Tämä artikkeli ei käsittele moraalia tai sitä miten jokin asia on hyvä tai ei ole hyvä. Tämä käsittelee sitä, miksi ihmiset eivät aina ja kaikkialla tapa toisiaan. Jos tämä on sinusta moraalia, silloin esittämäni esimerkit selittävät moraalia. (Mutta jos ajattelet näin, is-ought -ongelma jää silti kohdallasi ratkaisematta.)
Jean-Jagues Rousseau tuli kuuluisaksi siitä, että ihmisen pitäisi mennä "takaisin luontoon". Hän ajatteli, että riidat ja sodat ovat alkaneet siitä hetkestä, kun joku ihminen päätti omistaa jotain, ja rajasi maa -alueen ja sanoi että muut eivät saaneet käyttää sitä. Rousseaulle luonnontilaista ihmistä kuvasi ajatus jalosta villistä. Rousseaun mielestä hyvä asia oli itserakkaues (amour de soi), joka oli luontainen tarve itsesäilytykseen. Hänestä tämä yhdistyi inhimillisen järjen voimaan. Yhteiskunta taas oli aikaansaanut kilpailutilan, joka pakotti ihmiset ylpeyteen (amour-propre), joka oli keinotekoinen ja pakotti ihmiset vertaamaan itseään toisiin, mikä loi pelon ja aikaansai tätä kautta vahingonilon ja muun toisten heikkoudesta ja kärsimyksestä nauttimisen. Jälkimmäisestä voitiin irtautua ensimmäisestä luopumatta.
Kaikki eivät ole yhtä optimistisia.
Thomas Hobbes ajatteli, että luonnonkaltaisuudessa elävät ihmiset ovat tuomittuja tappamaan toisiaan. Hän perusteli tätä sillä, että jopa heikoin ihminen voi aina jossain olosuhteissa tappaa vahvimman. (Jos ei muuta, niin mennään piiloon ja paiskataan lingolla kivi päähän, kun toinen varomattomasti menee aamulla vessaan.) Hobbesin mukaan ihmiskunta tarvitsi yhteiskuntaa siihen, että he eivät tappaneet toisiaan. Myös kristityt ovat pessimistisiä, sillä heillä on käsite "perisynti", joka tarkoittaa sitä että luonnontilainen ihminen on ikään kuin "uusavuttomuuden tilassa", syntinen ja viallinen. Hän tarvitsee ulkopuolista eheyttäjää. Aikojen varrella ihmisen väkivaltaisuutta on perusteltu eläimenkaltaisuudella.
Tässä vaiheessa on kuitenkin syytä laittaa esille raadollinen esimerkki elävästä elämästä. George R. Price lähti maailmalle. Hän teki töitä koskien Hamiltonin ryhmävalintaa.
Karkeasti voidaan sanoa että Pricen yhtälö
osoitti että luonnossa ei ole aitoa altruismia, ei sellaista asiaa kuin "aito epäitsekkyys". Jos joku teki jotain jonkun puolesta, se teki sen muista syistä. Hienovireisemmin, eksaktimmin ja vääristelynkestävämmin, voisi sanoa että se käsittelee ryhmävalintaa lajitasolla : Kaava kieltää että altruistinen käyttäytyminen joka hyödyttää lajia yksilön sijasta ei toimi. (Toki haitallisia mutaatioita voi kertyä populaatioon esimerkiksi geneettisen ajautumisen kautta. Eli tämä ei itse asiassa todista että luonnossa ei voisi olla altruismia, ainoastaan että luonnonvalinta ei sitä puolla, joten se on pakosti erittäin harvinaista.) Kuitenkin jos altruismi puolustaa osaa porukasta, altruismi voi hyödyttää populaatiota. Price masentui tuloksestaan ja eli antaen kodittomille asuntoja ja eläen muutenkin auttavaista elämää. Aina siihen asti, kunnes teki itsemurhan kynsisaksilla. Tässä vaiheessa hänellä ei ollut juurikaan omaisuutta. (Siksi erikoinen valinta välineeksi.)Tähän ajatukseen liittyy - itse asiassa olennaisesti - Dawkinsin "itsekäs geeni" -ajatus. Siinähän ajatellaan että kun esimerkiksi lapsillasi on puolet geeneistäsi, jos joku toimesi saattaa sen, että kolme heistä jatkaa elämää, sinun itsesi kannattaa tuhoutua. Sillä tässä tapauksessa lapsissasi on yhteensä sinun geenejäsi enemmän kuin sinulla on niitä itselläsi. Lasten ja sukulaisten puolesta uhrautuminen voi siksi saadakin tukea ja hyötyä. (Minusta termin nimi voisi olla tätä kautta jopa "epäitsekäs geeni". Tai ehkä on hienompaa sanoa että "itsekäs geeni - epäitsekäs vanhempi".)
