Blonkkaaminen ja mitä se kuvaakaan

Kun katsotaan internetkäyttäytymistä, on erilaisia tapoja päätyä torjutuiksi. Tämä on ollut yleistä ja monesti ymmärrettävääkin. Jo sfnetin ajoilta tunnetaan "tervetuloa killfileen" -tyylisiä reagointeja. Laajempi mutta vähemmän valikoiva tapa on estää kaikki kommentointi. (Ja vielä tarkempi versio on deletoida saamansa kommentit joista ei pidä.)

Itselläni on kommentointi aina auki.

Minulta on usein kysytty että miksi. Kysymys on ymmärrettävä sillä palautteeni on usein kaikkea muuta kuin ystävällistä. Olen palautteen palautteelleni usein hyvin ilkeä. Mutta tässä onkin takana se, että jos joku ilmaisee avoimen mielipiteensä ja minä ilmaisen avoimesti oman mielipiteeni näistä en sensuroi yhtään mitään. Kaikki voivat sen sijaan nähdä sekä sen kommentin että sen siihen antamani reaktion. Ja arvioida omassa päässään että onko palaute ja palautteen palaute älyllisiä. Ja ovatko ne ylilyöviä emotionaalisesti. (Nämä eivät ole aina yksi ja sama. Älyllisyys on usein liitoksissa siihen että ei ylilyö, mutta poliittisesti epäkorrekti ja epäkohtelias lausunto voi silti joskus harvoin olla järkevä.) Ymmärrän myös että palautteen palautteet ovat osa sitä millä minut itseni tuomitaan, ymmärrettävästi. Ihmiset voivat sitten ihan arvioida haluavatko he antaa palautetta tämänlaiselle ihmiselle. Että maksaako vaivaa. Itse olen aina huutoetäisyyden päässä. Meno on raakaa mutta se antamani palautekaan ei ainakaan ole millään tavalla ennakkosensuroitua.
1: Saatan tosin joissain erikoistapauksissa torjua jonkun. Silloin syynä on yleensä eṕäargumentatiivinen onelinerfloodaus tai jokin vastaava. Jotain jonka epäloogisuuden tai argumenttien puutteen olen tuonut esiin. Ja jonka tekijä ei ole halunnut tehdä parannusta tässä asiassa. Olen siinä mielessä avoimesti elitistinen. Mielipide ei saa arvostusta vain sillä että sen sanoo ääneen. Ihminen ei persoonana saa kunnioitusta ennen kuin hän on kunnioitettava. Ihminen saa luottamusta vasta kun osoittautuu luotettavaksi. Nämä ovat poikkeuksia koska niiden määrä on vuosien nettihistoriani jälkeen laskettavissa kahden käden sormilla.

Blokkaaminen on aina osoitus siitä että on valmis sensuroimaan jotain jollain ehdoilla. Kommentointioikeuden poistaminen antaa kenties hieman kategorisemman oikeutuksen asiaan. Mutta ihmisten ja aiheiden tai näkökulmien tai tyylien torjuminen sanoo että minkälainen käytös tai minkälainen ihminen ansaitsee kommentointioikeuden kanssaan. Ja tämä on suoraan sidoksissa keskusteluoikeuteen.

Blo(n)kkaaminen on "kyökkipsykologisesti" oireellista.

Usein tentattaessa torjumisen syiksi selitykseksi annetaan "olki joka katkaisee kamelin selän". Tai siis tätä selitystä annetaan silloin kun hyvää selitystä ei ole. Pienestä asiasta annettu blokki kertookin usein hyvin paljon ihmisestä. ; Esimerkiksi ainut asia joka Martti Muukkosesta täytyy tietää on se että kun hän blokkasi minut, hän selitti asian siten että olin siinä hänen "kamelin selän katkaisseessa kommentissani" niin henkilöönkäyvä. Tämä on tärkeä huomio koska hänellä on valtava ego. Hän kestää erimielisyyksiä kunhan ne eivät kosketa hänen persoonaansa. Joka on, suoraan sanoen sellainen että hän on niitä ihmisiä jotka kirkkoherraksi päästyään kuvaavat haastatteluissa itse itseään nöyriksi, keskusteleviksi ja pohdiskelijoiksi. (Tälläiset ihmiset eivät koskaan ole sellaisia.) 

En esimerkiksi arvosta Aidon Avioliiton Susanna Koivulaa joka Uuden suomen puolella blokkasi minut. Hän kannattaa virallisesti sananvapautta. Kun hän kirjoitti blogiinsa siitä miten liika palautteenanto hänelle on sananvapauden vastaista, nostin kommenteissa esiin sen miten hän itse usutti Aidon Avioliiton taisteluhiiret kommentoimaan minulle kun olin blogannut Uuteen Suomeen aiheesta. Hän ei huomannut malkaa ja olkea silmässä vaan sananvapaudellisesti blokkasi minut. Olen pitänyt tätä häneltä äärimmäisen pikkumaisena tempauksena.

Otan tässä kuitenkin esiin hieman toisen tilanteen.

En ole laskenut Jukka Hankamäkeä "vihollisiini". Päin vastoin, olen jopa kunnioittanut miestä. Hän on virallsiesti oikein erityisen kova mielipiteenvapauden ystävä jne. Kannattaa omien sanojensa mukaan myös poliittisesti epäkorrektia viestintää. Kirjoitin hänen populismitekstistään kommentaarin eilen. Ei mielestäni mitenkään raaka. Tänään kun menin uuteen blogitekstiinsä kommentoimaan näen että ei ole estänyt kommentointia kategoriesti : Viestejä tulee tekstiin. Mutta minut on blonkattu.

Mikä siis on liikaa Hankamäen egolle? Tämä. Teksti, joka alkaa Hankamäen kehumisella, ja vain täydentää hänen populismikuvaansa. TÄMÄ on se kritiikin taso joka katkaisee dialogisesta filosofiasta kirjoja kirjoittaneen tyypin keskusteluyhteyden. Blokkaus on myös ilmiselvästi hyvin uusi.

Sillä kun Hankamäki kirjoitti voimaannuttamisesta ja tässä jopa aivan kysyi mikä voimaannuttaa ihmisiä kerroin että miekkailu voimaannuttaa minua. Vastaukseni oli "On jostain syystä voimaannuttavaa kun miekkailussa olet tekemässä hienoa tekniikkaa ja toinen potkii haaruksiin ja heittää lantioheitolla lattiaan. Ja tämä toinen on 160 senttinen nainen." Hän on toki kommentoinut tähänkin "On jostain syystä voimaannuttavaa huomata, että kyseinen "160-senttinen nainen" esitti minua kukoksi orrelle, joten potku taisi osua tuomariksi pyrkivän omiin muniin. Ota pois puusilmä. Naisväkivallan ihastelulla ja tuomaripelillä tätä matsia ei ratkaista." En itse toki kokenut palautettani "naisväkivallan ihailuksi". Aivan samoista syistä kuin en pidä ylipäätään kamppailu- ja itsepuolustuslajejen harrastamista väkivaltana.
1: Kommenttini oli itse asiassa suoraan liitoksissa Hankamäen omaan teemaan. Hankamäki korosti miten halveksituista ja miehekkäiksi koetuista asioista ei saisi voimaantua. Oma esimerkkini oli samanaikaisesti hämmentävä sekoitus "aggressiivista maskuliinisuutta" että "feminiinistä hakatuksi" tulemista. Ja Hankamäki toisinti palautteessaan sitä vähättely-tuomitsemisasennetta jonka jokainen itsepuolustuslajiaktiivi todennäköisesti jossain vaiheessa törmää. Eli Hankamäen palaute oli itse asiassa kukkoilua jossa hän esitti itseään tuomaripeliin. Ja teki sen juuri sellaisella tavalla jota hän tekstissään moitti. Missä toisen voimaantumisen aito kokemus dissataan halveeraamalla tämä voimaantumisen kohde.
2: On toki hämmentävää jos tietämäni todellinen 160 -senttinen tyttö todella tuntisi Hankamäen ja olisi sanonut hänelle jotain juuri tämänlaista. Teoriassa se on mahdollista. Historiallisia miekkailijoita on sen verran vähän että aktiivit ovat tunnistettavissa melko pienistä vihjeistä. Esimerkiksi minä käytännössä lähes varmasti tiedän kuka "Takkirauta" on yksityishenkilönä siksi että hän harrasti purjehdusta ja historianelävöitystä ja hänellä oli kokemusta Liechtenauer -tyylin miekkailusta. Ihme jos ei noilla taustatiedoilla olisi jäljellä hyvin pieni määrä mahdollisia tyyppejä...

Voimaannutus voi sen sijaan tulla siitä että kysymys ei ole siitä kuka olet vaan mitä osaat. Jos mielikuvien hento kykenee niin miksi en minäkin taipuisi viimeistään joskus? No, näitä asioita en voi kertoa koska minut on torjuttu. Toki teoriassa blokkaus voisi tulla myös tästä, mutta ajallisesti näyttää siltä että torjunta on tullut nimenomaan tuon blogitekstini kirjoittamisen jälkeen.

Ja olisi tuosta miekkailukommentista torjuminenkin hyvin hyvin pikkumaista ja kaikkea muuta kuin dialogista.) Lausuntoni nähtiin aika poliittisena vaikka se oli lähinnä tosiasia siitä mikä minua nyt jostain syystä sattuu voimaannuttamaan. ; Oikeat syyt voivat olla mitä tahansa. Itse epäilen sitä että addrenaliini on ylipäätään hauska asia. Ja satun olemaan (1) heteroseksuaali (2) sadomasokisti.. Mutta en ole tästä varma. Kokemuksestani olen varma, teorioista en.

En ole itse asiassa yleisesti ottaen sitä vastaan että minut tai joitakuita muita torjutan. Olen yleensä ajatellut niin että olen sen verran ärsyttävä ja rasittava että jos joku ei halua olla kanssani tekemisissä, se on ymmärrettävää. Joskus sensurismi nimittäin on ymmärrettävää. Mutta kun Hankamäen suhde sananvapauteen ja keskusteluun on kirjoihin ja kansiin painetusti "dialogiaa" ja "poliittista korrektiutta sietävää dialogia" kestävä, niin hän on kuin selibaattilupauksen antanut mutta silti kuoripoikia paneva stereotypioiden katolinen pappi. Arvot ja käytös ovat niin epäsynkassa että itkettää. Hankamäen herkkyyttä katsellessa ei voi sanoa muuta kuin että "Voi jonkun toisen Herran Jeesuksen kristuksen Perse (jonka tiukka mutta vähäläskinen jälki on väitetysti Torinon käärinliinasta havaittavissa)!"

Rasismista, enemmistöistä ja raiskauksista

YLE uutisoi siitä miten Rotherhamin raiskausjengiläisten tuomioita on alettu panemaan käytäntöön. (Pun is not there willingly, it's forced.) Samalla kerrotaan että tutkintaa on haitannut pelko siitä että tutkijoita syytettäisiin rasismista. (Tämä pelko on todellinen, joskaan sen olemassaolo ei välttämättä tarkoita että todella syntyisi tämänlaisia seurauksia.) Ajatuksena on siis se, että jos valkoihoinen kohdistaa epäilyjä tummaihoiseen, voidaan taakse nähdä rasistisia motiiveja. Ja näiltä voi olla vaikeaa puolustautua.

Tuomioita on pantu täytäntöön. Joskin on hauskaa huomata että temppua epäonnistuneesti myös yritettiin. Rikollisryhmän johtohahmo esitti että oikeudenkäynti oli institutionaalisesti rasistinen ("institutionally racist"). Hän esitteli tunnettuja lausumia kuten "It’s become fashionable to blame everything on Muslims these days." Tuomari kuvasi tuomittua "violent hypocritical bully". Tuomio tuli joka tapauksessa. ; Tilannetta toki mutkistaa tässäkin se, että tästä huolimatta tekojen vakavuutta vähäteltiin tämän kovasti oikeuksista kiinnostuneen tyypin puolella. Ja rodun ja uskonnolla oikeuttamisen teemoissa oli vaikeaa nähdä että mikä raiskaajan motivaatiossa kumpusi rodusta ja mikä uskonnosta. (Sama näkyy toki muutoinkin ; Valtaosa maahanmuuttokriitikoista on de facto rasisteja koska vaikka he de jure vastustavat islamia he tunnistavat islamin ennen kaikkea ihonväristä. Ja vastustavat siksi sellaisiakin maahanmuuttajia jotka ovat sellaisilta alueilta joissa valtaosa on kristittyjä...)

Tämä tilanne on kiinnostava koska siinä on melko paljon kaikkea. Hyvin usea "maahanmuuttokriittinen"/maahanmuuttokriittinen kertoo tarinoita joissa he pelkäävät rasistin leimaa. Pelko on varmasti osittain aiheellinen ja osittain aiheeton. Aiheettomuutta on tietysti vaikeaa nähdä jos varoo tekemästä. Ja tekeminen on ymmärrettävää jos pelkää että kokeilussa on ns. "oma perse tulilinjalla". Tässä ilmapiirissä saattaa jäädä huomaamatta se, että tosiasiassa vähemmistöt eivät ole ainoita jotka voivat saada tuomioita rasismista tai viharikoksista. Esimerkiksi Suomen ensimmäinen viharikosmurhatuomiossa uhrina oli "valkoihoisen kantaväestön edustaja" ja tekijä edusti vähemmistöä. (Tuomio yllättävän tuore, vuodelta 2015. Johtuen asiaan liittyvien lakien iästä jne.)

Toisaalta on olemassa sellaisia rasismin määritelmiä joissa käytännössä vain vähemmistö voi kohdata rasismia. Nämä liittyvät usein siihen että ei haluta tuomita ihmisiä. On suuntauksia joissa rikollisuutta selitetään rakenteellisena ilmiönä. Eli nähdään syy-seurauksia. Tämä syy-seurausten vahvistaminen on toki vaivaannuttavaa ja harmittavan yleistä. ; Kristityillä tätä teemaa edustaa "vihataan syntiä mutta rakastetaan syntistä" -ajattelu. Vihreällä humanistilla samaa ajaa se, että kaikkia halutaan ymmärtää ja vastauksia haetaan vaikka laposuustraumoista. Maahanmuuttokriitikot harrastavat jonkinlaista uskonnollista determinismiä jossa uskonnollinen vakaumus selittää käytöksen.

Tämä henki johtaa siihen että rasismissa voidaan keskittyä valtaan. On olemassa rasismin määritelmiä jotka vaativat ajatuksen siitä että rasismi olisi järjestelmässä. Ja järjestelmä määrittyy helposti niin että se on se jolla on dominanssia. Eli esimerkiksi enemmistön tuki. Tällöin vähemmistö ei näissä määrittein voisi olla rasistinen. Itse koen nämä lähestymistavat sanaa "rasismi" vääristävinä. On kuitenkin hyvä tiedostaa tämä koska näitä määritelmiä käytetään.

En toki täysin torju näiden määritelmien etuja. Esimerkiksi Falguni Shethillä on hyviä ja oleellisia huomioita siitä miten instituutiot käyttävät valtaa. Koen että on hyvä keskittyä instituutioihin koska niiden systeemiin voidaan koodata häijyjäkin valtarakenteita. Ja tähän liittyy usein "tallaavaa käytöstä". Ideologiat vaikuttavat johonkin joten niitä voi olla hyvä tarkastella. Itse asiassa hyvin usein. Nämä valtarakenteet voivat olla todellisia ja näin ollen määritelmillä voidaan rajata tutkimusalueita. Ja osa niistä joissain paikoissa todella pitää sisällään rasistisia teemoja. Mutta että koko rasismi olisi tässä, niin "voi ei". En pidä näitä määritelmiä riittävän kattavina kuvaamaan koko rasismi-ilmiötä.

Mutta itse en ymmärräkään miten voidaan "rakastaa ihmistä, mutta vihata hänen mielipiteitään, toimintaansa, ajatteluaan ja tekojaan".

Kuinka kristityt varastivat joulun

Amerikoissa Grinch -niminen vihreä hahmo varastaa joulua. Täällä kotosuomessa kristityt taas varastavat lomia ja vapaita. Tai ainakin omivat niitä. Tästä hyvänä esimerkkinä on "uskontojournalismi" -blogissa ollut Olli Seppälän esitys siitä että lehdistösensuuri ja näkökulmien rajoittaminen on erinomaisen hyvä ratkaisu.

Siellä reagoidaan Esa Ylikosken lausuntoon jossa korostetaan että lehdistö vaikenee uskonottomien näkökulmista erilaisten juhlien aikana "Katsomuksellisissa kysymyksissä uskonnottomien ihmisten näkökulmat pääsevät esiin hyvin harvoin. Uskonnottoman pitää milteipä herätä kuolleista, jotta hänet kelpuutettaisiin Helsingin Sanomien pääsiäisnumeroon kertomaan katsomuksellisesta ajattelustaan." Sille kritiikki esitetään ikään kuin ilmiselvänä ja vastaansanomattomana asiana, jonain ilmiselvyytenä joka nousee mieleen ikään kuin automaattisesti "Väkisinkin tulee mieleen ajatus, miksi uskonnottoman pitäisi kertoa näkemyksensä juuri uskonnon juhlapäivänä, joka ei ole hänen juhlansa. Eikö se ole hieman epäkohteliasta tai tahditonta? Eikö seuraava viikko sopisi yhtä hyvin oman maailmankatsomuksen esilletuomiseen?" Toki tiedän että kristinusko tuottaa ihmisten päähän väkisin tai puoliväkisin kaikenlaista varsin kyseenalaista mutta se, että tämänlaisia ajatuksia laitetaan laatublogiksi tähtäävään "uskontojournalismiin" on erikoista.

Tässä "väkisin tulevassa" ajatuksessa on monia varsin erikoisia taustaoletuksia.

