Rakkaus.

"What is love / Baby no hurt me / no hurt me / no more!"
(Haddaway, "What is Love")

Henkilö voi rakastaa kahvia tai hyviä viinejä tai vaikka lännenelokuvia tai trancea. Hän voi rakastaa esimerkiksi mietiskelyä, rukoilun kautta tulevaa yhteyttä Herraan tai filosofiaa. Hieman erilaista rakastamista voi olla sellainen, joka kohdistuu koiraan tai kissaan. (Onko kaloihin kohdistuva rakkaus jotain erilaista, kun niillä on vähemmän tietoisuutta tai ainakin kommunikaatiota ihmisten kanssa tasolla, jota kissoilla ja koirilla on?). Sitten voidaan tietysti rakastaa ystäviä, perhettä. (Onko tämä jotenkin erilaista suhteessa eläimiin? Esimerkiksi minulla on ryhmässä eräs henkilö, jonka poni sairastui ja tämä oli tietysti aivan huolesta soikeana, kun hänen eläinystävänsä oli pulassa sädetulehduksen kanssa. Ja minä ihan suoraan kysyin yksi aamu ensimmäiseksi että "miten poni voi", vinoilin siitä että "enhän minä tietysti sinusta välitä, vaan siitä ponista jota en ole koskaan nähnyt..") Ja sitten on se oma lukunsa niille puolisoille.

Esimerkissäni olen ottanut tarkoituksella hieman erilaisia esimerkkejä. Esimerkiksi sellaisia joissa rakkaus viittaa siihen että pitää jostain aktiviteetista paljon. Toinen esimerkki on sitten sellainen, joka antaa elämälle sisältöä ja kertoo minkälainen yksilö olen, joka on sama asia kuin sanoisi että arvostan näitä asioita. Kuitenkin monesti rakkaus rajataan nimen omaan eläimiin, muihin ihmisiin, perheeseen tai puolisoihin. Ehkäpä siis minunkin on syytä rajoittua tälläiseen näkemykseen.

Kreikkalaiset olivat perinteisesti jakaneet rakkauden kolmeen osaan:
1: eros, joka tarkoitti intohimoa, tyypillisesti seksuaalista tai ainakin hyvin sen tapaista ja tasoista tunnetta. Tätä rakkautta on usein yhdistetty itsekkyyteen ja egosentrisyytteen. Toisaalta siihen on yhdistetty myös hyviä asioita. Esimerkiksi Sokrates ymmärsi että seksuaalinen himo oli yhdenlainen reagointi kauneuteen. Tämä tarkoitti sitä, että se ei ollut ainakaan täysin pahaa.
2: agape, joka tarkoittaa veljellistä rakkautta, jossa rakkaus on spontaania, eikä sitä lainkaan motivoi oma etu. Toisin sanoen agapea ei synny siksi, että jokin kohde on arvokas, mutta sen takia että johonkin kohdistetaan agapea, siitä tulee arvokas. Kristillisessä dualismissa tämä on usein nähty olevan yhdistämättömissä erokseen. Toisaalta osa o sitä mieltä, nämä esiintyvät aina yhdessä koska rakkaus on aina näiden sekoitus harmaan sävyjä; Kumpikaan ei oikein koskaan esiinny täysin puhtaana.
3: philia, joka taas tarkoittaa ystävällismielisiä tunteita. Näitä voidaan kohdistaa ystäviin tai vaikka naapyureihin tai bisnestuttaviin. Aivan kuten eroskin, philia on ymmärretty olevan vastaus hyviin ominaisuuksiin. Monet filosofit, esimerkiksi L. Thomas, ovatkin miettineet, onko philian ja eroksen välinen ero/suhde se, että eros on philiaa, johon liittyy seksuaalinen vire. Kun toiset filosofit, kuten Alan Soble, ovat taas yrittäneet erottaa eroksen "pelkästä kiimasta", erottelua on kuitenkin aika vaikea tehdä.

Romanttista rakkautta taas on määritelty muun muassa:
1: Tunteeksi joka luo arvon toiselle.
2: Seksuaalissävytteiseksi rakkaudeksi.