Toisaalta luonnossa on monia laumaeläimiä, jotka pärjäävät sen takia että ne toimivat ryhmässä. Tämä ei suinkaan välttämättä tarkoita että joku uhrautuu muiden puolesta. Esimerkiksi susilauma, joka tappaa hirven, ei suinkaan uhraa jäseniään, vaan se hirvi menettää elämänsä. Yksi susi ei saisi hirveä alas, joten lauma antaa niille aivan erityislaatuisen tavan, se avaa saaliita jotka muutoin olisivat mahdottomia. Tälläistä yhteistyötä, jossa yhdessä tavoitellaan jotain ja kaikki (esimerkissä sudet) hyötyvät, ei voi kutsua altruistiseksi. Sillä se on sama, kuin kutsuisi altruistisiksi merirosvoja, jotka ryöstävät kauppalaivaston ison aluksen. Yksikään piraatti ei onnistuisi tässä yksin, mutta laumassa he saavat harkot hallintaansa. Ilman piraattikavereita = ei saalista, piraattikavereiden kanssa = jotain jaettavaa.
Mutta tämä ei tietysti ole kaikki. Tässä on hyvä hypätä luonnosta talousteorian puolelle. Toki, talous ja yhteistyö kuuluvat hyvin yhteen, samoin kuin evoluutio ja taloustiede. Sillä Charles Darwin sanoi, että luonnonvalinta sai vaikutteita Thomas Malthusin talousteoriasta. (Tässä kohdassa jokin pieni ääni päässäni huutaa "is-ougtinsa" unohtaneille, että talousteoriaa ei yhdistetä kuitenkaan helposti moraaliin.)
Talousteoriassa kun on hyödyllistä ryhtyä yhteistyöhön, jopa intuitionvastaisissa tilanteissa. Hyvä esimerkki on se, että resurssit (aika, raha tms.) kannattaa käyttää siihen, mistä siitä saa parhaan hyödyn. Tämä tarkoittaa sitä, että jos meillä on kaksi heimoa, joista ensimmäinen tekee parempia keihäitä ja parempia kirveitä, kuin heimo B, mutta saa kirveistä "paljon parempaa hintaa" suhteessa kuluttamiinsa resursseihin, sen kannattaa ryhtyä vaihtamaan kirveitänsä toisten keihäisiin. Vaikka pinnallisesti ajatellen tuntuu erikoiselta jättää parempien keihäiden tuotanto toisen huonompiin keihäisiin. Ja jos heimo B samanaikaisesti valmistaa hieman heikompilaatuiset keihäänsä resurssitehokkaasti ja tumpeloi kirveiden teossa resursseissaan kaupankäynti on myös sille kannattavaa. (Molemmat hyötyvät.) Toki myös systeemiksi tekeminen onnistuu yhteistyön avulla, ja henkilöt voivat erikoistua siten, että lopulta keihäitä ja kirveitä vaihtelevat heimot ovat hyviä juuri siinä, mitä tekevät. (Mutta tämä on pitkän tähtäimen asia. Vaihdon kannattavuus on kuitenkin jo lyhytaikaisesti kannattavaa.)
Mistä tässä olen itse asiassa puhunut? Pelaamisesta tietysti. En normaalista pelaamisesta, sellaisesta jossa ilo tulee kun saadaan enemmän maaleja. Tälläisiä sanotaan nollasummapeliksi.
"Nollasummapeliä" kutsutaan nollasummapeliksi, koska kaikkien pelaajien tappioiden ja voittojen summa on aina nolla ja jotta pelaajien keskuudesta saataisii esiin voittaja täyttyy vastaavasti syntyä häviäjä/häviäjät. Sen sijaan olen kirjoitellut ei-nollasummapeleistä, joissa ryhmän sisällä toisen voitto ei ole toisen tappio. (Toki esimerkiksi piraattien hyökkäyksessä voidaan nähdä kaksi nollasummapeliä: Ensimmäisessä on piraatit versus kauppalaiva, toisen voitto on toisen tappio. Ja toinen on tietysti piraattien sisäinen saaliinjako. Isompi pala jollekin on pienempi pala muille. Mutta tarkoitan sitä kolmatta kontekstia.)
Kuuluisin esimerkki ei-nollasummapelistä on Merrill Floodin ja Melvin Dresherin kehittämä vangin dilemma. Siinä pelaajat ovat/ajatusleikitään että on kaksi kiinni jäänyttä vankia. Kuulustelijat antavat vasikoijalle porkkanaa ja hiljaisena pysyvää kepillä:
1: Jos molemmat pysyvät hiljaa, kumpikin saa vuoden tuomion.
2: Jos molemmat vasikoivat, saa kumpikin kolmen vuoden tuomion.
3: Jos vasikoijia on vain yksi, hän pääsee vapaaksi ja vaiti pysynyt saa kymmenen vuoden tuomion.
Molemmissa tapauksissa sinun kannattaa huijata: Jos huijaat, saat aina paremman edun kuin olemalla hiljaa. Vangin dilemma kuitenkin muuttaa luonnettaan, jos peliä pelataan useamman kerran peräkkäin saman kumppanin kanssa. Arkijärjellään toimivat ihmiset olivatkin tietäneet tämän, sillä he Matt Ridleyn "jalouden alkuperä" -kirjan mukaan ihmetyttivät talousteoreetikoita sillä, että he voittivat isompia summia pelaamalla "typerästi", eli tekemällä yhteistyötä. Sillä kun talousteoreetikot pelasivat keskenään, he saivat aina "kolmen vuoden kakkuja" ja reilua peliä harjoittavat saivat joka kierroksella "vain yhden vuoden kakkuja". (Jos vankeustuomion sijasta olisi palkinnot ja esimerkiksi vuosi 10 v vankilastaoloajasta pois olisi vaikka 1 yksikkö ja maksut annettaisiin rahassa, yhteistyötä tekevä tiimi tienaisi tosi hyvin verrattuna ilkeileviin talousteoreetikoihin.)
Itse asiassa pelkkä yhteistyö - pettämis strategia ei ollut toimivin, vaan peräkkäisiä kierroksia pelatussa vangin dilemma toimii eri olosuhteissa hieman eri strategiat. Jos kaikkia tyylejä on paikalla, kannattaa strategia "tit for that" (potut pottuina), joka on aloittaessa reilu, mutta rankaisee petturia pettämällä tätä seuraavalla kerralla. Siksi tästä seuraakin se, että vangin dilemmassa "pettäminen kannattaa lyhyellä tähtäimellä, mutta reiluus pitkällä tähtäimellä". Lisäksi jos peliin otetaan lisästrategioita siitä, kuinka pelikumppanit saa valita = epäreilut jättää täysin pelin ulkopuolelle tilanne on "yhteistyön pettäjälle" entistäkin ikävämpi: Heille ei edes anneta mahdollisuutta kerätä edes häviö / säälipisteitä.
On kuitenkin muistettava, että elämä ei yleensä ole nollasummapeliä. Eikä se aina ole vangin dilemmaakaan. Yllättävän usein sitä törmää siihen tilanteeseen, että kaikki hyötyvät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti