Taidetta ja eläinrääkkäystä.

Sisareni lähetti minulle addressin, jossa kehoitetaan lopettamaan eläinrääkkäys taiteen nimissä. Teemu Mäkihän tuli tunnetuksi "kissantappovideostaan", jossa hän tappoi kissan liian pienellä kirveellä, ja teki hän jotain muutakin, mutta tämä oli oikeastaan hieman irrelevanttia eläinrääkkäyksen kannalta koska eläin oli jo kuollut. (Se oli vain silti karseaa.) Toki Mäen pätkässä oli myös paljon muutakin, ja luulen että harva tietää että se oli vain yksi kohtaus pidemmöstä kokonaisuudesta "Sex and Death", jossa jossa oli myös kaikenlaista muuta väkivaltaa, kuten uutispätkiä, nälänhädästä kärsiviä, vihaisia pastoreita indoktrinoimassa, karatea, häkkikanaloita, ulkomaisten tehtaiden työntekijöitä kurjissa oloissa. (Kulttuuristamme kertoo mielestäni jotain myös se, että miksi juuri tuo kohta nostettiin julkisuuteen, eikä muita. Eihän se kissan tappaminen tietenkään mikään hyvä asia sekään ollut, mutta..) Itse pidin jo tätä riittävän julmana. Mutta tässä tapauksessa kyseessä ei ollut Mäki. Hän oli vain elementti, jolla toin tapausta lähemmäs, tutummaksi.

Taideteos oli seuraava:

Guillermo Vargas Habacuc otti kadulta kulkukoiran, sitoi koiran taidegalleriaan. Urbaanit legendat kertoivat, että hän antoi sen nääntyä kuoliaaksi ja että taiteilija ja arvon sivistyneet galleriavieraat sitten katsoivat koiran kuolemaa. Sittemmin arvostettu taidebiennaali Visual Arts Biennial of the Central American on nyt kutsunut taiteilijan tekemään saman julman performanssin uudelleen tämän vuoden biennaaliin. Syntyi tietenkin myös vastaliike: Performanssin kieltämisen puolesta voi vedota kirjoittamalla vetoomuksen.

Tosiasiassa koira oli vain yhden päivän kiinni, jonka jälkeen tämä karkasi. Eikä siis suinkaan kuollut nälkään. Toki arvon taiteilja itse ei suostu kumoamaan syytöksiä. Mutta tässä tapauksessa syynä on enemmänkin sanoman levittämienen, kuin se että asia olisi totta. Tässä asiassa huomataan myös se, kuinka tarinat muuttuvat.

Mutta oletetaan nyt kuitenkin tarinan etenemisen vuoksi, että tilanne olisi juuri, kuten urbaaneissa legendoissa esitetään. Fiktio alkaa:

Minun huomiotani herätti tietenkin tilanteen selvä epäeettisyys. Teemu Mäki sentään pyrki tappamaan kissan nopeasti. Tässä tapauksessa taas kyseessä on hidas kuolema. Toki ymmärrän että tällä tempauksella voidaan itse asiassa kritisoida tapaamme kohdella eläimiä ja toisiamme. Katukoirat kuolevat joka tapauksessa hitaasti kadulla. Kuoleman pituuteen perustuvat argumentit teurastustoiminnassa herättävät samalla kysymyksiä: Sellaisia, kuin onko nopea kuolema todella parempi? Sillä jos todella on, kahlehdinta olisi eettinen teko, kun koira kuolee kahleissa todennäköisesti nopeammin kuin vapaana. Mutta toisaalta ymmärrän myös että keino itsessään ei silti vaikuta eettiseltä : On hieman kuin vastustaisi natsien holokaustia pistämällä lauman juutalaisia kaappiin ja laittamalla kaasua tilaan. Ketä kriitikko kritisoi jos tekee kuten kritisoimansa kohteet? Itseään?

Toinen asia, mihin huomioni kiinnitti oli saamassani viestissä ollut lause "eläinrääkkäys ei ole taidetta". Voidaksemme sanoa onko jokin taidetta vai ei, meidän on otettava erilaiset taideteoriat käsittelyyn. Käsittelen nämä esitetyn koiravertauksen ja jo antamieni taustatietojen kautta (teoriat jäsentävät havaintoaineistoa. "Sama aineisto - eri tulkinta" on mahdollista.) ja esitän, ovatko ne tämän mukaan taidetta vai ei. Tämä on samalla pikavisiitti taideteorian ihmeellisyyksiin.

1: Institutionaalisessa taideteoriassa teos on taidetta sen mukaan missä kontekstissa se esitetään. Toisin sanoen taide on taidetta koska se esitetään museossa, kriitikot kehuvat sitä ja instituutiot tunnustavat sen taiteeksi. Toisin sanoen jos koira kuolee kadulla, se ei ole taidetta, mutta jos Guillermo Vargas Habacuc laittaa koiran taidegalleriaan "Visual Arts Biennial of the Central American" se on taidetta.
2: Intentionaalisen taideteorian mukaan teos on taidetta, mikäli taiteilija sen sellaiseksi on tarkoittanut. Koska ihmisiltä kuitenkin puuttuu ajatustenlukukyky, tämä teoria on minkään arvoinen vain sen mukaan että taidetta on se, mitä taiteilija sanoo taiteeksi. Tässä tapauksessa taiteilija on Guillermo Vargas Habacuc joka kutsuu katukoiraansa kuolemassa taiteeksi. Jolloin se jälleen on taidetta.
3: Esteettinen taidekäsitys taas perustuu teoksen ominaisuuksiin. Jos nämä täyttävät vallitsevat normit, teos on taidetta. Kauneus on kulttuurisidonnaista, joten taide on kaunista, mikäli se ympäröivän kulttuuriympäristön mukaan on kaunista. Tämä tarkoittaa sitä, että em. bakkanaali ei ole taidetta. Luultavasti edustajat ovat siis kannattaneet tätä taidekäsitystä. Ainakin mikäli olemme kulttuurintutkijoita ja oletamme että tutkimuksemme kohde on rationaalinen, kuten tietysti itse uskon. Onhan väitteen esittäjä kuitenkin sisareni, jonka kokemuksieni pohjalta luokittelen itseäni täyspäisemmäksi henkilöksi.
4: Symptomaattisessa taideteoriassa oletetaan että taide on avoin käsite. Sen mukaan taiteella ei ole mitään tiettyjä ominaisuuksia. Sen sijaan taiteen rajojen on voitava laajentua loputtomasti, jotta ne voisivat sisältämään uusia luomisen muotoja. Sellaisia joita ei ole aikaisemmin kuviteltu. Taidetta ei voida määritellä. Taidetta voidaan sen sijaan lähestyä erilaisten "oireiden" kautta. Esimerkiksi Nelson Goodmanin mukaan taiteella on joitain tietynkaltaisia piirteitä. Nämä eivät kuitenkaan määrittele taidetta, taide voidaan ainoastaan tunnistaa näistä merkeistä. Näiden merkkien määrä voi muuttua ajan mittaan. (Tämä muistuttaa kovasti Feyerabendin teoriakäsitystä.) Valitettavasti tämä on hieman epämääräinen käsite, joten on vaikeaa sanoa onko kyseinen koira kahlehdittuna taidetta vai ei.
+: Lisäksi haluaisin laittaa jonkinlaisen oman, epävirallisen, taidekäsityksen, jota voidaan kutsua vaikka "reaktiiviseksi taidekäsitykseksi" tai "ärsykeperustaiseksi taidekäsitykseksi", jossa taide on mikä tahansa teos, jolla on jokin sanoma tai mielikuva tai tunne joka sen kautta välittyy tai syntyy. Taide on siis sitä joka aiheuttaa subjektiivisia tuntemuksia. Joita voisi olla sekä hyvä mieli että kuvotus. Tässä tapauksessa taideteos ehdottomasti sopii taidekuvaan. (Tätä taidetta voitaisiin jopa jotenkin arvioida, koska ihminen reagoi moniin asioihin enemmän tai vähemmän lajityypillisesti. Tai jos ei reagoi, kysessä on jonkinlainen patologinen tila.)

Lopputulos on siis se, että useampi taideteoria itse asiassa määrää koiran taiteeksi (2, yksi epäselvä ja omani) ja pienempi määrä tuomitsee sen eitaiteeiksi (1, ja yksi epäselvä). Haluaisin kuitenkin muistuttaa myös siitä, että oikeastaan tässä on otettava käsittelyyn lisäasioita. Kirjoituksessa on oletettu että taide olisi automaattisesti oikeutettua. Näin ei kuitenkaa välttämättä ole. Osa taiteesta voi olla arvokasta, mutta tätä ei silti välttämättä tarvitse yleistää kaikkeen. (Tähän ei ole mitään ehdotonta pakotetta.) Taiteen kohdalla on tietysti niin, että kaikkea taidetta saa kritisoida, mutta taiteilijaa ei voi tällä estää. Taiteilija voi ilmaisuvapauttaan noudattaen tehdä taidetta, sanoi kriitikko mitä tahansa. Ja kriitikko voi jatkaa kritisoimistaan vaikka taiteilija sanoisi tähän mitä.

Olennaisin kysymys ei mielestäni oikeastaan ole se, onko koira taidetta, vaan se onko koiran nälkään tappaminen epäeettistä vai ei. Sillä jos enemmistö kannattaa sitä että on valittava etiikka ennen taidetta, on demokratiassa valittava etiikka. Se on ihan sama juttu kuin sen kanssa että Suomessa on henki aina omaisuuden yläpuolella : Kaikkialla näin ei ole, mutta täällä sitä on noudatettava ajattelipa siitä sitten mitä vain. Siksipä ainakin minä julistaudun tämmöisen taiteen vastustajaksi, olipa se sitten taidetta jonkun taideteorian mukaan tai ei. Tämä ei tarkoita että vihaisin kaikkea taidetta, tai edes itse taideteoriaa. (Jos taideteoria sisältää epäeettisiä elementtejä ei vielä tarkoita että taideteoria olisi väärä. Siinä vain on epäeettisiä sävyjä. Käsittääkseni taidetta ei ole missään dogmaattisesti määritelty eettiseksi toiminnaksi, pikemminkin melko vapaaksi toiminnaksi.)

Toivon mukaan opettavainen fiktio päättyy.

Itse tietysti toivoisin, että jos tempaus olisi totta, adressi saisi paljon nimiä. Ja jos tilanne ei muuttuisi, olisi hienoa tehdä taideprojekti, jossa tuohon taidegalleriaan mentäisiin yhdessä heittelemään koirannappuloita hauvalle. Kutsuttaisiin tätä taiteeksi, koska sielussamme tuntisimme niin, ja jos mukaan tulisi pari ammattitaiteilijaa, niin sehän on siinä! Ja kun tilanne tehtäisiin oikein esteettiseksi, koiran nappuloiden jahtaaminen johtaisi esteettisiin elämyksiin. Jospa sitten saataisiin vaikka taideteos myytyä ulkomaillekin. Ehkä kuuluisa "nälkäistä koiraa ruokitaan nappuloilla" tuottaisi tällöin jopa miljoonia taskuun, etenkin kun sanotaan sen kuvaavan suhdettamme kolmanteen maailmaan: Että "heitetään kuivia nappuloita hätäavuksi, kun itse syödään valmiiksi marinoidua lankkupihviä ja luomuvihanneksia pöydässä ja koetaan olo niin eettisiksi". Ja voisihan sillä tietysti muistuttaa sitäkin, että olemme ajaneet monissa asioissa ajaneet biosentrismimme (eliökuntakeskeisyys) niin ääripäähään antroposentrismistä (ihmiskeskeisyys) että välitämme helposti enemmän suloisista eläimistä kuin kärsivistä spurguista stadin sporassa. (Ei toki sisareni, joka ottaa osaa myös Nakurun lapsiin, joka on kummitoimintaa.) Sen nimittäin tiedän, että performanssi "Känni -Arskan kuolema Itäkeskuksessa" ei kohtaa adressia. Toki ero on siinä että Arskaa ei sidota kiinni ja tapeta nälkään. Sen sijaan Arskan vain annetaan kuolla. En sitten tiedä kumpi on pahempi.