Vihapuhedivarit

"Seurakuntalainen" kertoi siitä miten Luther-Divari oli joutunut erikoisen iskun kohteeksi joulukuussa. "Mies sanoi, että tämä on paikka, josta levitetään vihapuhetta ja että hän vastustaa sitä. Sitten hän alkoi riehua silmittömästi ja rikkoa myymälän irtaimistoa." Tuollainen tilanne on tietenkin hyvin absurdi. On hankalaa nähdä miten rautaputken kanssa riehuva voi olla relenvatisti vähentämässä vihapuhetta ja siihen liittyviä riskejä. "Pidätyksen aikana hän oli antanut poliisille ymmärtää, että kaikki liittyi Aito avioliitto ry:n läsnäoloon osastollamme kirjamessuilla." Divari oli tehnyt yhteistyötä Aidon Avioliiton kanssa.

Uhriutumista?

Tässä taustana onkin kirjamessujen aikana tapahtunut uutinen jossa Aito Avioliitto poistettiin kirjamessuilta. Se oli paikalla ilman lupaa. "Seurakuntalainen" mainitsee YLE:n mutta sama aihe ylitti uutiskynnyksen myös MTV3:lla, iltalehdessä, Helsingin Sanomissa ja vastaavissa. (Syynä on varmasti se, että YLE:n vastustaminen on osittain politisoitu osaksi ns. kulttuurisotaa.)

Tapahtumasta on jo sellaisenaan tullut tärkeä osa uhriutumispuhetta. Em. poisheitto oli hirvittävä sananvapautta vastaan tapahtunut rikos. Tapahtuma jossa ohitettiin poistamisen syy, eli luvattomuus, ja spekuloitiin että olisiko paikkaa saatu ja potkut paikalta tullut vaikka lupa olisi pyydetty. Samoin tästä kohden on valitettu siitä että paikallaoloonsa luvan pyytänyttä SETAa ei poistettu. Tätä pidetään syvänä osoituksena epäreiluudesta.

Tässä mielessä Aidon Avioliiton kohdalla tekisi kenties mieli leimata divariin hyökkääminen osaksi tämänlaista turhanpäiväisyyttä - etenkin kun AA:n takana on "happoiskun" kaltaisia liioitteluja jossa jokin väritön neste on sujuvasti muuttunut esimerkiksi "happoiskuksi" ilman ainuttakaan kemiallista analyysiä. Mutta tosiasiassa kaikkia voidaan kiusata. Ja edes AA:laiset eivät ansaitse tämänlaista. Ja tämä tapaus on melko selvästi tapahtunut juuri sillä tavalla kuin se kuvataan. Kun tapahtumia ei kehitellä ja luoda spekulatiivista jännää, ja ne koostuvat paikkojen rikkomisesta ja riehumisesta, on selvää että tällä kertaa kysymys ei ole maalailusta.

Vihapuhetta ei ole se, että pitää esillä jotain ärsyttävää.

On melko selvää että jos liike pitää materiaalia näyteikkunassa, kyseessä ei ole vihapuhe. Muutenkin, vaikka Aidon Avioliiton kannattajista voidaankin kaikenlaista sanoa, niin vihapuhe ei ole se asia joka heitä kuvaa. He ovat toki vihaisia ja tunteellisia näistä homoavioliittoasioista. Mutta paradoksaalista kyllä, kun puhutaan "vihapuheesta" mitataan jotain ihan muuta kuin kiukkuisuutta; Euroopan neuvoston ministerikomitean ehdotuksen mukaan vihapuhe on "sellaista ilmaisua, jolla levitetään, yllytetään, edistetään tai oikeutetaan rotuvihaa, muukalaisvihaa, antisemitismiä tai muunlaista vihaa, joka perustuu suvaitsemattomuuteen." Homot voisivat toki olla tätä "muunalaista vihaa", mutta Aidon Avioliiton toiminta ei kuitenkaan ole sellaista. ; Vihapuheeseen ei riitä että kritisoi tai vastustaa jotain toimintaa tai on jostain erimielinen.

Ja tässä kohden olen tietenkin hyvin tietoinen Aidon Avioliiton ja uskovaisuuden kytköksistä. Ja siitä että uskonto ei aina ole kaunista. (Tai siitä että uskonto ei itse asiassa useinkaan ole niin kaunista kuin trailerinsa vihjaavat.) Uskallan jopa lainata Jiri Niemistä joka mielestäni hyvin kuvasi "Aidon Avioliiton" henkeä "Aito avioliitto ry on par excellence herätyskristillinen yhdistys, poliittinen nyrkki, jonka aktiiveja yhdistää joko viidesläinen tai helluntailainen herätysliike." Tässä Divari-iskussa ja kirjakaupoista poistamisessa on niin usein nostettu kristityt ja kristillisyys esiin että on melko selvää että jopa AA:n kannattajat ovat jossain määrin samaa mieltä siitä. Sillä minkään järjen mukaan ei voi olla niin että Aito Avioliitto ei ole uskonnollinen. Mutta Aidon Avioliiton torjuminen ja vastustaminen johtuu siitä että vastustetaan AA:n uskonnonvapautta ja vihataan ja vastustetaan kristinuskoa.

Vihapuhetta nähdäänkin hyvin omituisissa paikoissa. Se on osa kaikkialla muodikasta uhriutumispuhetta. Vihan lietsonnasta tulevat tuomiot voidaan helposti nähdä jonain sananvapauskysymyksenä. Ja tässä mielessä tämänlaisen omituisen twistin kohteeksi voivat joutua myös ne jotka eivät perinteisesti tule tämänlaisissa tilanteissa mieleen. Eli tässä tapauksessa vanhoillis-kristillinen kirjakauppa. Tekoa ei siis voi puolustaa ja onkin asianmukaista että asia hoidetaan oikeudessa. "Seurakuntalainen" tuokin asian esiin nyt kun asia on etenemässä oikeuteen.

Jostain syystä tätä ei pidetä osoituksena siitä että uskovaisia puolustetaan. Jostain syystä nämä asiat unohtuvat uhriutuvilta kristityiltä niin maan kevyesti. Jokin syy on ikävä kyllä se, että uhriutuminen on nykyään niin kätevää että kaikki keskittyvät siihen. Ja tässä mielessä moni vaikuttaa kaksoisstandardeisilta. Yhtä kaksoisstandardisilta kuin vihapuhetta rautaputkella vastustavat väkivalta-vandalistit. (Jos riehuu ja rikkoo esineistöä jonkun paikallaollessa on selvä että ilmassa on myös fyysisen väkivallan uhkaa vaikka ketään ei lyötäisikään konkreettisesti.)

Tässä mielessä onkin hyvä katsoa tätä uhriutumista hieman enemmän.

Uhriutumisen ja vihapuheen ylinäkemisen laajuudesta saa ironista kyllä hyvän esimerkin samaisesta "Seurakuntalainen" -lehden jutusta. Siinä kirjamessuille "... myöntää tehneensä virheen siinä, ettei tullut varmistaneeksi messujärjestäjiltä, voiko näytteilleasettaja ottaa osastolleen muita toimijoita. Silti hän ihmettelee, ettei mikään taho kiinnittänyt huomiota netissä vellovaan vihapuheeseen. Erityisesti hän näkee vastuuta medialla, joka kyllä kauhisteli Aito avioliitto ry:n läsnäoloa kirjamessuilla mutta ohitti vihakirjoittelun. – Etenkin Ylen uutisointi mielestäni suorastaan yllytti vihamielisyyteen. Koko myöhempää hyökkäystä ei välttämättä olisi tapahtunut, jos kirjoitteluun ja uhkailuihin olisi puututtu jo silloin."

Tässä kohden on mainittava että jos esillä olevan materiaalin väittäminen vihapuheeksi on erikoinen syytös, niin YLE:n uutisestakaan on mahdotonta löytää vihapuhetta. Uutinen on neutraali. Se raportoi asian joka on tapahtunut. (Asian tapahtuman autenttisuus on tärkeä osa monien kristittyjen uhriutumista joten hekään eivät väitä YLE:n valehtelevan, eli väittävän olematonta tapahtumaa tapahtuneeksi ilman ns. faktantarkistusta.) Asian tapahtumisesta ollaan siis samaa mieltä. On hyvin vaikeaa nähdä miten asian raportointi olisi muka vihapuhetta.

Toki aina löytyy vihapuheteoreetikkoja.

Tässä yhteydessä on mainittava Päiviö Latvus joka esitti että "Jos naapuridivarissa olis ollu SETA-kyltti... Me vanhanaikaiset hetero-avioliittoon pitäytyvät EI OLIS ilmotettu missään mediassa, että toi Divari pitäis polttaa...tai mentäs vaahtoamaan, että nää "levittää vihapuhetta"."

Hän tässä kenties haluaa viitata siihen että SETA oli kirjamessuilla, joskin divarin mainitseminen vihjaa että tästä ei ole kommentin kirjoittaessa ollut kyse. Mutta hän unohtaa että divareissa voi olla tosielämän SETA -kyltin sijainen, sateenkaarilippu. (Jotkut voivat olla vihjeettömiä tästä symbolista.) Päiviö Latvuksen kannattaisi kenties tämän vuoksi miettiä vaikkapa "Vihreä Planeetta" -divaria. Sen ovessa on sateenkaarilippu. Minulla sattuu olemaan jonkinlainen yhteys kyseiseen divariin ja uskallan sanoa että on varsin tavallista että sitä pidetään nimenomaan kristittyjä vastaan suunnattuna "vihapuheena". Siihenkin liittyy aggressiivisuutta. Ainakaan toistaiseksi boikotteja ja raivohuutamisia kummempia reagointeja ei ole yltänyt liikkeen kanta-asiakkaiden korviin. Mutta sen verran uskallan paljastaa, että hyvin avoimesti näitä asioita huudellaan.

Latvus myös argumentoi että YLE:n uutinen on vihapuhetta koska "YLE:n kirjoitus ei olisi ollut ITSESSÄÄN niin haastava, JOS sitä ei olisi edeltänyt tuo SOME-uhkailu. Tämä oli tapahtumien aikajärjestys, ja siksi YLE voidaan nostaa osaksi yllyttäjiä, koska se ei tarttunut uhkaiijoihin, vaan NOSTI AA:n osuuden." Tämä on upeaa logiikkaa. (Kunhan unohtaa sen, että se että jokin vihailu on ensin sanottu sosiaalisessa mediassa ei tarkoita että se on välittömästi yleistä tietoa jonka poliisi ja YLE tietää. Päiviökin pitää tapahtumajärjestystä kovana mutta ei kuitenkaan ollut varoittamassa tai tiedottamassa tästä uhittelusta. Koska se oli hänelle itselleenkin YLEistä tietoa vasta myöhemmin.)

En vain usko että Latvus olisi valmis hyväksymään tätä muissa yhteyksissä. Esimerkiksi jos mietitään uskonnollista kirjoittelua, niihin liittyy hyvin usein erilaisia aggressiivisia kampanjoita. Esimerkiksi Tapio Puolimatkan osuus Pianka -kohuun on usein haluttu vähätellä. Sitä ei ole haluttu pitää vihapuheena. Aktiivisesti uskonasioita seuraava Päiviö Latvus ei ole ilmestynyt näissä yhteyksissä kommentoimaan sen suuntaisia asioita että kun asiaa on edeltänyt vihapuhe niin se että nostaa asian esiin mutta ei tätä metelöintiä esiin tekee Puolimatkasta vihapuheeseen osallistuneen. Sen sijaan korostetaan että vahinkoa pyydettiin anteeksi joten mitään ongelmaa ei ole missään koskaan mitenkään ollutkaan.

Toki vastaava ongelma on myös muissa uskovaisissa uutisoinneissa. He raportoivat mielellään erilaisia asioita joihin liittyy uhriutumista. Ja tässä mielessä hyvin usein asiaan liittyy monenlaista kohinaa. ; Hyvänä esimerkkinä on se, miten uskonnolliset tahot mielellään kritisoivat kauhistuttavana vapaa-ajattelijoiden kampanjaa jossa vaihdettiin "Raamattuja" pornoon. Se, että samaisesta tapauksesta em. tilaisuuden järjestäjät saivat tappouhkauksia ovat jotain josta vaihetaan vähintään yhtä suurella innolla. Ateistien kampanjasta kuulee hämmentävän usein jopa nyt - vuosien jälkeen. Mutta tästä tappouhkailusta ei tule mainintoja. Olisivatko kampanjaa kritisoivat - tai asiasta sivulauseessa mainitsevat uskovaiset lehdet - ottamassa osaa vihapuheeseen? On vaikeaa nähdä että näin olisi. Tai jos on, niin itse siinä sisällössä on jotain sellaista joka tekee siitä vihapuhetta. Ja tämä asenne ja ilmaisutapa olisi sitä ilman tuota viitettä tuohon kampanjaankin. Latvus ei varmasti olekaan kovin konsistentti tämän vihapuheteoriansa kanssa. Joka tekee siitä huonon teorian.

Tässä mielessä onkin ironista huomata miten samaa naurettavuutta esiintyy molemmilla puolilla "kulttuurisotaa". Ja miten suhtautuminen näihin asioihin muuttuu aina kätevästi sen mukaan miten se ajaa tai vastustaa sitä omaa agendaa...

Kuinka pellehysteriani meni yli

"Politiikka on puolueen asioiden hoitamista yhteisten asioiden nimissä. Politiikka on sodan jatkamista toisilla keinoilla. Demokratiassa hyvän politiikon tunnistaa siitä että hän tiedostaa, että kaikki sellaiset säädökset ja asetukset, jotka eivät sovi minun poliittiseen agendaani, ovat purettavia normeja, byroslaviaa ja järjetöntä holhousta. Kun taas kaikki sellaiset säädökset ja asetukset, jotka sopivat minun poliittiseen agendaani, ovat ajanmukaista lainsäädäntöä. Hyvä poliitikko on tarpeen vaatiessa valmis tekemään myös vaikeita päätöksiä, joissa uhrataan oikeuksia sellaisista ihmisistä joista en pidä. Selkeä asialinja ja tunteilun puute tunnetaan siitä että tehdään asioita jotka koen ja miellän hyviksi ja järkeviksi. Hyvä poliitikko on hyvän puolella pahaa vastaan. Ja pahan ja hyvän määritän minä. Äänestäjä."
(Hikipedia, "Luokka:Politiikka")

Järvenpäässä oli eilen nähty Soldiers of Odinin katupartio. Tästä oli kuvia internetissä, erityisesti Järvenpään facebook -ryhmässä. Tähän liittyen kehittelin lähinnä muutamia onelinereitä. Sellaisia kuten "Mitä poliisi sanoikaan uhkaavan oloisista pellepartioista ja rikollisuudesta." Jne. Ne liittyivät kovasti pellehysteriaan (joka on mielessäni huvittava asia etenkin nyt kun nenäpäivän mainontaa on runsaasti televisiossa).

Lisäreflektion pohjalta kuitenkin päädyin mietimään sitä että tosiasiassa katupartiointi on yhdessä mielessä hyvä. Soldiers of Odin on selvästi liitetty mielikuvissa maahanmuuttokriittisyyteen. Tätä kautta avoimesti S.O.O. -liiviläiset eivät tuskin ole tekemässä mitään rikoksia. On järkevämpää pelätä niitä jotka eivät kulje tämänlaiset liivit päällä. Tätä maltillisuutta ei kieltämättä näkynyt irvailuissani.

Mielenkiintoista onkin kenties tarttua siihen, miksi näin on.

Kun mietitään S.O.O. -toimintaa siinä on hyvin vaikeaa nähdä mikä on ideologian oikeuttamaa aktivismia ja mikä sen mainostamista. Keskusteluissa on jopa aika suosittuna sellainen kriittinen näkökulma jossa katupartiolaiset haluaisivat hakata ihmisiä muukalaisvihamielisesti. Itse uskon että tässä moitteessa on kysymys hieman samasta mitä on usein uskontokritiikin kohdalla ; Kun uskonto tekee hyvää se nähdään mainontana. Ja tämä jotenkin tekee siitä epäautenttista.

Kuitenkin useimmiten on hyvin vaikeaa erottaa mikä on hyväntekeväisyysmaineella ratsastavaa mainontaa ja vilpitöntä toimintaa. Ihan sen takia että ideologia ylipäätään (uudelleen)määrittelee vahvasti sitä mikä ylipäätään on oikein ja mikä on väärin. ; Kysymys onkin sidottavissa laajemmin sellaiseen asiaan kuin identiteetti. (Identiteetti sekoittuu useasti siihen mitä ihminen on. Kuitenkin identiteetti on useimmiten enemmänkin "lippu jota heilutamme". Ja tämä on sidoksissa minuuteemme samalla tavalla kuin mainoskampanjoiden luonne sitoutuu siihen vilpittömään aatteen paloon.)
1: Toki S.O.O:n kohdalla tilannetta mutkistaa sekin että tämä kävely ei selvästi mainoksena toimi ja tämä tiedostetaan maahanmuuttokriittisten puolella. Esimerkiksi kun Järvenpään ryhmään laitettiin kuvia, sekaan tuli myös kommentteja joiden mukaan S.O.O. -partioiden kuvaaminen ei ole asianmukaista koska se lietsoo turhaa hysteriaa maahanmuuttokriittisiä vastaan.

Ja tähän on otettava poliittista filosofiaa. Mielestäni tähän tilanteeseen oikeansuuntainen näkemys löytyy erityisesti Carl Schmittiltä. Hän näki että politiikassa on kysymyksessä siitä että keitä katsotaan ystäviksi ja keitä katsotaan vihollisiksi.

Tässä ei ollut aina kysymys vihasta. Toki poliittinen vihollinen voidaan haluta tappaa ja surmata tai hakata aktiivisesti. Mutta itse asiassa poliittinen vihollinen on sellainen että tämän tuhoutumista voidaan katsoa suruiten. Sitä voidaan olla pahoillaan poliittisten vihollisten puolesta. Usein tilanne onkin niin että Schmittin mukaan ihmisellä voi olla yksittäisiä poliittisia vihollisia ystävinään. Ja että poliittisia vihollisia ryhmänä ei välttämättä koeta vihantunteella.

Mutta et samastu heihin ja kun kova paikka tulee, sinä uhraat poliittiset vihollisesi. ; Poliittiset vihollisesi ovat toisin sanoen sellaisia ihmisiä joihin toivot poliitikkojen kohdistavan niitä kovia päätöksiä sen sijaan että kohdistaisivat niitä niihin jotka koet poliittisiin ystäviisi. Poliittinen vihollinen voidaan joskus surmata, joskus heidän vain annetaan kuolla, ja joskus heidät jätetään ilman rahoitusta. Joskus heidän identiteettinsä seuraaminen vain tehdään laittomaksi tai heille ei myönnetä edes sellaisia juridisia oikeuksia jotka olisivat periaatteessa ilmaisia.

Jaottelu ystävään ja viholliseen on usein mielivaltainen ja kontekstisidonnainen. Schmittin mukaan näiden erottelevien luokkien ei tarvitse olla tosia. Riittää että niitä pidetään tosina. (Ihmiset kyllä toisaalta rationalisoivat mitä tahansa parhain päin. Tosiasioita manipuloidaan ja muistetaan väärin ja argumentteja sovitetaan siten että ensin päätetään johtopäätökset ja niistä sitten edetään siihen mitä premissejä ja argumentteja hyväksytään ja rakennetaan.) Schmittin mukaan ystävät ja viholliset valikoidaan yksilön identiteetin kautta. Ystävä ja oma viitekehys valitaan vain sen mukaan miksi halutaan identifioitua ja kuulua. Vihollinen taas on sellainen, jota ei nähdä tämän identiteetin osana. Karkeasti ottaen vihollinen on sellainen joka koetaan joksikin johon ei usko itse ikinä mitenkään liittyvänsä. (Joskus tälläisiä yllättäviä kääntymisiä tietysti tapahtuu. Mutta se miten asia koetaan on tässäkin hyvin tärkeää.)

Schmittin mukaan ilman poliittisia erimielisyyksiä politiikka ei kiinnostaisi tavallisia ihmisiä. Tämä tarkoittaa sitä että ilman poliittisia vihollisia politiikka muuttuu epäkiinnostavaksi ja etäiseksi. Käsiteltävät kysymykset olisivat vain jotain kuivia ja tylsiä paperinpyörittelystrategioiden pohdintaa. Vasta kun on poliittinen vihollinen tätä strategiointia voidaan liittää siihen viholliskuvan värittämiseen. Ja tätä kautta nämäkin kiinnostavat. (Tässä kohden on hyvä muistaa että ei-niin-kauan-aikaa-sitten Suomen politiikka oli etäistä, ikävää ja tylsää. Nyt minäkin koen sen kiinnostavana.)

Tästä voi katsoa jotain asioita.

Tässä kohden on mielenkiintoista nähdä että miten minulla itse asiassa on ollut hyvin anarkistinen suhde pelleihin. Klovnihysteriaan olen reagoinut lähinnä siten että kun joltain koululta kiellettiin pellehalloweenpuvut, ja samaan aikaan karnevaalitarvikeliike kertoi että pelletuotteiden myynti oli loppunut kuin seinään, koin viehätystä mennä ostamaan pelletuotteita. Nenäpäiväkin on tuntunut, luultavasti ensimmäistä kertaa, jollain tavalla viehättävänä.

Tässä kohden on kuitenkin selvästi nähty että pelkkä oikeus kävellä kadulla missä tahansa asussa ei ole niin yksioikoista. Jopa minä ymmärrän miksi poliisi puhuu laittomista uhkauksista ja siitä että kadullakävely pelottavana pellenä ei ole välttämättä laillista. Ei vaikka kokoontumista ja kadulla kävelyä kuinka sallitaan. (Tosin totuin Järvenpäässä nuorena siihenkin että kun riittävän moni nuori kokoontui niin nämä ryhmät tarkoituksella pilkottiin pienempiin, poliisi selvästi kontrolloi tämänlaisia asioita..) S.O.O. -partioiden kohdalla on käyty vastaavaa keskustelua. Mutta ei samanlaisin mietinnöin. Kaduilla kävelyn hyväksyminen on niissä vakiintunut osaksi argumentistoa.

Suhtaudun kuitenkin myötämielisemmin pelotteleviin pelleihin kuin S.O.O. -aktiiveihin. Mikä tietenkin demonstroi sitä mitä Schmitt on sanonut. Tietyt ryhmät ovat "poliittisia vihollisiani". Ja tosiasiassa tämä tilanne onkin useimmilla.

Ja tätä on hämmennetty osittain sillä että vihapuheesta puhuttaessa on alleviivatusti korostettu sitä vihaisuus -sanaa. Tosiasiassa useimmiten kysymys ei ole raivoamisesta vaan juuri Schmittin kuvaamasta poliittisesta vihollisuudesta. Tämän vuoksi kun moni moittii maahanmuuttokriittisiä vihapuheesta he eivät tunnista tilannetta.

Aivan kuten itsekin näen että "maahanmuuttajilla on oikeus ilmaista mielipiteensä" ja vastaavaa. "Onhan mulla niitä Muutoslaisia kavereitakin", selittelen itselleni. Nämä ovat poliittisen vihollisuuden kohdalla yhtä irrelevantteja piirteitä kuin ne Päivi Räsäsen paljonpuhutut (mutta harvoin nähdyt) homoseksuaalit ystävät. Tai Aidon Avioliiton vakuuttelut siitä että he eivät oikeasti halua syrjiä tai sortaa homoseksuaaleja tai että he eivät ole uskonnollisesti sitoutuneita koska mukana on kuulemma joku ateistikin. (Teoriassa mahdollista, jos teoria tunnetaan nimellä Marko Hamilo.) Eli eivät oikeastaan yhtään merkittäviä ja relevantteja. ; Poliittista vihollista kohdellaan poliittisena vihollisena.

Poliittiset konfliktit ovat Schmittin mukaan joskus hyvinkin vaarallisia samasta syystä. Eli vaikka poliittinen vihollinen on yleensä lähinnä jokin jonka ongelmista ei välitetä niin joskus niiden kautta syntyy hyvin julmia järjestelmiä. Koska poliittisessa vihollisuudessa kysymys on vain siitä että keiden nähdään jakavan oma identiteetti ja keiden ei nähdä. Ja tässä vastapuoli voidaan nähdä uhkana. Eikä ole väliä onko tämä uhka todellinen vai ei. Riittää että siihen uskotaan. Jos uskot että poliittiset viholliset ovat uhka yhteiskunnalle ja olemassaolollesi, ei poliittisten vihollisiesi tarvitse olla uhka tai poliittisten vihollisiesi ei tarvitse edes haaveilla uhkana olemisesta tai ottaa omaa uhkuuttaan vakavasti. Riittää että oma viitekehyksesi uskoo. Ja sitten olette valmis melkolailla mihin tahansa.

Ainiin. Oli tässä vielä twistikin.

Ovelimmat ja historiatietoisimmat ovatkin kenties muistaneet Schmittin jostain. Hän oli natsi. Kirjaimellisesti. Hän kuului Adolf Hitlerin perustamaan natsipuolueeseen. Ja itse asiassa hänen mielipiteensä olivat vahvasti liitoksissa siihen miten hän liittyi natsipuolueeseen. Ja hänen ajatuksillaan on kytköksiä siihen miten natsien tapa käsitellä poliittisia vihollisiaan on kuvattu. Hän on silti mielestäni oikeassa.

Onkin kiinnostavaa miten kykenen olemaan melko neutraali jo-nyt-vaineessa-olevaan mieheen joka kuuluu jo-toimintansa-lopettaneeseen-poliittiseen-liikkeeseen. Mutta en kykene olemaan kovinkaan neutraali tällä hetkellä liikuskeleviin poliittisiin vihollisiini jotka ovat Schmittin puolueen kalpea imitaatio. (Tiettyjä analogisuuksia toki on havaittavissa. No. Toisaalta. Itse tuossa yllä sanoin että Schmitt on tässä vihollis-ystäväajattelussaan oikeilla linjoilla ellei peräti hyvin lähellä totuutta.)

Schmitt oli toki väärässä yhdessä asiassa. Ja tämä on mielestäni se asia joka erottaa "aidosti natsistiset" kaikista muista ihmisistä. Uskon että kaikilla on maailmankuvallisia lukkiutumia ja poliittisia vihollisia. Ja jos hän ei tiedosta niitä niin heillä niitä on yleensä vielä enemmän kuin muilla. (He eivät osaa suhtautua omiin internetonelinereihinsä ja niiden ehdottomuuteen itsekriittisesti eikä heiltä siksi nähdä tälläisiä itsetunnustavia blogauksia. He ovat sen sijaan aina objektiivisia eivätkä näe mitään syytä korjata mielipiteitään tai asenteitaan koskaan missään.)

Schmitt nimittäin näki että liberaalin liikkeen ongelmana on liika suvaitsevaisuus. Siinä viholliskuvaa ja siihen liittyvää kiinnostavuutta tuhotaan. Ja tästä seuraa heikkoutta; Schmitt pelkäsi että jos löytyy ryhmä jolla on vahva identiteetti, he voivat soluttautua tälläiseen tylsään poliittiseen järjestelmään ja vallata sen. (Kysymyksessä voisi olla joko vallankumous jossa taistelu on konkreettista tai vallankaappaus jossa hallitsevat valtarakenteet solutetaan ja älytetään kierosti oman itsen haltuun.) Tämänlainen vihollinen oli pelottava uhka ja siksi oli syytä järjestäytyä ja lyödä mielellään ensin. Ennaltaehkäisemällä tuho saavutettiin paljon ja minimoitiin riskit.

Schmitt koki tälläiseksi viholliseksi juutalaiset. Mikä on melko kiinnostavaa koska jälkikäteen arvioiden Scmittin arvio ei vaikuta uskottavalta ja tosiasioiden sanelemalta vaikka hänen elinaikanaan aiheesta esitettiin ties mitä tilastotietoja. Hän näyttää tässä demonstroivan sitä miten hänen oma poliittinen teoriansa poliittisen vihollisuuden mielivaltaluonteesta demonstroituu hänen omien toimiensa kautta.
1: Ehkä ironisinta oli että natsien valtakunta ei toiminut kovin kauan. Tähtäin oli tuhansien vuosien jatkumisessa. Mutta tuhatvuotinen valtakunta epäonnistui ennusteissaan roimasti yli yhdeksälläsadalla vuodella. Syynä on ainakin kaltaiseni konfliktiteorian kannattajien mukaan se, että pitkään pysyneet yhteiskunnat ovat päinvastoin käsitelleet konflikteja sen sijaan että olisivat torjuneet niitä ja laanneet konfliktit piiloon ja pyrkineet monokulttuuriin jossa yhtenäisyys on voimaa ja jossa yhtenäisyys on yksimielisyyttä.

Tämä ennaltaehkäisevien iskujen, yhteisön suurimman hyvän nostamisen yksittäisten ihmisten yli ja yhtenäistämisen taakse nähty uhka on se joka teki Schmittistä natsin.

Sekä se, että hän uskoi montaa mieltä olemisen olevan "relativismia ja tämän arvotyhjiötä". (Kuten nykyajan ihminen asian muotoilisi. Schmitt muotoili asiaa hieman toisin.) Sillä nykyään tuntuu unohtuvan se, miten Schmittin mukaan poliittisen vihollien olemassaolo näkyy. Schmitt näki että uhkana olisi se että ihmiset eivät kokisi mitään taistelemisen ja kohkautumisen arvoisiksi. Moni näyttääkin kohtelevan liberaaleja kaksoisstandardilla. Toisaalta syytetään että he elävät arvotyhjiössä jossa millään ei ole merkitystä ja että tämä luo heikon ja minkään puolesta taistelemattoman kokonaisuuden jonka joku vahva teokraattinen islam voi sitten helposti vain poimia haltuunsa ja valtaansa ja alkaa alistamaan kansalaisiamme. Mutta samalla selitetään miten tunteenomaisesti ja kohkautuen moralistiset hyysärit rientävät kieltämään ties mitä. Ikään kuin juuri tälläinen omasta mielestä irrelevantteihin asioihin puuttuminen ei kertoisi viestiä siitä että juuri tässä kohdassa ihmisellä on selvästi poliittisia vihollisia....

Liian terve Jeesukseksi

Alan olemaan riittävän hyvässä kunnossa terapiaan, joten en enää tarvitse sitä. Ja tämä ei ole vitsi. Monissa mielenterveydellisissä ongelmissa on sivutuotteena joko se että ei tiedosteta omaa tilaa tai sitten sille ei jaksa tehdä mitään. Depressiivisyys on jälkimmäistä. (Sitä on jopa niin että monesti ja monissa asioissa depressiivisten näkemys asioidentilasta on tilastotieteelisesti osuvampi kuin terveillä ihmisillä.)

Viimeiset puoli vuotta on itse asiassa mennyt aika kivasti, eikä ole mikään fluke. ; Kohdallani ei enää tulisi sellaista tuettua terapiaa, vaan joutuisin ns. maksamaan itse vähän kuin ne psykoterapiaa harrastelevat kuplassa elävät pikkurikkaat jotka hiovat mielensä yksityiskohtia ja joilla on varaa maksaa tämänlaisesta.

Olin itse asiassa motivoitunut käymään terapiassa kun satuin hieman alkoholipäissäni ärähtämään ihmiselle. Vierailin sellaisessa peruskiukustumisessa joka oli itselleni pitkään arkea. (Masennus voi ilmetä ärtyisyytenä. Tämänlaista masennusta voi olla vaikeampi tunnistaa.) Tämä oli mielestäni hyvä tapa, ottaen huomioon että lähtötilanteessa se oli enemmän itsetuhoista. Vitutan useampia ihmisiä, mutta he eivät sentään kuole. (Tai kuolevat, mutta eivät vitutukseen. Jos vitutukseen voisi kuolla olisin ollut jo kauan haudassa.)

Omalla kohdalla aika on varmasti tehnyt oman osansa. Toisaalta koen että tärkein muutos on koskenut aika metaisia tilanteita. Minulla on ylipäätään ollut taipumuksia tiettyihin dissosiatiivisiin piirteisiin. (Joka on yleistä "jos on käynyt kaikenlaista".) Nämä ovat hyvin erikoisia. Esimerkiksi kun olin Kiteellä teurastuskurssilla ei teurastaminen tuntunut miltään. Mutta sen sijaan se että se ei tuntunut miltään tuntui ikävältä.

Minulla on ollut vihaisuuteen liittyen tiettyä kaunaisuutta. Tai sitä että en edes tiedä mitä anteeksiantaminen tarkoittaa vaikka yrittäisinkin. Kysymys on osittain periaatepäätöksestä mutta vain osittain. Takana on kenties osaltaan the actor-observer biasia, eli koen omat virheeni sattumina, ympäristön tuotoksina tai vahinkoina kun taas muiden teot ovat vahvemmin onnistumisen ja tavoittellisuuden seurauksia. Mutta vain osittain. Osittain kysymys on siitä että ei minulla yksinkertaisesti ole ruuveja tähän. (Tarkotitaako "annan anteeksi" muutakin kuin sitä että "tahdon kotiin"? Ei.)

Nykymaailmassa hyvälle uhrille kuitenkin annetaan tiettyjä velvoitteita. Ja hyvyyden nimissä pitäisi antaa anteeksi ellei olisi jotain perusteita uskoa että anteeksipyytäjällä on ketunhäntä kainalossa ja paluu vanhoihin tapoihin on odotettavissa. Lisäksi armon merkitystä etiikan ja yksilön hyvinvoinnin kohdalla korostetaan. Sanotaan jopa että armeliaisuus kenties päästäisi irti näistä kokemuksista. Eli kaunan vuoksi en pääsisi irti vaan olisin tätä kautta tavallaan myös todennäköisesti tuomittu siihen masennukseenkin.

En ole taipunut tähän koska en kykene edes sisäistämään mitään ajatusta jostain armeliaisuudesta. Ja tämä kyvyttömyys on tietenkin tuonut niitä metatason tunteita jotka itse siinä asiassa eivät ole. ; Minulle asiat ovat nyt helppoja koska minun ei tarvitse pelätä minä päivänä sekoan. Ei tarvitse hautoa. Sen kun koen kaunaa ja vihaa vapaasti. Voin tappaa heidät sinä päivänä kun aidosti haluan heidät julmasti päiviltä. Siihen päivään asti voin miettiä muita asioita, ja paradoksaalisesti tämä "lupa tappaa" on tarkoittanut sitä että mietin muita asioita kuin kaunaa ja listimisfantasioita.

Laulu Ilionista

Jos ihmisiltä kysytään "Iliaksesta", he puhuvat yllättävän paljon "Odysseiasta". Tämä on toki ymmärrettävää koska molemmat ovat Homeroksen teoksia ja jälkimmäinen on jatko-osa edelliselle. Väärinymmärryksen takana on varmasti hyvä syy siinäkin että "Ilias" on pääasiassa Troijan sodasta. Kun taas "Odysseian" teemana on Odysseuksen kotimatka.

Ilias on kuitenkin se teos joka ei käsittele Troijan hevosta. Se itse asiassa myös loppuu ennen Akilleksen kuolemaa. "Ilias" myös alkaa sodassa. Ei esimerkiksi Parisin tuomiosta. Se ilmeisesti olettaa että Helenan vangiksi ottaminen on tuttua ja siksi voidaan hypätä suoraan sotaan. Aiheena ei olekaan edes Troijan sota vaan ennen kaikkea Akilleksen viha. Akhilles ei myöskään ajaudu tuhoonsa sillä Ilias ei pääty siihen että häntä ammutaan kantapäähän myrkkyjousella.

Tarina ei pidäkään vihaa tragedian aineksena. Viha ei ole Akilleuksen hamartia. Sen sijaan se ihannoi sotaa ja tappamista. Jumaliakin kiinnostaa. Ja sankarit saavat verenvuodatuksella näyttää sankaruutensa niin tovereilleen, yhteiskunnan kermoille ja jumalille.

Toisaalta se arvostaa myös kaatuneita. Ja tuhoutuneiden kohdalla se hieman kyseenalaistaa sitä oliko heidän kuolemansa välttämättä sen arvoista. Teos synnyttää tunteita esittelemällä lyhyesti hahmoja jotka sitten kuolevat samantien. Mutta hengissä selviävä sankari ei ole tämänlaisissa ongelmissa. He ovat erilaisia kuin nämä "pikakuolleet". Kuolleiden määrä korostaa heidän erinomaisuuttaan.

Iliaksen pääteemana onkin se, että Akhilleus vihaa Agamemnonia ja Hektoria. Hektoria sen vuoksi että tämä tappaa Patroklosksen joka on Akilleen ystävä. Akhilleus ei saa rauhaa. Tappamalla Hektorin ei saada rauhaa. Uhraamalla rahaa hienoihin hautamonumentteihin ei tuo lohtua. Sen sijaan lohdun tuo sovun tekeminen Priamoksen kanssa. Kun Akhilleus on ensin kieltäytynyt luovuttamasta päihittämänsä Hektorin ruumista Hektorin isä Priamos pyytää Hektorin ruumista humaanisti ja ei-aggressiivisesti. Akilles ei pelkästään suostunut pyyntöön, vaan lupasi sotatoimien taukoavan yhdeksitoista päiväksi, jotta Hektor saataisiin haudattua asiaankuuluvin menoin. Ja tämä tuo rauhan.

Tämä lienee "Iliaan" pääviesti. Valitettavasti anteeksiannon sanomasta saa vähemmän hauskaa merkitystä elämäänsä kuin siitä minkä niin moni kokee syvällisempänä. Että olemalla ovela mies ja keksimällä kivoja sotajuonia voidaan voittaa kaupunkeja sodassa joka alkoi pikkumaisten jumalien missikisoista.

Vihastumisen kalkyylistä.

Onko asiaankuuluvan ja hyväksyttävän väkivallan ja muun aggression todennäköisyys suoraan verrannollinen resurssien arvoon ja niiden pitämisen potentiaaliin ja kääntäen verrannollinen riskiin?

Feminismissä on tilaa transsukupuoliongelmille

"Takkirauta" -blogissa otettiin kantaa transsukupuolisuuteen. Kirjoitus irtautui niistä kaikista lukkiutuneimmista näkemyksistä. Kuten esimerkiksi fundamentalistien suosimaa ajatusta, transsukupuolisuus olisi jokin ideologinen valinta jossa tehdään jotain hyvin naurettavaa ja väärin. Että siitä että sukupuoli on vain sosiaalinen konstruktio.

Takkiraudassa korostettiin näkemystä jonka mukaan koettu sukupuoli on synnynnäinen. "Ihmisellä sukupuoli-identiteetti ei ole syväkoodattu pippeliin eikä pimppaan. Se on syväkoodattu aivoihin, tarkemmin sanottuna aivokurkiaiseen ja siellä BSTc:hen (Bed Nucleus in Stria Terminalis). Tämän yhteyden havaitsivat ensimmäisenä Zhou ja Gooren et al vuonna 1995. Miehillä BSTc on noin tuplasti isompi kuin naisilla. Zhou ja Gooren tutkivat kuolleiden transseksuaalien aivoja ja havaitsivat, että kaikilla tutkituilla vainajilla BSTc oli vastakkaisen sukupuolen kaltainen. Kontrolliryhmässä oli homoja, lesboja, ja syövän tms vuoksi kastroituja tai hormonihoitoa saaneita, ja heillä BSTc oli normaalikokoinen. Tutkimuksen tulokset vahvistettiin Kruijver, Swaab et al tutkimuksesa 2000." ... "...transsukupuolisuus ei ole mikään kiva mutta hiukan eksentrinen elämäntapa. Se on oireyhtymä, joka hoidettuna johtaa pysyvään hedelmättömyyteen ja hoitamatta joko psykoosiin tai itsemurhaan tai molempiin." Ja sellainen että siihen liittyvää asiaa ei voi korjata. "Miksi sitten kosmeettista kirurgiaa, sukupuolenvaihdoksia ja hormoneja harjoitetaan? Siksi, että se on kokemuksen mukaan ainoa tapa hoitaa transseksualismi oireettomaksi. Emme kykene peukaloimaan BSTc:tä "normaalikokoiseksi"; ainoa keino on muuttaa ruumis vastaamaan sukupuoli-identiteettiä."

Tässä ei toki ole minulle mitään hirveän uutta. Pidän Matt Ridleyn kirjoista ja hän on niissä useissakin tuonut esille sitä miten "sukupuoleltaan epämääräisten" sukupuolta on aiemmin valittu jo aivan vauvana. Ikään kuin ihminen oppisi sukupuoleensa kuin rooliin. Ja tässä on ollut ikäviä seurauksia. Ridley korostaa sitä että sukupuolikokemus on jotain jota ei voi muuttaa. Teoksessaan "The Red Queen" hän kertoo "Sex is not about reproduction, gender is not about males and females, courtship is not about persuasion, fashion is not about beauty, and love is not about affection. Below the surface of every banality and cliche there lies irony, cynicism, and profundity." Lausunto vaikuttaa postmodernilta feminismiltä mutta se ei ole. Sillä feminismissä on suuntauksia joissa sukupuoli on enemmänkin rooli. Ridley kannattaa käyttäytymisen, asenteen ja luonteen evoluutiivista pohjaa. Jota monet feministit pitävät rajoittavana ja jonkinlaisena valtaintressinä. Ridley esittää nature-nurture -kiistan siinä muodossa jota pidän "suunnilleen ainoana järkevänä". "There is no nature that exists devoid of nurture; there is no nurture that develops without nature. To say otherwise is like saying that the area of a field is determined by its length but not its width. Every behavior is the product of an instinct trained by experience."

Toki tämä ei koske kaikkea feminismiä. Jos otetaan esimerkiksi Luce Irigaray, hänellä on monia näkemyksiä joita konservatiivi voisi pitää hupsuina ja postmoderneina. Mutta hänen kirjoituksissaan on kuitenkin korostettu sitä että naiset ja miehet ovat erilaisia. Ja että samanlaistaminen on naisten epäautentisoimista. Tässä mielessä on väärin puhua että tässä on kovin laajamittainen ongelma. ; Tämän voi toki huomata jo siitä että moni feministi kannattaa myös homoseksuaalien avioliittoa. Ja tässä keskusteluyhteydessä ei korosteta homoseksuaalisuutta valintana vaan nimenomaan jonain johon synnytään. Feministeistä moni varmasti uskookin että transsukupuolisten sukupuolikokemus on synnynnäinen ja irrottamaton osa heitä itseään. Joten olisi liioiteltua väittää että tämä probleema koskisi feministejä ja kaikkia feministejä. Tai edes enemmistöä.

Kohtuullisuus on tässäkin maltillista.

Ongelmana onkin enemmänkin se, että kun puhutaan aivoista ja sukupuolesta, on olemassa kaksi väärää ajattelumallia jotka ovat sellaisia että niillä on äänekkäitä kannattajia. (1) Ensin ovat ne jotka ajattelevat että mitään sukupuolieroja ei ole ja ne kertovat enemmänkin harjaantumisesta rooleihin ja (2) ne jotka tiivistävät tilastollisuuden samaksi kuin jokin irrottamaton piirre joka kuvaa enemmistöä.

Tähän liittyen en viitsi kuin muistuttaa
1: "Helsingin Sanomien" tiedeartikkelista. Se otsikoitiin, että "Ihmisen aivoilla ei ole sukupuolta". Siinä tutkijat tosin totesivat arkijärkeistyksen jossa sanottiin, että "Aivoissa on sukupuolieroja, mutta aivoilla ei ole sukupuolta." Tutkimus on mielestäni hieno. Se näyttää mitä tilastollisuus tarkoittaa monen muuttujan kohdalla. Tutkittiin miesten ja naisten aivoja. "Kuvista ilmeni joitakin keskimääräisiä eroja sukupuolten välillä." Sitten otettiin sukupuolierot tarkasteluun. "Tutkijat keskittyivät niihin aivoalueisiin, jotka erosivat miehillä ja naisilla eniten toisistaan. Osoittautui, että otoksesta riippuen 23–53 prosentilla koehenkilöistä oli aivoissaan vähintään yksi vastakkaiselle sukupuolelle tyypillisempi rakenne.Toisaalta tietylle sukupuolelle ominaisempia hermosoluryppäitä kasautui harvoin paljon yksiin aivoihin. Vain 0–8 prosentin aivot olivat järjestelmällisesti ”miesmäiset” tai ”naismaiset”." Eli sukupuolisuus on käytännössä jotain joka näkyy vain tilastollisesti. Kuitenkin arjessa analyysiä käytetään kuin se olisi jokin sukupuoleen liittyvä tunnusmerkki jolla voitaisiin lähestyä ihmisiä ja ihmisryhmiä ja ihmisyksilöitä.
2: Toisaalta on huomioitava että oppimistakin tapahtuu. Esimerkiksi kun puhutaan vihasta, on syytä huomata että tilanne on "Psychology Todayn" jutun mukaan se, että vihaiset miehet saavat aikaan tulosta mutta vihainen nainen menettää uskottavuutensa. Vihainen mies on dominantti ja käyttää auktoriteettiaan kun taas nainen on hysteerinen ja tunteilee. Vaikka tosiasiassa viha on vihaa. On selvää että jos aggressiolla saa tuloksia, se toimii kannustimena olla aggressiivinen jatkossakin. Ja toisaalta jos aggressiolla menettää uskottavuuttaan, on syytä lopettaa se. Tämä toisaalta vihjaa että tasa-arvoisuuskysymykset eivät tältä osin ole vielä täysin reiluja. Eli feministiselle keskustelulle on vielä asiallistakin tilaa.

