(Seether & Lee, "Broken")
Miltei kaikilla ihmisillä tavoitteena on elää hyvä elämä. Usein tämä yhdistetään myös hyveelliseen elämään. Tavoitteenani on siis tarkastella sitä, minkälaisilla tavoilla elämistä pidetään ja on pidetty oikeanlaisena. Valitettavasti täältä et löydä ainoaa oikeaa tietä. Mutta jos haluat sitä, voi olla että olet alun perinkin hakemassa väärästä paikasta. (Enkä puhu nyt tästä blogista. En vain usko absoluuttisiin totuuksiin, enkä oikoteihin.)
Karkeasti voidaan sanoa että hyvenäkemyksiä on lähes yhtä monta kuin on ihmisiä. Karkeasti ne korostavat jotain seuraavista asioista.
1: Tekojen seuraukset. Tässä näkemyksessä korostetaan sitä, että seuraukset ratkaisevat. Esimerkiksi utilitarismin tai muiden hyötyjen kautta voidaan sanoa että teko oli hyvä. Tässä näkemyksessä ihminen voi olla sisäisesti ilkeä ja haluta pahaa muille. Hän voi tehdä hyvää vain saadakseen itselleen mainetta ja kunniaa. Mutta oikeat seuraukset tekevät hänestä hyvän.
2: Tekojen motiivit. Tässä kohden jesuiittojen "tarkoitus pyhittää keinot" kuvaa näkemystä kenties yksinkertaisimmin. Ajatuksena on se, että jos haluat hyvää ja pyrit siihen, olet hyveellinen. Siksi esimerkiksi jos teet vahingossa pahaa, olet hyveellinen. Tässä näkökannassa jos olet luonteeltasi Touho Ankkamainen huithapeli, joka tarkoitat hyvää mutta toimit jatkuvasti tyhmästi, olet silti hyveellinen. Tätä näkemystä edustaa esimerkiksi Abélard oli sitä mieltä että teon moraaliselle luonteelle oli olennaista vain tekijän tarkoitus, intentio.
3: Tekojen vapaavalintaisuus. Tämän näkemyksen mukainen on esimerkiksi eräänlainen Friedrich Nietzschen yli -ihmiskäsitys. Siinähän oli sellainen, että hyveellisyys oli seurausta siitä että henkilö seurasi omaa tietään loppuun asti. Eräänä mittarina tälle voisi olla "aikaansa edellä oleminen" - mutta tämän tunnusmerkin voisi tunnistaa vasta jälkikäteen, aivan kuten paradigmanäkemyksenkin kanssa on. Myös eksistentialistinen hyve - jos sellaisesta ylipäätään voidaan puhua - yhdistää vapauden ja vastuun yhteen. Tämä voidaan tulkita hyveellisyysnäkemyksen kautta siten, että teko voi olla paheellinen tai hyveellinen vasta jos henkilöllä oli vastuu teosta ja sen seurauksista. Tähän taas vaaditaan valinnanvapautta.
4: Onnellisuus. Tässä näkemyksessä on korostettu mielenrauhaa (Joka on ZEN -ajattelustakin tuttua), (etenkin epämiellyttävien) tunteiden poistamista, tunteiden kohtuullistamista, kärsimyksen välttämistä, elämäntuskan poistamista, nautintojen tavoittelua, elämänhalua, itsensä kehittämistä, kuolemanpelon kanssa selviämistä, hyvää mieltä ja olemisen ja elämisen miellyttävyyttä muulla tavoin.
5: Sääntöjen noudattaminen. Monet idealistiset näkemykset sekä uskonnot edustavat tälläistä näkemystä, jonka mukaan hyveellisyys on suoraa seurausta siitä, että he tekevät kuten opissa opetetaan. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että edelliset kohdat hylätään, vaan usein niissä korostetaan sitä kuinka henkilön tulee itse vapaavalintaisesti heittää valinnanvapautensa syrjään ja alistua halukkaasti ja tuntea että juuri tämä on oikea tapa ja että tästä seuraa eniten hyvää koska se on viisaan tahon lähteestä saatua eksaktia tietoa. Samoin hyveellinen elämä voidaan katsoa toimimista osana yhteiskuntaa, tiettyjen sääntöjen alla. Ja tämän kaiken on nähty tuottavan onnellisuutta.
