämä ajattelutapa on hyvin arkijärjenmukainen. Ja sitä onkin käytetty esimerkiksi teologiassa. Suhteet näkökulmaan voivat toki olla erikoisia. Esimerkiksi kalvinistit ajattelevat että vapaa tahto loukkaisi Jumalan suvereeniteettia vastaan. Ja siksi ihmisillä ei ole vapaata tahtoa ja kaikki - mukaanlukien vanhempieni kohtaaminen junassa - ovat kohtaloa. Ihmispolon elämä on predestinoitua eikä hänen asiansa ole edes omien askeliensa ohjaaminen.

Itse en toki usko kohtaloon sanan täydessä mielessä. Katson enemmän niin että merkitys rakennetaan asioihin jälkeen päin. Jos vanhempani eivät olisi tavanneet junassa, he olisivat luultavasti kohdanneet jonkun toisen ja menneet tämän kanssa naimisiin, ehkä hankkineet lapsiakin. Ja tässä yhteydessä olisi varmasti jokin samantapainen tarina joka saa naturalistin ylikäyttämään sanaa "(yhteen)sattuma"...

Asiaa on kenties hedelmällistä lähestyä erikoisesta kulmasta.

Olen kompatibilisti, joten mielestäni se että aivot päättävät jotain ei ole vapaan tahdon menettämistä. Kannatan vapaalle tahdolle ehdoksi lähdettä. Jos minä olen lähde toiminnalle kontekstissa, kyseessä on vapaa tahto. Moni kuitenkin näkee että vapaa tahto syntyy jos ja vain jos toteutuu se, että esillä on vaihtoehtoja.

Ja tähän liittyen voin ottaa koulukunnan joka on "siltana tässä välissä". Näkemys on fysikalistinen kuten omakin näkemykseni. Mutta se on inkompatibilistinen, kuten valtaosan kristittyjenkin näkemys. Kyseessä on esimerkiksi Sam Harrisin kannattama neuroskeptismi (neuroscepticism). Sam Harris lähestyy vapaata tahtoa vankasti neurotieteen pohjalta. Hän onkin ammatiltaan neurotieteilijä joten tämä ei ole yllättävää. Teoksessaan "Free Will" hän kertoo että vapaa tahto on jotain joka on illuusio siinä mielessä että sitä ei ole olemassa. Ja hän tekee tätä nimenomaan korostamalla sitä, että meillä ei ole useinkaan esillä mitään aitoja valintoja. "The choice was made for me by events in my brain that I, as the conscious witness of my thoughts and actions, could not inspect or influence." Harrisin minusta tärkein argumentti onkin kiinnostava, relevantti ja faktapohjainen ; Hän käsittelee sitä miten neurotieteissä on havaittu tiettyjen esitietoisten prosessien tapahtuvan. Ja miten nämä ovat kytköksissä tiedostettuihin tietoisesti tapahtuviin mielentiloihin. Hän viittaa tässä klassisiin ja tärkeisiin Benjamin Libetin tekemiin tutkimuksiin joita on täydennetty ja vahvistettu. Usein voidaan nähdä päätös montaa sekuntia ennen kuin ihminen kertoo tiedostaneensa sen sisällön.

Tämä onkin siitä kiinnotsava, että se voidaan liittää esimerkiksi David Eaglemanin "Incognito" -kirjaan joka käsittelee mielen esitietoisia prosesseja. Sekin nojaa vahvasti neurologiaan mutta ponnistaa filosofiaan - vapaan tahdon filosofian sijasta vastuun filosofiaan, joka taas on perinteisesti ollut liitoksissa vapaan tahdon filosofian merkityksen tulkintaan. Eagleman korostaa että aivojen tutkimus tuo esiin yhä enemmän ja enemmän määrääviä elementtejä. Ihmisten tietoinen harkitseva puoli tulee esiin korkeintaan poikkeustapauksissa, muutoin sitä mennään yllättävänkin auto-ohjauksella. Ja monesti sekin mikä tulkitaan vapaaksi tahdoksi on itse asiassa konfabuloitua. Eagleman on sitä mieltä että perinteinen valisemiseen ja vastuuseen liittyvä perinne on kenties syytä muuttaa yhteiskuntaa suojeleviin argumentteihin. Koska koko ajan löydetään enemmän ja enemmän vapaata tahtoa rajoittavia puolia aivoista - ja näitä voidaan käyttää lieventävinä asianhaaroina valitsemista ja vastuuta korostavissa näkökulmissa - on kenties syytä korostaa juuri sitä että rikollinen pitää laittaa vankilaan koska hän ei mahda teoilleen mitään ja muita on suojeltava tältä holtittomuudelta.

Paluu itseen

Neuroskeptikoilla on selvästi puolia. Mutta itse en ole kovin tyytyväinen siihen että se hylkää lähteen ja itse asiassa se nojaa tässä kohden piilo-oletukseen siitä että jos aivosi päättävät jonkin asian esitietoisesti, valitsija et ole sinä. Itse näen että olemme aivomme joten tämä on hieman huvittavaa.

Asiaa tietenkin mutkistaa se, että pidän enemmän Daniel Dennettin "Tietoisuuden selitys" -kirjassa esitetystä monivedosmallista. Siinä kiistetään ns. kartesiolainen teatteri - eli koostettu yksi tietoinen minä joka olisi jokin "komentosillalla" oleva toimija. Dennettistä moni intuitiivisesti luottaa tämänlaiseen keskusjohdettuun tietoisuuteen joka sitten sijaitsisi jossain tai olisi abstrakti lokaatioton eifysikaalinen sielu. Dennett ei kiistä vapaan tahdon tai tietoisuuden olemassaoloa vaan määrittelee sen hyvin erilaisella tavalla. (Siksi hän ei kiistä tietoisuutta vaan pyrkii selittämään sen.)

Neuroskeptikko taas määrittelee vapaan tahdon vaatiman tietoisuuden hyvin kartesiolaisen teatterin sävyillä. Mielestäni on aika ilmiselvää että tässä määrittein ihmisellä ei ole "valitsevaa tietoisuutta". Ihan sen takia että kartesiolainen teatteri on monivedosmallissa "eräänlainen illuusio" - toisin kuin tietoisuus itsessään.

Olenkin palauttamassa asian siihen että jos omat aivomme valitsevat, ne ovat vapaita. Ja tämänlaisessa maailmassa voitaisiin ajatella että vanhempani valitsivat vapaasti mutta tämä ei olisi loogisessa ristiriidassa sen ajatuksen kanssa että jokin ylimmäinen säätäjä ohjaisi heidän toimiaan. Tässä mielessä ihmettelen että niinkin moni uskovainen pahastuu minun mielenfilosofiaa koskevista näkemyksistäni. Luulisi että tästä saataisiin jopa yhdistävä linkki...

Miksi mielenfilosofia on epistemologisen ja metafyysisen ongelmiston keskiössä?

Mark Balaguer on kirjoittanut mielenkiintoisen tutkielman otsikolla "The Metaphysical Irrelevance of the Compatibilism Debate". Tässä on kyse erityisesti käsiteanalyysistä. Hänen statementinsa on seuraava "It is argued here that the question of whether compatibilism is true is irrelevant to metaphysical questions about the nature of human decision-making processes - for example, the question of whether or not humans have free will - except in a very trivial and metaphysically uninteresting way. In addition, it is argued that two other questions - namely, the conceptual-analysis question of what free will is and the question that asks which kinds of freedom are required for moral responsibility - are also essentially irrelevant to metaphysical questions about the nature of human beings." Balaguerin näkemys on kiinnostava. Hän ei toki pidä kompatibilismista kuten minä. Mutta hänen ajatuksensa on kuitenkin kiinnostava.

jotain joka herätti sisälläni vahvan mielleyhtymän Quinen "Two Dogmas of Empiricismiin". Ja etenkin siihen miten Quine argumentoi holismin tarpeesta. Ongelman ytimessä on tavallaan juuri käsiteanalyysi. Ja se, että on tavallaan hyvin vaikeaa liittää Quinea puhtaaseen perinteiseen epistemologiaan. Perinteisesti on ajateltu että termillä on merkitys joka on vain tässä käsitteessä. Tämä taas on juuri sitä mitä Quine hylkää. Ja se on tärkeää. Sillä jos käsite eläisi "vain itsessään" omissa kriteeriattribuuteissaan niin kokonaisuus voisi olla reduktiivinen jossa määritteet ovat ikään kuin erillisiä kappaleita. Mutta Quine on holisti ja tämänlainen vaihtoehto ei tule kysymykseenkään. Mikä tarkoittaa sitä että käsiteanalyysiä pitää muokata hyvin radikaalisti suhteessa totuttuun.

Perinteisesti analyyttistä filosofiaa on ajettu käsiteanalyysillä jossa on konsepti jolla on merkitys joka ikään kuin kaivetaan esiin. Tämä näkemys ajoi kuitenkin tiettyihin hyvin tunnettuihin ongelmiin loogisen positivismin kohdalla. Itse asiassa Quine on hyvin samaa mieltä "loppukauden" Wittgensteinin kanssa siitä että käytämme sanoja ja konsepteja ja määritelmiä lukuisilla eri tavoilla. Eikä ole mitään metafysiikatonta tapaa vain tunnistaa "se yksi oikea" käsite. Tässä yhteydessä kenties kiinnostavaa onkin täsmentää että Quine ja Wittgenstein valitsivat hyvin eri tavan korjata tämä havainto ja sen tuomat ongelmat epistemologialle ja abstraktimmalle filosofialle. Quine ähti siitä että filosofia menetti erityisasemaansa ja se muuttui tavallaan vain tieteen yhdeksi osastoksi. Wittgenstein taas näki että tosiasiassa filosofiset ongelmat olivat eräänlaisia pseudo-ongelmia (pseudo-problem) joiden ratkaisussa tiede ei olisi ollenkaan merkityksellinen. Eikä tiedettä ja filosofiaa voisi "integroida". On selvää että nämä ratkaisutvat ovat keskenään yhteensopimattomia. Quine hylkäsi merkityksen ja analyyttisen filosofian tunteman konseptianalyysin. Wittgenstein taas piti juuri nuo hylätyt kulmat ja siirtyi puhumaan kieliopista ja kielipeleistä.

Quinelaisena ajattelenkin että käsitteillä on konsepti. Joskus jokin asia on hyvin vahva. (Sen muuttaminen johtaisi isoihin muutoksiin muualla tiedeverkossa, joten Duhemin-Quinen teesi tekee niistä vahvoja ja vähentää niiden kritisoinnin tarvetta.) Ja tällöin voidaan käytännössä tehdä klassista käsiteanalyysiä ilman että tässä käytännön tasolla tapahtuu mitään eroa. Kokonaisuus kuitenkin yleensä tarvitaan. Määritteiden kriteeriattribuutit syntyvät ja hioutuvat vain kokonaisuutta katsoen. (Kun katsomme mikroskoopilla havaintomme on itse asiassa jotain johon voidaan tehdä tulkintaa vedoten siihen mikä on mikroskoopin toimintaperiaate. Ei siis ole mitään puhdasta mikroskooppihavaintoa, johon ei voitaisi tarttua kritisoimalla mikroskoopin toimintaperiaatteiden kautta havaintojen oikeudellisuutta tai mitä saatu aistidata pitää sisällään.)

Miksi tämä johtaa ongelmiin mielenfilosofiassa?

Koska käsitteet ovat holistista sotkua, on usein hankaluutena se että asiat ovat vankkoja mielipiteitä. Jos mietimme vaikkapa filosofi-tieteilijän yritystä katsoa vapaata tahtoa, ei voida hakea keinotekoista selkeyttä nojatuolissa istuen. On esimerkiksi katsottava miten aivot toimivat ja sitten voidaan nähdä mihin vapaan tahdon malleihin tuo voitaisiin sovittaa ja mihin ei. Ja tässä prosessissa ikävää on juuri se, että sisällöllisesti käsite "vapaa tahto" on vain nimilappu. Ihmiset kuitenkin liittävät niihin tunteellisia konnotaatioita. Etenkin silloin kun aihetta on vaikeaa tutkia on selvää että se että jokin on nimetty "vapaaksi tahdoksi" se voi johtaa siihen että käsitesisällöstä pidetään enemmän kuin jos se olisi pelkästään käsitesisältö.