Kuitenkin feminismiin mahtuu transsukupuolisuusongelmaa.

Olen itse blogissani pyrkinyt jakamaan feminismin ja telaketjufeminismin erikseen. Ihan sen vuoksi että feminismiä on niin monenlaista että sen piiriin mahtuu keskenään ristiriitaisia näkemyksiä. Feminismi ei ole mikään tietty ismi vaan sateenvarjotermi. (Jossain mielessä sitä voisi toki kutsua myös sateenkaaritermiksi. Mutta en jatka tästä tämän enempää.)

Tästä mielestäni hyvää demonstraatiota saa "Tämä Päivä" -blogin kirjoituksesta. Siinä aiheena oli se, miten feministit olivat suuttuneet feministisestä komediasta. Hän nostaa tässä esiin termin joka on sisällöltään samansuuntainen mutta kohteliaampi kuin oma käyttämäni termi. Terminä on "loukkaantumisfeminismi". "Ja niin tämä loukkaantumisfeminismi tulee tuhoamaan itsensä, sen luonne on itsetuhoutuva. Emme koskaan tule löytämään sellaista tilannetta jossa etsimällä etsivä ei voisi keksiä miten jokin asia on loukkaava ja ikävä, joten loukkaantumisia tullaan näkemään jatkossakin, aina. Ihmiset eivät kuitenkaan jaksa sitä loputtomiin. Jo nyt näkyy miten yhä useampi on tietoinen loukkaantumisfeminismin myrkyllisyydestä ja aktiivisesti vastustaakin sitä. Itseasiassa feminismistä on tullut varsin epäsuosittua juuri näistä syistä ja se on karkoittamassa kansan syvät rivit ja vetääkin puoleensa enää sitä radikaalimpaa äärilaitaa." Ihmiset väsyvät puhtaaseen uhriutumispuheeseen. Haasteena onkin se, että esimerkiksi asiallinen kritiikki muistetaan huomioida mutta ohitettaisiin turha väninä. (Tai murhe osattaisiin vähintään priorisoida sen vakavuusasteen mukaan.) Se on tietenkin vaikeaa kaikissa aiheissa. On helppoa vain ohittaa kaikki tai lietsoutua.

Mutta "Tämä Päivä" -blogin kirjoituksen mielenkiintoisin sisältö koskee kuitenkin niitä esimerkkejä. "Feminist Comedy Night with Jamie MacDonald #2-tapahtumassa. Tämä feministinen komediailta tuotti joukon mielensä pahoittajia, joiden mielestä tapahtuma oli seksistinen ja rasistinen ja transmisogyyni." ... "Kommentaattori haukkuu Jamie MacDonaldia transmisogynistiseksi setämieheksi. Mitä ilmeisimmin tämä ei tiedä Jamien olleen aiemmin Johanna. Jos joku saa kertoa trans-aiheisia vitsejä, tässä on koomikko jolla on kyllä paperit siihen. Olen itseasiassa tavannut kyseisen koomikon useaan otteeseen, enkä pysty hänestä kuvittelemaan seksistiä tai transmisogynistiä millään ilveellä." Syynä on varmasti osittain juuri se, että sukupuolenkorjausleikkauksiin ja muihin prosesseihin meneminen on haasteellista ja prosessin läpikäyminen on hirvittävä mylly. Ihminen joka ryhtyy sellaiseen vapaaehtoisesti kokee sen verran paljon haasteita että normaali "loukkaantumisfeministi" saisi siitä vänisemistä seuraavaksi 10 000 vuodeksi. Ja tälläiseen prosessiin mennään lähinnä jos sukupuolen kokemus on niin syvä että sitä ei voi valita. Eli se on biologinen. Tämä asennoituminen varmasti näkyy siinä että sukupuolta pidetään enemmän kuin roolina. Ja tämä heijastuu vitseihin. Ja vitsit taas tulkitaan tätä kautta. Kun niissä on sukupuoli-binäärisyyttä, niin ne tulkitaan heteronormatiiviseksi setämieheilyksi.

Uhatut

"Säästösyistä tunnelin päässä oleva valo on sammutettu."

Viime aikoina on kuultu paljon uutisia erilaisesta aggressiivisuudesta. On heitelty polttopulloja ja oltu muutoin aggressiivisia. Jos tähän kysytään syytä, yleisin vastaus on helposti rasismi tai islamofobia. Tai vaihtoehtoisesti se, että on hyvä että provosoituminen on ymmärrettävää mutta ei ehkä hyväksyttävää koska maahanmuuttajat. Esimerkiksi lastaan pakolaiseksi määritellyn pehmolelun pahoinpitelyyn aktivoitunut mies oli muutenkin "mallia varsin mielenkiintoinen". Toiminta on helppo nähdä rasismiksi tai ihmisryhmän vihaamiseksi koska se nyt on aivan eksplisiittisesti ilmituotu asia.

Tämä Päivä -blogissa kuitenkin tuotiin esiin talouspuoli. Hän käyttää esimerkkinä Runosmäken tapahtumia "Runosmäellä tosiaan oli keskustelutilaisuus jossa turvapaikanhakijoille ei löytynyt puolustajia. Homma meni rasistiseksi huuteluksi ja petossyyttelyksi, jopa poliisia tarvittiin. Turvapaikanhakijoille ei löytynyt puolustajia, sen sijaan raiskaajahuutelut ja uhkailut lensivät luontevasti - ja kyseessä ei siis ollut mikään Suomen Sisun tapahtuma, vaan pienen paikkakunnan keskustelutilaisuus. Paikallaolijat olivat niitä tavallisia Suomalaisia." Asenteen takana ei ole viha ihmisiä kohtaan, vaan nimenomaan ajatus siitä että omassa maassa on apua tarvitsevia ihmisiä. Ja maahanmuuttajien tuomat lisäkulut uhkaavat heitä. Mikä on aivan luonnollista jos uskotaan että kilpailukyky on heikentynyt. (Mitä se monien mukaan nimenomaan ei olisi.) "Runosmäki on kriisitietoinen kuten Sipilä ja EK asian ilmaisivat. He ovat sisäistäneet "palavan porauslautan" retoriikan jota meille on puskettu nyt jo pitkään. Jos emme heti leikkaa, hyvinvointivaltio hajoaa! Olemme vaarassa, pelätkää! Pelottelulla on tarkoitus: luoda pohja hallituksen leikkauksille, joihin ei suostuta ilman sopivaa pelkoa. Mutta valitettavasti jos kansalaisten perusturvallisuutta järkyttää, seuraa siitä kaikkea ikävää."

Onkin hyvä tiedostaa että esimerkiksi natsien nousu liittyi talousromahdukseen. Ranskan vallankumouksen takana olivat tuloerot, yhteiskunnan heikoimpien aseman epävarmuus ja taloudellinen uhka. (Jota eliitti korkeintaan lietsoi, mutta joka ei olisi saanut massoja liikkeelle ilman uhan olemassaoloa. Tai mielikuvan sellaisesta luomista.) Suomen sisällissodan takana oli pitkään jatkunut politiikka jossa suuret tilat menivät vanhimmalle pojalle ja näitä ympäröi väestönkasvusta kärsivä maa jossa sama määrä maata jakautui yhä suuremmalle joukolle ihmisiä. ... Itse asiassa pidän Jared Diamondista siinä mielessä että hän korostaa juuri näitä "materiaalisia puolia". Tämä on tarpeen kun ideologiakeskeiset intressien seulomiset - jotka ovat paljolti saaneet valtansa ja ytimensä postmodernismista - ovat puoluekannasta riippumatta niin voimakkaita. On hyvä tiedostaa että kysymys ei ole pelkästä "islamismista" tai "rasismista".

Eivät edes silloin kun ongelmatapaukset olisivat todellisia ja näkyviä. Ilmoilla on näyttänyt olevan myös sitä että kohuja rakennetaan ilman tätä faktuaalista pohjaa. Uhan kokemus halutaan siirtää johonkin kohteeseen. Ja silloin kelpaa mikä tahansa kohde. ; Siksi nostinkin esiin erilaisia väkivaltaisia liikehdintöjä. Niissä vihan ja aggression kohteet ovat vaihdelleet. Mutta taustatilanne on ollut "vähintään jokseenkin samanlainen".

Onkin kiinnostavaa että monissa näissä maahanmuuttajille vihaisissa kommenteissa mainitaankin aivan suoraan kotimaan mummot ja vastaavat. Nämä tulkitaan helposti tekosyyksi. On kuitenkin nähtävissä että ilman maahanmuuttajia vihan kohde olisi kenties jokin toinen. Ja se, että viha ei kohdistu vaikka työttömiin jotka "loisivat ja uhkaavat kansantalotta" johtuu siitä että kohde on tällä kertaa maahanmuuttajat. Ja se että tuottavuuden romahtamisen pelossa ei hyökätä mummojen kimppuun vaan maahanmuuttajien kimppuun saattaa sitten johtaa siihen että on helpompaa vihata maahanmuuttajia. Mutta aggression synnyttäjänä se on sekundaarinen.

Ajatus on oikaestaan aika luonteva. Jos ihmisellä ei ole taloudellista tai muutakaan uhkaa, hänellä on yleensä ns. paljon menetettävää. Sitten kun menetettävää ei ole, "pelin henki" muuttuu oleellisesti. Siksi rasismi ja vastaavat tuskin ovat kovin primaareja syitä mellakoimiseen. Olemme motivoituneita viittaamaan ihmisten aatemaailmaan heidän toimiensa selittämisessä. Redusoimme ihmiset kannattamiinsa ideologioihin (islamisti, natsi, rasisti) ja rotuun tai siihen rinnastettavissa oleviin epämääräisempiin mutta konnotaatioiltaan negatiivisesti ladattuihin kansanryhmänkuvauksiin (neekeri, valkoinen roskaväki). Ja unohdamme että ihminen elää myös leivästä.

Jos hyvinvoiva rasisti on rasisminsa motivoima hän saattaa kokea mielipiteensä vainotuksi koska jos hän sanoo sen omalla nimellään, hän saa kovaa kritiikkiä. Rasismi voi motivoida hänet mekkaloimaan internetissä. Ja kasvojen menetys voi saada hänet mekkaloimaan anonyyminä. Mutta jos tämä sama rasisti lähtee hakkaamaan erirotuisia, taustalla on rasismin lisäksi joko mielenterveyden häiriö tai sitten hänen sosioekonominen statuksensa on sellainen että hän ei oikeasti menetä mitään. (Jos on hyvin veloissaan ei ole edes vuokra-asuntoa menetettäväksi. Vankila on tässä tilanteessa katto pään päälle ja ruoka.)

Olen itse asiassa saanut hieman seurata tätä viime päivinä.

Osittain omakohtaisestikin. Työpaikkani on nimittäin ajettu konkurssiin. Kun vielä muutama vuosi sitten toiminta oli ns. "aivan validia liiketoimintaa" ja markkinatutkimusfirmamme oli varoissaan niin että meitä käytettiin ulkomaanmatkoilla (toki vain Tallinnassa) ja meillä oli erilaisia ravintolayhdessäoloja (toki vain pizzerioissa). Takana oli isoja projekteja, kuten osaltaan - toki ei yksin - esimerkiksi paljon puhuttu "Helsingin Sanomien" formaattiuudistuksen kartoitus. Sittemmin markkinatilanne leikkasi muutamia tärkeitä asiakkaita. (Firma teki projekteja ns. alihankintana.)

Pidin työstä, mutta kun kuulin firman alasmenosta olin hyvin ei-motivoitunut tekemään sitä. Vaikka luulisi että sitä olisi voinut ottaa "viimeiset kivat". Toisaalta tätä edelsi epävarmuuden aika jolloin tarjottiin vain löysää hirttä. Eli massimiehet miettivät erilaisia maksuratkaisuja. Tämän aikana oli erikoista nähdä miten ihmiset loivat informaatiotyhjiössä erilaisia narratiiveja tulevaisuudesta. Ja nämä kertoivat lähinnä näiden ihmisten perusasenteesta elämään. Itse sanoin että en halua niihin ottaa kantaa koska ne eivät ole tärkeitä. (Tosiasiassa ne olivat tärkeitä, niissä vain ei ollut relevanttia informaatiota joten ilmaisin itseäni väärin.) Nyt minulla on alkamassa elämäni ensimmäinen työttömyysjakso. Joka toivon mukaan päättyy pian.

On selvää että tämänlaisessa tilanteessa menetettävää on paljon vähemmän ja asiat ahdistavat. Kun tuloja leikataan, on syytä laskea menoja entistä tarkemmin. Lisäksi työ antaa usein tunteen siitä että on tarpeellinen. (Onneksi minä saan esimerkiksi huoltaa yleiskäytössä olevia miekkoja miekkailukoululla joten elämäni on edes jokseenkin merkittävää jollekin.) En toki ole kiukkuisempi tässä muuttuneessa tilanteessa - koska olen aina kiukkuinen. En kyynistynyt koska olen jo läpitunkevan kyyninen. (Siksi minun ei tarvinnut itkeä pankrotin vuoksi - toisin kuin eräiden muiden, etenkin niiden optimistien jotka latasivat narraationsa täyteen ns. valheellista toivoa.) Kuitenkin perusturvallisuudentunteeseen pian alkava työttömyys tuo ison loven.
1: Samalla on ollut selvää että nykyisessä markkinatilanteessa on hämmästyttävän vaikeaa saada töitä. Olen ehtinyt täyttää hakemuksia. Ja minulla kuitenkin on sekä pitkä ja aukoton työhistoria että ihan hyvä opintotausta. Ne, jotka selittävät että työttömät jäävät laiskoina kotiin ja ovat siksi työttömiä eivät selvästi tiedä mistä puhuvat.

En toki ole lähdössä hakkaamaan väärän ideologiaisia. Mutta toisaalta oloni ovat vielä ihan kohtuu hyvät eikä minun vähään aikaan tarvitse pelätä muuta kuin maksukanavapakettien vähentämistä. Enkä toisaalta ole niin vahvasti motivoitunut dissaamaan ketään. En edes natseja. En edes kristittyjä.

Väkivallasta ja kasvatuksesta

Päivän "somehitiksi" on noussut facebookvideo "Iitu ja Pakolainen". Se saattaa hyvin pian "kadota" tai muuttua "yksityiseksi. Videolla isä opettaa lastaan hakkaamaan pakolaisia. Apuvälineenä käytetään lelua. Tämä tietenkin herättää helposti monenlaisia ajatuksia.

Video on siitä jännittävä että siinä oleva lelu on samanlainen mitä meillä on ollut lapsena. Meille leluja tosin ostettiin enemmän ystäviksi ja hellittäviksi kuin hakattaviksi. Tavallisesti lapsille kasvatetaankin positiivisia sosiaalisia kokemuksia pehmoeläinten avulla.

Ja tämä on paljon sanottu. Oma perheeni on ollut mallia "jokseenkin dysfunktionaalinen" siinä mielessä että siinä on harrastettu ns. perheväkivaltaa. Niin välien selvittelyn että lievemmän vitsaamisen kautta. Ja yleensä lapsia ei laitettu aikuisten väliseen väkivaltaan - paitsi että joskus niinkin kävi, vähän "sivutuotteena" mutta kävi. Yleensä lapsiin kohdistunut väkivalta pyrittiin edes oiekuttamaan jonkinlaisella pahanteolla. (Edes kuvitellulla tai väärään ihmiseen kohdistetulla.)

Ero raivon ja kasvatuksen kahden välillä ei toki ollut aina kovin suuri. ; Jotain kuitenkin ymmärrettiin ehdottomasti. Tätä ymmärrettiin hävetä ja katua. Katumus ei toki näkynyt anteeksipyynnöin, vaan siinä että asia on nykyäänkin sen verran arka että kommentointia aiheeseen saa kaivaa rautakangella. Hiljaisuus kertoo syvästä häpeästä.

Meidän perheessämme väkivaltaan ei kannustettu. Joskus se johti jopa kaksinaamaisuuden kokemukseen. Kun television "Turtleseissa" on vääriä arvoja mutta aviopuolisoa voi sitten ns. "tintata livenä" on jossain jotain hyvin omituista ja absurdia. Että mistäköhän ne ratkaisumallit enemmän opitaan. Mutta se kertoo kenties enemmän temperamenttityypistä. Jonka kanssa painiminen on varmasti osaltaan ajamassa siihen suuntaan että niitä arvoja ei nimenomaan haluta opettaa lapsille. Kun oma suhde vihaan ja väkivaltaan on mitä on, ja sille ei aina ns. "mahda mitään" niin reaktio ei kenties ole järkevä mutta se on kuitenkin tavallaan luonteva.
1: Toisaalta on kiinnostavaa tietää miten päin asiat menevät. On luontevaa ajatella että minun luonteeni on kieroutunut kokemuksista ja että kun nykyään miekkailen niin otan "kadotettua lapsuutta takaisin". Kun vesipistoolitkin olivat "liikaa" ei tämä reaktio ole epäluonteva. Toisaalta voi olla että vanhempani ovat tunnistaneet jotain omituista aggressiotyypissäni ja halunneet sensuroida asiaa sitä kautta. Asiahan on sinänsä merkittävä että molemmat vanhempani ovat enemmän kipakoita hetkessä aggroavia "berserkkejä", joilla tilanne on hetkessä ja sitten se menee ohi. Minun vihatyyppini on sitä viileää joka odottaa vaikka vuosia jotta voi kostaa. Se on hyvin erilainen. Mutta se ei tarkoita että sitä ei olisi tunnistettu. Olen itse pitänyt itseäni passiivisena ja väkivallattomana lapsena, mutta toisaalta vihaprofiiliini kuuluu juuri dissosiatiivisia piirteitä jotka voivat näyttää sellaiselta.

Videon perheessä tilanne on tässä mielessä hyvin erilainen ; Väkivaltaan ei liitetä suoraa hetkellistä vihaa vaan se kohdistetaan rauhallisesti yhdessä ollessa johonkin määriteltyyn kohteeseen. Kysymys ei ole raivosta vaan jostain paljon pelottavammasta. ; Kun väkivaltaan opettamisesta tehdään laatuaikaa on jossain häiriö. Ja kyse ei ole siitä että vastustaisin itsepuolustustaitoja. (Jos minulta kysytään niin historiallisesta miekkailusta pitäisi tehdä peruskouluun laji.) Kysymys on siitä että näen eron itsepuolustuksen ja toiseenhyökkäyksen välillä.

Toisaalta kuvasta näkyy vielä selvemmin se, miten vaikeaa lapselle kuitenkin on lyödä. Tämä ei toki ole mitään yllättävää - se näkyy itse asiassa aivan joka ikisellä miekkailun peruskurssilla. Ihmisten on hämmentävän vaikeaa hyökätä toista ihmistä vastaan jopa tämänlaisessa hallitussa ja turvallisessa kontekstissa. Edes luvan kanssa. Tämä on tietenkin jokseenkin kannustavaa. Isän näkemä vaiva toki voi kantaa ajan kanssa hedelmää.

"Eroselfiet"

Hannu Kiuru kirjoitti "eroselfieistä", otsikolla "Muotia juuri nyt:Eroselfiet!" "Siinä he yhdessä hymyilevät kuin ei olisi hätiä mitiä. Paitsi että tuossa kuvassa he ovat juuri eronneet toisistaan. Kuva löytää tiensä kumpaisenkin Facebook-sivulle tiedoksi kavereille: Ei tämä ole maailmanloppu, me erosimme ystävinä."

Laajalla skaalalla katsoen hänen argumenttinsa muistuttaa sitä että jos väärää kantaa ajava asia on suosittu, siihen viitataan termillä "muoti". Mutta jos omaa kannattamalla asialla, sanotaan nyt vaikka kirkolla, on paljon jäseniä pitää sitten kertoa että miten 4.1 miljoonaa kuuluu kirkkoon.

Selfie nähdään pelkästään omakuvan kautta. "Näyttämöllä esitetään tarinaa syntiinlankeemuksesta. Alaston hahmo istuu lähteen reunalla ja katsoo kuvajaistaan veden pinnasta. Katselee tarkkaan, ihaillen. Hän ei kuule, ei näe, ei välitä, kun toinen alaston hahmo häntä etäämpänä huhuilee. Peiliin katsoja on lumoutunut, haltioissaan. Hän on rakastunut omaan kuvaansa, unohtaen kaiken muun." Eroselfieissä on kuitenkin kaksi ihmistä. Kyseessä on siis "jokin muu". Ja kuin varmemman vakuudeksi "Samoin hämmästyttävää on, että asia kuvataan "Selfish (engl.) tarkoittaa itsekästä. Tänä päivänä ihmisen itsekkyys, omahyväisyys, näkyy siinä, ketä hän kuvaa. Selfiet eli omakuvat ovat nyt suosiossa. Minä. Minulle. Minun. I, me, mine. Monet ovat valmiit riskeeraamaan oman henkensäkin saadakseen hyviä kuvia itsestään. Ja vähän perspektiiviä kuvaan saadaan, kun kännykkä liitetään ns. selfietikun nokkaan." Selfiet toki ovatkin typeriä. Mutta eroselfieissä ei ole kysymys yhdestä ihmisestä. Siinä on kaksi ihmistä ja sosiaalinen viesti.

Tästä päästään pääkysymykseen ; Ovatko eroselfiet jotenkin erityisen itsekkäitä tai pahoja. Nähdäkseni eivät. Kiurua ahdistaa seuraava; "Ero ei kuitenkaan ole mitään leikkiä, se on aina osoitus epäonnistumisesta. Suhde ei toiminut. Odotimme toisiltamme liikoja tai liian vähän. Emme osanneet puhua toisillemme, ohitimme toistemme tunteet ja tarpeet. Emme tienneet, miten tästä olisi voinut päästä eteenpäin. Ennen erotilanteissa yhteisiä valokuvia saatettiin repiä riekaleiksi vihan ja raivon vallassa. Tänäänkö sitten pitäisi hymyillä eroselfieissä? Suru ja viha jäävät Keep smiling-mallissa iloisen ulkokuoren alle. Se on tuhoisaa." Tässä on jo jonkinlainen argumentti. (Etymologia ei ole argumentti. Sanaa ei käytetä siten kuin joku kielinikkari vääntää sanan alkulähteitä tai sanaleikkejä kääntelemällä.)

Tämä ei ole väistämätöntä mutta hyvinkin mahdollista. Ja kaikessa selfiekulttuurissa on tämä sama vika. Itse asiassa jopa uskonto voidaan nähdä tämänlaisen lähteeksi. Niissähän korostetaan että jokainen ihminen on syntinen. Mutta ulospäin pitää käyttäytyä tiettyjen periaatteiden mukaan. Se, että tietyt asiat ja käytöstavat ovat uskonnon normeja ja dogmeja tuovat harhan jossa pitää teeskennellä itseään ihanteellisempaa. Tämä ei ole väistämätöntä mutta hyvinkin mahdollista. Tässä mielessä voidaan sanoa että Hannu Kiurun ongelmana ei ole välttämättä se, että asiat jäävät kaivelemaan vaan se että valta tähän kaiveluun liittyen annetaan väärälle taholle.

Viha vai teeskentely

Hannu Kiurun ohjemaailma sitten ei olekaan kovin hyvä asia. Hän ajaa väkivaltakatharsiksen tukemista. "Kun ero kenkuttaa, niin silloin pitää kenkkuilla. Sosiaalisesti hyväksyttävä tapa purkaa raivonsa on viedä se erossa itselle jäänyt matto pihan perille ja piestä se tamppaustelineessä niin pahanpäiväisesti, että matto jo vallan apua huutaa. Aina kun villipeto uhkaa saada sinusta vallan, niin ei muuta kuin maton kanssa ulos ja sitten vasta piiskaussession jälkeen sisään, kun et enää pure hammasta, vaan ilmeesi muistuttaa lähinnä lauhkeaa lammasta. Onhan sinun uskallettava kohdata ne asiat, jotka olet vastikään menettänyt." Tämä on hyvin huono asia. Sillä vaikka tämä ns. lashing out on katharttista, siitä seuraa ongelmia. Sillä viha helpottaa vain hetkeksi. Ja samalla opetat että väkivallan purkamisesta tulee hyvä olo. Ja tämä johtaa siihen että entistä helpommin purat väkivaltaa tällä keinoin. Vihanhallinta huononee.

Josta päästäänkin siihen miksi on kenties hyvä miettiä sitä että pitäisikö erotilanteissa opetella teeskentelemään. Kiuru itsekin toteaa kommenteissa että "Työttömyys, viina, kirves ja perhe Lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe Aivan liian monissa avioerotilanteissa miehen mielenterveys järkkyy niin, että lopputuloksena on verinen perhetragedia." Onko kenties sittenkin parempi teeskennellä kuin "Kaikella on aikansa. On aika repiä fotoja, raastaa hiuksiaan, itkeä suureen ääneen, polkea jalkaa, kieritellä itseään itsesäälissä. Ja eräänä päivänä on aika huomata, että surutyö on käyty läpi. Elämä voittaa."

Rauha

Ongelma ei toki jää vain tähän. Sillä tosiasiassa tuossa on annettu surutyölle kaava. Ja tämä kaava on usein vankila. Ja tämä vankila rakennetaan määrittelemällä rakkaus ja ystävyys tiukalla tavalla ja vaatimalla kaikki tähän muottiin. Lisäksi esiin tulee se että tietynlainen sureminen ei olekaan oikeaa surutyötä.

Kun Hannu Kiurun tekstiä kehutaan ja elämänkokenut ihminen kertoo että "Olen miettinyt myös tuota ilmiötä, että kun avioliitto epäonnistuu, erotaan ystävinä. Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Miten ystävistä erotaan? Jos ollaan ystäviä, niin yhdessä ollaan yleensä elämän kiemuroissa jakaen ilot ja surut. Siitä mielestäni ystävyys tunnetaan." niin voin toki olla ymmärtäväinen. On todellakin mahdollista harjoittaa filia -suhdetta ja asua yhdessä. Mutta mikä onkaan platonisen ystävyyden ja parisuhteen välinen ero? Mitä on jos on "friends with benefits"? Mitä on jos on "spouse without benefits"? Jonkinlainen aristoteelinen samanarvoisuuden läpitunkeva ystävyys voidaan varmasti saavuttaa. Mutta tätä on kuitenkaan paha pitää oikeanlaisena.

Itse asiassa itse en voi ymmärtää miten suunnilleen kukaan, siis kukaan, ei voi ymmärtää että joskus rauhassa eroaminen on todellakin se mitä tapahtuu. Olen itse niitä ihmisiä jotka eivät ole harrastaneet avioeroja. Mutta minulla on kuitenkin ollut naissuhteita. Ja niissä on ollut vahvasti sävy "ystävyydellä eroamisesta". Eikä pelkästään siinä klassisessa "sanotaan että erotaan ystävinä mutta oikeasti ei enää nähdä ikinä" -luokassa. Näkisin että monesti voi olla ystävä mutta saman katon alle asumaan ja seksiä harrastamaan haluaa jonkun toisen. Ja tämä tekee "ei ole sama asia" -luokan. Jos ei ihminen ymmärrä mitä tarkoittaa eri osoitteeseen muuttaminen mutta ystävänä pysyminen, en halua tietää miten tälläisen ihmisen lapset voivat ikinä aikuistua. Ja niin edespäin.

Ja sitten se tärkein. Mika Sipura on kirjoittanut blogiinsa hyvin hienon tekstin. Hän oli käynyt eroprosessia. Ja siihen oli liittynyt myös eroterapiaa. Terapiaryhmissä on ilmoilla ilmapiiri jossa piti olla rehellinen. "Moni itki ja muut jakoivat jaksuhaleja. Kun minun vuoroni tuli, kerroin aluksi ajasta jolloin oli vaikeaa, mutta viimeiset puoli minuuttia käytin hyvien uutisten kertomiseen. Olin tavannut mukavan neidon, ja meillä oli kivaa yhdessä. Tunsin kuinka vieressäni istuneen, jo alussa ryhmän matriarkalta vaikuttaneen naisen syke kiihtyi, ja hän alkoi liikehtiä levottomasti. Tajusin mokanneeni. Positiivisuus ei kuulunut tilaisuuteen. Nainen otti ryhmän ohjaajalta ohjat, ja alkoi opastaa minua: elin selviytymissuhteessa, jollaisia hänelläkin oli ollut. Seitsemän, tai jotain sellaista. Niitä tulee ja menee, eikä niitä kannata ottaa vakavasti. Joitakin ihmisiä vain käytetään ponnahduslautana. Muut nyökyttelivät, ja ryhmän ohjaaja totesi, että selviytymissuhde oli todennäköisesti kyseessä, sillä surutyöni näytti olevan kesken." Ilmoille oli tullut vahva teema jossa hän oli pilannut muiden surutyön. Mikä on tietenkin huvittavaa sillä Sipuran "selviytymissuhde" on kestänyt hyvin hyvin hyvin hyvin kauan.

Eli vähän kuin kirkossa ja uskovaisten parissa olisi. Rehellinen pitää olla. Kunhan rehellisyys tarkoittaa sitä että osuu juuri tiettyyn annettuun muottiin. Jos ei sovi niin suree väärin. Tai hoitaa kriisitilanteen väärin - esimerkiksi ilman kirvestä tehty avioero on ilmeisesti jonkinlainen kalvava ja sisältä mädättävä epäonnistuminen. Ja nämä avuliaat ja auliit ihmiset mielellään vetoavat "psykologiseen kokemukseensa" ja "elämänkokemukseensa" jonka perusteella he kertovat sinulle miltä sinusta oikeasti ja perimmiltään tuntuu. Jos siis vain osaisit itse huomata että sinulla on joku ilmiselvä defenssi - kuten "selviytymissuhde" - menossa. Eli pitää olla rehellinen eli sopia annettuun muottiin. Itse tosin ajattelen että jos pitää vedota auktoriteettinsa "psykologisena osaajana" kun terapoitava ei muottiin sovikaan niin se viittaa siihen että mitään psykologista silmää olekaan ja siksi se yrittää olla vain auktoriteetti.

---

Toki Kiurun blogaus on siitä hyvä että jos minulle tulee ongelmia niin tiedän mistä tahoista pysyä kaukana. Jos minun vihaprofiililla lähtee seuraamaan noita lashing out -ohjeita niin prosessissa syntyy ennen pitkää ruumiita.

Viha ja järjen sumeneminen

"Ernest Hemingway once wrote, "The world is a fine place and worth fighting for." I agree with the second part."
(Seven)

Suomen vastarintaliikkeen toimintaa on arvosteltu kovasti. Yhtenä teemana on ollut se, että viha nähdään jonain joka sumentaa heidän arvostelukykynsä. Näkemys on vanha. Järki ja tunteet erotetaan toisistaan. Toisaalta nähdään että viha veisi jonnekin ihmisyyden vieraille teille, jonnekin joka on kaukana normaalista yleisinhimillisyydestä. Vihainen ihminen ei siis ole ikään kuin oma itsensä. Nämä yleistykset on hyvä ottaa liioitteluina. Mutta niiden kautta voidaan demonstroida jotain.

Ensimmäinen ja kenties tärkein asia on se, että viha ja kauna ovat ihmiselle hyvin tavallisia tunteita. Esimerkiksi itse olen äärimmäisen kiukkuinen ja kaunainen olento. Olen kenties täysin kyvytön antamaan mitään anteeksi. (Paitsi unohtamalla.) Ja elämäni koostuukin vahvoissa määrin syyllisyyden ja kaunan sekaisissa tunnelmissa. ; Uskallan sanoa että kaikki ovat jossain määrin vihaisia mutta toiset ovat vihaisempia kuin toiset. Ja kun katsoo niitä malleja joita vihaiset saavat ohjatakseen toimintaansa, ne ovat keinoja jotka tulevat niiltä vähemmän vihaisilta ja jotka ovat luultavasti sellaisia että ne toimivat heille. ; Teesini on, että vihaisuus on yleistä, jotain jota ei voi manata pois ja jolle pitää tehdä jotain muuta.

Vihaisuus on yleistä.

Enkä ole tässä yksin ; Martin Daly ja Margo Wilson ovatkin kirjassaan "Homicide" kuvanneet sitä miten verikosto esiintyy suurimmassa osassa kulttuureita. Itse asiassa viha on suoraan koodattuna aivoihimme. Aivoissamme on kohta vihalle (rage circuit), joka on yksinkertaisesti "reititin" joka yhdistää keskiaivomme hypotalamukseen ja amygdalaan. Tätä piiriä on tutkittu niin ihmisillä kuin eläimillä ; alueen aktivointi laitteilla saa eläimet käyttäytymään kuten sen lajin edustajat käyttäytyvät raivoissaan. Viha on itse asiassa mekaanisesti ja muutenkin melko keskeinen osa aivojamme. (Tämä ei varmasti yllätä ketään evoluutioteorian kannattajaa.)

Steven Pinker on tutkinut kostamisen innokkuutta ja hän on havainnut sen olevan tavallista, jopa niin että ihmiset saavat nautintoa kostamisesta ja erikseen etsivät siihen mahdollisuuksia. Hän on myös koostanut muiden alan tutkijoiden näkemyksiä kirjaansa "The Better Angels of our Nature". (Teos ei otsikostaan huolimatta ole teologinen.)

Matt Ridley kuvaa "Jalouden alkuperä" -teoksessa myös ihmisten kostamisherkkyyttä. Siinä erikoista on se, että kostamiseen usein panostetaan jopa enemmän kuin olisi kannattavaa kun otetaan huomio huijaamisen tuottamasta haitasta. Selitystä haetaan peliteoriasta. Ylirankaisulla vähennetään niiden strategioiden kannattavuutta joissa huijataan. Näin vahvaa yhteistyötä vaativat strategiat saavat tukea. Näin ollen kostaminen on eräässä mielessä äärimmäisen sosiaalista, sellaisessa heimoa puolustavassa hengessä.

Viha on siis yleistä. Ei ole mielenkiintoista selittää Suomen vastarintaliikkeen toimintaa vihan kautta. Kysymys on enemmänkin siitä miten tätä vihaa hallitaan ja kanavoidaan.

Vihan kanavoimisesta.

Ajatus on ollut tuttu kauan. Itse mielelläni katson asiaa Nietzschen kautta. Hän esitti että moni ihminen saa aikaan tulosta usein negatiivisiksi katsotuista piirteistä. Kateus voi kannustaa ahkeruuteen. Vihamies voi olla motiivi tutustua hänen esittämiinsä argumentteihin ja niiden debunkkaukseen. Nietzsche jakoikin negatiivisiin asioihin suhtautuvat asenteet kahtia ; Oli kaunaista ressentimentiä jossa ei olla luovia vaan haudotaan kostoa ja destruktiivista. Sen lisäksi on luovaa sublimointia jossa likaiset motiivit tuottavatkin jotain kaunusta joka on destruktiivista korkeintaan siinä mielessä että usein jokin vanha asia vaatii muuttamista tai jopa rikkomista jotta sen tilalle saadaan tuotettua jotain muuta, jotain uutta ja hienompaa.

Ihminen tarvitseekin keinoja vihan käsittelyyn eikä siihen että ihminen muuttuisi täysin ei-raivoisaksi. ; Hannu Lauerma kertoo "hyvän kääntöpuoli" kirjassaan miten esimerkiksi huumori on kypsän ihmisen suojausmenetelmä. Ihmisillä on usein jopa kostofantasioita ja vihaa, ja terveet ihmiset kykenevät näkemään niissä koomisuutta. Ongelmatapaukset eivät. Eipä ihme, että "Viiltävimpään huumoriin sisältyy tuskaa, ja se onkin keino käsitellä sitä. Monien suurien humoristien on sanottu olleen melankolisia ja vakavilta vaikuttavia persoonia. Huumorin avulla tarkastellaan usein ihmisen pienuutta ja vajavaisuutta, aggressiota, seksiä ja kuolemaa."

Stephen Pinker onkin katsonut että kostonhimon aktivoitumista on vähennettävä muutamalla tavalla;
1: Vahva esivalta tai jokin muu vastaava auktoriteetti joka voi rangaista teoista.
2: Usko siihen että on olemassa jokin legitimoiva voima joka vaikkapa antaa esivallalle oikeutuksen. Yleinen ajatus inhimillisistä arvoista ovat tässä tärkeitä.
3: Kasvattamalla empatiakykyä erilaisiin ihmisiin. Kun kykenee tuntemaan toisten ajatukset ja myötäelämään heidän kärsimyksiään, kostamisen tarve vähenee.
4: Löytämällä yhteisiä tavoitteita vihollistensa kanssa.
5: Luomalla itsensä ympärille harmittomuuden auran. Etenkin jos pyytää omia pahoja tekojaan anteeksi, ja tekee tämän itselleen kalliilla tavalla. Tämä on siitä hyvä keino, että se vähentää sekä omaa kostonhalua että muiden kostonhalua voimakkaasti.

Näiden lisäksi olen huomannut hedelmälliseksi ns. distraktion. Itsen häiritsemisen. Minun kaunaisuuteni on oikeasti ongelmallisella tasolla ja se vaikeuttaa elämääni huomattavasti. Kaunaiset ajatukset alkavat helposti pyörimään mielessä. Ja pelkkä niiden torjunta johtaa jotakuinkin siihen mitä Dostojevski kuvasi käskiessään että älä ajattele sinisilmäistä jääkarhua. Hän demonstroi miten vaikeaa tälläisen yrittäminen on. Dostojevski korostikin että yrittäminen saa jääkarhun mieleen ainakin kerran minuutissa. Daniel Wegner on tutkinut sitä miten ihmisen mieli toimii nimenomaan näin. Wegner liittää sen "ironisiin prosesseihin" (ironic processes). Hän on havainnoinut että ajatuksen saa pois mielestä tekemällä jotain muuta. Olen huomannut tämän olevan hyvin produktiivista. Kun viha pakottaa tekemään jotain, harjoittelutunteja kertyy kuin ilmaiseksi.

Aggressiosta, poteroitumisesta ja sananvapaudesta

Arto Luukanen kirjoitti näkemyksen siitä, että "Eilinen oli surullinen päivä suomalaiselle demokratialle. Oli pimeä päivä - ”Mustan Mielenosoituksen” päivä." Syynä oli mielenosoitus jossa esimerkiksi tasavallan Presidentti oli puhumassa. Luukasen mielestä "Pahinta oli mielenosoituksen uus-lapualainen luonne. Siellä nimiteltiin toisinajattelijoita natseiksi ja fasisteiksi. Aikoinaan itsenäisyyspäivänä mellakoinut ja poliisia työllistänyt poliitikko parjasi laillista suomalaista puoluetta ISIS-termein. Lyhyesti: heinäkuun 28 päivä vuonna 2015 kannattaa muistaa. Silloin nimittäin kylvettiin vihan siemeniä, jotka noussevat pian oraalle." En tiedä mikä lapualainen liike on kutsunut toisinajattelijoita natseiksi ja fasisteiksi. (Lapuan liike oli äärrrrimmäisen oikeistolaista, se vastusti vasemmistoa ja kommunisteja. Kuten btw. myös perussuomalaiset.)

Nähdäkseni tämä reagointi on ollut huono. Olen itse pitänyt Immosen kohtelua ja Breivik -analogiointia ylilyöntinä. Luukasen temppu on kuitenkin täsmälleen sama. On hyvin mielenkiintoista huomata että mielenosoitus on jotain jota pidetään sananvapauden ydinasioina. Luukanen näkee sen sen antiteesinä. Hän näkee kulkueeseen osallistuvat hyväuskoisina hölmöinä. Kun samaa sanotaan "jytkystä", voidaan huomata että puolueen sisällä on jonkinlainen kaksoisstandardi asiasta.

Syytös on erikoinen, koska me emme ole "joutuneet muistamaan" päivämäärää jolloin Pride -kulkueeseen hyökättiin tai jolloin kenties (miten niin kenties) idioottimaisella asenteella elämäänsä elävä Dan Koivulaakso oli kirjastossa. Niissä tapahtui paljon vahvempia asioita kuin tuossa mielenosoituksessa jonka pahin teko taisi olla se, että perussuomalaiselle kansanedustajalle buuattiin ja taputettiin vaimeasti. Se on vielä sitä sananvapautta. Onkin mielenkiintoista huomata miten tätä spontaanisti tehtyä mielenosoitusta on syytetty jopa laittomaksi. Tästä Jani Mäkelän rohkea lähestyminen on hyvä esimerkki. Ja se toi uuden hienon retoriikan asiantuntija-poliitikko -keskusteluun. Eli sen, että jos tohtorismies on erimielinen siitä mitä jokin lakipykälä tarkoittaa tai ei tarkoita, niin sitten poliitikko ei muuta mielipidettään vaan ottaa asiallisesti esiin sen, että on hauskaa leikata erimielisen pomolta rahoitusta. Itsekin toki heitän pikaistuksissani typeryyksiä ja Mäkelä on inhimillinen mokailuissaan, mutta olen itse ymmärtänyt että minulaisella temperamentilla on typerää lähteä päättämään muiden asioista. Hyvä jos omien asioiden hoitamiseen.

Samanaikaisesti.

Kristillisdemokraattisessa KD -lehdessä puhutaan erikoisia. "Pride provokaatio" -teemasta tuttu Asmo Maaselkä, siis mies joka ymmärsi kun Pride -kulkueen kimppuun käytiin, kirjoiotti artikkelin uskonnonopetuksesta. Hän alustaa sen nimenomaan nykypäivään. "Uskonnonopetuksesta povataan kiistaa Suomen hallituksen pöydälle. Hallitus on luvannut lisätä liikunnan määrää peruskouluihin yhden tunnin verran. Uskonnonopetus voi joutua uudelleen leikkuriin. Uskonnonopetuksesta kiistely on jatkunut jo yli sadan vuoden verran." Itse itseään haastatteleva ja itse itseään siteeraava Maaselkä kertoo "Meksikossa käytiin pitkä ja verinen vallankumous vuosina 1910 – 1920 jonka jälkeen vasemmistolaiset voimat saivat vallan. Vuonna 1917 säädetyn perustuslaki kielsi uskonnon harjoittamisen kirkkojen ulkopuolella. Myös uskonnonopetus kiellettiin. Toimenpide johti maan uudelleen sisällissotaan. Puoluesihteeri Asmo Maanselkä kertoo miten veriseksi yhteenotto muuttui." Maaselkä esittää asian jotenkin uskonnon voittona "Kapina loppui vasta vuonna 1929 kun Meksiko sai uskonnolle myönteisen presidentin, joka perui uskonnonvapautta sortavat lait. Sisällissodassa ehti kuolla jopa neljännesmiljoona ihmistä. Aseellisesta taistelusta luovuttiin. Meksikolaisten uskonnonvapautta alkoi puolustaa demokraattisesti kristillisdemokraattinen puolue PAN Partido Acción Nacional vuonna 1939."

Tämä tekstikokonaisuus on kyllä jotain jota on vaikeaa ymmärtää. Miksi se on kirjoitettu? Miksi 1900 -luvun alun juttu liitetään nykyaikaan kuin se olisi relevantti? Kuvastaako Maanselkä sitä miten kristityt voivat olla valmiita taisteluun? Onko tämä muistutus siitä että Päivi Räsänen kertoi että kristitty voi jossain olosuhteissa taistella lakia vastaan, tai että asia on niin mutkikas ja vaikea ja pohdittava asia että ei ole ihme jos joku päätyy vaikeassa asiassa toimimaan niin että todella taistelee lakia vastaan? Vai onko tämä esimerkki siitä miten kristittyjen ei pidä toimia? Vai onko tämä vain neutraali uhkaus uskonnonopetuksen leikkaamista miettiville että "en nyt pidä eettisenä tätä toimintaa mutta väkivalta räjähtää". Tämä ei toki suoraan kannusta sotaan, mutta tässä on aggressiivisempi perussävy kuin "suvaitsevaiston" mielenosoituksessa ja Immosen facebookpäivityksessä yhteensä. Joku saattaisi pitää tätä implisiittisenä uhkauksena kun teksti korostaa sitä miten uskonnonopetuksen vähäisyyteen pettyneiden kansalaisten spontaani raivo räjähti piispojen johtaessa.

Toki asia on historiallisestikin omituinen. Minä toki hankin tietoni Meksikosta muualtakin kuin "Red Dead Redemptionin" tyylisistä peleistä ja western -elokuvista, mutta jo niidenkin pohjalta voisi muistella sen tyylistä, että Meksikon sisällissota johtui siitä että kansan vihaaman diktaattori syrjäytettiin, kun haluttiin edes hiukan parempi hallinto. Kun tämä hallinto koski opetukseen, katoliset papit provosoituivat. Opettajien tappaminen oli kätevää piispojen mielestä. Lisäksi valtaosa kapinallisista ei suinkaan voittanut vaan he joutuivat pakenemaan Yhdysvaltoihin. Ja tekojen räväkkyys vähensi kirkon arvovaltaa entisestään. Itse asiassa niin pahasti että vasta myöhemmin, Cardenan presidenttikaudella, Katolinen kirkko pääsi jonkinlaiseen sopimukseen Meksikon valtion kanssa. Nykyään Meksikossa kirkon rituaalivaltaa rajoitetaan ; tämänhetkiset Meksikon lait kieltävät monet vanhat katoliset tavat kuten suuret uskonnolliset juhlat ilman virallista lupaa.

Maaselkä kuvaa tilannetta selvästi kulmasta jossa tässä prosessissa olisi jonkinlainen uskon voitto. Se vihjaa että kapinaa ei nähdä pelottelukeinona joka muistuttaa että kristittyjen kannattaa pitää maltti. Historian faktojen valikointi juuri kuvatulla tavalla, jossa ylilyönnit mainitaan lähinnä jotta ei voitaisi sanoa että asiaa ei ole huomioitu. Kun tätä tulee ihmiseltä joka ymmärtää että Pride provosoi ja kommentoi tähän liittyen sen jälkeen kun on tapahtunut väkivaltainen isku laillista mielenosoitusta kohtaan, niin tämä on pelottavampaa kuin moni asia. Lehti kun ei ole mikään facebookstatus mallia kännissä-läpällä. Se on virallinen KD -lehti jossa Maaselkä korostaa statustaan puolueessa. Se on julkaistu. KD -puolueessa joku on siis katsonut että tämä on asiallista päästää läpi.

Uskon kuitenkin että uskonnonopetuksen kohdalla ei saada kolmessa päivässä spontaania 15 000 ihmisen mielenosoitusta. Tai se olisi kyllä kiva nähdä.

Lestadiolaispaniikista ja omantunnontestistä

Jani Kaaro kirjoitti raportin lestadiolaisiin kohdistuneista ennakkoluuloista. Kun erästä lestadiolaista oli syytetty insestipohjaisesta seksuaalisesta häirinnästä, lähteeksi paljastui jokin hieman muu "Furmanin lausunnossa todetaan, että kehoterapeutin antama hoito on tyyppiesimerkki suggestiivisesta terapiasta, jossa syntyy herkästi valemuistoja. Kun valemuistot ovat syntyneet, ihminen pitää muistoja oikeina. ”Se oli ensimmäinen kerta kun kuulin valemuistoista."

Valemuistojen perustalle on aiemminkin rakennettu liiallisuuksiin paisuneita kohinoita. Jan Guillou kertoo "Noitien asianajaja" -teoksessa sekä noitavainoihin liittyneistä hysterioista että nykyaikana saatananpalvontapedofiliaan liittyneistä liioitteluista. Nämä voidaan liittää osaltaan ns. saatanapaniikki-ilmiötä. Toisaalta valemuistot ovat muutoinkin relevantti ongelma. Suomessa Marko Hamilo kirjoitti niihin liittyvistä ongelmista kirjaansa "Älkää säätäkö päätänne". Hänen erityisenä huomionaan oli se, miten väärillä syytöksillä heikennettiin vanhempien, etenkin isien, oikeuksia.

Syytöksissä uskonnollisella vakaumuksellakin on osansa "Lestadiolaiset ovat viime vuosina olleet paljon esillä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä koskevissa väitteissä. Tärkeä osa näistä väitteistä palautuu Helsingin yliopiston tutkijan Johanna Hurtigin työhön. Vuonna 2012 Hurtig julkaisi yhdessä pastori Mari Leppäsen kanssa toimittamansa Maijan tarinan, joka kertoo ”Maijan” seksuaalisesta hyväksikäytöstä lestadiolaisyhteisössä. Järkyttävässä tarinassa siskon poikaystävät raiskaavat alaikäisen Maijan yläkerrassa, samalla kun vanhemmat alakerrassa koettavat olla kuulematta Maijan kärsimystä. Tämän jälkeen useat muutkin yhteisön jäsenet käyttävät Maijaa seksuaalisesti hyväkseen." ... "Eräs hurjimmista huhumyllyistä alkoi noin puoli vuotta Maijan tarinan julkaisun jälkeen. Samoihin aikoihin, kun Hurtig pokkasi Maijan tarinasta Vuoden kristillinen kirja -palkinnon, joku vuosi julkisuuteen väitettyjen hyväksikäyttäjien henkilötietoja. Kaikki saivat lokaa niskaansa, mutta eräs mies joutui mediapyöritykseen, jollaista ei tässä maassa lie aiemmin nähty. Suomi24-palveluun tuli päivittäin tuhansia viestejä: Lastenraiskaaja vankilaan! Hyi helvetti miten sairas tyyppi! Alahan pedofiili rasvata köyttä! Antakaa osoite, niin käyn hakkaamassa sen paskan! Tämä viestitulva jatkui hurjalla intensiteetillä yli vuoden. Mies oli koko tuon ajan sivuston puhutuin aihe, ja mustamaalaus levisi monille eri keskustelualueille. Webmaster yritti puuttua viesteihin, mutta joutui nostamaan kädet pystyyn. Kun he saivat viisisataa viestiä poistettua, palstalle oli tullut tuhat lisää."

Kaaron tekstissä on tiettyjä puutteita.

Siitä löytyy kannanottoja niinkin erikoisesta ja yllättävästä paikasta kuin "Kotimaan" puolelta. Moitteet tiivistyvät siihen että Kaaron on luvannut jotain yleislaatuista, eli paljastettaisiin jokin tiedotusvälineiden sisällä oleva laaja uutisointiasenne. Kuitenkin tilanne tiivistyy lähinnä terapeutteja koskevaksi kritiikiksi kolmessa tietyssä tapauksessa. Median suhde tässä on se, että se on liian kritiikittä luottanut näissä tapauksissa asiantuntijoina esiintyviin terapeutteihin ja muihin asioista kertoviin. Toisaalta Kaaro itsekään ei anna kaikille osapuolille ääntä. Epäiltyjen näkökulma ja vain se näkyy, esimerkiksi aiheen kannalta relevantin "Maijan" ääntä ei ole kuultu. Mikä on tietenkin ironista koska Kaaron oma juttukin esittää, että "yksipuolinen kerronta harvoin kertoo koko totuutta. Subjektiivisessa kerronnassa ihminen voi kertoa käytännössä mitä vain, ellei faktoja tarkasteta ja vastapuolta kuunnella."

Kaaron tekstissä kiinnostavaa on myös se, että sekä lestadiolaisyhteisö että lestadiolaisuutta vakavasti tutkineet ovat löytäneet todellisiakin tapauksia. Eikä valemuistoilla tässä tapauksessa voi selittää kaikkea lestadiolaisiin liittynyttä. Tässä mielessä Kaaro ottaa yksinapaisemman suhtautumisen asiaan kuin lestadiolaisyhteisö itse.

Tästä huolimatta

Mielestäni Kaaron teksti on kuitenkin tärkeä. Sillä lestadiolaisiin on helppoa suhtautua ennakkoluuloisesti. Televisioon ja viihteeseen liittyvät käytänteet - tai sitten urbaanit legendat siitä että "lestat vaan teippaa pesukoneen lasin öhö öhö" - luovat ennakkokäsitystä ihmisistä jotka ovat outoja. Eivätkä vain outoja. Vaan outoja juuri uskontonsa vuoksi.
1: Eikä asiaa auta se, että lestadiolaiset näyttävät olevan normaalissa uskonnonharjoittamisessaan diskreettejä. Se kun lestadiolainen näkyy lestadiolaisena on taustalla yleensä jokin konflikti. Itse tosin olen huomannut että jostain syystä lestadiolaisten kanssa tulee helposti konflikteja aiheessa joka koskee "uskonnollisesti herkillä alueilla vitsailua". Lestadiolaisuudessa on jonkinlaisia sensuuritaipumuksia. Joka luultavasti johtuu juuri siitä että jos ollaan diskreettejä ollaan itse asiassa de facto sekulaareja. Sillä sekularismi ei ole ateismia vaan nojautuu uskon ja yhteiselämän sensuuriin tavalla jossa konfliktit lakaistaan maton alle. Poliittinen korrektius johtaa diskreettiin vakaumukseen yhdessä ympäristön sensurointitarpeen kanssa.

Ja Suomen kulttuuri on tasapäistävä. Uskomattoman tasapäistävä. Toki kaikki se mitä olen lestadiolaisiin itse törmännyt vihjaa että heillä on taipumus aivan tähän samaan tasapäistämiseen alueilla jossa heillä on enemmistö. Mutta tu quoque on tavallaan aika huono tekosyy. Ikävyys ei ole hyvä heti jos kaikki tekevät sitä. Itse asiassa jossain mielessä asia on juuri näissä tilanteissa pahimmillaan.

Itse suhtaudun hyvin vakavasti liiallisuuksiin menevään kammoon. Mikä ei tarkoita sitä että olisin immuuni tämänlaiselle käytökselle. Roolipeleihin liittyvä saatananpalvontarinnastus tuotti hankaluuksia elämään eikä sellaista - edes sen tyylistä vielä monen muun rinnalla pientä - halua kenellekään. Lisäksi meidän nykykulttuurimme ylitukee kaikkea uhriutumista. Ja jos lestadiolaisiin - tai mihin tahansa muuhun ihmisryhmään - lyödään liian vahva leimakirves, tätä asetelmaa on hyvin helppoa käyttää poliittiseen valtaan. Jos kristityt voivat luoda keinotekoisia marttyyrisointeja ympärilleen, niin siihen samaan pystyvät kyllä kaikki muutkin.

Samoin olen pitkään ja usein moittinut ns. lynkkauskulttuuria. Ihmiset jotka keräävät ja levittävät epäiltyjen nimiä, tai muita joita pitävät "syyllisinä todennäköisin syin" tulevat joskus syyttäneeksi viattomia. Moni pedofiilien nimilistojen floodaamista vastustava saa kuulla siitä miten tuollaista levittelyä vastustavan täytyy tietenkin olla itsensä pedofiili, kun ei sitä muuten olisi halua suojella sellaisia. Huonossa lykyssä tuollaisella voi siis itse päästä lynkkausehdotelmien jonoon joka kiertää vihaisten ihmisten parissa tavalla joka on lähes jono.

Siksi minulla onkin tärkeä omantunnon testi.

Joskus ihminen hyppää viattomasti ja hyvää tarkoittaen uskomaan ties mitä höpöuutista. Osa näistä voi sitten kasautua "nykyajan noitavainoiksi". On kuitenkin hyvä erottaa viaton erehdys sellaisesta erehdyksestä joka tosiasiassa kumpuaa ilkeyden ja piittaamattomuuden yhdistelmästä.

Tähän löytyy testi. Ja se on testi parasta mallia siinä mielessä että sitä ei voi käyttää leimakirveenä ketään vastaan. Mutta silti se on karu ja kova jokaiselle ihmiselle joka sitä käyttää. ; Tämä teksti on kenties yllättävästä lähteestä. Teoksesta jonka lukemista olen pitänyt elämäni pahimpana ajanhaaskaamisena. (Ja minä tiedän ajanhaaskaamisen. Olen lukenut "Ylpeyden ja ennakkoluulon". Ja tiedän mistä "Batman Forever" -elokuvan nimi johtuu, eli siitä tunteesta mikä syntyy kun elokuvan pistää pyörimään.)

Testi rakentuu C. S. Lewisin "Mere Christianitystä" otettiin kohtaan. "The real test is this. Suppose one reads a story of filthy atrocities in the paper. Then suppose that something turns up suggesting that the story might not be quite true, or not quite so bad as it was made out. Is one’s first feeling, "“Thank God, even they aren’t quite so bad as that,” or is it a feeling of disappointment, and even a determination to cling to the first story for the sheer pleasure of thinking your enemies are as bad as possible? If it is the second then it is, I am afraid, the first step in a process which, if followed to the end, will make us into devils. You see, one is beginning to wish that black was a little blacker. If we give that wish its head, later on we shall wish to see grey as black, and then to see white itself as black. Finally we shall insist on seeing everything - God and our friends and ourselves included - as bad, and not be able to stop doing it: we shall be fixed for ever in a universe of pure hatred."

Lewis on tiedostanut että joskus ihminen hakee kohu-uutisia kohu-uutisten vuoksi. Ja kun uutinen on kamaa sellaisella tavalla joka sopii omiin ennakkoluuloihin, sitä ei enää kyseenalaisteta ja koetella. Tällöin on todella helppoa lähteä mukaan lynkkausporukkaan. Joskus tämänlaiset uutiset paljastuvat uutisankoiksi. Ja tästä tulee tunteita. Jos olet kuullut oikein mehevän kauhujutun ja se paljastuu virheelliseksi uutiseksi, olo voi olla helpottunut tai pahastunut. Kenties tämä paljastava uutinen on pakko osoittaa virheelliseksi ja on pakko hyökätä sitä vastaan. Ja heti jos tunne ei ole helpotus, asenteen takana ei todennäköisesti ole mikään vilpitön vahingossa tehty väärintulkinta. Syyllinen virheeseen löytyy tällöin todennäköisesti asenteista. Ja mitä voimakkaampi pettymys ja mitä suurempi into levittää uutista on ollut, sitä selvemmin kyseessä on "vihapuhe sanan täydessä eikä siinä nykyajan laimennetussa mielessä".

Tämän testin jokainen voi tehdä päänsä sisällä ja usein. Luultavasti suuri määrä meistä ei pidä siitä mitä tätä kautta löytää. Mutta tämä löytäminen vähentää harhalaukauksia ja vääriä syytöksiä, joten kaikkien periaatteessa pitäisi osallistua talkoisiin tässä kohden.

Mikä tekee ateisteista "fanaatikkoja"?

Kun katsotaan fanaattisuutta, se on käsite jolla on relevanttia sisältöä.
* Esimerkiksi Russellin mukaan "Fanaattisuus on ensisijaisesti järjen käytön älyllistä vajavaisuutta, sellaista johon filosofiasta löytyy älyllinen vastamyrkky." Eli hän korosti sitä että kun näkemyksellä ei ole älyllistä ulottuvuutta, se on fanaattista.
* Usein fanaattisuus liitetään kuitenkin asenteeseen. Eli siihen että jotain asiaa tehdään kiihkomielellä. Asiassa ollaan dogmaattisia, sitä harrastetaan liian paljon ja sen ajamisessa ollaan paitsi ahkeria niin myös vihaisia.
* Fanaattisuus liittyy myös jonkin asian eteen käytettyjen keinojen äärimmäisyyteen.

Voidaan nähdä että fanaattisuus voidaan tiivistää vahvasti käsitteeseen jossa jotain älytöntä ei-tieteellistä asia sitouttaa elämän pakkomielteenomaisesti ja sen levittämistä harrastetaan vihaisesti ja kovia keinoja käyttäen. Tämänlaisessa maailmankuvassa on käännytettäviä ja vihollisia. Mielipiteet on naulattu dogmeilla seinään. Ja niin edes päin.

Kuitenkin John Passmore on kuvannut sitä miten fanaattisuus on "kulunut käytössä". Se on muuttunut lähinnä haukkumasanaksi. Jokin jolla vastustetaan uusia ajatuksia ja yhteiskunnallista toimeliaisuutta. Etenkin kun nämä yhdistyvät.

Tämä näkyy hyvin vahvasti uusateisteista puhuttaessa. Tätä asennetta löytääkseen ei tarvitse mennä kauas. Monista, kuten Henrik Himbergistä, on aivan kohteliasta selittää että ateistit nyt vaan ovat laumasieluisia militantteja neckbeardläskejä joita on oikein vihata. Ja jos haemme muistutusta dipolomaattisuuttaan ja sillanrakentamisestaan mainostavasta Sami Liedeksestä, voimme muistaa että takana on enemmänkin. Erityisesti Dawkinsin kohdalla tilanne on aivan yleisesti muuttunut sellaiseksi että on tiedostettu että militanttiuden ja fanaattisuuden kaltaiset termit voivat jossain tilanteissa olla perusteltuja, joten niitä voi sitten vain tunkea mihin tahansa koska ei ole tärkeää katsoa mitä nämä relevantit fanatismin ja militanttiuden muodot määritellään ja osuvatko nämä määritelmät militantiksi ja fanaattiseksi kutsuttuun kohteeseen.

Bussien kylkiin laitetut mainokset saivat aikanaan julkisuutta. Ja jo silloin puhuttiin "militanttiateisteista" jotka olivat niin "vihaisia". Onkin hämmentävää miten esimerkiksi Dawkinsia pidetään usean kristityn mielessä fanaatikkona. Hän kuitenkin lähinnä luennoi ja on nokkava. Tämä voi ärsyttää mutta ei se ole vihaisuutta tai fanaattisuutta. Astetta ymmärrettävämpi oli se tilaisuus jossa pornolehtiä vaihdettiin raamattuihin. Joskin olen sitä mieltä että tuokaan temppu ei ollut kovin radikaali.

Muutenkin Dawkins näyttää olevan "fanaaatikko" koska hänellä on vääriä mielipiteitä. Esimerkiksi jos hän kannattaa aborttia, tätä mielipidettä pidetään jonain joka vain fanaatikolla voi olla. Joka on hyvin kätevä tapa piilottaa se, että tämänlaista fanaattisuuden määritelmää käyttää vain joku joka on niin dogmaattinen että fanaattisuuden relevantit määritelmät alkavat hipomaan häntä itseään. Jos väärä mielipide eettisissä kysymyksissä - etenkin jos tätä mielipidettä häneltä itseltään kysytään ja hän ei ole levittämässä sitä yleiseksi laiksi joka koskee kaikkia ihmisiä vaan esittää asian tätä kautta omana mielipiteenään ja ehdotuksena jonka vastaanottaja joko ottaa tosissaan tai ei - on fanaattisuutta kristityistä niin se kertoo sen että kristityillä on aikamoinen asenne. Asenne joka jo paljon mainittua vahvemmin astuu siihen "fanaattisuuden" ja "militanttiuden" maaperälle.

Tosiasiassa jos katsotaan argumentteja tarkemmin voidaan huomata että lähimmillään uusateistien fanaattiudesta moittijat ovat kun he demonstroivat sitä miten uusateistit harrastavat samanlaista asiaa kuin uskonnolliset toimijat ja instituutiot. (Tai kuten nämä demonstroijat viittaavat "kuin muutkin uskonnot".) Lappujen jako kadulla, bussien kyljissä olevat pibliamainokset, erilaiset kertarykäistyt kampanjat, internetissä riitely ... nämä kaikki ovat tosiaan jotain jota uusateistit ja vaikka fundamentalistikristityt harrastavat. Mutta niitä harrastavat myös kansankirkon jäsenet joita kutsutaan vaikkapa "passiivisluterilaisiksi". Eikä fundamentalistejakaan kutsuta fanaatikoiksi ja militanteiksi jos he tunkevat lappuja.

Itse asiassa jos lähdet kovin ankarasti haukkumaan lappuhihhulia militantiksi vain koska tämä jakaa lappua, joudut naurunalaiseksi koska tuo syyttelyasenne on vihaisempaa ja enemmän militanttia kuin se lapunjakaminen. Kunpa tämä sama ymmärrettäisiin myös tässä ateistien mollaamisessa. Kunpa ymmärrettäisiin että Dawkins on lähinnä ärsyttävä. Ja että jos ateisti ärsyyntyy on syytä miettiä että ovatko ihmisen tunteet kaksisuuntaisia. Eli katsoa sitä että käyttäytyvätkö kaikki kristityt itse mallikelpoisesti ja täydellisen kohteliaasti ilman asennevammarikkomuksia. Ja jos eivät niin kuinka laajasti. Koska uusateistit käyttäytyvät "kuin kaikki muutkin" ongelma, kuten aggroilu, ei ole ateisteissa eikä ateismissa. Tällöin ateisteja ei voi leimata yhtään mistään. Sen sijaan vika on jumankavita sentään aivan kaikissa.

Kuinka minusta ei ole nihilistiksi

Kalle Haatanen on kirjoittanut hauskan pienen kirjan nimeltä "Ei voisi vähempää kiinnostaa". Teos käsittelee nihilismin filosofiaa.

Haatanen toisaalta kuvaa kirjassaan sitä miten arkikielessä sana on menettänyt merkityksensä, laimentunut joksikin käytännössä sisällyksettömäksi. Sanaksi jolla on lähinnä negatiivisia konnotaatioita ja joiden sanomisesta tulee sivistynyt vaikutelma vaikka sisältö "olet nihilisti" onkin sisällöltään suunnilleen samantyylinen asenteen ilmaisu kuin "olet kakkapää". Määrittelemätön "nihilismi" edustaa minustakin tyhjää kielenkäyttöä. Se on sen tyylinen rinnastus että jos sellaisia käyttää ja pitää itseään älyllisenä ihmisenä, voi saman tien ryhtyä äärimmäisen postmodernin filosofian kannattajaksi ja ryhtyä käsiterunoilemaan.

Nihilismin voikin sovittaa ties mihin yhteyteen "Yhtäältä biologinen reduktionismi kiistää ihmisen erityisyyden, puhumattakaan kaikista hienoista moraalisista rakennelmistamme. Toisaalta uskonnollinen reduktionismi luovuttaa kaiken inhimillisen älykkyyden mysteerin alttarille. Nihilistejä molemmat." Ja jopa "Joskus merkitys on kyllä hupaisan epäselvä. Tätä kirjoittaessani olen huomannut, että sanalla nihilismi on viitattu lehdistössä esimerkiksi yhteen syksyn muodin megatrendeistä."

Tämän lisäksi hän tietysti käsittelee myös määritellympää nihilismiä.

Haatasen kirjaa lukiessa on itse asiassa melkoisen selvää että minusta ei saa nihilistiä oikein mitenkään. Haatanen esittelee Nietzschen maailman korostamalla että on klassiseen tapaan ajatelleita, viimeisten aikojen ihmisiä ja yli-ihmisiä.

Haatanen käyttää aikaa nihilismiin joten hän kutsuu viimeisten aikojen ihmisiä passiivisiksi nihilisteiksi ja yli-ihmisiä aktiivisiksi nihilisteiksi. Tämä onkin tarpeen sillä Nietzschen yli-ihmistä sanotaan joskus nihilistiseksi ja tätä kautta esitetään että Nietzsche kannattaisi nihilismiä. Kuitenkin samalla Nietzsche itse kutsuu viimeisten aikojen ihmisiä nihilisteiksi ja pitää näitä vastustettavina joten olisi itse asiassa oikeampaa sanoa että Nietzsche pyrkii nimenomaan nihilismin ylittämiseen. Sillä ihanteellisena viimeisten aikojen ihmisten elämäntapaa hän ei pitänyt.

Taustalla on perinteinen ajatus siitä, että asiat ansaitaan. "Ei onnellisuus antiikin kreikkalaisillekaan mikään vastenmielinen ilmiö ollut, mutta se tuli ansaita elämässä Teoilla ja Sanoilla". Nämä teot ja sanat olivat ideologioita, joissa usein korostuu vaikka platonistinen henki siitä että todellinen ideamaailma on jotain hienoa ja fyysinen maailma on sen kalpea ja epäonnistunut heijastuma, vähemmän oleellinen, vähemmän tosi. Nietzsche näkee tämänlaista maailmaa orjamoraalisena ja tämänlaisia voimia elämälle vieraina voimina.

Passiivinen nihilisti sitten irtautuu tästä. "Se on "viimeisten ihmisten" elämää. "Viimeinen ihminen" ei enää tunne valtaa eikä vallantahtoa, vaan vain tahtoo mahdollisimman pitkän ja turvatun elämän." ... "Jos hän jotain sisältöä elämälleen kaipaa, se on kaikkien aristokraattisten ja antiikin Kreikasta oppinsa ammentavien filosofien perivihollinen: hyötyajattelun, utilitarismin ja ansaitsemattomuuden tuoma onnellisuus." Tämä johtaa halpojen huvitusten täyttämään pinnalliseen kulutuselämäntapaan. "Passiivinen nihilismi on altistumista pienuudelle, silkan onnen tavoittelulle, Totuuden, Kauneuden ja Suuruuden unohtamiselle, pahaiselle kauppiasmoraalille, kaiken tasapäistymiselle ja uskonnolliselle synnintunnon sisäisyydelle."

Herramoraalista yli-ihmistä taas kuvataan aristokraattisen estetiikan keinoin. Moni ajattelee että herruus korostaisi köyhien kyykkyyn laittamista. Mutta tämä on itse asiassa hyvin kaukana Nietzschen mallista. Haatanen kuvaa asian seuraavalla tavalla "Nietzschen antiikin kreikkalainen, pakanallinen ja dionyysinen maailmankuva halveksuu elämää joka pyrkii vain varjelemaan elämää sen itsensä vuoksi. Sellainen elämä on vain käpertymistä omahyväiseen ja kaunaiseen kuoreen." ... "Yli-ihminen on nietzscheläisen käsitteistön ihmisfiguuri (kenties toive) joka ei enää tunne kaunaa." ... "ei tunne sääliä - koska hän rakastaa elämää."

Itse asiassa Haatanen käyttää Pekka-Eric Auvista erikoisena esimerkkinä hahmosta joka kyllä ihailee näennäisesti Nietzscheä mutta joka ei ole ollenkaan Nietzschen ihanteen mukainen. "Mutta että hyvän ja pahan tuolle puolelle nouseminen tarkoittaisi pahaista vallitsevan säälimoraalin vastustamista ja sen nimissä alempiarvoisten tappamista! Ei." Syynä on juuri kaunaisuus. "Tuollainen vastustaminen ja nurinpäin kääntäminen itse asiassa vain säilyttää kyseisen moraalin sen käänteisessä muodossa. Se on kaunainen reaktio kaunamoralistisessa maailmassa." Myöhemmin korostuu että "yli-ihminen ei koskaan toimisi reaktiivisesti, vastaisi väkivallalla johonkin olosuhteeseen tai olotilaan ja hyökkäisi kaunaisesti sitä vastaan. Yli-ihmisen destruktiivisuus on uuden luomisessa" ... "Destruktion kohde on vanha arvomaailma, mutta vain siinä mielessä että uuden luominen tuhoaa aina vanhaa."

Nihilismi, not for me.

Näiden opit ovat siitä hauskoja että niiden sisältö demonstroi melko vahvasti sen miten minusta ei saa nihilistiä. Ei aktiivista nihilistiä eikä passiivista nihilismiä. Syynä on se että olen äärimmäisen kaunainen ihminen.

Tämä kauna kertoo että asioilla on minulle merkitys. Se ei voi olla passiivista nihilismiä. Vihainen ja aggressiivinen passiivinen nihilisti on määritelmällisesti mahdottomuus. Ja aivan yhtä määritelmällisesti se estää minua olemasta yli-ihminen, aktiivinen nihilisti.

Onkin jännittävää miten tietyssä mielessä olen hyvin "stereotyypinmukainen nihilisti" sanan arkimerkityksessä. Olen jossain määrin "ihmisvihaaja", hieman synkeä, äärimmäisen ironinen, negatiivinen ja ihmisistä sekä ideologisista instituutioista irtautuva. En ole kiinnostunut ihmisistä, enkä välitä heidän mielipiteistään vain siksi että heillä on sellaiset.

Tämä "ihmiset eivät kiinnosta minua" on kuitenkin hyvin rajattua. Minua ei kiinnosta mitä mieltä ihmiset ovat, tai ovatko he samaa mieltä kanssani tai muuttuvatko heidän mielipiteensä keskustelun kautta. (Minua kiinnostaa vain se, tarjoavatko he minulle älyllistä viihdettä vai eivät.) Minua ei kiinnosta mitä mieltä he ovat minusta. Ennen kaikkea en tule surulliseksi tuskasta joka kohdistuu ihmisiin joista en pidä ja tässä mielessä en välitä heidän kärsimykestään.

Kaunaisuuteni ilmaiseekin sitä että joku kohtelee minua väärin tai on ärsyttävä. Ja sitten tämä ihminen ei ikään kuin ole ihminen vaan saa merkityksensä vain tuon tekemänsä teon kautta. Hän siis pelkistyy kenties pelkästään noiksi yksittäisiksi teoiksi, ajallisiksi ja lyhytaikaisiksi. Ja tämän teon kautta nämä ihmiset merkitsevät, kiinnostavat ja vaikuttavat valtavasti. Voi jopa sanoa että orjuutan itseni sillä että välitän niin sikana siitä mitä epäreilua tai julmaa joku ihminen on minulle tehnyt.

Nihilisti ei tee tämänlaista. Siinä on liikaa kiukkua jotta se olisi merkityksetöntä. Siinä on liikaa kaunaista merkitystä jotta se olisi esteettistä, dionyysistä, luovaa, aristokraattista ja vapaata. Minun punahehkuinen vihani on kaikille osapuolille destruktiivista. (Tosin olen tiettävästi kyvytön antamaan anteeksi mitään, edes yrittämällä, joten se siitä.) Olen äärimmäisen reaktiivinen ja välineellistän valtaosan ihmiskohtaamisistani "juttujen opettelun" näkökulmiin, joiden ydin on siinä "mitä minä henkilökohtaisesti saan, jota en voi muualta saada". Nietzschen maailmassa tämänlainen toimija edustaa orjamoraalia par excellance. Ja teen tämän kaiken ihan ilman kristinoppia.