Induktion ongelma.

"Soittakaa Paranoid!"
(Yleinen konserttimeemi.)

Käsittelen tänään tarkemmin Humen induktion ongelmaa. Tämä on syytä suorittaa siksi, että hänen esittämänsä syy-seuraussuhteen kritiikki ei ole pelkkää paranoiaa. Se on lisäksi yleissivistystä. Ja on siinä jotain asiaakin.

Lisäksi sen alkuperäinen konteksti on yllättävä;

David Hume kannatti tieteellisiä ihmistieteitä. Tähän oli syynä ainakin se, että Locken mukaan moraaliasiat kuuluivat ehdottomasti scientian piiriin. Lockelle asia oli itsestään selvää koska hän oli naiivi realisti, joka luotti intuitioonsa, jonka hän laski yhdeksi aistikseen. Locken mukaan moraali oli siis yhtä empiiristä kuin muukin tiede, koska se tutki Jumalan säätämää asiaa, josta saatiin havaintoja aivan yhtä hyvin kuin vaikkapa omenista tai karhuista. Monista moraalifilosofeista, kuten esimerkiksi Hobbesista, asia ei kuitenkaan ollut näin. Moraalin ajateltiin olevan vain ihmismielen tuotos: Ihminen on psykologisella rakenteellaan luonut ja säätänyt moraalin. Kyseessä olisivat siis enemmänkin mielipideasiat.

Hume oli ennen kaikkea moraalifilosofi.

Hänen kritiikkinsä vastusti eniten näkemyksiä joita kannatti muun muassa Geogre Berkeley, joka luotti empiiristen uskomusten täydelliseen varmuuteen. Toinen taho, joka oli Humea vastaan oli James Beattie, joka taas oli sitä mieltä että ihminen löytää ihmisluonnon salat yhtä hyvin kuin mikroskoopilla tarkastelija kykenee löytämään tien. Beattien mukaan runous oli parempi moraalin ohjenuoraaja kuin filosofia. Myös Hutcheson argumentoi (jo ennen Humea: Hänhän oli Humen opettaja.) että moraali perustuu tunteelle.

1700 -luvulla suuri kysymys olikin se, kuuluivatko ihmistieteet tieteeseen, ja jos kuuluivat, niin miltä osin. Humen mukaan kuuluivat. Kaikkien yllätykseksi hän ei kuitenkaan lähtenyt perinteiselle tielle, eli varmentamaan sitä että moraali johtuu aistihavainnoista. Päinvastoin, hän myönsi että ne perustuivat tunteelle. Sen sijaan hän argumentoikin, että myös empiiriset tieteet pohjautuivat tunteelle: Induktio, eli yleistys, on jotain jota ei voida koskaan varmentaa. Induktiolta puuttuu rationaalinen varmennus, näihin luottaminen vahvistetaan vain tunteella. Humen mukaan kaikki tosiasiaväitteet (matters of fact) ovat yleistyksiä ja ennustuksia, jotka perustuvat tunteelle.

Ja tässä vaiheessa voidaan vaipua tarinointiin.

Otan Humen tilanteeseen sopivan tarinan Lockelta, jota lainaan siksi että Hume itse lainasi sitä. Locke kertoi itämaisesta ruhtinaasta joka kohtasi eurooppalaisen matkaajan. He olivat monta päivää yhdessä ja eurooppalainen kertoi omasta maailmastaan. Eräänä päivänä ruhtinas sanoi että oli toki jo aikaisemmin epäillyt että vierailija kertoo omiaan, mutta että nyt hän oli varma. Hän oli varma, koska eurooppalainen oli kertonut että hänen maassaan vesi muuttuu kovaksi, sellaiseksi että sen päällä voidaan kävellä. Humen mukaan Locken ruhtinas toimi viisaasti. Sillä Humesta uskomus voitiin hyväksyä kahta tietä. a priori, eli ennen kokemusta tavalla, joka ei riipu havainnoista tai a posteriori, jolloin takana on kokemus. Ruhtinaan kommentti oli a posteriorista tietoa, joka perustui hänen aistihavainnoilleen veden luonteesta. Mutta silti, Hume muistutti, että ruhtinas ei väistämättä ollut oikeassa. (Oikeassa oleminen ja rationaalisuus ovat hieman eri asia.) Mutta eipä ollut mitään takeita että eurooppalaisenkaan induktiossa oli havaintoja kaikista olosuhteista. Hänkin voisi törmätä sellaiseen veden ilmiöön, joka hänestä tuntuisi kerrottuna satuilulta. Yleisen lain muodostaminen on siksi ihan konkreettisesti riskaabelia leikkiä. Humen mukaan kokemustieto voisi olla varmaa vain, jos voidaan havaita jokin riippumaton voima niiden välillä.

