Totuttu sisältö, uudet värit

Sartre edusti näkemystä jossa kulttuuri hyvinkin helposti painuu ihmisiin syvälle. Äärimmillään tämä edustaa huonoa uskoa (mauvaise-foi) jossa autenttisuus ja vapaus myydään. Ei olla rehellisiä itselle ja muille, ja valitaan ikään kuin helppo elämä oikean elämän sijaan.

Mutta tässä ei ollut kaikki. Sartern ihminen kykenee myös itsepetokseen. Kun katsotaan mitä Sartre sanoi Jumalasta, hän näki että kulttuuri on tässä hyvinkin tiukassa. Hän esitti että jos länsimaalainen ihminen ryhtyy buddhalaiseksi, hän ei oikeasti ryhdy buddhalaiseksi vaan suhteuttaa buddhan jotenkin kristinuskon Jumalaan. (Ja buddhalaisesta kulttuurista tuleva tekee samoin.) Sartren mielestä ateistikin on suhteessa Jumalaan. Sillä Sartren maailmassa myös poissaololla ja olemassaolemattomuudella oli syvä merkitys. Ajatus siitä miten voisi olla on kontrastina sille miten asiat ovat ja tämä erokin sävyttää sitä miten koemme maailman.

Tämänlaatuinen tottumuksen voima näkyy rituaaleissa. Ja äärimmillään ne ovat samantapaisia kuin Dan Simmonsin "Hyperionissa" ollut kohta jossa pastori Paul Duré menee romahtaneeseen katoliseen kirkkoon ja alkaa ikään kuin itsekseen tekemään jumalanpalvelusta. "Asiaa tietoisesti ajattelematta astuin alttarin taakse, kohotin käteni ja aloitin ehtoollisliturgian. Toimituksessa ei ollut mitään parodista tai melodramaattista, ei symbolismia eikä kätkettyä merkitystä ; se oli ainoastaan sellaisen papin reaktio, joka on lausunut messun lähes päivittäin yli neljänkymmenen kuuden vuoden ajan ja joka mahdollisesti ei enää koskaan saisi osallistua kyseisen juhlatoimituksen rauhoittavaan rituaaliin."

Roikkumista on tietysti toisenlaista. Philip Pullman, fantasiakirjailija joka on mielessäni ateismille samaa mitä C. S. Lewis on kristinuskolle - rinnastus joka ei ole minun suustani koskaan minkään sortin kehu - kirjoittaa "Rehti mies Jeesus & Kieromieli Kristus" -kirjassaan, ikään kuin tarinan päätteeksi, siitä miten hänen ateisminsa on suhteessa vastaavaan ajatteluun. Uskonnon indoktrinointi on kahlitsevaa. "Kristinuskon perinteet ja kieli ovat syöpyneet niin lähtemättömästi muistiini, hermoihini ja lihaksiini, ettei niitä voitaisi poistaa edes leikkauksella. Mutta muistot eivät riitä pitämään uskoa hengissä." Tottumuksista tulee helposti riesa.

Minun on helppo nähdä ja ymmärtää sekä Durén että Pullmanin kohdalle esitetty "refleksinomainen pakkomielteisyys". Olen ilmeisesti riittävän vanha ollakseni yhteydessä Sartren tyyliseen maailmaan jossa uskonnonopetus on merkinnyt jotakin. "Nuoremmassa polvessa" tämä ei näytä toteutuvan. Itse asiassa näyttää siltä että edes kristityksi itsensä identifioivissa on harvemmin tämänlaista kiinnostusta ja vetoa koko aiheeseen ; Kristinusko on lähempänä suhdetta perinteisiin kuin suhdetta vakaumukseen. Uskon on korvannut uskomiseen uskominen, jossa uskonto nähdään hyväntekeväisyysjärjestönä ja jonain joka tuo symboliella tasolla iloa ja hyvää mieltä elämään. Tässä mielessä olen muinaisjäänne. - Kenties tämän eron vuoksi uusateismi on liikkeenä niin erilaista kuin se vanhempi ateismi, ja kenties siksi uskovaisilla piispoillakin näyttää olevan vaikeuksia koko asian käsittämisessä. Siinä missä minun suhteeni uskontoon on refleksinomaista rimpuilua ja kahlitsevaa se näyttää olevan monella ateistille ikävystyttävää, tylsää ja totaalisen irrelevanttia jo lähtökohtaisesti.

Yhden voideltu jäännös
on toisen rasvattu jämä.
Yhden suoltama roska
on toiselle suurin aarre.

Tosin oma agnostisminikin näyttää olevan vaikea. Ovellani nykyisin käyvät Jehovan Todistajat kyselevät vakaumuksestani, ja kun vastaan heille suoraan, he kokevat että kiertelen. Että minulta olisi vaikeaa saada vastausta. Muistutan tässä Simmonsin "Hyperionin" Sol Weintraubia, juutalaista oppinutta jonka kohdalla toteutui seuraava keskustelu ; "'Isä', Rachel sanoi, 'aion kysyä sinulta kysymyksen, jonka olen esittänyt miljoona kertaa sen jälkeen kun täytin kaksi vuotta. Uskotko sinä Jumalaan?' Sol ei hymyillyt. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa tytölle sama vastaus, jonka oli antanut tälle miljoona kertaa 'Odotan, että voisin uskoa', hän sanoi." Minun ja Sol Weintraubin välillä on vain hyvin pieniä eroja. Kenties merkittävin niistä on se, että minä odotan että voisin epäuskoa.

Kybridi

Dan Simmonsin "Hyperion" on niitä harvoja teoksia jotka ovat vaikuttaneet maailmankuvaani syvästi. Eräässä mielessä tämä demonstroi "todellisuuden" käsitystä joka nousee esiin Kekäleen ja Murron "Narnia todellisuuden peilinä" -teoksesta. Siinä todellisuus määritetään eksistentiaalisesti. Jos elät arjessa, sinulle tapahtuu tapahtumia. Nämä ovat toki tosia ja objektiivisia. Mutta jos ne ovat "harmaata", et koe sitä etkä siksi maista "todellisuutta". Siksi vain kirjallisuus ja asiat jotka saavat tuntemaan asioita kertovat että olet maistanut todellisuutta. Ja näin fantasia voi olla todempaa kuin se "oikeiden asioiden tekeminen" joihin monia filosofinplanttuja ja blogisteja tiemmä kehotetaan. ; "Hyperion", Simmonsin sarjan ensimmäinen osa on minulle hyvin "todellinen" tässä yllä määritellyssä mielessä. Ja sen jatko-osat on mielestäni tarpeetonta täydellisesti kesken lopetetun kirjan juonellistamista. Mikään ei ole yhtä täydellistä kuin lopettaa kirja siihen kun ihmiset kertovat tarinansa, eivät selvitä mitään mysteeriä ja kävelevät laulaen aikahautoja kohti.

Olenkin käsitellyt "Hyperionia" esimerkiksi kokonaisuutena ja yksityiskohtina. Tällä kertaa katson yksityiskohtaa, joka liittyy vahvasti kirjan toiseen teemaan. Nimittäin siihen mitä on olla ihminen. Kirjassa persoona, elämä, elossaolo ja vastaavat filosofiset ongelmat nousevat erilaisina kombinaatioina esiin. Kirja ei vastaa, mutta sen sijaan kysyy, milloin jokin on vaikkapa tietoinen tai persoona.

Kirjassa esiintyy monia universaalisti tuttuja versioita kysymyksestä. Sinisen värisiksi valmistetut androidit ovat ihmisen ja koneiden sekoituksia. Ihmisen ja robotin välimaastoa kurotaan myös kertomalla miten teknologialla voidaan kehittää ihmisten fyysisiä ominaisuuksia.

Sen lisäksi kirjassa on uniikkeja tapoja lähestyä asiaa. Ensimmäisessä tarinssa esiin nousevat bikurat ovat tästä hyvä esimerkki. He "ovat ristinmuotoisesta", ja siinä on oikeastaan kaikki mitä heissä on. He ovat sukupuolettomia ja hyvin vajaaälyisiä. Kuolemansa jälkeen he regeneroituvat uudestaan henkiin. Heitä on vakaa numero. "Kolme tiuta ja kymmenen". Heidän elämänsä on mekaanisen rituaalinomaista eikä asioihin mietitä parannusta. Syviä kysymyksiä ei kysytä - on vain rituaaleja. Ja ristinmuotoinen joka heidät herättää henkiin estää heitä myös liikkumasta kuin hyvin pienellä alueella. Heillä ei ole mainittavaa kognitiota, ei vapautta eikä kykyä kuolla. Silti intuitiivisesti tuntuu että he olisivat jollain omituisella tavalla ihmisiä. Mutta samalla heiltä on riistetty kaikki mikä ihmisyydessä on arvokasta ja tärkeää.

Mutta tämä blogaus keskittyy kybridiin. Lamian tarina on ollut se joka on minua kiinnostanut vähiten. Runoilija Martin Silenius ja "vaeltava juutalainen" Sol Weintraub ovat kiinnostaneet vahviten. Lenart Hoytin tarina on niin vahvasti teologian ja uskontokritiikin sävyttämää, että tämän merkityksestä ei voi alikorotaa. Ja Fehdmahn Kassadin seksin ja väkivallan sävyttämät seikkailut ovat tietysti olleet ... innostavaa ... luettavaa. Siksi en aiemmilla lukukerroilla ole antanut tarpeeksi sydäntä ja panosta John Keatsin kybridille. (Runoilijalle joka ei ole yhtä hauska kuin Martin Silenius ja jonka seksi ei ole yhtä vetoavaa kuin Kassadilla. Hänellä ei tavallaan ole paljoa tarjottavaa, muuta kuin laimennettua ihmisyyttä.)

Ennuste ; Luvassa on paljon
ihmisen näköisistä kuorista,
tekeleistä ja pään hajoamisesta.

Tuoreimmalla lukukerralla juuri tämä tarina kuitenkin iski eniten. Tietoisuutta nimittäin lähestytään siinä ikään kuin toisin päin. Tavallisesti ihmiset lähestyvät robottiutta. Mutta kybridien kohdalla koneet tavoittelevat ihmisyyttä. Tietääkseni tämänsuuntaista yritystä määritellä - tai ainakin lähestyä - ihmisyyttä ei ole kovin usein käsitelty, ainakaan samalla syvyydellä.

Ja yksityisetsivä Lamian rakastaja ja asiakas Johnny sattuu olemaan "persoonallisuuden palautusprojektiin" liittyvä "rekonstruoitu persoona" (s. 359) "Simulaattori luo ympäristön, kytkee mukaan tunnetut faktorit ja työskentelee kreatiivisesta tuotannosta taaksepäin." ja apuna käytetään kaikkea tarvittavaa aineistoa. Tieto kerätään (s. 358) "Hänen kirjeistään. Päiväkirjoista. Kriittisen tarkoista elämänkerroista. Ystävien todistuksista. Mutta ennen kaikkea hänen säkeidensä kautta." "Johnny" on tämänlainen persoonallisuuden simulaattori joka on sitten ympätty biologiseen ruumiiseen. Koska se yrittää toisintaa tuotoksia, se on ikään kuin yritys mallintaa inhimillistä käytöstä. Ja imitaatio on tekoälyn kannalta, paitsi parasta imartelua, myös filosofinen muistutus siitä että Turingin testi on pätevä jos tietoisuus ja tietoiselta näyttäminen ovat sama asia. Tietoisuuden imitaatio joka menee läpi on tietoisuutta. Ja Johnny taatusti on yhtä tietoisenoloinen kuin muutkin kirjan hahmot.

Toki Johnny ei alussa vastaa ihmistä. Hänen kybridiruumiinsa kun ei estä tietoisuuden tallentamista muualle. Tarina alkaakin siitä että hänen aiempi ruumiinsa on murhattu ja hän oli tämän vuoksi menettänyt tietoja muutamalta päivältä. Myöhemmässä vaiheessa hän kuvaa omaa rooliaan. Ja kuten ihmistenkin kohdalla, ympäristö on tässä oleellinen osa ; (s. 407) "Perustaso on itsessään abstrakti. Tietokoneen, tekoäly-peräisten tietopiirien ja kvasihavainnollisen gibsonilaisen matriisin yhdistelmä, joka suunniteltiin alunperin ihmisten suorittamia toimintoja varten ja joka hyväksytään nykyään yleisesti ihmisen, koneen ja TekoÄlyn yhteiseksi alueeksi" ja tämä tekee hänen kybridistään epäoleellisen verrattuna ihmisen ruumiiseen (s. 407) "Voin "olla" missä hyvänsä nämä limittäin olevat tietopiirit vain antavat minun kulkea ... kaikissa verkon maailmoissa, tietenkin, perustasolla ja missä hyvänsä TeknoCoren konstruktiossa kuten Vanhassa maassa ... mutta ainoastaan siinä ympäristössä pystyn omaksumaan itselleni "tietoisuuden" ja operoimaan tai kauko-ohjaamaan sellaisia antureita kuin vaikkapa tätä kybridiä." Hän tavoittelee sen sijaan ihmisyyttä syvästi. Ja osana tätä on irtautuminen "perustasosta".

Tämä on jo lähtökohtaisesti hyvin mielenkiintoinen teema. Keats kun korostaa sitä miten paljon hän menettää ruumiiseen siirtymisellä. Ihmisen aivokoneiston laskentakyky on hyvin minimaalista ja yhteys tietoon on hyvin erilaista. Se, mikä on ihmiselle vain muutama päivä on tekoälyn kaikkeatarkkailevassa maailmassa "ikuisuus". Tämä näkökulma on tärkeä siinä mielessä että Keats yrittää irtautua jonkinlaisesta kartesiolaisen dualismin teknologistetusta versiosta. Kartesiolaista dualismia puolustetaan yleensä sitä kautta että olisi jotenkin mahdotonta että tietoisuus olisi mekaanista tai biologista. Että täytyy olla niin että jokin sielu kauko-ohjaa jonkinlaista liharobottia. TekoÄly ja perustasolla toimiminen ovat tässä varsin suoraviivaisia analogeja.

Mutta kirja ei ota suoraan kantaa projektin onnistumiseen. Sen sijaan se heittää vaikean pähkinän. (s. 365) "Persoonallisuuden palautusprojektit olivat fiaskoja jopa parhaan simulaatiokontrollin kanssa. Heillä oli käytössä VOIMA:n ja OCS:HTN:n verkosto... kaikkia muuttujia ei pystytty onnistuneesti ennakoimaan. Persoonan malli tulee itsestään tietoiseksi ... enkä tarkoita tietoiseksi itsestään pelkästään siinä mielessä kuin sinä ja minä olemme, vaan tietoiseksi siitä että se on keinotekoisesti itsestään tietoinen persoona - ja se tapahtuu määräajoin tapahtuviin outoihin silmukoihin ja epäharmonisiin labyrintteihin, jotka vievät suoraan Escher -tilaan" ... "sellainen persoona saa hermoromahduksen. Tulee hulluksi. Siirtyy psykostadiin." Moni voisi nähdä tämän osoituksena siitä että tekoälyprojekti ei toimi. Että tietoisuudessa on jotain niin ylimaallista että mikään laskentateho ei selitä sitä tai voi toistaa sellaista. Toisaalta juuri itsetietoisuuteen liittyvät asiat - yhdistettynä siihen että mallinnuksessa on käytetty entisiä ihmisiä jotka ovat suhtautuneet tietoisuuteen maailmankuvallisesti - voivat johtaa siihen että tämä kaatuminen ja sekoaminen on nimenomaan osoitus siitä että todellinen tietoisuus on saavutettu! Ja kenties sen vuoksi Keats on runoilijana riittävän joustava jotta hän kykenee toimimaan maailmassa varsin hyvin sekoamatta aina siihen asti kunnes kuolee. (Eli ei kovin kauaa.)

Laskennallisuuden tematiikka on tietoisen mielen ohjelmoimisen kannalta syvä ongelma. Mekaniikka ei tunnu sopivan yhteen ihmisen toiminnan luovuuden ja anomaalisuuden kautta. Ja siksi on hyvä miettiä miksi tunnetuista piirteistä syntyy emergentti piirre, ennustamattomissa oleva mielipuolistuminen. Ja jos tämänlainen ennustamisen ongelma on olemassa, kenties koko tietoisuus itsessään on samanlainen "reduktiivisesti laskemattomissa" mutta silti ohjelmoitavissa koska se on "rajalliseen laskentapohjaan liittyvä emergentti piirre". Kenties se on kuten elämässä ; Jossain määrin elossaoleminen on sitä että voi kuolla, tulee kuolemaan ja tiedostaa kuolemansa. Ja samassa määrin tietoisuus, persoona ja mielenterveys voivat olla vain niillä jotka voivat sen menettää, seota ja pelätä hulluksi tulemista. ; Ja sitten toisaalta jos tietoisuus menee rikki, voidaan melko vahvasti epäillä että se viittaa siihen että ajatus tietoisuuden eilaskennallisuudesta (joka voi viitata vaikka sielun kaltaiseen eilaskennalliseen essenssiin tietoisuuden takana) olisi hyvinkin vakavastiotettava. ; Sama havainto voi johtaa aivan päinvastaisiin tulkintoihin. Ja uskon että Simmons tekee tämän tarkoituksella. Hän ei kirjassaan vastaa vaan kysyy.

Tietenkin laskennallisuus näyttelee kirjasarjassa suurta roolia muutoinkin. Ja tämä kytkee ihmiset ympäristöönsä ja maailmaan kahlehdituiksi mutta vapauteen heitetyiksi. ; Koska aikahaudat kulkevat ajassa taaksepäin, nykyajan TekoÄly taistelee tulevaisuudesta käsin tehtävää sodankäyntiä vastaan. Ja koska tähän liittyy tuntemattomia muuttujia joita se ei osaa selittää, se pyrkii mallintamaan tarkemmin ja luomaan olellisia testejä. Tämän projektin tiimoilta syntyy esimerkiksi John Keatsin kybridi, jonka toimia seuraamalla TekoÄly saisi oleellisia tietoja. Ja näin TekoÄly luo itse pahimman vihollisensa. John Keats kun talletetaan Lamiassa olevaan muistisiruun ja kybridi ehtii myös lisääntyä Lamian kanssa. (Johnnyn ruumis oli myös biologinen miehen ruumis sanan täydessä mielessä. (s. 397) "Hän on kone, ajattelin. Ihminen, mutta kone sen takana. Suljin silmäni. Pehmeä käsi kosketti poskeani, kaulaani ja niskaani." ... "Hän avasi silmänsä juuri sillä hetkellä katsoakseen minua ja näin niissä vain tuon hetken kiihkon ja intohimon.") Ja tästä rakkaudesta - tai hyvin uskottavasta rakkauden simuloinnista ja imitaatiosta - syntynyt lapsi sitten on oleellisen tärkeä palanen jonka tulevaisuuden ihmiset tarvitsevat. Kaikki tämä itseääntuhoava tapahtuu perimmiltään vain siksi että TekoÄly ei pidä anomalioista ja lähestyy asiaa Jumalaperspektiivistä ja Jumalisuutta tavoitellen, tavalla jossa ainut mikä kelpaa ja on riittävää on kaikkitieto jossa ei ole ainuttakaan anomaliaa tai selittämätöntä emergenttiä piirrettä.

Tarina jonka loppuminen ei haittaisi ketään.

Takanani on jo 4400 blogitekstiä. Tämän aikana olen kertonut monenlaisia asioita. Ja on melko varmaa, että niistä on syntynyt jonkinlainen tarina. Olen toki pyrkinyt jonkinlaiseen ihanteeseen jota objektiivisuudeksi kutsutaan, mutta samalla tiedän tuotosten olevan rajallisen ihmislähtöisen biologisen prosessoinnin tuotos. Ja tällöin olisi epäobjektiivista väittää että tarinallista elementtiä ei olisi lainkaan olemassa.

Tältä tiimoin voisin lähestyä asiaa Jari Kekäleen ja Esko Murron "Narnia todellisuuden peilinä" -teoksessa esitetyn kautta. Siinä lähestytään C. S. Lewisin "Narnia" -sarjaa Lewisin uskonkäsitysten kautta. Ytimessä on se, että todellisuuskäsitys koostuu muustakin kuin kasasta faktoja. Kirjan asenteena on se, että moni katsoo fantasiaa epätotena. Teknisesti tämä on tietysti totta. Maailmanmekaniikka toimii tietyllä tavalla joka ei vastaa tieteellistä todellisuuskäsitystä. Ja joka toimii tavalla joka on myös arkikokemukselle vieras. Kuitenkin niissä on myös toinen taso. Lewis selvästi hyväksyi kristillisen fantasian - yrittihän hän jopa valjastaa fantasian kristinuskon apologian välineeksi. Lewisin henkenä olikin se, että olisi ikään kuin katsottava miten maailma suhtautuu asioihin. Eli siihen katsotaanko Jumalat hyvinä vai pahoina ja niin edes päin.

Tämä toki johtaa siihen että fantasian vaaditaan tai odotetaan - tai vähintään toivotaan - olevan redusoitavissa teologiaan. Eli teos olisi arvostettava jos siihen liittyy tietyt arvot. Tämänlainen näkemys on minusta kamala.

Ja niin se on monista kristityistäkin vastenmielinen. Taide voidaan nähdä jopa analogisena sen kanssa miten kristityt suhtautuvat matematiikkaan ja tieteeseen. Moni kristitty ei näe että hyvä tiede olisi kreationismia tai kristinuskoa puolustavaa. Moni kristitty ei näe että matematiikan ainut funktio olisi jonkinlaisten Jumaaltodistusten tekeminen. Sen sijaan he näkevät että Jumala on järkevä ja antanut meille järjenkäytön lahjan. Ja että joppu ajatteluprosessista on sitten, aiheesta ja lopputuloksesta riippumatta, yllättävänkin WWJD -henkistä. (What Would Jesus Do?)

He sen sijaan näkevät että luominen itsessään on jumalankaltaista. Että vaikka ihminen epäonnistuisi ja tekisi asioita ihmisen kuviksi, niin hän olisi kuitenkin samanlainen sen Jumalan kanssa joka teki ihmisen omaksi kuvakseen. Tässä mielessä asenne voisi jopa redusoitua Dan Simmonsin "Hyperion" -teoksen kohtaukseen jossa aivovammautumisen vuoksi vain muutaman sanan osaava runoilija välittää rajallisen kieliapparaatin kautta näkemyksiään kielellisissä lausahduksissa jotka eivät oikein heijasta sitä ihanaa henkeä siellä taustalla. (Ja tekee tämän tavalla joka sattumalta kuulostaa ihan joiltain minun blogauksiltani) ; "To be a true poet is to become God. I tried to explain this to my friends on Heaven's Gate. 'Piss, shit,' I said. 'Asshole motherfucker, goddamn shit goddamn. Cunt. Pee-pee cunt. Goddamn!' They shook their heads and smiled, and walked away. Great poets are rarely understood in their own day."

Mutta jos tilanne latistetaan yleisestä normista yksilötasolle, on selvää että on olemassa viihdettä joka viehättää minua juuri Lewisin tyyppisessä hengessä. Tästä malliesimerkki on alkuun laittamani "Assassins Creed" -peliin liittyvä (musiikki)video. Peli on selvästi jotain josta pidän ja joka sopii yllättävissä määrin siihen asenteistoon jolla tätä blogia kirjoitan. (Tai ainakin itse koen kirjoittavani.) Pelissä on toki historiallisia paikkoja ja henkilöitä, mutta en odota faktuaalisuutta sanan täydessä mielessä. Faktat ovat vain bonusta. Sen sijaan sen imu syntyy asenteesta ja tarinasta. Ja pelisarjan henkenä on esittää jotain jota voi nähdä tämän blogin asenteistossa.

On kenties hyvä miettiä mikä minuun vetoaa tuossa pelisarjassa. Ja on melko varmaa, että pelin henki miellyttää jollain tavalla. Jos minulla olisi toisenlaiset arvot voisin kokea itseni loukatuksi. Moni kristitty onkin loukkaantunut koska pelissä tapetaan temppeliritareita joita on tavallisesti pidetty sankareina. Minua tämä ei haittaa. Kenties tämä jopa .. no ei mennä sentään niin pitkälle.


Valitsin tarkoituksella alkuun videon joka korostaa pelisarjan hieman egoistista ja taisteluhenkistä kuvaa. Sillä se lienee se tarina jonka kautta asiat luetaan. Se on se kuva jonka "Assassins Creedistäkin" saa lyhyellä pelaamisella. Ensimmäisenä mieleen jäävät "erikoistehosteet". Samoin uskon että aika moni on saanut minusta ja tästä blogista varsin ... suoraviivaisen ja aggressiivisen kuvan. Tämä kuva ei ole väärä. Mutta ei se kyllä oikeakaan ole.

Kuten blogissa niin pelisarjassakin asialla on myös toinen puoli. Se, että aivan kuten Ezio Auditorekin, tarina tuskin redusoituu pelkästään pätemiseen ja erikoistehosteisiin. Pelkkä kikkailu ja massalahtaaminen ei johda elämää suurempiin peleihin. Ei vaikka se tehtäisiin hyvällä grafiikalla. Samoin blogi ei elä pitkälle pelkällä raivolla ja kätevillä (sivistys/kiro)sanavalinnoilla. Tämän päälle olisi ryhdyttävä runoilijaksi tai filosofiksi. (Tai vähintään yritettävä tulla sellaiseksi, kuoltava yrittäessä.)

Itse asiassa vaikka pelissä taistellaankin temppeliherroja vastaan - tavalla joka on ärtyisälle uskontokritiikkiin keskittyneelle blogille eiyllättävä - tosiasiassa pelissä myös ymmärretään tai vähintään yritetään ymmärtää jokaista surmattua temppeliherraa. Eikä Eziokaan ole liikkeellä siksi, että hän kokisi olevansa oikeuden suurin välikäsi. Epävarmuus ja tieto siitä että omat taidot saattavat pettää ja että omat intressit ja kunnianhimot voivat harhauttaa vääryyksien tielle ovat oleellinen osa pelin taustatarinaa.

Maailmassa on riskejä, jotka ovat vieraita. Ezio tavoittelee tietoa jota hänellä ei ole. Hän ei tiedä onko vastassa ketään. Vaihtoehtona tuntuvat olevan lähinnä vihamieliset temppeliherrat, tai yksinäisyys. Eikä ole varmaa onko lopussa mitään paikkaa jota voisi kutsua kodikseen. Kuuluminen, yhteisö ja maailmassa oleva vakaa paikka ei kuulu salamurhamiehen elämäntapaan. ;  Uskonnottomanakin asenne on samantapainen. Vastustus tai vaikeneminen ovat vaihtoehdot. Ja ainoaksi sallituksi rooliksi jää usein epämääräinen nihilismi ja arvotyhjiö josta kannanottaminen ja vaikuttaminen mihinkään asioihin ei olisi sallittua.

Ezio pyristeleekin, jopa yllättävissä määrin, sen kanssa että hän reagoi tilanteisiin joiden taustoista hänellä on vain vajavaiset tiedot. Ne karttuvat, sikäli kun karttuvat, toiminnan edetessä. Yksi suurimmista voimista ei olekaan oma erinomaisuus, vaan se, että hänen tarinansa on yksi tuhansista, eikä maailma kärsi jos se loppuu liian pian. Itsetuhoa lähentelevien riskien ottaminen kuuluu assassiinin työhän ja Ezio muistuttaa että sankarille suisidaalikolle ei kenties ole paikkaa jonne päänsä kallistaa, mutta hän on juuri oikea mies toimintaan.

Miasma

"tiedätkö mitä tarkoittaa sana miasma?" "Myrkyllistä ilmapiiriä", minä sanoin. Minua imarteli olla tentattavana. "Se voi viitata suohon. Tai myrkylliseen vaikutukseen. Tulee luultavasti kreikankielen sanasta mianein, eli 'saastuttaa'."
(Dan Simmons, "Kalin laulu", sivu 17)

Dan Simmons on rationalisti ja ateisti. Silti hänen kirjassaan "Kalin laulu" on jos ei suoraan yliluonnollinen niin varoavaisimmankin tulkinnan mukaan surrealistinen pohjavire. Kirjassa intian myytit ja todellisuus ovat toisiinsa kietoutuneita, ja tapahtumilla (yleensä julmilla sellaisilla) on aina ympärillään tarina.