Itse olisin itse asiassa valmis menemään niinkin pitkälle että denialistien kanssa painiminen on opettanut yhden mielenkiintoisen asian. Jokainen käsite on todellakin saivarreltavissa ja pelastettavissa jos jotain muuta asiaa tiedeverkossa voidaan muuttaa. (Joka tosin tekee siitä yhteensopimattoman klassisen tiedeverkon kanssa koska jotain muuta muuttuu prosessissa radikaalistikin. Ja nämä voivat olla empiirisiä käsitteitä tai hyväksyttävän evidenssin metodeja.) Ja jossain määrin kysymyksiä halutaan saivarrella maailmankuvallisista syistä. Denialismi ei ole yleensä kätevää koska ne eivät ole hyödyttäneet muita tiedeverkon käsitteitä. Niiden kannattajat yrittävät yleensä "loisia" tiedeverkon uskottavuudella. Samalla ne kuitenkin nakertavat käsitemaailmaa yllättävän vakavasti. Kreationismin evoluutioteoriakritiikin törmäys termodynamiikan toiseen pääsääntöön ja informaatioteoriaan ovat varmasti hyvä esimerkki siitä miten yhden asian kritiikki todella näyttää pullauttelevan kuplia aivan muille tieteenaloille aivan kuin tiede olisi holistinen käsiteverkko. (Käsiteanalyysissä yksi määritelmä voi olla vapaammin erillään eikä sen pohjalta helposti synny tämänlaisia muuallepullahdusasioita.)

Mielenfilosofiassa onkin vastassa aiheen tutkimuksen teknologiset haasteet. Jotka yhdistyvät siihen että monilla on hyvin vahvoja maailmankuvallisia syitä suojella tiettyjä käsitteitä. Samat konseptuaaliset ongelmat ovat siis olemassa kaikkialla muuallakin tieteessä. Mutta niitä ei pidetä relevantteina - ja niiden moittimista samalla argumentaatioasennepohjalla voidaan pitää jopa absurdina - koska tosiasiassa maailmankuvallisuus on tärkeämpi asia kuin rationaalisuus. Argumentit oikeuttavat maailmankuvaa eikä toisin päin.

Koska mielenfilosofiassa on sekä "instrumentalistinen ongelma" (Tietoisuuden tutkimusmetodit ovat vaikeita tai keksimättä) että "maailmankuvallinen ongelma" (Ihmiset kannattavat erilaisia konsepteja dogmaattisesti ja sovittavat nämä nimilaput keinolla millä tahansa havaintoihin) ei ole ihme että mielenfilosofia on usein kritiikin alla niin usein - ja joskus jopa tavoilla jotka tuntuvat kohtuuttomilta.

Kompatibilistin haastaminen etiikalla

Ihminen haluaa olla vapaa, mutta kaikkialla hän on kahleissa. Hyvin monet näistä kahleista tuntuvat olevan pään sisäisiä. Ja monet tuntuvat vapailta mutta ulkopuolinen tarkastelija voi huomata että ne ovat hyvinkin kaavamaisia ja vaistomaisia. Joidenkin ajatusratojen lopettaminen on yhtä mahdotonta kuin on olla käskystä ajattelematta valkoisia jääkarhuja.

Kun katsomme ympäröivää maailmaa, etenkin fysiikan "makrotasoa" on asiallista puhua syy-seuraussuhteista. Ja koska syy (cause) määrää (necessitate) seurauksen (effect) ei seuraus ole vapaa. Tämä johtaa todellisuuteen jossa kalvinistin maailmassa vain Jumala on vapaa. Koska se on alkusyy jolla ei ole aiheuttavaa syytä. Meidän muiden elämään sitten voidaan viitata motiivein ja haluin jotka sitovat ja pakottavat toimintaamme. ; Siksi on luontevaa ajatella että aivotkin olisivat makrofyysinen kappale joka määrää meitä tekemään mitä sitten teemmekin. Olisimme deterministis-naturalistisina olentoina aivan yhtä kahlittuja kuin joka ikinen kalvinisti.

Tämä ajatus on etenkin klassisena aikana kiinnostanut. Luonnonlakeja ei haluttu nähdä tilastollisina vaan määräävinä. Kvanttifysiikan indeterminismi olisi ollut tuossa ilmapiirissä ei-selitys. Sattuma ei tässä rajoittuneessa näkökulmassa olekaan enää jotain jolla on matemaattiset ominaisuudet vaan selityksen vastakohta.
1: Tätä "sattuma-allergiaa" tapaa nykyään erityisesti monissa jotka eivät ajattele kovin filosofisesti. Heille sattuma ei ole selitys ja siksi heidän mieleensä ei tule se että jos joku sanoo että lotossa on voiton odotusarvo jonka mukaan lottoa ei kannata pelata. Heitä vastaan se yksi tutun tuttu joka voitti lotossa on argumentti tätä vastaan. Ja he voivat olla innostuneita niille jotka ennustavat lopputuloksia ja myyvät lottomestarikirjoja. Joissa hämmästyttävää on että nämä kirjat on kirjoitettu sen sijaan että niiden kirjoittajat vain voittaisivat lotossa ihan sikana koko ajan.

Mutta determinismin vaikutus on kuitenkin kiinnostava ja yhä nykyäänkin relevantti mietittävä. Etenkin kun maailma näyttää tiedon puolelta kallistuvan usein Eaglemanin kannattamaan suuntaan. Suuntaan jossa asioille löytyy aivojensisäisiä hyvinkin sitovia syitä. Jossa useat tapaukset viittaavat että tietyssä paikassa oleva aivokasvain herättää vastaansanomatonta ja "entisen persoonallisuuden vastaista" murhanhimoa. ; Itse edustan tässä samaa suuntausta kuin Hume. Hänestä mieli on vapaa niin kauan kuin ihminen itse päättää asiansa. Näin ollen tahto on vapaa kun se on oma. Jos mekanismi jolla vapaata tahtoa toteuttaa on deterministinen niin sitten se on.

Immanuel Kant taas oli tässä kohden erimielinen. Hänestä vaihtoehtoja tarvittiin että voitaisiin olla ollenkaan moraalisesti vastuussa. Kantin argumentti on erikoinen. ~ Hän perusti argumenttinsa siihen että:
1§ jos emme ole vapaita meillä ei ole lainkaan vastuuta. Moraalisuus siis vaatii (entail) sitä että voisimme toimia monella tavalla ja valitsemme näistä vaihtoehdoista. Tämä potentiaalisia tekoja karsiva prosessi oli hänestä tarpeen. Tai moraali tuhoutuu.
2§ Tämän jälkeen Kant  korosti jaotteluaan noumenaaliseen ja fenomenaaliseen maailmaan. Fenomenaalinen maailma on yksinkertaisesti maailma siten miten me aistimme sen. Noumenaalinen taas on sitä miten maailma on olemassa itsessään (an sich) siitä huolimatta miten aistimme sen.
3§ Kantin mukaan maailma jonka koemme on kenties deterministinen mutta on kuitenkin mahdollista että noumenaalinen maailma on toisenlainen. Ja se onko meillä vapaa tahto vai ei riippuu oleellisesti siitä miten asiat perimmiltään ja syvimmiltään ovat. Ja koska noumenaalinen maailma on täysin ihmisen tiedon ulkopuolella, on ihmisellä ikään kuin tämän mahdollisuuden vuoksi riittävän hyvä syy vain uskoa moraalisuuteen.

Oma ongelmani on tietenkin siinä että olen kompatibilisti mutta tunnen jonkinlaista perverssiä viehtymystä Kantin moraaliseen malliin. Olen yksinkertaisesti sitä mieltä että eettinen kalvinisti on oksymoroni. Ja esimerkiksi suuri osa ihmisistä ei ole eettisiä vain sillä että he eivät lyö toisia. Koska he eivät osaa. Itse taas olen eettinen juuri sen vuoksi että minulla on kyky, ja usein myös halu, lyödä ihmisiä. Se että minulle tulisi hyvä mieli turpaan tinttaamisesta ja voisin tintata mutta en tee tuntuu tärkeältä. Se on niitä peruskokemuksia joiden varaan sidon oman eettisyyteni. Minulla on mahdollisuus ja jopa yllykkeitä toimia epäeettisesti. Mutta valitsen toimia toisin. Tähän jännitteeseen minulla on kaksi syytä:
1: Olen kompatibilisti löyhästi. Eli en sano että vapaa tahto vaatisi determinismiä. Tai että maailma on deterministinen. Vaan että vapaa tahto ei ole ristiriidassa determinismin kanssa. Eli jos determinismi olisi totta ei se falsifioisi vapaata tahtoa.
2: Huonona puolena Kantin argumentissa on tietysti se että se on sitten perimmiltään toiveajattelua. Itse asiassa se on enemmänkin argumentti jossa kritiikki torjutaan siirtämällä se aluelle joka on määritelmällisesti tiedon ja perustellun kyseenalaistamisen tuolla puolella. (Minulle Kantin jaottelu on hyvä, mutta pidän noumenaalisia kysymyksiä vessanseinäkysymyksinä. Minulla on immersiivinen suhde todellisuuteen. Elän kuin empiiriset aistikokemukset ja testailukokeet ja vastaavat olisivat perimmiltään tosia.)
   2.1: Jos katsomme että korostan kokemusmaailmaa niin oma kantani on hyvin erilainen kuin Kantin. Kantin kokemusmaailma on kahlittu. Itse taas punnitsen vaihtoehtoja ihmisten tinttaamisesta. Toki tämä voi paljastua päänisisäiseksi illuusioksi myös minun maailmani aivotutkimuksella tai muulla tieteellä. Joten minulla on empiiris-fenomenologinen ja emotionaalis-fenomenologinen maailma. Tämänlainen hiustenhalonta on joistakuista nautittavaa. Kenties he ovat pakotettuja miettimään näitä ja kirjoittamaan muka vapaan assosioinnin tuottamia oivalluksiaan blogeihinsa, kuin neurokemiallispakkomielteen sortama orja.

On kuitenkin hyvä huomata että kompatibilismin kritiikki perustuu useimmiten moraaliin. Ja nimenomaan vastuuseen. Esimerkiksi Pereboom on esitellyt kompatibilismin kritiikkiä varsin kattavasti tuottamalla erilaisia ajatuskokeita. Näissä ajatuskokeissa varioidaan erilaisia tilanteita. Ajatuskokeiden taustalla on toki kompatibilistisia malleja. Niillä kartoitetaan esimerkiksi sitä että (a) Humen tapainen ajatus siitä että jos tahto on vapaa silloin kun impulssi tulee agentin itsensä sisältä. (b) Frankfurtin ajatus siitä että tahto on vapaa jos se nojaa siihen että hänellä on suora halu asiaan, eikä siihen että hän haluaa jonkun haluamista tai hän haluaa jotain välineenä jollekin aidolle halulle. (c) Ravizzan ajatus siitä että tahto on vapaa jos ihminen on vakuuttunut päätöksestään jostain perusteista.

Ajatuskokeiden käyttö on toki kiinnostavaa. Voimme miettiä vaikka sitä että jos professori asettaa jonkun päähän laitteen joka nappia painamalla ärsyttää tiettyä aivoaluetta kuin siinä olisi aivokasvain. Aivokasvain joka saa tappamaan muita ihmisiä. Molemmissa tunteet voivat olla tekijälle hyvinkin aitoja. Toisaalta jos joku vuosia aikaisemmin manipuloi päähän ideologian ja tämä sitten ajaa ihmisen tappamaan tietyn kansanryhmän ihmisiä, niin onko vastuu tässäkään yhtään suurempi. Toisaalta jollakulla on voinut olla onneton lapsuus joka ohjaa hänet murhaajan tielle. Joku voi myös elää maailmassa jossa hän oppii egoistisen perustelumallin ja elämäntavan ja murhaa tämän vuoksi.
1: Voimme tästä saada itsereflektioon materiaalia. Ajatuskokeen miettiminen voi olla hauskaa sinällään. Esimerkiksi itselläni on hyvin vahva taipumus ajatella että "tottelin vain käskyjä" ei ole mikään vastuuvapauslauseke. Samoin jos joku tekee ideologisista syistä pahaa niin jos uskonto käskee tekemään jotain sen pahempi uskonnolle. Jos uskovainen tottelee tätä uskontoa niin sen pahempi uskovaiselle. Ja jos joku pahoinpitelee niin potkin tätä deterministisesti haaruksiin riippumatta siitä onko hänellä ollut ankea lapsuus vai ei. Mitkä kaikki ovat varmasti jossain vähemmän banaalissa versiossa yleisiä kaikille niille kompatibilistille jotka eivät ole nihilistejä.
2: Voimme koota ison kasan tämänlaisia ajatuksia ja huomata että jossain tilanteissa kompatibilistit haluavat nähdä teon vapaana ja joskus emme. Ja että tämä ei aina ole suoraan koherentti minkään yllä olevan määritelmän kanssa. Tai sitten näkemyksemme on koherentti.
3: Voimme miettiä vaikka sitä miten tämänlaisilla tilanteilla on syvällinen suhde Kantin maailmaan. Moni esimerkiksi pitää rasismia suurempana pahana kuin samanlaista syrjintää joka tehdään uskonnon vuoksi. Sillä uskonto saadaan valita, ihonväriä ei. Tämä on varmasti hyvä syy sillekin miksi homoseksuaalisuus on tärkeää saada biologiseksi jos siihen liittyviä lakeja kannattaa. Ja miksi jos sitä vastustaa uskonnollisista syistä ja poliittisin tavoittein on tärkeää korostaa miten homous on valinta josta voi eheytyä.
4: Ja voimme lähteä tällä vendettaan ja selittää että kun intuitiomme kieltävät moraalista vastuuta kaikissa tai liian useissa ylläolevissa niin sitten kompatibilismin on oltava väärässä ja maailman on oltava joko indeterministinen. Tai sitten ihmisellä on sielu joka ei ole tästä maailmasta.

