Testisen naturalismin popularisoinnin kritiikin ongelmat

Areiopagilla oli de Ridderin kirjoitus jossa hän neuvoo tieteen popularisoinneissa. Hänestä tieteen popularisointi ajaa kohti naturalismia ja on siksi maailmankuvallista. Huoli on tavallaan ymmärrettävissä sitä kautta, että hänestä tieteen popularisoinneissa asioita yliyksinkertaistetaan. Tai kuten hän sanoo ”Yksinkertaistetuissa näkökulmissa filosofisten kysymysten mutkikkuus ja tieteellinen epävarmuus jäävät huomiotta.”

Itse näkisin, että yksinkertaistus on se joka tekee formaatista tieteen popularisointia eikä tiedettä. Ridderillä on hyviä pointteja. Olen hyvinkin samaa mieltä, että jos

Jos skientistinen tietoteoria vaikuttaa vahvasti tieteen popularisointeihin, niin tällöin kansalaiset saavat yksipuolista, harhaanjohtavaa tai täysin virheellistä informaatiota nykytieteestä ja sen maailmankuvallisista seurauksista. Tästä on selvästi suurta vahinkoa tieteelliselle lukutaidolle. Ja että se voi heikentää tieteen arvovaltaa myös tieteen alueelle todella kuuluvien kysymysten kohdalla. Tähän on useita syitä. Skientisissä esityksissä nykyiset vaillinaiset tieteelliset teoriat esitetään ikäänkuin varmoina tosiasioina, ja näin pitkälle menevät väitteet joudutaan usein vetämään takaisin. Tämä puolestaan voi johtaa siihen, että suurelle yleisölle syntyy harhaanjohtavan vahva vaikutelma tieteellisten teorioiden muuttuvaisuudesta. Vaarana on myös väärinkäsitys, jonka mukaan tiede ei lainkaan edisty ja kyse on ”vain teorioista”.

Toisaalta tiedän, että oikeasti tilanne on kiehtova. Selvästi de Ridder ei käsittele kaikkea tieteen popularisointia samanlaisena. Hän kohdistaa huomiota naturalistisiin teoksiin, eli teoksiin jotka eivät yritä selittää miten luonnontiede niin erinomaisen hyvin sopii yhteen kristillisen maailmankatsomuksen kanssa.

Tämä vihjaa siihen, että hänen huolensa ei kohdistu vain tieteen popularisointiin vaan tietynlaiseen tieteen popularisointiin. Ja tässä on kiinnostavia yksityiskohtia.

Taustalla on nimittäin hyvin vahva asenne jonka mukaan mikä tahansa uskomus, naturalistienkin maailmankatsomus, on tieteenfilosofisessa näkökulmasta periaatteessa sellaista, että se vaatisi taustaoletuksia joita ei ole todistettu. Ja tästä vedetään sellainen asetelma että se olisi aivan täsmälleen samanarvoista ja samanlaista tieteen keinoin todistamatonta luulottelua kuin taikauskoiksi luokittellut ajatukset. Tätä myydään usen nöyryytenä jossa seliteään että ateisti , kuten kukaan mukaan, vain uskoon liittyvien käsitteiden ulkopuolella. Ja tästä johdetaan että uskonto olisi yhtä hyvin perusteltu näkemys. Mutta rehellinen kun tuntee rajoituksensa.

Itselleni kiehtovaa on se, että näissä neutralisointinäkemyksissä on itsessään oikomisia. Usein tässä korostuu foundationalistinen näkemys jossa selitetään että ainut tapa rakentaa maailmankatsomus on tehdä niistä perusoletuksia joita ei todisteta. Tämä ajatus vaatii tiukan erottelun analyyttisiin ja synteettisiin totuuksiin. Joka on asia joka on vahvasti kyseenalaistettu yhden viime vuosisadan merkittävimmän tieteenfilosofin Quinen näkemyksissä.

Toisaalta klassisen filosofian ystävä saattaa muistaa agrippan trilemman, jossa itse asiassa perusteeton oletus ei olekaan ainut tapa kohdata ketjumaisen perustelun haasteet. Muita vaihtoehtoja on ikuinen regressio jossa joka ikistä premissiä voidaan tutkia ja saada aina eteen uusi ongelma. Tai sitten määrittelyt ovat kehäisiä. Siksi on erikoinen oikominen että näkökulma keksittyy aina perusteettomiin oletuksiin kuin se olisi todella ainut tapa käsitellä tietyt episteemiset epävarmuudet.

Lisäksi tähän liitetään usein, jopa matemaattisena totuutena, että asiat olisivat logiikan ja tieteen puolella heikoilla. Tähän liittyy jopa eräänlainen filosofinen asiavirhe, faktavääristymä. Joka kiertää ympäri maailman. Panu Raatikainen kuvaa, miten esimerkiksi Jordan Peterson vetoaa ainakin pariin otteeseen kuuluisaan Gödelin epätäydellisyyslauseeseen. Väittäen, että ”Todistus itsessään, millainen tahansa, on mahdoton, ilman aksioomaa (kuten Gödel todisti). Siispä usko Jumalaan on ennakkoehto kaikille todistuksille.”

Raatikainen on itse tutkinut Gödelin löydön vaikutusta todistamiseen ja Ensiksi, Gödelin epätäydellisyyslause koskee vain ja ainoastaan täsmällisesti formalisoituja matemaattis-loogisia teorioita, joissa voidaan kehittää tietty määrä luonnollisten lukujen lukuteoriaa. Toisin kuin Peterson esittää, se ei liity millään tavalla moraalisiin tai kulttuurisiin järjestelmiin. Toiseksi, toisin kuin Peterson esittää,  Gödelin tulos ei sano mitään ulkopuolisista oletuksista, joihin järjestelmän pitäisi perustua. Se toteaan vain, että jokaisessa ehdot täyttävässä matemaattis-loogisessa järjestelmässä on kaavoja, joita ei voi todistaa eikä kumota.

Raatikaisen tärkein muistutus on se, että Peterson menee metsään jo heti alussa: on olemassa todistusjärjestelmiä, jotka perustuvat pelkkiin päättelysääntöihin ja joissa ei ole lainkaan aksioomia. Mutta sivuuttakaamme tämä ja hyväksykäämme karkeasti oikeana kuva, että todistukset perustuvat aina joihinkin aksioomiin (yleensä kuitenkin useampaan kuin yhteen). Nyt on kuitenkin niin, että tämä yksinkertainen asia ei liity mitenkään Gödelin epätäydellisyyslauseeseen, ja sen mainitseminen on tässä yhteydessä täysin järjetöntä.

En kuitenkaan aivan hirveästi moiti Petersonia sillä Gödelargumentointi juuri Petersonin tavalla on hyvin toistuva juttu johon törmää runsaasti, etenkin jos tutustuu uskonnon ja tieteenfilosofian suhdetta kartoittaviin uskonnollisiin teoksiin. Raatikaisen mainitsemaksi tullut Jordan Petersonin ”Maps of Meaning” on tässä vain hyvä esimerkki tämän väitteen toistuvuudesta. Itse asiassa sitä toistetaan niin paljon, että itsekin nelisen vuotta sitten uskoin sen olevan tosiasia koska olin lukenut sen ties mistä lähteistä. Toistolla epätotuus oli muuttunut mielessäni totuudeksi. Tämä kertoo miten tieteenfilosofian popularisoinnissa voidaan todellakin tehdä vakavaa haittaa tieteelliselle lukutaidolle jopa aika valistuneiden – jos nyt näin saan itseäni vähän kehua – kansalaisten parissa. Eli juuri sen kohdeyleisön jolle tieteen popularisointi on kohdistettu.

Itsekin olen naureskellut tietämisen vaatimuksille. Koska näissä oiotaan todella paljon. Moni vaatii että tiedon tulisi olla ehdotonta ja absoluuttista jotta se saisi olla tietoa. Itse olen heittänyt nimenomaan tämän vaatimuksen ikkunasta. Ja korostan että on aivan eri asia sanoa esimerkiksi siihen ei-gödelin tyyliseen aksiomaattiseen deduktiivisuuteen vaan induktioihin liittyen että ”yhtään systeemisiinduktioita ei ole 100% todistettu”. Joka on absoluuttisen totta. Mutta samalla tämä mahdottomuus todistaa lopullisesti induktioita ei tarkoita että ”joka ikistä yksittäistä systeemissä olevaa induktiota ei olisi voitu testata vähintään yhden kerran korroboraatiota kasaavassa tutkimuksessa”. Jolloin joka ikinen induktio on voinut olla tutkimuskohde. Ja tämä vie kysymyksen siihen että vaikka gravitaatiota on testattu hirveän paljon ja se on induktiviinen niin tarkoittaako että se on jotenkin samanarvoinen enkelipölyteorioiden kanssa vain sen perusteella että koska gravitaatioteoria on induktio, on absoluuttisesti tiedettyä että se ei ole täysin varmuudella lopullisesti todistetttu.

Tieteen tekemisen ja tieteellisen tiedon perusteisiin liittyvien olettamuksien ymmärtäminen on välttämtöntä, jotta tieteellinen tieto ja ymmärrys saa oikean sijan maailmankaikkeuden hahmottamisessa. Jolloin tämänlaisia oikomisia ei voida oikeuttaa jos ei naturalistitkaan saa yhtään oikoa tai virheillä. Aika harva oikeasti on sitä mieltä että "kaikki käy". (=samanarvoista). Itse asiassa jopa postmodernilla puolella ei mennä niin pitkälle. Oikeastaan ainoat tahot jotka tykkäävät korostaa että naturalistien kyvyttömyys tuotta 100& lopullista tietoa on sen tyylin ongelma joka tekee kaikesta samanarvoista. Tai siis samanarvoista aina kun naturalismin vastapooliksi laitetaan uskonto. Ja sitten tämä mukamas ohittamattomana fakatna pidetty asia kätevästi unohdetaan kaikissa muissa asiayhteyksissä. Esimerkiksi maailmankuvien samanarvoisuus-oletuksista naturalistille sneppaava saattaa seuraavassa kommentissaan rientämään naureskelemaan postmodernille feministille kun hänen feministiset väitteensä eivät ole tieteen todistamia ja ovat siksi epätotta huttua ja biologianvastaisia. Erityisen hauskaa tämä tietenkin on jos feministikriitikko on kreationisti joka vastustaa evoluutioteoriaa koska se on naturalistinen.

Itse näen että on tosiasia että on olemassa tiettyjä todistamisongelmia jotka ovat ylitsepääsemättömiä ja kaikissa järjestelmissä on oletuksia. SILTI harva sanoisi, että asiat olisi kaikki täsmälleen yhtä haihattelua. Jokainen tietää että jos meillä on lopullisen varmaa tietoa siitä että lopullisen varmaa tietoa ei ole, niin meillä olisi sitten jokin lopullisen varma tieto. Ja sitten meillä on käsissään jotain jossa jos kaikki väitteet ovat maailmankuvallisia, niin sitten voisin sanoa, että ”näkemyksesi totuuden relativistisuudesta on itsessään relativistinen” ja kävelisin sitten vaan pois naturalistisine näkemyksineni.

Tärkeää on siis aloittaa sillä että tiedon ongelmat johtaisivat siihen että kaikki olisi "täsmälleen yhtä todistamatonta luulottelua". Mikä ei seuraa. Vaikka Gödelin lausumat pitäisivät paikkaansa jossain JordanPetersonmaisessa laajuudessa niin siitä huolimatta mikä tahansa aksiomaattinen järjestelmä ei olisi yhtä hyvä. Kaikissa aksiomaattisissa järjestelmissä olisi vähintään yksi ongelmakohta. Mutta tämä ei olisi mitään sinne päinkään kuin väittäisi että kaikki on yhtä hyvää.

Mutta hauskinta on se, että jos tämä maailmankuvallisuusväite oikeasti pitäisi paikkaansa niin siinä vaiheessa de Ridderin juttu olisi todella äärimmäisen omituinen ja huono. Jos siis kuviteltaisiin epätosi asia todeksi for the sake of the argument. Oikein muuten järkevä ihminen ei tälläisiä suustaan heittelisikään, tietysti. Oletetaan että kaikki maailmankuvat olisivat todella yhtä hyvin todistettuja.

Mutta jos olisi todella totta että kaikessa tieteessä olisi väistämättä maailmankuvallisuutta ja tätä ei pääsisi eroon, ei olisi mitään maailmankuvista siivottua tiedettä jota esitellä ilman että mukana on jokin maailmankuva. Tällöin neutraalisuasetelma muuttuu erikoiseksi. Jos de Ridder siis huomaa että jossain tiedettä popularisoivissa teoksissa on jotain maailmankuvallisuutta, niin se on odotettavissa. Se olisi väistämätöntä. Ja jos tästä ei voi päästä eroon niin sitten naturalismi on täsmälleen yhtä ei-vääristävä ja reilu kuin mikä muu tahansa. Jolloin sitä ei voitaisi moittia, rajoittaa ja ei olisi mitään ongelmaa joka edes voitaisiin torjua. Jolloin Ridderin argumenteissa ei olisi mitään järkevää vaan ne olisivat vain maailmankuvallista torumista, ideologista vainosensuuria.

Kiehtovaa onkin myös se että de Ridder ei keskitä moitettaan tieteentekoon. Hän ei puhu tieteestä. Ei edes tieteen opettamisesta koulussa. Vaan tieteen popularisoinnista. Erikoinen tiedepoliisinäkökulma. Se on aika vahvasit yritys juurruttaa tähän tiettyjä näkökulmia. Ja tämä on kiehtova etenkin jos asiaa lähestytään noion vahvasti maailmankuvallisuudet edellä. Odotankin de Ridderin yhtä innolla puuttuvan jokaikiseen tiedettä popularisoivaan teokseen jotka korostavat sellaisia näkökulmia joissa luonnontieteenteko on yhteensopiva kristinuskon kanssa. Tai oikeastaan. En odota. Enkä tasan tarkkaan pidätä hengitystäni. Sillä tajuan että Ridderin tuotos on laimennettua inkvisiitiota. Sitä, että uskovainen katsoo että hänellä ja hänen vakaumuksellaan olisi jokin lupa kontrolloida muiden näkökulmia. Siksi hänen tieteen popularisointinsa on huolissaan tieteenfilosofiasta jossa oiotaan niin että se ohjaa naturalismiin ristiriidattomasti mutta ei sitten välitä suorista asiavirheistä joilla esimerkiksi Gödelillä yritetään asiavirheillä että uskonto olisi samanarvoista kuin naturalismi.