Pintatasolla kirja kertoo journalistista ja runoilijasta joka lähtee perheineen työmatkalle hakemaan intiasta kuolleeksi luulleen runoilijan uutta runokokoelmaa samalla kun hän selvittää onko runoilija todella elossa. Ja samalla paljastuu intian julma puoli, jossa kastittomat "koskemattomat" eivät ole ihmisen arvossa, ja jossa väkivaltaa käyttävät thugeet ja goondasit vallitsevat. Ja jossa suurinta pelkoa herättää marginaalinen mutta väkivaltainen ja julma uskonnollinen kalinpalvojien joukko, kapalikat. Työmatka muuttuu pikku hiljaa katastrofaalisemmaksi ja se huipentuu siihen että runoilija-journalistin pikkulapsi kaapataan, tapetaan ja käytetään salakuljetuskätkönä. ~ Kirjailijan tarinana on vaikeaa nähdä tapahtumien ja tapahtumien ympärille kudottujen tarinoiden taakse. Kirja jättää maailmansisäisesti vakavaksi pohdinnanaiheeksi esimerkiksi sen, onko kuolleeksi luultu runoilija Das pelkästään spitaalinen kulttijohtaja joka rakentaa itselleen tarinoilla vaikutusvaltaa - vai todella irvokkaasti kuolleista henkiinherännyt Kalin äänenkantaja. ; Kirjassa onkin esimerkiksi sivulla 69 herttainen pieni runo "Pyyntö" joka kuvannee hyvin julmaa yleistunnelmaa. "Kun kuolen / älkää heittäkö lihaani ja luitani menemään / vaan kootkaa niistä keko / ja / antakaa niiden kertoa / löyhkällään / minkä arvoista oli elämä / tässä maailmassa / ja minkä arvoista oli rakkaus / lopussa"

Ensimmäisen kerran kirjaa lukiessani minulla oli suunnilleen sama näkemys kuin monilla muillakin kirjan lukijoilla. (Esimerkiksi täällä.) Silloin tarina näyttäytyy lähinnä varsin negatiivisessa valossa. Intialaista kulttuuria vastustetaan ja jopa tuetaan kansanmurhaa. Sanoohan kirja jo alkusanoissaan "Jotkut paikat ovat liian pahoja, jotta niiden olemassaolo voitaisiin sallia. Jotkut kaupungit ovat sietämättömän pahoja. Kalkutta on sellainen paikka." Kirja jatkaa kuvaamalla miten entinen ydinvoiman vastustaja näkee väkivaltaisia unia joissa ydinpommit putoavat ja tuottavat kärsimystä. "Näen ihmishahmojen tanssivan kuin palavat hyönteiset, kuin irvokkaat heinäsirkat, jotka sätkivät ja poksahtelevat hajalle täydellisen tuhon tulenkarvaista taustaa vasten. Tuo kaupunki on Kalkutta. Uneni eivät ole epämiellyttäviä." Tilanne voidaan nähdä näin jos kirja nähtäisiin pelkästään runoilija-journalistin tarinana. Mutta syvemmällä tasolla kirja ei ole tarina kirjailijasta, tai edes kapalikoista. (Joka vaikuttaa ja joka on poliiseille jokin jota ei teknisesti ole olemassa. Konkreettisesti se tuntuu olevan hyvinkin olemassaoleva, sen puuhiin ei vain haluta puuttua.) Tässä toisessa tulkinnassa kysymys on Kalkutasta, ja nimenomaan laajemmassa mielessä Kalin palvonnan paikkana. Ja Kali taas symbolisoi laajempaa väkivaltaisuudenhalua joka löytyy kaikkialta ihmisistä (toisaalla se on vain voimakkaammin läsnä.) ; Kirjailijaa ei nimittäin kuvata kirjan lopussa immuunina Kalin kutsulle, Kalkutan kutsulle ; Päin vastoin, sivu 313 mainitsee erikseen "Kalin laulu ei koskaan lakkaa kokonaan. Se on korvissani taustahälynä kuin riitasointuinen musiikki radiosta, jonka asema ei ole aivan kohdallaan." Varmemman vakuudeksi hänet laitetaan kirjan lopussa miltei tekemään ammuskelemalla massamurha lentoasemalla. Hän kykenee juuri ja juuri hillitsemään tämän impulssin jota kuvataan vahvasti Kalin laulun vaikutukseksi. Tämä tulkinta on oleellinen koska se värittää myös alun unien väkivaltakuvaston. Kysymyksessä ei enää ole oikeutuksesta, vaan se on yksinkertaisesti huomio siitä että inhottavin asia julmuudessa on se, että se ei tunnu pahalta niistä jotka sitä tekevät. Takana on aina jotain miellytävää ; Esimerkiksi kostamisen toteuttaminen sisältää ennen kaikkea oikeuden tapahtumisen tunteen. Julmuuden kauhein puoli on juuri siinä että se on kuin Kali, ei vain pelottava, vaan myös omituisella tavalla vetoava, viettelevä, jopa eroottinen.

Ensimmäisen lukemisen jälkeen minulle jäi kirjasta olo, että se olisi nimenomaan kulttuurista ylemmyydentunnetta, jonkinlaista kulttuuri-imperialismia ja mässäilyä. Kirjan uusintalukeminen (lukukertojen välissä vierähti useampi vuosi, joten kenties kirja tai lukija ei enää ollut sama) muutti tätä käsitystä dramaattisesti. Aiemmin ajattelin että "Kalin laulu" oli Simmonsin heikoin teos, mutta toisen lukukerrna jälkeen en enää ole tästä asiasta aivan varma. (Hänen muu tuotantonsa on sen verren hyvää, että voi olla että kirja jää silti hänen heikoimmaksi teoksekseen, mutta ei enää siksi että se olisi asenteellinen tai huono.) ~ Kirjan kulttuurillinen ylenkatseen sävy on yhtä konkreettinen kuin kirjan uskonnollinen sävy korostaa hengellisyyden olennaistuutta. (Kontekstoi lause huomiolla ; Simmons on yhäkin ateisti.) Toinen lukukerta varmisti että moraalinen ylenkatse on uudelleentulkittava. Tällöin kirjan sanomakin muuttuu "minun mielestäni hyväksyttäväksi ellei peräti oikeaoppiseksi".

Tämän hetken näkemykseni on, että kirja on enemmänkin tarina Kalkutasta. Paikka, toki osittain kirjailijan värittämä kuvitteellinen maailma, on realistinen. Kirja painottaa tätä esimerkiksi kertomalla Kalkutan nimen alkuperää (sivu 63) "Kaliksetra. Se tarkoittaa ' Kalin paikka'. Varmasti tiesitte että kaupunkimme nimi on saanut alkunsa siitä." Kirja on erikoinen, koska se käsittelee Kalkutan julmaa erityisluonnetta hyvin montaa eri kautta.
1: Se nostaa esille esimerkiksi kulttuurien erilaisuuden ; Kirjassa mietitään onko intialainen ja länsimainen kulttuuri ja etenkin sen oikeudenmukaisuuskäsitys toisilleen kuin euklidinen geometria ja epäeuklidinen geometria; Jokin joilla ei ole yhteisiä elementtejä, vaan jotka perustuvat eri aksioomille ja ovat keskenään totaalisen ja ehdottoman erilaiset, ymmärryshorisontti erottaisi kulttuurit ; Kalkutan perustunteeksi kuvataan nimenomaan pelko, ei kunnioitus vaan pelko. Ja tätä pelkoa pahempi on oikeastaan sen puute, hiljaisuus ja pimeys joka ympäröi silloin kun kapalikoiksi tunnetut kulkevat ympäristössä.
2: Toisaalta kirja tukee vahvasti myös näkemystä jossa itse maa ja ympäristö on perimmiltään syyllinen ; Kirjan kontekstista ulosnousevana viattomanoloiset esitykset kuten "Kaupunki rakennettiin suolle" (sivu 18) muuttuvat kirjan sisällä. Ne ovat mietteitä siitä, kuinka miasmaattisia huuruja ja tätä kautta tautejaan levittävä suo sairastuttaa ihmiset, jotka sitten elävät kohtaamassaan kurjuudessa ja heijastavat tätä kulttuuriinsa. Näin syyllinen ei ole kulttuuri vaan itse karu ympäristö. Kova elämä pakottaa ihmiset varastamaan ja kerjäämään ja "tautinen saasta" (sekä konkreettisessa että kuvainnollisessa mielessä) pyörii ympärilleen herättäen ihmisen luontaiset vastareaktiotunteet, vihan, kiukun ja kostonhimon. Tässä maailmassa selviäminen vaatii sitä että tajuaa että väkivaltakin on vain valtaa, ja että väkivaltaan kokemamme vastemielisyys johtuu siitä että emme pidä siitä että joku käyttäisi sitä meihin itseemme. Tässä maailmassa ihminen tarvitsee valtaa selvitäkseen, joten vallankäytössä inhottavaa ei ole vallankäyttäminen vaan vallankäytön kohteena oleminen. Toivottomuus ja karmeuksien vääjäämättömyys ja mielivaltaisuus voi johtaa myös ajatukseen jossa entisen elämän pahat teot ovat syynä, jolloin kykenee elämään karseuden keskellä jolle ei voi kokonaisuutena tehdä oikein mitään.
3: Läsnä on myös yliluonnollinen tulkinta, jonka mukaan Kalkutassa on todellakin Kali -jumalattaren vaikutusta, ihmeitä niin hyvässä kuin etenkin pahassa. Tällöin voidaan puhua jopa objektiivisesta pahuudesta joka ylittää ihmiset, infrastruktuurin ja kulttuurin.
4: Myös julmuuden ylikulttuurisuus on voimakkaana teemana. Kenties länsimaiset ihmiset ovat siinä mielessä rasistisia että näkevät intian kulttuurin synkän puolen eri tavoin kuin oman kulttuurinsa. Esimerkiksi kuvatessaan intialaisen näkemystä länsimaista kirjassa juuri tapahtuneiden mellakointiuutisten valossa "Vaikutti siltä että vain ohut sähkövalojen verkosto suojaisi maailman suurkaupunkeja täydelliseltä barbarialta." Tämä herättää ja kutsuu lukijassa esiin kysymyksiä. Kuten että kenties kastijärjestelmän syrjivän kauheuden korostaminen on vain jotain "moraalista omahyväisyyttä" (joka toki sattuu koskemaan oikeaa epäoikeudenmukaisuutta) jonka turisti näkee siksi että häntä ei kiinnosta oman kulttuurin eriarvoisuusasiat, asiat joille hän itse on oman kulttuurinsa sisällä sokea. Länsimaissa Mafia hoitaa samantapaisia asioita kuin kirjassa kauhistellut Kapalikat.

Yllättävintä on kenties se, että kirja ei anna tähän erittelyyn lopullista suoraa vastausta. Mikä tahansa näkemys voi olla oikea. Ja niitä yhdistää vain se, että ongelman ratkaiseminen on joko vaikeaa - ellei peräti mahdotonta ja toivotonta. Kirjan lopussa on toki yritys palata optimismiin, jossa ongelma olisi ratkaistavissa tai sen ongelmia voitaisiin ainakin rajoittaa. ; Kirja jopa loppuu lauseisiin "Kalin laulu on kanssamme. Se on ollut kanssamme hyvin kauan. Sen kuoro kasvaa ja kasvaa ja kasvaa. Mutta on mahdollista kuulla muitakin ääniä. On muitakin lauluja laulettavaksi." Mutta toisaalta tätä lieventää se, että runoilija-journalistikin kykenee tähän optimismiin vain länsimaissa, kaukana Kalkutasta. Länsimaissakin erilaiset pahat tapahtumat näyttävät että kurjuus ja kärsimys ja julmuus ovat jokapäiväisiä. Mutta niiden määrä ja kaikenkattavuus ovat täällä eri asteella.

Näin jäljelle jääkin se, että jokainen on altis "Kalin laululle" ja ainut keino, olipa pohjimmainen syy mikä tahansa, se että pitää huolen omasta itsestään, on varovainen eikä antaudu julmuuden viekotukselle. Samalla se muistuttaa että jossain paikoissa hengissäselviäminen tämän pelastavan asenteen kanssa voi olla vaikeaa, ellei mahdotonta. Ja kenties olennaisin ero onkin juuri pienissä ja helposti ohitetuissa asioissa. Uskonnollisen etiikan sijaan onkin huomattava arvostaa esimerkiksi niin pieniä asioita kuin ohutta sähkövalojen verkostoa. Verkostoa joka suojelee meitä pimeydeltä (konkreettisesti että kuvainnollisesti). ~ Kristittyjen tapa selittää Pahan ongelma illuusioksi on jotain joka yhdistää intialaisen kastijärjestelmään ja kohtaloon alistuneisuuden. Jos sen sijaan ymmärtäisimme että paha on ongelma, voisimme asian ohittamisen ja ylikiertämisen sijaan totuudenmukaisinta myöntää että emme eläkään "siinä maailmassa jossa haluaisimme olla", parhaassa mahdollisessa todellisuudessa. Ja oikeastaan vasta tämän tajuamisen jälkeen voimme tehdä asialle jotain, ja ryhtyä tavoittelemaan sitä parasta mahdollista todellisuutta.

Aina sattuu kun tapahtuu ~ Tuskan evankeliumi.

"Valomuurin tuolla puolen, nopeuden kantamattomissa, siellä asuvat ne muistot, jotka meidät rakentaa. / Valomuurin tuolla puolen, nopeuden kantamattomissa, siellä asuu aika, joka tähän hetkeen valmistaa. / Valomuurin tuolla puolen, nopeuden kantamattomissa, siellä savuavat peilit yllä kaikkeuden. / Valomuurin tuolla puolen, nopeuden kantamattomissa, siellä asuu tyhjyys joka meidät yhdistää."
(CMX, "Kaikkivaltias")

Ostin CMX:än levyn "Talvikuningas" - kun halvalla sain. Se toi mieleeni vahvasti Simmonsin kirjasarjan "Hyperion" . Molemmissa on avaruustaisteluita. Ja muutenkin molemmissa käsitellään vahvasti uskonnollista teemaa.

Dan Simmonsin "Hyperion" on kirja, jonka teemana on tavallaan fundamentalistien hokema. "En kannata uskontoa, vaan uskoa." Tosin kirja näyttää miten fundamentalistien ulosannissa tuleva näkemys ja toimintatavat ovat juurikin sitä uskontoa eivätkä juurikaan sitä uskoa.

Simmonsin kirja omalla tavallaan ratkaisee pahan ongelman, mutta lakaisee samalla kaikki uskonnolliset varjelu- ja pelastuskertomukset huonoiksi asioiksi. Pahan ongelma ei tunnu yhtä vakavalta, mutta samalla pesuveden mukana menee kaikki se, jotka asioita miettiville teologeille ovat oleellisia ja rakkaita. Tuska ja tuskan muisto ja inhimilliset kokemukset ja niiden muistaminen ovat itsekasvun välineitä, mikä kirjassa rinnastuu vertauskuvalliseti evoluutioon, jossa kuolemalla on kasvulle tärkeä rooli. Kun näiden perusteluiden hyvyyden tajuaa, Paratiisilupaukset ja pysyvyyslupaukset muuttuvat negatiivisiksi.

Itse asiassa ideatasolla kirja on hyvinkin teologinen. Etenkin sen ensimmäinen osa "Hyperion". Tämä juttu käsittelee koko kirjasarjaa, keskittyen kuitenkin sen ensimmäiseen osaan. Kirjasta on olemassa hyvä ja suomenkielinen tulkinta : Marko Saarisen gradu, joka tarkastelee kirjasarjaa, etenkin sen ensimmäistä osaa, anomalioihin reagointina. Oma näkemykseni - ja tämä blogaus - keskittyy hieman enemmän tuskaan kuin oudon kohtaamiseen.
1: Mitään ristiriitaa tästä ei tietysti tule. Monet kertomamme asiat ovat itse asiassa ihan samoja. No, onhan kyseessä sentään sama kirja..

Simmonsin "Hyperion" -tetralogia on lajityypiltään "science fictionia". Sen käsittelyn ytimessä ovat monista muistakin tieteiskirjoista tutut mietinnöt ihmisyydestä.

Useinhan ihmiskunta esitetään koneellistuneena, jopa androidien omaisina. Ja toisaalta monessa kirjssa keskitytään ihmisen eläimellisiin puoliin joita pidetään pysyvinä. "Hyperion" kertoo tavallaan näiden taistelusta.

Tämän voi tajuta jo senkin vuoksi että kirjassa tärkeä runoilija John Keats elämineen on kirjoittanut runon nimeltä "Hyperion" .Ja se taas kertoo titaanien ja olymposlaisten jumalien taistelusta. Toisaalta kirjan kannalta tärkeä teema tulee Teilhard de Chardinin ajatukset Jumalasta joka tulee esiin ajan varrella maailmankaikkeuden kehittyessä on tärkeässä roolissa. Tässä kehittyminen on toki vaihdettu tieteellisemmän makuisella evoluutiolla. Mutta ajatus on kuitenkin olennaisesti samanlainen.

Poikkeuksellista tässä on se, että ihmisen eläimellisyys on liitetty luontoon ja on sävyltään positiivinen. Konemainen maailma taas nähdään ongelmallisena. Koska kysymys on eri asioiden taistelusta, on kenties helpointa esittää asia esittelemällä ensin eri puolet:

Ihmiskunta kantaa nimeä Hegemonia. Ihmiset kuuluvat siihen ja sen valintojen mukana ihmiskunnalle käy miten käy. Sen roolina on valita. Ja tämä valinta johtaa johonkin lopputulokseen. Valinnan hyvyys ei suinkaan ole mikään helppo tapaus.
1: Paikkana Hyperion on merkittävä, koska siellä on muuttujia joita Kone Äly ei omasta mielestään kykene kontrolloimaan. Se pyrkii muuttamaan tilannetta muun muassa kehittelemällä koneihmisiä, joista yksi on tietysti John Keatsin runojen pohjalta rakennettu tyylimukaelmia tuottava kone, joka paljastuu lopulta koneälyn kannalta melko tuhoisaksi ja huonoksi ratkaisuksi. On merkittävää

Hyljityt ovat ihmiskunnasta etääntyneitä vaeltajia. Heillä on melko luontoystävälliset arvot ja tähän liittyvää teknologiaa. ihmisiin verrattuna hyvin taiaonomaisia olentoja. Niillä on muun muassa ihmisiä hienompaa teknologiaa. Ne ovat luonnollisia olentoja, jotka ovat kehittyneet evoluution vuoksi paikalleen jämähtänyttä ihmiskuntaa pidemmälle.

KoneÄly on ihmisten tietokoneista karannut evoluutioalgoritmi, joka on kehittynyt mekaaniseksi ja hyvin mahtavaksi. Koneäly tarjoaa ihmisille ihanaa yhteiskuntaa, jossa on muun muassa teleportaatioteknologiaa, kaukosiirtäjiä. Ihmiset saavat tarinan edessä laajemmin myös "ristinmuotoisen", joka tekee heistä kuolemattomia. Ihmiskunta on kirjan alussa tekoälyn kanssa liitossa, ja ollut siinä hyvinkin pitkään.

Lepinkäinen on sarjan erikoisin hahmo. Se on eläimellinen konehirviö jolla on eläimellisiä piirteitä. Sen nimi viittaa lintu -lepinkäiseen joka seivästää saaliitaan orapihjalan piikkeihin. Lepinkäinen on tietysti myls hyvin voimakas tappokone, "Kivun herra". Pitkin sarjaa se tuntuu olevan milloin kenenkin puolella. Tähän syynä on se, että se on enemmänkin valintaan pakottaja. Lepinkäinen on elementti joka poistaa valitsematta jättämisen vaihtoehdoista. Lepinkäinen on tarinallisesti sekä tuhoava että rakentava voima.

Kun rutto korvataan Lepinkäisellä.

"Me laulamme pahoista teoista laulun ja elämä edessä vähäksi käy./ Me laulamme tyhjistä vuoteista, paikoista joihin emme palanneet. / Ja kaikista synneistä raskaimmat teemme kun emme tunne mitään. / Ja kaikista ihmeistä kaunein on tahto ja luottamus rakkauteen."
(CMX, "Vallan Haamut")

Kirjan rakenne on samanlainen kuin Giovanni Boccaccion "Decamerone", jossa nuorukaiset pakenevat ruttoa ja päätyvät kertomaan tarinoita kuluttaakseen aikaansa. Yhdistävä elementti kirjassa on pelottava. Simmonsin Hyperionissa ruton uhkaa edustaa sen sijaan Lepinkäinen. Jokainen vierailija on pyhiinvaeltamassa Lepinkäisen luokse. Syyt ovat hyvin erilaisia. Jokainen pyhiinvaeltaja on tarinankertoja. Tarinankerronta on juutalaisen pyhiinvaeltajan, Sol Weintraubin, idea. Hänestä se auttaa heitä keksimään miksi juuri heidät on sidottu lepinkäisen oikkuihin, eikä muita.

Jokaisessa yksittäisessä tarinassa on sama teema. Ihmisellä on jokin käsitys, joka kohtaa kovan haasteen. Tätä kautta hän jollakin tavalla kasvaa ihmisyyteen. Jokainen hahmoista on joutunut tekemään valinnan. Vaihtoehtona on aina ollut algoritminomainen elämä TekoÄlyn maailmassa, jossa uskonnollisuus on sääntöjä ja tottelemista, jota tuetaan hedonismilla ja jonka vastustajia rankaistaan tuskalla. Mekaaninen maailma ja hedonismi on linkitetty yhteen. ; Siihen kuuluu kaikki mikä on kevyttä ja hupaisaa. Taustalla on se, että Tekoäly hallitsee ja pyrkii kehittymään paremmaksi. Ne hakevat mahdollisimman suurta kontrollia, jotta erilaisia muuttujia olisi helpompi käsitellä. Sivutuotteena tunneimpulssit, luovuus ja inhimillisyys katoaa. Hahmojen haasteet ovat seuraavanlaisia:
1: Paul Duré on katolinen lähetyssaarnaaja joka lähtee levittämään katolista uskoa, ajautuu katolisen ihanteen mukaiseen maailmaan jossa bikurat ovat Downin Syndrooman kaltaisessa kerubimaisessa tilassa ilman sukupuolta tai persoonallisia ambitioita tai syntejä. Tai omaa persoonaa Hän jopa saa ristinmuotoisen kautta ikuisen elämän. Mutta hän kasvaa ihmisenä koska ristinmuotoinen rankaisee bikuroista pois lähtemisen fyysisen rangaistuksen ja kivun kautta, se muistuttaa häntä ihmisyydestä.
2: Fedmahn Kassad on islaminuskoinen sotilas joka tekee miettimättä velvollisuutensa. Eli tappaa vastarintaa yrittäviä. Hän kasvaa ihmisyyteen seksuaalisuuden kautta, tätä kautta hänen ihmisyytensä nousee esiin ja hän voi kehittyä ihmisenä teurastajasta sellaiseksi jolla on normaalejakin tunteita.
3: Martin Silenius on runoilija, joka on omistautunut dekadenssin eri muodoille. Politiikka, huumausaineet, addiktiot, seksuaaliset hurjastelut ja muut pehmentävät häntä ja hänet valjastetaan tuottamaan halpaa viihdettä. Mutta Silenius kokee tuskaa ja elämään liittyvät tunnekokemukset valjastavat hänestä esiin aidon taiteilijan.
4: Sol Weintraub on juutalainen oppinut joka oli käsitellyt uskoa sydämen sijasta teologisen saivartelun kautta. Hän kasvaa ihmisenä kun hän haluaa pelastaa lapsensa sen sijaan että uhraisi tämän Lepinkäiselle käskystä samaan tapaan kuin Aabraham tekee Raamatussa. Weintraub käsittelee asian siten että sympatiantunne ihmistä kohtaan on suurempi kuin minkään auktoriteetin murhakäsky. Tämä haastaa Jumalan kasvamaan eettisesti ylemmälle tasolle, tulemaan Isäksi uhrilahjan saajan sijasta. Ja jos Jumala silti käskee, sen pahempi Jumalalle.
5: Brawne Lamia on "kovaksikeitetty dekkari", joka kasvaa romanssin ja äitiyden kautta seikkailijasta ja lain ylläpitäjästä inhimillisemmäksi olennoksi.
6: Nimettömäksi jäänyt arvonimi, Konsuli, on diplomaatti ja siksi osa järjestelmää. Hänellä on harvinaisia taide -esineitä ja rikkauksia, jotka kannustavat häntä toimimaan osana systeemiä. Hänestä kasvaa yhteenkuuluvuuden, isoäitinsä Sirin, kannusteella koston lähettiläs joka avaa aikahaudat ja vapauttaa Lepinkäisen.

Tämä kasvu on itse asiassa minun käsitykseni mukaan syy sille, miksi heidät ylipäätään on valittu pyhiinvaeltajaksi. Jokainen vierailija edustaa eri uskontoa, ja nämä on valittu hyvinkin huolella. Simmons korostaa tässä ensinnäkin sitä, että oikea uskonto ei ole syy sille että henkilö on pyhiinvaeltamassa. Ja toisekseen hän on nostanut uskonnot esiin moninaisesti sen vuoksi että niissä on ikään kuin "eri akilleen kantapää". aiheessa joka on kirjan kannalta oleellinen.

Toinen mielenkiintoinen seikka on se, että kirja problematisoi ihmisyyttä. Pyhiinvaeltajia kun vaaditaan "taustateologiassa" tietty määrä. Mutta Weintraut ottaa vauvaksi nuorentuneen tyttärensä mukaan, Lamialla on päässään John Keats -algoritmin data ja on samalla raskaana tälle samalle John Keats -koneihmiselle. Konsuli edustaa muita ihmisiä ja kansaa. Het Masteen on symbioosissa erginsä kanssa. Hoytilla on ristinmuotoinen josta voi syntyä täysin elävä Duré. Tässä problematisoinnissa on mukana myös mahdollisuus statementiin. Kukaan ihminen ei ole ihminen yksin. Siksi tälläinen painolasti on ikään kuin välttämättömyys.

Hyperionin maailma on kulutusyhteiskunta joka elää yksilölliselle helppoudelle ja tuskattomuudelle. Maailma on tavallaan Schopenhauerin unelma, paloturvallinen laatikko jossa ei ole kärsimystä. Mutta antibuddhalaisesti maailmassa on kuitenkin haluamista. Halut vain tyydytetään heti ja kevyesti.

Taide ja uskontokin alistuvat ikään kuin pintaliidon ja muotivirtausten pehmomaailmaan jossa ei ole minkäänlaista särmää tai yksilöllisyyttä. On vain trendikkyyttä ja tekosyvällisyyttä jossa aihe itsessään tekee asiasta ikään kuin syvällisen.

Martin Sileniuksen tarinasta opimme että Hegemonian maailmassa taiteen on viihdytettävä monia ja oltava siksi kevyttä koska hedonistinen elämäntapa on sivutuotteenaan tehnyt ihmisistä laiskoja. Lenart Hoytin kertomuksesta opitaan että uskonnon tehtävänä on tarjota mukavia tuntemuksia ja pittoreskeja rituaaleja. Sol Weintraubilta opimme että uskonnolta voidaan joissain tilanteessa tarjota mekanistisia teologisesti korrekteja mutta hengettömiä vastauksia vaikeisiin kysymyksiin, kuten kuolemaan, jota ei osata vielä muuten ratkaista.

Brawne Lamian tarinasta opimme että tekoälyt ylläpitävät kaikkia Hegemonian tiedonsiirrolle oleellisia infrastruktuurisia rakenteita. Fedmahn Kassadin tarinasta opimme että tekoäly puolustaa itseään sotien ja on valmis jopa uhraamaan ihmisiä pelkästään kokeillakseen vihollisen strategisia ominaisuuksia. Konsuli opettaa että tekoäly valloittaa maailmoja tehden niiden kulttuurista teemapuistoainesta. Jos joku yrittää pysyä vapaana, lähetetään sotilaita. Ja jos joku yrittää olla sulautumatta, nämä separatistit tuhotaan vihollisina.

Tämänlaajuisen mahdin voima kulminoituu kun paljastuu että kaukosiirtäjien hypyn aikana laitetta käyttävien aivotoimintojen prosessit tekoälyn laskutoimituksiin. Hegemonian asukas on valjastettu voimanlähde ja kontrollin kohde. Tekoälyjen tekemä tuho ja valjastuminen on hyvinkin laajamittaista : Kuvioihin tulee myös käsite tyhjiö joka sitoo, jota tekoälyjen teknologia vaurioittaa. Siinä esimerkiksi menneisyys on tallella myös inhimilliset ja subjektiiviselta tuntuvat kokemukset tunteineen. Tekoälyt siis tuhoavat paitsi nykyajan inhimillisyyden, myös pyyhkivät menneisyyden inhimillisyyden.

