Mikään ei ole niin stereotypioiva kuin feministi - paitsi antifeministi

Melko usein kuullaan ns. feministimiehistä tai profeministimiehistä jotka korostavat että he eivät tarvitse miesasialiikkeitä vaan nimenomaan feminismiä jotta heidän itsensä ongelmat ratkeavat. Näkökanta on sinänsä järkevä että;
1: Moni feministi ainakin ideaaliensa taholla tavoittelee nimenomaan tasa-arvoa eikä naisasiaa. Näin ollen kaikki feministit eivät ole telaketjufeministejä. Luultavasti suurin osa ei ole.
2: Suuri osa miesten ongelmista on itse asiassa miesten sisäistä valtapeliä. Miesasialiikkeen takana tuntuu usein olevan vahva ajatus siitä että feministit eivät anna heidän olla miehiä. Ja mieheys on tässä sidottu sellaisiin miehekkyyden piirteisiin jotka ovat tuttuja jokaiselle minun ikäiselleni nörttipojalle. Ne ovat todellakin niitä miehekkyyspiirteitä joiden puutteesta oudot neitimäiset nösseliinit ovat saaneet päätään pestyksi vessanpytyssä. Toisin sanoen feministit ajavat tiettyjen sukupuolistereotypioiden purkua. Jotka eivät ole olleet "mahdollisuuksia tai jotain jota on saanut tehdä jos on itseä innostanut" vaan jotka ovat olleet enemmänkin "vaatimuksia siitä mitä sinun on tehtävä jos jalkovälissäsi on tietty sukupuolielin."

Mutta.

Minulle on kerrottu että kaikki tärkeimmät asiat tulevat yleensä "mutan" jälkeen. Niin tässäkin tapauksessa. On nimittäin huomattava että ylläoleva lähestymistapa nojaa siihen että kohta 1 kuvaa ihanteita. Mutta tosiasiassa kun puhutaan rakenteista ja käyttäytymisestä niin pitää kuvata käytänteitä. Ja tätä ei voi tehdä siten että yrittää tehdä kuten Meriläinen, eli vain määritellä feminismi ikään kuin sanakirjatsolla tasa-arvon ajamiseksi ja selittää tämän jälkeen että kaikki feministien toimintaa, aktiviteettia ja järjestelmän kritisoiminen on by definition tasa-arvon vastustamista.

Toisaalta siinä unohtuu se, että aika moni feministi todellakin unohtaa kohdan kaksi vaatiman tilanteen. Eli sen että kysymys ei ole sukupuolien välisestä taistelusta. Hyvin moni feministi näkee että feminismissä on kysymys miehet vs. naiset -tilanteista.

Ja tämän vuoksi feministit esimerkiksi pahastuvat jos korostetaan että tosiasiassa monet naisten ulkonäköpaineisiin kohdistuvat asiat ovat naiskulttuuria jossa naiset näyttävät menestystään kilpailemalla toisia naisia vastaan. Naisia ei saisi näyttää tai kuvata toisiaan selkäänpuukottavana koska tämä olisi naisten stereotypiointia. Ja sen vuoksi pitää väittää että miehet ovat markkinakoneistossa asettaneet miehien vaatimat seksikkyyskriteerit joksikin ulkonäköpaineiksi joita naisten olisi uhreina toteltava. Sen sijaan naiseutta tulisi lähestyä sisareutena. Joka taas johtaa väkisin siihen että yhteinen sisaruus koskee sukupuolielinten kantamista eikä sukupuolistereotypioita.

Vastaavia ongelmia ja kritiikkejä ei kuitenkaan nouse silloin kun joku puhuu siitä miten feminismiä tarvitaan koska sovinisteilla on vaatimuksia miehisyydelle. Vaikka olisihan se vähätteelvä ja loukkaava sukupuolistereotypia sekin, että miehet ovat toisiaan piinaavia aggressiivisia paskiaisia. On selvää että sukupuoli halutaan nähdä kulttuurisena ilmiönä niin että mieskulttuuri sovinistimiesten kautta sortaa esimerkiksi nössömiehiä. Mutta vastaavaa purkua biologisen ja kulttuurisen sukupuolen kohdalle ei haluta tehdä naisten ulkonäköasiassa.

Onkin melkolailla selvää että kun katsoo feministien toimintaa käytännössä, niin siellä masinoidaan esimerkiksi kampanjoita hyvin sukupuolittuneesti. Ymmärrän toki että esimerkiksi kehitysmaiden tyttöjen koulutukseen panostetaan. Mutta en ole nähnyt feministien ajavan yhtään ainutta poikia koskevaa kampanjaa. Joka vihjaa siitä että kampanjoissa on käytännössä aina kysymys primaaristi sukupuolen tukemisesta.

Syynä on varmasti osittain se, että feministiaktiiveissa tuntuu olevan voimakas yliedustus naisia. Ja naiset tuntevat miesten elämää ja miesnäkökulman ongelmia huonosti. Ja tekevät tätä aivan samoista syistä kuin miehet tunnistavat naisten ongelmia huonosti. Kysymys ei ole varmasti useinkaan motiiveista vaan vieraantumisesta. Valitettavasti käytännön tasolla elämme valtarakenteissa ja vastaavissa, joten tilastollisen naisyliedustuksen vaikutus elämässä on aivan sama kuin jos feminsitit olisivat asennevammaisia telaketjuilijoita. Ja minua kiinnostavat vain seuraukset.

Minulle ei esimekriksi tule mieleen yhtään sellaista tapausta jossa feministiliikkeet olisivat tarttuneet miesten ongelmiin. Kun naiset slutwalkaavat, on kyseessä raiskauskysymys jota korostetaan nimenomaan naisnäkökulmasta niin että puskaraiskaaja on oletetusti mies ja uhri nainen. (Muutenkin feministien puolella korostuu että on tärkeää että "opetetaan miehet että eivät raiskaa".) Tämä on aiheellinen ja tärkeä aihe puolustettavaksi. Mutta kyseessä ovat naiset ja naisten oikeudet. Kun naiset puhuvat liian haarat levällään julkisissa liikennevälineissä istuvista miehistä on aihe sekä triviaali että miessukupuolta vastaan käyvä. Kenties se marginaalisesti lisää joidenkin naisten mukavuutta.

Muistan tämänlaisia ja monia muitakin. Mutta en muista yhtään kampanjaa jossa feministitaho olisi parantanut miesten asioita tai vetänyt kampanjaa tästä näkökulmasta. Tämä on erikoista koska kuulemani mukaan feminismissä ei olisi kysymys sukupuolinäkökulmittuneesti naisisasialiikkeestä, vaan nimenomaan tasa-arvosta.

Toki lähellä on käyty. Feministit ovat moittineet - joskaan eivät kampanjoineet - armeijaa. Tässä tosin on usein korostunut se, että haastateltu nainen kertoo miten lapsena hän oppi sen että miehet saavat mennä armeijaan. Ja siksi feminismin saavutuksista onkin mainittava se, että miesten on pakko mennä armeijaan mutta naiset saavat mennä sinne.

Saavutuksista puhuttaessa mennään vielä kauemmas. Jos minun täytyisi keksiä yksi ainut miesten asiaa parantanut aihe jota feministit olisivat puheissa kannattaneet sekä sen puolesta vetäneet kampanjan ja olisivat saaneet tämän muutoksen läpi niin että siihen liittyvä lainsäädäntö olisi muuttunut. Tässä vaiheessa rupeaa lyömään tyhjää.

Eivät kaikki feministit.

Kun kirjoittaa radikaalifeministeistä tai vastaavista, tulee vastaan usein erikoinen puolustus. Puolustus feminismin monikirjoisuudesta ja siitä että ei pidä stereotypioida. Eivät kaikki feministit pidä miehiä jonain ongelmana joka korjautuu geeniteknologialla.
1: Muistan kuinka eräs feministiksi itseään kutsuva radikaali oli innoissaan syntyvyysteknologiasta. Hän ihannoi ajatusta jossa kohdut tai keinokohdut mahdollistavat sen että lisääntyminen voitaisiin tehdä ilman miehiä. Hän ihaili eksplisiittisesti sitä että tämä osoittaa miehet tarpeettomiksi että tästä olemukseltaan - ei kulttuurisesti manipuloidulta kompleksiltaan, vaan olemukseltaan - aggressiivinen osa ihmiskunnasta saadaan poistettua.

Feminismi käytännön tasolla näyttääkin siltä, että (a) naissukupuolta koskevissa aiheissa osoitetaan tukea ja (b) miessukupuolta kohtaan nostetaan kritiikkiä haarat leveällä istumisen tapaisen suuruusluokkaisissa asioissa (c) naispuolella kritiikkiä nousee vain jos joku ei osoita tukeaan tarpeeksi selkeästi (d) miesten ongelmien esiintuominen on uhriutuimista (e) ja asian puolustaminen mansplainaamiseksi ja derailaamiseksi eli siitä että keskustelu viedään vääriin näkökulmiin ja aiheisiin (f) ongelma yritetään määritellä ytimeltään naisten ongelmaksi niin että miehet eivät ole aitoja uhreja.

Siksi esimerkiksi väkivallan kohdalla on selvää että kampanjoissa ja puheissa yleisesti
1: Oletetaan että feministien tärkein tehtävä on opettaa että miehet eivät hakkaisi puolisoitaan. (Mikä on tietenkin tärkeä asia.) Tässä nalkutusnäkökulma jossa ajatellaan miehen olevan jotenkin sanallisen väkivallan piinaama ja väkivalta olisi siksi perimmiltään naisten aiheuttamaa on sovinismia. (Minusta ymmärrettävästi.)
2: Perheväkivallassa on ihan konkreettisesti esimerkiksi vastustettu tutkimuksia joissa on korostettu että naisetkin hakkaavat puolisoitaan. Näitä ei saa tehdä koska ilman tutkimuksiakin on tiedetty että miehet hakkaavat useammin.
3: Se, että naiset ennen kaikkea yliedustetusti hakkaavat lapsiaan ei ole johtanut kampanjoihin joiden teemana olisi "opettaa naiset olemaan hakkaamatta" vaan tässä vedetään sympatiaa alisteisesti kotiin jääviä naisia kohtaan. Väkivalta sekä määritetään perimmiltään miesten aikaansaamaksi.
4: Toisaalta naisten kohtaama raiskaaminen on miesten yliedustamaa ja tätä vastaan on kampanjoitu ahkeasti feministisesti. Ja tätä vastaan on kampanjoitu. Mutta kun katsotaan miesten kokemaa ulkona tapahtuvaa väkivaltaa, feministit mielellään kertovat tästä lähinnä sen että koska väkivallantekijä on yleensä mies, niin tämä ei koske mitenkään feministejä. Näkemys on kiinnostava koska voidaan väittää, kuten profeministi alussa sanookin, että tämä johtuu miesteemoista joiden purkaminen on feministien asia niin että miesprofeministi hyötyy prosessissa. Jostain syystä miesten kokemaa väkivaltaa kohtaan on feministien parissa taisteltu aika vähän. (Ja näin tehdään vaikka yksi tyypillisin väkivalta ei olekaan kahden alfamiehen kohtaaminen vaan se, että wannabe alfamies on pettynyt elämäänsä ja hakkaa jonkun sellaisen miehen jota pitää neitimäisenä, koska tämänlaisen hakkaamisesta ei tule häpeää, mutta hakatessa ei tule itselle mainittavaa riskiä.)

Mutta käytännössä kaikki feministit eivät ole tämänlaisia.

Eivät kaikki feministit toimii. Toisaalta tässä ongelmana on se, joka voidaan ottaa opiksi suoraan feministeiltä itseltään. Siellä nimittäin tunnetaan ihan hashtag-korttina asti ajatus "not all men". Eli jos joku sanoo miesstereotypiaan että eivät kaikki miehet, niin se nähdään itsessään jonain joka on ilmiselvästi väärä. Se on feministien parissa ikään kuin natsikortti jonka käyttäminen osoittaa että feministien kriitikko on väärässä.

Tilanne on toki siitä kiinnostava että jos puhutaan vaikka siitä että pitää opettaa että miehet eivät raiskaisi, taustalla on seksistinen yleistys. Kun puhutaan miehistä ja maskuliinisuudesta ja siitä miten nämä toimivat yhteiskunnassa jonain helposti kuvailtavana kompleksina ja valtarakenteena tehdään yleistys. "Notallmen" on siitä erikoinen, että kun feministi tekee siitä "kortin", hän sanoo jossain määrin että feministien tekemä seksistinen yleistys ei olekaan seksismiä, vaan seksistisen yleistyksen korjaaminen on seksismiä.

Mutta tavallaan heillä on tässä kuitenkin pointtia. "Notallmen" on vähän kuin se miten maahanmuuttokritiikissä korostetaan miten erilaisten väkivallantekojen, jopa silloin kun kyseessä on toistuva oleellisesti samannäköisenä toistuva VOK -polttopulloilu, tekijät ovat yksittäistapauksia jotka eivät mitenkään ole yleistettävissä. Ja selvää on että tässä lähinnä siivotaan omaa pesää.

Olen itse asiassa suunnilleen sitä mieltä että ideologian rajat on helppo tunnistaa. Ne joita ideologia leimaa ja joita vastaan tämä suoraan käy ja joita tämä kritisoi. Ne ovat ne jotka eivät ole tätä ideologiaa. Ne asiat joiden kohdalla ideologia sanoo "ei kaikki meistä" ovat itse asiassa nimenomaan niitä ikäviä tosiasioita jotka ovat oleellinen osa tätä ideologiaa. Jos ei olisi, ei tätä irtautumista tarvitsisi tehdä ja voitaisiin tehdä sitä mitä yleensä. Eli käydä haukkumaan ja kritisoimaan tätä tekijätahoa. Asia on oikeasti suunnilleen näin yksinkertainen. (Jos ei muuten niin sillä tavalla jossa 69% ihmisistä näkee aivan kaikessa jotain perverssiä.)