Itse näen että valtaosa luottaa tieteeseen koska vaikka siinä on oletuksia se on parempaa kuin muut.

Suurin osa ymmärtää täydellisyydestä eroavan hyvyyden ja paremmuuden sillä että hellä on kova tarve yrittää rakentaa väkisin narraatiota jossa heidän maailnkuvansa olisi jotenkin yhtä hyvä, laadukkaasti todistettu ja hyödyllinen kuin tiede. Ja kuvaavaa on miten nämä eivät esittele omia vahvuuksiaan vaan tieteen ja tieteen popularisoijien heikkouksia. On kuin tieteen huonoin osa olisi jotenkin se jonka kautta analogia heidän omaan maailmankuvaansa saadaan rakennettua. Mikä on minusta aika kuvaava ja ymmärrystä lisäävä huomio asiaan.

Samalla itse korostan, että uskonto on luvannut asioita ja vaikutuksia. Kuitenkin vasta naturalistinen lääketiede on parantanut sairaita ja tehnyt ihmeitä joita Jeesus tekee vain kansansaduissa joiden ihmeluonne on todistettu paljon heikommin kuin luonnontiede.

---

Viitteet:

Jeroen de Ridder, ”Neljä periaatetta tiedeuskovaisuuden välttämiseksi tieteenpopularisoinnissa” 

Panu Raatikainen, ”Jordan Peterson ja logiikka” 

Panu Raatikainen, “On the Philosophical Relevance of Gödel's Incompleteness Theorems” (2005)

Willard Van Orman Quine, “The Two Dogmas of Empiricism.” (1951)

Popperin maailmankuvasta - ja hieman Darwininkin

Popper tunnetaan sekä tieteenfilosofina että yhteiskuntafilosoina. Tässä yhteydessä on hyvin helppoa katsoa hänen tuotantoaan sitä kautta että on toisaalta teoksia jotka ovat selkeästi yhteiskunnallisia, kuten esimerkiksi Avoin yhteiskunta ja sen viholliset. Ja sitten on sellaisia tieteenfilosofisia teoksia kuten ”arvauksia ja kumoamisia”. Ainakin näin olen itse tavannut lukea hänen teoksiaan. Ja rehellisesti niinpäin, että hänen tieteenfilosofiansa on kiinnostavaa ja yhteiskuntafilosofia on kevyempää hauskempaa luettavaa.

Näiden asioiden katsominen on sinänsä helppoa, että esimerkiksi itselleni ei ole ollenkaan vierasta tarkastella maailmaa popperilaisesta näkökulmasta. Ja tässä yhteydessä jopa suosin sellaisia rakenteita joissa joitain poliittisia teorioita falsifioidaan epätosiksi. Joka tuntuu olevan hyvin kaukana sellaisesta yhteiskunnasta joka Popperilla esiintyy yhteiskuntafilosofioissaan. Joka ei ole parhaita yhteiskuntaa mallintavia teorioita ja niihin sidottuja käytänteitä tuottava yhteiskunta vaan avoin yhteiskunta.

Mutta asioille voidaan nähdä yhteys. Mariano Artigas kirjoitti Popperia käsittelevän jutun joka keskittyi kolmeen asiaan; Ensinnäkin se näytti miten Popperin yhteiskuntafilosofia ja tieteenfilosofia nojasivat samanlaiselle asenteelle. Eli miten ne sopivat hyvin yhteen. Toinen teema oli se, että se tarinallisti Popperin elämää tähän yhteyteen siten että Popperin etiikka ja tieteenfilosofia tulevat tarinallistetuksi tavalla joka sitoo ne tavallaan yhteen ymmärrettäväksi elämänhistoriaksi. Ja kolmas teema oli se, että Popperin etiikka oli itse asiassa Tuomas Akvinolaisen etiikkaa.

Tässä ei haluttu kuitenkaan kristillistää Popperia selittämällä miten jokin kristillinen etiikka tulee tieteen alueelle. Analogiat haluttiin nähdä vain analogioina. Pääviesti oli että vaikka Popper oli empiriaan keskittynyt agnostikko, joka ei mielellään edes puhunut teologisista kysymyksistä, ja Tuomas Akvinolainen taas oli pyhimys joka oli ensisijaisesti teologi ja oli tätä aikana jolloin empiiristä tiedettä ei sanan täydessä mielessä edes ollut. Totuuden ja epäonnistumisen ja ihmisen rajallisuuden yhdistäminen oli se teema joka nousi esiin molemmilla ajattelijoilla. Artigasin näkemyksen mukaan Popperin tieteenfilosofia muuttuu täysin ymmärrettäväksi jos sitä katsoo Popperin etiikan läpi.

Mielestäni oli aika kiehtovaa miten Popperin teini-iässä ja nuoruudessa hän eli kohtuullisen väkivaltaisessa yhteiskunnassa ja tässä yhteydessä on tietenkin ymmärrettävä miten Popper kavahti väkivaltaa. Hän kiinnostui kommunistisesta filosofiasta nimenomaan sitä kautta että Popperia kiinnosti pasifismi. Ja kommunistit olivat ainoita joiden parista löytyi tahoja tukivat avointa pasifismia.

Myöhemmin Popper sitten pettyi kommunismiin. Hän oli pettynyt siitä että liikettä koskeva lojaalius oli peittänyt kriittistä silmää. Ja nuorta Popperia oli myös innostanut se miten älykästä ja ovelaa kommunistinen filosofia oli. Kun kommunismiin liittyi käsitteitä ja niiden loogista pyörittelyä se kaikki oli tietenkin hirvittävän fiksua.

Tässä mielenkiintoista onkin, että Popper käytti kommunismia esimerkkinä teoriasta jota ei voi falsifioida. Popperin näkemyksessä marksismi tekee historiallisia profetioita jotka ovat sellaisai että maksilaiset tuottavat rationalisointeja jotka pyyhkivät syrjään kaikki epäonnistumiset. Toisin sanoen Popper ei lähtenyt siitä nykyään suositusta ajatuksesta, jossa kommunismia kokeiltiin ja se ei toiminut. Vaan nimenomaan siitä että kommunismia ei mikään voi kumota, kaikki epäonnistumiset voidaan ohittaa jostain ei-kommunistisesta väliintulosta johtuvaksi tai pyöritellä muuten syrjään.

Se, mikä tässä oli kiehtovaa, oli se, että Artigasin kuvaukset elämänhistoriasta ovat asian tarinallistamista. Mutta siitä huolimatta tässä ei tehdä sitä, mitä tälläisissä kuvauksissa usein tehdään. Useinhan tämänlainen rakenne kuvaa sitä miten Popperin maailmankuva vaikuttaa hänen näkemyksiinsä ja sen vuoksi falsifikaation vaatiminen olisi jotain maailmankuvallisuutta ja tätä kautta ideologista ja huonoa. Päinvastoin. Artigas kuvaa sitä, miten Popperin kuvaus on rationaalinen ja perusteltu. Ja hän viittaa ajattelijoihin jotka itse asiassa näkevät asian vielä syvemin; Osa näkee suoraan että Popperin näkemys maailmasta on tosi ja heille yhteys Tuomas Akvinolaisen etiikkaan on vain vahvistusta sille miten ehyt ja ristiriidaton kokonaisuus on. Toisin sanoen Popperin maailmankuva halutaan näyttää mahdollisimman ehyenä ja sisäisesti ristiriidattomana, humanistisesti ymmärrettävänä. Kaikki, mukaan lukien elämänkokemus ja elämässä oppiminen, olisiva tukemassa toisiaan.

Tämä on mielestäni aika hauska lähestymistapa. Koska se eroaa niin vahvasti siitä mihin olemme tottuneet. Asioita kumotaan intressien kautta. Ei ole tavatonta törmätä tilanteeseen, jossa esimerkiksi se, että tiede on omia näkemyksiä vastaan johtuu liberaalibiaksesta jota salaliitossa olevat tieteentekijät harrastavat. Jossa yhteensopivuus liberalismin kanssa on todiste salaliitosta ja siitä miten maailmankuvallista kaikki omalle itselle epätosi on.

Esimerkiksi itse näen että maailmankuvalla on aivan varmasti vaikutusta hypoteesinmuodostuksessa. Ja esimerkiksi näen että on melko ilmiselvää että Malthusin talousajattelu on erityisen vahvassa yhteydessä Charles Darwinin evoluutioon liittyvien populaation kasvuun ja rajoittumiseen liittyvien ajatusten ja tätä kautta luonnonvalinnan teorian kanssa. Mutta moni näkee että tämä on vain Darwinin maailmankuva ja miten evoluutio on maailmankuvallista ja siksi huonoa.

Asioiden näkeminen ismeiksi on usein enemmän tarinankerrontaa. Se itse asiassa muistuttaa Artigasin kirjoituksen heikointa lenkkiä; Siinähän Popperin elämänhistoria kuvataan sinällään todenmukaisesti. Mutta asioiden yhteyksistä tehdään lähinnä uskottavia ja mahdollisia eikä mitään vahvasti todistettua. Pahinta on tietenkin se, että jos jokin on ismi se ei itse asiassa tee siitä epätotta. Ad hominem -perustainen argumentointi jossa asian totuudellisuutta koskevat kysymykset ohitetaan sitä kautta mitä ideologiaa sen kehittäjä tai kannattaja harrastaa ei yksinkertaisesti ole toimivaa tapaa todistaa tai argumentoida. Sellainen toimii psykologisesti jos haluaa vain dumpata väärinajattelijoita. Se toimii typeryystasolla jopa sen verran tehokkaasti että ad hominemeista on oikein nimetty omaksi argumenttivirheekseen. Mikä on erikoista koska siinä tavallaan ei puhuta asiasta vaan jostain aivan toisesta asiasta joten on tavallaan omituista että tälläinen virhe toistuu niin usein että joku jossain huomaa että ”tälläinen ilmiö toistuu niin usein että sen kuvaamiseen on näppärää luoda termi”. Mutta oikeasti. Jos me haluamme oikeasti kritisoida Darwinia meillä ei ole sellaista tietä jossa selitetään miten darwinismi on maailmankuva – se on todennäköisesti totta mutta irrelevanttia. Aitoon kritiikkiin on vain kaksi tietä; Joko näytämme että evoluutioteoriaa ei voi falsifioida. Tai sitten näyttää että se on falsifioitavissa ja tämä falsifiointi on jo tehty ja kumoava koeasettelu on käsissä ja esissä.

---

Viitteet:
Karl Popper, ”The open society and its enemies” (1945) [suom. ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset”]
Karl Popper, ”Conjectures and refutations: The growth of scientific knowledge” (1963) [suom. ”Arvauksia ja kumoamisia”] 
Mariano Artigas, ”The Ethical Roots of Karl Popper's Epistemology” (1997)
UCMP, ”Thomas Malthus” 

Onko ylipäätään järkevää puhua moraalikadosta tai moraalisesta edistyksestä?

Olen pelkästään tällä viikolla törmännyt kristittyjen puolelta sellaisiin ajatuksiin kuin;
1: Kristinuskon levittäminen on vuosituhantinen perinne ja se on aina kelvannut. Ei pidä muuttaa menestysreseptiä ja sen vuoksi ei pidä sovittaa kristillistä julistustyötä aikaan. Päinvastoin, suosion väheneminen on johtunut siitä että vakiintuneista strategioista on jo nyt joustettu liikaa.
2: Kun nuoret, nyt viime aikoina yllättäen myös nuoret naiset, ovat vahvemmin erkaantumasta teismistä niin ei pidä uskonnon muuttua vaan sen sijaan näiden erkaantuneiden tulee tajuta asiat. Tiedostaa taustansa ja identiteettinsä.

Näissä ei ole mitään hirveän poikkeuksellista joten nostan ne esiin vain tuollaisina ilmapiirinluojina. Nämä ovat tietenkin reaktioita siihen että kulttuuri on monin paikoin muuttunut – ja syvästi. Muutoksissa positiivisuutta näkyy lähinnä tahoissa jotka laskevat lyhen ajan prosenttimuutoksia ja olettavat niiden jatkuvan. Joka yleensä suosii pieniä uskontoja ; Niiden sivutuotteena saattaa esimerkiksi olla se, että odotuksissa helluntailaisista tulisi tulevaisuudessa tärkein uskonsuuntaus. Pitkäjänteisessä maailmassa sen sijaan näyttää että nuorten vakaumuksia katsotaan erityisesti ja tämän näkökulman suuntauksen kohdalla opitaan se mitä Voas on kertonut: Lapset eivät muutu iän mukana uskonnollisemmiksi ja nuoret ovat kasvavassa määrin vähemmän uskonnollisia kuin vanhempansa.

Ajatuksena on kulttuurin rapistuminen jonka vaihtoehtona on enemmänkin moraalikato. Nostin identiteettikysymyksen tähän esiin siksi, että se on tavallaan laajennus normaalista ”uskonnottomuus tarkoittaa moraalittomuutta” -lausunnosta. Mutta se viedään hyvin erikoiseen aiheeseen, yksilön identiteettiin. Puhutaankin ajatuksesta jossa yksilön identiteetti rikkoutuu, sirpaloituu ja katoaa. Ei siis siitä että ihmisellä olisi väärä tai kieroutunut identiteetti.

Tästä syntyy vähän sellainen henki, joka syntyy aina kun erimielisyys ilmenee muodossa jossa sinulla ei itse asiassa ole mielipidettä. Joka sitten toisaalta esiintyy kuin kannattaisit pahuutta joka olisikin sidoksissa moraaliin. Pahuutta kannattavalla on koodi, nihilistillä ei. Mutta silti. Arvotyhjiö toimii jotenkin niin että ensin moraalia ei ole ja sitten on kuitenkin niin että voidaan sanoa että hyvää päibää kaikki Teini-Ikäiset-Darwnin-Natsi-Ninja-Hitlerit! Tällä hetkellä minä kenties olen jumalassa. Mutta huomenna olen selvä, mutta sinä olet aina vaan eugenikko-abortionisti-geenimanipulaattori!

Vastapuoli ei kuitenkaan selkeästi sorru relativismiin. Jopa siinä määrin että nykyään näitä pidetään moralistisina hurskastelijoina eli eräänlaista siveysmallia kuvaavina sensuristeina jotka ovat ns. social justice warrioreja. Mikä vihjaa että takana olisikin vääristynyt oikeudentunto kuin pahuus. Tai edes nihilismi.

Mistä päästään syvään moraalifilosofian tuntemaan ongelmaan. Me usein puhumme moraalista kuin olisi jokin moraalikato tai vaihtoehtoisesti moraalinen edistys. Ja liitämme muutoksia, ennen kaikkea juuri lyhyellä jänteellä olevia ”kuumia keskustelunaiheita” tähän ja luomme tästä maailmaasyleileviä ja kaikenkattavia väitteitä suurista trendeistä.

Ja tässä sitten syntyy esimerkiksi näkemys jossa kuvataan asioita kuten Steven Pinker joka nostaa esiin miten rasismi ja orjuus ovat vähenemään päin. Samoin monet oikeuksista taistelleet ovat olleet tulevaisuusoptimisteja; Martin Luther King esimerkiksi kuvasi että moraali kehittyy hitaasti mutta se on pitkässä jänteessä kohti oikeudenmukaisuutta. Toisessa päässä ovat sitten Tapio Puolimatkat jotka näkevät että homojen avioliittolaki on ajamassa meitä kohti länsimaiden tuhoa jossa seuraavana portaana ei olekaan oikeudenmukaisempi maailma vaan pedofilian laillistaminen.

Kun puhutaan edistyksestä, on selvää, että vuosituhantinen menestys ei takaa mitään. Jos katsomme Egyptin valtakuntaa, sen uskomukset olivat pitkäaikaisia ja menestyneitä. Nyt niihin ei usko kukaan ja egyptiläinen moraali ei näy edes mutkien kautta nykyfilosofiassa – toisin kuin joku Aristoteles ja Platon joiden vaikutus kristinuskossa on ollut hämmentävänkin suuri. Tästä seuraa se, että jos kuvataan pitkän jänteen moraalisia muutoksia kulttuurirelativismi on itse asiassa se joka sopii melko helposti annettuihin havaintoihin. Muutos on neutraali termi, joka voi pitää sisällään ties mitä. Mutta muutosten kalibrointi vaatii lisäksi jonkin mittarin, johon tätä asiantilaa verrataan. Siksi arviointi moraaliseksi edistykseksi tai rappioksi vaatiikin jonkinlaisen pelkän muutoksen olemassaolon ylittävän mittarin. Joka sitten käytännössä sisältää perustelemattomia taustaoletuksia. Jotka eivät ole kovin tavoiteltava asia.

Moraalinen edistys ja moraalinen rappio ovat tietynlaista muutosta. Ja siksi onkin hyvä tiedostaa, että jos halutaan kategorioida sen ulkopuolella, että kulttuurien näkemykset moraalista muuttuvat tarvitaan jonkinlainen moraalinen teoria. Perinteisesti tätä on lähestytty objektiivisen moraalin kautta. On identifioitu jotain perusarvoja kuten vapaus, nautinto, tasa-arvoisuus tai papin saamien orgasmien määrä viikossa, ja sitten tämän valossa olemme saaneet järjestettyä arvostelmia kaikelle toiminnallemme.

Tämä johtaa siihen että moraalinen muutos voidaan kategorioida kahdella tavalla; Joko pitäydymme totutussa moraalisessa teoriassa ja ympäristössä saadaan aikaan muutoksia jotka tekevät niiden seuraamisen jollain tavalla edullisemmaksi tälle tietylle moraaliteorialle. Tämä voi tapahtua monella tavalla. Sen mukainen toiminta voi tilastollisesti muuttua tavallisemmaksi, saadaan sääntöjä tai jopa teknologisia keksintöjä jotka tekevät sen helpommaksi tai näkemys muuttuu vaan suositummaksi.

Sitten voidaan ajatella että me vaihdamme koko moraalista viitekehystä. Toisin sanoen hylkäämme jotain vanhoja arvoja tai otamme uusia tilalle. Tai sitten laajemmanne tai supistamme tiettyjen arvojen sovelluskenttää. Saatamme myös arvioida uusiksi sitä ketkä ylipäätään ovat moraalisia toimijoita. Näin etenkin kun tutkitaan mielisairaita tai lapsia. Ja jossain määrin kiinnostavaa kyllä myös eläimiä.

Michelle Adams on tässä yhteydessä analysoinut moraalia ja hän on esittänyt että moraalinen kehittyminen on rationaalisella pohjalla vain jos sitä ei oteta yleisessä muodossa vaan spesifissä muodossa. Toisin sanoen moraalikadon ja moraalin edistymisen näkemys ei ole sitä, miten sitä kuvataan normaalissa arvokeskustelussa – jonain yleisenä ja laajana. Sen sijaan moraalinen kehitys on juuri sitä miltä se näyttääkin keskusteluissa; Kysymys on lokaalista tilasta jossa muutosta heijastetaan tietyn moraalistandardin kautta. ; Näin esimerkiksi yksi lokaali moraalistandardi voi näyttää että homojen avioliitto on moraalista edistystä koska se laajentaa vapauden ideaalia ja voidaan liittää vaikka hedonismiin - joka muuten on sekin yksi tapa jäsentää moraalia vaikka se onkin kovasti mustamaalattu pintatasolla vaikka moni uskonnollinen asia itse asiassa myydään nimenomaan hedonistisella pohjavireellä. Ihminen saa rauhan, löytää mukavaa yhteisöllisyyttä ja syviä kulttuurinautintoja "Suvivirrestä" sekä pelastuksen kuoleman jälkeen ja kenties ennen sitäkin. Toisesta lokerosta tilanne näyttää että täsmälleen sama muutos on moraalista rappiota koska se turmelee siveyden sipuleiden seksuaalisen puhtauden ideaalia. Jotka ovat yksi moraalisesti korkeatasoisen toiminnan teoria vaikka minä sitä kovasti mustamaalaan vaikka elänkin paikoitellen seksuaalietiikaltani korkeatasoisemmin kuin moni nimekäs uskonjulistaja.

Adamsin näkemys on mielestäni hyvin tutunoloinen. Toisessa kontekstissa. Nimittäin epistemologiassa ja tieteen puolella. Sieltä kun löytyy sellaisia ajatuksia joissa tutkimus syventää paradigman sisällä tietoa niin että tiedon kasautuminen ja edistys tapahtuu aina paradigman sisällä. Mutta paradigman muutoksissa muuttuvat myös arviointikriteerit joten niiden muuttuminen olisi yhteismitatonta, puhtaasti maailmankuvallista. Taustalla on tavallaan ymmärrettävä ajatus; Jos moraali muuttuu ja moraalin arviointitavat muuttuvat niin miten voimme puhua edistyksestä kun moraaliteorian muutos voi heittää roskiin myös ne lähestymistavat joilla mittaamme moraalia itseään. Tämänlaisen ongelman välttämiseksi lokalisointi on tietenkin yksi tapa kiertää ongelma. Tästä onkin syntynyt aika laajasti kannatettu näkemys jossa puhutaan moraalisista vallankumouksista hyvin samaan henkeen kuin tieteessä voidaan puhua paradigmanmuutoksista. Tätä kulmaa edistaa myös esimerkiksi Nigel Pleasants.

Näissä argumenteissa on se vahvuus että on hyvin vaikeaa kyseenalaistaa sitä että moraalista muutosta voidaan arvioida tälläisessä lokaalissa kontekstissa. Osa kuitenkin näkee, että moraali olisi jotain enemmän. Heille tämänlainen melko vakaalla ja varmalla perustelutasolla pysyminen rajoittaa. Ihmiset haluavat joko olla optimisteja tai pessimistejä.

Miten sitten suhtautua muutokseen jos siihen haluaa ladata syvempää arvolatausta ja merkitystä kuin pelkästään sen että muuttuvat asiat muuttuvat. Nyky-yhteiskunnassa tavataan suosimaan seksuaalista vapautta yli siveyden. Mutta itse näen että tämä on heilahdellut yhteiskunnassa enemmänkin; Itse asiassa on hämmentävää miten avomielinen seksuaalisuuden suhteen keskiaikainen kuppaa edeltävä maailma oli. Kuppa oli luonnollisesti jotain konkreettista joka vaikuttaa seksuaalietiikan soveltamiseen. Vastaavasti antibioottien voidaan nähdä vaikuttaneen päinvastaisella tavalla; Seksitaudit eivät olekaan yhtä suuri riski. HIV oli sitten aivan oma lukunsa ja sitä onkin käytetty moraalisessa keskustelussa.

Tämä on nähdäkseni jotain jota voidaan käyttää kun tartutaan syvään ongelmaan. Jos suhtaudun moraaliseen haasteeseen samalla tavalla kuin naturalistina tartun epistemologisiin haasteisiin, syntyy analogiamyllyn avulla ratkaisutapa.

Perusongelmanahan on se, että jos moraali muuttuu ja ennen kaikkea teemme moraalisia vallankumouksia niin moraalisen edistymisen haaste on arviointihaaste. Muutokset kun koskevat myös sitä mikä lasketaan minkäkinlaiseksi muutokseksi. Miten voimme tietää että muutokset ovat hyviä kun muutokset koskevat myös sitä osaa joka koskee sitä mikä ylipäätään on positiivinen ja negatiivinen muutos. Tieteessä täsmälleen sama onglma on siinä kun tutkittaessa saadaan uusia tietoja joiden kautta joudutaan kontekstoimaan toisia kohtia tieteestä. Tätä pidetään haasteena ikuiselle ja muuttumattomalle tiedolle mutta tämä ei tavallaan ole kuitenkaan ylitsepääsemötön ongelma tieteenteolle. ; Tämä kysymys ei enää olekaan moraalirelativismia vaan moraaliskeptismiä. Ja sen ongelmat ovat tavallaan peiteltävissä ja taputeltavissa. Otetaan vain taustalle jotain moraalikonsepteja jotka ovat joko muuttumattomia tai sitten sellaisia että ne voidaan ottaa mukaan moraaliseen arviointiin tavalla jossa voimme oppia niistä.

Itse näkisin että tässä evoluutiopsykologinen ote on näppärä. Koska jos me mietimme moraalia niin voimme perinteisen perusarvolähestymisen kautta katsoa vaikka esimerkiksi murhan kieltämistä. Nämä ovat asioita jotka ovat varmasti sellaisia että ne ajavat kohti homeostaasia. Jos ajattelemme että moraalisuus on ihmislajissa ylipäätään siksi että olemme sosiaalisia eläimiä joilla on strategioita jotka auttavat geenejämme, niin aggressiivisuuteen ja altruismiin saadaan järkevyyttä. Ja usein konteksti. Konteksti jonka kohdalla ei enää olekaan kovinkaan relativistista että miksi seksuaalimoraali muuttuu ajan mittaan. ; Varovaisuus on yksinkertaisesti toisinaan tärkeämpää kuin joskus taas ei.

Tätä kautta voidaankin sanoa että yksilön oman pään sisällä tehty reflektio tunnetusti näyttää erilaiselta kuin ihmisen käytös. Ja ihmisen käytös tilastollisesti nostaa esiin asioita jotka eivät olekaan kovin satunnaisia. Tästä päästään siihen että lajinmukaisen käytöksen taakse saadaan ihan se että ne asiat jotka ovat jaettuja kaikissa kulttuureissa ovatkin helposti lajinmukaisia. Tässä mielessä erityistä onkin se, että jos uskonto oikeuttaa itseään näiden periaatteiden kautta se ei opeta meille moraalia ja anna meille moraalia vaan päinvastoin loisii moraalin päällä; Se myy itsensä sillä että se kannattaa asioita joita yksilö ja ihmisryhmä kannattaa valmiiksi. Jos se sen sijaan kannattaa jotain joka on kulttuurispesifistä ja harvinaista – vaikkapa lapsiuhreja tai vaatimuksia joissa ei syöd katkarapuja – niin se ei tavallaan nojaa siihen mitä morali ylipäätään on vaan luo keinotekoisia uusia sääntöjä.

Tähän liittyvää moraalipsykologiaa on itse asiassa tutkittu. Ja siitä on saatu aika paljon tuloksia. Esimerkiksi Thalerin diktaattoripeliä tutkimalla on löydetty että ihmiset ovat tietyssä määrin anteliaita. Kulttuuri ja konteksti muuttaa määrää jonkin verran mutta tämä peruspiirre on melkoisen irrottamaton osa ihmiskulttuuria. ; Lapsia tutkimalla on esimerkiksi havaittu että uskontoa ei tarvita jotta lapset olisivat anteliaita ja haluaisivat hyvää. Itse asiassa uskonnollisuus voi jopa haitata tätä prosessia, uskonnolliset lapset ovat anteliaita mutta vähemmän anteliaita.

Toisin sanoen melko pienillä lisäoletuksilla päästään lokaalita tasosta globaaliin tasoon. Tosin tässä kiinnostavaa on se, että arviointi muuttuu hyvin vaikeaksi koska yksilö harvoin tietää tarpeeksi tilastollisesta tasosta voidakseen tehdä arviointeja sillä tavalla miten moralistit ovat yleensä nauttineet moraalifilosofiasta; Esittämällä arvioita korkeimman omapäisesti jostain moraalisen hurskauden nojatuolista apuna kenties oman uskonnon suosima lempikirja joka sitten premissioi julistajan puolesta että mitkä arvot ovat paitsi arvoja niin myös perusarvoja, muita parempia ja keskeisempiä voittaja-arvoja.

Toisin sanoen tässä tilanne on se, että meillä on lajinmukainen arvoperusta joka on kohtuullisen pysyvä. Evoluutio saattaa itse asiassa muuttaa myös tätä tasoa hitaasti. Tämä taustalla oleva taso ei kuitenkaan ole sellaisenaan tiedetty joten se on itsessään oma tutkimuskohteensa. Toki osa haluaa vain mennä perinteiseen objektiiviseen moraaliin. Mutta tässä haasteena on se, että he joutuvat tekemään niitä moraalisia hyppäyksiä, joita minäkin teen. Tosin asenteeltaan joustamattomampia ja ehdottomampia. Tämä on kuitenkin vastassa jos ei halua elää maailmassa jossa moraaliasiat muuttuvat ja hämmennystä herättää se, että siveyttä ja tiettyä käytöstä rajoittavat moraalit laajemminkin korostavat arvoja jotka ovat käytännössä useimmiten -elleivät peräti aina - vastassaan vapautta korostavat arvot niin että tarjolla on vain lokaalia kehitystä ja rappiota.

Ja nähdäkseni puolellani on sekin, että objektiivisehkoon moraaliin kaipailevat, edes fundamentalistikristityt, eivät nykyään ole torjumassa käytöksessä olevaa geneettistä tai lajityypillistä sisältöä. Jos olemme jotain oppineet homo- ja transsukupuolisuuskeskusteluista niin sen että heillä on jopa evoluutioteoriaa essentialistisempi ajatus siitä miten pojat ovat poikia ja niin edespäin. On selvää että jos käytöksessä on geneettinen komponentti ja käytös ilmentää mieltymyksiä joita voidaan kutsua moraaliseksi mauksi, ja tämä ilmenee paitsi itsen niin myös muiden toiminnan arvioinnissa, tavalla jota voidaan lähestyä tilastollisesti, niin selvästi yhteiskunnan moraaliarvot ovat jotenkin liitoksissa tähän. Ja ne ovat ainakin osittain tätä. Sitten onko se tämän lisäksi jotain muutakin. Tämä on se tämän hetken käytävä keskustelu. Joka vaatii toisin sanoen laajentamista tästä minun antamastani tasosta. Onko moraali muutakin kuin selitys lajinmukaisen käytöksen ilmenemiselle joka on esitetty ihmiskunnan sisältä ilman että siihen välttämättä liittyy ihmisten tiedostamaa origin storyä miksi se on ollut evolutiivisesti fiksua, vaikka he noudattavatkin näitä luonnollisia käytösmallejaan.

Tiedän että oma selitykseni loukkaa vain lähes kaikkia, ja se on tavallaan tämä silmällä pitäen kehitettykin. Mutta samanaikaisesti on tajuttava että ne lisäoletukset joita teen päästäkseni lokaalista edistyksestä ja rappeutumisesta yleiseen edistykseen ja rappeutumiseen ovat jotain joiden kaltaisia joudutaan väistämättä tekemään aina jos halutaan tehdä jotain enemmän kuin puhua siitä että moraali on eri aikoina erilaista. Ironista kyllä tämä moraalinen lisäolettelu joudutaan ottamaan jopa silloin kun erilaisuudesta hypätään siihen että kaikki olisivat erilaisia mutta samanarvoisia.

Toki tässä minun ajatuksessa on sekin että se siirtää fokuksen jonnekin muualle kuin missä se tavallaan aina on pidetty. Monestihan moraalia lähestytään yksilön, ryhmän tai ideologian kautta. Evoluutiopsykologian mukaan moraali ei olekaan takaamassa yhteiskunnan vakautta tai yksilöiden selviämistä vaan nimenomaan geenien selviämistä. Fokus on enemmän populaatiossa ja ihmiskunnassa kuin vaikka Suomalaisuudessa tai siinä miten joku puolihullu espoolainen nauttii tai ei nauti elämästään lyhyellä tai pitkällä aikajänteellä. Geenitaso on tietenkin hämmentävä. Mutta minusta se tulee automaattisena sivutuotteena ottamastani lähtökohdasta.

---

Viitteet:
Turun Sanomat, ”Nuoret aikuiset etäällä kirkosta” 
Areiopagi, ”Uskonnot eivät ole katoamassa” 
David Voas, ”Why there is no way back for religion in the West” 
New Yorker, ”Steven Pinker Thinks the Future Is Looking Bright” 
Seurakuntalainen, ”Kasvatustieteen professori Tapio Puolimatka: Seksuaalisen vapauden kulttuuri rikkoo perhe-elämän” 
Michelle Adams ”The Idea of Moral Progress” (1999)
Nigel Pleasants, ”The Structure of Moral Revolutions” (2018)
Richard Thaler, "Fairness And The Assumptions Of Economics" (1986)
Jean Decety, "The Negative Association between Religiousness and Children’s Altruism across the World" (2015)

Tieteisuskokritiikin rajoista ja konteksteista

Looginen empiristi Hans Hahn kävi spiritistisissä istunnoissa. Toinen looginen empiristi Otto Neurath moitti häntä taantumuksellisuudesta. Kolmas looginen empiristi Wittgenstein taas moitti Hahnia koska spiritismissä tulleet viestit olivat tylsiä. Tämä muistuttaa siitä, että empirismi ei itse asiassa a priori ota kovin selvää kantaa paranormaaleihin ilmiöihin. A posteriori sitten aika paljonkin. Nykyajan maailmassa moni uskoo että empiristi torjuu suoralta kädeltä supernaturaalin. Mutta tämän takana ei ole oikeastaan muuta kuin sanojen vääntely; Ajatus siitä että naturaalin vastakohta on supernaturaali. Paranormaalit ilmiöt voitaisiin kuitenkin hyvinkin periaatteellisella tavalla havaita. Tätä vain ei tapahdu.

Ja tästä seuraa erikoinen tilanne. Koska kaksi ajatusta sekoittuu keskenään. Syntyy ajatu siitä että tiede on umpimielistä, vaikka umpimielinen helposti löytyy siitä joka ei tee tutkimiusta joka pakottaa hänet a posteriori olemaan tilanteesta riippuen erimielinen. Syntyy narraatio jossa perussävynä on että "Kyllähän minä tieteestä tykkään vaan en tieteisuskosta". "En vastusta tiedettä vaan sitä että skientismi on mennyt liian pitkälle".

Niinhän sitä kuulee. Kaikessa. Mukaanlukien nimenomaan aihealueet jossa skientismi ei ole mennyt riittävän pitkälle. (Rokotekattavuus, ilmastonmuutoskysymys...) Nimenomaan skientistejähän ei kuunnella "juuri missään" jos on erimielisyys. (Eli tiede kelpaa validoimaan mitä halutaan mutta se ei sanan täydessä mielessä vaikuta niin paljoa kuin toivoisi.) Mitä tähän enää voi sanoa? Että Ai teistä skientismi menee liian pitkälle? Minusta se ei mene riittävän pitkälle. Esimerkiksi minä joudun lukemaan tietoa mallia "varo kahdeksaa pikkuhousumokaa" jostain naistenlehdistä. Koska skientismi ei ole vallannut alaa riittävästi niin että saisin lukea tästä popularisointeja "Tieteen kuvalehdestä" tai "Tieteessä tapahtuusta".

Mutta esimerkkini on hyvin tärkeä. Sillä usein höpöuskomukset ovat näennäistiedettä tai pseudotiedettä. Ja ne sekoittavat hyvin vahvasti pakkaa nimenomaan sitä kautta että sen koko tuotantologiikka kasvaa kaiken tuon yllämainitun ympärillä. Ja se tulee toimeen vain niin kauan kuin asioita ei oikeasti katsota tarkemmin.

Tässä ongelmana on nimenomaan se, että mitä pidetään mahdottomana tutkia ja mitä pidetään mahdollisena tutkia. Ja mikä on maailmankuvallista. Perusongelma on tavallaan alleviivaava; Näennäistieteilijä samanaikaisesti rakentaa tarinaa kilpailevista koulukunnista joista vahvempi sortaa toisinajattelijaa. Ja tässä korostetaan hyvin vahvasti sitä että koulukuntakysymyksissä on kysymys maailmankuvista. Tätä tavataan usein jopa korostamaan sillä että tiede ei kykene ratkaisemaan maailmankuvien ongelmaa. Joko kaikki tieto on maailmankuvallista tai sitten a priori tämä aihe on määriteltu sellaiseksi että mikään tiede koskaan missään ei voi niitä selvittää.

Tässä on hyvä miettiä Kuhnia. Kuhn on moittinut vahvasti Popperia joka näki aika selvän rajan tieteen ja ei-tieteen välille. Popperilla oli myös ajatuksia falsifioinnista ja korroboraatiosta jotka korostavat että tiede oppii sitä kautta että falsifioivat testit ampuvat huonoja ideoita pois ja toisaalta sitten antaa korroboraatiota niille jotka eivät ole falsifioituneet. Ja näin tiede edistyy.

Kunh oli kova Popperkiriitikko, mutta Kuhn itsekin esitti, että erimielisyys ei oikeastaan koskenut näennäistieteen ja tieteen rajaa vaan muita kysymyksiä. Tätä ei ole välttämättä tiedostettu kun maailmakuvakiistaa ja vainonarraatiota muutetaan akateemiselta kuulostavaksi käyttämällä Kuhnin termiä paradigma.

Asian ydinero on siinä että kun Popper puhuu tieteestä, tarkastelukohde on teoria. Yksittäinen teoria kumoutuu, yksittäinen teoria on testin perusyksikkö ja tieteen pienin yksikkö. Maallikot usein ajattelevat että hypoteeseja testataan, mutta Popperilla on nimenomaan niin että teoriasta nostetaan esiin hypoteeseja joiden kautta luodaan testijärjestelmä jolla testataan teoriaa. Hypoteesia ei testata, se on vain looginen rakenne joka nostetaan teoriasta. : Kuhn näki, että teoriat kytkeytyvät toisiin teorioihin ja syntyy erilaisia paradigmoja joiden sisällä tutkijat ymmärtävät toisiaan ja toistensa käsitteitä. Eri paradigmojen kanssa vastaava ei oikein onnistu. Kuhnille paradigmat olivat yhteismitattomia. Siksi kun paradigma vaihtuu tapahtuu yleensä paljon muitakin asioita; Koko tutkimisen konseptointi muuttuu hyvinkin laajasti. Kuhnin mallissa mielenkiintoista on se, että huonoa paradigmaa ei korvata paremmalla vaan ne ovat yhteismitattomia. Väitteitä ei voi verrata toisiinsa. Ja näinollen hänelle paradigmanmuutos ei koske mitä tahansa maailmankuvaa. Kuhnilla on selvästi teorioita jotka ovat vain huonoja. Ja sitten on sellaisia jotka ovat vain aivan eri näkökulma jäsentää samanarvoisia asioita. Tieteen paradigmaa ei siis Kuhnilaisessa mielessä voi puhua jonain jossa Totuus voittaa. Tieteen edistymistä voitiin puhua vain paradigman sisällä. Kun paradigman teorioita hiotaan. Kuhnin ja Popperin kiista koski siis ennen kaikkea sitä, että jos maailmankuvanmuutos aurinkokeskiseen maakeskistyyteen oli Popperille tiedettä edistävä asia, Kuhn näki että episyklien kanssa pelaavat tuottivat laskennallisia malleja jotka kuvasivat samaa ilmiötä yhtä tarkasti, mutta oleellisesti erilaisista näkökulmista. Molemmat olivat esimerkiksi loogisesti ehyitä sisäisesti ja ne mittasivat asioita ja korjasivat teoriaa havaintojen niin vaatiessa.

Imre Lakatos otti tähän asiaan kantaa kiinnostavasti; Hän ei puhunut paradigmoista vaan tutkimusohjelmista. Hänellekin tutkimusohjelmissa on aina kysymys teoriaa suuremmista kokonaisuuksista. On ydinteorioita ja metodologioita. Tämän vuoksi yksittäisiä teorioita ei oikein mitenkään falsifioida. Koska vikaa voi korjata monella tavalla. Lakatos kiinnitti huomiota siihen että edistys tapahtuu nimenomaan sitä kautta että tiiviin ytimen ympärille kertyy muutakin tauhkaa. Ja tällä tauhkalla on tietynlainen perustelurakenne. Ja tutkimusohjelman hedelmällisyys heikkenee tämän tauhkan vuoksi. Lakatos puhui apuoletuksista ja niiden korjauksista. Toisin sanoen kriisissä oleva teoria korjaa virheitä monesti siten että se tuottaa erilaisia ad hoc oletuksia. Nämä sitovat teorian havaintoihin mutta samalla kärsii teorian ennusvoima. Ja kun teoria ei enää sano että ”asia on todennäköisemmin näin kuin toisella tavalla ei” se ei enää tuota asetelmia joita voitaisiin koetella. Eli heikko tutkimusohjelma on vain loogisesti ehyt mutta sen avulla ei voi tutkia mitään. Sen jäsenet keskittyvät suojelemaan teoriaa eivätkä tekemään tutkimusta. Näin ollen maailmankuvan muutos voisi Lakatokselle olla Totuuden voitto.

Nyt on konseptuoitu riittävästi. Sovelletaan.

Kun tarkastellaan pseudotieteellisiä väitteitä ne voivat olla hyvin monenlaisia. Usein kyseessä on näkemys josta ei itse asiassa käydä kiistaa tiedeyhteisön sisällä. Ne tuottavat eivät ollenkaan tai hyvin vähän tutkimuksia. Tällöin ei oikeastaan voida tavallaan puhua edes tieteen paradigmojen välisestä kinasta sanan täsmällisimmässä mielessä.


Valta on siitä kiinnostava asia että sehän ei kerro totuudesta mitään. Voidaan ajatella että valta-asemaan voi liittyä tiedollisuutta koskevia ongelmia kahta päälinjaa pitkin
1: Hegemonistinen arrogantti tiede heikentää vuorovaikutusta. Kritiikki on helppo ohittaa. Tämä voi jarruttaa edistystä.
2: Militantti antihegemonisti taas on toisinajattelija toisinajattelijuuden vuoksi tai ideologi sodassa kun tiede ei anna hänelle mieluisia tuloksia. Tässä ongelmana on myös jo hankitun tiedon menettämisen riski; On helppoa luoda karrikarityrisoituja hyökkäyksiä joissa lähinnä pilkataan ja syytetään vallitsevaa tieteenalaa.

Tämä siirtyminen tiedolliselta tasolta toimijoiden intressitasolle on hyvin tärkeä huomattaa. Sillä se ei ole tiedollinen vaan tutkimuseettinen kannanotto. Sitä kuitenkin käytetään monesti nimenomaan episteemisten argumenttejen sijaan. On täysin mahdotonta että samanaikaisesti maailmankuvat olisivat aina maailmankuvallisia ja tätä kautta akateeminen vapaus ja mielipiteenvapaus koskisivat teoriaa. Ja sitten samanaikaisesti myös että maailmankuvien väliset erot olisivat jotenkin tiedettyjä niin että toiset olisivat parempia kuin toiset. Joko ytimessä on paradigma jolloin tutkimusohjlemat ovat yhtä hyviä ja voidaan puhua erilaisista näkökulmista joilla on erilaiset loogiset sitoumukset. Tai sitten voidaan puhua tiedosta ja totuudesta jossa toinen näkemys on tiedetysti ja tieteellisesti parempi kuin toinen.

Onkin aina syytä kysyä että onko tämä asia jotain joka oikeasti tiedetään tieteellä vai onko se tieteen tutkimuksen ulkopuolella vai ei. Koska muutoin huomaat että vaikka ensin tyyppi puhuu miten asiiaa ei voi tutkia, voi seuraavaksi väittää että tieteellisesti on havaittu että he ovat oikeassa. ; Ja toisaalta jos he puhuvat maailmankuvallisuudesta jonain ylittämättömänä asiana niin sieltä kuitenkin jostain putkahtaa se ajatus siitä että maailmankuvien välinen ero on ero totuuden ja valheen välillä ja että tämä ero on tiedetty ja tieteellinen. ; Väistelyssä huomiota herättääkin taktinen asioiden väistämättä jonkinasteiseen selvittämättömyyteen vetoava maailmankuvallisuusneutraalius yhdistettynä intressikeskeiseen vainoargumentointiin ja sitten samalla korostetaan miten asia on oikeasti tiedetty ja maailmankuvallisuudesta on turhaa puhua koska esimerkiksi evolutionisti joka ei ole kääntynyt kreationistiksi kreationistien aineistoon tutustumisen jälkeen voi olla vain rahan vuoksi valehteleva, seurauksia pelkäävä tai muuta sillä tavalla että maailmankuvallisuus ei tässä kontekstissa enää olekaan neutraaliutta jolle on annettava tilaa koska ilman oletuksia ei selvitä vaan sitä että joku on todistetusti väärässä mutta pitäytyy väärässä mielipiteessä koska rakastaa ideologiaansa.

Näkisinkin että näennäistieteen tunnistaakin siitä että
1: kun en episteemisistä perusteista puhutaan, niin se puhuu maailmankuvista ja sorrosta. Eli siirtyy episteemiseltä tasolta kommentoimaan intressejä ja niihin liittyviä salaliittoja. Siirtyy aiheesta keskustelijoihin. Samalla se kuitenkin toisaalla usein korostaa miten kilpaileva koulukunta on kakkaa, eli itse asiassa tutkimusalan sisäisen falsifiointi ja korjausprosessivaatimuksen alla.
2: Toinen huomio on tietenkin se, että usein näennäistiede ei tee kunnon tutkimusta. Se panostaa enemmän viestintään ja julkiseen debatointiin. Itse asiassa skepsiksen puolelle tulevia asioita seurailleena olen huomannut että pseudotieteilijät haluavat väkeä vastapuoleksi joihinkin julkisiin debatteihin mutta eivät oikein halua kuvata tutkimusprosesseja joiden avulla voitaisiin koetella asioita. Näkyvyyttä haetaan akatemian sijaan myös tavallisesta kansasta.
+: Siksi mieluummin puhuisinkin siitä, että vallan sijaan pitäisi käyttää tiedolisia kriteereitä jos haluaa puhua muusta kuin vallasta. Eli vaikka totuudesta tai tiedosta tai siitä miten asiat ovat ja mitkä maailmankuvat ovat epätosia. Totuus joka on sortajan kädessä on silti totuus. 2+2=4 ei muutu epätodeksi vain sillä että minä sanon sen ääneen. Kreationismi on epätosi vapausasteisesti sen tosiasian kanssa että Tapio Puolimatka on moraalisesti kyseenalainen ihmisperse, joka otti osaa Eric Piankan vainoamiskampanjaan.

Aina kun tutkimusohjelma ei ole paradigma vaan yksittäinen teoria, aina kun se kuvaa mieluusti sitä miten tiedemaailma vainoaa sitä – eli sillä on selitys tutkimuksen vähyydelle mutta ei tutkimuksia – syntyy aika jouheva päätelmä. Aina kun sen alan seuraaminen vaatii sitä että seuraa poliittisia uutistahoja tai blogeja. Saa aikaan aika vahvan yleiskuvan.

Ja pahinta on että pseudotiede ei ole tavallaan tässä se kritiikkini ydin. Vaan se on paljon laajempi. Useinhan ajatellaan että tieteellä on hirveästi merkitystä ja valtaa. Mutta oikeasti sitä arvostetaan hyvin taktisesti valikoivalla tavalla. Ja pseudotieteilijät menevät tässä vain pari askelta pidemmälle kuin suunnilleen jokainen meistä.

---

Viitteet:
Thomas Kuhn, ”Logic of Discovery or Psychology of Research?” (1970)
Thomas Kuhn, ”The Structure of Scientific Revolutions” (1962) [suom. ”Tieteellisten vallankumousten rakenne”]
Imre Lakatos, ”Science and Pseudoscience” (1947)

Toisenlainen tietäjä

Tämä vlogaus syntyi koska tapasin uskovaisen joka kertoi että olen rajoittunut kun halusin aiheesta loogista tai tieteellistä todistamista hänen uskostaan. Hänestä hänellä oli Jumalasta tietoa. Erilaista tietoa. Tämä oli ärsyttävää ja olisi näppärää jos uskonmies olisi vaikka lehahtanut liekkeihin. Mutta sitten päätin miettiä aiheeseen liittyvää filosofiaa.

David Humekaan ei pitänyt uskonnollisesta ajattelusta. Tämä on luonnollisesti viehättävä piirre ihmisessä. Tämä ei kuitenkaan riitä. Sillä filosofiassa ei ole kysymys viehättävistä persoonista, tai ainakaan pääasiassa ja vain heistä.

Hume oli empiristi, eli hän luotti siihen että aistihavainnot, kokemukset ja vastaavat ovat oleellinen tiedon lähde. Tämän vlogauksen kannalta keskityn kuitenkin siihen mitä kaikkea hän piti järkevänä ja sisällyksekkäänä.

Hume esitti periaatteen nimeltä Humen haarukka. Hän jaotteli tiedon kahteen hyvin erilaiseen ja toisistaan irralliseen joukkoon;
1: Tosiasiat (Matters of Fact) Näitä ovat asiat joita voidaan varmistaa empiirisillä kokeilla ; Tässä mielessä voidaan sanoa, että väitelauseet ”ruoho on vihreää” ja ”ruoho on sinistä” ovat lauseina tosiasiaväitteitä riippumatta siitä pitävätkö ne myös paikkaansa. Toisin sanoen tosiasiaväitteet koskevat maailmaa. Sen lisäksi on kiinnostavaa katsoa ovatko ne myös totta. Ja tämä on voitavissa tehdä havainnoimalla maailmaa. Tämän oppiminen ja opettelu on sitten juuri sitä tiedon keruuta.
2: Ideoiden väliset relaatiot (Relations of ideas). Nämä ovat esimerkiksi väitteitä kuten ”Ympyrässä ei ole kulmia” ja ”A=A”. Nämä ovat asioita jotka voidaan varmistaa käyttämällä matematiikkaa tai logiikkaa. Hume näki että nämä olivat analyyttisiä asioita. Mutta ne eivät puhtaasti yksinään kerro mitä maailmassa on tai ei ole tai miten maailma toimii.

Humen mielestä kaikki sisällyksekäs tieto oli jompaakumpaa luokkaa. Ja vain jompaakumpaa luokkaa.

Tämä on siitä kiinnostava että se antaa itse asiassa aika paljon arvostusta empirismin kilpailevaksi koulukunnaksi usein asetetulle rationalismille. Jossa ajatellaan että ajattelu ja logiikka on tiedon lähde. Hume näki että suuri osa uskonnollisesta ajattelusta ei ollut kumpaakaan luokkaa tai sekoitti luokkia keskenään. Hän esittikin aivan suoraan teoksessaan "An Enquiry Concerning Human Understanding", että "If we take in our hand any volume; of divinity or school metaphysics, for instance; let us ask, "Does it contain any abstract reasoning concerning quantity or number?" No. "Does it contain any experimental reasoning concerning matter of fact and existence?" No. Commit it then to the flames: for it can contain nothing but sophistry and illusion." Tätä kautta hänen suhtautumisensa uskontoon voidaan liittää hänen filosofiaansa. Tästä syntyi tärkeä jaottelu jossa tieto oli joko analyyttistä – eli ideoiden välisiä relaatioita koskevaa ja synteettistä – eli tosiasioita koskevaa. Tästä syntyikin halu siivota ajattelua metafysiikasta. Sisällyksettömiksi laitettiin tätä kautta metafyysiset mietinnät sielun olemuksesta koska sielua ei voitu tarkkailla empiirisesti ja se ei ole matemaattinen konseptikaan ; Kun ei voida tietää millä tavalla jokin arvaus on parempi tai todempi ja mitä muuttuisi jos asiat olisivat eri tavalla. Tämä on tietenkin hyvin viehättävää. Mutta viehättävyys ei kanna pitkälle.

Sillä usein vastustus nousi siitä että uskonnollisessa ajattelussa sekoitettiin analyyttisen ja synteettisen tiedon metodeja epäsopivalla tavalla; Ja tämä on tietenkin aika selvää koska aika moni teologinen mietintä on sitä että esitetään tosimaailmaa koskevia väitteitä – kuten väitteitä sielun, tuonpuoleisen ja Jumalan olemassaolosta, rakenteesta ja luonteesta ja niihin liittyvistä toimintaperiaatteista kuten sielun tuonpuoleisuuskohtalon sidoksesta uskonvakaumukseen - pelkästään pyörittelemällä abstrakteja objekteja.

Humen ajattelua seuranneet, esimerkiksi loogiset positivistit, joutuivatkin tilanteeseen jossa he olivat kovin sitoutuneita siihen että analyyttinen ja synteettinen tieto ovat ainoat tiedon kategoriat ja toisistaan irrallaan. Ja kaikki näitä sääntöjä vastaan rikkova olisi tuomittu olemaan merkityksetöntä, sisällyksetöntä. Eivät edes vääriä vaan nonsenseä. Tämäkin tietenkin ruoputtaa kunnon libertiinin sielua kainalokuoppaa.

Mutta hankaluutena onkin se, että Humen haarukka itsessään on ongelmallinen. Se nimittäin ei ole analyyttinen tosiasia joka voidaan johtaa puhtaasta logiikasta. Kuitenkaan se ei ole mikään empiirisen testaamisen alainenkaan asia. Tämä tarkoittaa sitä että jos Humen haarukka olisi vakavasti otettava systeemi se edustaisi jotain kolmatta, aivan erilaista tietämisen luokkaa. Joka tietenkin rikkoisi koko ajatuksen siitä että analyyttisen ja synteettisen tiedon ulkopuolella ei olisi mielekästä tietoa asioista.

Toisaalta Humen haarukan taakse asetettu ajatus siitä että analyyttistä ja synteettistä ei pidä sekoittaman paljastui melkoisen ongelmalliseksi. Quine nimittäin esitti ”Empirismin kahdessa dogmissaan” miten analyyttinen tieto olisi lähinnä lauseita ”kaikki naimattomat miehet ovat naimattomia miehiä”. Tämä on selvä asia joka voidaan ratkaista puhtaalla logiikalla eli analyyttisellä tiedolla. Poikkeama tästä johtaisi loogiseen ristiriitaan. Jos naimattomat miehet eivät olisikaan naimattomia miehiä, oltaisiin rikkomassa asioita.

Mutta heti kun käsiteltäisiin sellaisia ajatuksia kuin ”kaikki naimattomat miehet ovat poikamiehiä” oltaisiin erikoisessa tilanteessa ; Jos siitä haluttaisiin tehdä puhtaasti analyyttinen, olisi kyettävä vaihtamaan termejä. Toisin sanoen olisi mahdollista poistaa mikä tahansa ”naimaton mies” ja ”poikamies” toisillaan ilman että mikään muuttuu. Koska logiikan kannalta tämä on sitä että ”naimattomat miehet ovat naimattomia miehiä”. Mutta kun vaihdamme näitä termejä, on tässä kohden kuitenkin kysymys siitä milloin tämänlainen vaihtaminen olisi hyväksyttävää ja milloin ei. Ja tästä seuraa se, että tosiasiassa jos esittää että ”poikamies” voidaan vaihtaa ”naimattomilla miehillä” tosiasiassa lähinnä väittää että ne ovat sama asia. Voit tehdä tämän koska ne ovat synonyymejä. Tiedät että ne ovat synonyymejä vain koska oletat että ”naimattomat miehet” ovat ”poikamiehiä”. Joka valitettavasti sitten on sitä mitä tässä yritettiin todistaa eikä taustaolettaa.

Voi toki olla totta, että "kaikki poikamiehet ovat naimattomia". Mutta haasteena on se, että tämän paikkaansapitäminen ei ole analyyttistä ; Analyyttinen tieto yrittää ikään kuin salakuljettaa kehäpäätelmän kautta oman sisältönsä mukaan piilottamalla sen synonyymiin ja toivoo että kukaan ei huomaa. ; Voidaankin nähdä että ajatus siitä että ovatko naimattomat miehet ja poikamiehet todella synonyymejä voitaisiin saada vaikka synteettisen tiedon kautta. Itse sanoisin niinkin että Usein asioita voidaan laittaa synonyymeiksi tai tunnistaa eri asioiksi tosimaailman konventioiden ja kokemusten kautta. Toisin sanoen; Analyyttisen ja synteettisen tiedon sekoittuminen onkin luvallista.

Toisin sanoen; Jos analyyttistä ja synteettistä tietoa ei saa sekoittaa pitäisi kieltää myös sen tyylisten lauseiden kuin ”kaikki poikamiehet ovat naimattomia” käyttäminen. Tästä huolimatta lausetta pidetään yleisesti totena, mielekkäänä ja muutenkin asianmukaisena asiana sanoa.

Mutta missä on se erilainen tieto? (Ja miten voidaan olla järkevästi mieltä että se todella on tietoa eikä väittämistä?)

Mielenkiintoista on toki huomata että vaikka tässä nyt on periaatteessa annettu mahdollisuus ”erilaiselle tiedolle” eli jollekin joka ei olisi analyyttistä eikä synteettistä, niin tästä huolimatta teologien yritykset tehdä omista näkemyksistään rationaalisia perustuvat useimmiten siihen että he yrittävät tehdä konsepteistaan perusteltuja käyttäen ”analyyttisen ja synteettisen perustelun metodeja”. Esimerkiksi Alvin Plantingan sensus divinitatis -konsepti yrittää tehdä jumalakokemuksesta silmien tapaisen aistinelimen toiminnan takana olevaa havainnointia. Ilman että kuitenkaan antaa tälle aistilleen samanlaista evidenssiä mitä meillä on muille, niille maallisemmille, aistinelimille. Jostain syystä ei ole tullut uutta tietämisen tapaa joka selittäisi miksi se on tietämistä jollain tavalla. Logiikka ja luonnontieteet sentään ymmärretään ”rajoittuneiksi ja epätäydellisiksi mutta käyttökelpoisiksi jonkinlaisen tiedon uuttamisessa”.

Mutta uskovaiset eivät mieti tätä koska heistä on tärkeämpää että Humen tapaiset heistä ärsyttävät tyypit ovat olleet väärässä kuin selvittää onko heillä todella tarjota jotain ”erilaista tietoa”. Persoonan epäviehättävyys ja viehättävyys ovat tietenkin vahvoja motivaattoreita. Eipä ihme, sillä usein keskustelut eri lähtökohdista keskustelevien kanssa päätyvät siihen että yhteistä kieltä ei löydy. Ihan siksi että toista kiinnostaa tietyt perustelemisen tavat ja toinen ei pidä niitä relevantteina.

Itse hoidan ongelman kuitenkin muuten kuin luomalla absoluuttisia konsepteja joilla kielletään tietynlainen ajattelu tyhmäksi suoraan vain määrittelemällä se sellaiseksi. Hoidan asian vapauden filosofialla. Uskonmiehillä olkoon lupa julistaa. Mutta minulla olkoon lupa valita mitä haluan kuunnella ja mitä perustelutapoja pidän itselleni mielekkäinä. Jos julistaja todella haluaa puhua minulle ja pelastaa minut, niin sitten hän joutuu keskustelemaan joko minun ehdoillani tai juttelemaan jonkun muun kanssa. Tämä on käytännöllistä ja perustaltaan eettistä. Hume itse asiassa sanoisi tähän että ”no ought from is”. Mutta saman tien se voisi olla.

Kumoaako Quinen naturalismi itsensä?

Willard Van Orman Quine on eittämättä yksi 1900-luvun vaikutusvaltaisimmista filosofeista. Quine tunnetaan muun muassa erittäin vahvan filosofisen naturalismin kannattajana. Quinen mukaansa on niin että koska ei ole puhtaita analyyttisiä totuuksia, olisi syytä nojautua havaintoihin. ; Quine kehitti klassikoksi muodostuneessa esseessään ”Epistemology Naturalized” näkemyksen jossa naturalismin mukaan perinteinen filosofinen tietoteoria tulee hylätä ja korvata psykologialla. Filosofiassa tulee olla sama ”empiirinen henki” kuin empiirisissä tieteissä ja lähtökohtana tulee olla ulkoinen havainto.

Quinella on tässä kaksi teesiä;
1: On hylättävä Descartesin tyylinen ”ensimmäinen filosofia” eli ehdotonta a priori -varmuutta ja skeptisyyden päihittämistä tavoitteleva näkökulma” tulee hylätä kokonaan.
2: Skientistinen maailmankuva eli empiiristen tieteiden havainnot määrittelevät sen, mitä ylipäätänsä on olemassa, jolloin filosofian ainoa funktio on tieteellinen.

Quinen naturalismi on siitä viehättävä, että sen avulla voi käsitellä perinteiset epistemologiaa koskevat kritiikit. Naturalismiahan on yleensä moitittu juuri sitä kautta että siltä vaaditaan onnistumista ei-skeptisyydessä. Epistemologian rajoitteet ovat muuttuneet ”naturalismin tappajiksi”. Quine pärjääkin varsin hyvin tälle ns. ulkoiselle kritiikille.

Quinen naturalismille on kuitenkin nähty ongelmia. Ja ne ovat sitten sisäisiä ongelmia. Syytös menee siten että Quine haluaa päästä eroon ensimmäisestä filosofiasta, mutta hänen oma filosofinen naturalisminsa on esimerkki ensimmäisestä filosofiasta. Eli Quinen filosofinen naturalismia itseään ei pärjäisi sen omien teesiensä (1) ja (2) läpi. Tämänlaisen esityksen ovat esittäneet Moser ja Yandell, jotka ovat ”Farewell To Philosophical Naturalism” -kirjoituksessaan menneet niin pitkälle että he sanovat että Quinen näkemys olisi tätä kautta itse itsensä kumoava.

Itse suhtaudun tähän kiinnostuksella. Tämänlainen lähestymistapa on oleellinen ja kiinnostava. Se ei heristä sormea ulkopuolelta vaatien ”intellektuaaliselle täyttymykselle” vaikkapa jotain ei-tieteen kautta tulevaa dogmaattista warrant -teesin läpäisyä jonkun Alvin Plantingan henkeen.

Moserin ja Yandellin puolella onkin havaittavissa sitä henkeä että he haluavat palauttaa ensimmäisen filosofian puolta keskusteluun. Ja näin tehdesään he itse asiassa unohtavat sen mitä Quine on sanonut ”Empirismin kahdessa dogmassaan” ; Quine huomautti että analyyttisissä väitteissä on usein synteettistäkin taustaa ja tätä kautta jopa ”kaikki poikamiehet ovat naimattomia” -tyyliset lauseet ovat jotain joka ei ole puhtaasti a priorista.

Kuitenkin kritiikeissä ajatellaan kuin Quinen esittämät ajatukset tieteen luonteesta olisivat a priorisia analyyttisä lauseita ; Väitteenä on toisin sanoen se, että jos Quinella tai hänen kannattajillaan olisi tarjota tieteen käsite joka sisällyttäisi sisäänsä Quinen naturalismin niin sitten se sisältäisi a priorisia rajoitteita sille mikä lasketaan tieteeksi ja tämä uusi tieteen määritelmä olisi tieteen määritelmä ad hoc. Oireellista onkin huomata että Moser ja Yandell korostavat tässä sitä että empiristit eivät ole tuoneet tai onnistuneet tuomaan heille todistusta onnistumisesta. He eivät osoita että tämä olisi loogisesti väistämätöntä. Henkenä näyttääkin olevan se, että jos Quinen naturalismia tulee mukaan tieteeseen niin sitten se olisi jotain jota tiedemaailma ei tee ja saa tehdä ja että tämä olisi a priorista.

On toki totta että Quinen naturalismi, kuten jokainen tietoteoreettinen ongelma, sisältää epistemologisia periaatteita. Näistä keskeisin liittyy Duhem-Quinen teesiin. Tämä on konservativismin periaate jonka mukaan teoriaa ei ole syytä muuttaa enempää kuin on tarve. Tässä kohden on syytä huomata että tieteilijät käyttävät tätä mutta tätä teoriaa ei nähdä empiirisesti todistettuna periaatteena niin että tämä olisi todistettu. Tämä onkin henkenä kun ajatellaan että Quinen teoria olisi itse itsensä kumoavaa. Tämänlainen epistemologinen periaate on siitä jännittävä että Moser ja Yandell näyttävät vaativan että tämänlainen periaate otettaisiin dogmana. Eli kuin se olisi kannanotto johon Quinen oma analyyttistä ja synteettistä tietoa koskeva teoria ei koskisi. Itse asiassa on nähtävissä että tieteentekijät käyttävät Duhem-Quinen teesin tapaisia periaatteita juuri sen vuoksi koska se on kätevää heidän työnsä kannalta. Tässä mielessä kätevyys on induktiivinen periaate johon liittyy tutkijoiden työkokemusta. Se ei ole 100% todistettu metafysiikaton kannanotto. Mutta itse asiassa jos se olisi sellaista niin sitten se varsinkin olisi jotain joka onnistuisi olemaan ensimmäistä filosofiaa siinä mielessä jossa Quine sen näkee olevan.

Tämänlainen epistemologinen lause onkin jokin joka ei ole 100% analyyttinen totuus. Kyse on vähän kuin numeroiden käyttäminen; Ei ole mitään ilmiselvyyttä että universumin tulisi noudattaa induktiivisia sääntöjä (luonnonlakeja) ja matematiikkaa. Mutta se näyttää hämmentävänkin kätevältä. Tässä mielessä induktion käyttämiselle ja lukujen käyttämiselle on a posteriorista, joskaan ei tietenkään täysin metafysiikattomaksi todistamisen, pohjaa.

Voidaan nähdä että tiedemiehet ovat tajunneet että tutkimusohjelmat edistyvät ja tuottavat havaittavia sovelluksia ja varmistuksia kunhan jokaista anomaliaa ei tulkita falsifioivaksi havainnoksi vaan mietitään ensin mittausvirheiden mahdollisuudet. Ilman tämänlaisia periaatteita teoriat olisivat lyhytikäisiä ja tieteen tekeminen muuttuisi epämielekkääksi. ; Samoin se että jokin teoria muuttaa paljon tiedeverkkoa tarkoittaa käytännössä sitä että kyseistä teoriaa sovelletaan monessa muussa tieteenalassa. Tämä monialaisuussovellettavuus tapahtuu varmasti useammin tai helpommin jos teorian takana on jotain kätevää. Ja tätä kautta tämä asia on varmasti osallaan kun estimoidaan ilman ensimmäistä filosofiaa että mikä vaihtoehto on uskottavampi kuin toinen. Jos tilanne voitaisiin tehdä korjaamalla joko asiaa 1 tai 2, ja toinen on monisovelluksinen rikas tutkimusohjelma, voidaan arvata että teoria on parempi. Tätä alleviivaa sekin että periaatteessa Duhemin-Quinen teesikään ei ole periaatteessa mitenkään sellainen että siitä ei voitaisi luopua. Se ei ole dogma. Se on nyrkkisääntö ja käytänne joka on näppäräksi havaittu ja siksi laajaan sovellettu. (Jopa Yandell ja Moser korostavat että konservatiivinen periaate on deskriptiivistä tieteenfilosofiaa eli se kuvaa sitä miten tiedeyhteisössä toimitaan käytännön tasolla. He eivät pidä siitä että Quine esittää sitä ikään kuin normatiivisena tieteenfilosofiana eli sääntönä jonka mukaan tieteen tulisi toimia.)

Empiria on tätä kautta empiirisesti todistettu. Ja juuri sellaisella Quinelaisella asenteella tästä ei tule ongelmaa. Jos asiaa katsotaan perinteiseen ensimmäiseen filosofiaan jumiutuneena päädytään niihin tilanteisiin joissa naturalismi olisi kehäistä. Mutta jos vaade siitä että ensimmäinen filosofia olisi jokin tavoitetila, hylätään ei tässä ole mitään sisäistä ongelmaa. Näyttääkin siltä että Quine olisi sisäisesti ristiriitainen vain jos ensin analyyttinen ja synteettinen erotetaan ja vaaditaan että empiristinen periaate saisi olla empiristinen periaate vasta kun se on todistettu jollain Moserin ja Yandelin tieteelliseksi määrittämällä kriteerillä. Joka näkyy siinä miten käytetyt argumentit esimerkiksi tiedemiesten tutkimusohjelmien kätevyydestä olisi hylättävä koska ne eivät ole oikeanlaisia episteemisiä periaatteita. He vaativat puhdasta a posteriorisuutta, joka taas vaatisi sitä että maailma ei noudattaisi Quinelaista rataa jossa analyyttinen ja synteettinen tieto käyttäytyisivät kuin ”Empirismin kahdessa dogmissa”.

Toisin sanoen Quinen näkemyksestä saadaan itsensä kanssa ristiriitainen tunkemalla sen ylle jokin ensimmäinen filosofia joka sisältää tieteen ulkopuolisia metafyysisiä teesejä esimerkiksi siitä mikä ei kelpaa kokemuksenvaraiseksi tiedoksi. Heille mikä tahansa normatiivinen tieteenfilosofia on määritelty puhtaaksi a priori -tiedoksi, ja parhaiten tässä onnistutaan ensin selittämällä että annetut puolustukset eivät voi olla relevantteja koska ne eivät nojaa niihin periaatteisiin joita he a priori määräävät ja toisaalta tämän jälkeen he vaativat että vastapuoli toditsaa että eivät onnistu ja pitävät tätä näyttämättömyyttä todisteena että se on myös täysin mahdotonta.

Toisin sanoen kun he esittävä että normatiivinen tieteenfilosofia olisi aina a priori, he sekoittavat periaatteen olemassaolon ja periaatteen puhtaan a priorisuuden. Tämä on hieman sama kuin empiirisissä teorioissa. Se, että joku esittää teorian gravitaatiosta on teoria jota ei ole täysin varmasti todistettu. Mutta tämä ei tarkoita että se olisi puhtaasti a priori vaikka siihen luotetaankin. Duhem-Quinen teesistäkin voidaan sanoa että se että sinulla on tämänlainen normi ei tarkoita että se olisi täysin a priori. Itse asiassa kriitikot olettavat että periaatteessa ei ole lainkaan kokemuksenvaraisuutta. Ja joutuvat olettamaan tämän siten että esimerkiksi tiedeyhteisön käytänteet eivät voisi sisältää minkään vertaa kokemusvaraista tietoa siitä että tämä periaate olisi kätevä approksimaatio noin yleensä. Tämänlainen määritelmällinen asenne onkin tärkeä sillä sitä kautta se mikä näyttää Quinen filosofian sisäiseltä kritiikiltä muuttuu ulkoapäin tulevaksi kritiikiksi. Ja tätä kautta kritiikki muuttuu irrelevantiksi samoista syistä kuin muutkin sen ulkopuoliset kritiikit.

Ainut keino korjata tätä olisikin väittää että perustelut joilla Duhem-Quinen teesi perustellaan ovat itsessään a priorisia periaatteita. Tämä tosin metauttaa ongelman koska näitä väitteitä koskee sama virhe kuin Duhem-Quinen teesiäkin. Koska Quinen ongelmaksi asia muuttuu vasta jos sitoumukset ovat puhtaasti a priorisia. Jolloin niissä ei ole takanaan yhtään minkäänlaista kokemuksenvaraisuutta. On täysin mahdollista muodostaa käsiteverkko jossa yksikään konsepti ei ole täysin a priorinen. Näin ollen Quinen sisäiseksi ongelmaksi väitetty haaste ei itsessään olekaan mitään metafysiikatonta tietoa joka olisi jotenkin väistämätöntä ja lopullista. Ja jos se ei ole tämänlaista, siitä ei tule ongelmaa Quinelaiselle ajattelulle.

Toki Moser ja Yandell sanovatkin itse että he sanovat hyvästit filosfiselle naturalismille ja toivottavat ensimmäisen filosofian tervetulleeksi perustaksi tieteenteolle. ; Tässäkin he eivät tiedostane sitä, että jos ensimmäinen filosofia hyväksytään niin sitten naturalistisetkin ensimmäiset filosofiat ovat mukana tiedepelissä eikä tässä ole sen suurempia ongelmia kuin muillakaan ensimmäisillä filosofioilla. Koska kysymys lienee kuitenkin enemmän halusta saada se oma ensimmäinen filosofia ikään kuin pomottelemaan muita ulkopuolelta, omasta ensimmäisestä filosofiastaan käsin.

---

En tiedä kuka on heikoin lenkki. Mutta hyvästi, ensimmäinen filosofia!

Tiedoista, sen haasteista ja konteksteista

Epistemologiassa käsitellään tietoa. Tästä yksi klassisin lähestymistapa on ollut ajatus tiedosta totena, hyvin perusteltuna uskomuksena (justified true belief). Eli tietoa on jokainen sellainen uskomus joka on sekä hyvin perusteltu että tosi.

Ajattelutapa on kätevä. Silllä sitä kautta voidaan ymmärtää vaikkapa agnostismia. Useinhan moni ajattelee että uskomus olisi jatkumo ateismi-agnostismi-teismi. Mutta tosiasiassa kysymys ei ole näin yksinkertainen. Usein agnostismi onkin käsitettävä nimenomaan suhteessa useampaan teemaan.

Tämän takana on tietenkin jo se, että hyvin usein olemassaolo ajatellaan ehdottomana ja dikotomisena. Toisin sanoen asia joko on olemassa tai ei ole. Koska Jumala ei ole ”puoliksi olemassa”, agnostismi koskee nimenomaan Jumalasta olevaa tietoa. Ja tämä tarjoaa erikoisia tilanteita. On esimerkiksi mahdollista olla teisti ja agnostikko samanaikaisesti tai ateisti ja agnostikko samanaikaisesti. Itse asiassa se on filosofisesti katsoen hyvin yleistä.

Kysymys on siitä että uskomukset voidaan jakaa. Englannin kieli on tässä kätevä koska siinä on erilliset sanat ”faith” ja ”belief”. Suomessa uskomus -sana on sellainen että se ei ole yhtä hienovarainen. Karkeasti ottaen belief on mielipide tai arvostelma johon henkilö on vakuuttunut. Toisaalta faith taas on näkemys joka ei perustu todisteisiin vaan luottamukseen ja sitoumukseen.

Tätä kautta agnostismi on usein epistemologiapainottunutta. Tässä mielessä osaa häiritsevä käsitys teistinen agnostismi. Voisi ajatella, että tämänlainen ajatustapa olisi mahdottomuus. Kuitenkin jos asiaa lähestytään perinteisen tiedon määritelmän kautta voidaan huomata mistä on kysymys. ; Agnostikolla voi olla uskonnollinen vakaumus yhdistettynä tietoon siitä että juuri mitään muuta kuin tämä vakaumus asian puolelle ei ole.

Tässä mielessä onkin syytä huomata että ”uskomus” koetaan usein jonain joka tarkoittaa sitä että ihmisellä on maailmankuvallinen sitoumus. Kuitenkin filosofiassa on tavallista että otetaan premisseihin uskomuksia joita argumentin esittäjä itse ei usko. Niistä voi kuitenkin syntyä mielenkiintoisia argumentteja. Filosofeille syntyykin tätä kautta usein ns. ”virallinen kanta” jota he puolustavat ja tämä voi jonkin verran erota siitä mitä he ovat yksilöinä mieltä. ; Analyyttisessä filosofiassa uudet argumenttirakenteet ovat kiinnostavia, eivät yksilöt.

Tästä ajatuksesta on kuitenkin usein etäännytty. Edmund Gettier aloitti tähän liittyen epistemologisen keskustelun. Hän esitti kritiikkiä edellä olevaan tiedon määritelmään.
Gettierin ongelmat ovat rakenteeltaan seuraavanlaisia;
1: Ensin otetaan sellainen uskomus, joka on perinteisen tiedon analyysin nojalla oikeutettu, mutta joka normaalisti olisi kuitenkin epätosi.
2: Sitten lisätään käänne, jonka ansiosta uskomus on sittenkin tosi, mutta syystä, joka ei liity mitenkään alkuperäiseen oikeutukseen.

Perinteisen tiedon määritelmän mukaan tämänlainen tilanne täyttää jokaisen kriteeriattribuutin, mutta tämä perustelu on ristiriidassa arkijärjen kanssa. ; Emme koe että kyseessä olisi tieto. Näistä yksi tunnetuimmista on seuraavanlainen; ”Smith ja Jones ovat hakeneet samaa työpaikkaa ja istuvat nyt johtajan toimiston ulkopuolella odottaen kutsua haastatteluun. Työpaikan saaja päätetään välittömästi haastattelun jälkeen. Smith on johtajan hyvä ystävä ja Jonesia kokeneemmaksi tunnustettu työntekijä, joten Smith uskoo saavansa työpaikan Jonesin sijaan. Odotellessaan Smith hypistelee taskussaan olevia kolikoita ja toteaa, että hänellä on täsmälleen 3 kolikkoa taskussaan. Hetken kuluttua Smith ja Jones kutsutaan haastatteluun, erikseen kuten tapana on. Smithin haastattelu sujuu normaalisti. Kun molemmat haastattelut ovat ohi, ei työpaikan saajan nimeä syystä tai toisesta ilmoiteta heti. Silti Smith uskoo, että työpaikan saajalla on täsmälleen 3 kolikkoa taskussaan.” Sitten Jones saakin työpaikan ja hänellä sattuu olemaan kolme kolikkoa taskussaan. Smithin arvio kolmesta kolikosta työpaikansaajan taskussa oli tosi ja siihen oli perusteita. Mutta tätä on vaikeaa pitää tietona.

Tässä mielessä onkin hyvä miettiä mitä gettierin ongelma tarkoittaa. Selvästi määritelmässä on jotain vikana. Tämänlaisia asioita on tavattu ratkaista filosofiassa muutamalla tavalla (1) poistamalla jokin kriteeri tyystin. (2) Muuttamalla mitä osiolla tarkoitetaan (3) lisäämällä lisäehtoja.

Tässä mielessä esimerkiksi pragmaattinen reliabilisti saattaisi sanoa että Gettierin ongelma on totuusjämähtäminen. Että olisi oikeasti vain katsottava tietoa. Ja että tieto on kontekstissa. Esimerkiksi ennen työpaikkailmoitusta arviontekijällä oli tietoa siitä miten hänen haastattelunsa menee ja tietoa siitä mitkä yleensä vaikuttavat työpaikan saantiin. Tässä kontekstissa hänen arvauksensa oli ei-satunnainen. Tämä painottuminen teki siitä sillä hetkellä tietoa. Työpaikan saaminen avaa tilanteeseen lisää tietoa joka muuttaa arvioita. Usein Gettierin ongelmissa onkin takana jonkinlainen tiedonsaantieste.

Mutta muitakin ratkaisuja on Esimerkiksi gettierin ongelmaa tutkinut Timothy Williamson on esittänyt että Gettierin ongelma on hyvin vahva. Kaikki yritykset muuttaa tieto peruskonsepteiksi olisi hänestä mahdottomuus. WIlliamsonin mukaan tieto (knowledge) on peruskonsepti jonka kautta uskomus, totuus ja perustelu tulisi nähdä.

Ja toista ääripäätä taas edustaa Stephen Hetherington joka on tutkinut Gettierin ongelmaa ja tuottanut runsaasti julkaisuja aiheesta. Hänestä Gettier ei onnistunut kumoamaan hyvin perustellun toden uskomuksen määritelmää. ; Tässä kohden perinteisenä ongelmana on ollut se, että ei ole ollut kunnollista selitystä sille miksi Gettierin kuvaama tilanne ei olisi tietoa. Tämä haaste on Gettierin ongelman parissa ollut aina kun on oletettu että arkijärjen käsitys tiedosta on oikea ja että Gettierin prosessin läpikäynyt tieto ei olisi tietoa.

Hetheringtonin mielestä ”Gettieröity” uskomus on siitä hankala että gettieröity ongelma koskee vain sellaisia kysymyksiä joissa on vahva totuuden henki. Gettieröity ongelma ei koskaan voi olla epätosi. Kuitenkin usein näissä on kuviteltavissa vaihtoehtoisia maailmoja joissa gettieröinti ei onnistuisi. (Kuten vaikka siten että työnhakijoilla sattuisi olemaan eri määrä kolikoita taskuissaan.) Tätä kautta siinä on aina metaepistemologinen elementti. Ja tätä kautta Hetherington esittää että erilaiset ei-onnea vaativat haasteet toimivat hyvin Gettierin ongelmaa vastaan:

Hetheringtonin argumentin ytimessä on se, että Gettierin ongelma vaatii tietynlaisen kontekstin ja ympäristön. Ja samalla se vaatii metatiedottomuutta; Toimija joka kohtaa Gettierin kontekstin ei saa olla tietoinen näistä ympäristöistä. Niiden tulee olla epätodennäköisiä ja odottamattomia ja harvinaisia. Tieto ja analyysi ympäristöstä muuttaisi arvioita ja vaikuttaa tätä kautta suoraan siihen miten mikäkin asia on hyvin perusteltua. Ja tätä kautta Gettierin ongelmat ovat kyseenalaisia. Hetheringtonin mukaan Gettierin tilanteessa ihmisillä ei ole tietoa. Gettieröidyt uskomukset eivät ole koskaan tietoa. Mutta tämä haaste ei iske perinteiseen tiedon määritelmään. Hän esittää että Jotta uskomuksesi olisivat tietoa, evidenssisi tulisi olla hyvää. Ja se että olet riittävästi perillä ympäristöstäsi on vaatimus jotta voisit saada tämänlaisen hyvän evidenssin ja käsityksen. Tätä kautta hämmennystä syntyykin siitä että Gettierin tapaukset nojavaat narraatiota sen varaan että uskomus on tosi. Ja tämä tilanteen totuudellisuus ja se että on jotain perusteita johtavat mieltä. Gettieröidyt tilanteet ovat rakennettu siten että on välttämätöntä että esitetty uskomus on tosi tosiasioista huolimatta. Ja kun katsomme gettieröityä uskomusta, näemme että se on tosi emmekä uomaa että ne ovat hyvin monessa vaihtoehtoisessa maailmassa epätosia. Kun mietimme näitä ”vaihtoehtoisia maailmoita”, voimme huomata että perusteltu uskomus joka viittaa epätoteen tilanteeseen, kuten vaikka siihen että palkattu olikin tyhjätasku, kiinnittäisimme huomiota enemmänkin siihen että lähtötietomme olivat riittämättömät. Gettierin ongelmissa näihin ”vaihtoehtoisiin maailmoihin” meneminen jätetään tekemättä.

Lasikattoteoriat ja feminismin falsifioituvuus

Tänään skepsiksessä keskusteltiin lasikatosta. Tässä Väinö Hirvelä nosti esiin kannanoton seuraavasti "Tääsä esmerkki tutkimuksessa halutan todistaa ns. "Glass Cealing", että paha ja näkymätön, hajuton,mauton patriarkia hallitsee (naisten omia henkilökohtasia valintoja?) varjoista. Vielä ei käsittääkseni ole löydetty all white male patriarkien alaista muistiota jossa myönnetään systemaattinen naisiin kohdistuva syrjintä jota kuitenaan reaaliamalma tai tilastot eivät sen kummemmin tue. Tämä patriarkia on mahtava assertio, koska se on rakennettu nimenomaan niin, että sitä on mahdoton todistaa olemassaolemattomaksi. (vertaa: uskonto) mutta voi veljen kuinka satojen ja taas satojen tutkimusten perusteella yritetään todistaa sen olemassa olo yleensä varsin huonoin perustein." Toki tässä oli jotain muutakin ihmeellistä. Kriitikko kritisoi yhtä tiettyä tutkimusta ja mainitsi tässä ajatuksia patriarkaattiteoriasta. Mutta kyseinen tutkimus ei puhunut patriarkaatista. Sen sijaan se katsoo johtajaksi tulemisen todennäköisyyttä.

En, mielestäni tunnetusti, ole feminismimyönteinen. (Maineeltani olen ilmeisesti peräti feminismivastainen.) Hirvelä on tässä kohden kuitenkin hyvin omituisilla teillä. Hän puhuu selvästi falsifioimattomuudesta. Toisaalta hän toi jatkokommenteissaan esille ennen kaikkea sen, että "ei oltu huomioitu riittävästi muuttujia". Ja tämä ei perustunut mihinkään argumentaatioanalyysiin tai tilastomatematiikkaan. ; Mielestäni hänenkaltaistensa pitisi pistää turpansa kiinni koska muutoin feminismikritiikki ja feminismikriitikot alkavat näyttämään tyhmiltä ja typeriltä. (Helvetin tyhmiltä.) Valitettavasti Hirvelä korosti lähinnä sitä että hänellä oli mahdollinen narraatio siitä miten tutkijat ovat biasoituneet. Ja tätä kautta hänen kannattajakuntansakin puhui intresseistä juuri sellaisella tavalla joka on tullut itselleni tutuksi ... postmodernista feminismistä. (Tämä on oikeasti aika ironinen huomio ja se kilvoitti tämän kirjoittamisen ylipäätään.)