Scifin normitila.

"Katsoin taivaalle hetken ja ymmärsin melkein, kun laivojen fuusiopolttimet leiskui. / Ja ympäri tuhannen hämärän hahmot vain pisteinä taktisen näytön näin."
(CMX, "Quanta")

Koko kirja voidaan katsoa eräänlaisena nyky -yhteiskunnan kritiikkinä, tai Faustuksen kaltaisena varoitustarinana jossa kerrotaan tulevaisuuden riskeistä valitsemallamme kehityskululla. Kirjasarja keskittyy erityisesti taiteen ja uskonnon maailmaan.
1: Arjessa on itse asiassa varsin helppoa nähdä, että meille myydään varsin "tekoälyistettyä" hegemoniauskontoa:
___1.1: Jopa tiukilta tuntuvien fundamentalistien argumenttivarastossa vakiokäytössä on Pascalin vaaka, ihmeparanemiskertomukset ja muut asiat joilla he kertovat miten uskominen on hedonistisen hauskaa puuhaa. Ne perustelevat asiaa sitä kautta että uskosta hyötyy jotenkin erityisesti. "Katso ihanuutta, nautinnollisen mukavaa palkkiota." Fundamentalisteilla Jeesuksen luo saa tulla minkälaisena tahansa, kunhan muuttuu kohtaamisessa tietynlaiseksi. Nämä sisältävät normeja ja opillisia kysymyksiä.
__1.2: Muutkin uskovaset saivartelevat mielellään Weintraubin tapaan pahan ongelmasta. Ja kaikille myydään kivaa ja harmitonta hengellisyyttä joka tarjoaa huippukokemuksia. Uskonto on muodin kaltainen pintaliitoilmiö, johon lähinnä haetaan galluptyylinen kannanotto.

Syynä taide-uskonto -teemaan on luultavasti siitä että taiteessa ja hengellisyydessä pinnallistuminen on ongelma. Jos terveydenhuolto pidentää elämää ja parantaa sairaudet, se on kenties hedonistista, mutta sen sivuoireet eivät ole yhtä tuhoisia. Enkelistä tulee kiiltokuva jota myydään ja jolla myydään. Uskonto on tuotteistettu ja sen tarkoituksena on tuottaa palveluja, joilla saadaan mukavia elämyksiä.

Harmaa Halme ja roolin loppu

Alter egot ovat eräänlaisia toisia persoonia, näyteltyjä valerooleja. Tällä kertaa voisi katsoa hieman vaikka niiden kaupallisuutta, myyvyyttä ja kiinnostavuutta.

Teräsmies -sarjakuvia ostetaan koska teräsmies itse on supersankari. Tämän naamio, Clark Kent, ei kiinnosta ketään. Sen sijaan esimerkiksi Zorroa seurataan sen vuoksi että tämän naamio on kiinnostava. Itse virallinen persoona, Don Diego de la Vega, ei ole syy seurata tai ostaa Zorro -lehtiä. Tietenkin alter ego ei aina liity sankaruuteen. Moni superkonnakin on naamioitunut tai esittää kakkosroolia. Osa on hyvinkin neutraaleja.

Yllä mainituilla sankareilla on rooliasu, joka erottaa roolit toisistaan.

Joskus on vaikeaa sanoa mikä on naamiaisasu, ja mikä ei ole. Esimerkiksi Hulk on Robert Bruce Banner, nerokas tiedemies. Hänen muodonmuutoksensa on hyvin dr. Jekyll ja mr. Hyden kaltainen. Kuitenkin näitäkin seurataan koska Hulk paiskoo ja rikkoo, ja koska tohtori keksii. Molemmat näistä hahmoista ovat tavallaan yhtä oikeita. Toisen niistä jättäminen jättää pois olennaista.

Hulk on mielenkiintoinen ottaa esille tarkemminkin.

Hulkissa tapahtuu sarjakuvatarinan edetessä degeneraatiota. Aluksi Banner muuttuu Hulkiksi vain öisin. Myöhemmin Hulkiksi muututaan suuttuessa päivänvalossakin. Aluksi Hulk oli yhtä älykäs kuin Bannerkin, vain persoonallisuus muuttui. Mutta myöhemmin Hulk alkoi esiintymään älyllisesti vajavaisena. Koska Hulk on gammasäteilypatteri, hänen voimansa kasvavat ajan myötä koko ajan, joten muutokset ovat odotettavissa. Kaiken kaikkiaan Hulkilla onkin neljä persoonaa, jotka vaihtuvat. Yksi näistä on Hulkin persoonien yhteenliittymä, Viisas Hulk, joka edustaa täydellistä Banneria kaikessa potentiaalissaan.
1: Hulkista on tehty myös "spin off", Ultimate Hulk, joka imee voimia Bannerin alitajunnasta. Tämä on riettaita puhuva ja hänellä kasvavat voimien lisäksi myös kaikki tunteet.
2: Tietysti myös Kristinuskon Jumala on hyvin Hulkmainen. Hänessähän on kolme yhdessä. En kuitenkaan vedä tätä teologiaa mainintaa pidemmälle. Sillä tavoitteenani oli sanoa pari sanaa muista aiheista. Sarjakuvamaailmasta löytyykin Hulkin kohdalta eräänlainen ratkaisu kolminaisuuden mysteeriin.

Kiinnostavuuden kannalta Hulk tarjoaa maksimaalisen määrän viihdettä ja sporttia. Kun yty loppuu, Banner saa mennä.

Kaikki tämä höpinä sarjakuvasankareista voidaan sovittaa eräässä mielessä tuoreesti oman käden kautta kuolleeseen Tony Halmeeseen. Halmeella oli julkinen rooli, ja hänen arkiminästään ei voida välttämättä sanoa paljoakaan hänen julkisen roolinsa kautta. Tämä koskee tietysti aivan kaikkia julkisuuden hahmoja. Voi olla että heillä ei ole alter egoa, mutta tätä voi olla hyvin vaikeaa tietää. Halme ei julkisena hahmona ollut Teräsmies, vaan enemmänkin Zorro. Tai Hulk, koska hänen persoonansa ja hahmonsa ovat arkiminän ja julkisen minän kanssa sekoittuneita. On vaikeaa sanoa mikä on "näyteltyä Halmetta" ja mikä ei.

Kaarina Hazardhan kirjoitti hänestä kolumnin, joka synnytti paljon raivoa. Kolumnin voidaan kuitenkin nähdä kritisoivan muuta kuin Halmetta itseään. Sillä mielestäni kolumni kritisoi muita ihmisiä. Sen pitäisi olla selvää jo sen jälkeen kun lukee lauseen "Muistokirjoitukset pullistelivat oksettavaa sankaruutta, kummaa paatosta, jossa mies sai väistyä tarinan tieltä."

Sisältö oli mielestäni se, että Halmeelle annettiin pellen rooli. Hän täytti sitä miten kuten. Ihmiset eivät arvostaneet Halmetta tämän eläessä yhtä laajasti, ja kuolema marttyrisoi sen. (Vaikka seppuku ei ole Suomen perinnettä, jollakin tavalla kuolema pesee ihmisestä puhtoisen, antaa kritiikkisuojan.) Ja kun roolia ei täytetty, sitä saa mennä. Jos Zorro -sarjakuvassa Diego riisuisi maskinsa ja polttaisi sen, ja sanoisi "en mie jaksa aina olla mikään sorro", ja olisi sen jälkeen vain kotielämää viettävä aatelismies, ei sarjakuvaa enää ostettaisi. Tulkitsin tekstin niin, että Hazardista samoin kävi Halmeelle.

"Ei Halme meitä silloin kiinnostanut, kun hän kärvisteli raitistumisen veret seisauttavassa tylsyydessä. Ei häntä kaivettu esiin esimerkiksi siitä, miten elämän pahastikin köykkimä voi kammeta itsensä toisten ihmisten raittiiseen yhteyteen. Kun Halme näytettiin punnitsemassa mandariineja lähikaupassa, ei kuvalla ollut tarkoitus esittää sitä, miten mainio mies hänestä onkaan lutviutunut, vaan alleviivata katastrofia, joksi tämän mullin ja elukan elämä onkaan päässyt menemään. Arkeen kesyyntyminen ei ollut sinnikkään taistelun uuras, hieno lopputulos, vaan kuohittu mahtisonni."

En näe tässä vihaa vaan sääliä. Ärjyt sanavalinnat vain voivat peittää tämän. Pilkan pääkohde on "yleinen reagointi", joka tulee siitä kun kansa äänestää jaloillaan ja tästä syntyy yleinen tilastollinen toimintatapa. Sääli on tietysti sekin aina toista alentava, mutta lauseessa on jopa tästä eroavan myötätunnon sävyjä. Toki muussa osassa kolumnia on selvää että Halmeen menneisyys nähdään säälittävänä. Kuitenkin hän olisi ikään kuin saanut arvostusaseman yrittämällä parantua. Jos jokin saa pilkkaa, on rooli -Halme joka sai ihmisiltä suosiota, vaikka juuri tämä oli sitä säälittävää Halmetta. Ihmiset eivät välittäneet ihmis -Halmeesta, joka käy ostoksilla, vaikka sillä oli ansioita.

Halmeelta haluttiin Roolia. Ja kun sitä ei täytetty, ei asia ollut kiinnostava. Kuolema sen sijaan kiinnostaa, koska siinä on tarina, käänne ja loppu. Ei mitään hiipumista ja pois haipumista.

Eli tilanne oli aivan kuten "Beach" -elokuvassa. Siinähän ikilomalle turisteiksi siirtyneet elättävät itsensä rantalentopallolla ja vaihtamalla kannabista riisiin - ja länsimaisiin hyödykkeisiin kuten tamponeihin ja pattereihin. Paikallisuuden sijasta ollaan eristyneenä ja turismia yritetään tehdä elämäntavaksi. Tässä se, että joku selviää hain hyökkäyksestä on sankaritarina, ja siitä saa hyvän tarinan ja roolin. Hain hyökkäykseen kuollut taas haudataan ja tässäkin rooli on selvä. Mutta juuri kituva, sairas ja vammainen joka on paikalla koko ajan häiritsee hedonistis-lyhytjännitteis-individualistista turismirauhaa.

Tarinoissa lopettaminen on tärkeää. Esimerkiksi minä iloitsin kun yksi suosikkisarjoistani "Life" lopetettiin, koska juuri siinä muodossa sarja rakentuu täydelliseksi kokonaisuudeksi, jossa jokaisella jaksolla on paikka. Iloitsin että lopettivat huipulle. Ja kirosin sitä että Dan Simmons jatkoi "Hyperionista" usean kirjan sarjan, vaikka kirja oli juuri ensimmäisen osan jälkeen täydellinen, ja myöhemmät osat olivat kuin jatko -osia, jotka eivät sisältäneet samanlaista tilaa, vaan lähinnä purkivat ensimmäisen kirjan hienouden auki. Siksi omitan vain ensimmäisen osan ja pyrin parhaani mukaan unohtamaan loput kirjasarjasta, jotka vahingokseni luin.

Mutta jätän tämän kirjoihin ja televisiosarjoihin.

Halmeen kohdalla ihmiset vaativat tältä roolisuoritusta, päällä olevaa alter egoa, tai "hän ei ole kiinnostava". Zorro ei saa katkaista miekkaansa, Batman ei saa saada burn outia ja jäädä lomalle. Hulk ei saa mennä munkkiluostariin ja parantua vihastaan täysin oppimalla vaikka joltain munkki -supersankarilta mystisen mielenhallintakyvyn.

Siksi Hazardin kannanotot olivat enemmän "massan kannan kritiikkiä".

Häntä inhotti se, että kuolema oli ikään kuin hyvä, jännä, käänne. Tylsän elämäntarinan sijasta elämästä tehtiin tarina dramaattisella lopetuksella. "Tahdomme loppuun dramaattisen käänteen, emme kiusallista hiipumista, joka on kaikkien osa. Ja tämän testosteronilla, anabolisilla steroideilla, eläintaljoilla ja leijonariipuksilla itsensä mieheksi rakentaneen olennon kylmenevän kalmon ääressä salaa ihmettelemme, miksi tämä Matti Nykänenkin täällä vielä heiluu, sehän on jo nähty."

Etymologisesti katsoen englannin kielen sana "sacred" (pyhä, uskonnollinen ei vapaapäivä) on yhdistettävissä sanan "sacrifice" (uhri, uskonnollinen ei rikoksen) kanssa, kun otetaan latinan sana "sacrum" (pyhä esine). Kun tältä kohden sanotaan että "ihmiselämä on pyhä", on syytä erottaa uhraaminen aiheesta. Massat eivät näytä näkevän tätä eroa. Ehkä syynä on se, että jos joku nähdään vain roolina tai vain roolinsa kautta, tämä objektisoidaan ja esineellistetään jollakin tasolla.

Aabraham ja Iisak.

"Let's talk about the weather. / And the snow. / Falling from the heavens like crystal feather. / The power of powder. / The silence screams louder. / I feel cold. / This is an nation on hold. / It's the chill / without the thrill. / I'm waiting for spring to come to my kingdom. / Come to my kingdom."
(Flunk, "Spring to Kingdom Come")

Raamatussakin on tekstejä, jotka voidaan vähintään katsoa olevan muutakin kuin tapahtumakuvauksia. Niissä on myös narratiivinen taso. Ne kertovat tarinoita. Tämä ei välttämättä ole moite, vaan se tarkoittaa sitä että eettiset tulkinnat syntyvät sitä kautta että etsii sen merkityksen sieltä tarinan takaa.

Yksi voisi olla vaikka Jobin kärsimystarina, jossa Job on sankari ja uhri samanaikaisesti. Ja jossa pahan ongelmaa ei niinkään selitetä vaan kehotetaan hyväksymään ikävät asiat tapahtuviksi. Kaikki voi olla vain vedonlyöntiä ja haastetta Saatanan ja Jumalan välillä. Tai jotain muuta. Selvää on vain se, että "kakkaa tapahtuu".

Ajattelin jatkaa samasta tuskaisuuden ja uhrautumisen teemasta. Mutta toisella tarinalla.

Yksi tunnettu ja toistettu tarina on tietysti Aabrahamista. (Ja miksipä ei, kannattaa sitä miettiä.) Tarinahan on ulkoapäin kuvattu tapahtuma, jossa Jumala käskee Aabrahamia uhraamaan poikansa Iisakin. Aabraham lähtee poikansa uhrausmatkalle, sitoo tämän penkkiin ja on valmis uhraamaan poikansa. Viime hetkellä Jumala lähettää enkelin puuttumaan asioihin. Aabrahamin kehotetaan uhraamaan sen sijaan vuohi.

