Onko uskonnon kutsuminen taikauskoksi tarpeettoman kohteliasta?

Monesti uskovaiset loukkaantuvat jos heidän näkemyksiään kutsuu "taikauskoksi". He toki keksivät itse mielellään hyviä selityksiä miksi he maailmankatsomuksensa vuoksi voivat syyttää jotain ihmisryhmää "pahaksi" ja tämä pitäisi ymmärtää.

Ja tätä pidetään hyvin tärkeänä. Kun esimerkiksi ortodoksit pahastuivat monien mielestä pikkumaisesti, moni selitti asian uskonnolle parhain päin. Sävy oli sen että uskontojen kohdalla on niin, että todennäköisesti melkeinpä millä tahansa uskonnollisella toimituksella on jokin tarkoitus. Ja jos ei ymmärrä tai ole halukas käsittelemään sen tarkoitusta, ei varmaankaan ole myöskään oikea ihminen arvioimaan, mitä menee rikki kun jotain tehdään väärin. Uskonto ladataan täyteen merkitystä ja siksi voidaan esittää lausuntoja joita joku voi pitää loukkaavina ja pikkumaisina.

Mutta esimerkiksi skeptikoille yliluonnollisuuteen uskominen on taikauskoa. Joten olisi kai periaatteessa niin että uskovainen joka loukkaantuu tästä ei ole oikea arvioimaan tätä. Koska jos ei ole halukas sisäistämään skeptikon maailmankuvallisia syitä sanavalonnalle, ei ole myöskään oikea ihminen pahastumaan jos jokin menee pilalle.

Itse huomautan tähän skismaan sen verran, että uskontoa ei pidä sekoittaa taikauskoon. Ihan sen takia että taikausko on usein asenteellisesti hyvinkin erilainen.

Hörhöjä ja kolhoja

Jos seuraa vaikka New Agea siitä syntyy mielikuva hörhöydestä. Tämä näkemys syntyy siitä että on muodikasta uskoa lähes mihin vain. New Age on taikauskoa koska siinä taikuus avaa uusia mahdollisuuksia. He laajentavat mahdollisen sellaiselle alueelle jonne useimmat ovat laittaneet mahdottomuuden. Taikausko onkin jotain joka laajentaa maailmaa ja lisää siinä olevien tapahtumien määrää. New Agessa jokainen tsäänssi on uusi mahdollisuus.

Kuitenkin jos katsotaan uskontoja, niissä asioihin ladataan enemmänkin kokemuksellista merkitystä. Ei vaihtoehtoja. Jumala on enemmänkin säätäjä. Joka määrää miten maailma toimii eli rajoittaa sen vaihtoehtoja. Joku joka ensin luo ihmisen joka pystyy tekemään asiaa x ja sitten sanoo että näin tekeminen onkin pahuutta. Ja joka sanoo että jos on valittava a ja b niin valitkaa a. Asiat on tehtävä tietyllä tavalla eikä muuten koska muuten merkitys menee rikki.

Näin ollen voikin selittyä se miksi monet kristityt ovat hyvin samanlaisia kuin pseudoskeptikot, eli ihmiset jotka haluavat identifioitua skeptikoiksi, mutta jotka eivät halua tutustua tieteeseen vaan lähinnä moikia sitä minkä jo aluksi tietävät olevan humpuukia. Pahimmat uskovaiset ja lähes kaikki pseudoskeptikot ovat tosikoita, ja tosikoita hirvittävillä mittasuhteilla. Heillä on ikään kuin arkijärki ja totuus. Vaihtoehdot tuomitaan automaattisesti höpöhöpöksi ja harhaksi. Jossain määrin uskontoa ja taikauskoa yhdistääkin vain uskominen taikaan.

Uskonto pitää avata mahdollisuuden sijaan merkityksellä.

Kenties uskonnon avaakin se, että he näennäisesti pitävät mahdollisuutensa auki mutta kuitenkin rajoittavat niitä.
1: Dan Ariely on kuvannut sitä miten jopa MIT -oppilaiden tasoiset ongelmanratkaisijat haluavat että heillä on mahdollisuuksia. Kun heille annetaan älypeli jossa pitää valita eri vaihtoehtojen välillä, on vaihtoehdoissa hyviä ja huonoja pinkkoja. Kerrotaan että tavoitteena on voittaa mahdollisimman hyvin. Jos valinnat pidetään auki, MIT:läiset vain valitsevat niitä jotka todennäköisesti antavat parhaita tuloksia. Mutta jos peliin lisätään elementti jossa huono vaihtoehto menee pois jos sitä ei käytetä, MIT:n oppilaat valitsivat sitä silloin tällöin, ilmeisesti jotta heillä olisi vaihtoehtoja. Vaikka näiden vaihtoehtojen aukipitäminen pienentää pelin tulosta.
2: Barry Schwartz taas on huomannut että ihmisillä on vaihtoehtojen paradoksi. He pitävät periaatteessa vaihtoehdoista mutta jos niitä todella tarjotaan heille liikaa, ihmiset ahdistuvat. Ihmiselle parasta on se, että on muutama asia josta valita.

Uskonto on jotain jossa luvataan vaihtoehtoja. Mutta koska hörhökerroin ja liiat vaihtoehdot ahdistavat, niin tosiasiassa näitä vaihtoehtoja karsitaan aivan älyttömästi. Näin syntyy illuusio valinnasta joka tuntuu merkitykselliseltä. Kuitenkin samalla oikeasti vaihtoehtoja ei ole paljoa joten ihmistä ei ahdista. Ja tämä tuntuu merkitykselliseltä. Siksi uskontoja syytetäänkin siitä että ne eivät ole avomielisiä. Sillä aidon avomielisyyden sijasta ne ovat valinneet merkityksen. Siinä ollaan kenties periaatteessa avomielisiä mutta tämä on usein hyvinkin näennäistä.

Puristus ; Juuret juurettomuuteen

Jotkut saattavat olla tietoisia siitä, että sukuni taustalla on mm. puolalaista verta. Tähän liittyen sain työkaverilta lahjaksi historiaa käsittelevän kirjan "On the edge of empire". Se käsittelee sekä Puolan että Suomen historiaa. Yhdistävänä teemana on se, että molemmat ovat painineet idän ja lännen välissä. Suomen rooli on ollut astetta maallisempi. Ruotsin ja Venäjän valta on määritellyt oleellisesti kulttuuriamme. Puolan kohdalla keskeisemmäksi nousee uskonto. Kysymys on roomalaiskatolisuuden ja ortodoksien välisestä kinasta, idän ja lännen jaosta. "Konstantinopoli vs. Rooma". Tässä suhteessa ei ole yllättävää että "ryssänuskoisiksi" haukuttua ainesta on paennut katolisten vainoja karjalan kankaille ja näin mahdollistanut minun geeniperimäni. (Joku sukumuistiin ja kollektiiviseen alitajuntaan uskova voisi jopa sanoa että vihani katolisuutta kohtaan on geneettistä. Tämä lienee liioittelua sekä vihan että geneettisyyden kohdalla.)

Saamani kirjan idea on kuitenkin korostaa sitä että Suomi on Puolan kanssa monin tavoin hyvinkin samanlainen. Siksi Suomalaisessa identiteetissä on samankaltaisia piirteitä. Minun sukuni historia saattaisi - jos siis kannattaisi koston periytymistä ja muuta kollektiivista vastuuta - olla vain astetta vahvempi kuin keskivertosuomalaisella.

Ajatus käy järkeen. Kirjassa ollut Kristiina Rangin osio kuvasi sitä miten Suomalainen identiteetti piti rakentaa, vahvistaa ja kehittää itsenäisyyden jälkeen. Tässä vaikeutena oli se, että maamme oli kolmen vahvan kulttuurin puristuksessa. "Pohjoismainen kulttuuri", "venäläinen kulttuuri" ja "saksalainen kulttuuri" olivat kaikki ikään kuin liian vahvoja jotta maamme voisi olla omaleimainen. Suomessa ikään kuin päätettiin että ruotsalaisia emme ole ja venäläisiksi emme halua tulla. Ja siksi apua haettiinkin ranskalaisuudesta. Pariisista tuli ideologisten virtausten tärkeä kohde. Ja se iski taiteisiin. Maallinen valta ja sotilaallinen menestys oli muualla mutta ideoiden kohdalla Ranska edusti eurooppalaisuutta ja vapautta. Ranskalaiset vaikutteet loivat maamme kulttuuri-identiteetin hengen ytimen.

Itseeni iski kuitenkin kaikista vahviten infrastruktuuri. Eritoten Helsingin infrastruktuuri. Laura Kolbe kirjoitti siitä, miten Helsinki eroaa vahvasti muista pääkaupungeista. On nimittäin tavallista että pääkaupungilla on historia. On vanhankaupungin muodostama ydin, die Altstadt, josta kaupunki on lähtenyt laajentumaan, sen ympärille tai sen lähelle. Helsingillä ei ole tämänlaista historiaa. Meillä on sen sijaan "kohtuullisen uutta rakentamista" edustava Suomenlinna, joka on reunalla.

Infrastruktuurilla on taatusti vaikutusta ; Tämä iski sitä kautta, että "Assassins Creed" pelisarjan kolmas osa tapahtuu USA:ssa. Sitä on moitittu siitä, että kaupungit eivät ole yhtä upeita kuin renssanssi -Italian tai itämaisen Istanbulin. Kuitenkin itse viihdyin erityisesti pelin Bostonissa. Tämä ei ole sinänsä erikoista, sillä Boston on pohjoisessa ja edustaa Suomalaiselle hyvinkin tuttua ilmastoa. Lisäksi tätä kaupunkia edustaa bastion -tyylinen linnoittaminen. - Ja viihdyn tunnetusti hyvin Suomenlinnassa. Käväisen siellä usein lyhyesti töiden jälkeen. (Eikä se edes maksa minulle ylimääräistä, koska sinne pääsee normaalilla kuukausilipulla joka joka tapauksessa menee junaan.) Atmosfäärissä on siis jotain oleellisen sopivaa. ; Koenkin jossain määrin olevani eurooppalainen. (Joskin hyvin vähän matkustellut, edes maamme sisällä.) Ja historiasuhdettani kuvaa historiattomuus, joka voi tavallaan johtua ihan siitä että suomalaisella patriotismilla ei oikeastaan ole historiaa sellaisella ajanjaksolla että se tekisi minuun minkäänlaista vaikutusta.

Olen tulkinnut asiaa jopa siten että Boston korostaa sitä että Amerikka on periaatteessa "historiatonta". Muutamalla sadalla vuodella ei rakenneta "iäisyyttä", ei mitään arkaaista ikiaikaisuutta joka ikään kuin antaisi luvan olla täällä nyt. (Aivan kuin tässä olisi jotain vaihtoehtoja.) Meillä on vallitsevan kulttuuri-identiteetin kannalta lyhyt historia, jokin jossa "Kalevala" on yhtä paljon historiallista kansanperinnettä kuin kulttuuri-identiteetin aloittamiseksi tähtäävää pseudohistoriaa. ; Ja tältä kannalta ei pidä ihmetellä sitä, että Suomesta kiertää sellaisia sanontoja kuin että olisimme "Toisiksi amerikkalaisin maa" joka kuluttaa harvinaislaatuisen stereotyyppisesti "jenkkityyppistä viihdettä". Samastuminen voi olla ymmärrettävää. Kaksi "uutta maailmaa" joilla on lyhyt historia ja siksi erityinen tarve oikeuttaa läsnäolo tekemällä oikeutus.

Tämä on kuitenkin vain puoliksi totta. Suomalaisilla on kansana, joskaan ei valtiona, juuret juuri täällä. Suomalaiskansallisen muinaisen infrastruktuurin vähyys johtuu siitä että täällä on ollut muunlainen kulttuuri, aikansa kulttuuri-imperialistinen kulttuuri, jonka valloittamiksi olemme ajautuneet. Ja näin voimme jopa vertautua vahvemmin intiaaneihin kuin lännenmiehiin.

Ruotsinvallan aikainen kulttuuri ei tavallaan "ole meidän". Mutta se on kuitenkin. Sillä "me" olimme "täällä" "silloin" jollain tavalla. (Jos siis on sellainen, että tämänkaltainen kollektivismi viehättää.) Emme vain olleet vallassa, joka on täsmälleen eri asia kuin sanoa että emme olisi olleet täällä. Vaikka Helsingin die Altstadt on reunalla eikä kovin vanha, se on kuitenkin jonkinlainen historiallinen ydin joka on muokkaantunut ja muotoutuneet ulkopuolisten voimien paineessa. Juuremme voivat jopa olla tässä juurettomuudessa - ja siinä että meidän ei itse asiassa tarvitse suojella mitään "ydintä" joka olisi jotain "perus" "suomalaisuutta". Sellaista ei tavallaan ole. Sen sijaan on kyllä hyvä miettiä sitä minkälaisten voimien alla taivutaan ja minkälaisten alla taitutaan. (Minulle aivan sama, kunhan eivät ole niitä kerettiläisiä katolisia!)

Kuinka uskontojen taikauskot eivät ole taikauskoa

Marko Hamilo kirjoitti kiinnostavasta huomiosta. "Skeptikko-lehden numero 4/2013 kertoo, että Sarasvuon lähetyksessä esiintyneen Taloustutkimuksen tutkimuspäällikkö Juho Rahkosen mukaan kuuteen taikauskoiseen uskomukseen – sellaisiin kuin vaihtoehtohoidot, kuolemanjälkeinen elämä, onnennumerot ja kädestäennustaminen – uskoivat eniten vihreiden kannattajat, kun taas kristillisdemokraattien kannattajat eivät olleet juuri lainkaan taikauskoisia. Poikkeuksena tietysti kysymys kuolemanjälkeisestä elämästä. Uskonnollisuus voi suojata muilta taikauskoilta. Tulos ei ollut yllätys, vaan samaan viittaavia tuloksia olen nähnyt yhdysvaltalaisissakin kyselyissä." Uskon, että huomio on hyvinkin tosi. Ja se muistuttaa siitä, että vaikka kristillisdemokraatteja pidetään uskovaisina ja hörhöinä, niin he eivät kuitenkaan ole erityisen hörhöjä. Ja vihreiden hörhöys ei ole mikään este.

Liberaalia hörhöilyä!

Ilkeästi asian voisi kaivaa muista tunnetuista tilastoisa. Ja niissä on havaittavissa selviä jännitteitä jotka pakottavat kohdentamaan huomioita ; Vaikka klassiseen kristinuskon Jumalaan uskoo vain 27% Suomalaisista^(!), niin silti 2/3 suomalaisista uskoo yliluonnolliseen. On selvää, että he täyttävät sen jollakin. Niin outoa kuin se onkin, niin tässä iskee kognitiivinen dissonanssi. Vaikka yliluonnollinen todistetaan paikkansapitämättömäksi, niin se vain vahvistaa joidenkin uskoa siihen. (Joskus tuntuu, että tuo 2/3 on kiveenhakattu ja mikään ei muuta sitä. Se on kuitenkin lähinnä hyvä nyrkkisääntö.)

Yksi syy tähän on uudelleennimeäminen ja harhaopiksi tulkitseminen.
1: Kristinuskon parissa on tuttua se, että harhaoppisuus tuomitaan. Pekka Reinikainen on malliesimerkki henkilöstä jolle sekä homeopatia että evoluutioteoria ovat kerettiläistä harhaoppia ja väärää uskontoa. Tietyssä mielessä tämä tarkoittaa sitä, että kristinusko suojaa tietyiltä pseudotieteiltä. Mutta toisaalta se ajaa toisiin.
2: tseasiassa KD:n kannattajat ovat hyvinkin taikauskoisia mutta kristinuskon taikausko on naamioitu itse uskonnon sisään. Pelätään pahoja henkiä, parannetaan sairaita lääkkeiden sijaan uskon voimalla jne. Ennustamista esiintyy profetoimisen muodossa, tiettyjä numeroita pidetään pyhinä tai saastaisina (en usko että yksikään TosiUskova ostaisi autoa jonka rekisterissä olisi numero 666 kostoka se olisi automaattisesti merkki siitä ettei jumala ole tätä autoa uskovaiselle tarkoittanut) jne. Kirjoitinkin aiemmin siitä miten homeopatian ja rukousparannuksen pseudotieteet rakentuvat identtiseen ajatusvirherakennelmaan. Ne kuitenkin tulkitaan eri kontekstista. Uskontojen harjoittamaa aivan identtistä perseilyä oikeutetaan uskonnonvapauteen vetoamisella. Se tekee siitä lempeää toimintaa joka sopii muka järkevällekin ihmiselle.

On selvää että osa esilletulleesta erosta vihreiden ja kristillisdemokraattejen välille onkin peräisin siitä, miten pseudotiede on määritelty ; On valittu tiettyjä harhauskomuksia joille skeptikko voi vain nauraa. Tulos on yhtä kuvaava kuin se, jos minä valitsisin kreationismin, ilmastonmuutosdenialismin, rukousparannuksen ja muut samaan crank magnetism -klusteriin osuvat taikauskot oleellisiksi esimerkeiksi taikauskoisesta ajattelusta ja saisin tulokseksi kristillisdemokraattien yliedustuksen. (Mikä on jo nyt tiedetysti tosiasia. Mutta ei kovin kuvaava tai tärkeä tosiasia koska se on enemmän pseudotieteen esimerkeiksi valikoinnin kuin yleisen pseudotieteellisyysasteen seurausta.)

Kulttuuria!

Jos esimerkiksi pitää miettiä, onko kristinusko mitenkään opettavaista tai pseudotieteiltä ja selvästi taikauskoilta laskettavista ilmiöiltä suojeleva vaikutus, voidaan katsoa vaikkapa kalista kirkkoa. Sen parissa on lisätty eksorsistien kouluttamista. Katolinen kirkko levittää, tukee ja rakentaa julkisessa puheessaan vakavasti otettavana asiana seuraavantyyppistä. "Syynä on sellaisten tapausten ”ennennäkemätön kasvu”, joissa ”demonit riivaavat”. Myös Italiassa viitataan mustaa magiaa, pakanallisuutta ja satanistisia riittejä harjoittavien ihmisten määrän kasvuun. Kysymys on myös siitä, että kirkko pyrkii saamaan alalta pois itseoppineet manaajat, jotka eivät noudata virallisia manausoppeja." Eksorsismia harjoittavia on Suomessakin. Esimerkiksi tuoreesti uutisoitiin miten Suomessa toiminut katolisen kirkon virallinen manaaja Guy Barbier oli kuollut. Ortodokseillakin manausta harjoitetaan. Puhumattakaan niistä herännäishihhuleista, jotka ovat saaneet mitä ihmeellisempiä armolahjoja, kuten sen, että he näkevät onko jossakussa demoni. Ja demoneitahan on nähty sairauksien takana aina Jalovaaraa myöten, joten luterilaisen kirkon sisätiloihinkin tämä toiminta on tiedetysti päätynyt. Ja sitten nämä ihmiset pitävät loukkaavana, että minunkaltaisteni on vaikeaa pitää tätä muuna kuin taikauskoisina ja kehtaa kritisoida asioita.

Onkin hyvä miettiä sitä, miksi vihervasemmistolaisen suosikkivaihtoehtohoito on kritisoitavaa huuhaata mutta rukousparannus on kristillistä hengellisyyttä jota tulee tukea. Nähdäkseni molemmat ovat vaarallisia, sillä niihin liittyy asenne, jossa halu hakeutua toimivan lääketieteen pariin vähenee. Se kun on molemmissa ikään kuin epäuskon ilmaus siihen hengellisempään ja eheämpään vaihtoehtoon. Virallisesti, de jure, molemmissa tietysti heilutellaan käsiä sen kanssa että he eivät kehota ketään olemaan menemättä hoitoon mutta käytännössä, de facto, asiat on sitten ihan eri tavalla.

Asiaa hämmentää tietysti sekin, että uskonnoissa monesti korostetaan että taikausko ei ole taikauskoa koska se on vertauskuvallista taikauskoa johon uskotaan eksistentiaalisesti, joka tarkoittaa sitä että rukousparannuksen kuulija kokee parantuvansa vaikka ei lääketieteellisesti parantuisikaan. Ja tämä olisi jotenkin argumentti, joka erottaisi sen kaikista muista huuhaahoidoista. Ja se näyttää käytännön tasolla tarkoittavan sitä että tilanne koetaan parantavana ja relevanttina ja asioiden välille nähdään vahva yhteys ; Katolinen kirkko esimerkiksi käyttää antamissani linkeissä kiertoilmauksia kuten "voimallinen rukous" joka on ihan eri asia kuin väittää että sillä olisi oikeasti ollut parantavia voimia. Silti rukous ja paraneminen jotenkin liittyvät yhteen näissä tapauksissa joissa "voimallisen rukouksen" nähdään tapahtuneen. Symbolinen onkin jotenkin konkreettista, sellaisella tavalla rakennetaan epäsymmetria jossa rukouksen sanotaan tehoavan, mutta kriitikko ei ymmärrä arvostaa hengellisyyttä ja eksistentiaalisia piirteitä.

Ortodoksit ja Batman

Tänään päädyin juttelemaan aiemmin tuntemattoman ortodoksidiakonin kanssa. Lähtökohta oli siinä että hänellä oli ammattiinsa liittyvä hattu. Tämä oli mukava jäänmurtaja, koska myös itselläni on tavallisuudesta poikkeava hattu.
1: Ja erikoinen hattu on merkki vallasta. Historian varrella hattu on symbolisoinut valtaa. Osasyy on varmasti se, että jos sinulla ei ole valtaa ja pidät hassua hattua, ihmiset nauravat sinulle. Siksi koominen hattu vaatiikin taakseen instituution valtaa tai jotain muuta kompetenssia. Itse pidän hattua koska olen kargokulttilainen ja imitoin valtaapitäviä juuri kuten Jari Sarasvuo opetti.

Keskustelu päätyi kaapujen kautta Batmaniin, aiheista tärkeimpään ja syvällisimpään. Siihen oleelliseen ja syvintä ihmisyyttä koskevaan hengelliseen aiheeseen johon uskonmiesten kanssa pitää aina muutenkin päätyä. Batman olisi kuulemma oikein mainio esimerkki ortodoksille, koska batman on anonyymi. Batmanilla on alter ego joka pidetään erillään hyvyyden teoista. Ortodoksillekin on tärkeää ihanne jossa tehdään hyvää mutta ei korosteta omaa osuutta siihen.
1: Tosin ortodoksitkaan eivät tässä läheskään aina onnistu. Esimerkiksi diakoni paheksui tapaa jolla ortodoksinen kirkko reagoi Pussy Riotiin. Eikä Isä Mitrokaan ole tuhmuutensa vuoksi sellaisenaan mikään malli-ihanne. Mutta ihmiset tietysti epäonnistuvat usein pyrinnöissään.

Turtlesit, Rautamies ja muut supersankarit joiden sankari-identiteetti ei ole salainen tai itsestä eriytetty ovat tietysti hyviä siinä mielessä että ne tekevät edes jotain hyvää. Mutta niissä tilanne on se, että autetaan muita ja ainut joka itsessä hyötyy on ego. Anonyymisti tehty sankariteko sen sijaan auttaa muita ja on hyväksi omalle sielulle.

Tosin Batmanissa on hieman negatiivinen maailmankuva. Sillä ortodoksi uskoo että ihminen on pohjimmiltaan hyvä - se eroaa näin ollen jyrkästi esimerkiksi kalvinistisesta maailmasta. Tässä mielessä Rautamiehessä on kuitenkin ihailtavampi ihmiskuva. Se kun on maailmana vähemmän pohjimmiltaan dystooppinen kuin Batman jonka maailmankuvaa vaivaa tietty synkkyys.
1: On tietysti turhaa sanoa muuta kuin, että itselläni on varsin "epäortodoksinen" yhdistelmä jossa Batmanin ihmiskuva kohtaa Rautamiehen egoilun. Samalla tosin selviksi tuli myös se, että jos minulle tarjotaan Hyvää Jumalaa pidän sitä "pahan ongelman nimissä epärealistisena Jumalana", joka siis on palvonnan arvoinen mutta ei selvästi sovi yhteen maailman kanssa, eli en kykene uskomaan tämänlaisen Jumalan olemassaoloon. Ja kun minulle tarjotaan sitä realistisen arvoista Jumalaa, pidän sitä relevanttina ja uskottavana Jumalana, mutta en enää ehdottomasti pidä tätä ollenkaan minkään tahi kenenkään palvomisen arvoisena.