Itse kuitenkin näen että kompatibilismikysymys on liiaksikin moraaliasian läpitunkema. Näen toki että jos maailman - ja ennen kaikkea mielen toiminnan - deterministisyys tai indeterministisyyskysymys ratkaistaan vahvasti jompaan kumpaan suuntaan, on selvää että se vaikuttaa syvästi moraaliteorioihin. Mutta nämä ovat seurauksia eivätkä perustaa. Moni tuntuu kaivavan asiaa väärään suuntaan. Eli näkemyksenä on jokin hyvin Kantin tapainen. Se, että moraalisuus otetaan itsestäänselvyytenä. Tämä on hyvin erikoista. Itse näen että maailma on sellainen kuin on riippumatta ihmisten toiveista. Maailma voi olla toiveidemme mukainen. Tai sitten ei. En lähde tässä halaamaan suoraan nihilismiä, mutta korostan että nihilismille on annettava mahdollisuus. Ei voida vain a priorisesti päättää että maailma on toiveajattelujemme mukainen. It is not good enough. Ja siksi Kantin temppu piilottaa vapaus mahdollisuudeksi kaiken kritiikin ulkopuolelle ei ole mikään riittävä syy olla moraalinen. (Tämä iskee mutkan takaa moneen objektiivisen moraalin malliin. Niihin joissa objektiivinen moraali on perimmiltään transsendentti.)

Tässä mielessä olenkin jopa valmis menemään niin pitkälle että kun kompatibilismin kritiikki näyttää useimmiten koostuvan juuri siitä että se on haaste moraalille ja vastuulle, niin se vihjaa että kompatibilismin kritiikki ei ole kovin hyvällä tolalla. Vapaa tahto kun ja eettinen vastuu kun ovat kuitenkin hieman eri kysymyksiä. Siksi on erikoista että kysymys vapaasta tahdosta ja determinismistä siirtyy siihen että puhutaan determinismistä ja syyllisyydestä ja vastaavista kysymyksistä.

Kompatibilismi : Mielenfilosofiaa varovaisuudella

Hyvin moni kannattaa vapaan tahdon mallia joka vaatii indeterminismiä. Heistä ihmisellä sekä on vapaa tahto että ihminen ei voi olla vapaa jos hän on "ennaltamäärättyjä rutiineja tuottava robotti". Ajatus on varsin järkeenkäypä ja se luultavasti vastaa useimpien arkikokemusta ja vielä useamman intuitiota siitä miten elämä kulkee. Tämä niin sanottu libertaristinen (ei sama kuin poliittinen libertarismi) näkemys on toisin sanoen inkompatibilistinen. Että se ottaa kantaa minkälaisella mekanismilla vapaa tahto perimmiltään toimii.

Itse olen kuitenkin kompatibilisti. Eli näen että determinismi ei ole ristiriidassa vapaan tahdon kanssa. En kuitenkaan mene tässä niin pitkälle että väittäisin että ihmisen mieli on deterministinen. Tässä kohden otan toki mielelläni esiin Eaglemanin joka keskittyy siihen miten paljon varsin mekaanisia ja esitietoisia ratkaisuita ihminen tekeekään, ja miten neurologia on paljastanut tämänlaista toimintaa runsaasti. Hänestä vapaa tahto kutistuu yhä pienempään ja pienempään tilaan. Ja että tämä pitäisi ottaa huomioon myös lakejen säätämisessä jossa teolle annettu mekaaninen selitys on usein nähty vastuunpoistamisena ja lieventävänä asianhaarana. Olen tässä varovainen hieman samaan tapaan kuin inkompatibilisti Robert Kane. Hän on tunnettu siitä että hän hyväksyy että monet ratkaisumme ovat kausaalisia. Mutta että silti olisi olemassa myös aitoja valintoja. Ja että näissä on vapaa tahto. Joten näissä tapauksissa vaaditaan indeterministinen elementti.

Tässä kohden Kanen asenne on toki hieman kuin joillain kristityillä. Niillä jotka kannattavat jonkinlaista aukkojen Jumalaa jonka tila koko ajan kutistuu ja kutistuu, mutta jotka silti luottavat että näiden jäljellä olevien aukkojen kohdalla tilanne olisi erilainen kuin niiden aiempien aukkojen kohdalla jossa tieto on täyttänyt aukon. Mutta olen tässä kuitenkin valmis antamaan indeterminismille mahdollista tilaa. Jos ei muuten niin sen vuoksi että fyysinen maailma todella näyttää tarjoavan mahdollisuuden ns. aidolle indeterminismille. Joten mitään fysiikalle mahdotonta tässä ei tapahdu. Inkompatibilisti Balaguer on minusta tässä hyvillä jäljillä koska hän korostaa että aivojen deterministisyys ja indeterministisyys on avoin mutta tieteellisesti ratkaistava kysymys. On yksinkertaisesti katsottava onko vapaan tahdon toiminta "makrotason fysiikkaa" jossa kvanttitapahtumat joukkona ovat käytännössä lainomaisia ja deterministisiä vai "mikrotason fysiikkaa" jolloin indeterminismi pääsee vaikuttamaan lopputulokseen.

Mutta olen kuitenkin kompatibilisti siitä huolimatta että olen yllä antanut tukea varsin nimekkäille inkompatibilisteille. Syynä on tavallaan se, että kun puhutaan vapaasta ja tahdosta, on käsite jossain määrin jännitteinen. Kenties termi on klassisessa kaikista libertaarisimmassa muodossaan jopa perimmiltään oksymoroni. (Tahto sitoo, vapaus laajentaa.) Pereboom on tässä mielestäni kiinnostava koska hän esittää että jotta voimme sanoa että jonkun kohteen päätökset ovat vastuullisia niin se tarkoittaa sitä että tämä agentti on päätöksensä lähde. (Hänellä on tosin argumentteja kompatibilismia vastaankin.) Ja vapaa tahto liittyy valitsemiseen ja vastuuseen. Muutoinkin jos sanomme että meillä on jokin tahto joka on vapaa niin viittaamme että tällä tahdolla on jotain ominaisuuksia. Ja nämä ominaisuudet ovat tämän agentin ominaisuuksia. ; Pereboomin ajatuksessa ei keskitytä Kanen tapaan siihen että "henkilö olisi voinut toimia toisin" vaan siihen että onko henkilö päätöksen ja teon lähde. (Vastuukysymys on etiikkaa mutta ei ole lainkaan tavatonta että moraaliteoriat pukkaavat mielenfilosofian puolelle tällä tavalla.)

Pereboom korostaa että jos indeterministinen toiminta on se miten mieli toimii niin tässä tapauksessa mieli ei olisi lainkaan valinnan lähde. Ja näin ollen indeterministinen mieli ei olisi lainkaan vastuulllinen. Tahto olisi satunnainen eikä vapaa. Päätökset eivät olisi tahdon ominaisuuksia. Olen tässä kohden hänen kanssaan erimielinen. Esitän esimerkiksi niin hulluja asioita että kvanttitason indeterministiset ilmiöt ovat kvanttien ominaisuuksia. Edustan tätä kautta koulukuntaa jossa satunnaisuus ja mielivaltaisuus ovat eri asioita. Sillä sattumalla on matemaattiset todennäköisyysominaisuudet joita sitten mallinnetaan ja tiivistetään tilastollisiksi ilmiöiksi kuten jakaumaksi ja keskiarvoksi. Mielivaltaisuutta taas ei voitaisi kuvata matemaattisesti. Jos meidän on mielekästä puhua kvanttien tiloista ja pitää näitä kvanttien ominaisuuksina. Ja puhua aaltofunktion romahtamisista ja muista vastaavista. Jos voimme tehdä näitä on meidän periaatteessa mahdollista kuvata täsmälleen samoja ilmiöitä ja tapahtumia aivojen kohdallakin.

Olen siis toisin sanoen niitä ihmisiä joista vapaan tahdon kannalta ei ole tärkeää onko aivotoiminta perimmiltään determinististä vai indeterminististä. Tärkeää on katsoa indeterminismin ja determinismin lähde. Se minkä ominaisuuksia nämä indeterministiset tai deterministiset elementit ovat. Itse asiassa en ota kantaa siihen onko mieli perimmiltään deterministinen vai indeterministinen. Sillä tämä kysymys on minusta tällä hetkellä avoin tieteellinen kysymys. Siis kysymys joka kyllä luultavasti ratkeaa tieteellä mutta jota ei ole vielä ratkaistu tieteellä. Aivot on sidottu tietoisuuteen kaiken kaikkiaan niin vahvasti että tieteen tehokkuus on melko selvästi tärkeässä osassa. Aivojen rakenne ja toimintaperiaate ja mutkikkuus ovat kuitenkin haasteita joita ei ole vielä onnistuttu ylittämään. Olen siis pelkästään kompatibilisti.

Tässä mielessä jos joku kysyy minulta että onko mekaaninen robotti vapaa, en kysy onko siinä jossain kohden jotain satunnaisgeneraattoria. Sen sijaan keskityn siihen kysymykseen siitä onko sillä tietoisuutta.

Ähläm, sähläm ; Eli ajatuksia uskonnonvapauden hyväksyttävyyden asteista

Kun ihmiset puhuvat ählämeistä, he eivät kenties tiedä että termin takana on aivan oikeasti kieli. Kun arabiankielinen sanoo "أهلا وسهلا" ("ahlan wasahlan") hän sanoo itse asiassa "hyvää päivää" tai "tervetuloa". On tavallaan ironista, että nimi viittaa siihen että näitä ihmisiä kohdatessa on kuultu kohtelias fraasi ja tämä sitten on muuttunut jonkinlaiseksi halventavaksi lausumaksi. Toki suomalainen voi tässä kohden samastua koska venäjällä olemme tsuhnia, joka terminä viittaa tyhmyyteen. "Olen tsuhnalainen" on sanaleikki ja pilkka. Emme sentään kohtaa sitä että pilkkanimemme olisi "hyvapaiva". Tämä on hyvä muistaa, sillä vaikka islamin puolella on kammottavaa toimintaa, on hyvä muistaa että asiallisia islaminuskoisia on. (Olipa heitä sitten kuinka vähän tahansa, nämä ihmiset ansaitsevat yksilötasolla sen että heitä kohdellaan reilusti.)

Miten suvaita ja miten ei.

Otin tämän ajatuksen esiin sen vuoksi että ajattelin vaihteeksi lähestyä asioita positiivisen kautta. Tässä kohteeksi on hyvä ottaa uskonnonvapaus. Siinä kun sallitaan asioita. Ja kuitenkin tätä pitää sitten samanaikaisesti suojella. Sillä aivan kuten "Helsingin Sanomien" "NYT -liitteeseen" haastateltu filosofi Markus Neuvonen sanoo : suvaitsevaisuuden ongelmaksi nousee ns. suvaitsemattomuuden suvaitseminen. Hän käsittelee tätä "suvaitsemattomuuden suvaitsemista" plurium interrogationum -tilannetta. Hän korostaa että suvaitsevaisuus noudattaa tiettyä määritettä "Rawlsin keskeinen ajatus oli vapausperiaate: sen mukaan kaikille pitää taata mahdollisimman suuri vapaus tavoitella omia arvojaan, kunhan he eivät tule samalla talloneeksi muiden vapauksia." Samassa jutussa on lainattu Veera Luoma-ahoa joka sanoo "Mitä siis tarkoittaa ihminen, joka vaatii muilta oman suvaitsemattomuutensa suvaitsemista? Hän ei vaadi vain oikeutta ajatella, olla ja elää omalla tavallaan, muita vahingoittamatta. Hän vaatii itselleen aktiivista etuoikeutta syrjiä. Vaatimus on röyhkeä ja tekopyhä. Suvaitsemattomuuden suvaitsemisen vaatimuksesta on tullut erilaisia äärinäkemyksiä edustavia fundamentalisteja yhdistävä uskonkappale ja omaa etua ajavan vallankäytön väline."