Voisin aloittaa tekstin siitä että "Journalismilla on velvollisuus käsitellä myös niitä, kutakin ajallaan, ei laittaa niitä pelkästään toisiaan vastaan." Kuitenkin tuo vaatimus on nimenomaan antagonistinen. Uskonnottomien pitää vaieta tiettyinä aikoina. Turpa kiinni. Se on käsky! Totelkaa! Tämä on vain muotoiltu kohteliaisuudeksi "Elämän- ja maailmankatsomukset kuuluvat  samaan ihmiskunnan olemiseen ja syvään pohjavirtaan kuten uskonnotkin. Journalismilla on velvollisuus käsitellä myös niitä, kutakin ajallaan" Tämä on kuitenkin asennevamma eikä taustaoletus joten jätän tälle naureskelun pelkäksi huomioksi.

Ensinnäkin se sisältää premissin että joulu on kristillinen juhla. Tämä on hyvin mielenkiintoinen väite. Joulun omiminen on kiinnostava kysymys moneltakin kantilta. Ensinnäkin sitä kautta että kristitytkin ovat valloittaneet joulun aikaisemmin erilaisilta pakanajuhlilta. Ja toisekseen joulu ja pääsiäinen ovat kristittyjen itsensä puheissa toistuvasti jotain joissa vastaava vallankumous on jo tapahtunut kristittyjen jälkeenkin. Valitetaan suklaamunista ja joulupukista ja joulun ja pääsiäisen "merkityksen unohtumisesta". (Jopa em. Grinch varastaa selvästi ja leimallisesti joulupukkijoulun eikä kristus-joulua.) Tämä merkityksen unohtuminen on de facto perinteen muuttumista. Aivan kuten joulun pakanalliset yhteydet on unohdettu vaikka ne ovat joskus olleet joulun alkuperäinen merkitys. Tämä on varmasti herättänyt prosessina "perinteiden hylkäämiseen" liittyviä argumentteja.

Toinen oletus on että se on kristittyjen juhla. Tämä on etenkin joulun kohdalla hyvin keskeinen. Monesti sitä jopa kuullaan asenteellisia vihjailuita. Sen tyylisiä että jos on uskonnoton niin sitten ei tietenkään saisi pitää jouluakaan. Tätä esitetään jopa ivahymyn kanssa. Kun tähän sitten vastaa että hyvä. Minäkin haluaisin että purettaisiin tuo joulun pakkoloma ja että todella haluan uskonnottomana pitää joulun töissä, niin tätä seuraa tyrmistys ja hämmästys. (Miksi, jos premissinä kerran on että joulu vaatii uskonnollisen premissin toimiakseen? No sense here.) Tällöin henkenä on vaikkapa saamani kommentti siitä, että on hyvä että uskonnotonkin voi miettiä joulun kaunista sanomaa. Että rauha voi antaa uskonnottomalle paussin jotta hän voi kääntyä kristityksi. Ja näin kristityt ikään kuin "suopeudessaan pakottavat" minut viettämään joulua vapaana ja pitävät tätä jonain joka palauttaa argumentin siihen ivahymyvaiheeseen. Nähdäkseni Suomen valtio on taannut uskonnonvapauden joka tarkoittaa sitä että kenelläkään ei ole velvollisuutta kuluttaa joulua Kristustarinaa miettien. Sen sijaan voi pitää  maallisen joulupukkijoulun johon Jeesus sopii yhtä huonosti kuin pölymimurimainokseen klassisessa joululaulussa jossa lauletaan että "ja Mieleen hiljaiseen taas Jeesuslapsi syntyy uudelleen". Koska vapaa on pakotettu kaikille kansalaisille, se joko rikkoo uskonnonvapautta vastaan ja on osoitus siitä että maassamme on uskonnonvapautta vastaan rikkova uskontojuntta. Tai sitten tosiasiassa joulu ei ole kristittyjen juhla. Sorry, pakko valita jompi kumpi näistä ikävistä asioista. Ja jokainen ivahymyilijä valitsee uskontojuntan.

Kolmas oletus on sitten se kaikista ikävin. Logiikka hiljenemisestä ei toimi ellei oleteta että joulusta saa puhua vain jos se on oman uskonnon juhla. Journalisti voisi kuitenkin nähdä asian niin että aiheesta on syytä puhua sitäkin kautta että se vaikuttaa ihmisiin. Esimerkiksi jokainen kristityn joulunviettoivahymy "näpäytys" vaikuttaa minuun ihmisenä. Jokainen tämänlainen lausunto vittuunnuttaa, loukkaa ja ärsyttää minua ihmisenä. Ja mielestäni tämänlaiset asiat kerrottuna uskonnottomien lukumäärällä ja ivahymyargumentin toistomäärillä tekee asiasta mainitsemisen arvoisen. Jos asia vaikuttaa ihmisiin sillä on arvoa. Se, että jokin uskovaisille tärkeä juhla on vittumainen kaikille muille kansanosille ei anna oikeutta vaieta näistä ongelmista. Itse asiassa päinvastoin. Tämänlaista sensuuria on tarpeen mainita jos ja vain jos uskonto tekee inhottavia asioita.

Miksi tämänlainen sensuuri halutaan?

Ylläoleva on ilmiselvää jokaiselle joka ei ole kovin sosiopaatti. Siksi uskonkin että uskovaisella ihmisellä joka on pro-kristinusko on aivan toisenlainen motiivi esittää tämänlaisia argumentteja. Se ei ole reflektion puute vaan taktikointi.

Jos mietitään minun elämääni, voin huomauttaa että tänä vuona kävin pääsiäiskirkossa. Olen käynyt myös joulukirkoissa. Minulle ei ole tehty vastaavia palveluksia. Kristityt olettavat että minä vain kohteliaasti menen näihin tilaisuuksiin. Ja kun olen tehnyt niin aiemmin tämä on ikään kuin ennuste siitä että ongelmaa ei tule ensi vuonnakaan. Tämä on tietenkin bullshitteryä koska ihmiset ovat vastavuoroisia ihmisiä. Jos joku osapuoli ottaa ja ottaa palveluksia, on selvää että tästä tulee jossain vaiheessa ongelma juuri siksi että sitä tehdään toistuvasti. Asia ei kerran tai pari haittaa. Palveluksia voi tehdä. Mutta jossain vaiheessa vastaan tulee se, että halutaan kompensaatiota. Minun kohdallani tämä tulee vastaan nopeammin kuin monilla. Ja minun seinäni on myös epäterveen järkkymätön.

Minun kohdallani tämä on vielä pientä. Joulukirkkoon ja muihin asioihin pakottamista kutsutaan "kulttuuriperinteeseen tutustumiseksi". Henkenä on se, että kristittyjen rituaaleihin osallistuttaminen on OK koska toimintatapa joka muilla uskonnoilla olisi uskonnonvapautta rikkovaa rituaaliin pakottamista, se on tässä kohdassa "kulttuuria". Henkenä on se, että uskonnoton pistetään kirkkoon. Ja jos hän sanoo "ei", hänelle sanotaan että "ateistikin voi kuunnella joulun kaunista tarinaa". Nämä samat ihmiset eivät kuitenkaan suostu menemään mukaan islamilaiseen kumartelurukoukseen mekkaa kohti. Sekin on kulttuuria. Kaikki uskonnollinen osallistuttaminen on.

Jos minun täytyy puhua tälläisistä asioista perheen tai yhteisön kanssa viikon pääsiäisen jälkeen, asia on myöhäistä. Toki ymmärrän että jos ideana on saada pakotettua mahdollisimman moni menemään kirkkoon, on syytä tehdä asia niin että proseduurissa (1) Ensin uudelleennimetään "perinteisiin tutustumiseksi" niin että sen jälkeen jumalanpalvelukseen osallistuminen ei olisi jotenkin uskonnonharjoittamista. (2) Ja sitten sen jälkeen selitetään että kaikki vastaansanominen ja erimielisyys on epäkohteliasta ja tapahtuu vääränä ajanhetkenä.

Loputuloksena sitä mennään kohteliaasti kirkkoon ja osallistutaan rituaalieihin kuin kristitty. Ja tämä palvelus toistetaan kerta toisensa jälkeen. Yhdistettynä puheisiin joulun turmelemisesta ja siitä vinohymyisestä huomautuksesta missä ateistikin haluaa viettää joulua. (Ei kyllä halua tuolla tavalla, kiitos vaan.) On hyvä että se antagoniateema on nostettu esiin. Koska tämänlaista tilannetta on pirun vaikeaa nähdä minään muuna kuin antagoniana.

Toki ymmärrän että kristitty kokee tämänlaiset asiat ilonpilaamisena. He kun ajattelevat vain omaa jouluaan ja vakaumustaan. Samalla he kuitenkaan eivät ole sosiopaatteja joten jos ateistilla menee joulu pilalle, he kokevat tästä ikäviä tunteita. Tunteita jotka terve ja vakaumuksestaan vapaa ihminen kokisi syyllisyytenä siitä mitä kristityt tekevät kanssaihmisilleen. Mutta jotka uskonnon ylivoimaisesta arvosta vakuuttuneet ihmiset kokevat jonain jossa ateistit kiusaavat heitä. (Vaikka asia on ihan päinvastoin. He siinä ovat sitä joulua ryöstämässä ja omimassa "kristityille". En ole kuullut ainuttakaan tyyppiä selittämässä että "joulu on vain ateisteille". Jeesusteluversion olen kuullut lukemattomia kertoja.)

Ja tässä vaikenemisen ajankohta on hyvin tärkeä. Keskivertoihmistä koskee klassinen sanonta. Sanonta siitä että he ovat kristittyjä vain jouluna ja pääsiäisenä koska muulloin sillä ei ole mitään merkitystä. Tämä on yllättävän pätevä lausunto. Samoin kääntäen voisi sanoa että moni uskonnon ongelmatilanne keskittyy juuri juhliin ja niiden omimiseen. Ja koska nämä juhlat ovat sosiaalisia, ne väistämättä iskevät uskonnottomiin. Moni tekee asioita koska ei ajattele. Ei tule huomanneeksi. Ja vastaavaa. Heille asian tiedottaminen voisi muuttaa jotain. Juuri joulun ja pääsiäisen aikaan tehty tiedotus asiasta voisi oikeasti parantaa tilannetta.

Esimerkiksi kirkkoonmenon pakottamisen sijaan voitaisiin keksiä jotain korviketta jolla uskovainen osoittaa että hänkin voi taipua ateistisuusjuttuihin oman vakaumuksensa kustannuksella täsmälleen yhtä vahvassa mittakaavassa.

Mutta toisaalta juuri se, että kristinuskolla ei ole merkitystä pääsiäisen ja joulun ajan ulkopuolella tarkoittaa sitä että suuri osa ihmisistä ei ole kiinnostunut koko aiheesta viikon päästä joulun ja pääsiäisen päättymisestä. Jos ateisti siinä vaiheessa sanoo jotain, se ei saa näkyvyyttä eikä voi siksi muuttaa kulttuuria ja kristittyjen toimintaa. Asiat eivät korjaudu. Eli ne pysyvät uskontoinstituutin hallussa. Ymmärrän miksi joku kristillistä journalismia harjoittava saattaa rakasta tämänlaista suunnitelmaa. Se kun esittää että se ei ole sensuristinen. (Vaikka näkökulman ja mielipiteen kielto on by definition juuri tätä.) Elämän- ja maailmankatsomukset kuuluvat samaan ihmiskunnan olemiseen ja syvään pohjavirtaan kuten uskonnotkin. Journalismilla on velvollisuus käsitellä myös niitä, kutakin ajallaan.

Minä en kykene uskomaan että Seppälä ei olisi sisäistänyt näitä hyvin yksinkertaisia asioita. Tai jos on, hänellä ei ole kognitiivista potentiaalia kirjoittaa journalismin - tai kenties yhtään minkään - eettisyydestä yhtään mihinkään. En näe tätä mahdollisena. Sen sijaan katson että tämänlaiset lausunnot ovat osa taktikointia ja strategiointia joiden taustalla on yksi järkähtämätön ajatus. Toki on mahdollista että olen erehtynyt. On mahdollista että Seppälä ei ole sosiopaattitason kusipää. Siinä tapauksessa olen pahoillani ja minun on todettava että hän on idioottitasoisesti typerys. Kumpikin näistä näkökulmista on siitä kiinnostavia että niitä kautta voidaan oikeasti saada eettisiä oikeuksia siihen että häntä ei käytetä asiantuntijana tai haastattelun kohteena missään journalistisissa jutuissa mihinkään aikaan.

Laskelmoimattomuudessaansakohan

Olen äänestänyt keskustaa. (Kyllä minun persoonallisuusvikojen joukkoon tämänlainenkin häiriö mahtuu.) Itse asiassa en pidä sitä edes maineensa veroisesti huonona puolueena. (Jossa on monta kiinnostavaa sanaa kursiivissa, tavalla joka muistuttaa siitä että kenties "Kepulainen todellisuuskäsitys" heijastaa näkemyksiäni puolueesta. Eikä vähiten siksi että olen kirjoittanut sen.) Tässä blogauksessa ihmettelen kuitenkin muuta. Nimittäin Sipilää.

Linda Pelkonen teki jo mainion blogauksen joka käsittelee Sipilän vaalikirjaa. Tai siis kirjaa joka on spontaani ja laskelmoimaton ja joka lähinnä vahingossa ilmestyy näin vaalien alla ja kohtelee Sipilää silkkihansikkain lähinnä koska tämä on niin hieno mies. "Juha Sipilä - Keskustajohtajan henkilökuva, luodaan kuvaa poliitikosta, joka ei luo imagoa vaan on vain aidosti oma itsensä laskelmoimatta miltä se ulospäin näyttää. –Sipilää tarkkailevalle saattaa juolahtaa helposti mieleen, että tavallisuus ja itsensä korostamattomuus ovat osa Sipilälle rakennettua imagoa tai että se on hänessä päälle liimattu ominaisuus. Asia on juuri päinvastoin, kirjassa kerrotaan." Tilannetta on hyvin vaikeaa käsitellä ilman tiettyä ironisuutta. Sipilän hienous on tässä mielessä hyvin omintakeista.

Kiinnostavaa on kuitenkin se, miten Sipilä on hyvin taktisella tavalla sekulaari. "Uimosen kirjan mukaan Sipilän uskonto on kuitenkin herättänyt kiinnostusta. –Uteliaisuuteen liittyy kuitenkin myös varjopuoli: negatiivinen kaivelunhalu. Uuden johtajan elämää ja asioita ryhdytään penkomaan pahansuopaisesti, jotta voitaisiin horjuttaa luottamusta häneen. Juha Sipilä sai huomata jo kansanedustajana, että hänen hengellinen taustansa alkoi kiinnostaa yhtäkkiä ihmisiä, kirjassa kerrotaan. Mielestäni on aivan luonnollista, että kansa haluaa tietää poliitikon uskonnosta. Kertoohan se aika paljon hänen arvoistaan. Kirjan perusteella ihmisten kiinnostus tuntuu olevan jotenkin negatiivinen asia. –Juha Sipilän hengellinen tausta otettiin aseeksi myös Keskustan puheenjohtajakamppailussa vuonna 2012. Sipilä ei tehnyt itse asiasta numeroa; hänestä uskonasiat kuuluivat yksityisyyden piiriin, kirjassa kerrotaan."

Lestadiolaisuus voi todellakin vaikuttaa mielipiteisiin ja arvoihin. Olen itse toki hyvilläni siitä että uskovaiset ymmärtävät että vaikka heillä on vapaus tuoda uskonasioita esiin myös politiikassa, niin samalla se on yleensä tyhmä veto koska ihmiset esimerkiksi jättävät äänestämättä ihmisiä. Sekin on vapautta, mahdollisuutta reagoida ja tehdä päätöksiä kuullun perusteella. Poliitikko on toki muutoinkin siitä erikoisessa tilanteessa että he ovat ikään kuin poliisikuulustelussa jossa kaikkea sanottua voidaan käyttää heitä vastaan. Mutta jossa oikeus pysyä vaiti on heikentynyt. En kaiken kaikkiaan vastusta Sipilän sekulaaria asennetta. Vaikka en toki olekaan täydellisen sekulaariuden kannalta. (Haluan vain negatiiviselle vapaudellekin tilaa. Kyseessä ei ole dogma vaan mittakaavakysymys.)

Mutta kysymys ei ole pelkästään uskonnosta. Tai Sipilästä. Hän oli vain esimerkki yleisemmästä näiden vaalien hengestä.

Siinä missä edellisissä vaaleissa oli sirkusjuhlan tuntua, nämä vaalit ovat olleet harvinaislaatuisen teepussiaforismoituneita. Hikipedian paalikone olisi itse asiassa tukkeutunut, jos sille tielle oltaisiin lähdetty. Itse asiassa pelkkiä vaalilauseita lukemalla ei voi usein edes arvata ehdokkaan puoluetta.

En ole päättänyt ketä äänestän. On vaikeaa. Ympäripyöreää on kaikki. Eikä niille katettakaan varmaan olisi, lupauksille. Mutta edes puoluetta ei voi usein erottaa jos näkee pelkän vaalilauseen. Hävettävän epäinformatiivista on kaikki, pitäisi jotenkin seuloa hirveitä määriä tekstiä ja tyyppejä että saisi mitään aikaiseksi ja tehtyä. Relevantti punnitseminen on selvästi haluttu tehdä mahdollisimman vaikeaksi. Ja tämä on minusta hyvin epäilyttävää. ; Hyvä edustaja ei yritä piilottaa kynttilää vakkansa alle. Ympäripyöreä teepussitasolla positiivinen hokema on red herring ja häiriö eikä auttava asia. Hyvä edustaja myös auttaa minua, poloa varttihullua kansalaista. Sitä haluan myös eduskuntaan. (Kaikkea hyvää heille.) Ei ole oikein että ensin pitää sietää eduskuntaa vuosia, ja sitten ehdokkaat kiittävät sillä että tunkevat mainoksia. Mainonta ei sellaisenaan ole viehättävää. Viehättävää ei myöskään ole että mainoksissa ei ole relevantteja asioita ja tietoja siitä tuotteesta jota tässä ollaan edustamassa. Jos minun pitää tehdä tärkeässä asiassa harkittu päätös, olisi hienoa jos mainokset eivät olisi aikani haaskaamista. Parasta olisi jos niissä olisi se paras argumentti miksi tämä ihminen tulisi valita tekemään työtä Suomen parhaaksi. Ei ole oikein mennä vaaleihin suljetuin kortein ja sitten vaalien jälkeen aloittaa hallituspeli valittujen kesken.