Tämä tarkoittaa sitä, että se ei oikein tunnu sopivan mihinkään yksittäiseen kategoriaan. Jos rakkaus olisi pelkkää agapea, ei rakkauteen liittyisi seksuaalisuutta. Tämä asia liittyy kuitenkin romanttiseen rakkauteen melko tiiviisti. (Näin ainakin päättelen omien kokemusteni sekä esimerkiksi fundamentalistikristittyjen innosta tuomita homojen parisuhde ja kieltämällä heidän välisensä rakkaus tuomitsemalla se -hieman keskenään ristiriitaiesti- "luonnottomaksi" ja "eläimelliseksi". Seksuaalinen käyttäytyminen näyttää kuuluvan kaikissa kulttuureissa mukaan kuvioon erottamattomasti.) Erosta näytetään tarvittavan, jotta puolisoiden välinen rakkaus eroaisi syvästä ystävyydestä. Toisaalta syyksi sekoittumiseen voidaan nähdä esimerkiksi se, että agape joka toiseen kohdistuu muuttaa kohteen arvokkaaksi, jolloin siihen voidaan sekoittaa myös erosta, joka arvostaa juuri tätä arvoa. Tosin tällöin henkilö tavallaan kiihottuu omasta rakkaudestaan, minkä ainakin minä koen hieman erikoiseksi, eräänlaiseksi itserakkauden vastineeksi.

Tietenkin, jotta filosofinen analyysi voisi sanoa mitään rakkaudesta sen tulisi voida erottaa pelkkä positiivinen tuntemus rakkaudesta. Tosin oma lukunsa on se, voiko se sanoa mitään, mutta yritetään kuitenkin.
1: Ero ystävyydessä ja rakkaudessa on "syvyys", eli erot olisivat määrällisiä: Eli rakkaus ei olisikaan mitään laadullisesti erilaista, vaan sitä olisi enemmän. Ero on silloin ikään kuin köyhän lompakossa olevat rahat ja rikkaan lompakossa olevat rahat: Ero ei ole rahassa, molemmilla on samoja kolikoita ja jos otamme molempien lompakosta yhden ja sekoitamme niitä aikansa, emme tiedä kumpi on peräisin kumman lompakossa. Ero on siis vain kolikoiden määrässä.
2: Toisaalta Irving Singer ja Robert Brown ovat ajatelleet pitämisen ja rakkauden eron olevan enemmänkin "desiring"; Pitämisessä arvo ja haluttavuus on pelkästään välinearvoa. Siinä halutaan kohdetta vain koska se täyttää tietyt ehdot. (Kuten että sillä on riittävän hyvä naama jotta sillä voi päteä seurapiirien illanistujaisissa.) Rakkaudessa taas kohteella on myös itseisarvoa.
3: Rakkautta voidaan nähdä myös arvostuksena, joka tehdään tiettyjen asioiden kautta. Tässä rakkaus on yhteyttä, joka saadaan toisen kanssa. Kun rakastetaan, ollaan tutkimusretkellä toisessa ja itsessä. "Värähdellään samalla aallonpituudella." Tässä rakkaus nähdään oikeutuksena sillä se vaatii työtä. Ja tietenkin yhteytenä. Kuvaavana on R. Scrutonin sitaatti: Hänen mukaansa rakkautta on olemassa "just so soon as reciprocity becomes community: that is, just so soon as all distinction between my interests and your interests is overcome". Tähän näkemykseen liittyy rakkauden itseisarvo; Tilanne muuttuu hieman mielenkiintoiseksi, jos rakkauteen liittyy ajatus huolenpidosta, tai kiinnostus rakkaan parhaasta. Sillä tämä vaatii sen, että otat rakkaasi arviointiin, eli mietit mitkä ovat hänen vahvuutensa ja heikkoutensa. Tämä taas vaatii arviointia. Voidaan siis ajatella että tämän tyyliseen rakkauteen liittyy myös toisen heikkouksien tunteminen, ja niidenkin hyväksyminen ja huomioon ottaminen.
4: Rakkaus on vain rakkautta, tunteena, emootiona. Sen erottaa ystävyydestä se, että ystävä tuntuu ystävältä ja rakas tuntuu rakkaalta. Tässä näkemyksessä rakkaus on kompleksi tunneside, joka kohdistuu toiseen yksilöön. Näkemyksen vahvuus ja heikkous on siinä, että tämä tunneside itse toimii arvottajana, jolloin rakkaudelle ei tarvita formaalia objektia. (Toisaalta jos rakkaus on jokin jakamaton elementti, joka koostuu vain itsestään, sitä ei voida lainkaan pilkkoa osaelementeiksi, jolloin täytyisi olla jokin erillinen rakkauselementti, "rakkauden idea". Rakkaus on siis perustunne samaan tapaan kuin vaikka viha tai hilpeys.)
5: Rakkaus voi kohdistua vain yhteen henkilöön, muu on vain pitämistä. "On vain se oikea, jolle on tarkoitettu". Tässäkin näkemyksessä ajatellaan syvä yhteys, mutta tähän ei liity työtä. Asiat sujuvat kuin itsekseen, ja molemmat ovat toisilleen automaattisesti sopivia. Tässä näkemyksissä rakastavaiset muodostavat oman entiteettinsä, "me". He kuvainnollisesti Raamatun lauseeksi jossa viitataan "muuttuvat yhdeksi lihaksi". Kriitikoiden mukaan yhteys on liioiteltua, koska se vaatisi jonkinlaista yliluonnollista sitojaa ja toisaalta sen vuoksi, että täläisessä fuusiossa katoaa yksilöiden autonomia: Tämä taas on tärkeää, jos ajatellaan että rakkauteen liittyy sellaisia asioita kuin valinnanvapaus ja siihen liittyvä vastuu.

Lyhyesti voitaisiin sanoa että rakkausnäkemykset voidaan jakaa seuraavasti:
1: Rakkaus henkisenä ja/tai ruumiillisena yhteytenä.
2: Rakkaus arvostuksena.
3: Rakkaus tunteena (kuten himona tai puhtaana välittämisenä.)
4: Rakkaus huolehtimisena ja välittämisenä.

Yleisesti muut näkemykset ovat näiden yhdistelmiä. Kenties eniten fuusioita harjoittava näkemys on Fisherin katsantotapa: Hänestä rakkaus on tila, jossa yhdistyvät rakastavaisten välittämiset, huolet, emootiot, halut ja toiminta.

Lisäksi on esitetty että rakkaus on kulttuurillinen ilmiö. Että tosiasiassa rakkaus on erilaista länsimaissa ja esimerkiksi itämaissa. Tässä näkemyksessä sanotaan likimain että "Euroopassa lähdetään kovalla liekillä ja poltetaan loppuun ja itämaissa lähdetään pienellä liekillä ja lämmitetään kauan." Tämä tarkoittaa sitä, että rakkaus on kulttuurillinen arvostustoimenpide. Toinen hieman tästä poikkeava lähestymistapa on ajatella että rakkaus on individuaalista: Kukaan ei voi määritellä sitä toiselle, ja kaikki voivat puhua "vain omasta puolestaan". Rakkaus on tässä näkemyksessä täydellisen subjektiivinen asia, jota ei voida lainkaan käsitellä objektiivisesti. Ja siksi se on tuomittu aina pakenemaan tarkkaa määrittelyä ja sortumaan erilaisiin harmaan sävyihin.

Sitten on aika vertailla paria näkemystä. Valitsin Arthur Schopenhauerin ja Jean-Paul Sartren. Valinta ei ollut sattumaa.

Schopenhauerista rakkaus oli elämäntahtoa. Ja Rakkaus on tunne, jota ei Shopenhauerin mukaan voi aloittaa eikä lopettaa järkeilyllä. Hänen näkemyksensä mukaan ihminen ei rakastu satunnaiseen ihmiseen, vaan sen sijaan hän valitsee sellaisen, joka pistää jälkeläiset "kohti keskiarvoa". eli että likipitäen, että lihavuuteen taipuvaiset hakevat laihoja luikkuja puolisoikseen. Schopenhauerista tämä turvaa sen, että jälkeläinen ei olisi luonnonoikku. Tosin lopputuloksena Schopenhauerista oli se, että ihmiset rakastuvat juuri sellaisiin ihmisiin, jotka sopivat hänelle itselleen mahdollisimman huonosti. Elämäntahto ohjasi rakkauden avulla ihmiset tuottamaan terveitä jälkeläisiä, hintana oli rakastavaisten onnettomuus.