Kuitenkin tämä karkea jaottelu tarvitsee vielä hieman lihaa luidensa päälle ja keittoa ympärilleen jotta tätä voitaisiin hämmentää vielä hieman lisää. Joten listaan joitakin näkemyksiä hyvästä elämästä. Nämä eivät toki ole kaikki, mutta näihin olen pyrkinyt listaamaan mahdollisimman erilaisia näkemyksiä. Muutenkin näkemykset on otettu melkoisen laveasti tulkiten.
1: Platonilla hyve oli absoluuttinen idea. Tässä näkemyksessä hyvä, oikeassa oleminen ja oikeudenmukaisuus ovat absoluutteina olioina eli ideoina. Nämä ideat ovat hienompia, ja maailma on vain niiden heijastumaa, joten reaalimaailma ei voi niitä kaataa. Platonismissa looginen seuraus absoluutista hyveestä vaatii idean absoluuttisesta pahasta, jolloin myös väärässä oikeassa ja epäoikeudenmukaisesti ollaan absoluutisti. Platoninen hyveellisyys on kaksiarvojärjestelmä. Yksilön tulkinta jää syrjään absoluutin tieltä, sillä ideaa ei ole tehty kyseenalaistettavaksi vaan seurattavaksi. Platonilla hyveelliseen elämään liittyi myös yhteiskuntajärjestys, jossa filosofit olivat huipulla ja jossa Utopia oli määritetty oikeudenmukaisuuden ihanteen ympärille. Hänen valtio -teoksessaan oli yhteiskuntajärjestys, jossa muun muassa naisilla oli mahdollisuudet samoihin virkoihin kuin miehillä. Myös orjuus oli kiellettyä. Toisaalta Platonin valtiossa myös sallittiin sensuuri. Jumalat piti esittää pelkästään hyvinä, eikä temppuilijoina kuten sen ajan teatterissa. Ihmisille tuli antaa vain tietoa joka johti siihen että he toimivat valtion parhaaksi.
2: Aristoteleellä hyve oli keskitien kulkemista. Tämä näkemys korosti hieman enemmän moniarvoisuudessa elämistä. Jos esimerkiksi ajattelemme ketjua anarkia - nationalismi Aristoteelisesti huomaamme että hyve olisi jotain "isänmaallisuuden" suuntaan. Kun keskitietä haetaan useilla eri aihepiireillä, yhden teon hyveellisyys voi riippua siitä, mitä on valittu asioiksi, joiden keskitietä ollaan kulkemassa. Tässä näkemyksessä hyve on hieman joustavampi myös sen takia, että keskitietä voidaan olla joko lähellä tai kaukana. Hyve oli toki tarkasti keskellä, mutta tätä voitiin olla hieman lähempänä tai kauempana. Toisaalta Aristoteles luokitteli hyveelliseksi myös luonnollisuuden. Hänen mukaansa "lajinmukainen käytös" olisi hyveellistä. (Tälläistä ajattelua voisi soveltaa joihinkin uskonnollisiin näkemyksiin, joissa katsotaan että luonto on hyvä koska se on sellainen miksi Jumala on sen luonut. Tässä näkemyksessä korppikotkat eivät ole rumia ja ikäviä olentoja koska ne hoitavat tärkeää ruumiiden hävittämistyötä ja pistävät ruumiiden ravinteet takaisin kiertoon. Niiden kaljut päätkin ovat tosi käytännöllisiä koska eivät sotkeudu pysyvästi vereen. Toki tämä näkemys ei ole varma, sillä luonnollisen pitämistä hyvänä on naturalistinen virhepäätelmä, eli Humen giljotiinin seurauksien mukaan tämä ei ole väistämätöntä. Toki loogisesti mahdollista, mutta ei vielä perusteltua.)
3: Stoalaisille hyve oli seurausta siitä, että saavutti tunteiden selkeyden tilan, (apatheia). Stoalaisuus oli eräänlaista "vartijamoraalia", sillä siinä ei suinkaan esitetty että seuraus olisi välinpitämättömyys toisten kärsimystä kohtaan. Siinä ajateltiin että mielenrauha (ataraksia) johtaisi esimerkiksi siihen että jos olen kaupassa ja näen verta vuotavan henkilön, olen hyveellisempi jos en järkyty ja autan, kuin jos sen sijaan hyytyisin kauhistuneena, enkä voisi kuin tuijottaa tilannetta. Stoalainen näkemys ei siis suinkaan tarkoittanut sitä että hän vain hyväksyisi kaiken. Pikemminkin oli hyväksyttävä kaikki mille ei voinut mitään. Siksi stoalainen ei voinut vain hyväksyä esimerkiksi omaa hyveellisyyden puutettaan. Toki stoalaiset myös korostivat sitä että heilläkin oli spontaaneja tunnekokemuksia. He vain hallitsivat ne täydellisesti. Stoalaisilla hyve ei liittynyt valinnanvapauteen, koska esimerkiksi Khrysippos selitti, että vaikka reaktiot olivat väistämättömiä, ne kuitenkin olivat meidän reaktioitamme, ihminen oli oman itsensä seurausta. (Tässä näkemyksessä voitaisiin ajatella että kivi joka tipahtaa kalliolta rapautumisen seurauksena ja pudotessaan surmaa vauvan on paha.) Hän oli myös sitä mieltä, että kohtalo toteutuu meidän kauttamme, ei meistä riippumatta, joten vastuun käsite on tärkeä käsite vaikka se olisi ennalta määrättykin. Sillä se kuitenkin ohjasi muiden asioiden tapahtumista. Stoalainen hyvekäsitys huipentui siihen, että heistä kaikki ihmiset olivat vastuussa teoistaan mutta vain viisas oli vapaa, koska vain viisaan toiminta oli täysin seurausta hänen omasta sisäisistä syistään määräytynyttä. Hän seuraa kohtaloaan koska tietää että se on kaikkien parhaaksi. Tosin stoalaiselle oltiin jätetty auki myös takaportti: Jos hän huomaa, että ulkomaailma ei anna tilaisuutta tehdä hyvettä vaan pakottaa kaikissa tilanteissa pahaan, stoalaisen oli lupa tehdä itsemurha - ja tämä oli sallittua, suorastaan ihailtavaa.
4: Epikurolaisilla hyvä ja hyveellinen elämä oli suoraa seurausta siitä että henkilö eli kohtuullisesti hyvää tavoitellen. Heille oli tärkeää myös valinnanvapaus, koska heistä deterministisessä maailmassa ei voi olla vastuuta teoistaan. Kaikkihan tapahtuisi joka tapauksessa, eikä henkilöllä ollut asiassa mitään valinnanvaraa. Epikurolaisilla nautinto tarkoitti tuskan poissaoloa, heille tuskan poissaolo oli nautinnon raja. (Aristoteles ja Platon olivat tästä ankaran erimielisiä, heille nautinnon ja tuskan välissä oli täydellisen neutraali välitila.) Epikurolaisuudessa pahuus oli tuskaa, ja filosofia ja kavereiden kanssa pelaaminen olivat vain välineitä ataraksiaan (eikä toinen ollut toista hyveellisempää). Nautinto tyydytettiin erilaisilla haluilla, jotka kertoivat mikä elämässä oli tuskaa aiheuttavaa. Epikurolaisuudessa halut olivat kuitenkin kolmenlaisia:
___4.1: Luonnollisia ja välttämättömiä, joissa keskityttiin ruumiin elossa ja järjissään pysymiseen, kuten siihen että syö kun on nälkä ja nukkuu kun väsyttää.
___4.2: Luonnollisia ja eivälttämättömiä, joissa keskityttiin esimerkiksi hienoihin viineihin tai muihin vastaaviin asioihin, jotka tyydyttivät luonnollisia tarpeita, mutta tarpeetonta kautta. Epikuros hyväksyi nämä kohtuudella.
___4.3: Luonnottomia, jotka Epikuros määritteli siten, että niiden täyttäminen tuotti tuskaa enemmän kuin iloa. Epikuros laski näihin vallan ja rahan halun, koska ne vaativat tuskan tuottamista ja raha -asioiden hoitaminenkin vaati työtä ja huolta. Nämä olivat eihyveellisiä. Epikurolaisuuden ongelmana oli se, että luonnottomien halujen mittaaminen vaatisi hyvekäsityksen ja hyveellisyys mitattiin pohjimmiltaan halulla. Tästä seurasi ongelma siitä, että ei oikeastaan voitu kovin helposti sanoa mitkä halut olivat luonnottomia.
5: Skeptikoilla, kuten Sekstos Empeirikolla, hyveellisyys oli seurausta mielenrauhasta, joten liiallisuuden häiriöt oli syytä poistaa. Skeptikoilla hyveellisyys ei kuitenkaan keskittynyt mihinkään teoriaan, vaan pikemminkin niistä irtautumiseen. Heille keskeistä oli luopuminen uskomuksista, eivätkä he tehneet eroa sisäisten ja ulkoisten asioiden välille. He korostivat hyveellisyysnäkemyksessään tunteiden kohtuullisuutta (metriopatheia).
6: Thomas Hobbes edusti näkemystä, jossa hylättiin tietynlainen hyveellisyys. Hänestä hyveellisyys ja paheellisuus olivat pelkästään ihmisten luomia sosiaalisia käsitteitä. Hän kritisoi etenkin Aristotelestä, koska siinä tavoiteltiin ihmisen laittamista tiettyyn muottiin. Oli tietynlainen ihminen, joka oli hyveellinen. Hobbesin mukaan hyveellinen oli yksinkertaisesti sitä, minkä yksilö itse koki itseään loukkaavaksi. Se, mikä tuottaa mielipahaa ja pelkoa heille, on pahaa. Se mikä ilahduttaa heitä on hyvää. Hobbes korostikin sitä, kuinka uskonnot olivat tämän vuoksi ihmisten konfliktien yleisenä syynä, koska ne normittivat ihmisen tietynlaiseksi, ja tämä loukkasi joitakuita. Hobbesin mukaan yhteistä kaikille ihmisille oli vain kuolemanpelko, ja tämän hän asetti jonkinlaiseksi paheen mittariksi sen yleisluonteisuuden vuoksi. (Myöhemmistä ajattelijoista vastaava ajatus löytyy Schopenhauerin elämäntahdosta. On miltei sama asia puhua kuolemanpelosta paheena kuin elämäntahdosta hyveenä.) Tästä lähtökohdasta Hobbes korosti luonnontilan julmuutta. Hänestä luonnontilassa olevan ihmisen on rationaalista pitää muita vihollisinaan. Koska et voi tietää ketkä ovat pahoja, sinun olisi kannattavaa vain lyödä kaikkia ensin ja alistaa heidät heti kun voit. (Tämä oli ennen peliteorian keksimistä; Siinähän on havaittu että altruismi on erittäin monisst tapauksessa järkevin ratkaisu. Tehokkain ratkaisu ei ole perinteiset ääripäät, eli "tee aina yhteistyötä" tai "huijaa aina" eivät olleetkaan tehokkaimpia, vaan niitä parempi on esimerkiksi strategia joka tunnetaan nimellä "tit for that", joka oli reilu mutta toimi kuten mustanaamio, ollen kova koville. Tosin ollen kuitenkin aina valmis myös antamaan anteeksi. Jännittävää kyllä nöyristelevä "pavlov", joka tekee siten kuin edellisellä kierroksella olisi ollut parasta, on yksi strategioista, jotka toimivat vain erittäin harvoissa olosuhteissa.) Hobbes tarjosi ratkaisuksi luonnonelämälle oli tiivis valtahierarkia. Hobbesin mukaan ei toiminut, jos valta annettiin sillä tavalla että jollain taholla oli valta vahtia sen toimintaa koska tällä puolestaan tulisi olla rajoittamaton valta. Ja tästä päädytään siihen että joko valtiot ovat luonnontilassa keskenään tai sitten he ovat absoluuttisen vallan alla. Hobbes tarjosi siis diktaturiaa ratkaisuksi. (Mikä ei ole mikään harvinainen ajatus, tämä hyveellisyyden mittari on nykypäivänäkin mukana esimerkiksi kristinuskossa, siinähän taitava diktaattori hallitsee ja tämän käskyjen seuraaminen johtaa siihen että ihmiset nousevat perisynnin luonnontilasta ja nousevat eettisemmiksi enimmäkseen lauhkeiksi laumaeläimiksi.) Samuel Pufendorf vastusti Hobbesin näkemystä ja hän halusi antaa kansalle mahdollisuuden kapinointiin. Tosin hänkin korosti tämän vaihtoehdon äärimmäisyyttä. Hänestäkin monarkia oli käytännön tasolla paras ratkaisu. Tosin hän ei Hobbesin tapaan pitänyt sitä ehdottomana edellytyksenä.
7: Søren Kierkegaard taas korosti ihmisen subjektiivisuutta objektiivisuuden sijaan. Hänen näkemyksensä korostavat usein kristinuskoa, koska se oli hänen oma valintansa. Tämä uskonnollinen elementti ei kuitenkaan ole välttämättä se asia, jota hänen filosofiassaan tulee pitää tärkeänä. Sitä voidaan sanoa esimerkiksi Kierkegaardin omakohtaiseksi esimerkiksi "uskon hypystä". Hän ei subjektivistina siksi suinkaan pakottanut kaikkia hyppäämää samalla tavalla ja samaan rotkoon. Kunhan hyppäsivät samalla antaumuksella kuin hän itse hyppäsi kristinuskoon. Kierkegaardilla objektiivisuus ei auttanut elämän merkityksellisyyden ongelmissa, joten tässäkin voidaan havaita viitteitä siihen kuinka ihmisen hyvä olo, nautinnollisuus, on tärkeä hyveellisen elämän mittari.
8: Friedrich Nietzschestä taas keskeisintä oli vallantahto. Hän hylkäsi Schopenhauertyyppisen vaikeuksien välttämisen ja elämäntahdon korostamisen. Siinä missä Schopenhauer korosti elämäntahtoa ja tätä kautta riskittömyyttä, Nietzsche korosti sitä kuinka ihminen jäi yksin oman vallantahtonsa kanssa. Tässä näkemyksessä on takana muistakin ajatuksista tuttu ajatus siitä, että kun ihminen näkee oman asemansa, ja sen mitä hän haluaa, tuska syntyy kuilusta niiden välissä. Tosin siinä missä stoalaiset keskittyivät tuskan kestämiseen, epikurolaiset tuskan poistamiseen ja Schopenhauer näkemysten muuttamiseen siten että kuilu katoaa, Nietzschestä yli -ihmisyys, seurasi siitä että olit koko ajan tietoinen kuilusta. Kasvatit tavoitteitasi ja yritit samanaikaisesti täyttää sen vaatimukset. Hyveeksi nähtiin siis se, että ei alistuttu orjamoraaliin vaan seurattiin omaa tietä. Tosin tästä seurauksena ei Nietzshen mukaan ollut hyveellisyys vaan hyvän ja pahan toiselle puolelle nouseminen. Hyveellisyys ei siis ollutkaan enää varsinaisena tavoitteena. (Silti yli -ihmisyyden itsessään voi nähdä jonkinlaisena näkemyksenä hyveestä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti