Käsitteellinen ajattelu lapsenkengissä?

Jean Piaget tunnetaan hyvin testistä jota hän teki eri ikäisille lapsille. Ja tässä on havaittu, että aivan pienet lapset ajattelevat hyvin eri tavalla kuin vain muutamaa vuotta vanhemmat lapset. Suhde konkreettisuuteen on hyvin erilainen.

Kun lasten eteen laitetaan eri muotoisia astioita ja niihin kaadetaan nestettä, pienet lapset ajattelevat että vettä on enemmän niissä kupeissa joissa veden pinta on koreammalla. Myös vanhemmat lapset voivat pitää tätä uskomusta. Joskin he voivat joutua punnitsemaan sitä että voittaako se, että vesi on korkealla vai se, että kuppi on lihava.

Pienet lapset katsovat, että kapea pullo näyttää korkeampaa vedenpintaa ja korkea vedenpinta tarkoittaa enemmän nestettä. Ja tämä uskomus on heillä hyvin pysyvä. Tämä nähdään siten, että jos molempiin kaadetaan vettä samasta kupista niin että lapset näkevät prosessin, isommat lapset ymmärtävät että vettä ei tule mistään lisää ja että kupeissa on saman verran vettä. Pienet lapset eivät ymmärrä tätä.

Piagetin asettelu on kiinnostava, koska moni ottaa kaatoprosessin tehokkuuden ilmiselvänä. Hän havaitsi että kaikki ihmiset eivät olekaan lukkiutuneet tähän oletukseen. Näin opittiin ihmisten kehittymisestä. ; On tärkeää että pieni lapsi ajattelee vain sen mitä näkee. Viisaampi sen sijaan ei mene vipuun vaan ajattelee prosesseja.

Howard Gardner on käyttänyt tätä vertauksena tieteelliselle ajattelulle. Hän korostaa, että ei-tieteelliset tai esitieteelliset kulttuurit ovat usein luokitelleet eläimiä vain niiden ulkonäön mukaan. Tällöin esimerkiksi delfiini olisi sama kuin kala. Tieteessä taas katsotaan taustalla olevia prosesseja, esimerkiksi evoluutiohistoriaa. Ja tätä kautta delfiini luokitellaan aivan erilaiseksi kuin kalat.

Filosofiassa näyttää siltä että käsiteanalyysi on monille vaikeaa. He ovat lukkiutuneet yhteen määritelmään eivätkä he muokkaa näkemyksiä sen mukaan miten argumenttiketjussa määritellään termejä. Tämä voi johtaa esimerkiksi siihen että argumenttirakenne unohtuu ja esimerkiksi etiikkaa käsittelevä kieltä selkeyttävä argumenttirakenne voi näyttäytyä pahuutena koska ollaan hyvin lukkiuduttu siihen mikä on "oikea hyvyyden määritelmä".

Huomasin tämän karkeimman omasilmäisesti kirjoitettuani eräästä etiikan tutkimuksesta jutun. Moni sekoittaa hyväksi kokemastaan poikkeamisen ja logiikkavirheen yhdeksi ja samaksi. Tämä näkyi esimerkiksi siinä että jos tapahtumaa kutsuu "jälkiabortiksi" tavalla jossa "abortti" on uudelleenmääritelty herää oksymoroniuden tunne joka koetaan väistämättömäksi kontradiktioksi. Eikä tajuta että looginen rakenne säilyy jos samaa argumenttia käytetään ja tilannetta kutsutaan "lapsensurmaksi". Tässä kaikessa pysyttiin vaikka itse teksti esiintoi - ja kommentit huolellisesti useilla eri tavoilla ilmaisten esiintoi toistuvasti - sitä miten kyse on argumentin validiudesta eli siitä että premisseistä seuraa johtopäätös. Epämieluisa johtopäätös ja sitoutuminen eri abortin määritelmään kuin eettisessä tutkimuksessa oli käytetty oli liikaa. Ymmärrystä ei saavutettu ja pahastutin periaatteessa hyviä ja periaatteessa jonkinlaista älykkyyttäkin vilauttavia hyväntahtoisia tyyppejä.

Näkisin että tämä vertautuu hyvin siihen että ajatellaan totutusti "vain se mikä nähdään" eikä katsota prosesseja. Logiikka toimii kuitenkin määritelmien sisällöillä ja niiden välisillä relaatioilla, eikä sillä mikä kirjainjono on valittu kantamaan tätä määritelmäsisältöä. Tälläisen avaaminen tuntuu olevan sama kuin yrittäisi selittää aivan pienelle lapselle siitä miten vettä on saman verran näyttämällä miten kupilla kaadetaan vettä ensin toiseen ja ensin toisen heidän silmiensä edessä... Sen luulisi toimivan mutta ei toimi.

Katso minne menee 2% RAY:n rahoista!!!!!

Numerotaidottomuus ja suhteellisuudentajuttomuus ovat ihmisissä hyvin yleisiä. Yksi tapa jolla numerotaidottomuus ja matemaattisten kykyjen puute näkyy melko usein ovat suuret luvut. Ihmiset eivät ymmärrä sitä että numeron pituus kasvaa lineaarisesti mutta lukujonon takana oleva määrä taas kasautuu eksponentiaalisesti.

Tämä kyvyttömyys hahmottaa suhdelukuja on yksi syy miksi moni kreationisti ei ymmärrä evoluution ja miljoonien vuosien suhdetta. Mutta täsmälleen sama näkyy myös maahanmuuttokritiikissä. ; Minulle erikseen mainostettiin "hyvänä analyysinä" MV -lehden artikkelia jossa kerrottiin siitä mihin RAY laittaa rahoja. "Katso minne RAY:n rahat menevät" -otsikko viittaa siihen että RAY halutaan monikulttuurisuutta ajavana kauheana laitoksena. Otsikko ei ole esimerkiksi "katso minne rahaa menee" vaan nimenomaan muodossa joka vihjaa että rahaa menee pääasiassa monikulttuurisuuteen ja monikulturismiin.

Itse juttu koostuu luettelosta eri rahoitustahoja. Luettelo on pitkä. Luvut kiertävät yleensä kymmenien tuhansien euromäärissä/kohde. Luettelo on pitkä ja sitä on ilmeisesti tarkoitettukin. Jos nimittäin kiinnittää huomiota, voi huomata että mukana on ajatuksena se, että "jos menee yhtään MaMuille niin mukaan vaan". Esimerkiksi voidaan ottaa listan suurin yksittäinen summa; "959 000 euroa Hiv-säätiö, Yleisen HIV-tietoisuuden edistämiseen ja tartuntojen ennaltaehkäisyyn (avustusta on käytettävä myös miesten kanssa turvallisesti – ja maahanmuuttajiin kohdistuvaan preventiiviseen toimintaan)" kertoo jo tuossa muodossa että rahaa menee muuhunkin. Samoin koko Martat -järjestön saama avustus on otettu mukaan kokonaan koska heillä on myös monikultturismilta maistuvaa toimintaa. Joskaan kukaan tuskin uskoo että "kaikki".

Listan tekee ilmeisesti "hyväksi" se, että se on pitkä. (Pitkä sellaisella lattealla arkisella tasolla. Itse olen työkseni käsitellyt, esim. ristiinkertonut, listoja joissa voi olla kymmeniä tuhansia kohtia. Enkä pelkästään tuijottanut niitä silmät kiiluen että "ompa listas mittaa". Ehkä tämän eron vuoksi minua ei viedäkään kuin litran mittaa tälläisiin "analyyseihin".) Mitään analyyttisyyttä siinä ei ole. Ja näistä tärkein ei ole edes se, että kohteeseen on valittu mukaan avustuskohteet tuollaisella asennetavalla. Oikeasti. Minun ei tarvinnut kuin nähdä muutama numero ja tiesin heti miten pihalla "analyysin" tekijä on ollut.

Ihmiset näkevät tonnitkin isoina rahoina. Eivätkä tajua että jos 10 000 annetaan niin listan pitää olla sikapitkä jotta siitä saadaan miljoona. Tämä taas on tärkeää tiedostaa koska RAY:n avustuskohteet ja muut ovat sellaista joista saa hyvin helposti ja avoimesti tietoa. (MV -lehti esittää kuin se olisi tehnyt jotain "vaikeaa". Mutta ehkä sillä kognitiolla kengännauhojen sitominen on vaikeaa.) Jopa 2016 avustusehdotus ja budjetti ovat aivan julkista RAY:n itsensä kertomaa tietoa. Lukuja on lisäksi analysoitu tyypeittäin niin että tiedetään miten monta prosenttia rahamääristä menee minkäkinlaiseen toimintaan. Siinä ei näy mitään maahanmuuttajahyysäysteemaista. Monikulttuurisuuskaan ei paista.

Varmemmaksi vakuudeksi voin kuitenkin muistuttaa että RAY:n vuosibudjetti on 315 miljoonaa euroa. Sillä on 1711 avustuskohdetta. MV -lehden lista oli sellainen että tungin sen exceliin. Ja sain tällä yksinkertaisella prosessilla aikaan jännittävän tiedon. Listassa - joka siis on generoitu "MaMukeskeisyydessään varsin cherry pickaavalla tavalla" on 50 kohdetta. Jo tämä näyttää että otoskoko on hyvin pieni. Itse lukumurskauskin on hauskaa. Kun laskin yhteen kaikki nuo hyvin asenteellisestikin valitut kohteet, nousi MV -listan vuosi budjetti huikeaan 7 421 995 euroon. (Josta aikas suuri osa tulee tuosta jo mainitsemastani HIV -luvusta yksinään. Koska kymppitonnin listauksessa saa aika monta laittaa peräkkäin jotta kykenee nousemaan summa tuon tasolle.) Joka selvästi ei ole kovin paljon tuon edellä mainitsemani monen sadan miljoonan euron kokonaisbudjetissa. Suuruusluvut ovat niin valtavat, että tosiasiassa jopa silloin kun RAY:n avustuskohteet on valittu siten että mukaan otetaan ne joista menee maahanmuuttoon edes prosentuaalisesti pieni osuus, ja niiden budjetti otetaan mukaan kokonaisuutena ilman että otetaan vain se osa joka menee siihen Maahanmuuttoon. Niin jopa tässä omituisessa ja hyvin asenteellisesti maahanmuuttokriittisille mahdollisimman ison luvun antavassa laskutavassa 2,35% RAY;n vuosibudjetista menee maahanmuuttoasioihin.

Tämä ei tietenkään ole ymmärrettävää niille joista "tonni on iso raha ja lista näyttää minuta pitkältä, en kyennyt muistamaan listan kohtia ja lista vilisi tl;dr -katsontavallani aika kauan ruudussa, joten tottakai RAY syytää valtaosan rahoista tuohon". Kun ei eroteta kymppejä sadoista ja ymmärretä ekspontentiaalisesta kasvusta mitään, niin mitäpä parempaakaan näiltä kriittisiltä ajattelijoilta voi odottaa?

Jokainen joka on pitänyt tätä listaa älykkäänä on idiootti. Jokainen joka pitää sitä analyyttisenä on tampio. Jos pitää sitä kuvaavana ja jonain joka todella kertoo miten maahanmuuttajia hyysätään paljon enemmän kuin kantaväestöä, niin on pelle jonka hänen kannattamansa ideologiat olisivat muutama sukupolvi sitten vakavasti ehdottaneet hänen tasoistensa ajattelijoiden asettamista eugeenisten toimenpiteiden kohteeksi jotta kansan perimää saataisiin suojattua. En tosin ymmärrä miten tätä ongelmaa voisi ratkaista edes rodunjalostuksella. Sillä en ymmärrä mistä tuon tasoisia pällejä sikiää. Luulisi että näiden imbesillien analyysikyvyllä ei kykenisi ymmärtämään sellaisia konsepteja kuin "pippeli menee pimppiin ja sitten hyrskyn myrskyn". Tässä mielessä nämä analyysikyvyttömät jotka arvostavat tämänlaisia "analyyseinä" - ja peräti "hyvinä" sellaisina - ovat kieltämättä kova haaste kaltaiselleni evolutionismille. Se, että on olemassa ihmisiä jotka arvostavat tämänlaisia asenteellisia ja merkityksettömiä lukulistauksia on kenties vankin tietämäni todiste luomisopin puolesta.

Ennen - Jälkeen -ongelma

Suurin osa filosofiasta kiinnostuneista(kin) tuntee jaon a prioriseen ja a posterioriseen. Jaottelu onkin tärkeä. Suurin osa kunnon filosofeista(kin) hyväksyy myös seuraavanlaatuiset väitelauseet:
* 1+1=2 on tietoa a priori.
* Se, että gravitaatiovakio maan pinnalla on 9.81 tietoa a posteriori.

Kun katsotaan näitä kysymyksiä metaisesti syntyy erikoinen tilanne. Ehkä tiedämme mitä fysiikka ja matematiikka ovat. Mutta tiedämmekö niiden luonteet ja väitelauseidemme oikeassaolot a priorisesti vai a posteriorisesti? Eli jos matematiikka pitää sisällään a priori -tietoa, niin olemmeko oppineet sen a priori vai opettaako kokemus meille että loogiset teoreemat tunnetaan kokemuksesta riippumatta? Filosofit ovat tässä hyvin jakautuneita. Esimerkiksi logiikan taustaa miettiessä Carnap näki että logiikan tausta olisi analyysissä ja a priorisessa ajattelussa. Quine taas näki siinäkin ainakin synteettisen taustan, ja mukana olisi ainakin jonkin verran a posteriorista tietoa.

Esimerkiksi matematiikan kohdalla on jopa sanottu, että kenties syy miksi meillä on matematiikkaa johtuu siitä että elämme säännönmukaisessa universumissa jossa tapahtuu laskentaa ; Ihmiset ovat esimerkiksi voineet mitata vaikka peltoja ja huomata a posteriori että laskelmat ovat kätevä tapa arvioida pinta-aloja. Eli vaikka matematiikka olisi loogista a priori, niin siihen voitaisiin päästä a posteriori.

Toisaalta monia tuntuu viehättävän ajatus että empiiriset tieteet olisi itse asiassa löydetty filosofisesti nojatuolissa istuen. Eli esimerkiksi teologiset näkemykset Jumalan luonteesta voisivat johtaa siihen että hakisimme maailmasta säännönmukaisuuksia ja kokisimme induktiot tärkeiksi. Jolloin empiria opettaa meille a posteriori -asioita. Mutta ilman maailmankuvien kautta johdettua a priori -tyylistä rakentelua emme olisi koskaan kehittäneet empiriaa.

Jos taas katsotaan sitä empiiristen kokemusvaraisten tietojen metakysymykseen, on syytä huomata että Bas van Fraassen on kuitenkin siinä mielessä kiinnostava että hän on esimerkiksi esittänyt että empirismi ei ole tavallaan lainkaan väitelause (assertion), vaan asenne (stance). Hän ei katso logiikan syntyä vaan empirian syntyä. Hänestä empirian perusongelma on siinä että "All knowledge about the world is a posteriori" -tyylisiä lauseita itsejään on vaikeaa todistaa empiirisesti. Toisin sanoen niiden tausta olisi a priorisessa ajattelussa eikä a posteriorisessa ajattelussa. Näin ollen puhtaasti väitelauseena tämänlainen ehdoton kaiken kokemusvaraisuus olisi itsensätuhoava vaan vaatisi a priori tapahtuvaa ajattelua. Näin ollen empiria pitää muotoilla uusiksi ja pitää sitä asenteena, joka ei koostu tämänlaisista ehdottomista kaikenkattavista väitelauseita. Tosin sekin tekee työnsä jos ja vain jos a priorinen tieto ei ole perimmiltään taustaltaan a posteriorista...

Villakoiran ydin

"myönteisiksi seikoiksi tässä kurjalassa osoittautuvat hyvä työetiikka, tilanteellisten pelisääntöjen taju ja verbaaliset taidot. vaikka teoksissa ei juuri ole suoria arvokannanottoja, yksi elämän pahimmista asioista on pitkäpiimäisyys. henkilöt vihaavat turhia sanoja ja kärsivät tavatessaan ihmisiä, jotka eivät ymmärrä lakonista ironiaa ja joiden jaarittelu ylittää tilanteen vaatimukset."
(Unkuri, "Kolkosti kiva")

Sanonta "löytää villakoiran ydin" tarkoittaa asian ytimen ja todellisen luonteen selvittämistä. Tämän idean esitti Goethe, joka laittoi "Faust" -teoksensa 1 osassa Mefiston (eli itse sielunvihollisen) lähestymään Faustia mustan villakoiran muodossa. Kun Mefisto sitten muuntautuu muotoon jossa hänen demonisuutensa on selvää, Faust lausuu "Kas, villakoiraan ydin piili moinen." Itselleni ajatus "villakoiran ytimestä" ei ole kuitenkaan mielikuvana ollut eläinmaailmaan vaan sanitaatiopuolelle. Eli sanonta on ainakin omalla kohdallani etääntynyt käsittelemään pölypalleroita. (Villakoirat ovatkin tässä muodossa tutumpi aihe - jos pölypallo olisi eläin, minun sänkyni alla olisi vähintään kyseenalainen pentutehdas.)

Niiden ydin tuntuu sekin mahdollisesti selvitettävältä asialta. Kimmo Pietiläisen "Mikä on villakoiran ydin?: 50 tieteen mysteeriä" kertoo että pölypallot kasautuvat. Niissä ei siis ole yhtä ja ainuta alkulähtökohtaa joka olisi koko pölypalleron tukirakenteena. Kuitenkin usein kasautumisen käynnistää esimerkiksi hieman pidempi kuitu, kuten hius. Tähän liittyneet osasetkin voivat sitten tarttua toisiin asioihin, jotka ovat kiinni tässä kuidussa vain mutkan takaa. Ja erilliset keskittymät voivat jopa yhtyä, jolloin useampi irrallinen yksikkö "kokoontuu yhteen".

Filosofian kannalta tämänlaiset vertaukset ovat tietysti tärkeitä. Onhan tieto, totuus ja joskus jopa Perimmäinen Totuus kaiken takana. Melko klassisesti filosofia on nähty jonain joka toimii siten että villakoiran ydin muistuttaa juurikin eläinmaailmasta tuttua tilannetta. Eli tosioleva paljastuu kun osataan nähdä yksityiskohtien taakse. Tämä korostaa yleensä analyyttistä otetta jossa jokin yksi tietty kokoava periaate yhdistää aivan kaiken. Tällöin syntyy massiivisia "kaiken selityksiä" hakevia kokoonpanoja. Esimerkiksi Platonin ideamaailma voidaan ajatuksena ja asenteena ottaa ensimmäiseksi tämänlaiseksi "vakavaksi yhteen asiaan liittyvän kaikenvaltaisuudenpaljastamisen" ytimeksi. Vertaukseeni nähden Platonista villakoiran (eläin) ydin on ideamaailma. Tämä asenne näkyy sitten laajasti ja hyvinkin erilaisissa ajatteluperinteissä ; Esimerkiksi dogmaattisessa uskonnollisuudessa ja reduktionismissa perusasenne on juuri yhteen ytimeen sitomisessa.

Itse olen taas aina ollut ajattelutyypoltäni holistinen. (Henkilökohtainen tragediani onkin se, että luonteva ajattelutapani on kammottavasti ristiriidassa sen ajattelutavan kanssa jota pidän ihanteellisena.) Pidän eri asioiden yhdistelystä ja olen tässä hyvä. Analyysi ei tuo minulle samanlaista riemukkuutta, eikä minua voi pitää tässä edes kovin lahjakkaanta tai kiinnostavana. Analyysin "viihdearvo" on siinä että sen avulla syntyy käteviä pienempiä palasia joilla "voi sitten leikkiä". Lahjakkuuteni ei ole niinkään analyysissä kuin synteesissä. (Analyysitaitojen käyttö ei tunnu minulle luontevalta, mutta korvaan tämän puutteen sitten lukemisella, pedanttisuudella ja työnteolla.)

Näin ollen ei ole ihmeellistä että koenkin suurta viehätystä Quinen tieteenfilosofiaan. Hänestähän asiat enemmänkin liittyvät yhteen kuin olisivat yhteen asiaan reduktionistisia. Quinelaisen tieteenfilosofian ytimessä onkin tiedeverkko ; On kasa teorioita jotka liittyvät toisiinsa, sen sijaan että olisi yksi periaate joka väistämättä nivoisi joukon yhteen. (Tämä on mahdollista, mutta se on vain yksi ja hyvin tietynlainen vaihtoehto.) Tässä mielessä Quine edustaakin näkemystä jossa villakoira (pölypallo) on toki itsessään tietynlainen kokonaisuus jota voidaan tutkia, ymmärtää ja selventää, mutta jota ei tule ymmärtää yhden asian massiivisena variointina, totuus ei ole sitä että sama asia ilmentyy eri muodoissaan.

Yhtä ihmistä kiinnostava media - yhä ihmisiä kiinnostava uusmedia.

"If you don't have time to read, you don't have the time (or the tools) to write. Simple as that."
(Stephen King, "On Writing")

Näkemys viisaudesta on hyvä ottaa huomioon muutenkin. Ihmisten ajattelutavan ytimessä kun on usein maailmankuva jossa on nimenomaan yksi tiukka ja ehdoton ydin. Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten suosittuja blogeja kirjoitetaan. Ohjeistus tässä on se, että valitsee aiheen ja teeman jossa pitäytyy. Jos blogia luetaan vähän enemmän kuin mitä tahansa se käy siten että (a) joko valitaan hyvin suosittu aihe tai (b) valitaan rajatumpi aihe, jonka "kohderyhmä" tavoitetaan sitten erittäin hyvin. Kaikista suosituimmat blogit onnistuvat yleensä molemmissa vaatimuksissa.

Tämä muistuttaa sitä, mikä opitaan markkinatalouden oppitunneilla. Tuijotetaan segmenttejä ja markkinaosuuksia ja hankitaan lukijoita. Lukijat jotka palaavat lukemaan toisenkin blogauksen ovat tärkeitä jos ajatellaan blogien lukijamääriä, joten sisältö olisi sidottava jonkinnäköiseen ytimeen. Toimiva tapa saada asiakkaita tai blogille lukijoita ei yksinkertaiseti ole se, että puuhataan satunnaisia itseä viehättäviä juttuja spontaanisti. "Throw lots and lots of random stuff and hope something sticks" -asenne ei ole lukijakalastuskeino. Toisin sanoen menestynyt blogi harjoittaa "villakoira(eläin)" -strategiaa. Tämä koskee myös filosofiablogeja.

Tämä heijastuu tietysti esimerkiksi minun blogini sisältöön. Koska olen "Villakoira(sanitaatio)" -strategikko, blogini on vain kohtuullisen suosittu. - Toki minulla on kiistämättä joitakin hyvin luettuja artikkeleja. Esimerkiksi blogini luetuin artikkeli "Roolit: Pari suhteissa" on kiistämättä iskenyt aiheeltaan ja sisällöltään ihmisten ytimiin sen verran että tällä on useita tuhansia lukijoita. - Itse asiassa tämä yksittäinen blogaus on tuonut muutamaa prosenttia vajaan 10% kaikista lukukerroista joita tälle blogille on tullut yhteensä. Tämä lukijamäärä ei kuitenkaan ole sinällään merkittävä koska he eivät ole jääneet toistuviksi lukijoiksi ; Yleensä lukijoita lasketaan kuitenkin siten että sormet eivät ihan riitä, mutta varpaat avuksi ottaen selviää lukijalaskennasta varsin mukavasti. Tosin variaatoita on aivan käsittämättömän paljon ja aivan käsittämättömän lyhytjänteisesti ; Tällä viikolla olen tuottanut tekstejä joilla on ollut 1 päivän jälkeen vasta 3 lukijaa, kun taas yli sadankin lukijan blogauslukukerran yli ollaan menty päivässä.

Bloginkirjoittaminen taas kirjallisena aktiona on jotain joka liittyy aina jollain tavalla siihen esillelaittamaani Stephen Kingin lausuntoon. On luettava voidakseen kirjoittaa. Kun normaali ja menestynyt blogisti keskittyy tiettyyn asiaan ja aihepiiriin, hänestä tulee spesialisti. Blogejen keskuuteen tuppaa rakentumaan samanmielisten verkosto. Näin jopa ensivilkaisulla hyvin ei-tieteellinen asia kuin käsityö ja sisustus muuttuvat joksikin jossa tutustutaan toisten ideoihin josta sitten otetaan kimmokkeita omiin aiheisiin. Tämäkin korostaa sitä että blogi vahvistaa omaa villakoira(eläin) muotoaan ja keskittyy yleensä yhteen tai kahteen pääaiheeseen.

Jos näkemys on se kuin minulla, ei oikeastaan voi muuta kuin lukea paljon. Ja lukea likimain satunnaisia asioita. Tämä toki johtaa siihen että yhdistelemisestä syntyy "omituisuutta". Aihepiirit jotka ovat muuten irrallaan laitetaan yhteen. Valitettavasti tämä tekee lopputuloksesta vähintään yhtä epämääräisen kuin mitä nurkissa pyörivissä villakoirissakin(pölypallo). Mitä enemmän esimerkiksi minun blogiani lukee, sitä selvemmin nousee se, että oikein mitään suurta punaista lankaa ei ole. Toki esimerkiksi uskonnonvastaisuuden kaltaiset teemat saattavat olla hyvinkin yleisiä, ja harvemmalla lukemisella voi vaikuttaa että tämä yhdistäisi blogin. Mutta tarkemmalla selailulla huomaa, että asia ei oikeastaan ole näinkään. ; Valitettavasti tämä ei mielestäni tarkoita sitä että blogi olisi epäfilosofinen tai viisauden vastainen tai epätosi. Uskon että todellisuus on oikeastikin tämänlainen. Kirjoitan siis onnistunutta blogia, mutta olen ajatukseni kanssa varsin yksin. Blogini ei siis tarjoakaan tavallaan kaikille jotain, vaan se tarjoaa ihan mitä tahansa niille ihmisille jotka ovat hyvin tietynlaisia.

Ärsytyskerroin

"Pohjimmiltaan hän oli lempeä, miellyttävä ja jopa älykäs / Taitavasti hän sen kätki hän kaikilta meiltä / Häntä muistakaamme ruumiinlämmöllä"
("Eläkeläiset", "Miksei Täällä Humppa Soi?")

Moni nykyfilosofi ja perinteisemmänin ajattelun edustaja voisi huomauttaa että Faustisen hybriksen vastustaminen on ihanteellista. Tässä on taustalla se kulttuuriimme liittyvä "faustisen hybriksen pelko" joka sitten ilmenee kahdella hyvin vastakkaisella tavalla.
1:  Postmoderni  maailma näkee hybriksen suurena kertomuksena. Tällöin siinä on kysymys aina jonkinlaisesta valheellisuudesta, jossa omat ennakkoasenteet ja taustaoletukset ovat jääneet piileviksi ja ihmisen reflektio on siksi jäänyt huonoksi, joka taas nähdään jonkinlaisena hybristä kannattavan ihmisen heikkoutena.
2: Vanhakantainen maailma näkee eri asioiden yhdistelyssä vääroppisuuden riskin ; Uusi tieto nähdään uhkana, koska se kyseenalaistaa oman maailmankuvan ytimen. Tämä uhka toki selitetään yleensä ihmisen erehtyväisyydellä joka kontrastoituu Jumalalliseen täydelliseen viisauteen, ollen tätä huonompi. Eli tilanne selittyy sillä että ihminen voi harhaanjohtaa itsensä. Itse asiassa jopa Goethen Faustissa koko tarina perustuu siihen että Faust haluaa tietää, ja näin tehdessään hän tuhoutuu koska myy sielunsa Saatanalle. Tämä täsmälleen sama asenne heijastuu esimerkiksi denialismiin keskittyneissä ja intellektuellisminvastaisissa kreationismin suuntauksissa. (Kaikki kreationistit eivät ole tämänlaisia, siksi nuo ovat tarkentavia lisämäärittteitä eivätkä kreationismin yleispäteviä adjektiiveja.)
Tässä hybrisvastustuksessa on kuitenkin hieman omituinen piirre. Jokainen kannattaa kriittisyyttä, eri näkökantoja ja muita asioita, mutta tosiasiassa jokainen meistä kestää niitä vain yllättävän rajallisen määrän. (En ole tässä poikkeus, pikemminkin päinvastoin. Olen vain kiinnostukseltani monialainen ja ajatusprosesseineni vapausasteinen, joka on hieman eri asia.) Näin ollen tilanne onkin hieman kuten "ole oma itsesi" -asenteiden kanssa. Kaikki ihmiset kannattavat periaatteessa sitä että ihminen on oma itsensä. Mutta heti jos he kohtaavat jonkun tämänlaisen ihmisen, he yleensä raivostuvat. Sillä ollakseen hyväksytty, ihmisen "oman itsen" täytyisi olla hyvin tietynlainen. Jos ei ole, aletaan vaatimaan poliittista korrektiutta, hyviä tapoja, uskonnonvakaumuksen kritisoinnin rajoittamista... Jokainen meistä kärsii samasta sisäisestä katastrofista kuin kristillinen teologia aikanaan koki ; Se kannusti ihmisiä ajattelemaan "Sapere Aude" ja oli sitten kovasti pettynyt kun kaikki eivät sitten ajatelleetkaan kirkon dogmien mukaisesti ja uskonnon ydinkysymyksiä myötäillen. (Kompromissiksi on yllättävän monille jämähtänyt varsin kammottava "Jokaisella on vapaus palaa Helvetissä" -asenne.)

Sama pätee tietysti omassakin elämässäni. Olen pidemmän päälle aivan käsittämättömän ärsyttävä ja jo ennen tätä olen ns. rasittava. Tosin olen yllättynyt että hyvin moni on minulle avomielisesti kertoillut näkemyksistään vaikka tietää blogistani ja tietää että koska aiheekseni ja lähtökohdakseni kelpaa likimain mikä tahansa ja missä tahansa - aineksista huolimatta kaiken voi liittää onnistuneesti kokonaisuuteen ; laadukkaaksi rakentaminen vaatii vain kontekstointia, prosessointia ja työtä ja joskus niihin tuleekin vastustava ja irtautuva kanta - on jokainen minulle lausuttu sana jotain jonka potentiaalinen seuraus on blogauksen päätyminen. Ihmiset ovat silti olleet yllättävän avoimia ja olen tätä kautta saanut kuulla hyvinkin omituisia asioita. (Minulla on toki maine siitä että tunnen omituisia ihmisiä. Itse asiassa en usko tuntevani omituista porukkaa, uskon vain että jokaisella on yksi tai kaksi omituista piirrettä ja ihmiset haluavat jostain syystä kertoa juuri tämän minulle vaikka muille he näistä vaikenevatkin.) Ilmeisesti tässä auttaa se, että he tietävät että riski ei ole suuri kun blogini lähtökohdasta ei saa työlläkään suosittua.

---

Tämä tosiaan oli 3100 artikkelini. Ja se todellakin käsitteli blogaamista. Tämän täytyy olla omituista yhteensattumaa koska näin on käynyt ennenkin...

Paradoksinimi

Filosofit ja ihmisetkin käyttävät usein perusteluja. Näiden ytimessä on aina jonkinlainen argumentti. Argumentti taas yrittää oikeuttaa tietyn näkemyksen, selittää miksi se on todennäköisempi kuin muunlainen vaihtoehto. ~ Tästä lähtökohdasta seuraa se, että perustelumaailma on aina jonkinlainen kannanotto epistemologiaan tai tieteenfilosofiaan tai molempiin.

On toki olemassa myös relativistinen näkemys. Siinä argumentit ovat enemmän kielenkäyttöä, omien näkemysten esittelyä. Tässä maailmassa perustelemiseen nähtävä vaiva ja innostus voi näyttää hieman omituiselta, koska siinä argumentti ei itse asiassa oikeastaan rakenna minkäänlaista vakautta mielipiteen taakse. Kaikki näkemykset ovat samanarvoisia ennen ja jälkeen argumentin. Tämän vuoksi kielenkäyttö liitetäänkin helposti vallankäyttöön ; Ihminen julistaa innoissaan oman maailmankuvansa kautta. Tämän aiheen kannalta olennaisesti voin käydä relativistista näkemystä vastaan kahdesta syystä:
1: Ilkka Niiniluoto muistutti että relativismissa on aina mahdollista sanoa että "en välitä relativismista" ja tämäkin on sallittu mielipide ja samanarvoinen muiden kanssa. Näin ollen relativismista ei ole oikeastaan minkäänlaista muutosta mihinkään.
2: Kun ihminen tekee argumentin, hän relativistina tunnustaa lähtökohtiensa oletuksenvaraisuuden. Mutta tämä ei muuta sitä, että argumentti on silti episteeminen kannanotto. Se tunnustetaan maailmankuvariippuvaiseksi heittäytymiseksi, mutta heittäytyminen tehdään joka tapauksessa. Tässä mielessä ei ole ollenkaan väärin purkaa ja käsitellä argumentteja ikään kuin ne olisivat oikeassa tai väärässä olevia tosiasioiden tiloja koskevia lausuntoja.

Argumenteissa on rakenne ja tämä rakenne on aina jossain suhteessa tietoteoriaan ; Tässä rakenteessa jotkin asiat johtavat tai houkuttelevat kohti lopputulosta joka on loppupäätelmä tai oikeutus jollekin mielipiteelle tai näkemykselle tai tosiasiaväitteelle. ; Yksinkertaiseen purkamiseen riittää että etsii tekstistä jonkinlaisia väitteitä. Nämä voivat olla tilanteesta ja kontekstista riippuen joko alkuoletuksia tai niitä yhdistäviä käsittelytapoja ; Argumentti liittää tätä kautta asioita yhteen. Tätä rakennetta voi olla vaikeaa huomata. Ja usein syynä ovat juuri ne elementit jotka tekevät argumentin lukemisesta hauskaa. Eli argumentaation yhteydessä käytetyt retoriset keinot. Vaikka manipuloiva retoriikka jossa esimerkiksi väritetyt asenteelliset sanavalinnat ohjaavat lukijaa on tämänlaista häiritsevää retoriikkaa, myös hyvä retoriikka voi tehdä argumentaatiosta vaikeampiselkoista. Elävän tekstin täytesanat ja kirjallisesti mielenkiintoiset ja innostavat sanavalinnat voivat vetää huomiota puoleensa.

Tämä tietysti asettaa tietynlaisia haasteita sille kun etsitään peruskysymystä "Mitkä tosiasiat, niistä vedetyt teoriat ja asiat oikeuttavat näkemystä X" Joskus itse asiassa voi olla vaikeaa löytää selvää kuvaa siitä, mikä on tämä puoli X jota tekstissä ollaan puolustamassa. Joskus teksti voi esitellä useita kulmia, mutta tällöinkin siinä esitellään eri näkemyksiä. Eli tekstissä on monta argumenttia.

Argumentti voi olla väärä jos se seuraa päättelyvirhettä. Argumentti voi olla koherentti mutta vetoava, jos sen lähtöoletusten kanssa voidaan joskus olla erimielinen jolloin argumentti voi olla sinänsä hyvä mutta ei silti jotain josta olisi pakko vakuuttua. Lisäksi argumentaatio ei välttämättä ole ehdotonta, jolloin vaikka päätelmä esimerkiksi analogiaa käyttäen olisi koherentti, voi olla perusteltua vedota samassa asiassa oleviin epäanalogioihin ja päätyä eri tulokseen ; Nämä eivät kritisoi ja kumoa toisiaan, vaan ovat enemmän vaihtoehtoisia malleja. Tämä on yleensä huono asia, mikäli rakastamme totutta ja hyvä asia jos rakastamme kulttuurista moniarvoisuutta. (Molempia ei voi saada. Toimiva argumentti perustelee totuutta ja on epistemologinen kannanotto ja tätä kautta se on aina kriittinen vaihtoehtojaan kohtaan ja heikentää niiden asemaa.)

Tässä mielessä voi olla mielenkiintoista lähestyä elämässäni miltei henkilökohtaista tilannetta. Äitini muutti muutama vuosi sitten nimeään. Uusi sukunimi oli hienostuneenoloisesti "Pihlajaniitty". Nimenmuutokseen oli tietysti hieman vaikeaa sopeutua koska sitä oli tottunut käyttämään toisenlaista nimeä. Kaikki eivät pitäneet edes nimestä. (Jokainen alla oleva argumentti on oikeasti esitetty asian tiimoilta. Jätän nimet mainitsematta koska aihe voisi olla hieman tulenarka sörkittäväksi.)
1: Esimerkiksi nimestä esitettiin kanta, jossa koko nimi oli mahdottomuus. Niityksi sanotaan maataloudessa heinän saantia varten raivattua puutonta aukiota ja pihlaja on puu. Näin nimi olisi sisäisesti ristiriitainen. Niitty on lisäksi sellainen että jos olisi voikukkaniitty, se koostuisi voikukista. Pihlajaniitty olisi tässäkin mielessä metsä eikä niitty ollenkaan.
2: Nimeä voi puolustaa ajatuksella että nimi on vertauskuva. Jos pihlajametsää kutsuu pihlajaniityksi, on kyseessä enemmänkin kiertoilmaus kuin looginen virhe. Nimi onkin siksi kaunis taiteilijanimi, joka heijastaa kantajaansa. Sen ajattelu logiikan kannalta on huono asia.
3: Asian voi ajaa Sorites -paradoksin kautta tilaan jossa sen ratkaiseminen voi olla hyvinkin vaikeaa ; Voimme ajatella että meillä on lähtökohtana pihlajametsä josta poistamme yhden puun. Tätä voidaan pitää metsänä. Mutta jos puita poistetaan yksi kerrallaan, lopulta ei ole jäljellä yhtään puuta ja kyseessä on niitty. Näin ollen jos meillä on laakea alue jolla on yksi pihlaja, ei ole suinkaan ilmiselvää että tämä muuttaa alueen metsäksi. Kenties yksinäinen pihlaja onkin tämän aukean tunnusmerkki ja tätä kautta nimi onkin järkevä. Ja kun lisäämme tähän toisen puun, tilanne tuskin muuttuu... Toisin sanoen on hyvin vaikeaa sanoa missä menee metsän ja niityn määritelmien rajat.

Argumentti 1

Ensimmäinen argumentti rakentuu määritelmälle. Se määrittelee aiheen, ja käsittelee tätä tietyllä logiikalla. Esimerkiksi sen alkupuolta voitaisiin lähestyä seuraavasti
Väite 1: Alkuoletus joka on kulttuurillinen määritelmä. Niitty on puuton alue.
Väite 2: Alkuoletus joka on biologinen määritelmä ; Pihlaja määritellään puuksi.
Väite 3: Implisiittinen kielenkäytön konventio, yhdyssanojen rakentaminen ; Pihlajaniitty = Pihlaja+niitty. Eli jossa väite 1 ja 2 ovat yhdessä.
Väite 4: Sanomatta jätetty mutta selvästi mukanaoleva vakiintunut looginen periaate ; Ristiriidan kieltävä sääntö ; ristiriidassa olevat näkemykset eivät toteudu samaan aikaan.
Väite 4: Huomio; 1 ja väite 2 ovat keskenään ristiriidassa.
Johtopäätös: Nimi on oksymoroni.

On selvää että tämä argumentti on sisäisesti koherentti. Siinä ei tehdä loogista virhettä. Sen kanssa voidaan olla erimielinen hyvinkin montaa kautta. Aivan mitä tahansa ei ole yhtä järkevää heittää roskakoriin jos näkemyseroja löytyy. On selvää että Väite 4 on käytännössä niin yleisesti käytetty looginen periaate, että sitä vastaan potkiminen ei ole miltei koskaan toimivaa. Väite 2 on erityisen voimakas, ja sen kanssa on vaikeaa olla erimielinen koska se on biologiatieteen määritelmä. Sen hylkääminen vaatisi isoja muutoksia biologiatieteen kentältä. Myös Väite 1 on tässä kohden melko vahva. Tässä kulttuuria ei oleteta kaikkivaltiaaksi, mutta on selvää että sana "niitty" viittaa nimenomaan tiettyyn kulttuurilliseen kontekstiin. Tätä voidaan kuitenkin heikentää muistuttamalla esimerkiksi siitä että vanhan maatalouden aikaan lehdesniityt olivat puualueita, niillä kasvatettiin lehtipuita joista kerättiin lehdeksiä maatalon eläimien ruuaksi. Pihlaja taas on lehtipuu. Sinänsä komealta kalskahtava Honkaniitty olisi siksi ollut tässä mielessä hieman ongelmallisempi. ~ On selvää että argumentti on pienistä heikkouksistaan hyvä, koherentti eikä logiikkarikkoinen. Tämänlaista sanotaan vahvaksi argumentiksi. Se ei kuitenkaan ole kovin vakuuttava.

Argumentti 2

Tämä argumentti perustuu paljon edellämainittua hankalampaan tilanteeseen. Se ei perustu viralliseen määritelmään tai rakenna helposti ymmärrettävää "laskukoneella räknättävää" järjestelmää. Se ei ole selkeästi logiikkaperustainen vastaavalla tavalla kuin ylempi kohta. Se kuitenkin esittää että:
Väite1: Pihlajaniitty on vertauskuva ; Sen takana on esimerkiksi analogia joissa puu rinnastetaan ikään kuin ylikasvaneeksi niityn kukaksi. Tästä johdetaan ajatus jonka mukaan kysymys ei ole ollenkaan logiikasta .
Väite 2: Nimen vertauskuvallisuus voi olla kaunista. Runollinen yhteys antaa esteettisen elämyksen. Tämä taas on liitettävissä hyveellisyyteen.
Väite 3: Nimen antamisessa esteettisyys on osana imagoa ja antaa hyveellisen vaikutelman. Tämä tekee nimeä vaihtaneen elämisestä miellyttävämpää ja hän kykenee rakentamaan tällä itselleen identiteettiä. Näin nimenvaihto on itseilmaisullinen aktio.
Johtopäätös: Nimenvalinta on hyveellinen päätös.

On selvää että tämä arugmentti ei rakenna ydintään pihlajien ja niittyjen totuusarvoille vaan se nyhtää todellisuutensa ihmisen esteettisestä ja eettisestä ulottuvuudesta. On selvää että tämäkin on jonkinlainen kannanotto joka on ihmisen elämisen miellyttävyyden ja hyvyyden kannalta jotenkin olennainen. Eräässä mielessä voidaan jopa sanoa että argumentti ottaa episteemistä kantaa "moraalin luonteeseen" ja väittää että moraalista voidaan tietää jotain tietyillä ehdoilla.

Tämän argumentin kohdalla päättely on melkoisen koherenttia. Sen ongelmana on tietysti lähinnä se, että ei ole mitään edellisen esimerkin kaltaista konkreettista velvoitetta pitää näitä oletuksia oikeastaan muuna kuin subjektiivisina mieltymyksinä. Tässä mielessä argumentti onkin vetoava, se ei pakota ketään hyväksymään johtopäätöstään vaan lähinnä ilmituo miksi joku hyväksyy johtopäätöksen.

Argumentti 3

Tämä argumentti on sisällöltään hieman omituinen. Se ei ratkaise vaan luo paradoksin:
Väite 1: Pihlaja on puu.
Väite 2: Metsä on alue jolla on paljon puita.
Väite 3: Niitty on alue jolla on vähän puita.
Väite 4: Molemmat lauseiden predikaatit metsä että niitty ovat niin epämääräisiä että on vaikeaa vetää rajaa yhden ja toisen välillä. Epämääräisyys on jopa niin suurta että emme voi tietää ovatko nämä joukkoa joilla ei ole yhteisiä jäseniä, vai onko molemmilla joukoilla jokin alue jossa molemmat määritelmät käyvät. Mikäli ensimmäistä, pihlajaniitty on paradoksi, mikäli jälkimmäistä, voi pihlajametsäksikin koettu puualue todella olla niitty.

Se ei nimittäin hae suoraa vastausta asiaan. Sen pääfunktio näyttääkin olevan se, että se on irrottavassa suhteessa molempaan aikaisempaan argumenttiin. Sen perspektiivi on kuitenkin jokin joka yrittää ikään kuin näyttää sekä argumentin 1 että argumentin 2 jonkinlaisena yksittäitapauksena. Tämä argumentti vetoaa lähinnä sillä että sen käsittelemä alue on selvästi hyvin laaja ; Argumentti ei ole vahva, mutta sitä ei voi sanoa virheelliseksikään.

Tämän argumentin johdos on se, että pitäisi siirtyä keskittymään asiasta keskusteluun. Jos asia halutaan ratkaista, on määritelmiä muutettava. Nimenomaan tässä näkemyksessä voidaankin nähdä voimakkaasti Quinelainen sävystö ; Hänelle analyyttisen ja synteettisen välille ei voi tehdä suoraa eroa. Näin ollen havainnot muokkaavat määritelmiä ja määritelmät kohdistavat huomioita ja määritelmien kautta tulkinnan sisältö on ymmärrettävissä. (1) Toisaalta on niin että jos vaihdamme metsän määritelmää, voi sama tosiasiatila saada eri tulkinnan, ja jos vaihdamme niityn määritelmä, voi sama tosiasiatila saadakin sen toisen tulkinnan. Asiat eivät muutu, looginen viitekehys muuttuu. (2) Tietyt havainnot voivat vaatia kyseenalaistamaan vakiintuneita käsityksiä. Esimerkiksi niityllä oleva yksittäinen pihlaja voi ääritapauksessa nostaa esiin sen että se ei vastaa metsän eikä niityn määritelmää. Tämä voi pakottaa muuttamaan luokittelujärjestelmää. (+) Näin käsitteistö muuttuu, ja tosiasiat ovat teorioiden värittämiä mutta toisaalta teoriatkin ovat yllättävän konkreettisia. Kaikki asiat ovat tämän jälkeen lähinnä suhteessa toisiinsa. Syntyy käsiteverkostoja joissa asiat liittyvät toisiin argumentteihin ja asioihin.

---

Tietysti tästäkin tekstisä pystyy kokonaisuutena tekemään argumentaatioanalyysiä. Esimerkiksi sen retorisista sanavalinnoista ja kirjoituksen loikkauksista voi löytyä implisiittisiä kannanottoja. Raaka sääntö onkin se, että kritiikki on yleensä pidempi kuin teksti jota se kritisoi. Ja myös "ajatteluanalyysi" pitenee joka ikisessä iteraatiossa. Toki aina välistä käy niinkin että argumenttien penkominen lyhentää perustelua rutkasti, etenkin silloin kun asiaa on taustoitettu toisteisuudella ; Tällöin samaa asiaa voidaan tuoda esiin eri kulmilla, tarinoinnilla ja kuvailevilla innostavilla täytesanoilla. Näiden takaa löytyvät samanlaisuudet voi tiivistää (tällä kaavalla mukaan myös kohdat a,b&c). Etenkin lyhyissä mielipideteksteissä implisiittiset oletukset joita tarvitaan johtopäätökseen pääsemiseen ovat olennaisia. Ilman niitä teksti voi vaikuttaa jopa epälogiikalta. Tässä järjen käyttö on sallittu, koska implisiittisten lausumien liittäminen voi olla pahimmillaan olkiukkoargumenttien rakentamista ja sanojen toisten suuhun laittamista. Tässä auttaa lähinnä näkemys. Yleensä jos tulkinta on reilu eli se tekee päättelystä ja toiminnasta ja muusta vastaavasta koherenttia, sanomatta jätetyn esillelausuminen on soveliasta, ellei peräti velvollista, tehdä.

Korvaushoito (Evoluution, Luonnonvalinnan ja Darwinin nimeen!)

"Tämä Päivä" -blogissa oli käsiteltynä yllättävän tavallinen tapa käsitellä ateismi jonain jossa uskonnon viitekehys pidetään ennallaan ja siihen vain vaihdetaan sanoja. Tämä Päivä kuvaakin mikä ilmiö kyseessä on takana "Uskovan ihmisen on monesti hyvin vaikea ymmärtää ateismia ateismin ehdoilla, joten sen sijaan ymmärrystä etsitään tuttua uskonnollista silmää käyttäen. Oman uskon rakenteet ja ilmiöt lyödään ateismin päälle ja oletetaan tämän kuvaavan ateismia." ... "tämä koko ilmiö on tulosta siitä miten yksilö heijastaa oman maailmansa toisen maailman päälle. Väite ateismista uskontona kertoo siis enemmän väitteen esittäjän kuin ateistin maailmankuvasta."

En ole oikein koskaan kyennyt ottamaan tämänlaista perustelua vakavasti. (Siitä huolimatta, että tätä harjoittavat ns. maltillisemmatkin uskovaiset. - Tämä ei ole pelkästään kiivaimman puolen harjoittamaa.) Siinä on vahvaa liioittelun makua. Ja koen että tämän argumentin esittäminen onkin lähinnä todistus siitä että sanoja ei ymmärrä kritisoimaansa kohdetta. Näin se on tietysti sovelias vaikkapa hikipedian "ateismi" -artikkeliin. Kyseessä on selvästi vitsi, kun professorista tehdään profeetta. (Muutaman kirjaimen ero, mutta olennainen.) Siksi on hauskaa kun siellä on esimerkiksi ohessa oleva.

Psykologisesti kyseisenlaatuista uskovaisten harjoittamaa leikkaa-liimaa -ilmiötä kutsutaan projektioksi. Siinä oman itsen kokemukset yleistetään sellaisenaan toiseen ihmiseen. Näin syntyy "samanlaisuuteen tuomitsemista", jossa otetaan ikään kuin oikeus tulkita toisen syvimpiä tuntoja ikään kuin "ajatustenlukijan tavoin". Projektiossa kuitenkin paljastetaan lähinnä omia tuntemuksia. Kun tekee itsereflektiota ja syyttää sen pohjalta muista, kertoo itse asiassa ennenkaikkea omista vioistaan.

Projisoinnissa on kuitenkin jotain ihmisille luontevaa. Tämänkaltainen ajattelu johtaakin siihen mitä Sartre mainitsi ihmisten mielessä olevasta "Jumalan ideasta" ; Hänen mukaansa länsimainen ihminen kasvaa kulttuuriin ja tietynlaiseen Jumalakäsitykseen, joka iskostetaan hänen mieleensä. Näin esimerkiksi länsimainen ihminen vääristää ulkomaalaiset eksoottiset Jumalat, koska tämä eksoottinen Jumala on "samanlainen tai erilainen" kuin länsimainen Jumala. Taustakonsepti pysyy ja uusi Jumalakäsitys ymmärretään tässä viitekehyksessä analogioiden (yhteiset piirteet) ja epäanalogioiden (piirteet jotka ovat erilaisia) kautta. Kuitenkin konseptit olivat erilaisia.

Sartren mukaan tämä Jumala mukana myös hänen aikansa ateisteilla, ja tätä kautta Jumalan olemassaolon puute rakensi viitekehyksen - idea jostain jota ei ole oli hänelle hyvin tärkeä merkityssisältökonsepti. Siksi Sartren ateismi olikin filosofia, ja koska se oli länsimainen ilmiö se oli erityissuhteessa nimenomaan kristinuskoon. (Jos ateismia on hindulaisilla alueilla se on ateismia etupäässä suhteessa hindulaisuuteen koska siellä ihmisten päähän on iskostettu erilainen Jumalakonsepti.)

Onkin itse asiassa helppoa huomata että ajatusleikki jossa ateisti korvaa Jumalalla itsensä, ja professorin profeetalla perustuu analogioiden etsimiseen ja epäanalogioiden hylkäämiseen epäolennaisina. Näin ideologiasta syntyy helpostikin uskonto ; Molemmilla on näkyviä hahmoja jotka kertovat asioista, siitä miten maailma on jne. Luennoimisen ja julistamisen välinen ero on toki häilyvä mutta tässä analogia -ajattelussa erottelu hylätään täysin. Tämänlainen liittyykin helposti analogiseen ajatteluun. Filosofiassa määritteiden erottelu, analyysi, on vähintään yhtä tärkeää ; On kätevää erottaa esimerkiksi esiintymispuhe alatyyppeihin kuten julistus, luennointi tai stand-up -komiikka.

Siksi filosofiassa - logiikassa ja argumentaation maailmassa ylipäätään - ollaankin yleensä tarkkoja, tehdään analyysiä jossa keskiössä ei ole samanlaisuuksien etsiminen sellaisenaan, vaan jossa keskitytään määritelmiin. Silloin on yleensä samankaltaisia ilmiöitä joilla on samoja attribuutteja mutta eri kriteerit. Tämä on olennaista koska ateismi ei itse asiassa osu oikein mihinkään kunnolliseen uskonnon määritelmään ; Ja lisäksi Pascal Boyer on esimerkiksi kuvannut ihmisten käyttäytymismuutoksiin perustuen sitä, että uskonnonllisessa toiminnassa ytimessä on usko tahoon joka pääsee käsiksi strategiseen tietoon, eli tietoon joka on ihmisen ulkoisen identiteetin kannalta joko synkkä salaisuus tai jonkinlaista kaksinaamaisuutta. (Liha minun jääkaapissa on paljastus ja uutta tietoa mutta ei strategista tietoa - paitsi jos olisin pinnallisesti ja maineeltani paatunut kasvissyöjä.)

Onkin perusteltua sanoa että uskovaisten "etsi-korvaa" -toimintaan perustuva lähestymistapa tuossa muodossaan on väärä analogia. Sellainen syntyy huonosta ajattelusta, jonka takana on vain kahdenlaista ilmiötä. (Mitään asiallisia tai hyväksyttäviä syitä tälle ei itse asiassa voi olla.)
1: kriitikko ei ymmärrä kritisoimaansa kohdetta ja erehtyy ja mokaa, jolloin kritiikki ei osu kohteeseen vaan on olkiukottamista. Eikä tämä korosta uskovaisen kykyä asialliseen keskusteluun, vaan todistaa että hän puhuu mielellään "suuta suuremmalla". Pitkään jatkuessaan ja toistuessaan asiasta kertomisen jälkeenkin tämä kertoo lisäksi kyvyttömyydestä oppia virheistään tässä kyseisessä asiassa.
2: Kriitikko ymmärtää kritisoimansa kohteen, mutta valehtelee silti. Tällöin leimakirveellä lyöminen, asiaton vittuilu huonoin rinnastuksin, stereotypisointi ja ateismista tietämättömien ihmisten rivissäpitäminen ja muu luonteeltaan ideologis-dogmaattis-sosiaalinen valtapeli on ilmiön ytimessä.

Uskovainen joka ei ymmärrä että ateismi on jotain muuta kuin esimerkiksi vihaa kristinuskon Jumalaa kohtaan - eli uskotaan Jumalaan mutta ei hyväksytä tämän etiikkaa - on jotain josta kannattaisi päästä eroon. Ihminen ei ole enää nykyään "Sartren tapaan ateistinakin suhteessa homo religiosukseen". Ideologisella tasolla ihmiset toki osaavat asioita Jeesuksesta, mutta vieraantuminen tunnetasolla on jättänyt konseptin "vain osatuksi". Se ei välttämättä enää ollenkaan muokkaa ihmisten sisäistä näkemystä. Maallistuminen on johtanut erilaisten asioiden keskiöön nostamisen. - Usealle kirkon jäsenellekin kristillisyys on lähinnä nimikristillisyyttä joka ei oikeastaan vaikuta arjessa ja elämässä.

Tämä näkyy siitä että itse asiassa on tarve ottaa käyttöön jokin "uusateismin" kaltainen termi, joka korostaa että ateismi ei ole Sartren mallista eksistentialistista ateismia ; Maailmaan heittämisen ja Jumalan poissaolon ympärille rakentuneen merkityksen sijasta siinä korostuu empirismi ja konkreettisuus ja merkitysten riippumattomuus Jumalakonseptista. Uskovaiset likimain ikinä näytä ymmärtävän tätä olennaista konseptieroa. Näin siitä huolimatta, että he kovasti moittivat Dawkinsin ja vastaavien kirjoja, joissa tämä uusi tästä aivan valtavasti poikkeava konsepti tulee esiin. Aivan kuin he eivät olisi ymmärtäneet lukemaansa. Syynä lienee kyvyttömyys irtautua omasta navasta ja ajatusmaailmasta. Mikä taas valitettavasti tukee sitä Dawkinsin ajatusta uskovaisista yksillenapeille tehtyinä epärationaalisina pilkkakirveinä.

Bad wrong fun

Mythopoeiassa on juttu siitä, miten pelien analyysi ja koulukuntien mietintä ja uudistaminen kokevat kritiikkiä. Analysoija on pelottava, riski tai vihollinen.

Usein pohjalla on jonkinlainen kokemus arvostelusta. Analysoija on kriitikko ja kriitikko vastustaja. Koulukuntakiistojen kohdalla on leiriytymistä ; Vääränlaista peliä ei saa pelata. Vaikka moni pelaisi ja pitäisi, niin tämänlainen pelaaminen ja siitä pitäminen on jollain tavalla väärin. Tai kuten Mythopoeia mainitsi roolipelaajien Bad Wrong Fun ista ; Henki on se että jos pelityyli on "rikkonainen tai muuten vaan väärä" ja nautit kyseisestä pelistä siitä huolimatta, niin väärin nautittu. Tai kuten Mythopoeia tiivistää "yritämme kovasti omien mieltymystemme nojalla rajoittaa sitä, mitä toiset saavat tehdä."

Tämä asenne tuottaa ongelmia erityisesti uudistajille tai niille joilla on uusia ideoita. ~ Muutosvastarintakulttuuri tukee "konservatiiviroolipelaajia". "Liberaaliroolipelaajat" ovat hätää kärsimässä, koska konservatiiviroolipelaajilla on ikään kuin etuaskel nykyhetkessä. Heidän intresseissään, "hallussaan" ovat ne pelit joita nyt pelataan ja uudistamiskielto ajaa luonnollisesti eniten heidän asiaansa. Jos mikään ei muutu, he voittavat.

Tämänlaista analyysiarkuutta voidaan tietysti selittää vaikkapa sitä kautta, että roolipelivainot luokittelivat roolipelaajia varsin tiukasti kotosuomessakin. Ja ihmisillä -tai ainakin minulla- on pitkä muisti. Siksi olen itse hyvinkin varovainen, kun joku esittää että "hän vain haluaa tietää". Sitä kun ei tiedä, minkälaiseen muotoon omat sanomat väännetään ja minkälaisia olkiukkoaivopieruja siitä vielä rakennetaan.

Tästä "taisteludiskurssista", jonka itse koen sujuvaksi, on hyvä jatkaa eteenpäin. Mythopoiea jatkaa aiheesta muistuttamalla että roolipeleissä erilaisuuden uhka pelottaa. "Jos harrastaja ajattelee, että roolipelaaminen on kutistuva harrastus ja näin roolipelaajiakin on vain rajallinen määrä, niin roolipelikulttuuri on helppo nähdä nollasummapeliksi." Jos roolipelaaminen tuntuu uhatulta, on helpompaa olla kriittinen myös sisäpiirille. - Esiin tulee sekin, mihin koko keskustelua roolipeleistä tarvitaan. Pelaaminen on kuitenkin pääasia. Roolipeliskene sirpaloituu, joten on kenties turhaa klikittää koko ilmiötä yhteen.

Tämä lähestymistapa johtaa tietysti ajatukseni uskontoihin.

Sielläkin on havaittavissa analyysiarkuutta, joka ilmenee esimerkiksi transsendentin korostamisena, jolloin analyysinteko kieltyy, estyy ja vaikeutuu. Keskustelu laimenee helposti vain eriäviksi mielipiteiksi, jota käydään sirpaloituvassa uskonnossa.

Ateismi koetaan uhkana, jolloin on helpompaa vaatia rivien kovenemista. Kommunikaatio ateismi-uskontolinjalla on vahvasti "väärin nautittu" -henkinen. Uskovaiset selittävät miten ateistien täytyisi olla ahdistuneita tyyppejä jotka itkisivät arvotyhjiönsä vuoksi itsensä uneen jos heillä vain olisi tunteet. Ja koska he eivät tee näin, he ovat väärin ateisteja ja esimerkiksi piilouskovaisia ja kristillisen arvomaailman kasvatteja. Ja ateistista uskovaiset eivät tietysti ole yhtään parempia, heidät nähdään totuusrajoitteisina ja taikauskoisina, jotka eivät kestä totuutta ja pakenevat siksi illuusioon nauttimaan väärin.

Tässä kohden en malta olla tuomatta esiin Dean Kelleyn näkemyksiä uskontoon sitouttamisesta ; Hänestä uskontojen menestys on rekrytoinnin ja sitouttamisen summa. Ja ryhmien vaatimukset ja nurkkakuntaisuus ovat sitoumuksia - olivatpa ne sitten käskyjä ottaa tietty mielipide aborttiin tai se että ei syödä lihaa maidon kanssa samalla aterialla. Näiden kautta näyttää, miltä uskonto näyttää ulkopuolisille. Monesti käy niin, että ulospäin sitouttava - uskonnon säilymisen kannalta järkevä - toiminta näyttää ahdistavalta, typerältä ja pikkusieluiselta. Sisäinen eheys ja ulkoinen vastustus voivat liittyä yhteen. - Ja ulkoinen vastustus taas voi vahvistaa sisäisesti eheän entistäkin yhtenäisempään vastarintaan.

Tämä selittänee miksi uskontokeskustelut ja roolipelikeskustelut tuottavat samankaltaisia tilanteita.

Näin ollen uskallan esittää jopa niin, että uskonnoilla on sisäinen ongelma sirpaloituneiden koulukuntiensa kanssa että ulkoinen ongelma yhteiskunnan ja varsinkin ateistejen kanssa. Pidän Mythopoieian sopuisasasta ehdotuksesta roolipelejen kohdalla : "miten voimme vahvistaa skeneyhteyttä siitä huolimatta, että meillä on erimielisyyksiä pelityyleistä? Yksinkertaisesti vahvistamalla sitä erimielisyyksistä huolimatta." Tästä saisi johdettua uskonyhteyden tai ihmisyhteyden, jota voitaisiin vaalia koulukuntaeroista ja jopa ideologiaeroista huolimatta. Tämän ongelmana on se, että arvomaailmakisa pitäisi voida estää. On toki selvää että jos ei ole provosoitujaa eikä provokaattoria, ei ole todellista tai mielessä kehiteltyä hyökkäys-puolustusrintamaa. Tämä ei tarkoita että eri näkemyksiä ei olisi. Kuitenkin ongelmana on se, että sekä provosoijia että pelkästä erimielisyyden olemassaolosta provosoituvia löytyy, on häviäjä se, joka ensimmäisenä heittäytyy tälläiseksi erilaisuudensietäjäksi.

Hyvä ajattelu vuorotteluna.

Usein perustelua lähestytään logiikan kautta. Tässä korostuu eräänlainen "rationalismi". On ikään kuin sääntöjoukko jota orjallisesti noudattamalla saadaan aikaan tulosta.

Kuitenkin usein asiaa lähestytään vuorottelun kautta. Eli ei olisi mitään yhtä metodia, vain toisen ottaminen olisi jämähtämistä. Esimerkiksi yhdessä suositussa näkemyksessä ideoinnissa kannattaa olla avomielinen, mutta sitten ideoinnin jälkeen ottaa kriittinen suhtautuminen käsiin ja ampua huonot ideat pois. Eräässä mielessä myös luonnontieteet voidaan nähdä induktion ja deduktion rytmittämisen kautta. Teria on induktio ja tästä vedetyt ennusteet ovat deduktiviisen päättelyn kautta tulevia testejä. Induktio on avomielinen arvaus, ja deduktiivisuus se, että ammutaan huonot ideat pois.

Rytmitystä saadaan myös analyysin ja synteesin vuorotteluna. Analyysissä käsite jaetaan tarkemmaksi, pienemmäksi osaseksi, jolloin saadaan tarkempaa kuvaa. Synteesissä taas yhdistetään asioita ja saadaan laajaa ymmärrystä. Vuorottelemalla on periaatteessa mahdollista saada mukaanmolempien hyviä puolia. Käsitteet ovat olennaisia ja osuvia, yksityiskohdissaankin tarkkoja. Mutta kuitenkin yleistettäviä.

Jaakko Hintikka on tässä kohden hyödyllinen viitattava. Hän käsittelee logiikkaa sitä kautta että logiikassa on erilaisia tasoja. Hänen näkemystään kutsutaan tiedonhankinnan interrogaatiomalliksi, ja se voidaan ymmärtää vanhan tieteentekoa kuvaavan vertauksen kautta : Tutkija kysyy luonnolta tai maailmalta jotain ja saa vastauksen. Hintikan mukaan päättelyssä vuorottelevat looginen malli ja kysyvä malli, jotka vuorottelevat. Hänestä päättely ei ole pelkästään sitä, että osaisi oikeaoppiset logiikan temput ja hallitsisi päättelyvirheet. Logiikka on välttämätön mutta ei riittävä ehto hyvälle päättelylle ja perutelulle.

Argumentti on osattava luoda, analysoida, kritisoida, uudelleenmuokata tai hylätä. Tämä rakentaa eräänlaisen kehän, jota toistamalla voidaan sanoa tehtävän päättelyä. On kuitenkin helppoa jämähtää vain yhdentyyppiseen toimintaan.

Syvällisyys

Melko usein joku kuvaa itseään syvälliseksi ihmiseksi. Tällä ei kuitenkaan ole mitään kovin tarkkaa määritelmää.

Ensimmäinen ja yleisin yhteys tällä on se, että se esiintyy pääasiassa "self-claimed" muodossa, eli sillä tuetaan joko (1) itseä tai (2) samanmielistä. Sen sijaan jos joku edustaa jotain kilpailevaa näkemystä ja on erimielinen, häntä ei käytännössä koskaan sanota syvälliseksi. Käytännössä syvällisyys esiintyy pinnallisuus sanan vastakohtana. Tällöin syvällisyys syntyy siitä että joko (1) muotivirtauksia seuraava tai (2) skientistiä tai skeptikkoa kritisoidaan siitä että he ovat pinnallisia. Näin saadaan rakennettua ylemmyysasemaa, ja syvällisyys on vain jotain jota eiskientistit tai epämuodikkaat ihmiset kutsuvat itseään.

Toinen tapa käsittää syvällisyys on aiheen kautta. Tällöin ajatellaan että toiset aiheet ovat syvällisiä ja toiset pinnallisia. Tässä kohden on kuitenkin paljon hajontaa.
1: Luultavasti yleisin tässä kohden vastaan tuleva käsite on sana hengellinen. Tällöin syvällisyys syntyy siitä että käsitellään aiheita jotka koskettavat tuonpuoleista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että jos aiheet ovat uskonnollisia tai käsittelevät tuonpuoleista, henkimaailmaa ja muita vastaavia aiheita, joita ei voida tutkia tieteellisesti, se on syvä.
2: Toinen tapa taas on se, että syvällisyys tarkoittaa fysiikan kaltaisia tieteitä. Sitä ei tällöinkään liitetä arkipäiväisempiin asioihin. Kvanttifyysikko voi "miettiä syvällisiä", mutta sianjalostajan työ ei ole syvällistä. Tällöin tietyissä tieteenaloissa on jonkinlainen "kosminen/yliluonnollinen leima". Monet on ymmärrettävä siten, että ne ovat kehittyneet sellaisista alueista jotka "ovat aikaisemmin olleet tyypin yksi hengellisiä." Esimerkiksi tähtitiedettä tehtiin aluksi, ennen Galileita, pitkälti ennustamisen ja horoskooppien vuoksi. Samoin tietyt luontaishoidot voivat olla syvällisiä, koska ne ovat aiheita jotka liittyvät uskonnollisiin asioihin.

Tässä kohden on tavallaan takana ajatus siitä että maailma oletetaan dualistiseksi. On pinta, jota edustaa fysiikka, tiede, tieto. Kaikki se, mikä järjellä on saavutettavissa, käsitettävissä ja ymmärrettävissä. Lisäksi ajatellaan että olisi jotain jota ei voida tietää. Tästä sitten spekuloidaan ja esitetään väitteitä. Kritisoijat eivät saa samaa tietoa, joten tietäjä on ylemmyysasemassa ja kriitikko on vain pinnallinen, ja asioista ymmärtämätön. Tässä on filosofisesti se ongelma, että se on oikeastaan vain määrittelemällä tehty ad hominem: Universumi määritellään sellaiseksi että "se ylittää tiedontavoittelijoiden järjen" ja sitten tästä tuntemattomasta väitetään omattavaksi tietoa, joka on syvällisyyttä. Näin toiset määritellään typeriksi. Tämä on teknisesti aivan sama juttu kun olettaisi maailman materiaaliseksi, ja sitten määrittäisi kaiken spekulaation haihattelevaksi typeryydeksi, jolloin hengelliset aiheet määrittyvät kuin itsestään negatiiviseksi filosofiaksi jossa "rakastetaan tyhmyyttä". Temppu on molempiin suuntiin sekä valitettavan halpa ja käytetty.

Tästä päästäänkin kuin mutkan kautta syvällisyyden toiseen määrittelytapaan. Siinä ei ole aihepohjaisuutta eivätkä ne perustu ongologian määrittelyyn. Sen sijaan se käsittelee syvällisyyttä kuin se olisi metodi, tapa jolla hankitaan tietoa - tai oikeastaan ymmärrystä, joka eroaa tiedosta siten että se on konkretian tasolle nostettu kun tieto itsessään on mekaanista. Tässä kohden määrittelyt ovat keskenään ristiriitaisia, mutta yksittäin ne ovat OK. Tässä kohden syvällisyys pitää tosin määrittää aina erikseen, jotta tiedetään mitä se tällä kertaa tarkoittaa. Yleensähän sanaa käytetään erityisen huolimattomasti.
1: Ensimmäinen on tarkkuus ja asioihin keskittyminen. Tässä syvällisyys tarkoittaa sitä että arkielämän ajattelu on pinnallista. Näet, teet ja toimit. Syvällisyys tulee kuvioiin heti kun asioille ruvetaan miettimään tarkempia syitä. Tällöin käsitteiden tarkkuus ja analyytttinen pilkkominen tulevat mukaan kuvioihin. Tässä yksinkertaisen asian takana nähdään monimutkaistamista, joka voi pelkistyä ymmärrykseksi. Eli pienissä asioissa nähdään vielä pienempiä asioita ja näiden "asioiden välisen tanssin askeliakin tunnetaan". Helpoista asioista tehdään vaikeita, ja ymmärryksen kautta näistä samoista vaikeista asioista saadaan taas helppoja. Kuin tie ZEN -mestariksi. "Kun tavallinen ihminen saavuttaa tiedon, hänestä tulee tietäjä ja kun tietäjä saavuttaa ymmärryksen, hänestä tulee tavallinen ihminen."
2: Toinen taas keskittyy tiedostamattomaan tai esitietoiseen ajatteluun. Tällöin syvällisyys tarkoittaa sitä että hyödynnetään sitä tietoa ja taitoa, joka tunteissamme ja intuitioissamme on. Tämä usein yritetään erottaa pelkästä arvailusta, jolloin syvällisyys tarkoittaa tunteellista tai tunteidensa kautta elävää. Mutta ei aina. Jos erottelu tehdään, on kuitekin yleisempää että tulos ratkaisee jälkikäteen: Jos tunne oli väärässä, se oli arvaus ja hairahtuminen ja jos se osui oikeaan, kyseessä oli intuitio ja syvällinen tieto. Joskus erottelu voidaan tehdä hyvinkin, ja esimerkiksi miekkailussa tämä "ei kerrottava tieto" on todella tärkeässä osassa. Tällöin voidaan sanoa että syvällisyys tarkoittaa intuition kautta saatua (ammatti)taitoa/ymmärrystä, joka voi perustua lahjakkuuteen tai harjoitukseen tai molempiin.
3: Kolmas määrittyy esimerkiksi aforistiseen tapaan, jossa saadaan lyhyeeseen lauseeseen mahtumaan paljon ymmärrystä elämästä, maailmankaikkeudesta tai muista asioista. Tällöin nyrkkisääntöluonne, symbolisuus ja tietyn laajemman touchin saaminen maailmasta korostuu.
4: Neljäs taas korostaa taiteellisuutta. Tämä voidaan tosin selittää useiden ellei kaikkien ylläolevien kautta. Tällöin syvällisyys eroaa arkielämästä, jossa asiat vain tapahtuvat ja analyyttisestä filosofiasta jossa asioihin tartutaan mietiskelyllä. Sillä taiteellinen luomisvoima on se kaiken ydin. Mekanismi on silloin se, mikä tuottaa taidetta. Aiheella ei välttämättä ole väliä. Kivestä ja oksastakin kun voi tehdä taidetta. Tällöin syvällisen synonyymi on luovuus.

Yleisesti ottaen en katso olevani syvällinen ajattelija, vaikka juttuni ovatkin usein syvältä. Pidän itseäni enemmän paikoin huolellisena puurtajana, jolla on innostus. Yritelmiä ja epäonnistumisia on tullut matkan varrella. Onnistumiset kuulunevat muille.
1: Taidepuolelle yritän tehdä jotain tutkimusmatkoja, mutta en ole siinä järin hyvä, vaikka minut lapsena laitettiin fiksusti kehittymään kuvataidekouluun. Sielläkin olen lähinnä tarkka värkkääjä. Samoin minulla on musiikkiluokka ja musiikkiopistomenneisyys. Osaan musiikkia kuitenkin vain teoriassa. Konkreettisesti 3/3 on musiikin teoriassa läpi. Kitarassa, siis varsinaisessa soittimessa ei edes 1/3. Musiikkiopistosoittoni tiivistyi siihen että sain sormiharjoituksia, jotka soitin läpi saadakseni lisää sormiharjoituksia. Musiikkia en kokenut koskaan tekeväni. Tosin mekaanisena taitona se tuotti iloa melko paljon. Paitsi silloin kuin ei. Jokin ruuvi kuitenkin puuttui. Minusta olisi ehkä voinut tulla jokin tekninen soittaja. Toisista ei ole taiteilijoiksi.
2: Uskonnollisessa maailmassa homma menee vielä huonommin. Olen ollut kirkkokuorossa monta vuotta ja muutenkin aktiivinen. Vakaumuskin on ollut. Mutta sitä henkistä tilaa ja onnellisuutta, mielentyyneyttä, yhteyden kokemista joka siitä kuulemma seuraa, en ole koskaan kohdannut. Edes nanosekunnin vertaa. Vaikka siis olen hetken verran harkinnut jopa papin uraa. Toisista ei ole papeiksikaan.

Tosin pieni osa syvällisyyden määritelmistä on suorastaan sellaisia että en pidä niitä lainkaan filosofin hyveinä. En välttämättä kenenkään. Sitä kuitenkin yleensä pidetään jotenkin positiivisena asiana. Ehkä ne eivät ole syvällisiä, vaan keinotekoisia ja tekopyhyyttä kerääviä. Tai sitten minä vain olen pahasti väärässä. Sitäkin on tapahtunut.

Outoa kuuntelua.

Kun saamme tiedon vaikkapa siitä että kaupan omenasta on löytynyt partaterä tai kun kuulemme että räväköitä kannanottoja esittävä yksittäisen perheen elämää kuvaava TV -ohjelma "Mikkosten Maailman" yhtenä synnyn syynä on ollut rahapulaa, ymmärrämme asian kielenkäytön kautta. Kieleen taas suhtaudutaan erittäin monella tavalla. Kuitenkin kielenkäytön suhtautumiset voidaan jakaa kolmeen osaan:
1: Kieli on asioita suhteessa todellisuuteen. Kielenkäyttö on tällöin tapa saada tietoa ympäristöstä.
2: Kieli rakentaa ja jästentää todellisuutta. Ei siksi että todellisuus olisi sellainen, vaan koska ihmset rakentavat, konstruoivat, sitä sen kautta.
3: Irrationalisteista sanat eroavat eri ihmisillä, eivät ole samallakaan ihmisellä pysyviä ja muuttuvat joten ymmärtäminen ei ole mikään itsestäänselvyys.

Olennaista on oikeastaan vain se, että nämä käsitykset ovat yhteismitallisia, eli ne perustuvat erilaisiin loogisiin systeemeihin. Siksi niiden tuloksia ei voi vain ympätä yhteen. Tässä jutussa käsittelen diskurssianalyysiä, joten se kohdentaa lähinnä kohtaan 2. Se sisältää paljon termejä, joiden merkitykset ovat päällekkäisiä, limittäisiä ja eri lähteillä niillä voi olla eri merkitykset. Lisäksi tämä menetelmä on täysin erilainen sekä arkielämässä totutun että perinteisessä analyyttisessä filosofiassa tehtyjen kielen tarkastelujen kanssa. Siksi se tuntuu erikoiselta.

Karkeimmasti katsoen diskurssanalyysi lähtee siiltä pohjalta että tarkastelun kohde täyttää sellaisia ehtoja, kuin että (1) kielenkäyttö rakentaa, ohjaa tai mukailee siihen liittyvää sosiaalista ympäristöä, (2) vaihtoehtoisia merkityssysteemejä on useita (3) merkityksellinen toiminta on kontekstisidonnaista, (4) toimijat ovat sitoutuneet merkityssysteemeihin ja että (5) kielenkäytöllä on seuraamuksia.
1: Diskurssianalyysi ei kuitenkaan missään mielessä esitä olevansa yksilön pään sisällön tulkitsija. Siksi esimerkiksi jos joku esittää lauseita joissa on ulkomaalaisvihaa, diskurssianalyysissä ei esitetä että selvitetään mitä hän ajattelee. Sen sijaan ajatellaan että mitä yleisiä sosiaalisia käytänteitä yksilön lausumat heijastavat. Tämän ajatellaan johtuvan siitä että merkityssysteemit eivät ole täysin satunnaisia yksilöiden pään sisällä, vaan niiden sisältö ainakin mukailee muiden vastaavia.
2: Diskurssianalyysin mukaan myös tieteellinen teksti, kuten kaikki tekstit, ovat sosiaalisesti sidonnaisia. Tätä kautta sosiaalinen tiedeyhteisö ohjaa; Todellisuus on paitsi analyysin kohde, myös sen tuote. Tämä ei tarkoita että se olisi huono tai korjattava, koska kaikkea kielenkäyttöä koskee sen mukaan samat rajoitteet. Eli tiedeyhteisön puhe on yhteisön sisäisen keskustelutavan mukaista toimintaa. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että kekustelulla on reunaehtoja, jollainen on vaikkapa jonkun loogisen systeemin rakenne. Tämän vuoksi diskurssianalyysi ei suinkaan tuota välttämättä sille mitään ongelmia ~ Tieteellisellä keskustelulla on reunaehdot samaan tapaan kuin uutisella tai keskustelulla mahdollisen uuden johtajan kanssa työhaastattelussa.
3: Diskurssianalyysiä ei voida koskaan suorittaa pelkästään yksittäisiä sanoja tuijottamalla. Sen ideana on se, että sanan merkityskenttä voi hieman muuttua samassa keskustelussa. Esimerkiksi kun lääkäri ensin kysyy "Miten voit" ja toinen sanoo "Ihan hyvää" ja valittaa myöhemmin vaivojaan, lause on vain "Kiitos-Ole hyvä" -mallista automaatiokeskustelua, kun taas toisessa tilanteessa sanoja voi tarkoittaa että hänellä todella menee hyvin. Keskustelussa on huomiotava siksi muutakin kuin vaikkapa sanojen esiintymistiheyksiä. On otettava huomioon myös vuorovaiktuskonteksti; (1) Puhujat, se onko toinen auktoriteetti tai jokin josta toinen ei pidä, onko välit muodolliset jne. (2) Sanomisien sisällöt. Siksi esimerkiksi se, että joku välttää itsestään "rikollinen" sanaa jäätyään kiinni ja käyttää sen sijaan "sika" -sanaa, voi kertoa joko katumuksesta, jossa vältetään kylmän kuuloista virallista termiä. Toinen vaihtoehto on se, että "rikollinen" sanassa on niin paljon negatiivisuutta että henkilö ei halua sanoa sitä. Laajempi keskustelu selvittää kumpaa se on.
4: Kielessä oletetaan syntyvän ristiriitaisuuksia, eikä niiden esiintuominen ole välttämättä tyhmyyttä tai niitä pidä minimoida esimerkiksi oletuksilla siitä että henkilö on konsistentti. Tästä hyvä esimerkki on perinteinen "mutta..." -ilmiö; Henkilö sanoo vaikkapa että "En minä ole uskontoja vastaan, mutta on ne monesti aika natseja." Tällöin ajatellaan että henkilö paitsi on hajanainen, hän voi myös tuoda esiin tarkoituksella tuon muuten erikoiselta tuntuvan epätasapainon. Tämä voidaan tuoda esiin monista syistä, kuten siitä että se tarjoaa liikkumistilaa ja joustoa myöhemmässä keskustelussa tai koska se sitoo hänet tietynlaisiin ihmisiin tai koska sen kautta voidaan sanoa negatiivisia asioita jotka olisivat muuten poliittisesti epäkorrekteja.
5: Samoin mielenkiintoista on se, mitä asioita henkilö nostaa esiin ja mitä jättää sanomatta. Jos hän esimerkiksi kertoo uskonvakaumuksestaan eikä ammatistaan tai toisin päin, se kertoo joitain asioita. Samoin laajemmassa mielessä on mielenkiintoista että mainitseeko henkilö laajempia vai suppeampia yksityiskohtia: Sama henkilö voi toisaalla kertoa olevansa tohtori, toisaalla olleensa abi, kolmannessa kertoa olevansa biokemisti ja neljännessä tikkakerhon vetäjä ja jättää muut yksityiskohdat mainitsematta. Nämä esiinnostot kertovat keskustelutaustasta.

Asiaa on kenties helppo ymmärtää sillä, että kun kuvaamme vaikkapa jotain esinettä, se mitä piirteitä siitä nostetaan esiin riippuu kulttuurista. Osa voi kehua kenkien suojaavia ominaisuuksia ja toinen kertoa kuinka se vaikeuttaa kiipeilyä ja saa jalat haisemaan. Kuvauksista syntyy erilaisia eri kulttuureissa, ja tästä syntyy erilaisia merkityssysteemejä, joissa esimerkiksi kenkä saa erilaisia kuvauksia. Kielenkäytössä tämä näkyy esimerkiksi termivalinnoissa. Erityisen voimakkaasti se näkyy adjektiivien valinnassa ja analogioissa eli siinä mihin asiaa liitetään.

Tietenkin kulttuurin käsitteistö laajemminkin vaikuttaa; Esimerkiksi käsite "ylempi sosiaaliluokka" voi viitata siihen että kulttuurissa ylhäällä olemista pidetään jotenkin hyvänä asiana, ja tämä korostaa kuinka jotkut ovat "parempaa väkeä". Sama ilmenee erilaisien tahojen tuottamissa uutisissa, jossa voidaan sama tapahtuma kuvata siten että toisessa on korostettu ulkomaalaisten samanlaisuutta, ihmisyyttä ja yhteenkuuluvuutta, kun toinen teksti kuvaa saman tapathuman siten että ulkomaalainen edustaa pahaa kantaa, erilaista, jotain joka on syytä pitää kaukana.

Diskurssianalyysissä on useita työkaluja. Pääjako voidaan tehdä kuitenkin seuraaviin:
1: Variability (vaihtelevuus) käsittely: Tässä tutkitaan (1) eri merkityssysteemeissä liikkumista, eli mitä systeemiä kielenkäyttäjä käyttää milloinkin, (2) koko ajan mahdollisesti muuttuvaan ja elävään vuorovaikutustilanteeseen jossa kielen käyttö syntyy. Tässä on tavallista että ei ole mitään testattavaa alkuhypoteesia, jota kumottaisiin tai vahvistettaisiin vaan näkemys tilanteesta voi muuttua analyysin aikana. Yksityiskohdat ja kokonaisuus on otettava huomioon. Keskustelussa on myös tarkastelussa enemmänkin teemoja, eli keskustelu voi pyöriä saman teeman ympärillä vaikka siinä puhutaankin eri aiheista, kuten asumisesta, lomasta, kalastuksesta, rakentamisen hinnasta ja muista vastaavista asioista. Tässä systeemissä mietitään paljon sitä mitä jännitteitä puhuja itse nostaa keskustelussa esiin. Lisäksi sanojen käytöllä, käyttötavalla ja muulla voi olla sisältöjä. Lisäksi on mietittävä sitä onko ja (kun yleensä on) missä kohden yksittäinen merkityssysteemi sellainen että se ei kata koko keskustelua vaan on siinä pieninä palasina. Ian Parkerin mielestä tässä kohden on otettava huomioon (1) se että tutkijaa kiinnostaa tuotettu keskustelu, ei puhujat yksilöinä (2) että nimeäminen antaa objektille sisällön, muodon ja/tai olemassaolon - joskus objekti, kuten vaikkapa duurisointu, ei ole mielekäs ilman siihen sidottua sovittua nuotinnussysteemiä. (3) Keskustelu ohjaa ihmisiä joihinkin positioihin: Esimerkiksi provosoiva puhe voi innostaa kiivailuun puolesta tai vastaan, mutta ei jätä kylmäksi juuri ketään. (4) Keskustelussa käytetyt vertaukset, metaforat, analogiat, kuvailut ... voidaan ottaa kokonaisuutena ja niitä voidaan luokitella. (5) Kommenttiluonne, jossa keskustlijat ja keskustelut voivat lainata yksityiskohtia, kuten vertailuja toisista paikoista. (6) On voitava miettiä miten keskustelussa reagoidaan omiin käsitteisiin; Esimerkiksi onko havaittavissa itseironiaa tai nostetaanko jännitteitä esiin. (7) Keskustelu olisi nähtävä suhteessa omaan aikaansa. Siksi esimerkiksi keskiajan naisen tukemista puhuva kommentointi voi tarkoittaa aivan eri asiaa kuin mitä sillä tarkoitetaan modernissa nykymaailmassa. Syynä on se että merkityskentät ja kielenkäytön tavat muuttuvat.
2: Foucaultilta peräisin oleva tapa taas keskittyy valtarakenteisiin. Tässä kohden valta on kuitenkin kovasti erilaista, kuin miltä se arki -ihmisen korvaan kuulostaa. Se on määritelty sellaiseksi, että se ei ole yksilöiden ominaisuus, ja jota ei voida diskurssejen ulkopuolella olevana asiana. Valta ilmenee diskursseissa. Ideana on se, miten tämä valta tuotetaan sosiaalisessa käytännöissä ja minkälaisiin asemiin ihmiset niiden kautta saadaan asettumaan. Tässä analyysitavassa katsotaan valtasuhteita ja mietitään miten niissä muodostuu hegemonioita ja arvioidaan minkälaisia ideologisia seurauksia niillä on ja arvioidaan miten hyvin keskustelu voi muuttua. Tässä keskitytään etsimään asioita jotka samankaltaistavat keskustelua; Toisin sanoen aineistosta etsitään yhtäläisyyksiin; Mitä itsestäänselvempi, kyseenalaistamattomampi, samanlaisempi ja muuttumattomampi se on, sitä vahvempi se on. Vahvuus ei tietenkään tarkoita että vahva tämä hegemonia olisi välttämättä väärä, kyseenalaistamattomissa tai huono. Mutta se voi olla myös sitä. Voisi sanoa että "maito on valkoista" on keskustelussa vahva. Mutta myös kaikki ryhmä tabut ovat ryhmän sisällä vahvoja. Ja ideologioissa on omia näitä vahvistavia ja heikentäviä teemoja. (Tähän kohtaan on hyvä muistuttaa että "arkielämällisesti määritelty" vallankäyttö on moninaista ; Sekä se että kritisoidaan jotain suosittua ideologiaa ja haetaan tällä tilaa omalle ideologialle on vallankäyttöä samaan tapaan kuin suositun aatteen pyrkimys vahvistaa omia kannanottojaan on sitä aivan samaa.) Tässä tarkastelutavassa katsotaan (1) mitä sanotaan ja tehdään (2) minkälaisia suhteita keskustelijoilla on keskenään ja toisiinsa ja (3) millaisiin asetelmiin ihmiset joko siirtyvät tai siirretään. (4) Lisäksi on mietittävä onko tulkitsija itse mukana asetelmissa, jos näin on, voi suurikin valta -asetelma jäädä huomaamatta sen vuoksi että esimerkiksi ideologian esittämä dikotomia on nähty niin voimakkaaksi että sitä ei osata kyseenalaistaa. Tällöin tulkitsijan on todella vaikeaa huomata tätä sitoutuneisuutta, koska se on niin itsestäänselvä että vaihtoehdot eivät edes tule mieleen.

Kaiken kaikkiaan diskurssianalyysin käyttäminen arkielämässä johtaa kummallisiin tuloksiin ja tekee elämisestä ylenmäärin vaikeaa. Suosittelen.

Sokrateen puhe.

Sokraattinen metodi eli ἔλενχος, elenkhos oli eräänlaista keskustelevaa ristikuulustelua. Ideana oli se, että Sokrates kulki kadulla ja nappasi, usein pahaa -aavistamattoman, henkilön, jolta hän sitten tenttasi näkemyksiä joihinkin asioihin.

Hän esimerkiksi saattoi kysyä mitä urheus on. Ja jos joku vastasi että se on sitä että ei pakene vihollista, Sokrates saattoi jatkaa kyselemällä että eikö pakeneminen ole urheaa jos se kuuluu vaikka sotataktiikkaan. Hänen ideanaan oli selvittää asioita ja näkemyksiä analysoimalla löydetään jotain. Sen seurauksena syntyy:
1: Kartoitus henkilön näkemyksistä ja hypoteeseistä. Löydetään määrittelyjä sekä katsotaan mitä arkijärjen mukaisia itsestäänselvyyksiä sieltä löydetään.
2: Henkilö ja heidän ajattelunsa on tarkkailun kohde. Tätä kautta voidaan katsoa miten samanlaisia ne ovat muiden näkemysten kanssa.

Sokrateen näkemyksessä on jälkikäteen ajatellen kolme erittäin keskeistä ja mielenkiintoista elementtiä.
1: Keskustelun tarve. Dialogiluonne tarkoittaa sitä että asioista on neuvoteltava ja että ei ole mitään automaattista tietäjää jota vain voitaisiin konsultoida. Tässä on itse asiassa mukana myös eräänlainen ajatus vertaisarvioinnista. Argumentin on vakuutettava paitsi itsensä, myös muut.
2: Analyysin ja rationaalisuuden tarve, joka tarkoittaa sitä että asioita voidaan lähestyä niiden loogisuuden kautta. Kun ollaan tehty keskustelu tiedetään enemmän asiasta. Esimerkiksi Sokrateen yllättämä urheuden miettijä oppii urheudesta näkökulman, jota hänellä ei ole aikaisemmin tullut mietittyä.
3: Dekonstruktio: Sokrates paitsi selvitti miten asiat olisivat, hän myös hyökkäsi normaaleja arkipäiväisiä määritelmiä vastaan osoittaen ne vääriksi tai sellaisiksi että niitä olisi korjattava tarkennuksilla. Tässä on mukana ajatus siitä että ei saa olla tabuja : Jos ne ovat totta, ne kyllä kestävät keskustelun. Totuuksia ei tarvitse suojella, ne ovat vedenpitäviä. Suojelusta tarvitsevat vain väärät luulot.

Kenties erikoisin asia on kuitenkin se, että vaikka intuition pohjalta ajattelu ja rationalismi nykyään ovat hieman eri asioita, Sokrates ei näitä erotellut. Kun hän keskusteli tavallisten ihmisten kanssa, hän ei odottanut "esiopiskelua". Syynä ei ole se, että hän olisi tavoitellut yllätysetua; Toki jos minä hyppäisin puskasta ja kyselisin jostain dinosaurusten latinalaisista nimistä, voisi olla että paleontologian opiskelijakin olisi hetken aikaa hämmennyksissä. Sen sijaan hän ajatteli että ihminen tietäisi jo valmiiksi esimerkiksi sen, mitä urheus on. Sokrates ei olettanut että hän tietää, mutta hän oletti että kaikki tietävät niin paljon että totuutta voitaisiin lähestyä.

On hyvä muistaa että Sokrates käytti tätä erityisen paljon etiikan kysymysten selvittämiseen. Tämä onkin tavallaan hyvä lähestymistapa: Jos haluaisin tietää esimerkiksi jostain taidosta, kuten vaikkapa ajoituksen käyttämisestä miekkailussa, voisin kysyä ammattilaiselta, joltain miekkailunopettajalta. Tuskin hedelmällisin tapa olisi mennä kysymään naapurin pikkutytöiltä. Sen sijaan jos aiheena on se, mikä ihmisistä on hyvää, asia selviää jo luultavasti paremmin.

Toki edelleen on niitä, joiden mielestä dogmatismi ja tiedon lunttaaminen Pyhästä Kirjasta on ratkaisu. Heistä dialogimenettely ei ole toimiva ratkaisu etiikan löytämiseen. Siksipä en heidän kanssaan keskustele, sehän ei toisi ratkaisua etiikan löytämiseen. Omistakoot tabunsa.