Tämä Humen induktion ongelma on esittänyt tärkeää sijaa historiassa : Karl Popper osoitti siihen viitaten loogisen positivismin ja verifikationismin heikkoudet. Hän oli tarinassaan enemmän arkielämässä. Hän kertoili tehtaan pillistä. Hän kertoi, kuinka tehtaalla pilli soi kello viisi. Ja samanaikaisesti ihmiset lähtivät pois. Korrelaatio pillin soiton ja lähtemisen kanssa on selvä. Mitä siis tapahtuu, jos pilli meneekin rikki? Lakkaavatko ihmiset menemästä kotiin? Eivät lakkaa. (Samanlainen korrelaatio voidaan saada aikaan myös kauempaa: Jossai on taatusti sellainen tehtaan pilli, joka soi juuri siihen aikaan kun pääsen töistä. Minä en edes kuule sen soittoa, mutta korrelaatio on silti olemassa.) Lisäksi on huomattava, että kun etsimme voimaa joka on korrelatioiden takana. (Löydämme esimerkikisi kellon joka yhdistää sekä tehtaan pillin että kotiinpääsyn.), Etsimme ja testaamme sitä empiirisesti ja saamme variaatioita, todistamme sen variaation kautta. Tämäkin on pakosti jokin korrelaatio. Mutta silloin ongelmana on se, että SE perustuu induktioon, ja ollaksemme varmoja että voima todella on, meidän tulisi löytää sen takana oleva todellinen voima. Joka, kun etsisimme variaatioita, eroavaisuuksia, perustuisi jälleen induktioon.

Tähän väliin on hyvä laittaa kuuluisa esimerkki Humen kana. Siinä kanalla on havaintoaineistoon perustuva selkeä laki : Aina aamulla tiettyyn aikaan isäntä tulee ja antaa jyviä. Paitsi yhtenä päivänä, jolloin isäntä tulee ja tappaa kanan kirveellä ja syö sen. Kenties kanankin olisi pitänyt lukea Humensa paremmin. Tosin en ole yhtään parempi. Menen jääkaapille ja syön leipää luottaen että se ei ole tappavaa myrkkyä. En mieti sitä, että talot voivat romahtaa joskus - vielä vähemmän mietin että kannattaisiko minun tämän vuoksi siirtyä, pysyä aivan hievahtamatta jotta en vain järkytä talon rakennetta ja "katkaise kamelin selkää", vai juosta ulos niin nopeasti kuin kykenen. En taloasiaa pohtiessani vaivaa päätäni sillä, pitäisikö gravitaatioon luottaa - entä jos talossaolo pelastaisikin henkeni, kun gravitaatiossa olisikin viiden minuutin "sähkökatkos".

Eli olen kuten Hume että Popper, jotka olivat sitä mieltä että empiirinen tiede oli "riittävän rationaalista". Tieto ei ole absoluuttista, se voi olla väärässäkin, mutta se on parempi kuin ei mitään. Humen jälkeen muun muassa John Stuart Mill oli sitä mieltä että scientia oli silti luotettavampaa kuin deduktiivinen päättely, koska ainut minkä aksiomaattinen systeemi kykeni tekemään, oli se että se osoitti että systeemi oli ristiriidaton. Se ei kyennyt osoittamaan että se oli yhtään tosi. Kurt Gödelin tulokset taas romuttivat jopa tämän: Aksiomaattista systeemiä ei voi osoittaa edes ristiriidattomaksi.

Ja nyt tapahtuu se, mikä on odotusten mukaista! Lopussa soi Paranoid!