Perinteisen tulkinnan mukaan kyseessä oli testi. Silloin Aabrahamista leivotaan uhrautuva sankari, ja hänen pojastaan marttyyri. Tässä kaikkitietävä ja kaikkivoipa Jumala testaa onko Aabraham todella tosissaan ja Hänelle kuuliainen. Aabraham pistetään siksi äärettömän uhrin eteen. Tässä Jumala pistää ikään kuin valitsemaan itsensä ja pojan välillä. Ja koska tämä on erityisen suuri uhraus, sillä on merkittävä arvo.

Toisen tulkinnan mukaan tässä ei koetellakaan Aabrahamia, vaan Jumala on tiennyt tilanteen ennalta. Tässä Jumala haluaakin Aabrahamin tajuavan että hänen uskonsa on todella vahva. Toisaalta tällä uhrauksen voimakkuudella on voitu vakuuttaa myös muut, epäilijät. Osa voisi uskoa että uuden kansan alkuisä olisi "omaa juttua vetämässä", eikä siksi olisi luotettava ja kunnolla sitoutunut.

Kolmas tulkintatapa on lähestyä tilannetta armon ja helpottumisen kautta. Tämä tulkinta istuu pahan ongelmaan erityisen hyvin. Sillä yksi yleisimmistä tulkinnoista pahojen asioiden suhteen on se, että esimerkiksi lento -onnettomuus saa ihmiset myös haluamaan ja odottamaan muutosta. Näin siitä seuraisi myös jotain hyvää. Mielestäni tämä on toki hieman erikoinen, koska samalla tulkintatapaa soveltamalla aika monista asioista tulee "luvallisia". Tämän tulkinnan kannattajan kannattaa ehdottomasti mennä kertomaan tämä tulkintatapansa vaikkapa tsunamien uhreille. Eivät sano, joten selvästi tässä tulkinnassa on tiettyä "ei pulassa olevilta ulkopuolisilta ei pulassa oleville ulkopuolisille" -tematiikkaa. Kun taas voimakkaimmat sävyt tulevat kuitenkin juuri kärsivien yksilöiden itsensä ja heihin samastumisensa kautta. Tätä kautta selityksen teho tuntuu olevankin enemmän tilanteesta ulkoistamiseen perustuva, eräänlainen "sympatiannollaaja" jonka eettisyys rajoittuu siihen että sitä ei tavallisesti kerrota uhreille ja kärsiville. Kuitenkin tässä tulkinnassa ideana on se, että Jumala teki jännitteen ja stressin Aabrahamille, ja sitten poisti tämän tuskan. Tätä taas voidaan nähdä hieman samaksi, mitä Jeesus teki isommassa mittakaavassa.

Tästä päästäänkin sujuvasti neljänteen, mielestäni hieman hassuun, tulkinta jonka olen kohdannut liittyy siihen miten Raamatussa voidaan asiat nähdä Jeesuksen uhrin toistumana. Tässä tulkinnassa esimerkiksi Kain ja Aabel -kiista johtuikin siitä että Aabel uhrasi lihaa, verta. Ja veressä on pelastus. Lopullinen pelastus tulee tietysti Jeesuksen verestä, mutta lampaan veri on "traileri". Lammaspaimen uhrasi tätä, eikä vilja ollut yhtä haluttua. Tarinassahan Kain, viljelijä, vihoissaan murhasi Aabelin. (Perinteisessä tulkinnassa Jumala katsoi että Aabelilla oli oikea asenne ja Kainilla väärä asenne, ja uhrattavat tuotteet olivat irrelevantteja.) Saman idean heijastumana Aabraham symbolisoikin itse Jumalaa, ja hänen poikansa oli Jeesus. Tätä kautta kyseinen uhraus olisikin eräänlainen "valmisteleva kertomus" varsinaisiin tapahtumiin. Tässä tulkinnassa Jumala on ikään kuin "yhden kertomuksen eri versioiden kertoja".

Oma suosikkitulkintani on (tietenkin) Dan Simmonsin "Hyperionista", kirjassa jossa asiat jotka tapahtuvat tapahtuvat, ja asiat jotka aikaansaavat toisia tapahtumia saavat aikaan toisia tapahtumia. Mutta jossa kaikki tämä ei välttämättä tapahdu kronologisessa järjestyksessä. Siinähän Sol Weintraubin kehotetaan uhrata lapsensa. Hän tietenkin viivyttelee viimeiseen asti (alati nuorenevan tyttärensä kanssa.) Sol on erittäin erikoinen viisas mies ja juutalainen. Mutta erittäin tavallinen juutalainen. Kirjassahan korostuu teema, että uhri olisikin Jumalan kyky näyttää mikä hän on miehiään. Aabrahamhan vain seurasi Jumalaa, mutta ei voinut tietää mikä on tämän Jumalan kaikkihyvyys. Voisihan ratkaisu pahan ongelmaankin (Miksi maailmassa on kärsimystä - tai elokuvakliseemuodossa "miksi pahoja asioita tapahtuu hyville ihmisille.") olla periaatteessa se, että ihmiset vain ajattelevat ihmiskeskeisesti. Jumala voisi esimerkiksi pitää kaikkihyvänä ihmisten kiduttamista jolloin sairaudet piinaavat ja immuniteetti takaa että ihmiset eivät kuole liian nopeasti. (Mikä on kiduttajillakin mielessä.) Tässä tulkinnassa Jumala tietää mitä Aabraham tekee ja mihin asti tämä on valmis. Sen sijaan enkelin väliin laittaminen kertoo siitä, mihin asti Jumala haluaa ihmisten uhrautuvan. Tämä on siksi erittäin voimakas kannanotto siitä että minkälaisia arvoja Jumala ylläpitää.

Ateistien käyttämänä tämä tarina on tietysti osoitus siitä miten pahoihin asioihin Jumalaa seuraavat voidaan yllyttää. Tulkinta keskittyy yleisesti siihen tavallisimpaan "testin kautta lähestymiseen". Että se on tarina tottelevaisuudesta. Pojan uhraamisvalmiuden ihannointi on tässä näkemyksessä äärimmäinen paha, ja tätä kautta se on pienellä miettimisellä sovellettavissa jollakin tavoin kaikkiin tulkintoihin.

Tietenkin myös "Xenassa" on oma tarinansa, jossa uskossa olevaa isää huijataan. Äänenvahvistin muuttaa äänen Jumalisen kuuloiseksi ja näin isä saadaan uhraamaan. Takana oli tietysti valtapeli. Tässä väliintulo oli tietenkin Xenan ja Gabriellen rohkeuden tulosta. (Tosin tilaa jätettiin myös Jumalalliselle väliintulolle.)

---

Kuva on Rembrandtin "Enkeli estää Abrahamia uhraamasta Iisakia."

Kirjat, lukeminen ja vaikutus.

Mika Sipura otti osaa johonkin pyörineeseen kirjailmiöön. Siinä pitää kasata kirjoja, jotka ovat jotenkin erityisen hyvin vaikuttaneet.

Tehtävänannon rajojen mietintä:

Ensi alkuun on hyvä huomata, mitä tämä meemi ei mielestäni tarkoita.
1: Se ei ole mikään "suosituslista." Tämä onkin tärkeä asia, koska on eri lailla hyviä kirjoja. Palkitseva kirja, helppolukuinen kirja, kirja jonka lukee kerralla, kirja jota lukee pitkän ajan pieni pala kerrallaan, kirja johon palaa uudestaan. Ne ovat luultavasti hyvin erilaisia. Tätä kautta ei ole mitään yhtä lukutapaa: Kaikissa on mukana syitä jonka vuoksi lukee. Ja yksi ihminen voi pitää niistä, ja niiden arvojärjestäminen voi olla mieletöntä. "Minkälainen kirja on hyvä" ei ole mikään "yksi ja tietty" luokka.
2: Toisekseen tämä ei ole mikään tarkka valikoima "kaikista kirjoista" joita olen lukenut. Tämä ei ole myöskään lista siitä, mitkä kirjat ovat mielestäni erityisen hyviä. Tämä olisikin vaikeaa, koska lukemieni kirjojen määrät vaativat kymmenien tuhansien käsittelyä. En muista kaikkia nimeltä. Sisällötkin on monesta unohtuneet ja sekoittuneet keskenään. Tätä kautta yksittäisen kirja vaikutus olisi vaikea arvioida.
3: Tämä ei ole myöskään mikään "uusia teitä avaava" tai edes siihen kannustava juttu, koska tosiasiassa minä kuten moni muukin tekee karsintaa. Ja mielestäni tätä pitäisi lisätä.
___3.1: Ensinnäkin ei ole mitään syytä lukea kaikkia ja kaikenlaisia kirjoja. Moni ihminen tietää kirjoista jo ennen kuin on avannutkaan niitä. Tätä valikointia käytetään hyväkseen kirjakaupoissa, joissa ostetaan kirjoja joita ei olla vielä luettu. Mahdollisesti jopa useammin kuin sellaisia kirjoja jotka on jo luettu.
___3.2: Lisäksi pitäisi korostaa "taloudellisesa lukutapaa". Tyler Cowen ehdottaa että ihminen lukisi kaikkia kirjoja, ja lopettaisi niistä suuren osan. Sitoutuminen ei välttämättä ole hyvä asia kirjoissa. Huono kirja pitäisi heittää useammin nurkkaan.

Oman lähtökohdan reunaehtojen konstruointi.

Tosiasiassa tässä on kyse siitä, minkä kirjojen on katsonut vaikuttavan elämäänsä. Tässä kohden aloin tekemään listaa ja karsimaan tietyllä prosessilla kirjoja niistä joita olen lukenut.
1: Yritin hillitä itseriittoisuutta. Sillä tämänkaltainen kysymys houkuttelee silottamaan julkisuuskuvaa. Että laittaa vain huipputiedemiesten kirjoja ja kirjoja jotka on voittanut erityispalkintoja. Että laittaisi siihen kaikkea arvostettua ja tunnettua kaunokirjallisuutta. Tämän karsimiseksi, vaikka pitäisin jonkun tunnetun kaunokirjallisuuden teoksen sisällöstä, heittäisin sen pois, varmuuden vuoksi. Siksi valikoin vain "vähemmän tunnettua kirjallisuutta". Eli jos se antaa liian positiivisen kuvan, se on todennäköisesti "väärä kuva". En halua että kirjalista olisi mikään "peilin kirkastaja" joka korostaa miten mainio veikko olen. Jos ei muuten, niin sen vuoksi että jos se ei ole aidosti "minun minuuteen" vaikuttanut, siihen tarttuu sellaista egoilua, jonka lukija huomaa kyllä valehteluksi ja hännän nosteluksi kilometrien päähän. Kirjoittipa sen sitten "joka tunnetaan terävänä analysoijana" -muotoon jossa viitataan toisten sanomisiin tai ei.
2: Tämä ei saa olla vain kirja, josta pidän. Lisäksi sen olisi konkreettisesti vaikutettava persoonaani. Tätä kautta esimerkiksi "Taru Sormusten Herrasta" jäi pois. Olen lukenut sen useaan kertaan, mutta persoonaani siitä ei ole mielestäni jäänyt jälkiä.
3: Kirja ei saa olla sellainen, että se on joskus vaikuttanut, mutta että se ei vaikuta enää nykyisin. Että sillä olisi joskus ollut jokin erityinen arvo. Tätä kautta dumppaantuu iso kasa kristillistä että shamanistista ja meditaatio kirjallisuutta. (Itse asiassa haluankin haistattaa niille pitkät.)
4: En ota esiin kirjoja jotka vaikuttava johonkin filosofiseen koulukuntaan, eli sen täytyy vaikuttaa nimen omaan luonteeen ja arkielämään. Muuten elämästä tulisi helposti "akateemisen irrallista". Siispä listan kirjat eivät niikään ole rakentaneet sitä mitä mieltä olen, vaan vaikuttavat siihen minkälainen olen. (Tosiasiassa olen kuitenkin enemmän kotikasvatuksen, kavereiden, geenien ja turpaan saamisteni summa.)
5: Otan vain sellaisia kirjoja joita minulla on omana. Jos en omista sitä, en saa siitä kuvaa. Ja jos en ole vaivautunut hankkimaan/varastamaan/lainaamaan sitä, tullen toimeen ilman sitä. Jo ostotoimenpide itsessään on markkeri kirjan merkityksestä.

Lopullinen läjä:
Nämä kirjat, joita en laita siististi rinnakkain, koska siitä saattaisi syntyä jokin ihme harhaluulo siitä että ihmisen mieli ja minun mieleni olisi jokin järjestelmällinen laitos. Laitoin ne läjään. Tietenkin haluatte perustelut sille, miksi juuri nämä kirjat on valittu.
1: Markus Kajo, "Kettusen paluu - ihmisen käsikirja" muodostuu lyhyistä jutuista. Ne käsittelevät humoristisesti ihmisyyttä ja siihen liittyviä asioita. Tämä kirja on antanut minulle paljolti ihanteeni. En siis ole kirjan mukainen, mutta se on heitättänyt monta seikkaa kyseenalaiseksi. Osoittanut paheitani. Mutta kannustavasti. Mielestäni kirjan kirjoittajalla on sellaista aitoa Sokraattista filosofista asennetta, johon on erittäin vaikeaa törmätä.
___1.1: se lähestyy asiaa huumorin kautta. Elämä ei ole niin totista vänkäämistä, kuin jotkut yrittävät rakentaa. Että kaiken ei tarvitse olla elämää suurempaa.
___1.2: Se miettii juuri pieniä asioita, joista löytyy samalla arvoa. Kaiken ei tarvitse olla kaukana ja suurta ollakseen merkittävää.
___1.3: Kolmannekseen se sisältää ison palasen ihmettelevää asennetta, eikä se esitä tietävänsä juuri mitään. Tietämättömyys on olotila, jonka kanssa on pakko tulla toimeen. Kun kirja ihmettelee näitä, samalla herää mieleen se, että jos pienissäkin asioissa on epävarmuutta, niin miten suurissa asioissa olisi yhtään vähemmän?
___1.4: Se ei sisällä varsinaista ideologiaa. Se ihmettelee ja kritisoikin asioita, mutta sävy ei koskaan ole tuomitseva. Tämä on opettanut kriittisyyden aidon sisällön. Erimielisyys ei tarkoita samaa kuin vastustaminen ja vihaaminen. Samoin asioista voi tehdä mielipiteitä ilman että niiden pohjalta rakentaa jonkun valtavan ideologiamonoliitin, joka olisi ristiriidaton. Ja sitten esittäisi että se ideologiamonoliitti on se, mitä ihminen on. Olemme ristiriitaisia, outoja pähkäileviä, ja typeriäkin olentoja. Ja hyvä niin.
___1.5: Kirja sisältää myös sen, että se lähestyy asioita viittaamalla tieteellisiin tosiasioihin ja tuomalla näiden hassuja piirteitä esiin. Tämä tarkoittaa sitä että tieto ja kiinnostus ei ole ammattilaisten yksinoikeus, ja että se, että asia on "faktaa" tai "nippelitietoa" ei vielä tarkoita että se olisi "kuivaa". Pro -science -asenne ei välttämättä ole samaa kuin kaikkitietävyys, arroganssi, kilpailu, vastustaminen, ilkeys. Eikä tarvitse olla edes nörtti tai muu "egghead".
2: Daniil Harms, "Ensiksikin ja toiseksi". Kirja sisältää absurdeja novelleja. Niissä absurdius rakennetaan arkisten asioiden ympärille. Siinä outo tunne rakentuu siihen että joku nousee aamulla ylös, menee ulos ja kohtaa miehen, joka on juuri ostanut polakan. Kirjailija oli lapsia vihaava mies, joka kirjoitti elantonsa kirjoittelemalla juttuja lapsille. Jotta saisi rahaa mahorkkaan. Henkilö, joka muutti itse oman nimensä "Harmiksi". Ja se näkyy. Novellien henki löytyy tässä tapauksessa melko hyvin tämän kirjoittavan ihmisen itsensä kautta. Tätähän se elämä on. Se on ensisijaisesti kummallista, ja oma ideologia ja oma itse on tavallaan kaupan. Päivästä riippuu se, naurattaako, itkettääkö, vai tuleeko vain säälivän samaistunut olo.
3: Magnus Mills, "Taivaanrannan kulkijat" on pidempi juonellinen kirjoitus, joka käytännössä on opettanut minulle kaiken sen, mitä mieltä olen parisuhteesta, unelmista ja niiden romahtamisesta. Sekä siitä, miten yhden tavoittelu voi johtaa siihen että toinen menetetään. Eikä silti ole takeita siitä, että tavoiteltu saataisiin. Kirjassa puitteet ovat alussa melko pelkistetyt. Aavikolla on alumiinista tehty talo, joka kutistuu ja laajenee lämpötilan mukana. Hiekkaa on lapioitava. Tähän kuvioon astuu ja siitä poistuu ihmisiä, joiden olemassaololle ei ole sen kummempia syitä. Nainen, jota päähenkilö ei muista, tulee jostain koska hän muistaa sinut. Ihmisyys rakentuu läsnäolon kautta. Ideologia taas saa ihmiset yhdessä tavoittemaan mahdottomia. Mutta vain siinä määrin, missä ideologia myötää ihmisten unelmaa. Kaikki rakentavat kun se on yhteinen unelma. Ja vaikka yhden annetaan olla johtaja, koska hän osaa ja koska hän on aloittanut koko prosessin. Mutta hänenkään ei anneta sorkkia itse unelmaa. Vaikka se olisi niinkin kummallinen, kuin halu asua alumiinitalossa kanjonissa ja vaihtoehto - tiilitalot - olisivat paljon kätevämpiä. Unelmien ei tarvitse toteutua tai olla järkeviä ollakseen vaikuttavia. Lisäksi ideologian ei saisi antaa vaikuttaa erottavasti: Nainen, joka tulee tyhjästä koska muistaa sinut, voi kadota elämästä jos lähdet liiaksi kaivelemaan kanjonia. Ja loppujen lopuksi Sillä ei ole väliä sillä, missä asut, vaan kenen kanssa.
4: Magnus Mills, "Aidantekijät" on edellisen kirjan kirjoittajan aikaisempi kirja. Siinäkin on erittäin pelkistynyt ympäristö. On kaksi skottia jotka vihaavat brittejä. He ovat laiskoja aidantekijöitä. Heitä valvomaan käsketään brittiläinen työnjohtaja, jossa on vain kaksi vikaa. Hän on työnjohtaja ja brittiläinen. Työnteossa valtaosa kuluu vaikeuksissa, kuten vesisateessa ja siinä että aidan tilaaja kuolee onnettomuuden kautta paalulekan iskuun. Työnteon aikana haaveillaan suurista. Nimittäin vapaasta ja oluesta. Lopun aikaa istutaan pubissa juomassa olutta -velaksi jos rahat on jo juotu. Koska siinä voidaan "iskeä naisia". Kuitenkaan tähän liittyy lähinnä tonttumaisesti tönöttämistä. Jos joku menee iskemään naisia oikeasti, tätä ei katsota hyvällä. Onnistuminen aikaansaa kateutta. Kirjassa ei tapahdu mitään yliluonnollista (tai muutenkaan mitään), mutta siinä on koko ajan hämäräperäinen ja jopa pahaenteinen tunnelma. Lisäksi siinä on toistokappaleita, joissa on identtinen teksti ja tilannekuvaus. Joka pilkkua myöten. Mutta konteksti on eri, jolloin teksti tuo ilmi aivan eri kuvan. Haluaisin tehdä tästä kirjasta elokuvan-
5: István Örkény "minuuttinovelleja". Kirja sisältää absurdin, groteskin, pelottavan ja huvittavan täydellistä rinnastamista erityisen lyhyissä novelleissa. Se on kuitenkin sisällöltään erityisen kriittinen, se nostaa esiin hänen elämänsä aikaisen poliittisen tilanteen asioita: Poliittisen kuvan takana on ikään kuin vinksahtanut maailma, joka on outo ja kauhea ja hassu. Ja se on juuri se, mitä todellisuus tavallaan on. Kirja haluaa muuttaa asiaa, muutoshalun henki ja aktiivinen toiminta paistaa rivien välistä vahvasti. Kuitenkaan siinä ei ole ideologista sisältöä. Tai jos sellainen on, se on ihmisyys. (Soveltaen: Ihmistä ei pitäisi ajatella sen mukaan onko hän "kristitty" siinä mielessä miten kristityt ovat määrittäneet itsensä. Sen sijaan pitäisi katsoa tämän "määritelmän taakse" ja löytää ihminen, se joka katsoo olevansa kristitty. Hän on se, mikä on, sanoipa ideologian virallinen määrittely sitten mitä tahansa. Sillä kun määritelmä ja ihmisyys eivät kohtaa, syntyy ristiriita, jossa todelisuus on vahvempi vaikka ideologian sisältö yrittääkin muuta esittää. Ja tästä virheestä syntyy vain groteskia kummallisuutta.) Kirjailija ei kuitenkaan ole ilkeä tai raivoa aiheuttava. Hän onkin sanonut että "Vain iva loukkaa, ei nauru, varsinkaan ei sellainen nauru, jonka groteski aiheuttaa".
6: Dan Simmons, "Hyperion". Tämä kirja kertoo erilaisista maailmankatsomuksista ja niiden törmäämisestä. Sen sankarina on erilaisia tahoja, jotka erilaisten maailmankatsomusten ja uskomusten kautta tuovat vaikeuksia siihen kysymykseen "mitä on persoona". Yksikään ideologia ei oikeastaan selitä sitä, vaan nostaa siihen uusia ongelmia. Jokainen matkalainen on aivan erilainen, ja he ovat erimielisiä lähes kaikesta. Islamilaisen ammattisoturin ja juutalaisen kirjaviisaan tai druidin välillä on vain vähän yhteistä. Tälle kirjassa on olennaista se, että jokainen kertoo oman tarinansa. Ne sidotaan yhteen tarinalla, jossa he menevät etuoikeutetusti tapaamaan "lepinkäistä", joka on varsin kauhea jumala. Kirjasarjan myöhemmissä osissa asioita selitetään auki, ja niille annetaan vastauksia. Itse kuitenkin jätän sarjan juuri tähän. Se on vain yksi kirja. Se nimittäin kokoaa yhteen erilaiset ihmiset. Kaikilla on tarina. Ja se, mikä sitoo ihmiset yhteen, on päämäärä, joka jää toteutumatta. Tärkeämpää on näiden ihmisten elämä ja heidän kokemuksensa ja tarinansa. Matkanteko, ei päämäärä ja saavuttaminen.
7: Andy Riley, "Pupujen itsemurhakirja". Olen saanut tämän lahjaksi ihmiseltä, joka sanoi että se on erittäin minun näköiseni kirja. Tämä ei siis ole niinkään rakentanut kuin ilmiantanut persoonaani. Siinä suloiset pienet pupuset eivät vaan jaksa elää ja kuolevat erikoisilla ja mielikuvituksellisilla virityksillä. Se on sarjakuvakirja. Sisältää vähän tekstiä. Herättää kuitenkin kysymyksiä myös siitä, että itsemurha ei ole vain goottien ja angstaajien asia. Kysymys siitä, kenellä on oikeus haluta kuolla ja kysymys siitä, kenen hallussa elämä lopulta on, voi tulla mieleen. Ei poista kuolemanpelkoa, eikä anna käytännöllisiä keinoja kuolemiseen. Naurattaa kuitenkin.
8: Neil Gaimanin "American Gods" on fantasiakirja, joka yhdistää fantasiaelementtejä nykyaikaiseen kuvaamiseen. Gaiman tuo esiin vankan mytologioiden tuntemisensa kautta kysymyksiä siitä, miksi jollain Jumalalla on merkitystä milloinkin. Tähän liittyy tietysti se, miten Jumalat saapuvat paikalle ihmisten mukana eivätkä ole valmiina perillä. Samoin kuin se, mikä on Jumala. Ja mikä on rituaali. Arkipäiväisesti alkavat tapahtumat tiivistyvät : Vanhat ja jo unohdetut jumalt, kuten Odin ja Horus kamppailevat uusien ja erikoisten jumalien, kuten Median kanssa. Kaikki odottavat ihmisiltä uskoa ja vaativat heidän aikaansa. Nykyamerikan palvonnan kohteiksi osoitetaan kristuksen lisäksi mammona. Ihmissydämen ristiriitaisuus ja joka paikkaan tempovat vaateet nousevat esiin pitkn matkaa.
9: Matt Ridleyn "Origins of virtue" käsittelee yksinkertaisesti sitä tieteellistä kysymystä, miten ihminen on voinut evoluution kautta synnyttää moraalisia tunteita ja miksi niiden sisältö on sen suuntainen mitä se on. Erittäin harvoin tiedekirja onnistuu rämpyttelemään etiikan kieliä. Tämän kirjan kohdalla on kuitenkin syytä muistaa, että is-ought -ongelmaa ei ole ratkaistu: Siitä miten asiat ovat ei pitäisi päätellä miten niiden pitäisi olla. Mutta tässä kohden pääsee kuitenkin tutkimusmatkalle ihmisten lajinmukaisiin etiikan rakenteisiin. Tätä voidaan käyttää etiikkapohdintojen apuvälineenä. (Sillä etiikan ei tarvitse olla todellisuudesta vieraantunutta is-oughtista huolimatta. Kun mietitään etiikkaa on hyvä tietää että pommi räjähtää. Tämä ei tarkoita että se olisi oikein. Mutta tämä räjähdysfakta on silti olennainen kun mietitään esimerkiksi sitä minkälaisia sota -aseita ihmisille suolletaan.) Ei sisällä ideologiaa. Tätä voi lukea olipa sitten kristitty, ateisti tai ei.
10: Guy Windsor, "Swordsman's Companion". Kirja esittelee italialaista miekkailua, joten se ei sinällään kosketa "minun ydinaluetta". Mutta se on kuitenkin minun ensimmäinen eurooppalaista keskiaikaista miekkailua käsittelevä kirja. Sen kirjoituksen luonteeseen on tiivistynyt mainiosti se, mitä on olla historiallisen miekkailun rekonstruoija. Se kertoi minulle mistä hommassa on kysymys. Tässä mielessä se on "minuuden kirjoista" erityisen oleellinen.

Ehkä tämän pohjalta voidaan ymmärtää hieman siitä, miksi olen tälläinen kummallinen kusipää.

Rakkaus.

"What is love / Baby no hurt me / no hurt me / no more!"
(Haddaway, "What is Love")

Henkilö voi rakastaa kahvia tai hyviä viinejä tai vaikka lännenelokuvia tai trancea. Hän voi rakastaa esimerkiksi mietiskelyä, rukoilun kautta tulevaa yhteyttä Herraan tai filosofiaa. Hieman erilaista rakastamista voi olla sellainen, joka kohdistuu koiraan tai kissaan. (Onko kaloihin kohdistuva rakkaus jotain erilaista, kun niillä on vähemmän tietoisuutta tai ainakin kommunikaatiota ihmisten kanssa tasolla, jota kissoilla ja koirilla on?). Sitten voidaan tietysti rakastaa ystäviä, perhettä. (Onko tämä jotenkin erilaista suhteessa eläimiin? Esimerkiksi minulla on ryhmässä eräs henkilö, jonka poni sairastui ja tämä oli tietysti aivan huolesta soikeana, kun hänen eläinystävänsä oli pulassa sädetulehduksen kanssa. Ja minä ihan suoraan kysyin yksi aamu ensimmäiseksi että "miten poni voi", vinoilin siitä että "enhän minä tietysti sinusta välitä, vaan siitä ponista jota en ole koskaan nähnyt..") Ja sitten on se oma lukunsa niille puolisoille.

Esimerkissäni olen ottanut tarkoituksella hieman erilaisia esimerkkejä. Esimerkiksi sellaisia joissa rakkaus viittaa siihen että pitää jostain aktiviteetista paljon. Toinen esimerkki on sitten sellainen, joka antaa elämälle sisältöä ja kertoo minkälainen yksilö olen, joka on sama asia kuin sanoisi että arvostan näitä asioita. Kuitenkin monesti rakkaus rajataan nimen omaan eläimiin, muihin ihmisiin, perheeseen tai puolisoihin. Ehkäpä siis minunkin on syytä rajoittua tälläiseen näkemykseen.

Kreikkalaiset olivat perinteisesti jakaneet rakkauden kolmeen osaan:
1: eros, joka tarkoitti intohimoa, tyypillisesti seksuaalista tai ainakin hyvin sen tapaista ja tasoista tunnetta. Tätä rakkautta on usein yhdistetty itsekkyyteen ja egosentrisyytteen. Toisaalta siihen on yhdistetty myös hyviä asioita. Esimerkiksi Sokrates ymmärsi että seksuaalinen himo oli yhdenlainen reagointi kauneuteen. Tämä tarkoitti sitä, että se ei ollut ainakaan täysin pahaa.
2: agape, joka tarkoittaa veljellistä rakkautta, jossa rakkaus on spontaania, eikä sitä lainkaan motivoi oma etu. Toisin sanoen agapea ei synny siksi, että jokin kohde on arvokas, mutta sen takia että johonkin kohdistetaan agapea, siitä tulee arvokas. Kristillisessä dualismissa tämä on usein nähty olevan yhdistämättömissä erokseen. Toisaalta osa o sitä mieltä, nämä esiintyvät aina yhdessä koska rakkaus on aina näiden sekoitus harmaan sävyjä; Kumpikaan ei oikein koskaan esiinny täysin puhtaana.
3: philia, joka taas tarkoittaa ystävällismielisiä tunteita. Näitä voidaan kohdistaa ystäviin tai vaikka naapyureihin tai bisnestuttaviin. Aivan kuten eroskin, philia on ymmärretty olevan vastaus hyviin ominaisuuksiin. Monet filosofit, esimerkiksi L. Thomas, ovatkin miettineet, onko philian ja eroksen välinen ero/suhde se, että eros on philiaa, johon liittyy seksuaalinen vire. Kun toiset filosofit, kuten Alan Soble, ovat taas yrittäneet erottaa eroksen "pelkästä kiimasta", erottelua on kuitenkin aika vaikea tehdä.

Romanttista rakkautta taas on määritelty muun muassa:
1: Tunteeksi joka luo arvon toiselle.
2: Seksuaalissävytteiseksi rakkaudeksi.

Tämä tarkoittaa sitä, että se ei oikein tunnu sopivan mihinkään yksittäiseen kategoriaan. Jos rakkaus olisi pelkkää agapea, ei rakkauteen liittyisi seksuaalisuutta. Tämä asia liittyy kuitenkin romanttiseen rakkauteen melko tiiviisti. (Näin ainakin päättelen omien kokemusteni sekä esimerkiksi fundamentalistikristittyjen innosta tuomita homojen parisuhde ja kieltämällä heidän välisensä rakkaus tuomitsemalla se -hieman keskenään ristiriitaiesti- "luonnottomaksi" ja "eläimelliseksi". Seksuaalinen käyttäytyminen näyttää kuuluvan kaikissa kulttuureissa mukaan kuvioon erottamattomasti.) Erosta näytetään tarvittavan, jotta puolisoiden välinen rakkaus eroaisi syvästä ystävyydestä. Toisaalta syyksi sekoittumiseen voidaan nähdä esimerkiksi se, että agape joka toiseen kohdistuu muuttaa kohteen arvokkaaksi, jolloin siihen voidaan sekoittaa myös erosta, joka arvostaa juuri tätä arvoa. Tosin tällöin henkilö tavallaan kiihottuu omasta rakkaudestaan, minkä ainakin minä koen hieman erikoiseksi, eräänlaiseksi itserakkauden vastineeksi.

Tietenkin, jotta filosofinen analyysi voisi sanoa mitään rakkaudesta sen tulisi voida erottaa pelkkä positiivinen tuntemus rakkaudesta. Tosin oma lukunsa on se, voiko se sanoa mitään, mutta yritetään kuitenkin.
1: Ero ystävyydessä ja rakkaudessa on "syvyys", eli erot olisivat määrällisiä: Eli rakkaus ei olisikaan mitään laadullisesti erilaista, vaan sitä olisi enemmän. Ero on silloin ikään kuin köyhän lompakossa olevat rahat ja rikkaan lompakossa olevat rahat: Ero ei ole rahassa, molemmilla on samoja kolikoita ja jos otamme molempien lompakosta yhden ja sekoitamme niitä aikansa, emme tiedä kumpi on peräisin kumman lompakossa. Ero on siis vain kolikoiden määrässä.
2: Toisaalta Irving Singer ja Robert Brown ovat ajatelleet pitämisen ja rakkauden eron olevan enemmänkin "desiring"; Pitämisessä arvo ja haluttavuus on pelkästään välinearvoa. Siinä halutaan kohdetta vain koska se täyttää tietyt ehdot. (Kuten että sillä on riittävän hyvä naama jotta sillä voi päteä seurapiirien illanistujaisissa.) Rakkaudessa taas kohteella on myös itseisarvoa.
3: Rakkautta voidaan nähdä myös arvostuksena, joka tehdään tiettyjen asioiden kautta. Tässä rakkaus on yhteyttä, joka saadaan toisen kanssa. Kun rakastetaan, ollaan tutkimusretkellä toisessa ja itsessä. "Värähdellään samalla aallonpituudella." Tässä rakkaus nähdään oikeutuksena sillä se vaatii työtä. Ja tietenkin yhteytenä. Kuvaavana on R. Scrutonin sitaatti: Hänen mukaansa rakkautta on olemassa "just so soon as reciprocity becomes community: that is, just so soon as all distinction between my interests and your interests is overcome". Tähän näkemykseen liittyy rakkauden itseisarvo; Tilanne muuttuu hieman mielenkiintoiseksi, jos rakkauteen liittyy ajatus huolenpidosta, tai kiinnostus rakkaan parhaasta. Sillä tämä vaatii sen, että otat rakkaasi arviointiin, eli mietit mitkä ovat hänen vahvuutensa ja heikkoutensa. Tämä taas vaatii arviointia. Voidaan siis ajatella että tämän tyyliseen rakkauteen liittyy myös toisen heikkouksien tunteminen, ja niidenkin hyväksyminen ja huomioon ottaminen.
4: Rakkaus on vain rakkautta, tunteena, emootiona. Sen erottaa ystävyydestä se, että ystävä tuntuu ystävältä ja rakas tuntuu rakkaalta. Tässä näkemyksessä rakkaus on kompleksi tunneside, joka kohdistuu toiseen yksilöön. Näkemyksen vahvuus ja heikkous on siinä, että tämä tunneside itse toimii arvottajana, jolloin rakkaudelle ei tarvita formaalia objektia. (Toisaalta jos rakkaus on jokin jakamaton elementti, joka koostuu vain itsestään, sitä ei voida lainkaan pilkkoa osaelementeiksi, jolloin täytyisi olla jokin erillinen rakkauselementti, "rakkauden idea". Rakkaus on siis perustunne samaan tapaan kuin vaikka viha tai hilpeys.)
5: Rakkaus voi kohdistua vain yhteen henkilöön, muu on vain pitämistä. "On vain se oikea, jolle on tarkoitettu". Tässäkin näkemyksessä ajatellaan syvä yhteys, mutta tähän ei liity työtä. Asiat sujuvat kuin itsekseen, ja molemmat ovat toisilleen automaattisesti sopivia. Tässä näkemyksissä rakastavaiset muodostavat oman entiteettinsä, "me". He kuvainnollisesti Raamatun lauseeksi jossa viitataan "muuttuvat yhdeksi lihaksi". Kriitikoiden mukaan yhteys on liioiteltua, koska se vaatisi jonkinlaista yliluonnollista sitojaa ja toisaalta sen vuoksi, että täläisessä fuusiossa katoaa yksilöiden autonomia: Tämä taas on tärkeää, jos ajatellaan että rakkauteen liittyy sellaisia asioita kuin valinnanvapaus ja siihen liittyvä vastuu.

Lyhyesti voitaisiin sanoa että rakkausnäkemykset voidaan jakaa seuraavasti:
1: Rakkaus henkisenä ja/tai ruumiillisena yhteytenä.
2: Rakkaus arvostuksena.
3: Rakkaus tunteena (kuten himona tai puhtaana välittämisenä.)
4: Rakkaus huolehtimisena ja välittämisenä.

Yleisesti muut näkemykset ovat näiden yhdistelmiä. Kenties eniten fuusioita harjoittava näkemys on Fisherin katsantotapa: Hänestä rakkaus on tila, jossa yhdistyvät rakastavaisten välittämiset, huolet, emootiot, halut ja toiminta.

Lisäksi on esitetty että rakkaus on kulttuurillinen ilmiö. Että tosiasiassa rakkaus on erilaista länsimaissa ja esimerkiksi itämaissa. Tässä näkemyksessä sanotaan likimain että "Euroopassa lähdetään kovalla liekillä ja poltetaan loppuun ja itämaissa lähdetään pienellä liekillä ja lämmitetään kauan." Tämä tarkoittaa sitä, että rakkaus on kulttuurillinen arvostustoimenpide. Toinen hieman tästä poikkeava lähestymistapa on ajatella että rakkaus on individuaalista: Kukaan ei voi määritellä sitä toiselle, ja kaikki voivat puhua "vain omasta puolestaan". Rakkaus on tässä näkemyksessä täydellisen subjektiivinen asia, jota ei voida lainkaan käsitellä objektiivisesti. Ja siksi se on tuomittu aina pakenemaan tarkkaa määrittelyä ja sortumaan erilaisiin harmaan sävyihin.

Sitten on aika vertailla paria näkemystä. Valitsin Arthur Schopenhauerin ja Jean-Paul Sartren. Valinta ei ollut sattumaa.

Schopenhauerista rakkaus oli elämäntahtoa. Ja Rakkaus on tunne, jota ei Shopenhauerin mukaan voi aloittaa eikä lopettaa järkeilyllä. Hänen näkemyksensä mukaan ihminen ei rakastu satunnaiseen ihmiseen, vaan sen sijaan hän valitsee sellaisen, joka pistää jälkeläiset "kohti keskiarvoa". eli että likipitäen, että lihavuuteen taipuvaiset hakevat laihoja luikkuja puolisoikseen. Schopenhauerista tämä turvaa sen, että jälkeläinen ei olisi luonnonoikku. Tosin lopputuloksena Schopenhauerista oli se, että ihmiset rakastuvat juuri sellaisiin ihmisiin, jotka sopivat hänelle itselleen mahdollisimman huonosti. Elämäntahto ohjasi rakkauden avulla ihmiset tuottamaan terveitä jälkeläisiä, hintana oli rakastavaisten onnettomuus.

Sartresta rakkaus on suhde tietoisuuden ja ulkopuolisen maailman välillä. Eli henkilö kokee jotain suhteessa tiettyyn soluista koostuvaan kompleksiin. Tämä korostaa sitä että rakkaus ei niinkään ole tunnetila, kuin reagointi. Sartre huomauttaa että vaikka voisimme pidättäytyä ulkoisista teoista, sekin on reagointi. (Sartrellahan tärkeä elementti on valinta. Ja hänen valitsemisessaan myös valitsematta jättäminenkin on valinta. Siksi hänestä ihminen on tuomittu vapauteen eli kahlehdittu vastuuseen.) Rakastavalla on suhde maailman, tai tarkemmin sen osan, kanssa. Sisäinen tila ei Sartrella eroa ulkoisesta tilasta, koska kaikki tietoisuus on tietoisuutta jostain ja teon tekemättä jättäminen ei tarkoita että itse suorite ei kävisi tietoisuudessa. Sartresta rakkaus on valinta. Hän korostaa että rakkaus ei ole mitään (eroksen kaltaista) tunnetta, joka hairahduttaisi ihmisen mielen pois tolaltaan ja veisi häneltä kyvyn ajatella vaihtoehtoja. Sartre oli siinä määrin romantikko, että hänestä rakkaudella tuli olla arvoa, ja arvo syntyi vain sitä kautta että rakastava valitsee tekonsa, eikä ole valinnanvapaudeton kone. Tosin tämän seurauksena Sartren mallissa myös henkilön itsensä päättämä rakkaus on arvokasta. Eli jos henkilö itse valitsee toimivansa kiltisti ja sitoutuvansa toiseen, se on rakkautta (Josta päästään siihen että ilman emootioita tehty parisuhteeseen sitoutuminen on arvokasta rakkautta.) Sartren mukaan on eroa sillä onko rakkaus tullut itsestään vai onko se päätetty, mutta erot ovat vain eri tasoilla ja niihin sitoutuminen on arvopainotteista, enemmän mielipideasiaa. Sartren rakkaus on aina yksilöön kohdistuvaa rakkautta. Hänestä emme voi nähdä toisen tietoisuutta, koska meillä on vain oma eksistenssimme. Tämä tarkoittaa sitä että rakkauden kohde ei ole meille koskaan täysin vapaa ja kokeva yksilö - kuten me itse olemme itsellemme. Tämä tarkoittaa sitä, että hän on meille kohde. Tämä korostuu Sartren mukaan erilaisissa rajoitteissa: Useinhan rakkaudessa molemmat tekevät uhrauksia, jotta homma onnistuisi. Kuitenkaan meillä ei ole mitään taetta siitä että toinen rakastaisi tulevaisuudessa. Rakkauskin on arvokasta vain koska se on valinta, joten on valittava uudestaan. Sartren mukaan emme voi erota vapaudestamme, ja jos rakastan toista muka vapaana samalla ajatellen, että hän ei käytä vapauttaan kaikessa laajuudessamme ja haluten rajata toisen valinnanvapautta esimerkiksi mustasukkaisesti, esineellistän pakosti toisen, vien häneltä arvon.

Tästä taas mieleeni tulee Dan Simmonsin "Endymion" -sarja. Siinähän Aenea oli miettinyt puhetta, jossa tiivistyisi se, mitä hän haluaa sanoa ihmiskunnalle. Hän oli yrittänyt tehdä siitä mahdollisimman lyhyen. Hän päätyi lopputulokseen "valitse uudestaan." Kirjan sankari, Endymion, kokee lauseen siten, että ensimmäinen valinta on yleensä väärä, ja sitä pitäisi korjata. Myöhemmin hänen "silmänsä avautuvat" tästä pessimismistä ja päätyvätkin ajattelemaan, että valinnassa voi valita saman lopputuloksen uudestaan. Hän voi siksi valita rakkautensa Aeneaan joka ikinen päivä uudestaan ja uudestaan: "Kyllä.")

Schopenhauer ja Sartre olivat kuitenkin yksimielisiä siitä, että parisuhde toimii parhaitten sellaisen ihmisen kanssa, joka on mahdollisimman samanlainen.