"Not all men" itse asiassa vähättelee tai kiistää yhteyttä. Ja tätä kautta syntyy helposti ilmapiiri jossa ongelman syy-yhteyksiä vähätellään. Siksi on esimerkiksi totta että kaikki miehet eivät raiskaa - itse asiassa suurin osa miehistä ei raiskaa - mutta kuitenkin raiskareissa on tilastollinen yliedustus miehiä joten kyllä tässä jotain oleellista kuitenkin käsitellään. Se siirtää huomiota pois miehistä jotka raiskaavat ja tämä on siitä ikävää että jos halutaan ratkaista ongelmaa eikä leimata tai pelastaa miehiä niin tämä näkökulmansiirto on epäkäytännöllinen. Aiheena kun pitäisi olla ongelman korjaaminen ja tämän jälkeen puhutaan vain sukupuolista ja jo saavutetuista eduista.
1: Toki ongelmana on se, että usein miehiä leimataan näillä raiskausliitoksilla ja tämä voi olla asiatonta ja tämän purkaminen antaa uutta tietoa, ja tähän purkamiseen vihamielisesti suhtautuminen antaa konkreettista evidenssiä siitä että moni feministi vastustaa miehiä sukupuolena ja vastustaa tämän näkökulman purkamisyrityksiä varsin tunteellisesti.

Konkreettisesti sanoen voidaan sanoa että feministien naisnäkökulmapuolta tehdään liian paljon. Ja "feministit eivät ole sellaisia" -puolustus on jotain joka on väärin aivan samoista syistä. Feministien mukaan hyvätkin miehet voivat olla osana raiskausongelmaa. Jostain syystä tätä samaa ei tunnusteta "hyvien feministien" kohdalla. Ja tämä on osa ongelmaa. Koska feministijärjestelmien määritelmät feminismille ja heidän antamansa ihanteet eivät toteudu kun katsotaan heidän kampanjoitaan ja käytännön saavutuksiaan.

Feminismin ongelmat filosofiassa ja ideologiassa ovat pieniä tai olemattomia. Se on ideana varsin hyvä, kaunis ja ihannoitava. Käytännön tasolla asioita katsoen maailma näyttää hyvin paskalta. Naisasia feministien foorumilla muistuttaa monin paikoin asennevammailua jossain suomi24 foorumilla. Ja vaikka katsottaisiin asiallisia feministejä ja heidän kampanjoitaan voidaan huomata että he ajavat hyviä asioita mutta jättävät toisia hyviä asioita ajamatta. Relevanttius ei ole se jolla näitä valikoidaan, vaan sukupuoli. Siksi jos tyttöjen oikeuksien puolustaminen ulkomailla on tärkeää ja kotimaassa miesten istuminen junissa ei, ei nosteta miesten ongelmissa haaraistuntaa paljon tärkeämpiä ongelmia kampanjalistoille.

En ole keksinyt mitä feministit olisivat tehneet kaltaiseni nörttipojan eduksi tai hyödyksi koskaan missään. Paitsi että moni heistä on toki vittuillut minulle ja pitänyt minua saivartelevana vääriin ja epäkiinnostaviin näkökulmiin keskittyvänä ääliönä. Moni pitänee juuri tätä vittuilua kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti merkittävään ongelmaan puuttumisena.

---

Feministit ovat keksineet termin #allmalepanel. Sen teemoituksen mukaan sukupuolifrekvenssit ovat tärkeä osa tasa-arvoa, eikä kyseessä ole vain vittuilu. Suomeen on juuri perustettu feministipuolue jonka jäsenistö on feministisistä järjestöistä tuttuja naisia. Mukana ei ole ainuttakaan miestä. Tästä huomauttamista pidetään vittuiluna. Feministipuolueen jäsenlista onkin #notallmalepanel.

Kuinka tiedostaminen on helppo keino naamioida kaupallisuus hyväntekeväisyydeksi

Hyväntekeväisyys on tärkeää. Mutta siinä on ongelmia. En pidä kovin relevanttina ongelmana sitä että monet niistä ovat hölmöjä ja absurdeja. Esimerkiksi on vaikeaa nähdä ALS -taudin ja päähänsä veden kaatamisen välillä mitään yhteyttä. Samoin kuin ei ole helppoa ymmärtää miten nenäpäivän nenätyhmäily liittyy noin niinkuin mihinkään. Nämä voidaan vielä yhdistää jonkinlaiseen "tarkoitus pyhittää keinot" -strategiointiin. Ja ne ovat kuitenkin harmittomia.

Minusta relevantimpi ongelma on siinä, että moni hyväntekeväisyysjärjestö ei ole itse asiassa juurikaan sitä hyväntekeväisyyttä. Otetaan esimerkiksi syöpä. Ihmisillä on paljon syöpiä. Niihin kuollaan. Syöpien tutkimus voidaan tehdä tieteellä. Ja tätä kautta muuttaa maailmaa. Syövän parantaminen on hieno tavoite. Tämä on tärkeää. Siksi onkin aivan asiallista tukea järjestöjä jotka keräävät rahaa syöpätutkimukseen. Siitä huolimatta että lääketieteen tulokset on itse asiassa monetarisoitu tavoilla jotka tukevat ahneutta yllättävissä määrin. Syövän parantaminen ja elämien pelastaminen on suurempi hyvä kuin tämä on paha.

Sitten on ilmiö jota on kenties syytä kutsua nimellä "pinkwash". Ihan siksi, että muutkin kutsuvat. Kyseessä on symbolisen ikoninen vaaleanpunainen nauha. Jolla tuetaan rintasyövän tutkimista.

Lausunto voisi vaikuttaa antifeministiseltä höpinältä ; On tavallista että feminsitiaiheisia keskusteluja ns. derailataan. Eli selitetään että miksi samanlaista kampanjointia ei tehdä eturauhassyövälle. Tämänlaiset priorisointiargumentit eivät olekaan kovin hyviä. Ja niissä on usein sellaistakin asenteellisuutta, että tosiasiassa ihmiset eivät halua kampanjoida eturauhasten puolesta kuin rintasyöpää vastaan. Derailaamisesta hyvä esimerkki on Saku Timosen korostama tuore kikka ; Selitetään että maahanmuutto on paha asia ja pitäisi ensin järjestää asunnot maamme kodittomille. Kuitenkin selvästi tästä huutelevat eivät ole ottamassa osaa asunnottomien oikeuksien puolustamiseen. Päinvastoin. Asunnottomuus ei ole kiinnostanut ennen eikä jälkeen näiden lausuntojen. Tärkeämpää on vastustaa näitä tiettyjä asioita. Derailaaminen onkin useissa muodoissaan aikamoisen typerää. (On toki syytä kampanjoida monenlaisten asioiden puolesta. Ja oikeastaan juuri siksi on syytä puhua eturauhasasioista, mutta puuttua vähemmän siihen rintasyöpäasiaan.)

Kuitenkin "pinkwash" on varsin validi ongelma. Sillä vaaleanpunaisella nauhalla ei ole suurelta osin tekemistä rintasyövän parantamisen kanssa kuin rintasyövällä tienaamisen kanssa. Ihmiset eivät halua moittia tätä rintasyövän kaupallistamista koska "asia on hyvä". On nimittäin vaikeaa korostaa että aiheena on enemmänkin se että jos ajaa jotain asiaa, se pitäisi tehdä rationaalisesti eikä se, että asiaa ajetaan. Keinot ja tavoite ovat eri asioita. Mutta hyväntekeväisyydessä tämänlaiset mutkistuvat.

"Pinkwash" on leimallisesti Susan Komenin säätiöön sidottu asia. "Susan G. Komen For the Cure". Iskulause on jämäkkä. Se viittaa suoraan parannukseen. Vaaleanpunaisen nauhan avulla on onnistuttu luomaan vahva brändi jossa keskitytään rintasyöpään. Ja siitä on tullut siitä mainio symboli että se on laajassa mielessä myös symboli siitä, että nauhan kantaja on tiedostava hyvä ihminen joka on feministi, profeministi tai muuten naisten asialla. Ja mikä miellyttävintä ; Tämä on onnistuttu brändäämään hyvin. Aihe ei herätä kontroversiaalia keskustelua antifeministien ja sovinistien kanssa. Aihe on poliittisesti korrekti, ei aiheuta skismoja, mutta antaa kuitenkin mainoksen siitä että nauhan kantaja on ns. "hyvä ihminen". Tämä ei ole tietenkään vielä se paha asia. Se on vain osoitus että vaaleanpunainen nauha on suosittu ja ikoninen. Ylläolevasta voisi itse asiassa saada kuvan että kyseessä on hyväntekeväisyys joka on tehty oikein. Enkä voisi tuolta pohjalta oikeastaan moittiakaan sitä.

Ongelmana onkin oikeastaan muu; Ja tämä muu tekee "pinkwashista" oikeasti relevantin mietittävän asian. Komenin toimintaa kuvaavat piirteet joissa hyväntekeväisyys on niin pienessä osassa kuin se vain on juridisesti mahdollista. Sen sijaan rintasyövästä ja feministisistä arvoista on tehty jotain joiden nimissä voidaan tienata rahaa. Ja tässä on katsottava kokonaisuutta. Joka koostuu osista.
1: Ensimmäinen osa on Komenin palkka. Hän tienaa hirveän paljon rahaa. Toki tämä on vielä hyväksyttävissä. Onhan kyseessä kuitenkin suuri järjestö jossa on paljon työntekijöitä. Ja tätä kautta johtajan suuri palkka on ymmärrettävissä. Joskin se heittää kysymyksiä siitä, että miksi hän ei tyydy maltillisempaan palkkaan ja laita näitä tästä säästyviä rahoja syöpätutkimukseen. Punaisen ristin johtajakaan ei tienaa yhtä paljoa. Mikä on innostava yksityiskohta.
2: Toinen osa on on se, että kokonaisuudesta 20% menee itse asiaan. Toki syöpätutkijat ottavat vastaan pienemmätkin rahavirrat ja tämä on valinta oikeaan suuntaan. Mutta yleensä ottaen hyväntekeväisyysjärjestöjen hyötysuhde on jotain jota on syytä miettiä. Jokainen ymmärtää että jos kuvitteellisesta yhtiöstä 1% voitoista menisi tuetulle asialle se olisi jollain erikoisella juristinlogiikalla tätä asiaa ajava järjestö. Mutta samalla on selvää että tämä ei ole järjestön pääasia. Tämän huomion vuoksi järjestöjä onkin arvioitu. Ja näitä arviointeja tarvitaan.
3: Kolmas osa on siinä että Koleman käyttää näistä 80% rahoistaan johonkin muuhunkin. Joista erikoisin on oikeuteen haastamiset. Hyväntekeväisyysjärjestöt joiden nimessä on "pink" tai "cure" joutuvat haastetuiksi, ikään kuin varmuuden vuoksi. On toki ymmärrettävää jos haastetuksi joutuisi kokonaisista symboleista tai vastaavista. Mutta kun yksittäisiä sanoja ruvetaan copyrightaamaan mainoslauseiden sijasta, tiedetään että haastamisinto on mennyt liian pitkälle. Ikävintä tässä on tietysti se, että haastetut järjestöt ovat hyväntekeväisyysjärjestöjä. Jotka joutuvat sitomaan varojaan oikeudenkäynteihin ja oheistuotteiden hylkäämiseen, uudelleensuunnitteluun ja asioiden uudelleennimeämiseen. Nettisivutkin voivat mennä uusiksi. Kaikki tämä maksaa. Joka on sitten pois siitä itse tavoitteesta. Eli rintasyövän parantamisesta. Sen sijaan että eri hyväntekeväisyysjärjestöt tukisivat toisiaan yhteisessä asiassa, isketään tavoilla jotka vahingoittavat kaikkia ja ovat pois siitä hyväntekeväisyydestä.
4: Neljäs asia on se, että Komenin järjestö ei juurikaan välitä siitä mihin tuotteisiin pinkin nauhan saa liittää. Pinkkiä nauhaa saa käyttää rahasta. Näin ollen nauhaa on nähty terveyttä vahingoittavissa tuotteissa, kuten oluessa ja pikaruoassa ja kosmetiikassa. (Joissa osassa on itse asiassa, ironista kyllä, syöpää aikaansaavia ominaisuuksia.) Tämä viittaa siihen että on tärkeämpää hankkia rahaa. Joka on tietenkin tavallaan ymmärrettävää koska asia on kuitenkin oikeasti tärkeä. Kokonaisuus maistuu kuitenkin ironiselta kuin savuke jonka paketissa olisi jokin keuhkosyöpätiedostusnauha.
5: Viides asia on sitten se, että tosiasiassa tuotteista ei menekään rahaa ostamisen jälkeen. On tavallaan merkityksetöntä miten paljon kukin ostaa. Syynä on se, että tosiasiassa yhtiöt maksavat vakiosumman rahaa joka menee eteenpäin hyväntekeväisyyteen. Ja tämä summa ei muutu. Ei muutu, ostetaanpa hyväntekeväisyystuotetta yksi kappale vai miljoona kappaletta. Tätä voi oikeuttaa estimoinnilla. Eli arvioidaan paljonko myynninlisää hyväntekeväisyystuote odotettavasti tuo. Ja siirretään osa tästä voitosta tähän kertasummaan. Joka sitten tietenkin tarkoittaa sitä, että tosiasiassa helposti hyväntekeväisyyden puolesta annetusta rahasta vielä mainittua 20% pienempi määrä menee perille asti itse asian tukemiseen. Hyötysuhde muuttuu vaikeammin arvioitavaksi.
+: Tekisi mieli puhua siitäkin miten järjestö lähetti rahaa muuhunkin kuin siihen syöpäasiaan. "Planned Parenthoodin" tukeminen on siitä ikävää, että ihmiset ovat vapaaehtoisesti antaneet rahaa johonkin ihan muuhun. Toisaalta yhtiöt voivat käyttää rahaa muuhunkin kuin siihen yhteen asiaan josta on sovittu. Ja sitten on tietysti se, että tämä yhteys leikkasi hänen saamaansa tukea ja se on jo lopetettu. Komen oppi "tiskin alta politisoinnin" merkityksen kovimman kautta.

Kaikesta tästä voidaan tietenkin päästä ohi. Sillä on olemassa taikasana "tiedostaminen". On nimittäin selvästi niin että jos rahasta paljoa ei menekään syövän parantamiseen (tai syövän tutkimiseen), niin on olemassa abstrakti asia jonka avulla kaikki muuttuu hyväksi. Symbolisesti. Ja tämä taikasana on tiedostaminen. Kun nauha ja tuote mainostaa ja antaa statementin, on hyväntekeväisyystuote jotain jossa on ikään kuin lisänä mainos asialle. Siitä huolimatta miten asia ja sitä tukevat tavoitteet ovat eri asioita. Ja näin vaikka yritys kuinka lypsäisi brändillään konkreettisesti rahaa, niin se voi aina puolustautua vedoten tähän symboliseen hyvään. Jonka vaikutus asenneilmapiirin muuttamisessa on hyvin kyseenalainen tai vaikeasti arvioitavissa. Ja näin tällä yhdellä sanalla voidaan käytännössä kritiikki-immunisoida tämä rintasyövällä rahaa lypsävä toiminta ja leimata kriitikot derailaaviksi antifeministeiksi. Tiedostaminen on se taikasana jonka voimalla tämä blogaus muuttuu kirjoittajan sovinismin ilmituonniksi.

---

Kirjoittaja on anti-uskonnollinen, ellei peräti uskontovihamielinen, henkilö jonka mielestä hyväntekeväisyys on arvoitava vaikutuksilla eikä symboleilla. Ja josta hyvänä esimerkkinä olkoon se, että hän on ollut töissä Kirkon Ulkomaanavulla.

Onko Annamari Sipilä feministi?

En tiedä miten Annamari Sipilä oikein pitäisi tiivistää. Hikipedia on, onneksi, tavallaan kertonut hänestä kaiken oleellisen. "Sipilän kirjoitusten keskeisimmät piirteet: tietämättömyyden, trollauksen ja heteronormatiivisten kliseiden käyttämisen jonkun ihmisryhmän nolaamiseen." Sipilä korostaa omaa feministiyttään jota hän tuntuu korostavan sitä kautta että hän on nainen. "Sipilä luulee olevansa jonkinlainen liberaali naisasianainen, vaikka hänen kolumninsa tuovat ilmi lähinnä uuskonservatiivisen sovinistista ajatusmaailmaa."

Varmemman vakuudeksi on syytä ottaa esimerkiksi hänen kirjoituksensa polkupyöräilystä, miesten polkupyöräilystä. Hän korostaa sitä minkä minäkin olen kieltämättä havainnut polkupyöräilijöiden keskuudessa. Soittokelloa ei käytetä ja lujaa ajetaan. (Tosin itse olen huomannut että vaarallisin ihmisryhmä on 30-40 -vuoden tienoilla oleva ruuhkavuosiäiti joka on leikannut polkkatukan ja joka ajaa ties millä puolella tietä ja ilmeisesti tottunut komentelemaan lapsiaan kun olettaa että kaikki väistävät. Myös takaa tulevia polkupyöräilijöitä. Sipilä pitää tätä miesten piirteenä.) "On epämiehekästä pyöräillä kovaa vauhtia pyöräilijöiden ja jalankulkijoiden yhteisillä väylillä niin, että jalankulkijat joutuvat pelkäämään henkensä edestä. Erityisen epämiehekästä käytöstä tämä on rotevalta ja hyväkuntoiselta aikuiselta ihmiseltä, joka voisi täysin turvallisesti pyöräillä myös autokaistalla." ... "Hyvä Herra Rasvattu Salama, kerronpa teille jotakin. Jalankulkijat nauravat teille. Olette niin epämiehekäs." Sipilän kliseissä toistuu mies joka taitaa olla hirviö suoraan patriarkaattiteorian ytimestä. Tällä luodaan negatiivinen stereotyyppi miessukupuolesta. Jokin asiaton maskuliinisuus. Ja sitten tätä ohjataan sillä että pitää olla miehekäs tai herrasmiehekäs. Hikipedia tiivistää henkeä melko hyvin "Sipilä vaatii miespuolisia pyöräilijöitä polkemaan ajoradalla silloinkin, kun tarjolla olisi pyörätie – mikä on lainvastaista. Vaatimustaan Sipilä perustelee sillä, että mieheltä on sukupuolinormatiivisesti epämiehekästä käyttää soittokelloa, kun Sipilän kaltaiset haahuilijat seilaavat kevyen liikenteen väylää jalan miten sattuu."

Sipilä on kiinnostava koska hän nojaa usein heteronormatiivisiin sukupuolirooleihin. Eikä suinkaan purkaakseen niitä. Vaan ne ovat usein juurikin jotain joilla ohjataan käytöstä kohti näitä sukupuolirooleja. Sipilän feminismi näkyy siinä että hän tunnustaa että eroaisi kirkosta jos se ei hyväksyisi naispappeja. "Itsekin eroaisin heti, jos naisille ei sallittaisi pappeutta" Kuitenkin jostain syystä homojen avioliitto olisi kauhistus. Tai kuten hikipedia asian vinoili "Sen sijaan homoseksuaalien yhdenvertaisuus kirkossa ei ole yhtä merkittävä ja legitiimi syy erota kuin naisten mahdollisuus toimia kirkollisissa viroissa. Näin siksi, että Sipilä ei ole itse homoseksuaali. Sen sijaan hän on nainen, kuten usein mieluusti tuo esille."

Sipilä on erinomainen analyysi feminismin määrittelyyn.

Sipilä on kiinnostava koska hän on feminismi ja ei ole feministi. Se riippuu siitä mikä otetaan feminismin määritelmäksi. Ja moderni feministi on sellainen että hän tavallisesti uskoo näihin molempiin ja kun joku on vain toista hän ajautuu syvään hämmennykseen. Huomasin tämän itsekin kysyessäni Sipilästä feministeiltä tai profeministimiehiltä. ; He tuntuvat kiertävän kysymyksen siitä onko Sipilä feministi vai ei. He kiertävät sen kun kysymys täsmennetäänkin. Kognitiivisen dissonanssin voi miltei kuulla.

Asia löytyy minulle usein suositellusta Meriläisen ja Huhdan "feministin käsikirjasta". Minulla on hieman sellainen teoria että kirjaa tarjotaan minulle siksi että perusoletus siitä että ei ole täysverinen feministi johtuu siitä että ei ole tutustunut kirjan esittämiin konsepteihin. Tuossa teoksessa on selkeästi erotettava että feminismi esiintyy kahden eri teeman kautta. Kirja kuitenkin käsittelee näitä teemoja siten että se ei erittele niitä toisistaan. Vaikuttaakin siltä että kirjoittajat eivät tiedosta tai halua tiedostaa että ne ovat eri asioita.
1: Feminismiä lähestytään sitä kautta että se on aate joka näkee että naisetkin ovat ihmisiä ja jossa hakee tasa-arvoa naisten ja miesten välille.
2: Feminismi on jotain jossa ihminen identifioi itsensä feministiksi. Tämä tulee vastaan etenkin kun katsotaan sitä miten jokaisen miehen pitäisi ilmoittautua profeministiksi koska se toimisi signaalina. Teoksen mukaan feministien näkemykset ovat niin moninaisia ja erilaisia ja feministit ovat niin epädogmaattisia että olipa mielipide mikä tahansa niin jokin feministien näkökanta osuu kuitenkin omalle kohdalle.
3: Kolmas kanta on se, että feminismi nähdään naisnäkökulmana asioihin. Tällöin se ei tietenkään välttämättä tasaa miesten ja naisten arvoja ja oikeuksia eikä aja tasa-arvoa. Se parantaa naisten oikeuksia ja nämä ovat usein mutta eivät välttämättä aina tasa-arvoa miesten ja naisten välillä parantavia.

Sipilä kannustaa miehet ajoradalle, eli miesten tulisi harjoittaa erilaisia oikeuksia. Hänen armeijaa koskeva kirjoituksensa taas kannustaa asevelvollisuuteen mutta ei aja naisia armeijaan. Kun feministit taannoin korostivat minulle että feministit ajavat miesten asiaa armeija-asiassa ja linkittivät minulle feministiseen kirjoitukseen, henki on aivan eri. Siinä feministi nimenomaan ajaa miesten ja naisten välistä samanarvoisuutta jossa miehillä ja naisilla on yhtenevät velvollisuudet. Jos mietitään feminismiä tasa-arvona, on selvää että Sipilä ei ole feministi. Toisaalta Sipilä identifioi itseään tasa-arvoksi ja käyttää naisnäkökulmaa. Joten identeetin kannalta hän on feministi joka ilmituo feminististä signaalia. Hän näkee naiset ihmisinä ja katsoo asioita naisnäkökulmasta.

Sipilä kuitenkin samanaikaisesti noudattaa sukupuolirooleja jotka liitetään heteronormatiiviseen patriarkaattiin. Ja hän kannustaa usein - esimerkiksi juuri tuossa polkupyöräartikkelissaan - siihen että sukupuoliroolit ovat tärkeitä kun ihmisiä ohjataan toimimaan oikein. Hän haikailee sukupuoliroolien ja miehekkyys-epämiehekkyys -trollailunsa kautta herrasmiesten perään kuin uuskonservatiivi. Jos samaa sukupuoliroolijakoa kannattaa ja kannustaa niihin ja ajaa niillä miesten asiaa samalla tavalla kuin Sipilä naisten asiaa on nimityksenä sovinisti.

Karkeasti ottaen Sipilä on naisasianainen, ei tasa-arvoa ajava ihminen, heteronormativisia sukupuolirooleja kannattava, joka identifioituu feministiksi. Nykymallissa hän tuottaa kognitiivista dissonanssia varmasti kaikille feministeille. Sillä usein tasa-arvo ja feminismi ja identifiointi ja heteronormativiisten sukupuoliroolien murtaminen nähdään hyvin vahvasti toistensa synonyymeiksi.

Minä en oikeasti pysty määrittelemään Sipilää ei-feministiksi. Eikä hän sitten toisaalta telaketjufeministiksikään leimaudu. Ja siksi minun onkin mahdotonta nähdä että feministit todella määritelmällisesti ja pakosti olisivat jotain joka ajaisi tasa-arvoa. Tai olisi jotain johon miehen olisi ilo kuulua ja kannattaa. Tai johon kannattaisi identifioitua ihan vaan "tasa-arvon kannattamisen" sijaan.

Iskemislauseita ja rivoiluita

Kankaanniemen vaalimainos
vaikuttaa yllättävän rehelliseltä
joskin sisältö avautuu vasta
tämän käsilläolevan kohun
seurauksena kokonaan.

Toimi Kankaanniemen seksiviestittelystä on puhuttu paljon. Tommi Paalanen on astunut puolustamaan Kankaanniemeä. Perusteluna on se, että "Minua kiinnostaa, miten ihmiset ovat päätyneet elämässään koskaan seksisuhteisiin, jos seksin ehdottaminen on näin vakava ja kaamea asia. Onko siis niin, että yhdenkin seksiviestin lähettäminen on niin vakava teko, että kaikki luottamusta vaativat tehtävät ovat mahdottomia?" Kysymys on itse asiassa aiheellinen. Moralisointi on helposti niin mukavaa että ylilyönnit ovat odotettavissa. On helppoa vastustaa asiaa sen vuoksi että käytös on röyhkeää. Rakel Liekkikin on esittänyt että hän on itse lähettänyt rivompia seksiviestejä. "Henkilökohtaisesti voin myöntää, että yksityisessä kirjeenvaihdossani olen lähettänyt kiinnostaville tyypeille huomattavasti härskimpiäkin viestejä Facebookissa, Liekki kirjoittaa."

Onkin nähtävissä että on olemassa oikeasti hieman huolestuttavakin poliittisen moralismin ilmapiiri jossa ihmisiä kiinnostaa enemmän onko joku käynyt jonkun pimpsalla kuin onko hän käynyt jonkun lompsalla. Omalla kohdallani kysymys on toki ollut hieman toinen. Minua ei rehellisesti ottaen kiinnosta useinkaan toisten ihmisten seksielämä jos he eivät tule tyydyttämään minua henkilökohtaisesti. En jaksa moralisoida. Olen kuitenkin kirjoittanut asiasta huumoria koska se on ollut "ajankohtainen ja helppo" tapa. Tämä ei ole kenties reilua, hakata helppoa kohdetta. Ja olenkin oikeuttanut tätä sillä että Kankaanniemen tekoa pahempi on oikeastaan hänen kaksinaamaisuutensa. Kun homovastainen konservatiivikristillinen pastori paljastuu homoseksuaaliksi on kyseessä eri asia kuin vain joku sattuu olemaan homo. Ja samoin kun tässä kristillisdemokraattien yleensä moraali kiillotettuna esillä ollut hahmo tekee tämänlaista on kyseessä enemmän identiteetti kuin itse teko. Ja tavallaan tämä on aivan käsittämättömän tyhmää. Pitäisi puhua asiasta eikä ihmisestä. Ihmiset kuitenkin tottelevat enemmän symboleja kuin käsiteanalyysiä joten yhteiskunnallisella tasolla tämänlaisilla signaaleilla on merkitystä.

Tässä henkenä on helposti se että "tuomio ylittää rikoksen". Kun jokainen internetin blogistiurpo intoutuu rienaamaan syntyy helposti lynkkausmentaliteettia jossa ihmistä saa hakata kuin vierasta sikaa. Ja näin on ilmeisesti vähän käynytkin.

Kun esimerkiksi Tommi Paalasen tekstejä lukee on selvää että hän käy läpi seksuaalista häirintää ja tapakulttuuria erikseen. Hän ottaa kantaa erityisesti syytöksestä seksuaalisesta häirinnästä. Näistä ensimmäinen on juridinen ja jälkimmäinen esteettis-eettinen. Ja esimerkiksi itse näen että Kankaanniemen kirjoittelu on törkeää mutta tuskin laitonta. Ongelmana on tietenkin se, että tapakulttuuri ja hyvä käytös ovat subjektiivisempia ja henkilökohtaisia ja tunteellisempia ja tätä kautat kokemuksellisesti hyvin merkittäviä. Juridiikka taas ei ole mielipidekysymys ja se ajaa takaa oikeutta joka on hieman kuten kuu. Kylmä, kalpea ja etäinen. Olin kuitenkin yllättynyt kun sain tietää että Paalanen on aikaansaanut feministien massapaon seuraajistaan facebookissa ja muutoin. Sillä jos Tommi Paalasesta jotain pitää tietää, niin se että hän näyttää minun silmiini feministiltä ja hän myös identifioituu itse feministiksi. Hän on liberaali asiaa hyvinkin huolella läpi käyvä henkilö.

Toisaalta on toinenkin puoli.

Kankaanniemen lausumissa on itse asiassa vaikeaa nähdä iskemistä. Viime päivinä ja tunteina olen alkanut ymmärtää että monella ihmisellä on vaikeuksia erottaa ns. iskurepliikkiä ja pelisilmätöntä häiriköintiä toisistaan. Huomio on ollut hämmentävä. Jo esimerkiksi Rakel Liekin kommentissa on hieman sitä sävyä kuin jos minä menisin erityisen pahantuulisen tai trollaavan päivän aikana synnyttäneeni aineiston perusteella kommentoimaan johonkin julkisuuteen valahtaneeseen törkymöykkyilyyn sanomalla että "olen itse sanonut vittupäisempiä asioita internetissä" niin lause on luultavasti tosi mutta irrelevantti. Se kertoo enemmän että tämä negatiivinen asia on maan tapa ja tätä kautta ongelma rakenteissa. Eli jotain johon nimenomaan voisi kohdistaa relevanttia kritiikkiä. On jokin yleinen ongelma joka on periaatteessa yksinkertainen ja johon puuttumalla elämä on vähemmän ryönäistä.

Yleisin tapa erottaa iskentä häiriköinnistä on nyrkkisääntönä ns. odotettavissa oleva "onnistumisprosentti". Jos uskot että lause toimi se on todennäköisesti iskurepliikki. Jos se sen sijaan on limainen tokaisu jota voi odottaa ikisinkkuutta odottavilta teineiltä joilla se todistaa ennen kaikkea em. teinin seksuaalisesta kokemattomuudesta, se on jälkimmäinen.

Lausetta arvioidessa on huomioitava perinteisen retoriikan opettamia seikkoja kuten sanojan itsensä asenne ja sanoman vastaanottaja. Lisäksi kannattaa miettiä intensiteettiä. Sitä kuinka toistuvaa tämä on. Onko kysytty kerran, kahdesti vai useammin. Ja onko ehdotusten välillä aikaa minuutteja vai viikkoja. Kysyjän ulkonäköä tunnutaan pidettävän jotenkin oleellisena prosessissa. Ja vaikka tämä kieltämättä pitääkin sisällään itsekriittisiä ja rehellisiä huomioita ihmisistä, niin tämä ulkonäköåuoli taitaa kuitenkin näiden ihmisten käytöksen perusteella olevan irrelevantimpaa kuin nämä ihmiset itse luultavasti haluaisivat.

Ja vaikka tapakulttuuri onkin vaihtelevaa niin voidaan sanoa nyrkkisääntömäisesti että "kivat tissit anna pimppaa" tervehdykseen rinnastettavana kommenttina on vähemmän asiallinen kuin "hyvää päivää". Jos tätä eroa ei ymmärrä niin sitten minä en ymmärrä miten ihmiset koskaan missään ovat onnistuneet lisääntyä. (Jos minä kaikista maailman ihmisistä voin ymmärtää tämän, sinäkin voit ymmärtää tämän.)

Agnos Dei ; "Ateismi ja agnostismi eivät ole toisensa poissulkevia"

Agnostismin kohdalla on usein haasteena se, että keskustelua käydään hyvin erikoisella tavalla ateismi-teismi -rintamalla. Lisäksi ei huomioida sellaisia kysymyksiä kuin miten Jumala määritellään ja miten kanta voi heilahtaa erilaiseksi jos tämä määritelmä vaihtuu lennosta.

On esimerkiksi totta että hyvin monet agnostikot ovat ateisteja jos ateismi määritellään a-teismiksi eli jumaluskon puutteesta. Toisaalta osa jumaluskoisista saattaa kenties kutsua itseään agnostikoksi sitä kautta että he ovat suhteessa gnosikseen, tietoon. Eli heillä voi olla jumaluskoa tai siihen viittaavia tunteita mutta he pitävät näitä "höpöinä" tai perustelemattomina. (Ehkä terveintä olisi sanoa jotain sen tapaista, että ateismissa on ripaus agnostismia ja agnostismissa on ripaus ateismia.)

Mitä humalaiset
korvani kuulevatkaan?
Teidän mielestänne
agnostikko tarkastelee
käsittelee ja punnitsee
molempia puolia
niitä ihaillen ja
arvostaen? Ja häntä
kiinnostaa paneutua?
Olette väärässä.
Ei Jumalakysymys
mitkään tissit ole!

Agnostismiin ja agnostikkoihin suhtaudutaan jännitteisesti. Teistien puolella agnostikot voidaan toisaalta nähdä "etsijöinä" jopa sellaisella tavalla että heidät nähdään "vähän kuin kriittisinä uskovaisina" tai jonkinlaisina mystikoina. Uskovaiset voivat selittää että agnostikot hyväksyvät periaatteessa uskomisen sisimmän olemuksen, sen että tietäminen ei ole olennaista jumalan olemassaolon käsittelyssä. (Onhan monilla uskovaisillakin epäilyn aikoja!) Toisaalta tietty avoimuus Jumalakonseptille on monille ateisteille niin a priori selviö että he ottavat hyvin tiukan version todistuksen taakasta ja selittävät että agnostikko on joko hölmö tai hörhö. (En nyt tässä ota kantaa tämän paikkansapitävyyteen.) Ja sitten toisaalta ateismi määritellään a-teismiksi ja jos agnostikko ei ole teisti niin sitten hän on suoraan ateisti. Paitsi silloin kun on kohtelias ignorantti.
1: Tätä hajaannusta saakoot kuvata Paavi. Joka ensin selitti agnostikkoja avomielisiksi ja hengellisiksi ja sitten kun tästä ei tullut mitään katoliseksi kääntymistä hän korosti että agnostikot ovat kauhean sulkusilmäisiä ja suvaitsemattomia.

Itselleni ongelmallista on myös se että agnostismiin liitetään sellaista määritettä että Jumalan olemassaolon (ei siis jumaluskon vaan jumalan olemassaolon) kohdalla on olemassa yhtä paljon todisteita jumalan olemassaolon puolesta, kuin sitä vastaan. Mikä on minusta kaahoa siksi että "mitä hiton todisteita". Molemmat toki tutkivat luonnonlakeja ja yrittävät liittää näitä yliluonnollisuus-aliluonnollisuus -jaotteluihin. Mutta pidän a priorista yliluonnollisuustematiikkaa, NoMa -jakoa ja vastaavia hölmöinä ja väärinä dikotomioina. (Ei sitä tosin oikein kukaan näytä käytännössä seuraavankaan, se on joku abstraktio johon vedotaan mutta joka ei ilmene argumentoinnissa ja toiminnassa.) Ja korostan enemmänkin että ateismilla eikä teismillä ole kummallakaan mitään validia empiriaperustaista tutkimusohjelmaa joka liittäisi sen antajapuoleksi Quinelaiseen käsiteverkkoon.
1: Jos ateistit tai kristityt haluavat että identifioidun heihin he voivat lakata tässä epäonnistumisessa. Eli ryhtyä kiinnostaviksi. En kuitenkaan torju kumpaakaan mahdollisuutta suoralta kädeltä, ongelmat ovat kenties korjattavissa. Tällä hetkellä tarjolla on kuitenkin vain eeppisiä epäonnistumisia. "Todisteet" on mainittava aina vähintään tuplaironisissa heittomerkeissä jotta voin sanoa että heillä on "yhtä paljon todisteita".

Olen krapulassa, en jaksa tällaisia.
Enkä jaksaisi muutenkaan...

Se mitä tässä on käsillä on "termikinastelua" tai "määritelmillä miekkailua". Agnostikkoja määritellään eri lokereoihin. Ja yllättävän usein tämä määritelmä on domeenispesifi ja liittyy siihen poliittiseen tilanteeseen jota ateisti tai teisti haluaa ajaa.

Mitä tähän sitten voi sanoa?

Koska agnostismin kohdalla asioita on ilmeisen vaikeaa ymmärtää, on kenties syytä hakea esimerkkejä vertauksin. Sellaisin vertauksin joista idea kenties tulee paremmin ja selkeämmin esiin. Haasteena tässä on se että agnostismin määrittelyssä on kysymys jostain jota esittäjä pitää itsestäänselvänä ja järkeenkäypänä. ; Joku puhdas rationalisti voisi sanoa että "Riippuu määritelmästä". Mutta itse en ole ideologioiden kohdalla pitänyt tätä denotaatioita korostavaa ns. teologisesti korrektia tasoa merkittävänä tai kiinnostavana. Sen sijaan "sattuneista syistä" kognitiotieteen puolelta vaikutteita napanneena olen taipuvaisempi ottamaan käytännön toimet ja tätä kautta käsitteisiin syntyvät konnotaatiot huomioon.

Riippuu myös siitä että haluaako ilmoittautua johonkin ideologiaan. (Christianity is what people who call themselves Christians do.) Esimerkiksi Matti Leisola kutsuu itseään kristityksi. Hän pitää itseään kristittynä. Ja melko moni varmasti myös pitää ajatuksesta että Raamattuun luottava YEC -kreationisti ja ID -n puolestapuhuja olisi kristitty. Kuitenkin kun hän oli "Radio Rockin" haastatelussa kävi ilmi että hän ei usko ikuisen helvetin olemassaoloon. Hyvin monien uskovaisten piireissä kristityksi katsotaan vain henkilö joka uskoo sekä Taivaan että Helvetin olemassaoloon. Tässä denotaatiot saattavat olla helvettiteoriakeskeisyyden kannalla mutta konnotaatiot kertovat että kristillisyys ei nyt kenties siihen Helvettiteesiin romahda. Teologiseen korrektiuteen jumittaminen johtaa Bryan Fisherin lausunnon tapaisiin tilanteisiin, jossa hän selitti että Obama ei voi olla kristitty koska hän on ajanut homoseksuaalejen oikeuksia. Obama ei siis voi olla erehtynyt kristitty eikä syntinen kristitty. Hän ei ole lainkaan kristitty.

Kenties tähän määritelmäkikkailuun voidaan sitoa myös profeminismi. Teknisestihän esimerkiksi feministit ovat määritelleet että feminismi tarkoittaa tasa-arvoa. Profeministi on sitten mies joka korostaa mieheyttään ja kuitenkin puolustaa tätä asiaa. Moni vierastaa sitä että feminismin konnotaatioista nousee esiin kuitenkin sellaisia teemoja joihin ei tee mieli sitoutua vaikka tasa-arvosta pitäisikin. Itse olen kieltäytynyt käyttämästä profeminismi -käsitettä ihan sen vuoksi että siitä on esitetty feministisissä kirjoissa asti että profeministiksi ilmoittautuminen on jotain jota kaikkien miesten pitäisi tehdä. Ja perustelivat tätä sillä että olipa mikä näkemys tasa-arvo -asioista tahansa niin saa sieltä feminismin kirjosta löydettyä jonkun johon oma asia sopii. Ja että tällä identifioinnilla tehdään tärkeä arvokas viesti. Itse näen että "liian ympäripyöreää" ja "kysymys ei ole viestistä vaan siitä että feminismin alla pyörii kaikenlaista johon ei halua liittää itseään". Joten määritelmällisesti minä kai olen feministi mutta ei siitä kannata tulla minulle kertomaan.

Jos ei muuten niin ihan sen takia että feminismiin liittyy kaiken hyvän ohella myös sellaisia suuntauksia joihin en halua identifioitua ja joille en halua antaa sananvaltaa, uskottavuutta, näkyvyyttä tai hyvää ideologialeimaa.

Täsmälleen sama tämän a-teismin kanssa.

Olen hyvin ihmeissäni siitä miten niin teistit kuin ateistit ovat innolla määrittelemässä agnostismia. Asia on hieman sama kuin uusateismin kanssa. Kirjoitin aikaisemmin siitä miten Taunton oli tutkinut uusateisteja kysymällä uusateisteilta. Ja tämä oli tuottanut tietoa siitä miten tuo ideologia tikittää. Samoja tietoja ei olisi voinut saada lukemalla määritelmiä filosofianlaitoksella. Tai edes lukemalla uusateistisiksi luokitetuja kirjoja. Uusateismin voi ymmärtää vain olemalla "skenessä". Tähän sain kommentaattorin joka ihmetteli että mikä tämä skene on.

Agnostismin kohdalla kohtasin hyvin samantapaista kohtelua. Kun olin vino siitä että on ällistyttävää miten agnostikkoja tykätään aina määritellä ulkopuolelta, oli kysymys siitä että kuka on sisäpuolella. Agnostismi on kuten agnostikoiksi itseään kutsuvat sen määrittelevät. Senkin voi määritellä vain skenestä. Sen ulkopuolelta tulee sitten muuta. Ateistit määrittelevät sitä miten ateismi suhtautuu agnostikkoihin. Teistit määrittelevät kristinuskon suhtautumista agnostikkoihin. - Tai oikeasti he määrittelevät agnostismia oman ideologiansa lähtökohdista, premisseistä ja näkökulmasta ja tämä heijastuu siihen miten he kohtelevat agnostikkoja ihmisinä ja muina mutaisina pikku olentoina.

Toisaalta tämä kohtelupuoli onkin hyvin tärkeä. Sillä jos mietitään niitä syitä miksi minä pahastun jos minua liitetään teisteihin tai ateismiin, syynä on hyvin runsaasti myös se että miten näissä ideologioissa on nykyaikana että historiassa kohdeltu ihmisiä. Tätä on vaikeaa sanoa tavalla jota ei otettaisi henkilökohtaisena loukkauksena. Siksi sanonkin suoraan. Ärstytys johtuu luultavasti siitä pikkuasiasta että "En pidä teistä enkä teidän liikkeestä". Nyt kun asia on "poissa systeemistä" voidaan muistaa että agnostismin historia on harvinaisen vähäruumiinen.

"On myönnettävä, etten historiallisessa katsannossa pidä kovin paljoa kristityistä, mutta historiallisessa katsannossa on aika vaikeaa pitää oikein kenestäkään. Kristinusko ja kristillinen kulttuuri toki ovat siinä(kin) mielessä kiintoisia, että ne ovat muuntuneinakin pohjimmiltaan pala antiikkia jälkimodernissa maailmassamme. Se on joillain tavoin hauskaa, joillain taas vähemmän hauskaa."
("Napoleon")

Tekikö Saddam Husseinin näköinen mies Movemberista feminismiä?