Toki tässä on vielä hyvä miettiä sitä mikä on sopivaa uskonnonvapautta ja mikä ei. Minulla on ajatus joka ei liene hirvittävän provokatiivinen tai keskiverrosta poikkeava. Kenties se on jopa tylsä. Lähden tässä ajatuskesta jossa uskonnonvapauden voi menettää jos uskonto tekee tietynlaisia asioita. Ja tässä on katsottava näiden tietynlaisten asioiden määrää ja laatua. Ja konsepti oli suunnilleen tässä.

Tarkemmin.

On kenties helppoa katsoa ensin se helpompi osio. Uskonnot harjoittavat rajoitteitaan hyvin eri asenteilla. Sääntöjen rikkomisesta tehty rangaistus on varmasti hyvin eritasoinen jos siitä seuraa moite. Mutta jos väärintekijä ruoskitaan tai surmataan, on tämänlaista toimintaa aivan turhaa oikeuttaa. Jos uskontosi käskee kivittämään, sen pahempi uskonnollesi. Uskonnonvapaus voi sallia sinulle kivityksellä fantasioinnin. Mutta ei sitä että otat kiven käteesi ja lähdet kadulle.

Se toinen puoli on sitten vaikeampi; Otin esiin islamin. Siinä on synninteossa mielenkintoinen ajatus. Se koskee synnin houkuttelevuutta. Tässä tärkeä konsepti on "فتن‎"(fitna) houkutus. Arabit ovat huomanneet että tietyt asiat ovat sellaisia että emme ikään kuin voi vain lakata pitämästä niitä kiinnostavina. Heteroseksuaalina miehenä olen esimerkiksi huomannut että tahdonvoima on huono tapa kontrolloida kikkeliä jos eteen tulee vaikkapa pornokuvia. Islaminuskossa on tiedostettu tämä "lihan heikkous". Ja siksi he suosittelevat syntisten tilanteiden karttamista. Tämän vuoksi syntyy asioita jotka ovat uskovaisille hirvittävänkin rajoittavia. Sitä saa syödä ja sitä ei. Joten ruokakaupassa asioiminen vaatii uskovaiselta "حَرَام‎" (haram) -tuotteiden karttamista. Kun katsotaan näitä syntyy helposti ajatus siitä miten rajoittunut ja nurkkakuntainen tämä islaminusko on.

Toisaalta kristittyjen tapa on hyvin samantapainen. Kuitenkin usein tässä suhtautumistapa on toinen. Kun katsotaan sitä miten kristityt haluavat kieltää oluen myymistä tai rajoittaa kauppojen aukioloa, voidaan huomata että tässä oma uskonto on täsmälleen yhtä rajoittavaa kuin tuo uskovien omaa elämää rajoittava islam. Mutta siinä esteet laitetaan koskemaan kaikkia. Tässä mielessä uskontoa ei helposti koeta yhtä rajoittavana. Sillä siinä missä islaminuskoinen kahlitsee uskonnolla itsensä, kristitty kahlitsee koko yhteiskunnan.

Toki tämä kahtiajako on oikeasti retorinen temppu. Jos mietimme vaikka burqaa, se on helppo oikeuttaa. Eikä suinkaan musliminaisen siveydellä vaan juuri sillä että miesten siveys on uhattuna. Samoin moni uskovainen ei ole esimerkiksi kieltämässä internetpornoa vaikka se sotii heidän arvomaailmaansa vastaan. Nyrkkisääntönä onkin se, että laadultaan vääränlaista uskontoa ei ole se jossa uskova rajoittaa itse itseään oman uskontonsa (minusta monin paikoin absurdeilla) kahleilla. Mutta jos nämä säännöt tehdään yleisiksi, on tämä suuntaus jotain jota on hyvä rajoittaa nimenomaan yleisen suvaitsevaisuuden nimessä.

Näin ollen esimerkiksi samaa sukupuolta olevien avioliittolaki on hyvä asia, koska tässä kristitty voi silti ihan itsekseen valita että mitä hänen uskontonsa sanoo asiasta. Ja jos on tästä asiasta erimielinen niin sitten maistraatti odottaa. Vapaus on selvästi laajentunut, ainut mitä lainmuutos tekee on se että se muuttaa kristittyjen valtaa kanssaan erimielisten yli. Toisaalta kristittyjen puolella tässä on se, että homoja ei ole ennen lainmuutostakaan ruoskittu tai surmattu. Heitä on paheksuttu kovaan ääneen internetissä. (Usein peräti "suljetuilla osastoilla" eli uskovaisten sisäisillä foorumeilla, echo chambereillä.) Joka ei ole mittakaavassa kovin vakava asia.

Heikkous.

Näkemyksessäni korostuu melko vahvasti se, että toisuskoisien kohtelu on jotenkin vakavampi asia kuin oman uskonnon sisällä tapahtuva kaltoinkohtelu. Teknisesti on toki niin että jos imaami komentaa ja muslimi tottelee niin tämä on tosiasiassa sitä että imaami laajentaa omat rajoitteensa muille. Mutta ero vapaaehtoisen ja pakotetun välillä on tässä kohden hyvin häilyvä. Olisi toisaalta hyvin omituista esittää suvaitsevaisuuden ja pukeutumisvapauden nimissä burqan käyttökieltoa. Mutta jos tietty uskonto tyypillisesti kieltää muunlaisen pukeutumisen ja rankaisee väärintoimijoita, olisi tämäkin ratkaisu aivan perusteltu.

Kuitenkin käytännössä oma uskonto koetaan tärkeänä ja näitä kahleita noudatetaan vapaaehtoisesti. Tässä kohden omat kompatibilistiset vivahteeni nousevat vahvasti esille. Sam Harris on kritisoinut kompatibilismia esittämällä että sen mukaan "a puppet is free as long as he loves his strings" (nukke on vapaa niin kauan kuin rakastaa lankojaan). Mutta itse näen että asia on juuri noin. Kahlitseva uskonto on hyvä niin kauan kuin jäsen itse rakastaa kahleitaan. Juutalainen joka noudattaa "כָּשֵׁר" (kosher) ruokavaliota rajoittaa vapaaehtoisesti toimiaan. Niin kauan kuin hän rakastaa rajoitteitaan, asiassa ei ole mitään ongelmaa.

Tämä on toki ongelma erilaisten kulttien kohdalla. Niissä kun voi tulla tilanteita joissa vapaaehtoisuuden puutetta on vaikeaa näyttää toteen. Aivopesumenetelmillä voidaan saada aikaan jännittäviä asenteita. Eikä rehellisyys viestinnässä ole mitenkään ilmiselvä joten tietoa asioiden oikeasta laidasta voi olla vaikeaa saada. Joku voi toki sanoa että "mitäs läksit". Ja kieltämättä jos lähtee kulttitoimintaan niin ihminen tietää tai hänen pitäisi tietää että niissä harrastetaan kaikenlaista. Mutta jossain mielessä tähän liittyvä onglema on korostetusti läsnä silloin kun politikoinnin ytimessä on se rajoittaako uskonto ihmisten elämää vapaaehtoisesti vai pakottamalla.

Torpataan mieli

Mikael Torppa kirjoitti blogiinsa ajatuksen siitä että ateistit olisivat salakuljettaneet kristillisiä ajatuksia ideologiaansa. Otsikoksikin tuli "Vapaa-ajattelun perusta on Raamatussa". Ydinmehu tiivistyy lauseeseen "Vapaan tahdon perusta on Raamatussa ja tämä Raamatun ilmoitus ihmisenluonteesta vastaa todellisuutta ja jokapäiväistä kokemusmaailmaamme. Usko ihmiseen Jumalan kuvaksi luotuna olentona on perusta uskolle ihmisen järjellisyyteen ja moraaliseen vapauteen. Materialistitkin joutuvat lainaamaan kristinuskosta käsityksen ihmisen järjellisyydestä - tahdon vapaudesta ja moraalista sillä darwinistinen materialismi ei anna järkiperäisiä syitä näille todellisuudessa havaittavissa oleville asioille." Torpan ajatukset ovat varsin yleisiä. Mutta kovin syvää osaamista niihin on vaikeaa liittää.

Johdonmukaisuusongelma.

Ensimmäinen ja näkyvin asia on siinä että Torppa ei ole lausunnoissaan johdonmukainen. Sillä loppulausuma on koherentti ja missään nimessä mielekäs jos ja vain jos vapaa-ajattelijat uskovat vapaaseen tahtoon. Muta toisaalta Torppa nimenomaan väittää että vapaan tahdon kieltäminen olisi oleellinen osa naturalismia. "Tällaisen todellisuuskäsityksen mukaan ei voi siis olla syntiä ja ihmisen ajatukset ja teot ovat vain hänen luontainen ominaisuus joita ei ole valittu ja joita ei voi muuttaa. Tämän vuoksi materialistit vastustavat suuresti esimerkiksi homoseksuaalisuutta synnin valintana." Jos naturalistit eivät usko vapaaseen tahtoon he eivät lainaa yhtään mitään kristityiltä eikä heillä ole mitään ongelmiakaan. Jos he kieltävät vapaan tahdon eivät he koe ongelmaksi sitä että he eivät sitä voisi selittää.

Siksi olisikin mielenkiintoista tietää että materialistit ovat inkompatibilisteja tai muuten vapaata tahtoa kiistäviä. "Massachusettsin teknillisen korkeakoulun (MIT) professori Steven Pinker sanoo että "ihmismieli on vain monimutkainen tietokone"." ... "Materialisti Richard Dawkins onkin sanonut että olemme "robotteja jotka on sokeasti ohjelmoitu säilyttämään itsekkäät molekyylit jotka tunnetaan geenien nimellä"." ... "Evoluutiopsykologi Adrian Rainen mukaan käyttäytymisemme ei ole pohjimmiltaan muuta kuin biologiaa. Tässä valossa materialistisen maailmankuvan mukaan mitään todellista oikeaa ja väärää (moraalia) ei voisi olla olemassakaan koska ihmiset olisivat vain sellaisia miksi luonnonvalinta on heidät sattumalta kehittänyt ja ohjelmoinut." niin miten niin he lainaavat kristillistä käsitystä vapaasta tahdosta? (luonnonvalinta ei ole perustaltaan satunnainen, mutaatio on. Torppa ei siis osaa edes luonnonvalinnan perusteita, joten asiantuntemattomuuden syvyys mielenfilosifiassa ei yllätä. Dunning-Kruger -efekti selittää loput luennointitarpeesta.)

Tämä sisäinen ristiriita tuhoaa argumentatiivisesti koko Torpan ajatuksen sisällän. Toki ymmärrän että hänen yrityksenään on vedota siihen että vapaa tahto ei sovi "naturalismiin". Mutta kun hän lainaa tähän "naturalistien" lausuntoja, niin hän ei voi todistaa konseptien lainaamista jos ne päinvastoin osoittavat että "naturalistit" hylkäävät tämän kristittyjen esityksen. Tämäntasoinen sekoilu kertoo siitä että mielenfilosofian osaamattomuuden lisäksi Torpalla on syviä vaikeuksia arguementoinnin koherenssin ja tätä kautta yleisen loogisuutensa kanssa. Jo tämä yksinään riittää kumoamaan Torpan argumentoinnin, korjaan, yrityksen argumentoida.

But it got worse.

Lisäksi Torpan tapa käsitellä mielenfilosofiaa on varsin omituinen. Hän ei esimerkiksi käsittele ns kompatibilismia. Tämä on hyvin hämmentävää, sillä se on hyvin suosittu mielenfilosofinen suuntaus. Ja se itse asiassa on koherentti naturalismin kanssa. Sen ytimessä on yleisesti ottaen se että vapaata tahtoa määritellään hieman eri tavalla kuin tavallisesti. Mutta tässä on kysymys vapaan tahdon määritelmästä. Jos kysytään onko vapaata tahtoa, niin tämän kanta on nimenomaan se, että vapaa tahto on ja se on täysin yhteensopiva jopa deterministisen maailmankuvan kanssa.

Tässä mielessä onkin surullista todeta Torpan itse asiassa käyttäneen lähteenään lähinnä Tapio Puolimatkan "Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa" -kirjaa. And philosopher of mind Puolimatka is not. Voidaan itse asiassa sanoa Puolimatkan sortuvan samaan filosofiseen virheeseen kuin mihin hän on sortunut Alvin Plantingan kohdalla. Todistushan ei koske enää sitä että onko vapaa tahto missään määrin mahdollinen jos naturalismi on tosi. Siinä ytimessä on se, että jos kristitty saa siirtää kristittyjen perusoletuksia vapaasta tahdosta ja sen luonteesta niin ne eivät ole yhteensopivia naturalismin kanssa. Joka on aivan eri asia. On nimittäin aivan eri asia väittää että tietty näkemys vapasta tahdosta sopii vaikeasti yhteen naturalismin kanssa kuin että kaikki. Puolimatka kritisoi partikulaaria naturalismia, kristittyjen ehdoilla, ja sitten pelleilee että se että naturalistit ovat ristiriidassa teistien premissien kanssa että tämä olisi mikään ongelma ainoallekaan naturalistien oikeasti kannattamalle näkemykselle. Toki asia on ymmärrettävää. Onhan samaa sotkua tehty objektiivisen moraalinkin kanssa. ; Karkeasti henkenä on se, että objektiivinen moraali ja moraalittomuus sidotaan "syntiin" tai muuhun teologiseen ja sitten ihmetellään että tämän yhteensopimattomuus naturalismin kanssa olisi ongelma. Kuitenkin esimerkiksi Sam Harrisin tapa määritellä moraali johtaa siihen että se on täysin koherentti naturalismin kanssa. Tämä ei toki ole kristittyjen "platonistista moraalia", mutta se on kuitenkin pysyvää ja objektiivista sanan empiirisessä mielessä. (Se onko tämä määritelmä tosi on sitten eri asia. Mutta niinpä kristitytkin nojaavat siihen että he olettavat mitä objektiivinen moraali on ja minkälainen metafysiikka sen takana on.)

Lisäksi Torpan ja Puolimatkan käsitystä voikin lähestyä mielenkiintoisesti ottamalla esiin hienon tieteenfilosofisen mielenfilosofiateoksen jota voi ostaa mistä tahansa hyvin varustetusta kirjakaupasta. "The MIT pressin" kautta julkaistu Mark Balaguerin "Free Will as an Open Scientific Problem" nimittäin tarkasti ottaen tekee sitä mitä Torppa ei ole tehnyt. Hän nimittäin käsittelee vapaan tahdon olemassaoloa ongelmana johon tiede voisi vastata kyllä tai ei. Hän on siitä kiinnostava että hän ohittaa edellämainitsemani kompatibilismin ja lähestyy asiaa hyvin klassisen vapaan tahdon mukaan (libertarian free will). Kirja on siitä kiinnostava että se selittää millä ehdoin naturalisti voisi sanoa että hänellä ei ole vapaata tahtoa ja millä ehdoin hän voi sanoa että hänellä on vapaa tahto. Molemmat nojaavat pelkästään luonnontieteellisiin konsepteihin. Argumentaatio on koherenttia. Mielenkiintoista on, että Balaguer ei ratkaise onglemaa vaan jättää sen toistaiseksi auki. "Whether human beings possess libertarian free will is a wide-open empirical question". Hän selittää millä ehdoin indeterminismi voisi ja milloin ei voisi johtaa vapaan tahdon olemassaoloon naturalistisessa ympäristössä. Ja milloin vapaa tahto olisi tietoisuuden luoma illuusio, narratiivinen konfabulaatio (jotka ovat neurologiassa tuttuja). Näin ollen naturalismi on ristiriidaton vapaan tahdon kanssa. Ja naturalismi on ristiriidaton vapaan tahdon poissaolon kanssa.
1: Torpan tapa käyttää "ei voi selittää" -käsitettä on sellaista sotkua joka on tyypillistä kreationisteille jotka eivät osaa pätkääkään tieteenfilosofiaa, kuten esimerkiksi selittämis -sanan merkitystä tieteessä. Selittäminenhän voi tarkoittaa sitä että (a) asia on ristiriidaton selitettävän piirteen kanssa (b) selittäjä selittää miksi asia on noin eikä jollain toisella tavalla. a -kohdassa piirteen olemassaolo falsifioi teorian koska se on ristiriidassa havaintojen kanssa. b -kohta taas kertoo että asia vaatii kenties lisätutkimusta. Torppa yrittää selvästi kumota sen että naturalistilla olisi vapaa tahto. Hän parhaimmillaan kuitenkin argumentoi että joillain naturalismin sisällä olevilla perusoletusseteillä on mahdollista olla uskomatta vapaaseen tahtoon. Joka on aivan eri asia.

Sekä vapaa tahto että sen puute ovat tällä hetkellä sopusoinnussa naturalismin kanssa, ja syynä on se että tietyt asian kannalta oleelliset kysymykset eivät ole vielä tiedossa. Ja kyse ei ole metafysiikasta vaan mittaustarkkuusasioista. Neuroneista tiedetään paljon mutta aivot eivät ole läpeensä selvitetyt. (Eli aivotutkimus ei ole muuttunut turhaksi. Tutkimuksen tehtävänähän ei ole etsiä tukea omalle maailmankuvalle, eli jotenkin argumentoida sen puolesta mitä jo nyt tiedetään. Vaan tuottaa tutkimusta joka tuottaa lisätietoa. Aivotutkimukselle voidaan siis rajata tutkimuskysymyksiä joihin voidaan saada vastauksia ja tätä kautta se on hedelmällinen.) Balaguer luottaa siihen että tarkempi käsitys aivojen toiminnan yksityiskohdista yhdessä fysiikan näkemysten kanssa riittää. Siksi ei ole ihme että naturalisteista löytyy esimerkiksi Jerry Coyne joka on jopa rasittavissa määrin inkompatibilisti. Selvästi Puolimatkalla ja Torpalla onkin ongelmana se, että heillä ei ole mielenfilosofian perusosiot kovin hyvässä hallinnassa.

Kognitiotieteen opinnoissa tuonlaisella johkaamisella ei olisi saanut edes yhtä kurssiosiota läpi. Jonkun tulisi kenties kertoa mielenfilosofeille että vapaan tahdon ongelma on ratkaistu lopullisesti ja että vaikka filosofeilla on niitä kohrentteja järjestelmiään julkaisuissa niin ne ovat väärin koska Puolimatka on "maikantutkinnollaan vittu pähittänyt teidät kaikki kahdella lauseella jotka ovat peräisin jokaisesta alkeellisesta esikurssilaisten megamogista".

But it got even worse.

Mutta lento ei riitä edes teologiaan. Sekään ei toimi. Kun Torppa esittää että "Raamatun syntiinlankeemus opetus todistaa sen että Luoja Jumala loi ihmiselle vapaan tahdon valita. Luoja Jumala antoi ihmiselle ohjeet (lain) jonka kautta Jumala ilmoitti miten ihmisen tulisi elää hyvää Jumalan tahdon mukaista elämää. Jumala ei kuitenkaan tehnyt ihmisestä konetta (robottia) joka ei voisi toimia vastoin ohjelmointiaan vaan Jumala antoi ihmiselle vapaan tahdon valita." olen siinä yhtä mieltä hänen kanssaan että kristitty voi uskoa vapaaseen tahtoon. Kuitenkin tässä ongelmana on se, että esimerkiksi Puolimatka monessa paikoin itsekin innolla lainaa Jean Calvinin näkemyksiä teologiasta. Ja Kalvinismissa ihmisillä ei ole vapaata tahtoa. Se kun sotisi Jumalan suvereniteettia vastaan. Päätökset ovat predestinoituja. Kalvinismissa ihminen ei ansaitse pelastusta edes sillä että hän itse valitsee uskon. Se, että Jumala käskee ja tätä ei totella ei ole sama kuin että valinta olisi vapaan tahdon mukainen. Jos Aatamilla oli aivot jotka estivät häntä tekemästä toisin. Predestinaatio kertookin että sielu ei ole sama kuin vapaa tahto. Ei "supernaturalismikaan" automaattisesti selitä tai johda mihinkään vapaaseen tahtoon.

Tämä ei tosin yllätä Torpan kommenteissa livahtaa muistutus siitä että menneisyyttä ei voi tutkia. "Were you there" -argumentin ongelmana on se, että Puolimatka ja monet muut kreationistit, mukaanlukien Torppa, korostavat usein sitä että maailmankuva ohjaa tiedettä ja tieteentekoa. Ja tässä tärkeänä osana on se, että tieteelle ei ole demarkaatiokriteereitä. Falsifioitavuus ja muut ovat "naturalistien maailmankuvallista peliä". Kuitenkin jo ajatus siitä että menneisyyttä ei voi tutkia jos ei ole itse ollut siellä on sellaisenaan demarkaatiokriteeri. Jatko-ongelmia tulee siitä että menneisyyden tuktimuksen ongelmaksi nähdään aina jonkinlainen "induktofobia". Ja kuitenkin Paleyn argumenttia voidaan sitten käyttää esimerkiksi Behen RC -laitteistossa vaikka se perustuu analogiaan joka taas on induktiivinen perustelurakenne. Johon ei siis voisi luottaa. Lisäongelmia tulee siitä että kreationistit kuitenkin luottavat historiantutkimukseen eli luottavat siihen että kirkonkirjoista voidaan selvittää tietoja 1500 -luvulta. Tätä tarvitaan myös koska Raamattu on kreationisteista "Jumalan itsensä silminnäkijätodistusta omista teoistaan". Eli vaikka Aatamia ei ollut luomisen ensimmäisenä päivänä läsnä, niin Jumala on kertonut tämän. Mutta mistä me tiedämme että jokin paperi on silminnäkijäkertomus jos emme ole olleet paikalla katsomassa? Voimmehan me nykyäänkin huijata päivämääriä ja valehdella silminnäkijyydestä. Lisäongelmia tulee myös siitä että Puolimatkan lujasti kannattama warrant -ajatus johon Torppakin viittaa aina kun esiin tulee että "naturalistit eivät voi tehdä tiedettä" - johtaa siihen että me voimme tietää hyvinkin luotettavasti maailmasta ja sen tapahtumista. Että ihmisen järki ja tiede selittää itse asiassa likimain kaiken. Tämä taas on täysin yhteensopimaton sen ajatuksen kanssa että ainoastaan silminnäkijyys on luotettavaa tutkimusta. Mutta toisaalta tämä tiedostetaan siinä määrin että harva kreationisti valittaa silminnäkijyyden puutetta silloin kun käsillä on propabilistinen argumentointi vaikkapa siitä miten evoluutio voi tai ei voi tuottaa jotain ja miten tämä voidaan falsifioida (=tietoa asioista joita ei voi tapahtua menneisyydessä). Ja jotka luottavat että antrooppinen periaate ja siihen läimityt pienet todennäköisyydet argumentoivat vahvasti Jumalan olemassaolon puolesta (=tietoa asioista joita on tapahtunut menneisyydessä). Tämä kreationistien sekamelska ei pidä sisällään mitään johdonmukaista. Se koostuu ns. domeenispesifeistä argumenteista joiden tehtävänä on tarjota ratkaisuja. Johdonmukaisuus ei kiinnosta, ja siksi kokonaisuus onkin syvästi ristiriitainen eli sellainen jota kukaan rationaalinen ihminen ei voi edes lähtökohtaisesti kannattaa.

Edellämainitussa Puolimatkan kirjassa onkin syvänä ongelmana se, että se on taannut itselleni että Puolimatka ei enää ole lainkaan filosofi. Aikaisemmissa kirjoissa on ollut paljon sellaista josta en ole pitänyt ja jota en ole nähnyt päteväksi argumentaatioksi. Mutta niissä on kuitenkin haettu filosofista otetta jossa on vaihtoehtojen pohdintaa. "Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa" on selvästi sen suuntainen että sitä pitäisi kutsua enemmänkin jonkinlaiseksi kulttuuriteokseksi. Puolimatka on siinä enemmän klassisen kreationistisen maailmankuvan kannattajan yleisten tunteiden tulkki kuin mikään argumentoija.
1: Kirjassa paistaa läpi henki siitä kuin se olisi kirjoitettu siten että ensin on koottu kliseinen pitkäksivenytetty eiargumentoitu mielipidekirjoitus. Siinä on esitetty omia mielipiteitä jotka tässä tapauksessa sattuvat olemaan yleisiä nykyajan TV7 katsovien apologeetiikan ystävien parissa. Sitten teksti on muutettu jonkinlaiseksi osoitukseksi omasta lukeneisuudesta. Tämä on tehty siten että jos itse ollaan mieltä A, niin on etsitty lainaus jossa joku filosofi on ollut mieltä A. Ja tämä nimi mainiten on sitten muutettu lähteistetyksi väitteeksi. Menetelmässä ongelmana on se, että filosofia on äärimmäisen monenkirjava ja on selvää että lähes mitä tahansa mielipidettä vastaamaan saadaan joku kuuluisa filosofi. Näin ollen argumentaatiota ei tavallaan enää tehdä vaan lähteistykset ovat enemmänkin sitä että omat näkemykset yritetään sitoa eri perinteisiin. Lopputuloksena saattaakin olla se että yhdessä paikassa otetaan kalvinistista käsitystä vaativa vakaumuskokemus ja sitten myöhemmin ihmiskuvaa muutetaan sellaiseksi jossa on vapaa tahto. ; Tämänlainen  lähteiden/nimien tiputtelu onkin sekoitelma cherry pickingiä jossa etsitään joku joka on samaa mieltä ja uskotaan että nimi muuttaa mielipiteen auktoriteetillaan todistetuksi tosiasiaksi. Älyllisesti tämänlaisen tekeminen ei ole kovin vaikeaa. Ja se onkin suoraan sanoen verrannollinen ns. paskan kiillottamiseen.
2: Puolimatkan teosta tuntuu kuvaavan myös sen tason kliseisyys että uskon että jos ottaisimme Puolimatkan kirjastokortit ja hakisimme teokset joita hän on lainannut yliopiston kirjastoista. Ja läimisimme tämän yhteen niiden kirjojen kanssa joita häneltä löytyy hyllystään, niin voitaisiin olla varmoja että listassa olisi yllättävän vähän primäärilähteinä niitä teoksia joita lähdeluettelossa on. Sen sijaan hyllystä löytyisi aivan luettavissa ja käsitettävissä oleva määrä kristillistä kirjallisuutta joissa näitä lähteitä on sitten lainattu ja quote minetetty kunnon klassiseen kreationistityyliin. Teoksessa ei paista ainutlaatuisuus ja argumentit joita ei ole kuultu muualta. Tämä teos on selvästi tehty kristityn toimesta kristillisen apologetiikkakirjallisuuden kautta tiivistäen muille kristityille. Tämän voisi tietysti arvata jo nimestä. Puolimatka on nähdäkseni jossain määrin antanutkin periksi ajatukselle siitä että aiheesta keskusteltaisiin ja että debatointi ja argumentointi olisi jotenkin oleellista. Hän tiivistää kristittyjen kliseitä ja liittää niitä eri filosofeihin. Laatu ei prosessissa parane, koska tuontyyppinen asia voidaan riittävällä lukeneisuudella tehdä aivan mille tahansa näkemykselle.

Kaiken kaikkiaan.

Torpan teksti on yhtä typerä kuin hänen lausuntonsa ; "On olemassa lukematon määrä esimerkkejä siitä miten paatuneetkin rikolliset ovat uskoontulon myötä tehneet parannuksen ja alkaneet elämään hyvää ja lainkuuliaista elämää - vapaan tahdon seurauksena. He ovat biologisia todisteita siitä että ihmisellä on vapaa tahto valita. Materialistinen maailmankuva ei vastaa sitä todellisuutta jossa elämme." Argumentin ydinhän on se, että maailma ei voi olla deterministinen jos asioissa tapahtuu muutoksia. Kuitenkin jos me olettaisimme deterministisen todellisuuden jossa mekanistiset pallot kimpoilisivat toisistaan, niin tottakai eri pallojen kohtaaminen voisi muuttaa liikesuuntia. Nämä muuttumiset eivät kuitenkaan kumoaisi determinismiä. Determinismi kun on yhdenlainen näkemys syy-seuraussuhteesta, kun taas identtisenä pysyminen ja aina samanlainen toiminta vaatisi muuttumattomuutta joka olemukseltaan kyseenalaistaa sen että olisi syytä tai seurauksia. Paikallaan pysyvä muuttumaton maailma ei liiku, siinä ei tapahdu mitään eikä siinä siksi ole syy-seuraussuhteitakaan.

Jo alkeellisen mielenfilosofian opiskelun kautta on ilmiselvää että "muutit mielesi - siis uskot vapaaseen tahtoon" ei ole mikään argumentti. Sillä kenties mielenmuutos johtuukin jostain hyvin vahvasta. Esimerkiksi jos ajattelemme uskoontuloa, siinä tuntuu usein olevan sen tyylistä vastaansanomattomuutta joka normaalilla ihmisellä tulee esiin lähinnä rakastuessa. Ei siinä valita että tuohon ihastutaan, vaan sitä kohdataan jotain sellaista joka vie mukanaan omasta tahdosta huolimatta. Tämänlaatuinen mielenmuutos johtaa siihen että vaihtoehtoja ei ole. Tämänlaatuisen voidaan nähdä viittaavan nimenomaan vapaan tahdon puutteen suuntaan. Että asian A läsnäolo muuttaa käytöstä tavalla B, joten A determinoi muutosta B, tai ainakin vaikuttaa siihen hyvin voimakkaasti tavalla joka on äärimmäisen eisatunnaista ja variaatiopainotukseltaan kaikkea muuta kuin vapaata.

Terminatorin yllätysmomentti

"Terminator 3 -koneiden kapina" elokuvassa Arnold Schwarzenegger näyttelee hyväksi uudelleenohjelmoitua tappajarobottia. Sen loppuvaiheessa tämä robotti saa kolhuja ja tämä palauttaa pintaan alkuperäisen ohjelmoinnin. Tästä seuraa robotillinen kognitiivinen dissonanssi. Ja luonnollisesti tähän liittyy vahvaa epävarmuutta. Ja luonnollisesti tällä on suuri merkitys elokuvan tapahtumille. ; Toki elokuva samalla on siitä erikoinen, että se näyttää että ennustuksesta tietäminen ei auta muuttamaan historiaa.

Kyseinen epävarmuuden hetki on tietysti mielenkiintoinen. Sen voi liittää Robert Kanen kehittämään mielenfilosofiseen konseptiin nimeltä torn decision. Sen katsotaan olevan hieman buridanin aasia muistuttava filosofinen tilanne. Mutta siinä missä buridanin aasi nääntyy kahden heinäpaalin välille siksi että paalit ovat identtisiä - joten ei ole mitään syytä valita yhtä toisen yli - torn decision kuvaa valinnan hetkeä jossa vaihtoehdot ovat erilaisia ja merkityksellisiä - niiden väliltä on vain vaikeaa valita. Näin voidaan sanoa että valinnan vaikeus on merkitykseltään hyvin erilaista kuin buridanin aasin kohdalla. Sillä buridanin aasilla valintaa kuvaa merkityksettömyys kun taas torn decision on juuri niitä tilanteita joissa valinta koetaan äärimmäisenkin merkitykselliseksi.

Toki ihmisten kohdalla on hyvä muistaa, että valitsemme useinkin merkityksettömien välillä. Ja itse asiassa ohitamme buridanin aasi -tilanteet elämässämme hyvinkin vahvasti. Matt Ridley on kuvannut miten joissain mielenterveydellisissä häiriöissä voi seurata mahdottomuus valita, kun henkilö jäätyy konkreettisesti sellaisten neutraalien asioiden edessä kuin laittaako voita näkkileivän kummalle puolelle. Mutta että normaalit ihmiset ohittavat nämä varsin automaattisesti ja miettimättä. "Aivopelit" niminen televisio -ohjelma leikittelikin tällä ominaisuudella tuoden esiin valitsemispsykologisen klassikon. Kun koeryhmien annettiin arvioida tuotteita ja heille annettiin haluamansa määrä aikaa arvioida tuotteita, sitten nämä vietiin pois ja annettiin heidän arvioida toinen tuote, valveutuneiksi asiakkaiksi itsensä kokeneet keksivät paljonkin eroja, merkittäviä eroja. Täsmälleen samanlaisten housujen väliltä.

Torn decisionit sen sijaan ovat niitä jotka todella repivät meitä. Ne ovat lisäksi siitä mielenkiintoisia, että ne ovat tärkeitä konsepteja vapaan tahdon ongelmassa. Torn decision on nimittäin karkeimmillaan puhtaasti eksistentiaalinen konsepti, jossa ei ole suoraan mitään kommentointia siitä miten maailma toimii. Kun ihminen kokee valinnan, hän tekee valinnan. Kun ihminen kokee olevansa vapaa ja tahtovansa, hän on vapaa ja tahtova... Tämä vastaa tilannetta jossa oikeudenistunnossa joku selittää että syytetyllä on ollut valinnanvapaus jossain tilanteessa ja siksi hän on syyllistynyt rikokseen tai heitteellejättöön. Tässä kuvataan yleensä ulkoisen pakon puutetta ja sitä että henkilö on kokenut että hänellä on vaihtoehtoja.

Argumentti on tässä "juridisessa muodossaan" erikoinen.
1: Se ei välttämättä esioleta minkäänlaista indeterminismiä. Se viittaa vapaaseen tahtoon jonain jonka koemme meillä olevan. Kompatibilisti voisi iloita siitä miten vapaa tahto tässä muodossaan voi yhteensopia determinismin ja indeterminismin kanssa.
2: Kuitenkin toisaalta indeterminismiä vapaan tahdon ytimessä puolustava voisi sen sijaan korostaa että argumentti toimii koska ihmsiet tosiasiassa piilo-olettavat indeterminismin ja siksi tulkinta on järkevä vain siksi koska todellisuuskin on indeterministinen.
3: Ja kovan determinismin ystävä, mielenfilosofian tietyn koulukunnan edustaja, sen sijaan saattaisi kysyä että eikö tärkeintä olisikaan tarkastaa että onko maailma deterministinen. Eli jurya voidaan ohjata ulkoamäärätysti epäfilosofisella humpuukilla. Vapaata tahtoa ei ole, ja siihen vedotaan koska ihmiset eivät ole niin vapaita kuin voisi kuvitella.

Mutta mitä tämä liittyy rikkimenneeseen terminaattoriin?

Ensimmäinen ajatus terminaattorista on todennäköisesti se, että ohjelmointi on mekaanista. Siksi jos kone menee rikki, se saa syötteitä joiden lopputulos näyttää ennakoimattomalta. Kenties se onkin vain vaikeasti ennakoitavissa. Näin ollen terminator olisi "piilodeterministinen" laite. Tämänlaatuinen ajattelu on mielenfilosofiassa tavallista ja se liittyy usein siihen miten determinististä tietoisuuden luonnetta kannattavat vetoavat erilaisiin piilomuuttujateorioihin.

Tämä taas on tärkeää. Sillä determinismikysymys tiivistyy fysiikkaan. Michio Kaku on tässä kohden tuonutkin esiin ajatuksen, jossa korostetaan sitä miten indeterminismi on hyvin tärkeää. Hän viittaa siihen miten Einstein korosti että Jumala ei heitä noppaa. (Einsteinin Jumala tässä kontekstissa oli tietenkin hänen universuminjärjestystään, eikä mikään tietoinen persoonallinen Jumala.) Kaku korostaa että Einstein oli tässä kohdassa väärässä. Kvanttifysiikan indeterminismi nimittäin tarkoittaa sitä, että laplacen demoni on mahdoton. Einsteinin aikana oli vielä järkevää uskoa siihen että jos universumin lähtötilan tai jonkin välitilan tuntee täydellä tarkkuudella, lopputuloskin olisi aivan ennustettava. Tästä seuraisi esimerkiksi se, että se mitä syöt vuoden päästä olisi jo nyt determinoitu. Kakun mukaan kvanttifysiikka on kuitenkin tuonut systeemiin ylitsepääsemätöntä indeterminismiä, jonka seurauksena lopputulokset ovat ennakoimattomia. Se mitä syöt vuoden päästä ei ole determinoitu. Luonnonlait ovat tilastollisia kvanttifyysisten ilmiöiden massakasautumisia joten ne ovat likiarvoja ja karkeistuksia.
1: Henkilökohtaisesti tämä muistuttaa siitä miten erikoista on, että tulevaisuutta ennustavat huuhaaveikot pitävät kvanttifysiikkaa jonain joka tukee heidän ennustustaitojaan. Kvanttimystiikan ei nimenomaan pitäisi miellyttää heitä, koska heisenbergin epätarkkuusperiaate ja se, että tarkkailija vaikuttaa systeemiin johtaisi siihen että tulevaisuuden ennustamisyritys epäonnistuisi hyvin syvällisin syin.

Kaku onkin demonstroinut ajatustaan tietoisuudesta ja vapaasta tahdosta. "I have a new theory of consciousness based on evolution. And that is consciousness is the number of feedback loops required to create a model of your position in space with relationship to other organisms and finally in relationship to time." Hän kuvaa tätä termostaattivertauksella. "So think of the consciousness of a thermostat. I believe that even a lowly thermostat has one unit of consciousness. That is, it senses the temperature around it. And then we have a flower. A flower has maybe, maybe ten units of consciousness. It has to understand the temperature, the weather, humidity, where gravity is pointing." Tämä tietysti johtaa siihen, että terminatorkin voi olla paitsi determinoitu robotti, niin myös tietoinen. Ja itse asiassa Kakun määritelmissä ihminen on jo nyt rakentanut tietoisuuksia. (Esimerkiksi minun patterini joka on aivan selkäni takana on Kakun määritteissä aivan rippusen tietoinen.) Ja itse asiassa tässä määrittein  on mahdotonta että terminator -robotti ei nimenomaan olisi melko vahvastikin tietoinen.