Sartresta rakkaus on suhde tietoisuuden ja ulkopuolisen maailman välillä. Eli henkilö kokee jotain suhteessa tiettyyn soluista koostuvaan kompleksiin. Tämä korostaa sitä että rakkaus ei niinkään ole tunnetila, kuin reagointi. Sartre huomauttaa että vaikka voisimme pidättäytyä ulkoisista teoista, sekin on reagointi. (Sartrellahan tärkeä elementti on valinta. Ja hänen valitsemisessaan myös valitsematta jättäminenkin on valinta. Siksi hänestä ihminen on tuomittu vapauteen eli kahlehdittu vastuuseen.) Rakastavalla on suhde maailman, tai tarkemmin sen osan, kanssa. Sisäinen tila ei Sartrella eroa ulkoisesta tilasta, koska kaikki tietoisuus on tietoisuutta jostain ja teon tekemättä jättäminen ei tarkoita että itse suorite ei kävisi tietoisuudessa. Sartresta rakkaus on valinta. Hän korostaa että rakkaus ei ole mitään (eroksen kaltaista) tunnetta, joka hairahduttaisi ihmisen mielen pois tolaltaan ja veisi häneltä kyvyn ajatella vaihtoehtoja. Sartre oli siinä määrin romantikko, että hänestä rakkaudella tuli olla arvoa, ja arvo syntyi vain sitä kautta että rakastava valitsee tekonsa, eikä ole valinnanvapaudeton kone. Tosin tämän seurauksena Sartren mallissa myös henkilön itsensä päättämä rakkaus on arvokasta. Eli jos henkilö itse valitsee toimivansa kiltisti ja sitoutuvansa toiseen, se on rakkautta (Josta päästään siihen että ilman emootioita tehty parisuhteeseen sitoutuminen on arvokasta rakkautta.) Sartren mukaan on eroa sillä onko rakkaus tullut itsestään vai onko se päätetty, mutta erot ovat vain eri tasoilla ja niihin sitoutuminen on arvopainotteista, enemmän mielipideasiaa. Sartren rakkaus on aina yksilöön kohdistuvaa rakkautta. Hänestä emme voi nähdä toisen tietoisuutta, koska meillä on vain oma eksistenssimme. Tämä tarkoittaa sitä että rakkauden kohde ei ole meille koskaan täysin vapaa ja kokeva yksilö - kuten me itse olemme itsellemme. Tämä tarkoittaa sitä, että hän on meille kohde. Tämä korostuu Sartren mukaan erilaisissa rajoitteissa: Useinhan rakkaudessa molemmat tekevät uhrauksia, jotta homma onnistuisi. Kuitenkaan meillä ei ole mitään taetta siitä että toinen rakastaisi tulevaisuudessa. Rakkauskin on arvokasta vain koska se on valinta, joten on valittava uudestaan. Sartren mukaan emme voi erota vapaudestamme, ja jos rakastan toista muka vapaana samalla ajatellen, että hän ei käytä vapauttaan kaikessa laajuudessamme ja haluten rajata toisen valinnanvapautta esimerkiksi mustasukkaisesti, esineellistän pakosti toisen, vien häneltä arvon.

Tästä taas mieleeni tulee Dan Simmonsin "Endymion" -sarja. Siinähän Aenea oli miettinyt puhetta, jossa tiivistyisi se, mitä hän haluaa sanoa ihmiskunnalle. Hän oli yrittänyt tehdä siitä mahdollisimman lyhyen. Hän päätyi lopputulokseen "valitse uudestaan." Kirjan sankari, Endymion, kokee lauseen siten, että ensimmäinen valinta on yleensä väärä, ja sitä pitäisi korjata. Myöhemmin hänen "silmänsä avautuvat" tästä pessimismistä ja päätyvätkin ajattelemaan, että valinnassa voi valita saman lopputuloksen uudestaan. Hän voi siksi valita rakkautensa Aeneaan joka ikinen päivä uudestaan ja uudestaan: "Kyllä.")

Schopenhauer ja Sartre olivat kuitenkin yksimielisiä siitä, että parisuhde toimii parhaitten sellaisen ihmisen kanssa, joka on mahdollisimman samanlainen.