Movember on jokavuotinen marraskuinen hyväntekeväisyyskampanja. Sen ideana on kasvattaa viiksiä koko kuukausi ja ajaa ne sitten pois. Rahaa vastaan. Tempausten varat käytetään eturauhassyöpää vastaan taistelemiseen. Kampanja on järjetön, kuten monet muutkin hyväntekeväisyyskampanjat. Mutta ei se mitään. Sen alkulähteenä on Tom Betts joka on kertonut että kampanja sai kipinänsä baarissa tehdystä vedosta.

Kaiken kaikkiaan tyhmästä vedosta on siis kasvanut jonkinlainen maailmanlaajuinen kiristyskampanja jossa moni tekee rikoksen estetiikkaa ja tyylitajua vastaan. Viikset ovat ulkonäköasia. Mutta kenties tämä on tarpeen.

Movemberista on tullut kuitenkin jossain määrin miehille vastaava symboli kuin mitä rintasyöpänauhat ovat monille naisille. Se symbolisoi jotenkin ovelasti koko sukupuolta. Se on "miesasiamiesten" suosima kampanja. "Movember, a campaign in which men grow facial hair for a month, taps into a feeling among some men that male diseases like prostate and testicular cancer are not taken as seriously as women's." Mutta kun olemme jo maailmassa jossa viikset rinnastuvat sukuelinsairauteen, olemme antaneet periksi löyhille assosiaatioille. Mutta ei tässä mitään ; pelättyä sovinismia tässä on vaikeaa nähdä. Etenkään kun moni miesasiamies kannattaa tasa-arvoa eikä hae mitään kovin erikoista. Kun maskulinisti selittää että "All men are worthy of respect. We don't believe in cultural definitions of men" on vaikeaa nähdä tätä oikein muussa kuin feministisessä tai profeministisessä kulmassa. Tai jos voi nähdä näiden käsitteiden ulkopuolella jotenkin niin silti se on vähintään heteronormatiivisuutta vastaan.

Mehdi Sadaghdar, jonka youtubevideon laitoin alkuun, teki Movemberiin komediallisen käänteen. Hän teki viiksien ajelusta performanssin. Peräti hyvin äijäilylle tyypillisen performanssin. Sellaisen "Extreme Duudsonit" tai "Jackass" -temppuilun joka mielikuvissa nähdään nimenomaan miestyhmäilynä. Kuitenkin itse viesti voidaan nähdä (pro)feministisenä. Hän nimittäin ajoi viiksiään sellaisilla keinoilla joita naiset käyttävät säärikarvojensa ajeluun. Näkökulmassa lähestytään sitä että yritetään lähestyä asiaa vaikka tiettyjä biologisia ruumiinrakenteellisia eroja onkin. Pidän tätä hyvänä keinona lähestyä ongelmia ja nähdä niitä toisenkin kannalta. Ja kun tästä tehdään miehistä sankaroitumista - sillä pöljällä tavalla jolla se sitä on - kunnioitus siirtyy myös naisille.

Viiksien ulkonäkökulma voidaankin tätä kautta siirtää johonkin muualle. Eli naisten säärikarvoihin. Säärikarvojen kohdalla on itse asiassa melko paljon feminististä keskustelua. Kysymys on siitä että paljonko kipua ja tuskaa ulkonäköä vastaan on pakko laittaa. Asioita yhdistää se, että viikset vaikuttavat. Naiset ovat minun kohdallani joskus valittaneet asiasta, etenkin kun oli nuorempana jolloin ympäristössäni oli sellaisia naisia joilla oli kiinnostusta ja valtaa tämänlaisiin yksityiskohtiin. (Sittemmin viikseni ovat vaikuttaneet lähinnä kauppa-asioinnissa saamaani asiakaspalveluun.) Viikset voivat olla tyylittömiä, rumia tai viestivät kalapuikkopervoja mielikuvia. Viikset voivat vaivata suutelussa ja muissa vastaavissa mutta tässä yhteydessä nimeltä mainitsemattomissa askareissa. Viikset luovat ensivaikutelman.

Säärikarvoissa onkin kyse vähän samasta asiasta.

Ei yksikään todellinen ; Eli miten islam, valtionkirkko ja feminismi ovat samassa irrationaalisessa ja vielä tätäkin moraalittomammassa sotkussa

Sain ihmiseltä vihaisen facebook -kommentin. Se koski artikkeliani feminismistä. "No nyt on taas puurot ja vellit sekasin... Terminologiasta on turha vääntää, jos et vielä oo oppinu lukemaan. Se, miten jotkut oikeuttaa feminismi-termillä miesvihaansa, ei poista feminismin tarkoitusta, mikä on muuten tasa-arvo. Suosittelen tutustumista historiaan ja jättämään yksittäisten riemuidioottien kommentit omaan arvoonsa, aivan kuten minäkin tein blogitekstillesi." Kritiikin kohteena oli venn -diagrammiartikkelini jossa tein käsiteanalyysiä "tasa-arvosta", "feminismistä" ja "sukupuolineutraaliudesta". Eli käsitteistä jotka kytkeytyvät feminismiin. Toki se käsitteli paljon myös asioita jotka eivät olleet feminismiä. Mutta se olikin sen artikkelin pääpointti. Tasa-arvo määrittyy monissa tapauksissa siten että se ei ole feminismiä. Käsitteet eivät ole synonyymejä, vaikka ne usein rinnastetaan yhteen.

En oikein käsitä historiaviittausta. Luulen että mielipide saattaisi muuttua jos hän tietäisi mikä osa eksentrisellä ja kunnioittamallani Barton-Wrightilla on feminismiin. Toki ymmärrän jos feministit ovat itsepuolustautuneet vaikka poliiseja vastaan. En vain ymmärrä miten tämä "soturiasenne" on yhdistettävä siihen että aletaan ns. ihannoimaan proaktiivisempaa ja julmempaa väkivaltaa. Mutta tämä on tietysti arvailua. Koska rehellisesti sanoen kommentti oli kovasti lyhykäinen eikä sieltä analyyttisimmästä päästä muutoinkaan. Se deskriptoi lähinnä tyytymättömyyden. Se esittää että olen väärässä. Mutta ei selitä miten se oikea asia menee, joten olkiukkosyytös jää perustelematta siinäkin tapauksessa että se olisi tosi. (Noin teoriassa ; Mistä minä tiedän miten hieno argumentti siellä jossain piilossa on. Ihminen on erehtyväinen ja kenties feminismifilosofiassa on jokin lähde ja taho jota en tiedä joka sanoo jotain josta en ole ennen kuullut. Tuossa kommentissa sitä ei kuitenkaan varmasti ole, se on varmaa. "Et vain osaa" tuossa muodossa on pelkkä horse laugh. Ja se viittaa yleisimmin siihen että argumentit ovat loppuneet. Tässä tapauksessa ennen alkuaan.)

Mutta nähdäkseni venn -artikkelini on tarpeen.

Yhtenä syynä tähän on se, mitä olen huomannut useilla oikeistokonservatiiveilla tapahtuaksi. He harrastavat synonymisaatiota. Heistä on luontevaa niputtaa toisistaan erillisiä käsitteitä ties miksi "punavihermädätys" -teemaiseksi. Samoin kreationisteilla on tapa niputtaa "darwinismiksi" jopa aivan eri tieteenaloja. Geologia ja väärä ajoitusmenetelmäfysiikkakin on heistä "darwinistista". En pidä tästä niputtamisesta. Siksi pitää käsitellä käsitteitä. Ja tällöin käsite on hyvin laaja. Mutta kombinaatiot ovat sitten sitäkin eksaktimpia. Tämä on nähdäkseni tarpeen kaikessa asiallisessa keskustelussa. Kun yhtäläisyysmerkkejä alkaa ilmestymään ja "darwinismi on liberaali bias" niin minua alkaa lähinnä huvittamaan lausujan Dunning-Kruger -efektin syvyys. Ja koska halveksun näitä ihmisiä en luonnollisesti halua kohdella feminismiä samalla tavalla.

Toki tässä perusongelmana ei ole se, että valtaosa feministeistä ei ajaisi tasa-arvoa. Montaakin tietä. Esimerkiksi kun erittelin Beauvoirin ja Irigarayn, heidän feminisminsä suhtautui hyvin eri tavoin sukupuolineutraaliuteen. Mutta molemmat näistä olivat tasa-arvoa eivätkä miesvihaa hakevia. Tämä ei tietenkään tarkoita että joku toinen feminismin luokka ei voisi sitten suhtautua asiaan eri tavalla.

Perusonglemana on se, että yleisesti ottaen feminismi määritellään itsekriittiseksi ja monisärmäiseksi. Mutta sitten ongelmatapauksissa esille nouseekin ajatus siitä että tämä "ei ole oikeaa" feminismiä. Näitä käsitteitä on vaikeaa yhteensovittaa. Ja on siksi kenties aivan soveliasta tiedostaa että "No True Scotsmanin" riski on valtava tässä kohden. Toki monet feministit ajavat tasa-arvoa. Mutta miesvihaiset ihmisietkin määrittyvät kyllä feministeiksi tai ainakin käyttävät sumeilematta feminismin saamaa arvovaltaa ja käyttävät asiallisten feministien luomaa uskottavuutta. ; Ja tämän vuoksi on vastuutonta pestä kättään lieveilmiöstä joka kutsuu itseään feministiseksi ja saa tätä kautta voimaansa ja uskottavuuttaan tästä liikehdinnästä. Enemmistö feministeistä ajaa nähdäkseni tasa-arvoa. Mutta se, että he eivät nouse näitä miesvihaajia vastaan vaan pesevät kätensä ja vastuunsa koko ilmiöstä on irtautumista. Se kertoo lähinnä sen että tämä feministi ei arvosta näitä näkemyksiä. Mutta ei myöskään ole valmis tarttumaan toimeen korjatakseen ongelmaa.

Jos otetaan lähtökohta jossa feminismi on laajakirjoinen käsite, on nojattava vaikka Liisa Huhdan ja Rosa Meriläisen "Feministin käsikirja" -teokseen. Sen perusteesinä on juuri se, että feminismi hakee tasa-arvoa. Kirja kertoo myös profeminismistä. Siinä korostetaan että jokainen mies voi ilmoittautua profeministiksi koska tasa-arvoa on määritelty niin monella tavalla. Tämä näkökulma korostaa sitä että tasa-arvo on oikeus määritellä monilla, jopa keskenään ristiriitaisilla, tavoilla. Omasta mielestäni tämä tekee profeminismistä niin tyhjän termin, pelkän positiivisen konnotaation, että en vaivaudu tämänlaisen symbolin eteen. Mutta se on kuitenkin feminismissä hyvin suuressa arvossa. Ja tässä on sen syvin ongelma. Sillä se esiintyy samanaikaisesti tuon "ei oikeaa feminismiä" -argumentin kanssa. Pinnallisesti väite on koherentti koska feministi joka ei aja tasa-arvoa ei ole Meriläisen ja Huhdan feminismiä. Mutta tämän pinnallisuus paljastuu kun tajuaa että täsmälleen samaa retoriikkaa on käytetty runsaasti esimerkiksi islamin ja kristinuskon kohdalla.

Pese kädet vastuusta ja ammu viestintuojaa -strategia.

"Napoleonin komplekseissa" kirjoitettiin kalifista kalifin paikalla. Siinä viitattiin islamilaisessa yhteisössä vahvasti mukana olevan Hajjarin suhtautumista ISIS -järjestöön. Se määritettiin "ei edes islamiksi". "Hajjarin lausumat herättivät minussa ainakin lievää ihmetystä. Hän totesi useita kertoja ykskantaan, että kalifaattia rakentavien islamistien islam on ”väärää”, että se ei ole ”oikeaa” tai edes ”islamia”. On hämmentävää, kun julkisessa keskustelussa toisaalta yhdet islamin tuntijat muistuttavat jatkuvalla syötöllä siitä, että islam on hyvin monimuotoinen ja jopa sirpaloitunut uskontokunta, joka sisällä on lukuisia toisistaan poikkeavia tulkintoja ja traditioita lähes kaikesta muusta paitsi jumalten lukumäärästä ja Muhammadin asemasta viimeisenä profeettana – ja toisaalta nyt valtakunnallisesti merkittävä islamilainen auktoriteetti antaa ymmärtää, että on ilmeisesti yksi oikea islam, jonka hän tietää." ... "Toisaalta korostetaan, että islam ei ole monoliitti (arvostelma, joka on minusta syytä hyväksyä), ja toisaalta eräät islamilaiset suuntaukset voidaan tuomita ”epäislamilaisiksi”. Yleensä viimeksi mainittu tehdään islamilaisten ääriliikkeiden kohdalla ja maltillisempien suuntien edustajien toimesta; mutta islamilaiset ääriliikkeet kykenevät yleensä perustelemaan toimintaansa Koraanin tai hadithien kautta (itse asiassa ne harvoin suostuvat tukeutumaan mihinkään muuhun perusteluissaan) eivätkä ainakaan tässä mielessä toimi islamin ulkopuolella. Kyse on epäilemättä äärimmäisistä, fundamentalistisista ja väkivaltaisista islamintulkinnoista, mutta nekin ovat islamin tulkintoja, eivät anti-islamin tulkintoja."