Myös terminatorin valinnan hetkessä on varmasti ollut kysymys jostain jossa kvanttifyysinen tapahtuma on voinut johtaa sähkökipinän lentämiseen tavalla 1 sen sijaan että se olisi lentänyt tavalla 2. Ja näin myös terminatorin torn decision olisi ollut nimenomaan indeterministisen yksikön sisältävä valinnan hetki. Terminatorin rikkoutumistilaan liittyvän häiriötymisen yhdistäminen ihmisten indeterminoituun vapaaseen tahtoon on siksi hyvinkin vahva.

Kuitenkin jos tämänlaisen tarinan esittäisi eksistentiaalisella tasolla elävälle jurylle, se voisi järkyttyä. Sillä eihän se, että päämme heittää noppaa tarkoita vapautta tai valintaa. Indeterminismi ei nimenomaan ole hallittua. On melko varmaa että erilaiset piilomuuttujamallit keräisivät suosiota nopeammin kuin liukaskielinen lakimies ehtii sanoa hilirimpsis.

Tosin sama ongelma on tunnettua kaikessa mielenfilosofiassa. Itse asiassa eräs suurimpia vaikeuksia mielenfilosofian peruskursseilla on tiettävästi se, että ihmisillä on hyvin vahvoja ja hyvin eisatunnaisia intuitioita. Esimerkiksi kompatibilismi on jotain jota ei pidetä helposti edes rationaalisen ihmisen vaihtoehtona. Tätä joutuu ikään kuin ajamaan läpi hartiavoimin. Siksi jos esitetään determinististä mallia ihmiset ovat heti päättämässä että jos maailma on deterministinen, ei syytetylläkään ole oikeasti ollut mitään vapaata tahtoa. - ja indeterminismi nousee heti suosioon. Sillä ihmiset ovat sitä mieltä että heillä on vapaa tahto, joten vapaan tahdon olemassaolo falsifioi sen kanssa ristiriitaisen determinismin. Tai siis ei, mutta heidän kouluttamattomissa mielissään tapahtuu näin. Toistuvasti, ennustettavasti ja lähes poikkeuksetta. Jännittävää miten vapaa tahto on taipuvainen toistuvaan kaavamaiseen käyttäytymiseen ja kliseisiin.

Ja kenties niitä ainoita tapoja jolla voidaan intuitioihin sopivasti korostaa sitä että kenties onkin ihan sisäisesti koherenttia esittää että determinismi onkin jotain jota tarvitaan vapaaseen tahtoon oleellisesti. Silloin indeterministinen terminator -robotin torn decision voi olla hyvä demonstroiva esimerkki siitä miten indeterminismi ei sittenkään helposti ole välttämättä aivan sama kuin aito vapaa valinta. Nopanheittoproseduuri on satunnaisuutta, mutta sattuma ei ole samaa kuin vapaus tai valinta. (Se on enemmänkin samaa kuin yllätyksellisyys ja tulevaisuuden ennustamisen rajallisuus.)

Sen jälkeen Kakunkin malli tietysti herättää uusia filosofisia kysymyksiä. Kuten kysymyksiä siitä että jos Kakun malli on tosi, niin olisiko meillä silloin lainkaan oikeaa vapaata tahtoa, vai johtuisiko tahdon vapaus vain siitä että olisimme huonoja ennustajia. Ja olisiko tämän ennustamisen parantamisen ainut tapa tunkea lisää determinismiä systeemiin liittämällä prosessiin yhä enemmän ja enemmän erilaisia termostaatteja.

Miten lähtöjään yhteensopimaton sovitetaan yhteen?

Eilinen mielenfilosofinen kannanottoni saattaisi herättää tarkkaavaisessa lukijassa ihmetystä. Sillä esitinhän, että kompatibilismi sopisi yhteen libertarianismin kanssa. Ja jos katsomme perinteitä, voimme huomata että kannanotoissa on luokkakuntaerot jotka ovat hyvin syviä. Jos katsotaan miten kompatibilismi suhtautuu vaihtoehtoihinsa, voimme huomata, että
* Kovassa determinismissä esitys on, että determinismi on se miten mielemme toimii ja että tämä ei sovi yhteen vapaan tahdon kanssa. Näin se on filosofisesti lähtökohtaisesti erimielinen kompatibilismin kanssa.
* Libertarianismin kohdalla ongelmana on se, että kompatibilismi on argumentti siitä että determinismi ja vapaa tahto voidaan yhdistää. Libertarianismi taas ottaa kantaa siihen että maailma on indeterministinen. Kun se määrittelee vapaan tahdon indeterministiseksi, se on by definition ristiriidassa deterministisen näkemyksen kanssa. Näin ollen libertarianismi on lähtökohtaisesti ristiriidassa determinismin kanssa. Ja kompatibilisti taas sitoo kannanottojaan siihen, että determinismi on yhteensopiva vapaan tahdon kanssa.

Koulukuntaeroihin on yleensä syyt. Usein syy on sisäinen yhteensovittamattomuus. Ne tulkitsevat samaa aineistoa, ja antavat keskenään ristiriitaisia tuloksia. Ne ovat olemassa järkevinä uskomuksina samanaikaisesti vain sillä tasolla missä meillä ei ole tietoa.

Asia kenties selviää sitä kautta kun mietitään asiaa siltä kannalta että kompatibilismi tosiasiassa tekee mietintöjä siitä, minkälaatuiset vapaat tahdot ovat yhteensopivia determinismin kanssa.
* Voimme sanoa että Humen vapaa tahto on yhteensopiva determinismin kanssa, koska sen ytimessä on vain se, että ihminen voi toimia omien halujensa mukaan. Näin ollen kaikki toiminta joka tapahtuu ilman ulkoisten entiteettejen painostusta voidaan nähdä vapaaksi.
* Voimme sanoa että Frankfurtin kompatibilistinen malli on yhteensopiva determinismin kanssa, koska siinä vapaa tahto on vain kykyä kontrolloida omia asenteita ja toimintoja (second order desires) tavalla jossa perustavat syviin sisäsyntyisiin haluihimme (first order desires).

Ja näiden suhteen on selvää, että kompatibilismin henkeä löytyy nimenomaan siitä keskustelusta joka painottaa deterministisyyttä, indeterminismin puutetta vaikkapa moraalifilosofiassa. Esimerkiksi Eagleman kuvaa "incognito" -kirjassaan rikosvastuuta ja korostaa sitä että "lieventävä asianhaara" -tapainen lähestymistapa voi olla väärä, koska tuomiot tulee saattaa esille sitä kautta että neurologian antamat tulokset ovat tuoneet esille yhä enemmän ja enemmän tilanteita joissa esitietoinen mieli on prosessoinut päätelmät jo ennen kuin ne tarjotaan tietoiselle mielelle. Ja näin hyvin moni, ellei peräti kaikki, tämänlaiset toiminnot lähinnä selitetään ja oikeutetaan jälkikäteen tietoisella mielellä.

Tämä ei kuitenkaan rajoita kannanottoja kovinkaan paljon. Koska kompatibilismi kuluttaa aikaa determinismin kanssa yhteensovittamiseen, se ei kuluta aikaa siihen että se irtautuisi determinismin loogisesta vastakohdasta. Näin ollen ei ole ilmiselvää että vaikka determinismi ja libertarianismi ovat toistensa kanssa ristiriidassa, että kompatibilismi irtautuisi väistämättä libertarianismista hakiessaan yhteyttä determinismin kanssa.
* Humen määritelmä tarjoaa tästä siitä erikoisen näytteen, että se on itse asiassa niin epämääräinen että sen sisällä voi olla tilaa sekä indeterministiselle että deterministiselle toiminnalle. Se ei ota lainkaan kantaa toimintaperiaatteeseen. Tämä kertoo tosin siitä että monesti kompatibilistiset mallit jotka sovitetaan yhteen libertarianismin kanssa voivat olla tätä siksi että ne ovat epämääräisiä. Tämänlaatuinen epätäsmällisyys on loogista ristiriidattomuutta, mutta se on samalla hitusen epätyydyttävää.
* Toisaalta monesti on kuten edellisessä viestissäni jo mainitsinkin, kompatibilismi ottaakin kantaa enemmän vastuuseen. Ajatus siitä että kontrolli johtaa vastuunkantoon on hyvin luonteva. Mutta tämä on itse asiassa determinismiä joka koskee ikään kuin valintaa koskevaa ympäristöä. Voidaan siis sanoa että nämä kompatibilistiset versiot viittaavat että maailma on sen verran säännönmukainen että ihminen voi olla vastuussa teoistaan valintojensa jälkeen. Ja tämän yhdistäminen libertarianistiseen vapaaseen tahtoon ei ole kovin vaikeaa - koska kysymys on tavallaan eri vaiheesta. Ensin on indeterministinen valinta, ja tätä seuraa toinen tilanne, perustaltaan jotekin deterministinen vastuullinen tila.
* Kolmas syy on se, että vaikka kuvaamani premissikolmikko onkin hyvin perustava, on joskus syytä huomata että premissit ovat tavallaan kannanotto tiettyyn kysymykseen. Ja näin jos käsityksemme kysymyksestä muuttuu, premisseihin jumittaminen olisi dogmaattisuutta. Kun mielenfilosofian ydinongelma oli siinä että tieteellistä näkemystä oli intuitiivisesti vaikeaa sovittaa yhteen vapaan tahdon kanssa, on aivan asiallista muuttaa kysymys joustmattomasta luonnonlainomaisesta determinismistä kohti monipuolisempaa käsitteistöä. Voidaan sanoa että determinismin sijaan on kysymys skientismistä. Ja tällöin kompatibilismi muuttuukin muotoon "minkälaiset vapaan tahdon muodot ovat yhteensopivia tieteelliseen mekaniikkaan nojaavan maailmankuvan kanssa". Ja tällöin voidaan sanoa että klassinen determinismi vastaa makrofysiikan ilmiöitä. Ja kun luonnon toiminta perustuu fysiikan tuntemukseen ja siitä tehtyyn fysiikan filosofiaan, voi olla syytä vedota esimerkiksi kvanttimekaaniseen indeterminismiin. Kun determinismipuoli on kuitattu, voi olla syytä mennä hakemaan yhteyttä myös indeterministisen mallin puolelle.

Toki on hyvä huomata, että kaikesta huolimatta kompatibilismi on ohjelma joka on kenties kaikista pahiten uhattuna aivotutkimuksen tuomien tulosten kanssa - ja sille käy käytännössä näin olipa löydökset sitten mitä tahansa. Sillä determinismi vs. indeterminismi -väännön ytimessä on mekaniikka. Nämä näkemykset vain falsifioituvat tai eivät falsifioidu. Kompatibilismin koko rooli on kuitenkin miettiä mahdollisia mekanismeja. Ja näin ollen kun kyseinen mekanismi löytyy koko kysymys muuttuu siihen muotoon onko tämä tunnettu mekanismi sitten vapaata tahtoa vai ei. Siksi aivojen mekaniikan tunnistaminen muuttaa kompatibilismin lähinnä yhden mekanismin tutkimukseksi, joka on melko suoraviivaista. Tämä koulukunta tuleekin todennäköisesti "kuolemaan" tai latistumaan.

Sillä sen jälkeen kun/jos ihmisten valitsemisen ja toiminnan mekanismit selitetään, kompatibilismin kirjosta valtaosa muuttuu täysin irrelevantiksi. Se käsittelee enää korkeintaan vaihtoehtoisia maailmoja, kuten skifikirjallisuutta, Jumalien mielen toimintaa. Tämän jälkeen "skientistinen" kompatibilisti muuttuu siis joko jonkinlaiseksi tarinankertojaksi, tai sitten alkaa toivomaan aivan pirusti sitä, että avaruusolentoja löytyy jostain. Ja että niiden aivotoiminta ja valinnan mekanismit olisivat tuntemattomia, eivätkä todennäköisesti samoja kuin ihmisillä.

Haisteleeko mielenfilosofia kaikesta huolimatta ummehtuneita aivoja?

"1) These facts are agreed on as our starting point.
2) There is a variety of explanations of these facts, including the explanation that [insert preferred extraordinary and/or miraculous event E] happened
3) All of these explanations fail to have the explanatory scope or power for all of the facts, apart from the explanation that [E] happened.
4) There is no compelling reason to exclude the explanation that [E] happened.
5) Therefore (probably) [E]."
(Stephen Law, "The argument from minimal facts for extraordinary/miraculous events")

Eilisessä blogauksessa rakensin yksinkertaisen listauksen mielenfilosofian pääsuuntauksista. Tämän aiheena on syventää siihen liittyviä teemoja. Tämän tekstin aihe on kieltämättä hieman omituinen. Mutta siinä on eräs vähemmälle huomiolle jäänyt asia. (Vaikka tuo alustamani blogaus on mielestäni sisäisesti ehyt, tämä ei ole itsenäinen jatko-osa, joka kuitenkin myös samalla lopettaa sen aiemman blogaukseni, ikään kuin uudestaan. Yksi alku ja kaksi vaihtoehtoista loppua. Eikä muu osa viestistä ole paljoa tätä täysjärkisempää. Bear with me.)

Nimittäin, kun katsotaan vapaata tahtoa käsittelevää mielenfilosofiaa, sen kysymykset näyttävät tiivistyvän. Tosiasiassa jokainen vapaata tahtoa koskeva mielenfilosofia vastaa täsmälleen samoihin kysymyksiin, mutta hieman eri tavoin. Niissä kuitenkin otetaan tietyt premissit erityishuomiolle, ja näistä tulee keskeisiä. Muut asiat ikään kuin seuraavat sivusta. Tämänlaisia malleja on monenlaisia, ja niiden sisäinen logiikka voi rakentua vaikkapa alkuun laittamani Stephen Law:n esittelemän prosessin mukaan.

Tämä onkin jonkinlaisen sofistikoituneen filosofian tunnusmerkki. Moni katsoo pelkästään koherenssia, eli sitä miten käsitteet ovat ristiriidattomia. Mutta sofistikoituneimmissa opeissa on tapana kehittää hyvin spesifejä kokonaisuuksia, joissa yhden asian muuttaminen vaikuttaa koko päättelyketjuun ja kannanmuutto yhdessä johtaa pakkoon muuttaa muitakin asioita. Pakkomielteinen crank voi olla sisäisesti ristiriidaton luomalla hirveän määrän lisäoletuksia tai keksimällä ympäripyöreitä konsepteja. ; Mielenfilosofia on äärimmäisen sofistikoitunut ala. Viisaat ovat tutkineet sitä logiikan, empirismin ja mystiikan keinoin, saivartelun keinoin ja vallankäytön keinoin, tunteisiin vetoamisin keinoin ja muutoin. Tämä tarkoittaa sitä, että siihen on tiivistynyt paljon ajatustyötä. Siksi se tekee asiat crankia paremmin.

Vapaan tahdon ongelman kohdalla mielenfilosofian peruskysymyksiä on kaksi : (a) "Mitä vapaa tahto on?" ja (b) "minkälaisia vapauksia meillä on, mitä kykenemme valitsemaan?" Oikeasti kysymyksiä on tietysti lukuisampia. (Esimerkkiksi "minkälainen vapaus tarvitaan jotta meillä olisi moraalista vastuuta?" Jonka vaikutuksesta enemmän myöhemmin tässä blogauksessa.) Mutta perusideana on se, että koulukuntien argumentit lähtevät eri lähtökohdista ja jatkavat tästä niin että jotkin kysymykset saavat ikään kuin automaattisesti määrätyt muodot kun pääkysymykseen on vastattu. Näin ollen jotkut kysymykset ovat "primaarisia" ja toiset "triviaaleja". (Heittomerkit siksi että mielenfilosofiassa ei oikeasti halveksuta näitä kysymyksiä.)

1: Libertaristinen malli sisältää molemmat peruskysymykset. Tämä johtuu siitä että malli itsessään olettaa että ihmiset valitsevat tietyllä tavalla koska he ottavat etäisyyttä kovaan determinismiin. Ja he perustelevat tätä selittämällä miten aivot toimivat tai miten fysiikassa on indeterminismiä tai "eisatunnaisuutta" (nonrandomness) joka tarjoaa ainakin joskus mahdollisuuden valita.
     1.1: Toisaalta libertaristisen näkemyksen kritiikki joutuu reagoimaan kovaan determinismiin joka on perustaltaan mekanistinen.
2: Kovassa determinismissä keskustelu tiivistyy siihen minkälaisia vapauksia meillä on. Keskustelu tiivistyy siihen miten vahva esitietoinen valitseminen on ja minkälaisia valinnanvapausilluusioita meissä on ja kuinka vahvoja tai kaikenkattavia ne ovat.
3: Kompatibilismi tiivistyy yleensä ottaen kysymykseen siitä mitä vapaa tahto on. Esimerkiksi Humen vapaan tahdon määritelmä on hyvin sisäisesti ehyt päätelmä ja filosofit ovat sen vuoksi sen kohdalla keskustelleet enemmänkin siitä onko tämä Humen määritelmä aitoa vapaata tahtoa. Tämä koskee käytännössä muitakin kompatibilistisia malleja. Syynä on tietysti se, että tämä on "taustaoletuksista filosofisin". Se kun kuvaa relaatiota kahden edellisen "taustaoletuksen" välillä.
     3.1: Kun siinä aiemmassa, pohjustavassa, tekstissäni valitin siitä että tavallisessa keskustelussa kompatibilismi kohtaa vaikeuksia kun vastapuoli kritisoi sitä tunkemalla väkisin päälle vaihtoehtoisen määritelmän vapaalle tahdolle. Se johtuu siitä että "vähän tietoa on joskus pahempi kuin ei lainkaan tietoa". Mielenfilosofit tekevät määritelmänmiettimisen oikein. Kaduntallaaja taas lukee näitä ja korostaa lähinnä dogmaattisesti että argumentti ei käsittele minkäänlaista vapaata tahtoa.

Ero ihmisen valintoja koskeviin mekanismiin ja vapaan tahdon luonteeseen on siitä jännittävä, että kysymysten luonne rakentaa yhteismitattomia osioita. Kun esimerkiksi vastataan mekaaniseen kysymykseen siitä miten valitsemme, ei välttämättä tarvitse miettiä lainkaan sitä minkälainen olisi oikea vapaa tahto. Ja tästä johtuen mielenfilosofiassa on tehty tärkeitä ja hieman erikoisia huomioita.

Yksi niistä on se, että toiset koulukunnat ovat kauempana toisistaan kuin toiset. "Monen eri kysymyksen" seuraus on se, että libertarianismi ja kompatibilismi ovat monissa tapauksissa sisäisesti ristiriidattomia. Eli voit aivan täysin kannattaa niiden oppeja yhtä aikaa. Koulukuntaerot johtuvat monissa kohden siis siitä, että toisessa vastataan siihen minkälaista vapaan tahdon pitäisi olla ja toinen vastaa siihen minkälaista se on.

Kuitenkin tosiasiassa kun katsotaan mielenfilosofian kannattajia on havaittava, että vain hyvin harva filosofi on kannattanut samanaikaisesti molempia. Loogisesti eheä mahdollisuus jää siis käyttämättä. Tämä on hyvin yllättävää koska hyvin moni kokee intuitiivisesti että libertaristinen "indeterministinen tai ainakin nonrandom" -mallinen vapaa tahto on olemassa. Ja myös kompatibilismi on hyvin suosittua. (Erityisesti Luterilaisissa maissa, koska Lutherin armo-oppi ja ihmiskuva nojasi näkemykseen joka tiivistyy kompatibilistiseksi. Tämän seurauksista aivan pian, yhdessä sen aiemmin lupaamani vastuun kanssa.)

Kyseinen koulukunta on siis jonkinlaisessa filosofisessa tyhjiössä. Se on periaatteessa kelpo malli ja sen tutkiminen aivan varmasti toisi lisää täydentyvää tietoa filosofiasta. Käytännössä kompatibilistit näyttävät vastustavan libertarianistista vapauskäsitettä ja libertaarisen vapaan tahdon kannattajat eivät arvosta kompatibilismia. Ja luultavasti onkin niin, että ihmiset päätyvät kannattamaan kompatibilismia koska he kokevat libertarianistisen näkemyksen vastenmielisenä ja toisinpäin.

Ajatus siitä että ammattifilosofit olisivat lukkiutuneita, vaikka he seuraavat kukin omia ajatuksiaan ja ovat reflektoineet hyvin syvästi omia näkemyksiään ei ole yllättävä. Syynä on maailmankuva. Sillä vapaa tahto on jotain jota tavallinen ihminen pitää epäkiinnostavana, koska hän esimerkiksi haluaa miettiä enemmän oman identiteettinsä kannalta tärkeitä ideologioita. Vapaa tahto tuntuu jonkinlaiselta itsestäänselvyydeltä. Se on kuitenkin filosofisen maailmankuvanrakentamisen ytimessä. Ja ytimessä sellaisella tavalla joka tekee koko ideologioista hyvinkin tulenarkoja. Kannanotot vapaaseen tahtoon ovat jotain johon on liitoksissa ideologioiden sisällön ydinmehu. Ja nämä ovat liitoksissa empiiriseen maailmaan. Näin ollen vapaan tahdon tutkiminen, etenkin aivotutkimuksen kautta, asettaa syviä riskejä lähes kaikille ideologioille ja maailmankatsomuksille. (Riippumatta siitä mikä on niiden kanta yliluonnolliseen.)

Yhtenä syynä tähän luokkautumiseen on etiikka. Esimerkiksi Robert Kanen "The significance of Free Will" (1996) kuvastaa libertarianistista vapaata tahtoa tärkeänä, koska se takaa sen, että ihminen on vastuussa teoistaan jos ja vain jos ihminen on tekojensa ensisijainen tekijä ("sole authorship of decisions"). Hänen mallinsa vaatii indeterminististä maailmaa.

Nämä mallit ovat hieman erikoisia, koska vapaan tahdon olemassaolo ei suoraan ole sama asia kuin vastuussaolo. Vastuun ja vapaan tahdon välille voidaan toki nähdä yhteys, mutta monien mielestä on pikemminkin niin että vapaan tahdon ongelma ratkaisee vastuussaolon luonteen ja sen onko meillä vastuuta. Ei niin että vastuussaolon olemassaolo ja tietty luonne johtaisi päätelmiin vapaan tahdon olemassaolosta. J. M. Fisher on esimerkiksi viitannut "The Metaphysics of Free Will : A Study of Control":issa siihen, miten monet kompatibilistiset perinteet ja mallit ovat sen tyyppisiä, että ne perimmiltään selittävät miten vastuu ei ole ristiriidassa determinismin kanssa, vaikka tehtävänä pitäisi olla enemmänkin se, että vapaa tahto ei olisi ristiriidassa determinismin kanssa.

Vastaava ongelma seuraa hyvin yllättäviin suuntiin. Teologiassa on klassisesti mietitty mielen ja vapauden ongelmia. Ja erilaiset suuntaukset ovat usein oppisuuntakannanottoja. Esimerkiksi luterilainen ihmisyys on kompatibilistista kun taas kalvinistinen on kovaa determinismiä jossa vapaa tahto on vain Jumalalla. Vapauden, vastuun ja pelastuksen teologiat ovatkin hyvin sofistikoituneita verkkoja joissa kaikki liittyy kaikkeen. Siksi tietty pelastusfilosofia johtaa hyvin helposti siihen että myös mielenfilosofiaan otetaan tietty koulukunta. (Noin, nyt olen pitänyt molemmat lupaukseni.)

Näiden yllättävä seuraus onkin siinä, että nämä kannanotot tekevät niistä jotain jotka voidaan teoriassa ehdottomasti kumota havaintoaineistolla, vaikka niitä ei voidakaan todistaa samaa kautta. ; Jos teoria vaatii indeterminismiä, on huomattava että indeterminismin ongelma on fysikaaliseen maailmaan liittyvä kannanotto. Jos fysiikan filosofian vahvimmaksi kannaksi näyttää tulevan indeterminismi, näkemys voi olla tosi, mutta koska indeterministisiä järjestelmiä on paljon se ei tarkoita että näkemys olisi oikeastaan saanut mitään tukea tästä. Sen sijaan jos fysiikan filosofia jostain syystä päätyisi determinismiin, niin näkemys olisi luonnollisesti väärä, se olisi ehdottomasti falsifioitu.

Jokainen kreationistia kuunnellut tietää mitä tapahtuu kun faktat sotivat omaa maailmankuvaa vastaan. Jokainen tietää miten skeemaan lukkiutuminen johtaa siihen että jotkut ilmiselvätkin polut jäävät tutkimatta. Tätä kautta kompatibilismin ja libertarismin välinen "ei filosofisesti ainakaan toistaiseksi perusteltu kuilu" selittyneekin filosofien maailmankuvallisilla näkemyksillä. Kun ihmiset valitsevat vapaasti, he seuraavat ensi sijassa omaa maailmankuvaansa. ; Tähän toivottomuuteen on ainoana lohtuna se, että nykyään teologia ja maailmankuva joutuvat usein enemmänkin reaktiiviseen kuin aktiiviseen asemaan. Siitä onkin hyvin monesti alisteinen naturalismille. Ennen on ajateltu että henki voittaa materian ja kun fysiikka ei enää kestä, metafysiikka vasta aloittaa voittokulkunsa. Nykyään materia pieksee hyvin monin paikoin metaetiikan.

Tätä voi pitää erikoisena seurauksena siitä, että ruumiinavauksia salliva maailmankuva sai valtaa. Ei ihme, että pitivät sitä syntisenä.