Itse asiassa olen harkinnut vakavasti sitä että en palkitse teepusseilua. Menen mieluummin nukkuvien puolueeseen kuin annan kontribuutiota tämänlaiselle strategioinneille. (Ne eksakteja asioita esittävät taas ovat sitten sisällöltään vastenmielisiä. Se itse asiassa on astetta parempi kuin ympäripyöreys joten mieluummin äänestän vaikka heitä. Mutta tämä mieluummin ei ylitä suosiossaan kuitenkaan sitä suosiota jota äänestämättömyys ja kotona kalsarikännejen vetäminen tarjoavat.) Toki tämä useiden mielestä vie oikeuden valittaa. Mutta toisaalta nukkuvien puolueen kasvu tarkoittaa yhtä asiaa. Eduskunnan legitimiteetin vähenemistä. Demokratiassa kun on peruseetoksena että äänioikeutettujen määrät ovat merkittäviä. Pieni äänestysprosentti tarkoittaa sitä että eduskunta oikeasti edustaa vain marginaalista määrää kansasta.

Että ju-ma-lau-ta! Ottakaa kantaa tai teillä ei ole mitään vaaleja sanan täydessä merkityksessä!

---

Olen toki joustava. Olen tarjonnut mahdollisuutta ostaa ääneni tuhannen euron setelillä. Kun tonni tililleni kilahtaa niin ääni lakkariin vilahtaa. Vaalimainonta on joka tapauksessa näkyvyyden ja suosion ostamista ja hankkimista. Medianäkyvyys kiistatta vaikuttaa siihen kuka saa ja kenelle annetaan (ääniä). Voisi olla piristävää tehdä tästä korruptiosta avointa. Ja sellaista josta minäkin hyödyn. Mainoksista on aina vain riesaa. Minun taskussani oleva tuhannen euron seteli sen sijaan edustaa minulle rakkaimpia arvoja. Sanokaa mitä sanotte, mytta yhteiskunnan korkeimman hyvän sijasta priorisoin henkilökohtaisen taloudellisen hyvinvointini varsin korkealle. Moni ajaa oman viiteryhmänsä etuja, kenties kaikkien pitäisi, en ole varma toimisiko demokratia peräti parhaiten jos kaikki tekisivät näin eivätkä vain äänestäisi mitä uskovat muiden tarvitsevan...

Uutisoinneista ja attribuuteista

Esa Saarinen on ainakin kerran aloittanut luentonsa sanomalla että "Tämä saattaa kuulostaa teistä yksinkertaiselta, mutta odottakaapa kun minä selitän tämän teille." Siinä on hieman sellainen sävy että filosofia tekee helpoista asioista vaikeita. Selitetystä selittämätöntä. En täysin hyväksy ajatusta. Näen että filosofin tehtävänä on myös jäsentää maailmaa, kasvattaa sen parsimoniaa ja ymmärrettävyyttä. Mutta näen että itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen tekee todella tätä. Ja jos joskus teen yksinkertaisesta mutkikasta niin tällä kertaa.

Mitä kuvauksia journalisti käyttää uutisessa?

Aihe on periaatteessa yksinkertainen. Ns. clickbait -journalismia edustava "Mitä Vittua?" uutisoi räväkästi otsikolla "HS jäi housut kintuissa kiinni MaMujen sensuroinnista!!" Aiheena oli Tapanilassa tapahtuneesta joukkoraiskauksesta uutisointi. Alun perin HS. oli uutisoinut sen "Poliisi on pidättänyt viisi ulkomaalaistaustaista henkilöä" ja sitten tämä oli muutettu muotoon "Poliisi on pidättänyt viisi henkilöä." Asia vain esitetään ja muutamalla huutomerkillä avustettu lukija saa sitten herättää emootiot itsessään. Tekstiä on vähän mutta painotukset ovat selvästi lietsovia. Muutokset ovat todella tapahtuneet. Itsekin olen lukenut tuon alkuperäisen muotoisen uutisen.

Vähemmän clickbaittia, ja nimellisesti - joskaan ei välttämättä käytännöllisesti - journalistinen "Takkirauta" -blogi kuvasi samaa muutosta. Hän jopa argumentoi asiasta sen sijaan että lietsoisi "Tämä on varmaan sitä vastuullista sananvapautta. Eli että jätetään kvastuullisesti ertomatta poliittisesti epäkorrekti ja mahdollisesti ärsyttävä tai suuttumusta lietsova detalji uutisesta. Mutta vastuullisessa sananvapaudessa - joka siis ruukinmatruunan silmissä on uuskielen eufemismi "itsesensuurille" on sudenkuoppansa, ja tässä se on se, että sanomatta jättäminen kertoo asioista joskus enemmän kuin niiden ääneen sanominen." Molemmat tahot sanovat saman asian, sävyssä on sitten valtavia eroja.

Minustakin tämä muuttelu tuntui ällistyttävältä ja jotenkin epäreilulta. Sama uutinen on sitten herättänyt valituksia myös Helsingin Sanomien puolella. Siellä kiukkua tosin aiheuttaa jokin muu. Journalisti Päivi Punkka ihmettelee käytettyjä sanavalintoja "Rikosepäilyn mukaan kyse ei ollut yhdestä tekijästä, vaan joukosta 15–18-vuotiaita nuoria miehiä. Tai poikia, kuten heihin on viitattu. Ikään kuin pojankoltiaisia kepposineen. Poikajoukko pelasi jalkapalloa. Poikajoukko rikkoi ikkunan. Poikajoukko näpisti olutta. Poikajoukko raiskasi naisen. Kuvan ilkikurisista pojankoltiaisista paljastaa esimerkiksi eräs reaktio tapahtuneeseen: "nuoressa miesporukassa tyhmyys tiivistyy". Pojat ovat poikia, niinkö? Hormoneidensa ja viettiensä vietävissä? Nuoret kukot siinä röyhentelevät rintaansa ja nokittelevat: katsokaas, mitä minä uskallan!" Näkökulma on selvästi feministisempi. Tätä korostaa kohta "Kumma kun joku ei vielä kysy, että olikohan nuorella naisella minihame, oliko hän juonut siiderin vai kaksi ja oliko hän pelannut nuorten miesten kanssa silmäpeliä."

Molemmissa näkökulmissa aiheena on sama uutinen. Tyytymättömyys kohdistuu molemmissa tekijöihin liitettyihin attribuutteihin. Tämä ilmiselvä detalji on yllättävän tärkeä. Sillä me elämme viestinnällisesti identiteettikeskeisessä pahastumiskulttuurissa. Politiikkaa tehdään vahvasti maailmankuvilla, identiteeteillä ja vihollisuuksilla. Uhrimentaliteetti on tärkein keino hankkia itselleen valtaa. Ja siksi tekijän ja uhrin värittäminen on muuttunut erittäin hienovaraiseksi. Tarinan viesti ei ole kuvaamisessa vaan siinä mitä attribuutteja käytetään. Neutraali uutisointi tässä ympäristössä on vaikeaa ellei mahdotonta.

Asiaa voi demonstroida hieman vanhemmalla jutulla. "James Gonzo" -blogi teki taannoin erikoisen jutun joka oli otsikoitu "Oikeuslaitoksemme merkilliset mieltymykset jakaa oikeutta". Siinä oli oikeasti hauska ja tärkeä oivallus. Siinä ihmetellään jo alkukuvaa myöten että miksi eräässä uutisessa alaikäisen raiskaajasta jätettiin kertomatta että hän oli somali, mutta sen sijaan kerrottiin että hän on poromies. Toisaalta Seppo Lehdon tuomioista häntä on kuvattu natsiksi mutta ei kylähulluksi.

Merkittävää on se, että kaikki attribuutit ovat sinällään tosia. Ja niiden valikoinnilla uutisen sävy muuttuu äärimmäisen oleellisesti. Jos ajatellaan että somaleita ei haluta leimata, niin sitten ei voi kuin ihmetellä että poromiehiäkö sitä halutaan? Ja jos kylähullu on pejoratiivinen käsite niin ei se natsiuttakaan kovin positiivisena piirteenä pidetä..

On erikoista että tässä teemassa on korostettu nimenomaan sitä että tässä olisi kysymys nimenomaan sensuurista. Sillä tietyssä määrin minä edustan hyvin montaa asiaa. Mikä niistä pitää ja ei pidä mainita uutisen yhteydessä? Olen valkoihoinen, mies, noin kolmekymmenvuotias, metri kahdeksankymmentä pitkä, miekkailija, nero, agnostikko, skeptikko, komea, Etelä-Suomalainen, keravalainen, blogisti, ääliö, suomen kansalainen, vaaleatukkainen, filatelisti, panomies (ainakinomasta mielestäni) ... Jos lehti jättää jonkin tai yhdenkin näistä pienimmistä mainitsematta, syyllistyykö se sensuuriin?

Toisaalta tämä sama huomio tarkoittaa sitä että on omituista valittaa jos jotain ei kerrota. Miksi ollaan tyytymättömiä jos ihonväri tai maahanmuuttostatus jätetään kertomatta? Mitä jos minä haluaisin että valtamedia lopettaisi sensuroinnin ja uutisoisi aina uutisen yhteydessä rikollisen uskonnollisen vakaumuksen. Myös silloin kun se on "kristitty"? (Kuten monta kertaa onkin.) Moni kokisi että tämä olisi kiusaamista, että kristinuskolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä kristityt tekevät. Asia ei ole mitenkään kovin helppo.

Yksi tapa lähestyä asiaa

Näkisin että eräs vastuullisen journalismin liitos on lynkkauskulttuurin välttäminen. Tämä on vaikeaa. Jos uutisoidaan raiskauksesta, pedofiliasta tai koirien tappamisesta, on syytä sensuroida yksityiskohtia jotta nämä eivät laajene yleisemmäksi vihaksi. Joitain yksityiskohtia on tältä kulmalta perusteltua jättää kertomatta.

Kyseessä on jossain määrin ongelma johon ei ole yksiselitteistä ratkaisua. Siksi minä aion antaa lukijoille täsmälleen sellaisen. Näkemykseni on syntynyt siitä että olen lukenut erinäisiä uutisia. Ja tässä prosessissa minulle on syntynyt tietty mielikuva. Ja se mielikuva on se, että se joka sanoo että "sanomatta jättäminen kertoo enemmän kuin ääneen sanominen" niin esittää puolitotuuden. Tosiasiassa ihmisillä ei ole mitään esoteerista pääsyä johonkin absoluuttiseen tietoon. Sen sijaan heillä on ennakkoasenne joka täyttää aukkoja. Ihmisillä on tätä kautta nyrkkisääntöjä kuten eräs kommentoija ; "Nykypäivänä voidaan luottaa siihen, että jos tekijöiden taustaa ei erikseen mainita se on takuu ulkomaalaistaustasta." Epistemologisesti häivyttäminen on informaatiotyhjiön luomista. Ja ihmiset täyttävät näitä pääasiassa ennakkoluuloillaan jota kutsuvat intuitiokseen, koska se on sitä kun ennakkoluulo tuntuu luotettavalta ja todelta. Tosiasia on se, että meistä jätetään paljon piirteitä kertomatta uutisoinnissa ja näistä ei nosteta meteliä. Rotu ja maahanmuuttostatus ovat esillä koska ne ovat tämän hetken "maailmankuvasodan" tai "kulttuurisodan" kiistakysymyksiä.

Valitettavasti tässä tilanteessa asian kertomatta jääminen voi pahentaa tilannetta. Jos kerrot demagogioit, jos et kerro jäät kiinni salaamisesta ja suojelusta josta seuraa tilanteen paheneminen ennästään. (Minkä vuoksi on kenties hyvä että uutisiin ei standardinomaisesti liitetä rikollisen uskonnollista vakaumusta tekohetkellä. Minua sellainen varmasti provosoisi. Jotakuta provosoisi luultavasti paljon minua pahemmin.)

Siksi jos mietimme miksi ei mainita somalia mutta mainitaan poromies on tässä mielessä kiinnostava käsite koska poromiehenä oleminen on itse rikoksen kannalta irrelevantti. Mutta se on neutraali siinä mielessä että poromiehet eivät koe poromieheytensä vuoksi mitään erityistä syrjintää. Heitä dissaavat lähinnä tietyt marginaaliset eläinsuojeluryhmät joiden aktivismi keskittyy pääasiassa kettutarhoihin ja sikatiloille tunkeutumiseen - sekä pienemmässä määrin eläinkokeiden vastustamiseen.

Nyrkkisääntönä näyttääkin olevan se, että "vastuulliseen uutiseen" liitetään attribuutteja niukasti. Ja oikeastaan vain kahdenlaisia attribuutteja. (a) Sellaisia jotka yleisesti nähdään neutraaleiksi (b) Sellaisia jotka ovat kausaaliyhteydessä tapahtumiin.
1: Kun katsotaan uutisia, niissä mainitaan yleensä ikä, mahdollisesti sukupuoli. Jos poliisilla on pragmaattinen tarve niin pituus ja paino voivat olla tuntomerkkejä. Näitä mainitaan koska nämä eivät jaa maailmankuvia ja identiteettejä kovin vahvasti. Jos telaketjufeministejä olisi paljon, he voisivat kerätä jokaisesta "taas mies teki raiskauksen" -uutisesta oman "mitä vittua" -lehden tyylisen jutun. (Varsin konkreettisesti. Pun intended.) Silloin olisi syytä sensuroida tekijöiden sukupuoli. Se kun liittyisi yleisesti pyörivään demagogiaan jossa raiskausviha muutettaisiin miesvihaksi sillä että kasataan yksittäistapauksia ja anekdootteja kunnes vahvistusharha tekee loput ja asiat sekoittuvat yhdeksi ja samaksi.
2: Jos piirre on jotenkin vahvasti liitoksissa tekoon se on syytä mainita. Charlie Hebdo -iskujen kohdalla islamius on mainittu koska tekijät itse ovat identifioituneet muslimeiksi ja tämän lisäksi tekojen motiivi oli ilmiselvästi uskonnollinen.

Summa summarum

"Isäntä tanssii kolme senttiä ilmassa. Yleisö - yksi krapulainen kaveri, sama joka armeijassa menetti molemmat peukalonsa, osoittaa taputtamalla suosiota, kunnes nykiminen loppuu."
(A. W. Yrjänä, "Esityksen täytyy jatkua" ; "Rota")

Jos tiedostetaan että suurin osa meitä koskevista attribuuteista jätetään joka tapauksessa pois jopa "mitä vittua" -lehdessä, ja muistetaan että asioita mainitaan tietyin ehdoin voidaan ymmärtää paljon siitä mitä sanotaan ja mitä ei. Asioita usein mainitsematta syistä. Rikollisen rotua ei helposti mainita siksi että siitä syntyy helposti mielikuva rasismista. Koska jos ilmaiset tämänlaisen kuvauksen, se ei selvästi ole kovin neutraali. Vaihtoehdoksi jääkin se, että tämä mainitaan koska rotu mainitsemalla asiaan suoraan vihjataan-väitetään syy-seuraussuhde.

Koska maahanmuuttokriitikot näkevät korrelaation maahanmuuton ja rikoksen välillä, he pitävät attribuuttia relevanttina. He voivat jopa pitää feministin mainintaa "poikajoukosta" jonkinlaisena red herringinä jolla liberaalit siirtävät huomion pois tärkeästä maahanmuuttokysymyksestä ja siirtyvät puhumaan liberaaleille tärkeästä feminismistä. Tosin feministit kokenevat täsmälleen samaa maahanmuuttokysymyksessä, että siinä persusovinistit suojelevat itseään pelkäämällä ulkomaalaisia. ; "Kulttuurisota" toimii näin, ja tämän pahastumisen varassa myydään paljon lehtiä ja pidetään foorumit ja blogit pyörimässä täydellä teholla.

Tässä kohden ei voi sanoa muuta kuin että jos natsi-saksassa uutisoi faktuaalisesti juutalaisen tekemästä rikoksesta tietää tai pitäisi tietää että tästä seuraa tiettyjä asioita juutalaisille yleisesti. Valitettavasti tämä vastuukysymys tarkoittaa käytännössä myös sitä että jos olet natsi-saksassa ja journalisti, niin todennäköisesti olet myös natsi jolla on mielipide juutalaisista joten et välitä. Joka tapauksessa ilmapiiri on sellainen että Aisopoksen satu trumpetinsoittajasta on tässä kuvaava. Jos lietsoo on tavallaan epäsuorasti syyllinen.
1: Tämä kysymys on tietenkin siitä vaikea että jos provosoit jonkun viharyhmän ampumaan sinut satiirikuvien takia niin oletko itse syyllinen omaan kuolemaasi? Jossain mielessä kyllä. Mutta tässä tapauksessa kysymys voi olla uhrauksesta ja rohkeudesta. Itse näkisin että jos vaatii ihmisiä tulilinjalle eikä aseta omaa persettään sille samalle tulilinjalle, on tekemässä jotain joka on mahdollisesti väärin. Tässä en kuitenkaan luota ylhäältä annettuun ennakkosensuurilistaan vaan ns. omaantuntoon. Jota kaikilla ihmisillä ei tosin tunnu olevan, joten ei tämä mikään täydellinen ratkaisu ole. Mutta annan kuitenkin sellaisen.

Kaikkein vaikeinta tietysti on se, että
1: Monesti journalistilla on oikeasti näkemys siitä mikä on relevantti kausaalisuhteessa oleva piirre ja mikä ei. Ja tästä on erimielisyyttä. Onko esimerkiksi relevanttia kertoa ammatti ja vakaumus jos katolinen pappi hyväksikäyttää kuoropoikaa? Vallankäytön kannalta asia voi olla relevantti, mutta tosiasiassa katolisen kirkon papit eivät tilastojen mukaan raiskaa lapsia sen useammin kuin muutkaan ihmiset raiskaavat lapsia. Sama ongelma on jos päiväkodin johtaja raiskaa hoitamiaan lapsia. Joskus asioita selvästi salataan suojelemalla joko tekijän nimi tai ammattiasema, usein molemmat. Ideana tuntuu usein olevan juuri se että on tärkeää että tuomioistuin rankaisee sen sijaan että yksilöt ottaisivat lain omiin käsiinsä ja lähtisi vaikka kastroimaan lasten raiskaajia. (Rangaistus joka on ... sanotaanko ... tunnetasolla ymmärrettävä. Mutta se on myös törkeä silvontarikos josta joku muu voisi provosoitua vaikka leikkaamaan näiden silpojien kädet, joka taas olisi ....)
2: Ja journalistit ovat ihmisinä osana "maailmankuvasotaa" ja "kulttuurisotaa". Siksi HS -uutisoinnissa minua ei pahastuta niinkään se, että tiettyjä asioita mainitaan tai ei mainita. Jos itse tapaus on muutoin kuvattu faktuaalisesti ei uutisessa itsessään ole vikaa.

HS -uutisessa mieltäni painaa muutos painamisen jälkeen. Se sotii journalistin sananvapautta vastaan. Tämä taas on astetta vakavampi asia. Ja siksi onkin kenties ymmärrettävää miksi "poromies vai somali" -jutusta ei noussut laajempaa keskustelua kun taas tästä Tapanilan raiskauksesta seurasi. Huomio tuntuu keskittyvän siihen mitä on sanottu ja mitä pitäisi mainita. ; Ja tämä on äärimmäisen maailmankuvakeskeistä, sitä käydään suoraan arvokeskustelun ja kulttuurisodan vankimmista poteroista. - Ja tässä olen korostanut maahanmuuttokriittistä ja feminististä poteroa, mutta muutkin poterot ovat olleet hyvin edustettuina. Kaikkien Suomen Ääliöiden luetteleminen ei olisi relevanttia ja tämä blogaus ei loppuisi koskaan. ; Itse keskittäisin huomion kuitenkin nimenomaan jälkieditointiin. Siihen että tiettyjä kuvauksia poistetaan julkaisun jälkeen.

Se oli aivan erityisen paska vuosi

Uuden vuoden päätteeksi on hyvin perinteistä käsitellä alkamisia ja loppumisia. Menneestä vuodesta tehdään vaikkapa yhteenvetoja. Blogistina voisin vaikka nostaa esiin ne blogaukset joita pitäisin vuoden tärkeimpinä.  Minulla ei valitettavasti ole antaa tämänlaatuiseen mitään näkemystä. Blogitekstini ovat minulle kaikki vähän kuin jotain epämuodostuneita äpärälapsia. Rumia mutta omia. Ja jossain määrin rakkaita kaikki, paitsi silloin kun ovat tuhmia.

Sitä paitsi uusi vuosi on minulle perinteisesti surun läpitunkemaa aikaa. Kenties ymmärrettävästi. Se, että kuoleman päiväys on helppo muistaa ja sitoa tietynlaiseen juhlaperinteeseen on jo yksinään ankara muistute. Eikä asiaa suinkaan auta se, että kyseessä ei ole tapaturmainen kuolema vaan itsemurha.

En kuitenkaan kieriskele tämän blogauksen kanssa tässä aiheessa. Sen sijaan on rakentavampaa käsitellä tätä vuotta. Joka oli itselleni kaiken kaikkiaan aivan erityislaatuisen paska vuosi. Se ei ole aivan yhtä huono kuin vuosi 2000. Se ei ole yhtä emotionaalisesti tyhjiin imevä kuin vuosi 2004. Mutta se kyllä pääsee hyvälle pronssitilalle. Eikä omaa ansiotaan vaan tuurilla. ; Tämä vuosi on itse asiassa mennyt aikamoisessa sumussa kevään jälkeen. Syynä oli perheessä ollut tarpeeton terveydellinen yllätys joka johti leikkaukseen asti. Tämä aikaansai tietynlaisen eksistentiaalisen shokin mieleen. Eikä se rehellisesti sanoen ollut edullista lompakollekaan. Leikkaukseen ei kuitenkaan kuoltu eikä tässä vaiheessa ole mitään merkkejä siitä että tarvetta uusinnoille olisi.

Tämän vuoden ongelmana on ollut oikeastaan se, että tilanteen luonne on ollut kaiken kaikkiaan sellainen että en ole voinut puhua yksityiskohdista. Jotka ovat henkilökohtaisia ja syviä. Ja jotka eivät ole minun henkilökohtaisia ja syviä asioitani vaan puolison. Näin ollen en voi jakaa tai puhua niistä oikein kenellekään. Puolisolle voisi puhua mutta tosiasiassa on tärkeää tukea häntä prosessissa joten aivan kaikkea on turhaa vuotaa hänenkään riesakseen. Tässä tilanteessa olenkin hyvin korostetusti yksin. Jopa hämmästyttävän yksin. Sillä jos otetaan käsille omat vaikeimmat aikani, jolloin en omista luottamussyistäni voinut lainkaan puhua ns. perheelleni ja verisukulaisilleni, minulla oli kuitenkin hyviä ihmisiä jotka jaksoivat kuunnella raivostuttavaa vuotamistani. Sellaiset ihmiset kuin Siri Kotajärvi ja Anna Korkolainen. Jotka vaivautuivat puolestani ja tekivät sen tyylisiä joustoja joita en ansainnut. Ja mikä pahempaa, joita en voi mitenkään koskaan maksaa takaisinkaan. Nyt minulla ei ole mahdollisuutta tämänlaiseen. Olen kaiken kaikkiaan ollut hyvin yksin.

Joten olen päätynyt tekemään sen missä olen hyvä.

Tuotan paljon tekstiä. Olen hyvin avoin monista asioista. Ja tosielämässäkin kerron paljon asioistani. Harvalle tulee tästä asioiden vuotamisesta mieleen se, mitä se on. Se on tehokkainta mahdollista asioiden piilottamista ja sensurointia. Se on sitä mitä kidutettavana oleville opetetaan strategiaksi. Ei pidä miettiä sitä mitä ei saa sanoa. Ei saa miettiä että "en paljasta asiaa X" vaan sen sijaan pitää puhua avoimesti muista asioista ja muista aiheista. Olen tässä mielessä erittäin hyvä. (Opin asian valitettavan myöhään, mutta sittemmin olen käyttänyt sitä mestarillisesti. Itse asiassa on syytä tiedostaa että eräässä mielessä eräs tärkein osa ammattianikin on se, että pidän työkseni yrityssalaisuuksia. Ne eivät ainakaan minun kauttani lipsahda, eivät edes humalassa baarissa.)

Toisaalta olen muutoinkin parhaimmillani tilanteissa jotka eivät suju. Tämä johtaa siihen raivostuttavaan tilanteeseen jossa skillsettini ei sovi ns. terveeseen normaaliin elämään. Pärjään ja menestyn sellaisissa tilanteissa jotka estävät minua olemasta oikein millään tasolla onnellinen. Ja tätä kautta moni on ihmetellyt miten hyvin olen suhtautunut ja hoitanut tiettyjä puolia elämästä.

Toisaalta tämä stressi on ollut luovuudelleni hyväksi. Olen kokenut että etenkin huumoripuoli on syntynyt epätavanomaisella helppoudella. (Jostain syystä moni ajattelee että humoristina oleminen tarkoittaisi iloisuutta. Tässä kuitenkin menevät minusta huumorin vaikutus ja huumorin synty sekaisin.) Mikä ei ole ainutlaatuista. En siis ole tässä tilanteessa vajoamassa masennukseen tai suisidaalisuuteen - joista molemmat ovat kokemuspiirissäni, etenkin jälkimmäinen, ovat kaikkea muuta kuin vieraita - vaan olen jotenkin tässä kaikessa syntynyt tuottamaan monenlaista. (Jos en muuta niin epämuodostuneita äpäriä blogin täytteeksi. Mutta samaa on tapahtunut töissä ja kotona ja muutoinkin.)

Joka taas tarkoittaa että kenties tämä vuosi ei ollut niin läpitunkevasti ja kokonaisvaltaisesti paska. Tämä on vuosi jolloin opin sen, että jos kukaan ei ole auttamassa ja itse on selvittävä, niin sitten sitä selviää. Jos ei muutoin niin toisten puolesta. Tämä vuosi ei siis ole ollut sitä normaalia maailmaa jota kuvaa se, että minä epäonnistun. (Se, että teen ylilyöntejä, virheitä, olen vaikea ihminen joka ei osaa ilman että kaikilla muilla on paha olla.) Tätä vuotta kuvaa se miten koko maailma on epäonnistunut. (Jopa siinä mittakaavassa että olisi houkuttelevaa uskoa johonkin Jumalaan tai älykkääseen suunnittelijaan jota syyttää Pahan ongelman nimissä tästä kaikesta joka heijastelisi hänen läpipahaa ja kieroutunutta luonnettaan.) Kerrankin virhe ei ole minussa vaan maailmassa. Joten kenties tämä vuosi oli jotain jota muistelen myöhemmin tavalla jonka voi tiivistää Milja Kauniston "synnintekijä" -kirjan loppuun ; "anna minun vielä nähdä unta miehuuteni päivistä, jolloin kärsimys ja rakkaus tulivat minulle tutuiksi. Anna minun sitten unohtaa kaikki muu kärsimys paitsi rakkaus. Anna minulle vielä uusi alku."

Kuinka suuresta osasta ei-pornoa halutaan tehdä sellaista

Taidemaalarit ovat varmasti kautta aikojen olleet vaikeuksissa sen kanssa mikä on taidetta ja mikä erotiikkaa tai peräti pornoa. Tästä ääripäinä on renessanssiylimys joka tilaa maalauksen jossa on tarkoituksellista alastomuutta, jolloin taiteilija haluaa kenties tehdä taidetta mutta tilaaja määrää sisältöön itselleen jotain joka on vähintään hyvin lähellä pornografista materiaalia. Tai sitten taiteilija haluaa tehdä taidetta mutta tilaaja on joku vähän niuhompi renessanssipaavi joka pitää vaikkapa alastomuusasioita paheellisina ja syntisinä.

Mutta asialla on konkreettisempiakin ulottuvuuksia. Sellaisia jotka eivät jää enää jonkun taidekriitikon ja filosofisen luokittelijan maailmaan. Vaan jonain joka vaikuttaa jopa relevantimpiin maailmanasioihin kuin kirjaston luokitusnumeroon. (Joka on konkreettinen ja yllättävän tärkeä asia.) Sellaiseen joka teoriassa saattaa vaikuttaa hyvinkin laajasti siihen mitä ihmiset voivat jatkossa tehdä ja miten häntä kohdellaan tämän jälkeen.

Itse näkisin että maailmassa on olemassa "yhteiskunnan seksualisoitumista" koskeva käsite. Jossa on kaksi puolta. Ensimmäinen on se, että erilaista vähäpukeista ja sisällöltään seksuaalista materiaalia on hyvin paljon saatavilla. Toinen taas on se, että moni normaali ja eiseksuaalinen asia väännetään seksuaaliseksi. Esimerkiksi äitien imetys on aikaisemmin aivan varmasti ollut normaalia ; Ei ole ollut mitään tutteleita ja vauvat on ruokittava. Nykyisin se koetaan hyvinkin helposti rinnan näyttämisenä, joka taas nähdään erotisoituna. ; Suomessa on toinenkin yhteys joka näyttää olevan erotisoitumassa. Nimittäin sauna.

Eräs facebookystäväni (omituinen käsite, myönnän) on ottanut osaa hyväntekeväisyyskalenteriin joka on sauna -aiheinen. Se ei ole sisällöltään eroottinen. Mutta siinä on aiheen vuoksi alastomuutta. Toki rajatusti. Mistään rintojen heiluttelusta ei ole kysymys. Mutta toisaalta juuri tämä tuottaa jossain määrin ongelmia. Koska sitten näin tämän em. facebookystäväni alasti, tein kuten jokainen kunnollinen mies tekee nähdessään sievän naisen paljasta pintaa internetissä. Eli kirjoittaa aiheesta kommenttia privaatisti.

En ole tässä mikään moralistikukkahattusetä. Tai ainakaan en kovin vahvasti. Luonnollisesti toivon hyvää onnea hyväntekeväisyyskalenterille. En koe myöskään että pornoa tai erotiikkaa itsenään tarvitsisi kieltää. En paheksu ihmistä sen vuoksi että hän riisuu hyväntekeväisyyden puolesta. En edes silloin kun se on selvästi tätä mainittua saunakalenteria erotisoidumpaa - kuten monesti näkee turkista vastustavissa kampanjoissa joissa alastomia naisia käytetään huomionherättäjinä.

Saunan eiseksuaalinen luonne on nimittäin jotain joka on siitä hankala että se on hyvin helppoa erotisoida ja seksualisoida kysymättä ihmiseltä itseltään lupaa. Konteksti on hyvin helppoa häivyttää. Tämä liittyy oleellisesti siihen mistä kirjoitin aikaisemmin. ; En pitänyt julkkisten vuodettujen eroottisten kuvien katselemista sopivana. Sen sijaan korostin että ammattilaisten tekemä porno on - jos ei täysin eettistä niin ainakin huomattavasti vähemmän epäeettistä - koska kuvatut ovat antaneet luvan siihen että heidän kuviaan käytetään juuri tämänlaisessa kontekstissa.

Koska saunakalenteri oli selkeästi ei-eroottinen on siinä riskejä tämänlaisiin ongelmiin. "Rehti eroottinen kuva" on siitä suora että konteksti on selvä. Ja tässä mielessä kuva on selvästi tiettyyn tarkoitukseen tehty ja sitä on mahdollista käyttää sellaiseen. Mutta koska kyseessä ei ole eroottinen kuva joka olisi tehty sellaiseksi, on riskinä se että kuvaa käytetään johonkin jota varten ei ole annettu lupaa ei niin kuvaajalta kuin ennen kaikkea kuvatulta mallilta (tai kuvassa olevalta kohteelta, tai ihmiseltä, miten tämän sitten haluaakin ilmaista). Alastomuus on helpohkoa viedä pois kontekstista. Ja tämä on se ongelma ja riski.

Esitinkin kampanjaan esittäneelle kysymyksen siitä että mitä jos hänen kuvaansa käytetään jollain kamalalla tavalla. Enkä tässä tarkoita sitä että joku teinipoika masturboi kalenterikuvan päälle, vaan siitä että jos joku vaikka ottaa kuvan talteen ja se vuotaa julkisuuteen ennen vaikka presidentinvaalikampanjoita. Kuvana josta on vaikka taktisella rajauksella ja kalenterikontekstin hämärtämisellä tehdään skandaali jossa tämä henkilö sitten on joku jolla on "kyseenalainen ja irstas menneisyys". Tämä konteksti olisi tietysti valehtelua. Mutta se olisi melko helppoa tehdä.

Ja tiedän että jos tämänlainen tilanne sattuu osumaan omalle kohdalle niin se iskee yllättävän vahvasti.
1: Yhdessä aikaisemmassa työpaikassani eräs nuori nainen oli ollut aivan oikeissa eroottisissa kuvissa. Nämä kuvat eivät olleet mitään merkittävän rajua materiaalia ja kohtuullisen hyvällä maulla tehtyjä. Kun tieto asiasta työpaikalla levisi kädestä käteen kiertävien kuvien kautta, nuori nainen sai tietysti kohdata ilmeitä ja katseita. Joiden syyn hän joko tiesi tai sitten ei. Sosiaalinen asenne oli varmasti raskasta kantaa. Olin vihainen hänen puolestaan. En sääli sitä että jollain riittää kehoa tämänlaisiin kuviin. Mutta paheksun siitä että mahdollisesti palkan tai seikkailun takia takia tehdystä projektista tehdään jonkinlainen ihmistä luokittava ansa. En ole mikään kovin ihana ihminen, mutta on jokin raja jolla ihmistä saa kohdella ja missä ei.
2: Samoin pornokuvaistaminen on muutenkin ase. Puolisoni kohtasi tätä koulussa kun hänen naamaansa leikkaa-liimattiin ammattilaispornonäyttelijöiden vartaloihin ja pistettiin koulun oppilaiden parissa kiertoon. Oli selvää että tämä iski sekä itsetuntoon että vaikutti ammatissa tarvittavaan karismaan ja auktoriteettiin. Tämänlaisesta tempusta olin sen verran vihainen että en vieläkään tiedä tekijän sukunimeä. Etunimen tiedän. Sukunimen paljastuminen saattaisi olla vakavahenkisen kaksintaistelun paikka.

Oikeastaan tässä saunakuvassa ongelmana onkin oikeastaan juuri se että vaikka sukupuolella, iällä ja ulkonäöllä ei pitäisi tämänlaisissa asioissa olla jotain merkitystä, sillä ei ole. ; Minä miehenä ja korkeintaan kohtuullisen näköisenä voisin patsastella aivan umpimunasillani samassa kalenterissa ja tätä kuvaa ei kukaan missään ikinä väittäisi pornografiseksi menettämättä kasvojaan. (Olen toki tällä hetkellä komeimmillani ikinä, mutta se johtuu enimmäkseen siitä että olin karsean näköinen teini.) Mutta kun nuori sievä nainen on paljon tätä rajatummin ja vähemmän paljastavasti kuvassa, on riski tämänlaiseen olemassa. Tasa-arvoisessa maailmassa jossa sukupuolia kohdeltaisiin tekojensa mukaan tätä ei tapahtuisi. Mutta tässä kohden on selvästi olemassa jokin hyvin relevantti ero.

Facebookystäväni oli toki siinä rohkea että hän esitti että hän ei murehdi tämänlaisista asioista. Koska hän ei tee väärin vaan oikein. Ja jos pelkää mahdollisia ongelmia ei oikein saa tehtyä mitään. Että internet on vähän kuin ase, että aseet eivät tapa ihmisiä vaan ihmisten intentiot. Hän on tässä mielessä rohkeampi kuin minä. Enkä tarkoita rohkeudella sitä eroottisissa kuvissa käytettyä rohkeutta. Vaan sellaista ns. aitoa rohkeutta. Ilman tämänlaista rohkeutta meillä olisi tarjolla vain riskitöntä taidetta ja riskittömiä projekteja. Ilman tämänlaista rohkeutta ei tarvittaisi lainkaan perinteistä sensuuria koska kaikki hoitaisivat kaiken ennakkosensuurilla.

Kirkon haastaminen ; Hieno tapa sanoa "turpa kiinni" vaikuttamatta sensuristilta.

Uskontokriitikkona kohtaan usein varsin erikoista moitetta. Sellaista, että minun ei pitäisi moittia kirkkoa vaan haastaa se. Tässä ei ole oikeastaan koskaan mitään kovin konkreettista ohjeistusta siitä mikä erottaa haastamisen moittimisesta. Mutta aina siihen haastamiseen kehotetaan. Diskurssissa esiintyy jonkinlainen rakentavuuden tematiikka. Mutta on hyvin vaikeaa ymmärtää mitä tämä rakentavuus on.

Asiaa on kenties lähestyttävä samalla tavalla miten Kuhn näki tiedemiesten oppivan tieteentekoon. Ottamalla esille exemplareja, kuvaavia esimerkkejä jotka edustavat hyvää tiedettä. Ja muu tulkitaan analogisina näiden kanssa. Tämä on luonnollisesti tärkeää, sillä vaikka olenkin tarvittaessa hyvinkin häijy, mutta en ole itsetarkoituksellisesti häijy.

Exemplaria metsästän (tahdon saada suuren)

Kirkko ei tiemmä vastusta suoraan provokatiivisuutta. Tästä hyvää ideaa saa Ville Rannasta. Hän on tehnyt sarjakuvia "Kirkko ja kaupunki" -lehteen. Hänen haastattelunsa on peräti otsikoitu "Ville Ranta ei pelkää ärsyttää". Itseni on vaikeaa nähdä kuvissa mitään provokatiivista. Otan sieltä kuitenkin jatkoa varten huomioksi sarjakuvan jossa on suuri massa hiljaisia ihmisiä. Yksi tyyppi huutaa naama punaisena "Kirkko vastustaa sitä". Otsikko on "kirkko ottaa kantaa tasa-arvoiseen avioliittolakiin". Tämä edustaa siis jotain jota kirkko kokee kantaaottavaksi, tiedostavaksi ja asialliseksi. Riittävän provokativiiseksi.

Toinen esimerkki on sitten Sadinmaa. Hän on saanut viime aikoina näkyvyyttä "10 käskyä kirkolle"-kirjallaan. Hän on liittänyt kuvioon Luthermaisia sävyjä, mutta hyvin liennytetysti. Teesejä ei esimerkiksi naulata kirkon oveen vaan käytetään jeesusteippiä. Teos onkin herättänyt keskustelua esimerkiksi "kirkonkellarissa". Sadinmaa onkin tuottanut keskustelukirjan. Jossa hän haastaa kirkon, yrittämättä rynnätä ateismiin tai kirkostaeroamiseen.

Sadinmaa ei ollutkaan.

Arhi Kuittinen kuvaa miten Sadimaahan on suhtauduttu. Hänen  sillisalaattimaisen paranoijansa takaa löytyy muutama oleellinen detalji. Ensimmäinen on se, että Sadinmaata on pidetty liian provokatiivisena. "Kirkko ja kaupunki" -lehden päätoimittaja on esimerkiksi tyystin kieltäytynyt julkaisemasta arviota Sadinmaan teoksesta. Syynä on se, että kritiikki on nähty liian repivänä.

Sadinmaa on siis provokatiivisenpi kuin Ranta. Joka on tärkeä huomio, sillä tarkastelemalla Rannan ja Sadinmaan välisiä eroja, voidaan löytää se elementti joka tekee kritiikistä rakentavaa ja repivää. Kun toinen hyväksytään ja toinen hylätään, on erojen tarkastelu hyödyllistä. Päällimmäinen huomio on se, että Ranta ei haasta kirkkoa vaan kirkon jäsenet. Ne, jotka Rannan kuvassa puuttuavt. Ne, jotka huutavat että "Kirkon pitäisi sallia - mahdollisimman pian". Samaan aikaan juridiikka ja käytänteet sanovat yhtä. Ja se sanoo täsmälleen samaa kuin se yksittäinen huutaja.

Kuittinen alustaa ja kysyy yhden oleellisen asian. "Kriittisyys kirkkokulttuurissa ei saa siis uhata lainkaan kirkkoa eikä vaatia muutosta itseensä tyytyväisille koska kirkkoa ei saa tuhota vaan rakentaa. Niinkö?  Ketkä määrittävät tämän rakentamisen ilman purkamista?"

Rakentavuus ja repivyys, eli haastetun kirkon madonluvut.

Kirkon kohdalla ongelmaksi nähdään selvästi kirkostaeroamisen ja kirkkokritiikin välinen yhteys. Suun kiinni laittamisen vaatiminen ei toimi nyky-yhteiskunnassa. Joten vaihtoehdoksi on näyttänyt muodostavan se, että "kirkko kuuntelee" mutta ei tee mitään. Tässä korostetaan että kirkon jäsen saa olla mitä mieltä tahansa, kunhan maksaa kirkollisveroa eikä ala aktivistiksi. Sillä asioiden muuttaminen olisi moniarvoisuuden vähenemistä. Kirkon rakentavuus on kuuntelua ilman toimia. Kirkon provokatiivisuus on asioihin ja toimeen tarttuvien kirkon jäsenten hiljentämistä.

Siksi on vaikeaa nähdä eroa Rannan "provokatiivisuutta" siitä kirkon puolustamisesta jota tuli blogiini. En voisi itse keksiä tätä, joten annan sen sellaisenaan näytille.

"Usein etenkin nettikeskusteluissa tykätään syytellä uskiksia homojen toivottamisesta helvettiin. Kuitenkin suurin osa papeista olisi valmis homoliittojen kirkollisen vihkimiseen (kun taas kansanedustajista suurin osa ei tähän suostuisi). Tuntuu, että ainakin sen äänekkäimmän ateistien osan mielikuva kristinuskosta on täydellinen irvikuva. Ja yksi asia, mistä aina jaksetaan muistuttaa, ovat tyhjät kirkot. Käyn messussa melkein joka viikko ja ikinä kirkkoon ei jää kovin paljoa tyhjää tilaa. Samaa kertovat tilastotkin. Jumalanpalveluksessa käy vuodessa yli kuusi miljoonaa ihmistä ja kun jaetaan se järjestettyjen jumalanpalvelusten määrällä, saadaan tulokseksi, että jokaisessa kävi lähes sata ihmistä. Ja koska lisäksi kirkossa järjestetään niin valtavasti muita tilaisuuksia kuin jumalanpalveluksia, on kirkkoon usein hyvin vaikea saada sovittua esimerkiksi kenraaliharjoitusaikoja konsertille tms. Musiikkitilaisuuksiin kirkossa osallistui muuten lähes kaksi miljoonaa ihmistä, säännöllisissä ryhmissä kävi sata tuhatta ihmistä jne. Lisäksi on mm. kaikki kirkon toimitukset, kuten häät, hautajaiset ja ristiäiset ja muita työmuotoja, kuten diakoniatyö. Eli vaikka paljon on kirkon toimintaan osallistumattomiakin ihmisiä, kyllä aktiivisia kristittyjäkin on paljon. Ja aktiivisista kristityistä vain pienenpieni osa edustaa sellaista kristillisyyttä, jossa esimerkiksi pyritään aktiivisesti evankelioimaan ihmisiä. (Ja usein nämä ovat sitten sitä mieltä, että muut ovat huonoja kristittyjä tai eivät kristittyjä ollenkaan ja siksi puhuvat vain pienestä omasta joukostaan "meinä kristittyinä". He eivät esimerkiksi ymmärrä, että Jumala voi tehdä työtään kristityn kautta muutenkin kuin siten, että on joka välissä kerrottava Jeesuksesta.)"

Tässä on tietysti paljon asiaakin. Huomiotaherättävää on kuitenkin se, minkä aina tälläisissä nostan esiin. Eli mielipidejakaumat eivät ratkaise, jos käytänteet eivät mukaile niitä. Kirkossa ei tietty ihmisryhmä pääse naimisiin. Poliitikot todennäköisesti muuttavat asian paljon ennemmin kuin kirkko. Joten kirkko tässä nyt lähinnä demonstroi tehottomuutensa.

Tehottomuutensa joka näkyy myös tilastoissa jotka tässä on annettu. Luvut on annettu tavalla joka hämää lähinnä ihmisiä jotka ovat kohtuullisen huonoja tilastomatematiikassa. Kun mietitään kirkon arvoa keskivertojäsenelle, on käytimäärät jaettava jäsenten määrällä. Kirkossa on vähän päälle neljä miljoonaa jäsentä, joten keskiverto kristitty käy kirkossa noin 1,5 kertaa, ei se kovin innostava paikka ole.

Kun muistetaan että kirkossakäymisessä rippijuhlat ja joulujumalanpalvelus ovat suosituimpia, voidaan huomata keskittyminen. Kaikki jumalanpalvelukset eivät ole läheskään yhtä suosittuja. Itse asiassa voidaan sanoa että jumalanpalvelusten suosio vaihtelee sekä maantieteellisen lokaation että jumalanpalveluksen ajankohdan mukaan tavalla jota voi kuvata Zipfin lakia. (Jonka erityistapaus on ns. Pareton periaate jossa 20% asiakkasista tuo 80% tuloista.) Ja aina kun esillä on Zipfin jakauma, mediaani on paljon informatiivisempi tieto kuin keskiarvo. En ollut yllättynyt siitä että kävijä ei kertonut sitä ihmismäärää jonka kohdalla puolet jumalanpalveluksista on tätä mainittua lukua vähämääräisempi.

Oma käsitykseni kirkosta perustuu kokemukseen joka ylittänee monien kirkkoaktiivien vastaavan.
1: Sen, mitä itse opin nimenomaan toimimalla jotain vähän vajaat 8 vuotta (7 ja risat) kirkkokuoroaktiivina. Tietyt harvat ihmiset käyvät kirkossa käytännössä joka viikko. Tietyt harvat päivät ovat tupatentäynnä. Vajaina viikkoina rippikoulua käyvät kirkossakäyntirasteja keräävät ihmiset ovat yllättävän yleisiä ja joskus jopa päihittävät ne vanhemmat mummelit. (Minun rippikoulussani piti vierailla 8 jumalanpalveluksessa noin puolen vuoden aikana. Tämä taatusti vaikuttaa tilastoihin.) Rippikoulun jälkeen heitä ei sitten enää näy.
2: Lisäksi vaikeus saada tiloja kirkosta johtuu melko suurelta osaltaan siitä että kirkon käytettävyys on ns. paska. Olen tässä viime aikoina huvin vuoksi yrittänyt sovittaa työelämän ja kirkossakäymisen. Yllättävää on se, että jos lähtee normaaliin toimistoaikaan töistä Sörnäisistä ja kävelee Kallion kirkolle, oppii että kirkon aukioloajat ovat loppuneet. Kirkko taas on se, jonka tietää paikkana. Seurakuntataloja ja muita joutuu etsimään. Kirkko näkyy pirun pitkälle. Kun siinä kolkuttaa lukitulle ovelle, oppii yhden asian. Sen, että helvetin harvoin sieltä oven toiselta puolelta kuuluu konserttien ääniä tai sitä että siellä olisi toimintaa. (Ellei siivoojia lasketa toiminnaksi. Nuorempana ja eiavioituneena saattaisin kyllä laskea.) Se, että minä töideni ohella vierailisin kotikaupunkini Keravan kirkossa arkipäivänä on mahdottomuus. Pitäisi siis jättäytyä työttömäksi?

Tilastoilla on tärkeä yhteys. Sillä Timo Eskola Suomen Teologisesta Instituutista on katsonut kirkon lukuja. Hän näkee tilastoista sen, minkä niistä näkee jos katsoo käsiäheiluttavien keskiarvojen taakse. Mediaania lähestytään kuvaavalla sanalla "promilleliike". "Tavallisena ”vihreän värin” sunnuntaina paikalle vaivautuu selvästi alle prosentti seurakunnan jäsenmäärästä. Kyse on promilleliikkeestä." Eskola kuvaa lukuja masentaviksi. "Vasta julkaistu kirkon nelivuotiskertomus Haastettu kirkko on lohdutonta luettavaa. Sen ovat todenneet myös monet kommentaattorit, jotka ovat koonneet avaintietoja eri tilastoista. Etenkin etelän kaupungeissa kaikki mittarit näyttävät alaspäin ja putoaminen on nopeata. Monien mielestä luterilainen kirkkomme on suorastaan tienhaarassa. Kyynisempien tarkastelijoiden mielestä taas tilanne kuvaa jälkikristillistä todellisuutta, eikä mikään tule muuttumaan näillä laskukäyrillä."

Itse sanonkin, että kirkko on käskenyt haastaa sen. Nyt kirkko on haastettu. Reaktiot kertovatkin sitten loput. Kirkko on lauselmissaan toistuvasti luvannut että jokainen voi vaikuttaa ja että vain kuulumalla voi vaikuttaa. Mutta kaikki vaikuttaminen on joko julkisuudessa leimattu repivyydeksi tai sitten se on ennakkonsensuristisesti jätetty tyystin pois esimerkiksi Kirkko ja Kaupunki -lehdestä ja muusta vastaavasta kristillisestä mediasta. Kirkko ei ole vastannut haasteeseen, paitsi provosoitunut ajamaan omaa vallitsevaa järjestystään kieltäytymällä muuttamasta käytänteitään. Ainut mikä saa kirkon reagoimaan ovat kirkosta eroamiset. Eivätkä pelkästään eroamiset vaan nimenomaan eropiikit. Massapako vaikuttaa, kirkon jäsenyys ei.
1: Räsäsen homokohun aikana selitettiin, että muutos olisi tosi lähellä. Siitä on mennyt kauan aikaa. Miksi sitä ei ole tapahtunut? Etenkin jos saamani kommentti on asiallinen ja faktuaalinen, eikä samanlaista silmänkääntöä kuin huomion kiinnittäminen suuriin lukuihin ja keskiarvoihin asiassa jossa takana on lähinnä jäsenmäärien kautta syntyvä "promillejengin" suurelta näyttäminen ja Zipfin lain seurauksesta tapahtunut keskiarvon luonteen muutos.

Kirkko kuuntelee mutta ei toimi. Siksi se harjoittaakin Rannan tyylistä "kirkon rituaalivaltaa ylläpitävää provosointia", jossa muutosyritykset torjutaan fundamentalismina ja aktivismina. Samalla kirkko pitää yllä illuusiota vaikutusmahdollisuuksista. Siksi haastettu kirkko osaa lähinnä esimerkiksi vittuilla kirkosta eronneille kirjeillä. Kun katsoo exemplareja jotka näyttävät minkälaista kritiikkiä kirkko pitää rakentavana ja mitä ei, on varsin selvää että kirkko sallii kirkkokritiikin joka ei kohdistu kirkkoon ja jossa ajetaan kaikkea muutosvastarintaa.

Hyvin harva tuntuukaan tiedostavan että kirkkokritiikissä on hyvin usein kysymys nimenomaan siitä että ihmiset tiedostavat että läheskään kaikki kristityt ja papit eivät ole fundamentalisteja. Itse kohdistan kiukkuni pääasiassa "leppoistoksi" kutsumaani joukkoon. Kirkossahan kukaan ei aja liberaaleja asioita, koska kirkon fundamentalistit huutavat dogmejaan ja näkemyksiään. (Ja käytänteet ovat heidän puolellaan vaikka he ovat vähemmistö.) Muut sitten pitävät suojatyöpaikkojaan ja nysväävät siitä miten näitä vihaisia kristittyjä pitää suvaita. Lopputulos näyttääkin yllättävän kovasti Rannan piirtämältä pilakuvalta. Valtaosa on hiljaa ja vain vihaisella fundamentalismilla on ääni ja aktivismin ja vaikuttamisen voima. Ja tätä kautta valta ja merkitys instituution sisällä. Kuvasta puuttuu täysin se joka on ääneen tämän fundamentalistin kanssa erimielinen ja joka yrittää muuttaa asioita. Ja tätä ei näy siksi että heille ei anneta ääntä ja vaikutusvaltaa. Sillä he ovat sitä fundamentalismia jonka tulee "suvaita suvaitsemattomuutta" ja olla hiljaa. Toisin kuin sen fundamentalistiaktivistin. Tämä asenne taas on poissavustamista. Jos savustettaessa eroaa, ei pidä valittaa hupenevia tulotasoja. (Käyn silti joskus kirkossa, ja jos ehtoollinen tarjotaan, otan sen vastaan, koska juon aina kaiken ilmaisen alkoholin. Kirkko onkin tosin lainaillut ja pumminut kaiken kaikkiaan niin paljon, että onkin kirkon vuoro tarjota kierros!)

Il Papa terrible ja muita valikoituja yksityiskohtia

Turun Sanomien "Ristivedossa" oli juttu siitä miten renessanssiajan taiteen opetttaminen koulussa pitäisi kieltää. Tai siis oikeastaan henkenä on että jos Puumalaisen ideoissa on mitään järkeä niin sitten myös renessanssiajan opetus kuvaamataidossa tulisi kieltää. "Keskustelussa vedenjakajana on se, mitä virsi on ja muuttuuko se kontekstista johtuen roolista toiseen. Eräs näkökohta on se, että virttä ei voisi opiskella taideteoksena ja kulttuurisena ilmiönä vaan se olisi aina rukouksen harjoittamista. En ole musiikin asiantuntija, mutta kuvataideasiantuntijana näen välittömän liittymäkohdan kysymyksen asettelussa kuvataiteeseen. Länsimaisen taiteen historia on sidoksissa uskontoihin ja etenkin kristinuskoon. Jos kuvataidetta ei voisi opiskella esimerkkiteosten kautta, syntyy tilanne jossa on luovuttava esimerkiksi renessanssin opettamisesta. Michelangelon teokset Daavid tai Sikstuksen kappelin katto edellyttävät niiden uskonnollisen kontekstin havaitsemista."

Nähdäkseni tämän tyylinen argumentaatio on nykyään vallalla kristittyjen puolella. Että jos ei pidä siitä että suvivirsi lauletaan yhteislauluna rituaalinomaisesti juhlatapahtumassa, niin se on sama kuin kielto opiskelusta. Tämä on hyvin mielenkiintoinen argumentti.
1: Sillä tosiasiassa suvivirttä ei suinkaan käsitellä taideteoksena joka liitetään sen historiaan. Suvivirren historia pitää opetella muuten. En esimerkiksi koskaan koulussa oppinut tai kuullut siitä miten suvivirren historia on sidottavissa nälkävuosiin. Sillä se on vain loilotettu rituaalilauluna juhlassa sen sijaan että sitä olisi opeteltu. Olisi omituista väittää että juhla olisi opiskelua. Se ei ole. Se on yhteislaulu joka on asetettu juhlaan ja julkisena uskontokunnasta riippumattomien läsnäollessa tehtynä se on lähennä statement ideologisesta vallasta.
2: Tosiasiassa en tiedä ketään joka kieltäisi suvivirren muuta kuin sen osallistuttavan tematiikan kautta. Eli siinä ihmiset pistetään joko laulamaan laulua tai eristäytymään ja identifioimaan maailmankuvansa asiasta hyvinkin vahvasti ja julkisesti. Renessanssimaalausten opettelu on aivan eri kaliiberia. Tosiasiassa renessanssitaiteesta voitaisiin helposti kontekstoida jotain joka olisi oleellisesti samanlaatuinen kuin uskonnolliset aamunavaukset ja suvivirren laulu yhteislauluna. Se olisi sitä että islamilaiset pistettäisiin kuvaamataidon tunnilla piirtämään Profeetta Muhammadia. Tai kaikki lapset pistettäisiin pakkopiirtämään joulunaikaan Joulun kaunista tarinaa ja Jeesuksia positiivisessa sävyssä. Jos tämänlaista osallistuttamista tehdään uskonnontunnilla, se nimenomaan pitäisi kieltää. Tämä ei tietysti tarkoita että kirkkotaidetta ei voitaisi päntätä.

Itse asiassa karkeasti ottaen näyttääkin siltä että
1: Osallistuttamisen ajatus on valtaosalle vieras. Tämä on yllättävää jos aihe on todella kaluttu ja loppuunkäsitelty. Jos vastapuolen toistuvin ja yleisin teema koko jutussa ei ole tietoinen, niin mikä onkaan arvon kansankynttilän ymmärrys ja oppimiskyky? Asiaa ei selvästi ole käsitelty tarpeeksi koska perusargumenttien sisältö ei ole tuttu. Erimielinen saa olla kunhan vastapuolen kannanottojen sisältö on oikein muotoiltu. Olkiukottaminen sen sijaan tekee suvivirren laulun puolustamisesta vain säälittävää.
2: Argumentit nojaavat aina epäanalogisiin tilanteisiin. Jos analogia sen sijaan löytyy se yleensä paljastaa että kulttuurissamme on hyvin paljon julistavaa käännytysmentaliteettia. Toki nykyisen virallisen jargonin mukaan keskiverto normaali suomalainen ei tuputa ja käännytä. Mutta sitten yht'äkkiä huomaamme miten "kerran viikossa yksi aamunavaus" ei olekaan "riittävän paljoa". Eli tuputtaminen kerran viikossa ei riitä näille "maltillisille" intoilijoille. Huomio johtaa lähinnä huvittuneisuuteen. Sillä kun analogioita löydetään ne paljastuvat yleensä aika ikävästi joksikin jotka enemmän viittaavat siihen että uskonnollista julistamista siedetään koska sitä tehdään niin paljon kaikessa muussakin ja sen jälkeen selitetään miten maltillinen uskonnonvapaus ei yhtään mokuta, mitä nyt vaan kerran viikossa ja lisärituaalit päälle.

Mutta kun sikstuksen kappeli otetaan esille, onkin hyvä huomata toinen asia. Nimittäin se, että tosiasiassa kouluissa voidaan varsin helposti jakaa hyvinkin epätasapainoista dataa. Ja tämä ei ole historian opettamista vaan maailmankuvallisesti valikoitujen faktojen opettamista. Jossa "jokainen saa tehdä omat tulkinnat". Toki monet opettajat ovat tasapuolisia. Mutta eivät kaikki.

Otan esimerkin siitä miten Sikstuksen kappeli voidaan ottaa esille. Väärä tapa on se, että näytetään hieno maalaus ja selitetään että se on kristillistä taidetta. Ja sitten jotenkin pidetään tätä kristinuskon ansiona. Oma ala-asteenopettajani oli sen verran hurskas ihminen, että hänellä oli tapana painottaa asioita hieman tähän tapaan. Hän ei toki valehdellut. Hän vain jätti asioita kertomatta.

Rafaelin maalaama
kuva kauheasta paavista,
historiallisen tason
kusipäästä. (Jopa
renessanssipaavien
mittapuussa.)

Sikstuksen kappelin kohdalla ei voi olla mainitsemasta paavi Julius II. Hän oli poliittisen vallan ytimessä ja hän esimerkiksi soti jatkuvasti. Tämän ohella hän suosi taidetta. Rooman Pietarinkirkon rakennustyöt alkoivat hänen käskystään. Michelangelo maalasi hänen käskystään Sikstuksen kappelin kattoholvin freskot. Rafael maalasi hänen palkkaamanaan freskoja paavin palatsiin. Vuonna 1505 Julius II perusti sveitsiläiskaartin paavin turvaksi. Hän tarvitsi sitä. Sillä hän mm. sai itselleen toimillaan sellaisen kutsumanimen kuin Il Papa terrible (~"kauhea paavi"). Hän oli kammottava kusipää jopa renessanssipaavien mittapuulla. Tätä ei oikeastaan voi korostaa muuta kuin viittaamalla Paavi Aleksanteri VI:teen, pahamaineiseen Borgia -suvun paaviin. Paaviin joka on maineeltaan turmeltunut tähti monessa televisiosarjassa. Julius II sai lisänimensä siitä huolimatta että hän oli paavina Aleksanteri VI jälkeen. Tämä kertoo jotain.

Rafaelin kuvaus paavista
joka oli Martti Lutherin mukaan
yksi haiseva paskaläjä.
(Ilmaus Lutherin, ei minun.)
Lutherilla oli loukkaukselleen
ns. vahva perusta.

Toinen Sikstuksen kappelin kannalta merkittävä paavi on sitten tuhluripaavi Leo X. Hän kulutti omaisuutta ja loi tätä kautta myös taidetta. Nautinnonhaluinen heppu joka loi anekaupan tyydyttämään rahantarvettaan jota hänen Jumalan kuluista seuraava elämäntapansa vaati. Leo X muistetaan paavina, jonka aikana alkoi reformaatio eli uskonpuhdistus, jota hän ei onnistunut tukahduttamaan. Aneiden myynti oli keskeinen seikka Martti Lutherin paavia vastaan esittämässä kritiikissä, mikä johti luterilaisen uskonpuhdistuksen syntyyn. Lutherin julkaistua 95 teesiään Leo X lähetti Lutherille bullan.

Rahoittajien lisäksi on hyvä huomata että "Michelangelo was a party dude". (Jos et ymmärrä vitsiä, olet vieraantunut relevantista kulttuurista. Mahdollisesti hyvin monella tasolla.) Kaltio (pohjoinen kulttuurilehti) kuvasi sitä miten taide on usein elänyt provokaatiolla. Kohu ja skandaali ovat olleet keinoja jo Michelangelon aikana. Itse asiassa renessanssitaiteen opettamista haikailevat "ristivetoa" myötäilevät voivat olla järkyttyneitä siitä jos Michelangelo tekisi täsmälleen sitä mitä hän tekisi, mutta tekisi sen vain nykyaikana. "Alastomuudella on aina ollut paikkansa taiteessa. Antiikin Kreikassa paljaat ihmisvartalot ikuistettiin marmoriin, Sikstuksen kappelin freskot vilisevät alastomuutta. Miksi mutkaton saunakansa nostaa metelin alastomuudesta taiteessa? Kaksinaismoralismi ihmetyttää, koska paljaat vartalot tunkevat jatkuvasti verkkokalvoille, halusi tai ei." Yliseksualisoinniksi nähdään lievempikin. Itseäni suorastaan huvittaakin se, että kun Paavi käski Michelangelon maalata hänelle, hän maalasi tälle seinän täydeltä kikkeleitä, ja tämän päälle hän piirsi kuviin lisää kikkeleitä. (Sama raha, kaupan päälle extrapeniksiä!). (Ja muita salaviestejä jotka eivät välttämättä miellyttäneet tilaajaa.) Ja tämä on oleellista myös taidehistorian kannalta. Sillä kuten melko tuore "Historia" -lehti opettaa, nämä renessanssiajan ihanat kristilliset supertaideteokset jotka korostavat miten hieno kulttuuri kristinusko on, on kohdannut kovaa vandalismia juuri kirkon toimesta. "Koska Michelangelo kieltäytyi sensuroimasta teostaan, muiden oli tehtävä se hänen puolestaan. Vatikaani palkkasi taidemaalari Daniele da Volterran maalaamaan lannevaatteita ja viikunanlehtiä alastomien pyhimysten ylle, ja lisäksi hän maalasi kokonaan uudelleen kaksi pyhimystä, jotka näyttivät harrastavan seksiä." (Ei siis ihme jos Michelangelo kätkikin maalaukseensa mm. loukkauksia paaville.) Jotenkin tämä unohtuu kun taideteosten hienoudessa paistatellaan.

Tosin tämä voi muistuttaa siitä että kenties renessanssiajalla jokin on paremmin kuin nykyään. Kun nimittäin kävin tässä taannoin "Akateemisessa kirjakaupassa" Helsingissä kuuntelemassa taidemaalaria joka oli mm. työkseen tehnyt kirkkoihin maalauksia, oli esillä se että taulut ja niiden sisältö kävivät ennakkoarvioinnin. Maalarin vakaumustakin mietittiin tarkasti, eikä asiassa voitu ohittaa myöskään polvirukoiluja aina. Nykykirkko ei päästäisi Michelangelon tapaista "party dudea" edes sutimaan. Siinä missä renessanssipaavit tekivät jälkisensuuria, nykykirkko tekee ennakkosensuuria. ; Tämä on surullinen huomio, joka korostuu heti jos muistaa sen, että vaikka mielikuvissa keskiaika ja katolinen inkvisiitio ovat ne jotka liitetään noitavainoihin, niin tosiasiassa pahin noitavainojen aalto oli juuri renessanssiajalla. Ja väkilukuun nähden voimakkaimmat noitavainot olivat protestanttisissa maissa joissa oli lynkkausmeininkiä enemmän kuin katolisen kirkon keskusjohteista tuomitsemista jossa inkvisiitiolla sentään oli jonkinlainen relevantti oikeudenkäynti ennen tuomioita.

Koulussa kristittyjä esimerkiksi suojellaan kristinuskon historiasta. Jostain syystä on "kulttuurisesti relevanttia" tankata ulkoa virsien sanoja virsivisaan. Mutta ei ole yhtään relevanttia opetella ulkoa suomen noitavainoissa surmattujen nimilistoja. Molemmat ovat tankkaavaa ulkolukua ja jälkimmäisistä on historialliset kirkonkirjoja lähteenä, joten niistä saadaan jonkinlainen yhteys aitoon historiaan. ; Silti sävynä näyttää olevan enemmänkin se että noitavainot olisivat koskeneet ihan muita maita ja muita kulttuureja. Että Suomessa ei yksikään kuollut.

Tämä on juuri sitä varoittavaa silkkihansikasstrategiaa. Kouluissa on jostain syystä asiallista sensuroida tietoa jotta kristittyjä suojellaan. Mutta kristillisiin rituaaleihin osallistuttaminen ateisteille, vaikka virsilaulun muodossa, taas myydään koulutuksena joka on "vain kulttuuria" ja "konteksti" sanaa ei jakseta analysoida mitenkään koska se heittämällä asiat vain muuttuvat "simsalabim". (Koska ne eivät oikeasti muutu.)

Jostain syystä kun käsitellään kristillistä taidetta "silkkihansikasstrategialla" on yleinen. Asioita käsitellään domeenispesifisti. Yksi tosiasia koskee tiettyä kontekstia, ja sitä ei saa heittää tämän kontekstin ulkopuolelle. Eli esimerkiksi Lutherin anekauppapuoli nostetaan esille, mutta vain kun pitää värjätä katolista kirkkoa. Taide taas on jotain josta ikään kuin halutaan pumpata gloriaa. Siksi ei jostain syystä muisteta korostaa että sama kulttuuri joka loi taiteen loi myös sen toisen puolen. Kun asioita myydään kontekstissa riippuen eri tasoilla idealisoinnein vain harva ymmärtää asioiden välisen yhteyden. Että se synkkä kirkko jota Luther vastusti olikin juuri se sikstiiniläiskappelin taidetta tuottava kirkko.

Näkisin että tietämilleni ateisteille olisi hyvin vaikeaa olla ottamatta, kannattamatta  ja pitämättä kokonaisvaltaista kuvaa uskonnosta. Se taho joka tätä käsittelyä vastustaisi olisi sitten kristittyjen puolella. Joten itse asiassa voidaan ihan rehellisesti kysyä sitäkin että kuinka monessa koulussa kokonaisvaltaista kuvaa ei vielä nykyäänkään haluta tai uskalleta tehdä. Kysymys on näissä kohdissa juuri siitä että uskonnollista omaatuntoa suojellaan opettamisen yli. Joka on päinvastainen kontekstia koskeva kanannotto kuin "ristivedossa" aseteltiin. Mutta tämä suojelu on tietysti tarpeen koska suojelun kohteet eivät ole ateisteja vaan kristittyjä.

Kun kaiken tämän jälkeen luen "ristivedon" lausunnon "Kuvataiteen osalta uskonnosta vapaata kasvatusta ja oppimista on kyllä kehitetty lähinnä Neuvostoliiton ja siihen sitoutuneen filosofian piirissä. Siinä taide alistettiin palvelemaan yhteiskuntateoriaa, josta syystä oli varsin luontevaa poistaa vääräoppisia teoksia. Moniarvoisessa maailmassa tähän ei ole syytä." Nauran. Sillä tunnistan strategian ihan Suomesta. Asenne on sama, ideologia on vain toinen. Sen lisäksi huvittaisi kysyä voinko käydä maalaamaan pari kirkkoa täyteen reptiliaanis-illuminatiivisia ja ehdottoman evolutionistisia piiloviestejäni. Mutta koska nykykirkko ei suosi taidetta samalla tavalla, tiedän että en päädy koskaan esimerkiksi piirtelemään kikkeleitä Kallion kirkon kattoon. (En vaikka olenkin amatööri ilman virallista akateemista koulutusta, monialainen puolihullu, ja tyyppi jolla on vaikeuksia tehdä isompia projekteja loppuun - eli siis hyvinkin analoginen Leonardo da Vincin kanssa.) Ja tiedän että tämä koskee myös itseäni taitavampia kerettiläisiä sutijoita. Tästä totaalisesta ennakkosensuurista tiedän että nykyajan kirkkotaide ei ole se jota tulevina vuosina erikseen käydään ihailemassa. Ne joita katsotaan ja ihaillaan ovat niitä vanhoja renessanssimestareita yhä. Tai taiteilijoita kirkkotaiteen ulkopuolelta.

Perussuolaista ; Kansalaisen direktiiviopas todellisuusnäkemyksen peilinä

”Mielivalta on kuollut, eläköön mielivalta!”
(Bassman, hikipedian käyttäjä)

Suomalaisen tulee
kannattaa kansallisvaltiota
ja vastustaa ilmastonmuutosta.

"Tämä päivä" -blogi reagoi Perussuomalaisten "Kansalaisten direktiivioppaaseen" valehteluna. Itse näen sen hyvin erilaisessa kannassa. Se on huumoria joka on rakenteeltaan hyvin perussuomalaisille tyypillistä. Se ei ole ironiaa, vaan se on juuri sitä sarkasmin muotoa joka maksimaalisesti peilaa sitä mitä mieltä he todella ovat. Kalle Erkkilä, teoksen tekijä, suhtautuu kritiikkiin ennakkosensuurivaatimuksena "Ilmeisesti tästä lähtien meidän taiteilijoiden tulee ennakkotarkastaa teostemme sisältö, jotta ne vastaavat kaikilta osin Brysselin vaatimuksia.", ja että henkenä on "Valitettavasti onnistuin kuitenkin - ehkäpä turhankin tarkasti - kuvaamaan Euroopan Unionin ja sen kannattajien todellisen luonteen. Hyi, hyi minua!"

Perussuomalaisten perusongelmana on se, että se on lähtöjään kapinapuolue. Se on ollut narri joka on hyppinyt valtaapitävien varpaille. Tässä ei tietysti tarvitse kovin vahvasti esittää omia kannanottoja. Nyt kun sillä on valtaa ja vastuuta, on hankalaa kun sen pitää kohdistaa moitteet johonkin. Ja toisaalta se itse joutuu tekemään kannanottoja ja ratkaisuehdotuksia joita voitaisiin todella yrittää. Ja tämän vuoksi se onkin päätynyt tuottamaan propagandaa. ; Propagandan hyvä puoli on toki siinä että silloinkin kun se on pilakuvamuodossa, se itse asiassa kertoo hyvin paljon siitä mitä sanoja todella oikeasti uskoo.

Mutta jos minun täytyisi sanoa oma kantani siihen mitä tämänlaisiin tuotoksiin tulee suhtautua, viittaan aiempaan huumorikohuun. Jossa kritiikkiä ei saanut nähdä sensuuriyrityksenä koska kritiikki oli eri asia kuin sensuuri. "Lehden" pieni teksti "kristillisdemokraatit korostavat lapsen oikeutta Päivi Räsäseen" suututti. Käännänkin asian nyt siihen että teen kommentaarin tähän aiemmin suututusta herättäneeseen lausuntoon.

Ja tämä lausunto voidaan soveltaa siihen mitä mieltä olen perussuomalaisten uuden komiikan aallosta.

"Usein Lehden kirjoituksista paistaa tietty toisenlaisten mielipiteiden halveksunta. Ahdasmielisyyttä tms. ei voi määritellä sillä tavalla, että kaikki tiettyjä käsityksiä omaavat ovat ahdasmielisiä, koska tällöin koko sana degeneroituu pelkäksi synonyymiksi lauseelle “sinä olet väärässä” ja sellainen kielenkäyttötapa osoittaa räikeää epäkunnioitusta toisten mielipiteitä kohtaan – se jos mikä on todellista suvaitsemattomuutta."

Huumorissa halveksunta voi kuulua asiaan. Itse asiassa halveksunta tiivistyy yleensä sellaiseen asiaan kuin kriittisyys. Toisaalta esimerkiksi kristinuskossa ajatellaan nimenomaan niin että vaikkapa homoseksuaalien naimisiinmeno on jotain jota ei tule sallia edes mahdollisuutena laissa. Jos tätä lakia ei olisi, jokainen kristitty saisi oman mielensä mukaan ja mennä heterosti naimisiin vaikka vain oman sukupuolen edustajat panettaisivat.

 "Lehden rationalisointi, että se pyrkisi nauramaan vallalle, on huvittava. Lehti harvoin tuo mitään uusia näkökulmia asioihin. Sen “huumori” ei ravistele ihmisiä ajattelemaan asioita uudella tavalla, vaan pitkälti vain toistaa jo yleisesti tunnettuja näkemyksiä. Tämäkin artikkeli pilkkaa niitä, jotka kritisoivat hallituksen esitystä – siis vallan näkemystä asiasta. Lehti ei siis kritisoi valtaa, vaan usein vahvistaa olemassaolevia valtarakenteita. Jos todella haluatte kritisoida valtaa, ettekä vain ajaa ahdasta ideologista agendaa, silloin Lehden on kyseenalaistettava sellaisia asioita, joita harvat kyseenalaistavat (esim. kristinusko ei todellakaan ole sellainen), tuotava esiin näkökulmia, jotka eivät pääse esille julkisessa keskustelussa, kritisoitava vahvistuvaa tai vakaata, ei niinkään murenevaa valtaa, joka on muutenkin tuhoutumassa."

Ajatus on erikoinen koska lehden artikkeli koski homoseksuaalien adoptiota tavalla joka on epäsynkroninen nykyisen lain kanssa. Se kenties vahvistaa olemassaolevia kriittisiä pyrkimyksiä. Mutta tämä onkin vallankumouksellisuutta. Ja tässä valitussa kulmassa se tarkoittaa sitä että se edustaa nimenomaan kriittisyyttä. Kenties jopa maksimaalisesti. Sillä jos kritiikin kohteella on (1) oma poliittinen puolue (2) lobbausryhmiä (3) nykylaki tukee sen kannanottoja ovat nimenomaan jotain jossa on valtaa. Myös Päivi Räsänen on poliitikko joka esittää kannanottojaan joihin liittyy (1) ideologiaa (2) poliittisia intressejä jotka (3) on esitetty julkisuudessa. Joten hänen kritisoimisensa on by definition vallan kritisoimista.

Itse asiassa ajatus siitä että vähemmistö olisi oikeassa olisi aivan yhtä tyhmä kuin ajatus siitä että muutos olisi aina hyvästä. Ja tässä kohden saivartelijalla onkin hyvin kovat paikat. Sillä jos ajatellaan että lehden edustama kanta olisi niin mainstream, niin se paljastaisi vallassa vielä lisäksi hyvin ihmeellisen hegemonian. Se jos valtaapitävä (homot eivät adoptoi -lakia kannattava) todella edustaa marginaalista kuplaa tarkoittaisi sitä että tällä vähemmistöllä olisi määräänsä nähden liikaa valtaa. On siis jonkinlainen valtakupla jonka puhkaiseminen olisi nimenomaan sitä vallakumouksellista toimintaa.

"Valtaan kohdistuvaa kritiikkiä olisi myös syytä esittää useammista (jopa vastakkaisista) näkökulmista, koska muuten vallan kritiikki taantuu helposti pelkäksi pyrkimykseksi päästä kalifiksi kalifin paikalle, yritykseksi asettaa uusi Absoluuttinen Totuus entisen tilalle."

On toki totta että lehden huumori teki poliittisen statementin. Mutta poliittista huumoria ei tulekaan kieltää. On kuitenkin omituista pahastua siitä että jotain tiettyä näkökulmaa esitetään. Sillä tässä yritetään vaikuttaa mitä muut ihmiset sanovat ja kirjoittavat. Ja tämä taas on valtaa jossa pyritään ennakkosensuroimaan tiettyjä näkökulmia. Tosiasiassa onkin se, että vaikka Lehti isottelee itseään suuremmalle, (kristillisdemokraateille ja uskonnollisuutta politiikkaan laajasti haluaville, sukupuolineutraalin avioliiton vastutajille ja vastaaville) se myös samalla puolustaa jotain tiettyä kantaa itse. Olisi naurettavaa väittää että huumorissa ei olisi valtaa. Mutta myös sen kritiikki on valtaa. Ja kritiikin kritiikki.

"Myöskään argumentti, että vanhanaikaisia tms. näkemyksiä on oikeus pilkata niiden sopeutumattomuuden takia ei ole yhtään jalompi kuin jos sen esittäisi koulu- tai työpaikkakiusaaja."

Tämä väite on omituinen. Koska kaikki argumentit ovat vain niiden sisällön kautta arvotettavissa ei ole asiallista. Tosiasiassa tässä esitetään implisiittinen premissi siitä että kritiikki olisi kiusaamista tai kiusaamisen analogi. Kenties kysymys ei olekaan tästä vaan vallankäyttöön puutumisesta ja siihen kommentoimiseta tavalla joka kuuluu oleellisesti positiiviseen mielipiteenvapauteen ja positiiviseen uskonnonvapauteen.

"Lisäksi siihen sisältyy implisiittinen oletus, että pilkkaaja tietää, mikä on se todellisuus, johon ihmisen on sopeuduttava – että hänellä on hallussaan Totuus ja siksi hänellä on oikeus pilkata niitä, jotka eivät sopeudu hänen käsityksiinsä todellisuudesta."

Kaikilla on maailmankuva ja relativistit - siis ne jotka puhuvat vallasta, ideologioiosta ja jotka kiistävät Totuuden omistamisen implisiittisillä premisseillään lähtökohtaisesti - korostavat että kaikessa on valtaa ja ideologiaa. Toisin sanoen kyseessä on joko vaatimus jossa kukaan ei saisi sanoa mitään (maksimaalinen negatiivinen mielipiteenvapaus ja uskonnonvapaus) joka voisi pahastuttaa jonkun toisen. Ja tässäkin taustalla on hyvin kyseenalainen näkemys jossa asian kritiikki tarkoittaa samaa kuin asian kieltäminen. Itse asiassa voidaan väittää että jos Lehden toimituksessa joku kirjoittaa kriittisesti jonkun toisen sanomisiin, hän ei suinkaan sano että tämä henkilö ei saisi olla tätä mieltä tai ei saisi sanoa sitä. Päin vastoin, se voidaan nähdä osallistumisena jossa oma erilainen mielipide nostetaan esiin tasaveroisena sen Päivi Räsäsen kannan kanssa. Tämän vaihtoehtona olisi sitten vaatimus sensuuriin.

"Lehden toimituksella on sanan säilä hyvin hallussaan. Siksi toivonkin, että miettisitte tarkemmin, miten käytätte sitä, ettekä huitoisi sillä ympäriinsä miten sattuu tai käyttäisi sitä uusien valtarakenteiden pystyttämiseen. Jos vastaatte tähän jotakin, niin toivon, että vastaatte samalla tyylillä kuin kirjoitin, asiallisesti."

Sivistussanojen käyttäminen ei ole argumentti. Toisen mielipiteenilmaisun syyttäminen kiusaamiseksi on leimakirveen heiluttelua eikä argumentointia. Se, että huulet liikkuvat ei tarkoita että tuuli on älyllistä ja keskustelevaa. Tai jos on, niin ; "Tilastot osoittavat, että höpön pöpön kuvaa hyvin toimintamenetelmiä parannettaessa liian vähäisiä tuotannollisia resursseja. Jos vertailemme lyhyesti asiaankuuluvia ilmiöitä, huomaamme, että hevonpaska auttaa käyttäjää ymmärtämään huonoja taloudellisia ja hallinnollisia oloja. Vaikka osaltamme onkin saatettu syyllistyä laiminlyönteihin, voidaan taholtamme kuitenkin todeta, että saivarteleva käsienheiluttelu avaa itse kullekin tiedon ja ymmärryksen portin kohti yhä enemmän meitä haittaavia taakkoja."

"Jokaisella ihmisellähän on oikeus tehdä lähes mitä haluaa, jos oikeudella tarkoitetaan lain sallimia asioita. Mutta siitä tässä ei ollut kysymys, vaan siitä, onko Lehden toiminta järkevää ja oikein. Tässä yhteydessä en käytä sanaa ”oikeus” sen legaalisessa, vaan moraalisessa merkityksessä. Kenenkään ei ole pakko käyttäytyä moraalisesti, mutta jokaisella, myös Lehden kirjoittajilla on velvollisuus siihen, ja jokaisella on oikeus vaatia heiltä sitä, jos kykenee perustelemaan, miksi heidän tulisi toimia toisin."

Normatiivisuus on aina ideologista. Kun kirjoittaja puhuu velvollisuudesta, hän viittaa vallankäytölliseen sosiaaliseen konseptiin. Kenties voidaankin nähdä että vastaus tähän löytyy siitä "yleisestä ideologiasta" jonka olemassaolon kriitikko hyvin vahvasti tiedostaa - hänhän väittää sitä mainstreamiksi. Näin ollen sen sisältämä ideologia on argumenttisisällöltään tuttua. Sen ohittaminen tarkoittaa sitä että kieltää että lähtökohtaisesti kiistää tämän yhden maailmankuvan huonosti perustelluksi, ei syvenny siihen mahdollisuuteen että tämä perustuisi syvään harkintaan ja että sen takana olisi järkevä argumentaatio. (Joka palautuu Lehden linjaa sensuurivaativan omiin sanomisiin myöhemmin.)

"Toteamus, että kukaan ei pakota minua lukemaan Lehteä on huono argumentti, sillä sen logiikka on, että koska voin välttää kohtaamasta epäkohtaa, minulla ei ole aihetta arvostella sitä. Mutta sama logiikka pätee mihin tahansa ongelmaan. Jokainen ihminen on yhteiskunnan jäsen ja ylipäänsä elossa ”korkeimman vapaaehtoisesti”. Siksi kenelläkään ei ole aihetta valittaa mistään epäkohdasta, koska jokaisella on mahdollisuus vaihtaa kotimaataan, muuttaa erakoksi tai jos mikään muu ei auta, niin ainahan voi tappaa itsensä (jotkut stoalaiset esittivät samankaltaisia ajatuksia aivan vakavissaan). Ilmeinen ongelma tällaisessa ajattelussa on se, että ongelmia ei ratkaista, niitä vain paetaan."

Kykenen samastumaan tähän turhautumiseen. Sillä minäkin törmään esimerkiksi Päivi Räsäseen vaikka teoriassa voisin vapaaehtoisesti sulkeutua ilmatiiviseen jääkaappiin internetin ulkopuolelle. Ja tässä mukana huomioidaan implisiittinen oletus siitä että kenties pakeneminen onkin tosiasiassa monesti yksi ongelman ratkaisu. Toki vallankumoukselliset korostavat väkivaltaista vallankumousta ja taistelua, mutta luonto opettaa että pakeneminen on ongelman hoitamista tavalla joka ei esimerkiksi vaadi sitä että joko seepra tai leijona kuolevat tässä nyt. Implisiittinen oletus statementtina ja faktana esittäen ei ole argumentti.

"Jos Lehden kirjoitukset aiheuttaisivat minulle mielipahaa, voisin ratkaista ongelman lopettamalla Lehden lukemisen. Mutta siitä tässä ei ole kysymys, vaan siitä, että Lehti käyttää huumoria väärin, eikä ongelma ratkea lopettamalla lukeminen tai perustamalla uusi huumoriblogi, mikä olisi vaikea toteuttaa käytännössä."

Toki ymmärrän tämän turhautumisen siitä että minunkin on vaikeaa perustaa omaa uskontoa joka saa resurssit siihen että jokainen koulu saa ideologiani aamunavaukset. Mutta tosiasiassa tämä ei ole sama kuin uskonnonvapaudessa oleva puute. Jokainen voi perustaa huumoriblogin. Jos muita ihmisiä ei sen sijaan kiinnosta, niin se on heidän oma valintansa. Sananvapaus ja vastaavat toimivat aivan täydellisesti sillä että minulla on hassu pieni blogi. Sen sijaan olisi teokraattista vaatia että kaikki lukisivat sitä.

"Omituista kritisoida minua massojen kumartelemisen vaatimisesta, kun nimenomaan toivoin, että Lehti kritisoisi valtaa ja toisi esille tavallisuudesta poikkeavia näkökantoja."

On omituista väittää että huumorin olisi oltava tavallisuudesta poikkeavaa. Se, että jokin näkemys on uniikki ei tee siitä hauskaa. Se ei tee siitä edes tärkeää. Olisi omituista väittää että vähemmistö olisi oikeassa tai että uusi asia olisi parempi. Etenkin kun tätä syytöstä leimaa lähinnä Lehden vastustajan omat leimaukset joissa hän määrittelee väärän mielipiteenilmaisun kiusaamiseksi. (Vaikkapa koska se on "mainstream", "tavanomaista". Aivan kuten Päivi Räsäseltä olisi koskaan tullut yhtään originelliä argumenttia joka ei olisi löydettävissä mistään ennen häntä.)

"Lehden virhe ei ole siinä, että se kannattaa tai vastustaa eräitä ideologioita, vaan siinä, että se käyttää siinä huumoria pääkeinonaan."

Nähdäkseni ironia, sarkasmi ja satiiri ovat oleellinen osa länsimaista sivistystä. Suomalainen kristitty filosofi Torsti Lehtinen on kuvannut sitä miten maailmankuvat pönkittävät valtaansa suojaamalla premissinsä. Syntyy järjestelmiä joita ei voi kritisoida järkevin keinoin koska ne ovat täyttäneet itsensä ad hoc -käsienheiluttelulla. Lehtinen korostaa että tälläinen omaan napaansa käpertynyt maailmankuva on dogmaattinen äärimmäisen syvällä tavalla ja että ironia ja satiiri ovat ne keinot joilla tämänlaiseen pömpöösiin kuplaan voidaan tarttua. Näin ollen huumorin eräs tärkeitä teemoja on olla nimenomaan eiargumentatiivista ja argumentaatioon palaaminen on viimeinen epätoivoinen huumorintajuttonan nuijan kikka estää itsensä ja valtansa kritisoiminen.

"Jokaisella on vapaus esittää mielipiteensä, mutta tähän vapauteen (kuten vapauksiin yleensäkin) liittyy vastuu, että kykenee perustelemaan mielipiteensä – tämä on kaiken kriittisen ja rationaalisen ajattelun välttämätön edellytys. Kuulijalla on oikeus vaatia väitteen esittäjältä: ”Mitä sinulla on esittää väitteesi tueksi?”"

Kun minä vaadin empiiristä kovan tason Jumalatodistusta jossa Jumala todistetaan samalla tasolla ja varmuudella kuin kravitaatio, minulle nauretaan. Kommentoijan kannattaisi huomata, miksi. Samoin olisi hyvä perustella miten ihmeessä tietty mielipide ja sen ääneensanomien pitäisi kieltää millä tahansa perustein.

Tosin tämä esimerkkini on tässä asiassa sinällään epäoleellinen että Lehden vitsi perustui, otsikointiaan myöten, argumentin mukailuun. Se paljasti että argumenttirakenne joka siinä on, on varsin ontto ja naurettava. (Logiikan rakenne säilytetään ja korvataan premisseillä jotka voidaan nähdä yhtä tosina. Kritiikki ns. vastaesimerkkiä käyttäen on syvästi argumentatiivista ja tämän huomaamatta jättäminen on kriitikolta noloa, ja sen jälkeen on vaikeaa ottaa vakavasti jos tämä selittää mitään argumenteista ja argumentaatiosta.

Näin Lehti itse asiassa iskee suoraan siihen vallankäyttöön joka on vallitsevan lainsäädännön takana. Säädännön jonka Lehden kriitikko itse myöntää marginaalin jutuksi, koska sen moittiminen on niin mainstream. Joka on siis äärimmäisen epädemokraattinen maassa joka väittää että ei ole teokraattinen vaan demokraattinen. Tai sitten lailla onkin suosio ja syytös mainstreamista oli virhe, jonka jälkeen Lehden haukkuja on argumentaationsa kanssa täysin tyhjän päällä kun hänen peruspremissinsä jonka varassa jokainen hänen argumenttinsa nojaa romahtaa ja epätodeksi osoittautuu.

Opimme, miten Räsänen tukee itseään tämänlaiseen Lehden huomauttamaan epäargumentatiiviseen rakenteeseen, esimerkiksi vedotessaan lapsen oikeudesta isään ja äitiin (eikä sen sijasta vaikka kahteen vanhempaan, tai huolenpitoon tai rakkauteen). Se ei ole perustelu, koska mitä tahansa nyt voi väittää oikeudeksi, vaikka kyseessä onkin nimenomaan jokin jolla jotakuta kielletään tekemästä jotain. (Vaikka menemästä naimisiin ja adoptoimasta.) Rajoitteet taas ovat valtaa syvimmillään. Maailmankuva ja mielipiteenvapaus ovat siellä missä yksilö saa valita, valta on vahvimmillaan siinä normistossa joka rajoittaa käyttäytymistä yksilöiden mielipiteistä ja maailmankuvista riippumatta.

"Brittifilosofi Stephen Toulminin mukaan pelkkä johtopäätös ilman sitä tukevia perusteita ei edes ole mikään argumentti. Pelkkä jonkin asian pilkkaaminen ei ole mikään rationaalinen perustelu. Huumori ei siis ole mikään argumentti. Miksi siis pitäisi arvostaa huumoria yhtään enemmän kuin ajattelematonta tolloutta, jossa joko ei kyetä esittämään mitään perusteita näkemyksille, tai käytetään pelkkiä virhepäätelmiä, kuten ad hominemia?"

Tai uskontoa. Miksi kunnioittaa vakaumusta tai maailmankuvaa, nämä ytimethän ovat by definition epäargumentatiivisia joita pitää kunnioittaa itseisarvona. Huumori voidaan täysin liittää tähän lokeroon. Itse asiassa huomautan tässä peräti siitä että terävin uusateismin kritiikki perustuukin niihin kohtiin joissa tieteellisyydenvaatimus kaikessa olisi liian kovaa, ja että ihmiselämässä on kenties muitakin puolia kuin sen argumentatiivinen rakenne ja empiirinen todennettavuus. Huumori ei ole tiedettä, joten miksi sen täytyisi täyttää argumenttirakenteita koskevia vaatimuksia? Pitääkö tammipelin siirtoja todistaa seuraavaksi strippipokerin säännöillä?

"Mutta huumorilla onkin ideologioista riippumaton erityistehtävänsä, joka antaa sille erivapauden kritisoida ideologioita ilman rationaalisia argumentteja. Huumorilla on tämä erivapaus vain siksi, että se ei edusta tai vastusta mitään tiettyä ideologiaa, se ei pyri kalifiksi kalifin paikalle, vaan kritisoi valtaa riippumatta siitä, kuka on vallassa."

Huumorilla on todella tämä luonne joten Toulminin mainitseminen oli ns. olkiukko ja name dropping. (Joilla on argumentatiivinen luonne. Huumori on argumentaation ulkopuolella, mutta nämä ovat suoraan sitä vastaan.) Toulman on siis valta joka antaa ehtoja. On hyvin vaikeaa olla kommentoijan kanssa yksimielinen siitä että huumorin olisi pakko olla argumentatiivista jos se on ideologista. Torsti Lehtinen näyttää että reflektoitu syvä ja hyvin perusteltu näkemys voi olla erimielinen tämän dogman, Lehti -kriitikon sanahelinäänsä piilottaman implisiittisen oletuksen, kanssa.

"Myös naurun arkipäiväisempi tarkoitus, huvittaminen, ei ole erityisemmin sidoksissa mihinkään ideologiaan. Mutta jos naurua käytetään ideologisiin tarkoituksiin, silloin sitä koskevat samat rationaalisen argumentoinnin säännöt kuin mitä tahansa muutakin ideologista kannanottoa."

Eli nyt huumorilla ei olisikaan ideologioista riippumatonta erityistehtävää? Nähdäkseni on varsin selvästi näytetty miten tämä kritisoi valtaa ja tuo esiin yhden todellisuuskäsityksen kannanotot. Se on toki sitä sarkasmia jossa tuodaan esiin oma mielipide ikään kuin vahvistettuna. Ja se on tätä kautta ideologista. Mutta niin kauan kuin valtatyhjiötä ei ole olemassakaan ja postmodernistit kiistävät objektiivisen totuuden ja korostavat että maailmankuvista vapaata ihmispuhetta ei ole olemassakaan, on postmodernein lähtökohdin korostettu huumorikriitiikki varsin syvällisessä umpisolmussa.

"Ideologisessa tarkoituksessa käytetty nauru ei sisällä selkeitä rationaalisia argumentteja, joten argumentointia se ei ole, eikä se ole huumoria, koska se on ideologista."

Huumori voi olla ideologista. Piilevä premissi jota tuetaan auktoriteettiin vetoamisella eli (maailmankuvasta riippuen ja/tai) name droppingilla ei ole argumentti. Väite joka vain esitetään statementteina (on "mainstream" huumori on, huumori ei voi olla, huumorilla saa sanoa huumorilla ei saa sanoa) vaatii argumentit tai se on kriitikon itsensä sanomisissa tyhjä kupla. Väite on yhtä hyvin perusteltu vaikka sen sanoisi koulukiusaaja koska argumentaatio ratkaisee. Nimen antaminen statementille ja premissille on silti tyhjä väite, ei perustelu.

"Oikeastaan se on lähinnä sisällyksetöntä, arvotonta retoriikkaa, joka ansaitsisi ainoastaan halveksivaa naurua. Otin tämän esille Päivi Räsäseen liittyvän jutun yhteydessä siksi, koska se on niin selkeä esimerkki ideologisesta naurusta ja siitä miten Lehti nauraa vallan kanssa ja pönkittää olemassaolevia valtarakenteita."

Itse asiassa itse luen tämän "kritiikin" omituisena. Se vastustaa valtaa mutta vetoaa velvollisuuksiin. Se korostaa että valtaa tulee kumota, eli esittää uusia ideoita. Mutta toisaalta se kiistää ideologisuuden ja vaatii neutraalia huvittamista. Joka taas on "uneen tuudittamista" joka monien filosofien mukaan tukee valtarakenteita koska ihmisten huomio siirtyy syrjään ja sitten kaikki jatkuvat ennallaan.

 "Osoitat ahdasmielisyyttä ja suvaitsemattomuutta siinä, että väheksyt muiden mielipiteitä – tämän sanoisin kenelle tahansa riippumatta siitä, mihin hän uskoo. En ymmärrä myöskään sitä, mitä vikaa siinä on, että Räsänen esittää, että muidenkin pitäisi uskoa samalla tavalla. Jos ajatellaan, että tosilla uskomuksilla on jotain arvoa, tällöin niiden levittäminen lisää arvon kokonaismäärää. Jos kristinusko ei ole totta, silloin Räsäsen virhe ei ole siinä, että hän pyrkii levittämään uskomuksiaan, sillä hänhän levittää sitä, minkä uskoo todeksi, samoin kuin kaikki muutkin jotakin ideologiaa avoimesti kannattavat, noudattaen jokaisen totuutta arvokkaana pitävän moraalista velvollisuutta."

Mutta tämä unohdetaan jos lehden kirjoittaja itse kannattaa jotain ideologiaa ja pitää velvollisuutenaan tehdä vitsejä. Muiden mielipiteiden halveksunta on myös silmillesyöksevää kun kriitikko itse leimaa "kiusaamiseksi" ilman argumentteja, kutsuu liian mainstreamia näkemystä "halvaksi retoriikaksi" jolle tulisi nauraa halveksuvasti. Tässä sitä avomielistä suvaitsevaisuutta parhaimmillaan.

"Uskomusten levittäminen ei siis lisää mitään hänen virheeseensä, joka on se, että hän on väärässä. Älkääkä yrittäkökään väittää, ettei kenelläkään ole oikeutta levittää käsityksiään, koska kukaan ei tunne totuutta ja voi siksi erehtyä. Erehtyminen ei ylipäänsä ole vältettävissä, koska jokainen ihmisen tekemä valinta voi olla erehdys, eikä valintoja voi välttää. Se, ettei tee mitään, voi olla yhtä paha erehdys kuin se, että tekee jotakin väärää."

Lehden kantakin saa siis olla vaikka miten mainstream, koska nyt näkemyksen vallassaolo ei olekaan se mittari vaan Totuus ja totuudenmukaisuus. Jännittävää miten totuuden olemassaolo kielletään, puhutaan vallasta ja yht'äkkiä esitetään tälläisiä aivan epäkoherentteja uudelleenmäärityksiä. Mutta onneksi sitten kerrotaankin että epätotuus ei olekaan mikään ehto sille että asioita ei saisi sanoa. Näyttää siltä että Totuus on mahdottomuus mutta ehto jos Lehti sanoo mitään joka kritisoi Päivi Räsästä - joka edustaa ideologista valtaa mitä suurimmassa määrin kuten tässä blogauksessa argumentoin. Mutta Räsäsellä ja muilla riittää sitten

"Kyllä Lehden pitäisi selitellä, koska näkemyksien perusteleminen on järjellisen ajattelun välttämätön edellytys ja siten jokaisen velvollisuus."

Velvollisuus on valtahegemonia johon suostuminen on niin mainstream. Argumentaatio liittyy rationaalisuuteen ja tieteellisyyteen, ei välttämättä julkiseen keskusteluun. Itse asiassa uskonnonvapauskysymyksissä usein nostetaankin esiin se, että demokratiassa uskovaisen ei tarvitse todistaa tieteellisesti Jumalaa ollakseen poliittista mieltä uskonnollisin syin. Muiden ei vain tarvitse ottaa näitä todesta. Argumentaatio vaaditaan jos tästä halutaan ainut tietty mielipide joka pakotetaan muiden yli. Pelkkä asian ilmituominen, tapahtuipa tämä missä muodossa tahansa, ei itsessään ole muuta kuin oman mielipiteen ilmaisu.

"Lehden kirjoittajilla ei myöskään ole mitään erivapautta tehdä väärin siksi, että he ovat taitavia humoristeja. Ja vaikka analysoisin kusella käymiseni, sillä ei olisi yhtään mitään tekemistä argumenttieni pätevyyden kanssa. Ihmisellä on oikeus vaatia perusteluita väittämille ja ideologioille. Sellaista, missä ei edes väitetä mitään, ei voi eikä tarvitse perustella. Nauru vallalle ei sisällä mitään spesifistä väittämää jonkin ideologian puolesta tai vastaan. Se ei kritisoi ideologioita niiden itsensä, vaan niiden aseman, siis vallan takia. Taustaoletuksena tässä on tietysti se, että valtaa pitäisi kritisoida, mutta koska se on kaikkea vallalle nauramista koskeva yleispätevä väittämä, sitä ei tarvitse perustella erikseen jokaisen valtaan kohdistuvan pilkan yhteydessä, kertakin riittää."

Sananvapaus onkin kaikille yhteinen oikeus. Siksi ei vaadita mitään erityisvapautta "tehdä väärin". Etenkin jos lehden kirjoittaja on ajanut vakaumustaan ja ilmituonut siihen liittyvää vitsailua. Samalla kuitenkin ohitetaan se, että jos lehden näkemys todella on mainstream, niin ollakseen pätevää tämän kriitikon tulisi näyttää että kukaan ei ole missään edes sitä yhtä kertaa antanut argumentteja tämän asian puolesta.

Joka palauttaa kaiken siihen kohtaan joka iskee viimeistään tätä Lehden kriitikkoa eettisyyden kohdalla moittijan omalla etiikkaa koskevalla loogisella tasolla häntä itseään päin pläsiä. "Et käsittele toisenlaisia käsityksiä maailmasta vakavasti otettavina näkökantoina, jotka ovat syntyneet vuosia kestäneen aktiivisen pohdinnan tuloksina, vaan sen sijaan kuittaat ne pelkkinä alkeellisen ajattelun tuotteina, jotka muka tulevat katoamaan ajattelun ”kehittyessä”. Se, että ajatteluni poikkeaa nykyfilosofian valtavirrasta ei ole mikään peruste vihjata sen olevan alkeellista."

Ehkäpä kanta homojen adoptio-oikeuteen on sekin käynyt läpi kovaa prosessointia. Itse asiassa voidaan jopa sanoa että tämä prosessointi on tehnyt siitä valtaa. Vasta koherentisointi synnyttää ideologian. Prosessointi joka suojaa kritiikiltä on näkemyksen suojaamista vallankumoukselta.

Loppuselvennys.

Toki koko tuo "analyysini" nojautui siihen että "Mustanaamio on kulttuurirelativisti kulttuurirelativisteille."  eli se enemmänkin ottaa argumentoijan omat lähtökohdat ja kääntää ne hänen omaa tuotostaan vastaan, osoittaen matkan varrella sitä miten Keskeiset käsitteet muuttavat attribuuttejaan lennosta sen mukaan puhutaanko Lehden vaientamisesta vai Päivi Räsäsen oikeudesta sanoa mielipiteensä. Ja muistuttaa, että on argumentatiivisesti heikkoa kun vaatimuksia vaihdetaan tilannesidonnaisesti ja tarkoitushakuisesti tavalla jossa vain tietyn ideologian vallan pönkittäminen - ja vallitsevan lain ylläpitäminen sen kannattajapoliitikon moittimisen kieltämällä - mahdollistaa sen, että kriitikko on sisäisesti koherentti ja järkevä olento jonka sanomassa on mitään pointtia.
* Ensin pitää olla argumentatiivinen, joka tarvitaan koska palvellaan Totuutta. Mutta sitten selitetään että Totuutta ei kukaan voi tietää, ja ollaan relativisteja. Ensin nähdään että mielipiteen pitää olla perusteltu ja Tosi tai kritiikki on asiatonta koska se moittii Totuutta. Ja sitten yht'äkkiä riittää se että on vakaumus ja että oma maailmankuva on reflektoitu, ja että kaikkia argumentteja ei tarvitse aina laittaa esille kunhan ne ovat jossain. Mutta kuitenkin perusteluja sitten vaaditaan juuri tässä partikulaarissa tilanteessa. Toisalta viitataan että näkemys on yleinen, joten sen sisällön pitäisi myös olla tuttu ihan koska se on yleinen. Ne argumentit ovat siis jossain. Yhtäällä puhutaan vallan vastustamisesta ja toisaalta selitetään velvollisuuksista ja vaaditaan ideologian reflektointia ja sen valtarakenteiden pönkittäviä ratkaisuja ...

Kuitenkin se myös heijastaa omia näkemyksiäni. Argumentit eivät ole omasta maailmankuvastani, mutta sen asenneilmapiiri sen sijaan on. Ja näin se toimii oman todellisuusnäkemykseni peilinä. Ja toisaalta se on argumentatiivinen jossa vastapuolen näkemykset, premissit ja argumentit on huomioitu ja osoitettu niissä syvä sisäinen mielivaltaisuus. Joten tämä todellisuuskäsitys on vähintään reflektoitu ellei peräti Tosi.

Mielestäni mitään ennakkosensuuria ei vaadita. Perussuomalaiset kritisoivat EU:n valtaa mutta pönkittävät omia poliittisia tavoitteitaan. Huumori ei ole argumentti, vaikka se toki nivoutuukin maailmankuviin ja niiden perusteluihin, jopa niitä vääntäen ja omituisiin kulmiin taivuttaen. Se on propagandaa. Ja propagandan hyöty on siinä että se paljastaa lausujan karvat maksimaalisesti. Lehden kirjoittajan asenteet paistavat läpi selviten juuri hänen huumoriteksteistään eikä edes yhtä vahvasti hänen muualla tekemistään loogis-rationaalisista argumenteista juuri tämän kyseisen aihepiirin sisällä.

Voidaankin nähdä että vaikka vitsin tekijän intentiona on olla hauska ja kritisoida tiettyä valtarakennetta niin se voidaan aina tulkita myös omien kantojen paljastamisena. Se paljastaa silloin hyvin syviä totuuksia ja huumori tässä kohden täyttää toisenlaisen tehtävän ja oikeuttaa olemassaolonsa.

PerusSuomalaisille
nauravat harakatkin.
Mutta toisaalta, äänellään
se variskin huoraa.

Esimerkiksi ilman Perussuomalaisten uutta pilakuvasarjaa ei Tämä Päivä -blogin blogisti voisi huomata miten avoimen denialistinen puolue ja sen ohjelma on. Huumoritekstin valmistuminen onkin ideologiakritiikin alku. Paljastuessaan tämä todennäköisesti iskeekin PerusSuomalaisiin pahasti. Itse asiassa puolueen historia onkin pullollaan tilanteita joissa erilaisia kohinoita selitellään parhain päin sanomalla niitä vitseiksi ja huumoriksi. Ja juuri nämä selittelyt iskee itse asiaan pahemmin kuin mikään muu. PerusSuomaalaiset eivät selvästi osaa esimerkiksi erottaa poliittisen rationaalisen argumentoinnin ja vitsinheiton tilanne-eroja. Eli paljastaa syvää tilannetajuttomuutta joka on politiikassa varsin huono asia, osoitus heikkoudesta ja ammattitaidottomuudesta. Ja lisäksi moni tietää nimenomaan sen, että vitsit eivät ole ironiaa jossa sanottaisiin jotain päinvastaista kuin mitä ollaan. Vaan jossa nimenomaan sarkasmin keinoin vahvistetaan ja selvennetään omaa sanomaa.

---

Moni korostaa että on ylpeää ja röyhkeää uskoa omaan asiaansa. Minusta jokainen ihminen tekee näin. Ja itse asiassa menen vielä pidemmälle. Osa keskustelijoista on niin saivartelevia ja tyhmiä, että jos joku sanoo että "oletpa sinä yleenkatseellinen kun katsot olevasi noita parempi ja kiistät heidän maailmankuvansa syvällisen reflektiivisyyden" niin sanon, että argumentteihin tutustuttuani olen huomannut niin perustavanlaatuista huonoutta, huonoja argumentteja ja niiden puutetta, saivartelua ja sitä että huulien liikuttamista ei eroteta argumentoinnista. Että olenko näitä parempi? You bet. (Ei ole edes vaikeaa!) Nuo ovat niin huonoja että se vaatii saatanasti dogmaan suistumista, harjoittelua ja yrittämistä. Ja he floodaavat ranttejaan sellaisella massalla, että olisi epäkunnioittavaa olla antamatta heille mitä he ovat työllään ansainneet.