Tässä kohden hänkin kannattanee samaa linjaa jota itse pidän moraalisesti välttämättömänä ja maltillisena. Eli koko islamia ei pidä tuomita. Mutta sen lieveilmiöt pitää myös tunnustaa. Itse ajoin tätä samaa asiaa omassa viitekehyksessäni (uskonnottomuus) tai sen liepeillä (ateismi) ottaessani kantaa siihen miten "militantti ateisti" -käsitettä käytetään ja määritellään. En kiistänyt että militantteja ateisteja ei olisi olemassa. Mutta vastustin sitä että kaikkia ateisteja tai tiettyjä nimiä joiden kohdalla sanaparia usein ja mielellään toistetaan, kutsutaan tällä nimityksellä. Se olisi yhtä epäreilua kuin kutsua kaikkia feministejä Wuornosia fanittaviksi aggroajiksi. Itse olenkin erottanut feminismin ja telaketjufeminismin toisistaan erilleen. Tarkalleen ottaen telaketjufeminismikin on feminismiä, mutta se on feminismille samaa kuin ISIS on islamille. Marginaalinen äärimmäisen paheksuttava lieveilmiö. Ei anti-feminismiä vaan äärimmäistä feminismiä. Ääriliikkeet harvoin antavat realistista tai rehellistä kuvaa koko ilmiöstä. Jakauma ei ole keskiarvo. Mutta toisaalta keskiarvo ei ole sama kuin koko ilmiö, joten sekin typistäisi kokonaiskuvaa turhan runsaasti.

Toki myös armas niinsanottu "valtionkirkkomme" - eli instituutio joka tuppaa kutsumaan itseään "kansankirkoksi" koska sillä on enemmän vaikutusvaltaa ja autonomisuutta kuin normaalilla valtionkirkolla ja vastaa siksi heikosti klassiseen valtionkirkon määritelmään - harrastaa samantyyppistä hienopesua fundamentalistien kanssa. Sitä saa kuulla miten Päivi Räsänen ei edusta kirkon virallista kantaa. Sanavalinta on toki teknisesti tarkkaan rajattu, koska teknisesti juuri näin onkin. Mutta se toisaalta ohittaa kirkkoon kohdistetun kritiikin hengen. Eli sen, että kirkon sisällä olevaa tämänhetkistä vaikutusvaltaa mitaten voidaan sanoa että Räsänen ei edusta mitenkään harvinaista mielipidekombinaatiota. (Itse asiassa Räsänen on nähdäkseni mainettaan maltillisempi.) Kirkko kuvaa itseään mielellään leppeänä.

Mutta Hajjarin islamin tapaan heillä on edessään No True Scotsman -argumentin suuruinen aukko. "Kun islamilaiset oppineet ja pr-henkilöt, kuten Hajjar, tuomitsevat islamia tulkitsevat ääriliikkeet vääräoppisiksi, he yleensä vastaavat ääri-islamilaisten väitteisiin ja tulkintoihin tekstikappaleilla, jotka puhuvat armosta ja sen sellaisesta. Tämä ei vakuuta minua. Parhaimmillaan se osoittaa, että islamin opin tulkinnasta on hyvin fataaleja erimielisyyksiä ja pahimmillaan se osoittaa islamin sisäisesti ristiriitaiseksi ja jännitteiseksi tavalla, jolla Jumalan viimeisen ja täydellisimmän ilmoituksen ei soisi sellainen olevan." Tiedän monia lempeitä kristittyjä. Esimerkiksi blogiani lukee Tom Kärnä ja Maija Mäkelä jotka identifioituvat kristytyiksi tavalla jota vastaan minulla ei ole ns. "hirveästi mitään". (Ja joiden pitkämielisyyttä voi arvioida kahdella perustiedolla (1) he lukevat tätä blogia ja (2) he ovat kristittyjä.) Silti he ovat sitä samaa kristillisyyttä joka tuuttaa raamatunjakeita hitusen toiseen suuntaan ja toisella asenteella. Nähdäkseni ei ole syytä niputtaa heitä näihin julmistelijoihin. Mutta on samalla tiedostettava että fundamentalismin äärisuunnat saavat uskottavuuttaan juuri sillä että kristinuskolla on lempeä maine. He ratsastavat mielellään tällä maineella ja siirtävät kaiken itseensä kohdistuvan kritiikin koskemaan koko kristinuskoa. Ja näin maltillinen hyvä kristillinen enemmistö joutuu ikään kuin suojelemaan "sisällään" tätä marginaalista paskiaisjoukkiota. (Ja kirkko itse asiassa on tässä feminismiä ja islamia pahempi. Se kutsuu moniarvoisuutta "rikkaudeksi". Eli likimain mitä marginaalisempia ja omituisempia ja sairaampia suuntauksia kirkossa on, sitä suvaitsevaisempi ja eettisempi ja rikkaampi se on.)

Samoin ISIS ei olisi merkittävä voima jos islamilla ei olisi kunnioitettua mainetta. Ja samoin telaketjufeministejen kohdalla feministi ei voi vain pestä käsiään vastuusta ja sanoa että "ei meidän juttuja". Päin vastoin. No True Scotsman ei johda mihinkään. Feministien tulisi pontevasti esittää että miesviha on äärifeminismiä. Ja että heillä ei ole mitään muuta tekemistä sen kanssa kuin se, että heitä pitää vastustaa nimenomaan aatesisaruudesta huolimatta koska heidän näkemyksensä ovat niin perverssejä ja moraalittomia. Että mikään identiteetti tai ideologia ei saa luoda suojaa joka ajaa ns. ihmisyyden yli. Että ei ole niin että ensin on ideologia ja identiteetti ja sitten kaikki muut. (Jossa miestä ei vastusteta sen mukaan mitä mieltä hän on, vaan sitä mukaa identifioituuko hän profeministiksi ja tätä kautta luo lisää kuuluvuutta ja uskottavuutta profeminismi -nimen taakse, joskin samalla koko termin ytimen hämärtäen niin että on vaikea sanoa mitä asioita siinä oikeasti ajetaan.)

Samoin kristittyjen tulisi tunnustaa että fundamenatlistiärjut ovat kristittyjä, mutta ryönäisiä sellaisia ja siksi pahempia kuin ateistit. Ja että mikään yhteisöllisyys ja muu sopuisuus ei saa toimia tekosyynä jolla erimielisyyksiä ja konflikteja erikseen vältellään, vain siksi jotta "ollaan kaikki kuitenkin kristittyjä". Heti jos näin tapahtuu on sääliö. Ja minä haluaisin että maailmassa olisi heitä paljon nykyistä vähemmän. Mutta ei. Näyttää että sääliöydestä on tullut jonkinlainen korkeimman etiikan ja suvaitsevaisuuden muoto. Että hyvä ihminen ei puutu minkäänlaiseen pahuuteen sitä nähdessään vaan pitää sitä lieveilmiöineen korkeimpana erilaisuuden hyväksymisenä ja rikkautena. Että eihän sitä saa olla suvaitsematon suvaitsemattomille kun se ei olisi suvaitsevaista.

Ja sitten nämä armon moralistit, joutuessaan vastuuseen siitä mitä moniarvoisuus ja rikkaus aikaansaa, pesevät käsiään. Kirkon kohdalla onkin huvittavaa miten tilanne PR -kriisien kohdalla on aina se, että "Että ei me vaan ne muut". (Yleensä Räsänen.) Ja tällöin määritelmä on luonnollisesti sitten hyvin rajattu. Oikeaoppisuus putkahtaa kuin itsekseen. Palatakseen pusikkoonsa välittömästi kun pitäisi oikeasti miettiä sitä että ovatko esimerkiksi fundamentalistit joitain joita voidaan pitää kristittyinä silloin kun kirkollisverovaroista ja muista kirkon lompakon syövereistä vaikka jaetaan rahoitusta erilaisiin kerhoihin ja muuhun toimintaan. Silloin arvostetaan taas suvaitsevaisuutta ja rikkautta. Eikä tajuta että jos annetaan penni tähän toimintaan sanotaan että jos homma kusee kintuille, niin vastuu on sitten myös mukana. Kirkko yrittää tässä säästää ja syödä kakun.

Ja mikä pahinta. Myös kirkon prosessissa käy niin että käsienpesun lisäksi tapahtuu jotain muuta. Huomio siirtyy usein moittimaan tämän ääri-ilmiön kriitikkoa. Eli tapahtuu juuri sama kuin tuossa alkuun laittamassani moitinnassa. Kun esiin nostetaan oman ideologian nimeä ylpeästi heilutteleva tyyppi, niin ei isketäkään tämän moraalittomuutta vastaan vaan pahastutaan viestintuojalle ja selitetään miten hirveää on kun "et ymmärrä meitä". Näin itse ongelma jää korjaamatta. Sisäpiiriläiset hakevat sopua keskenään ja ongelmatilanteissa ulkopuolinen kriitikko hiillostetaan tämän tyhmyydestä eikä ongelmaa edelleenkään korjata. (Eikä tässä ole puhettakaan tasa-arvon määritelmän kirjosta, ja siitä että Wuornosin toiminnan nähtiin ajavan naisten asiaa, kostamalla ja rankaisemalla raiskaajamiehille jotka toki ansaitsevatkin rankaisun, joskaan eivät kenties murhatuiksi tulemiseen asti. Sillä nyt ei olla moniarvoisia ja sisäisesti itsekriittisiä vaan suoraan määritetään mikä on oikea oppi tässä kysymyksessä.) Käsienpesustrategia siis toisin sanoen tukee myös näitä ääri-ilmiöitä varmistamalla että kukaan muukaan ei yritä rajoittaa tai kritisoida näitä toimijoita.

Ja sitten kun tämä temppu on keksitty, niin moni muukin osaa sitä käyttää. Ja temppu tuntuukin yhdistävän tällä hetkellä yhteiskunnassa lähes kaikkia toimijoita. Islam, feminismi ja kristinusko ovatkin tässä malliesimerkkejä ilmiöstä jonka sovelluslaajuutta ei voi kuin hämmästellä. Tässä ei voi kuin ihmetellä sitä että kerro kerro kuvastin ken on maassa kauhehin.

Miten feminismikään ei ole mitä voisi luulla.

Piirtelin ylläolevan kuvan aikani kuluksi. (Sitä kannattaa klikata suuremmaksi.) Siinä olen tiivistänyt sitä miten feminismi suhtautuu käsitteisiin jotka ovat sitä lähellä. Nykyisin muodissa oleva feminismi pitää niitä likimain samana asiana. Eli termit olisivat jotenkin oleellisesti synonyymisiä. Ja tästä on syntynyt sellaisia kysymyksiä kuin että miten voi edes ajaa tasa-arvoa jos ei ole feministi. Kuitenkin kun niistä tehdään venn-diagrammi voidaan sen avulla luokitella erilaisia alaosastoja. Joihin livahtaa aivan selvästi erilaisia näkemyksiä.

Jos esimerkiksi otetaan feminismi, on selvää että siellä todellakin on Rosa Meriläisen edustama feminismin luokka. Siinä feminismi ajaa tasa-arvoa ja on sukupuolineutraali. Se ei vain ole ainut tapa olla feministi joten yhtäläisyysmerkkejä voidaan vetää. Meriläinen kuitenkin opettaa meille että feminismi, sukupuolineutraalius ja tasa-arvo eivät ole keskenään ristiriidassa.

Sen sijaan on paljonkin sellaista feminismiä joka ei aja tasa-arvoa. Tämän voi tehdä kahtakin kautta.
1: Joko edustamalla ns. telaketjufeminismiä jossa vastustetaan miehiä. Venn-diagrammiin esiin kaivamani näytteet kertovat että tätä suoranaista miesvihaa on aivan nimekkäissäkin feministeissä.
2: Toinen, edellistä yleisempi, tapa on ajaa feminismiä siten että se on naisliike. Tämä voi jopa kieltää ajatuksen siitä että mies voisi olla feministi. Ja tätä varten on luotu erityinen profeminismin käsite. Suosittu ajatus siitä että mies ei voi olla feministi vaan ainoastaan profeministi kertoo siitä että asenteet eivät ole sukupuolineutraaleja. Jos liike on naisasialiike, se ei hae tasa-arvoa vaan naisten oikeuksia. Ja vaikka tätä sanotaan "historian havinaksi" se ei sitä nimenomaan ole.
     2.1: Toki tämä näkemys saadaan sovitettua lähelle tasa-arvonkin hakemista. Jos miesten ongelmat kielletään ja korostetaan että tehtävänä on miesten etuoikeuksien purkamisesta ja naisten oikeuksien lisäämisestä. Ja tämä nähdään samaksi kuin tasa-arvo.

Samoin kaikki feminismi ei olekaan sitä että naisten tulisi tehdä samoja asioita kuin miesten. Toki esimerkiksi Simone de Beauvoir ajoi sitä että sukupuolten erot ovat kulttuurisia ja siksi nainen voi tehdä sen minkä mieskin. Mutta sitten sellaiset nimekkäät feministit kuin Luce Irigaray taas korostaa että on oltava feministi ja hakea tasa-arvoa. Mutta että miehet ja naiset ovat keskenään hyvin erilaisia ja siksi naisten ei tarvitse toimia miesten maailmassa miesten ehdoin vaan nimenomaan hankkia tasa-arvoisuutta erilaisuuden kautta.

Sukupuolineutraaliudenkin kohdalla on syytä muistaa sellaisia naisia kuin Ayn Rand. Hän on sukupuolineutraali. Hänen "Atlas Shrugged" tarinoi eräänalaisesta superihmisestä. Ja tässä sukupuoli ei ole tärkeä. Hän ei aja tasa-arvoa eikä feminismiä vaikka ajaakin sitä että naiset voivat tehdä sen minkä miehetkin. Kunhan vaan ovat kyvykkäitä eivätkä surkeaa epäonnistunutta massaa. Randin nimi ei tule toki usein mieleen feminismiaiheessa koska hän käsitteelee yhteiskuntaa ja taloutta. Mutta kun tiedostaa että hän on sukupuolineutraali mutta hierarkinen eikä feministi, niin se juuri vahvistaa sen pointin. Että nämä asiat ovatkin irrallisia vaikka niitä käytetään kuin ne olisivatkin synonyymejä.

Oma näkemykseni taas on sukupuolineutraali ja tasa-arvoa ajava siinä mielessä että en välitä feminismistä. (Kyllä. Kun olen ottanut listalle tärkeitä filosofeja, on selvää että myös minä, kaikkien aikojen tärkein filosofi, olen siellä.) Osaaminen ei ole sukupuoleen sidottua ja kaikille on annettava tilaa toimia. En ole kuitenkaan tässä kohden hierarkinen, kuten Randt. Järkevän neron yli-ihmismyyttiä on turhaa hakea minun ihmiskyynisessä maailmassani jossa ei yksilöiden kognition ylivoimaisuudelle anneta tilaa.

On kaksi tapaa ajaa tasa-arvoa olematta feministi.
1: Ensimmäinen on maskulinismi. Siinä tasa-arvoa tavoitellaan miesnäkökulmasta. Silloin ei välttämättä edes lähdetä mestaroimaan naisten aiheissa. Eli ei heittäydytä niiden mestareiksi.
2: Toisesta tavasta minun on pakko nostaa esille Päiviö Latvus. Hänen maailmassaan naisia ylistetään. Mutta hän on kristitty sellaisella fundamentalistisella tavalla että feministit pitävät hänenlaisiaan jonain jota vastaan feministit taistelevat. Sillä hänen maailmassaan sukupuolierot ovat hyvinkin lukkoonlyötyjä. Tässä on toki samantapaisia sävyjä kuin Luce Irigarayllä, eli tasa-arvoisuutta haetaan sukupuolierot kunnioittaen. Mutta asenne ei kuitenkaan ole feministinen. Latvus korostaa että tasa-arvo ei välttämättä tarkoita sukupuolineutraaliutta eikä feminismiä. Hyvin moni "perinteisten perhearvojen" kannattaja ei vihaa tasa-arvoa tässä mielessä. He vain eivät pidä feminismistä eivätkä sukupuolineutraaliudesta.

Voidaankin sanoa että vaikka kolmea käsitettä (1) feminismiä, (2) tasa-arvoa ja (3) sukupuolineutraaliuden käsitteitä pidetään samana, ne eivät sitä ole. Siksi jos joku kysyy miten voi ajaa tasa-arvoa jos ei suostu olemaan feministi tunnustaa lähinnä sen että ei ole tutustunut kovin syvästi feminismin erilaisiin suuntauksiin. Tässä tapauksessa kannattaa luonnollisesti olla varautunut ennen kuin heittää itselleen jotain feministin identiteettileimaakaan. Tiedä mihin hyppäät!

Häpykaarti panoutuu ongelmiin

Suhteeni ihmisiin on kenties turhankin suoraviivainen, kuitenkin tämän suhtautumisen suhde feminismiin on tietyllä tasolla mysteeri. ; Syynä on koko feminismi -sanan epämääräisyys. Esimerkiksi Rosa Meriläinen korostaa että feminismi ajaa tasa-arvoa ; Sen kriteerinä on se, että miesten ja naisten tulisi olla tasa -arvoisia. Tässä mielessä olen feministi. Toisaalta "Laasasen kritisoima feminismimalli" noudattaa joidenkin feministienkin, kuten Emer O'Toolen, kannattamaa näkemystä jossa feminismille on useampia kriteeriattribuuteja ; Tasa-arvon lisäksi tulee olettaa että tasa-arvo ei toteudu. Ja että se ei toteudu sillä tavalla että toisissa asioissa miehet ovat epätasa-arvoisia ja toisissa naisilla on vaikeuksia. Ja vieläpä että tiedostaminen ei riitä, vaan pitää ryhtyä aktiiviseksi. Ja tässä mielessä en ole feministi.

Kuitenkin jossain määrin olen leimallisesti "miesasian kautta asioita katsova". (Sovinistiksi ei ole sentään koskaan sanottu, joka vihjannee jostain.) Silti en voi oikeastaan tehdä muuta kuin ihmetellä ns. pelimiehiä.

Olen toki jossain määrin tympäytynyt siihen, että moni ei tunnusta että yhteiskunta-asema, ulkonäkö ja muut vastaavat ovat vakavastiotettavia tilastollisia esteitä pariutumismarkkinoilla. Yhtä paljon olen turhautunut väniseviin vässyköihin joiden puheista paistaa pelkkä uhriutuminen ; He katsovat ansioitaan ja valittavat että naiset valikoivat vääränlaisia miehiä. Heidät voi luokitella kolmeen alatyyppiin jotka koen kaikki jotenkin omituisina (Kaikki Laasaslaiset eivät ole sellaisia. Mutta listaan ne ärsyttävät tyypit koska olen "sellainen ärsyttävä tyyppi".):
1: Selvä lannistunut, kiltti ja selvästi yrityksen puutteessa oleva mies. "Naiset eivät ole tulleet kotiini harrastamaan kanssani seksiä vaikka poistin vuokra-asuntoni oven lukon ja olen odottanut täällä 24/7"
2: Omista, illusionaarisista tai todellisista, erinomaisista puolistaan egoutuneet tyypit joiden nettihistoria paljastaa heidän olevan aikamoisia kusipäitä. Ja valittavat että naisilla on väärät preferenssit.
3: Niitä tyyppejä joilla on hyvin tarkat kriteerit siitä minkälaisia naisia pitää olla että kelpaa. Samalla he valittavat että naisetkin pitävät kriteereitä.

Pelimieskulttuurissa hyvänä puolena on se, että uhriutumisen sijaan tilanne nähdään jonain jossa selvitään. Kun maailmaa ei voi muuttaa utopiansa mukaiseksi edes isolla internettiin valittamisella - naisia ei ala kaatumaan solkenaan sillä että käyttää naissukupuolen negatiiviseksi kuvauksiksi tunnistamia asioita (olivatpa tosiasioita tai eivät) foorumeilla ja blogissaan ihan sikana - he päättävät yrittää olla miellyttäviä. Tämä on positiivinen piirre, koska kysymys ei ole passiivisesta uhriutumista ; Realiteetteja ei kuitenkaan kiistetä.

Pelimiehen "ymmärrettävä mutta hieman likainen puoli" on sitten hyvin yleisinhimillistä. Ideaksi tulee joko maksimaalinen kaataminen tai sitten se, että haetaan jotenkin niin haluttavia naisia kuin vain voidaan. Toinen hakee määrää, toinen laatua. Tämä asenne heijastuu "Metron" pelimieskolumnista. Siinä on ymmärretty että uhriasema naisten preferenssejä haukkumalla (olivatpa nämä illusionaarisia herjoja, biologiaa jota on vaikeaa muuttaa tai kulttuurista valtaa josta ei haluta luopua) ei tehdä mitään, vaan sen sijaan pitää miellyttää. "Nykyaikana itsevarmuus, esiintyminen ja oman persoonan esiintuonti on tärkeä taito. Korostan sanaa taito, sillä pelimieskulttuurissa naisten pokaamista pidettiin taitona: sitä voitiin opiskella, harjoitella ja kehitellä. Tytöt jopa tykkäsivät siitä." Siinä on kuitenkin selvästi kysymys taistelusta resursseista. "Mitään arvokasta – kuten laadukkaita naisia – ei saa ilmaiseksi, niiden eteen on tehtävä töitä ja niiden takia on tapeltava. Mitä vahvempi mies on ja mitä enemmän hän saa niitä asioita elämäänsä, joita oikeasti siihen haluaa, sitä vahvemmaksi tämä yhteiskunta tulee."

Se likainen puoli asiassa onkin sitten se, että perimmiltään pelimieskulttuuri ei rakennukaan sosiaalisuuden vaan resurssipelin varaan. En ole niitä joiden suusta kaikuvat huudot "reduktionismia" ja "materialismia" ovat suoraan tuomittavia. Mutta resurssipeli ja jo genren nimittäminen "pelin" kautta korostaa sitä että kysymys olisi jonkinlaisesta illusionaarisesta suoritteesta. Se onkin sitä. Ja kyseessä on manipulaatio.

Pelimiesten on jostain syystä hyvin vaikeaa ymmärtää miksi heitä pidetään jotenkin vastenmielisinä. Ainakaan minun vastemielisyyttäni ei nosta se, että korostetaan että sosiaalisuus on taito. Se on taito - ja pirun vaikea sellainen. Se, että ihminen osaa esiintyä ja on luova ja kiinnostava ja miellyttävä ovat ansiokkaita tekoja. Mutta kyseessä on kuitenkin manipulaatio eikä aito sosiaalisuus. Pelimiehet tulkitsevat ennakkokäsityksensä mukaan vastenmielisyyden perimmäisen syyn ja siksi toimintaa voi olla vaikeaa korjata.

Asenne on kuitenkin tuttu muualta ja sitä kautta asia voi kenties valaista jotain. Vastaavaa nimittäin löytyy uskovaisilta käännyttäjiltä. Heidänkin tyypillinen piirteensä on se, että heitä opetetaan erilaisiin sosiaalisiin temppuihin. Ja kuten pelimiestenkin parissa, osa niistä on harhaisia, osa taikauskoa ja vain osa on psykologian mukaan todella toimivaa. Kuitenkin näitä temppuja harjoitellaan ja niistä löytyy esimerkiksi korneja koulutusvideoita malliin "miten käännytät juutalaisen". Myös uskovaiset korostavat näitä sosiaalisina taitoina vaikka ne ovat sosiaalisia samalla tavalla kuin joku psykopaatti on sosiaalinen ; Psykopaatti osaa vetää naruista joilla ihminen saadaan ikään kuin ohjattua tekemään tiettyjä asioita. Ihmisen vapaan tahdon manipuloiminen erilaisilla tempuilla on jotain joka koetaan vastemielisenä. Uskovaisenkaan on vaikeaa korjata tilannetta koska he tulkitsevat että vastahankaiset ihmiset vihaavat Jumalaa. He kuitenkin vihaavat sitä saatanan julistajaa joka yrittää käännyttää manipuloimalla ja venkoilemalla jotain kikkakutosia joiden läpi ennen pitkää väkisinkin näkee läpi.

Sotamaalaus

"Saa olla kiitollinen, että leijonavaakunissa on nimenomaan urosleijona, nostaen täten epäsuorasti miessukupuolen statusta ja hänen omaa itseis-arvoa kerta on mieskin uros, insinööritiedemielessä. Mutta minusta ei tarvitse olla kiitollinen, jos joku nais muistuttaa tarpeettomasti, että peloittavimmat leijonat onkin päinvastoin naaraat eikä uroot, ja että naaraat tekee kaiken työn ja miesleijona vain istuu kaiket päivät persiillään tai löhöää savannilla kuin mikäkin yli-Tsuhna."

(Markus Kajo, "Saa olla kiitollinen mutta minusta ei tarvitse")

Takkiraudassa arvioitiin meikkimainosta. Mainoksen slogan oli varsin erikoinen ; "Haluat rajauksen siipiosuuksien olevan niin terävät, että niillä voi tappaa miehen ja valuttaa hänen verensä jumalatar Athenen uhrina." Ja Takkiraudassa reagoitiin tähän selittämällä että "Meikkaaminen on määritelmän mukaisesti rituaali, jolla saa toisen ihmisen haluamaan itseään seksuaalisesti. Se siis ei ole sotamaalaus, vaikka sitä toisinaan ironisesti sellaiseksi kutsutaankin."

Tämä on itse asiassa jotain joka nähdään asian tilaksi lähes aina, vaikka se pitää paikkaansa vain yllättävän vähän. Itse asiassa naisten meikkaus on siitä erikoinen, kuten valtaosa naisten muodistakin ; Sillä ei hankita seksuaalista valtaa miehiin vaan sillä erottaudutaan muihin naisiin nähden. Muotihankinnoilla hankitaan statusta toisten naisten eikä miesten silmissä. Pukeutuminen on siis hieman kuten avioliitto, joka sekin on naisten kesken jonkinlainen statuksen nousu ja jota esitellään vaikka avioliitto ei taatusti paranna omia seksuaalisen valloittamisen mahdollisuuksia.

Esimerkiksi miehiä ei yleensä jaksa kiinnostaa se onko joku käsilaukku merkkilaukku vai ei. Miesten sisäinen klisee onkin se, että he kärsivät naisten vaatekaupoissa kun taas kliseinen "Sex and the City" -sarjan henkeen naiset mielellään shoppailevat ja puhuvat shoppailusta keskenään. Toki meikki ja vaatteet liittyvät naisten seksuaalisuuteen, mutta olisi turhaa luulla että seksi olisi vain miehen ja naisen välinen asia. Seksuaalisuudessa on aina kysymys myös statuksesta - ja etenkin naisten kohdalla tämä näyttää peräti korostuvan.

Valtaosa naisten ulkonäkönormeista ei olekaan patriarkaatin luomia vertailumyyttejä ; Naiset tuntuvat olevan hyvin kiinnostuneita toistensa sääristä ja ulkonäöstä. Ja valtaosa naisten ulkonäkömyyteistä ei olekaan peräisin mieslähteistä kuten pornolehdistä ja miesten lehdistä. Ne ovat peräisin naisten lehdistä joita miehet eivät edes lue. Siksi naistenlehdissä onkin hieman erilainen naiskuvasto kuin miestenlehdissä. Molemmat toki esineellistävät naista siinä mielessä että niissä erilaisia ominaisuuksia vertaillaan. Mutta vertailtavat ominaisuudet ja niiden kriteerit ovat hyvin erilaisia. ;Näin karkeasti sanoen meikki on useimmiten enemmänkin sotamaalaus, jonka kohde on toinen nainen.

Silti en voi olla olematta Takkiraudan kanssa samalla kannalla siitä miten mainos kertoo siitä että tasa-arvon maailmassa ei eletä. "Tuo lausahdus "jolla voi tappaa miehen ja valuttaa hänen verensä jumalattaren uhrina" kertoo syvään pinttyneestä vihasta ja murhanhimosta. Se ei ole enää ironiaa. Se täyttää kaikki tuntomerkit rikosnimikkeestä kiihotus kansanryhmää vastaan. Ruukinmatruuna ei äitinä ole yhtään huvittunut tuollaisesta kiihotuksesta hänen omia lapsiaan vastaan. Jos tuossa tavoiteltiin huumoria, se oli yhtä mautonta kuin vaikkapa neekerivitsit tyyliin Mitä kuolleista neekereistä tehdään? - Jääkiekkoja."

Miesten tappaminen ; historiallisen
tehokas markkinointikikka.

Naisista ja heidän esineellistämisestään on mainonnan historiassa ollut moniakin esimerkkejä. Niissä ei sentään ole käytetty vastaavaa uhraamisen ja alistamisen ja tappamisen tematiikkaa. Itse asiassa vastaavaa tematiikkaa ei tahdo löytyä edes miesten suosimasta pornosta, vaan sitä täytyy hakea siitä extremelinjaman perverssistä pornosta jota ilmeisesti vain feministiaktivistit googlailevat ja tuovat tietoon ties mitä yllätyksiä joita kaltaiseni aikuinen mies ei voi kuin ihmetellä ja naama valkoisena katsoa löytyneitä esimerkkejä.

Naisiin kohdistettuna mainos vedettäisiin markkinoilta vaikka se olisi kuinka maalikauppamainoksen ironinen. Miesten kohdalle sovellettuna vastaava on vain huumoria ja emansipationarista valtaa jolla nainen osoittaa vapautuneensa. Itse asiassa naisten vapautuminen painaa niin paljon että he voivat aivan asiallisesti tehdä tämänlaisia kampanjoita. Valituksia saaneita mainoksia yhdistää se, että ne esineellistävät naisia seksiobjekteiksi. Mutta tämä kyseinen mainos yhdistää seksin ja väkivallan tehden miehet paitsi seksiobjekteiksi, myös alistaen heidät alamaisiksi sekä seksuaalisesti että väkivallalla. Tämänlainen mainos ei voisi mitenkään mennä läpi jos se kohdistuisi naisiin.

Telaketjufeministejä kuvaakin yleensä vahva misandrismi jossa nainen on uhri ja miehen väärinkohtelu on oikeudenmukaista kostoa historiallisista tapahtumista. Tälläisen telaketjufeminismin ytimessä on feminismi -sanan moniselitteisyys jota moni intellektuellifeministi suoltaa. Epämääräisyys yhdessä positiivisiin konnotaatioihin antaa näille väkivallan moottoreille ja puolitiehen kaatuneille saatanoille perkeleille ja huumehoure -enkeleille  mahdollisuuden piiloutua suffragettien saavutusten taakse. Syntyy omituinen tilanne jossa esimerkiksi tälläisen väkivaltakuvaston vastustaminen tarkoittaa sitä että on antifeministi joka taas tarkoittaa sitä että vastustaa heti naisten äänioikeutta ja vastaavia.

Tämä epämääräisyys ja sen tuoma suoja on yksi niistä syistä joilla kiistän identifioimiseni minkäänlaiseksi feministiksi tai profeministiksi. Se muistuttaa liikaa Sam Harrisin uskonnoissa korostamaa puolta, jossa valtaosa uskovaisista on leppoisia ja vain marginaalinen on fanaattista. Mutta normaalia uskontoa käytetäänkin fanaattisen uskonnon suojana. Fanaattiset fanatisoivat ja kun tulee vaikeuksia he menevät uskonnonvapauden ja tavallisen uskon positiivisuuden taakse. - Siitä huolimatta että fanaattiset halveksuvat näitä vakaumuksettomia muutoin, niin ongelmatilanteessa he ovat paras ystävä ja tuki. - Ja mikä kamalinta on että normaalit uskovaiset antavat tämän tapahtua ja nollaavat kaiken uskontokritiikin selittämällä että "ei usko ole tuollaista." Niin kauan kuin tälläinen systeemi on pyörimässä, järjestelmä on niin mätä ja halveksuttava että sellaiseen ei pidä identifioitua ollenkaan. Siihen kuuluminen on jo itsessään pahuutta niin kauan kunnes tälläinen pahantekijöiden suojelukupla on tuhottu. Sillä ennen tätä enemmistöllä on vain yksi tehtävä. Suojella ääri-ilmiöitä jolloin kokonaisuus on arvioitava ensisijaisesti näiden sen suojelemien ääri-ilmiön kautta ja sen heikkouksien mukaan. Sen sijaan annan feministien, fantasioissaan murhaavien, istua ammeensa saastassa raiskaamassa omaa kättään.

Joku voisi pitää tämänlaista ylitiukkana ja julmana suhtautumisena. Se ei ole sitä. Se on armeliasta. Sillä jos kannattaa jotain ideologiaa eikä puutu sen sisällä tapahtuviin virheisiin on sääliö, sivustakatsoja. Joko tilanne on niin että ei tee mitään siksi että on eettinen ihminen ja pitää asioita hyvänä. Silloin ihminen seuraa periaatteitaan jotka ovat kuvottavia. Jos tilanne on niin että pitää niitä pahoina eikä puutu niihin, tekee tietoisen valinnan - valitsematta jättäminenkin olisi valinta, ja tässä vain valitaan että hiiteen etiikka. Tällöin osoittaa halveksuvansa etiikkaa ja soittaa valinnallaan, että se ei ole niin tärkeää.
1: Näin esimerkiksi valtionkirkko on yhtä kuin vanhoillislestadiolaisten tekemät teot ja niiden peittelyt, koska kirkko ei irrottaudu näistä ja rankaise tekojen tekijöitä ja riisu rahoitusta vanhoillislestadiolaisuudesta. Ja tarkemmin myös vanhoillislestadiolaiset ovat oman ryhmänsä sisällä omia sääliöitään jotka ovat vastuussa siitä mitä suojelevat sisäpiirissään. Joko näitä kannattaa tai ei. Kirkko on tehnyt valintansa jossa valitsematta jättäminenkin on valinta.

Irtautumiseni profeminismistä ei siis ole äärimmäistä. Se, että kohtelen feminismiä sen pahimpien tekojen mukaan joihin ei puututa on reilua. Sillä tosiasiassa rivifeministi on tätä pahempi. Sillä sääliötä alemmas ei minun etiikkamalissa voi mitenkään mennä. - Ei edes rikoksia tekemällä pääse niin syvälle kuin olemalla rikollisten tekojen tukivoima ja niiden mahdollistaja. Syntyneessä ilmapiirissä kun voi tehdä monta rikosta, jotka muuten jäisivät tekemättä. Ja sääliöt ovat niissä osasyyllisiä kunnes puuttuvat ja tarttuvat toimeen eli lakkaavat olemasta sääliöitä.

Yhtenevät intressit

"Skifisarjoissa" on hyvin tavallista, että vastassa on monia erilaisia kilpailijoita ja vihollisia. Tästä seuraa usein se, että strategisista syistä rakennetaan erilaisia, mahdollisesti lyhytaikaisia, liittoumia. Esimerkiksi "Stargate SG1" -sarjassa yhteinen vihollinen Goa'uldit, yhdistää ihmiset ja Tok'Ra:t, ja Tok'Rat ovat yleensä ottaen vakaita ja vahvoja liittolaisia paitsi silloin kun Tok'Ra:t pelaavat omaa politiikkaansa ja ohittavat täten ihmisten intressit. Toisaalta ihmiset tekevät väliaikaisen liiton Goa'uldejen kanssa koska heidän on yhteisvoimin taisteltava yhteistä vihollista, replikaattoreita, vastaan.

Sarjoja kuvaakin tyypillisesti "ehdollinen moraali" jossa asiat nähdään monisyisinä asioina, ja jossa paras tulos saadaan siten että vastustajakin voi olla joskus samaa asiaa ajava ja silloin yhteistyö on hyödyllistä.

Tämä tuntuu monesti unohtuvan nykypäivänä. Tämä näkyy hauskasti Laasasen kodonhoidontukea koskevasta esimerkistä ; "Kataisesta ja Kokoomuksesta on tullut konna tarinaan kotiäitien töihin saattamiseksi, vaikka ideaa ovat vuosien ajan ajaneet lähinnä feministit ja vasemmisto. Kun idean esittää feministi tai vasemmistolainen, niin kyseessä jalo taistelu naisten oikeuksien puolesta, mutta kun saman idean esittää Kokoomus, niin kyseessä on uusliberalistinen taistelu naisten oikeuksia vastaan." Tämä johtuu siitä että feministit näkevät helposti intressit mutta eivät toimintaa ja sen vaikutuksia. Syynä ei tässä kohden ole se, että he olisivat "telaketjufeministejä" eli naisia jotka kohtelevat miehiä kuin sovinistimiehet naisia. Syynä on muodissa oleva postmodernismi. Se tiivistää asiat intresseihin.

Ja tarkennukseksi : Kyseessä eivät ole samanlaiset intressit kuin Skifisarjoissa. Sillä skifissä intressit ovat laajempia tavoitteita joissa on mukana toiminta. Postmodernismissa intressi on taustalla oleva abstraktimpi pääperiaate. Tämä johtaa helposti siihen että ei ole väliä mitä muutosta hakee vaan enemmänkin siitä minkä nimilapun alla tätä tekee.

Esimerkiksi jos feministi hakee tasa-arvoa sillä että haluaa naiset töihin, tätä nähdää emansipationarisena ratkaisuna. Silloin sitä tulee tukea ja esimerkiksi kannustaa taustalla olevaa "sisaruutta" tai "tasa-arvoistumispyrintöä". Jos taas Kokoomuslainen haluaa naiset töihin, on ahne porvari haluamassa imeä ja riistää myös naisten selkänahasta. Intressiksi nähdään raha ja taloudellinen voitto joten täsmälleen sama ulkonainen aktio nähdään pahana ja vastustettavana.

En näe tätä suoraan samana kuin postmodernistejen ristiriitaisuus, sillä ymmärrän että asiat ovat monisyisiä. Esimerkiksi naisten töihinmeno on asia joka voi joltain puoliltaan tukea tasa-arvoistumista ja toisilta puolilta heikentää sitä. Olen tottunut siihen että tasa-arvossa on useita vaikuttavia puolia ja usein tilanne onkin se, että joudutaan tasapainoilemaan siten että muutos yhden eduksi on toisen haitta. ; Jos yhdessä vaiheessa saman asian korostaa olevan tasa-arvoa ja toisaalla ei, niin se johtuu siitä että painottaa eri puolia.

Tarkalleen ottaen en myöskään näe ongelmana että postmodernistit olettavat että kaikki eettinen on poliittista. Yleensä näin nimenomaan on. Ja rahanahneusintentiot ovat rahannahneuden politisointia. Ongelmana on se, että he näin tehdessään helposti muuttavat kaiken politisoinnin eettiseksi. Tällöin toimenpiteet jäävät ikään kuin syrjään ja korostetaan pelkästään hyviä tavoitteita.

Olenkin aikaisemmin pitäytynyt vahvasti eroon profeminismileimasta. Sillä en pidä profeminismistä. Profeminismiä on puolustettu sillä että sen taustalla on vain ajatus tasa-arvoisuudesta. On sanottu että jokainen mies jonka mielestä tasa-arvoa pitää kannattaa pitää olla profeministi -nimen alla koska profeministejä on niin monenlaisia että käytännössä mikä tahansa mielipidejoukko löytyy jostain profeminismiliikkeen moniarvoisen ja monisyisen kokonaisuuden alta. Koska ihmiset katsovat intressejä eivätkä toimintaa, heistä tässä on jotain järkeä.

Itse taas pidän juuri tätä vahvana perusteluna pysyä kaukana profeminismistä ja sen kaltaisista ; Sillä pohjimmiltaan "monisyinen mielipidekirjo" tarkoittaa pohjimmiltaan sitä että mitä tahansa toimintaa poliittisia muutoksia ja vastaavia voidaan ajaa profeminismin nimissä ja että tärkeää on nimilappu sen sijaan mitä muutoksia ollaan tekemässä. Kysymys ei ole mistään yhteisestä toiminnasta vaan yhteisestä nimilapusta. Nimilappu on siis tärkeämpi kuin ns. toiminnan substanssi. Tämä korostuu siinä että postmodernisti kiistää sen, että subtanssin merkitys olisi pohjimmiltaan mitään muuta kuin tulkinta. Tämä korostaa sitä että taustaideaali on tärkeämpi kuin se mitä sen nimissä tehdään.

Yhteistyö "vihollisen kanssa" taas on jotain jota itse pidän tärkeänä osana hyvää "poliittista välinepakkaa". Sillä se pakottaa siihen että vasustajaa ei redusoida yksinkertaiseen nimilappuun. Eli jossa vastustetaan (tai kannatetaan) lakialoitetta ei sen sisällön vaan sen esittäjän poliittisen tai muun ideologisen puolueen vuoksi. Jos on valmis tekemään yhteistyötä vihulaisen kanssa ei ole ehdottomuuksia ja on pakko nähdä asiat monisyisemmin.

Lisäksi se korostaa sitä että jos etiikka on poliittista, niin jos käy niin omituisesti, että ne "Kokoomuslaiset" olisi kerrankin oikeassa, niin eikö sitten kannattaisi käyttää heidän luomaa strategista etua oman ideaalin ajamiseen sen sijaan että tämä koettaisiin jonain pakkotilana jossa pitää määritellä vastapuolen intressit pahoiksi ja joksikin josta on irtauduttava. Yhteiset tavoitteet ovat syy tehdä yhteistyötä. Mutta postmodernismin mukana olevat vakiintuneet tavat laittaa intressit ytimeen johtavat siihen että ideaali menettää sisältönsä ja toimintansa ja muuttuu pelkäksi nimilapuksi josta ei välitetä mitä sen taakse laitetaan. Koska sisältö ja toiminta on aina vain "ideaalin tulkintaa" josta voidaan olla erimielisen sisäisesti itsekriittisiä (ignorantteja) ad nauseam.

Postmodernismissa vihollisuus nouseekin juuri tämän vuoksi substanssin yli. Sillä muutoin maailman muuttamisen sijasta keskitytään siihen millä nimilapuilla ja keiden nimien yhteyteen muutokset ja muuttamattomuudet nimetään. Siinä missä määrin on oikein sanoa että "telaketjufeministi vihaa miehiä ja sovinisti naisia" on oikein sanoa että "postmodernisti vihaa jotain ideanimilappua" joka tulkitaan sitten mitä erilaisimpiin tilanteisiin, yleensä siksi että ideaalit on käytännön syistä tiivistetty instituutioihin, järjestöihin ja vastaaviin toimijoihin. Eli nämä toimijat ovat ideaalejen symboleja joita ei vihata itsenään vaan joita vihataan siksi että niistä on tehty ideaalejen symboleja.

Mutta tietysti jos puhutaan intresseistä postmoderniin malliin, se mikä helposti nousee keskiöön on jonkinlainen vihollisuus. Tämä ei tapahdu siksi että postmodernismi on mitä on. Se nousee siksi että ihminen on mitä on. Ihmisen mielessä on yleensä dikotominen viholliskuvan luominen. Ja tästä tulee helposti tärkein intresseistä. Tämä on tietysti kätevää jättää sanomatta ja unohtaa.