Tässä tartun siihen että lasikaton falsifiointi on varsin yksinkertainen kysymys. Jos 99% enemmistö isoista johtajista olisi naisia ja he saisivat vaikka tuhat kertaa enemmän palkkaa kuin miehet, lasikattoargumentille ei ole perustaa. Tämä tarkoittaa että on olemassa havaintoaineisto jolla voidaan falsifioida lasikattoteoria. Joka tarkoittaa sitä että sen voi kumota jollain aineistolla.

 Puhe falsifioimattomuudesta onkin oireellisempi kannanotto toisaalle.

Takana on ensinnäkin sitoutuminen patriarkaattiteoriaan. Tarkemmalla pumppaamisella Hirvelän mielipiteistä ja näkemyksistä saa itse asiassa pumpattua sen, että tosiasiassa patriarkaattiteorialle sallitaan vain se, että (1) se on tarkoituksellista toimintaa jossa tahallisesti syrjitään naisia suoraan, eli halveksitaan automaattisesti vaikkapa naisten potentiaalia kyetä ylipäätään mihinkään koskaan. Joka yhteiskunnallisella tasollaan vaatisi ideologisen keskusjohdon ja salaliiton. Ja kun tätä salaliittoa ei ole on tämä falsifioitu. (2) Tämän vaihtoehtona on falsifioimattomissa oleva patriarkaatti joka on falsifioimaton siksi että se ei ole suoraan-silmillä havaittavissa sellaisella vanhahtavalla tavalla jota verifiointikeskeiset positivistit korostivat aikana ennen kuin teorioiden kumoutuvuus ja falsifiointi olivat tärkeitä demarkaatioon liitettyjä ajatuksia.

On kiinnostavaa huomata että patriarkaattia nähdään kaikissa feminismiteorioissa. Ja se nähdään tällä tavalla konkreettisena. Kuitenkin patriaraattiteoria on jopa feministien parissa hyvin vanhaksi jäänyt ja hylätty ajatustapa. Ja siinäkin on yleisesti ottaen korostettu enemmän yhteiskunnan rakenteita ja asenteita.

Tässä mielessä Hirvelän ajatuksenkulku voidaan typistää hyvin alkeelliseen ajatteluun joka on tyypillistä ja tavallista ei-tieteentekevälle arkijärjen mukaan toimivalle epäanalyytiselle ihmiselle. Uskomiselle ja tieteellisyydelle ja perusteluille ja vastapuolen teorioille asetetaan hyvin omituisia vaatimuksia. Joita sen vastapuolen täytyisi täyttää ollakseen muka järkevä. Se, että prosessi on iso olkiukko on tietenkin epäkiinnostavaa kun tärkeintä on dissata femnistejä joita nähdään ties missä. ; Kun kritiikin ydin on että "ei saisi olla ennakkoasenteita joista tekee päätelmiä" on hieman erikoista törmätä olkiukotteluun ja vastapuolen argumenttien typistämiseen ja vääristelyyn. Jos lasikattoteorioita ja palkkojen tilastollisia eroja analysoivaa tilastomatematiikkaa kritisoi sillä että ala muka jotenkin uniformisti käsittelee jotain fyysisesti olevaa all white male patriarkaattia, joka päättää naisten palkoista salaliittosopimuksella, niin alkaahan ase kuulostamaan siltä, että pyritään nollaamaan vastapuolen argumentit jo kättelyssä esittämällä itse niistä väärä versio ja hyökkäämällä sitä vastaan. Ja tämän prosessin jälkeen mennään puhumaan toisen intresseistä ja persoonasta ja asenteista. Eli olkiukolla halutaan päästä mollaamaan vastapuolta ad hominem. Jos ei haluta puhua aiheesta vaan ihmisestä, ja tämä tehdään peräti vääristämällä vastapuolen argumentit, ei ole kovin suurta toivoa siitä että kyseessä olisi mikään muu kuin se että kriitikko itse on kovasti ideologisesti sitoutunut vihaamaan jotain tiettyä ideologiaa.

Hirvelän "ei riittävästi huomioituja muuttujia" onkin tässä kautta hyvin tärkeä ymmärrettävä asia. Kun hän kovasti moitti muuttujien huomioimattomuutta takana oli jotain muuta. (Ei hän tilastolaskelmilla tätä tehnyt vaan pelkästään väittämällä - ikään kuin se että väittää että kohde tekee tilastollisen virheen on sama kuin tämä olisi tehnyt tilastollisen virheen. Tosiasiassa on osoitettaa matematiikkalla että toinen on tehnyt tilastovirheen ja sitten viitata tähän. Matematiikkaan liittyvä käsite ei merkitse mitään ilman laskelmaa.) Muuttujien huomioimattomuus tarkoitti esimerkiksi sitä että ei oltu kumottu mahdollisuutta että naisilla on erilaiset taitosetit kuin miehillä. Eli että tilastoissa havaittu ero selittyykin jollain muulla kuin tutkittavalla asialla. Ja tätä pidettiin kumoutumattomuutena.

Hirvelän puheita noin suuressa linjassa vaivaakin se että toisaalta hän näkee että on ilmiselvää että yritykset palkkaavat miehiä ja naisia taitojen pohjalta. Toisaalta hän väittää että olisi falsifioimattomissa selvittää että naiset olisivat sorrettuja työhönotossa. Nämä eivät ole yhteensovitettavissa. ; Joko naisten palkkauksen eron takana on taitojen mukaan palkkaaminen tai jokin muu kuin taitoperustainen eli syrjintä. Joko ilmiötä ja sen voimakkuuksia voi tutkia tai ei voi tutkia. Ei voi olla niin että toinen olisi falsifioimattomissa ja toinen ei.

On yksinkertaisesti niin että (1) joko naisten ja miesten palkkauserot johtuvat taitoeroista eli siitä että palkkauksessa huomioidaan rehellisesti ilmiö joka on tilastollisesti miehille edullinen ja jota feministit eivät halua nädhä (2) tämä yksi muuttuja ei selitä kaikkia eroja joten takana on jokin epäreiluus joka kohdistuu naisiin. Tässä toki ei selviä sorretaanko miehiäkin samassa prosessissa jotenkin. Mutta selvää on että naisia sorretaan ainakin enemmän. Ja tämänlaisiin puuttuminen tekee palkkaamisesta reilumpaa ainakin joltain osin. Tämän yhden muuttujan ja palkkauksen välinen ero joko on tutkittavissa tai ei ole tutkittavissa.

Josta päästäänkin toiseen asiaan.

Uskallankin sanoa että naisten lasikattoa käsiteltäessä onkin oikeasti syytä katsoa tarkasti mistä on kysymys. Kysymys ei ole falsifioimattomuudesta tai abstraktiudesta. Kysymys on siitä että vastakkain on kaksi erilaista tapaa selittää samaa havaintoaineistoa. Ja tässä sekaisesti luullaan että fallibilistisessa tieteenteossa oma näkemys olisi perusteltu vain sitä kautta että "vastapuolen teoria" eli siihen liittyvä "muuttuja" falsifioidaan.

Ei. Falsifiointimallissa joka korostaa sitä teorioiden kumoutumista nimenomaan alleviivaa sitä että teoria joka on falsifioitavissa mutta ei kumoudu aineistolla korroboroituu. Tässä ei puhuta mitään siitä että vastapuolen teoria tulisi kumota.
1: Itse asiassa "vastapuolen teorian huomioimattomuus" on falsifiointikeskeisessä fallibilismissa jopa kenties ongelma sille "vastapuolen teorialle". Sillä jos teoria korroboroituu, ja sen vastateoriaa ei ole falsifioitu prosessissa syynä voi olla ihan se että vastapuolen teoriaa ei voida falsifioida. Selvää on että jos naisia palkataan vähemmän ja pienemmällä palkalla kuin miehiä, on tässä heuristisesti selvästi potentiaalia siihen suuntaan että erojen takana voi olla syrjintää. Tämä sanoo siihen suuntaan että tätä kritiikkipuolta on selvästi irrelevantisoitu ad hoc lisäteorioin, vaikkapa juuri teorialla siitä että naisten palkkauseron takana on taitoerot.

Sama "ei tartte kumota vastapuolta" -ideaali pätee itse asiassa myös muunlaisissa tieteenfilosofisissa suuntauksissa. Tutkimusohjelman hedelmällisyyttä korostavat pluralistisessa kilpailutilanteessa timivat Lakatos -tyyliset asenteet eivät edes oleta että vastapuolen teoriaa koskaan kumotaan koska oletuksena on että vastapuli paikkaa omaa teoriaansa ad hoc -oletuksin. Tutkimusohjelman hedelmällisyys mitataan tutkimusten määrällä ja sillä miten paljon se synnyttää mahdollisuuksia koetella mallia. Samoin yhden hallitsevan teorian näkemykseen keskittynyt Kuhnin paradigmamalli korostaa sitä että vastapuolen kumoamisen sijaan on selitettävä aineisto laajemmin.

Toisin sanoen kyseessä ovat kilpailevat teoriat jotka selittävät pääasiassa samaa teoriaa. Vastakkain on näkemys jossa tilastollinen jakauma selittyy sillä että naiset osaavat huonommin. Ja se että naiset kohtaavat syrjintää. Molempien falsifioituminen tapahtuu monin paikoin samankaltaisella aineistolla. (Jos naiset menestyvät usein ja tienaavat sikana se on vähintään haaste ellei peräti kumous molemmille näistä teorioista.)

Miten itse tutkisin tätä?

Itse en kovin mielelläni katso palkkakeskiarvoja koska niiden takana voi olla se, että eri alojen ansaintalogiikat ovat erilaiset. Ja näiden takana voi olla ties mitä. Voi olla että naisvaltaiset alat saavat huonompaa palkkaa. Ja tämä voi johtua siitä että naisia ei arvosteta noin yleensä. Tai sitten arvonlisää eksponentiaalisesti tuottavat prosessit ovat hyvin tietyillä aloilla (suunnitellaan tuotteita joita muut rakentavat) ja toiset taas enemmänkin ennaltaehkäisevät vahinkoja tulevaisuudessa (siivous),

Näkisin että vertailu on tärkeää. Eli kun vastakkain on kaksi tutkimusohjelmaa, voidaan katsoa kuinka laajasti ne pätevät.

Olen siinä mielessä työnantajakeskeinen että katson että jos yritysjohtajien palkkaamista hoidetaan huonosti, niin se on jotain johon pitäisi erityisesti kiinnittää huomiota. Ja tässä mielessä en katsoisi "parhaiten palkattuja pomoja" tai sitä "kuinka monta prosenttia on miehiä ja naisia". Palkka kun ei välttämättä ole sama kuin taito. Yritysjohtajan palkkioita kun ei sidota siihen minkä muutoksen hän itse saa aikaan verrattuna siihen että tilalla on joku toinen joka saa palkkaa X. Yritysjohtajilla tuppaa menemään nousukautena paremmin ja laskukausina huonommin siitä huolimatta että heidän taitonsa olisivat vakaita.

Ja tässä mielessä keksin mielestäni hyvän tavan skaalata ja verrata asioita ; Kun ongelma koskee nimenomaan yrityksiin palkkaamisia, ja takana on hyvin paljon muuttujia, voidaan selvästi eristää palkkaustilanteita koskevia kohtia. ; On nimittäin olemassa yrityksiä joita ihmiset ovat perustaneet itse. Tässä kohden voidaan ottaa yrityksiä jotka ovat perustajansa omistuksessa. Näistä syntyy ensimmäinen ryhmä. Ryhmä joka jaotellaan tietenkin miehiin ja naisiin. Näiden ryhmien väliset erot voidaan sitten ottaa tarkasteluun vaikka toimialakohtaisesti.

Omaksi perustamaksi yritykseksi kelpaisi yritys joka on perustettu itse. Sen lisäksi firmalla täytyisi olla lisäehtoja. Yritystä ei ole investoitu omien sukulaisten rahoilla. Ja se ei ole komplementtituote tai komplementtipalvelu oman sukulaisen yritykselle. (Mallia toinen myy traktoreita ja toinen traktorinrenkaita tai traktorihuoltoa. Näissä kun tulee ns. asiakasverkostoa.) Samoin se ei ole yritys joka on käytännössä "suvun bisnes uudelleennimettynä vaikka konkurssin jälkeen".

On hyvä katsoa että kun puhutaan taidosta, on hyvä miettiä mitä taito on tavallaan yritysmaailmassa. Se on tavallaan taitoa luoda lisäarvoa omalla työllä. Tämä on massia. Yritysten menestys laitetaan käyrälle. Katsotaan miten monta prosenttia mitenkin menestyneistä yrityksistä on miesten ja mitkä naisten käsissä. Näissä voi olla eroja. Mutta nämä erot voivat johtua biologiasta, kulttuurin kasvatuksesta ja ties mistä. Mutta ne eivät johdu yritysten palkkausta koskevista asennevammoista. Koska itse omaan yritykseensä itsensä toimitusjohtajaksi laittanut tyyppi ei sorra itseään palkkaamistilanteessa.

Näistä saadaan vertailukäyrä. Kun sitten katsotaan sellaisten yritysten toimintaa jotka ovat vastaavanlaisia. (Yhtä suuria, yhtä vanhoja) mutta jotka sitten palkkaavat jonkun toisen johtotehtäviin, saadaan näille vastaavat käyrät. Ja jos näissä käyrissä on eroa siihen verrokkikäyrään nähden, voidaan nähdä että palkkaus ei ole pelkästään rahantuottokykyyn sidottu. Jos nämä käyrät eivät matchaa on hyvin todennäköistä että palkkauksessa suositaan tai sorretaan asiattomasti jotain tahoa.

Mielestäni tämä on hyvin hieno tapa katsoa asiaa. Koska "taito" ja "johtajuus" ovat usein sen verran absrtakteja ja monimuuttujaisia että niiden liittäminen ties mihin on hyvinkin mahdollista. Ne selvästi ovat kuitenkin jotain joita ei voi pitää täysin falsifioimattomissa olevina vaan niille voidaan antaa sisältöä. (Ja tämä on tutkimuksessa syytä määritellä.) On selvää että tämä näiden käsitteiden takana oleva epämääräisyys on mahdollisesti jotain jolla "naisjohtajien palkkauserot johtuvat taidoista"  -teoria on ad hoc -suojattu tutkimusohjelma ja taantuva paradigma tai tutkimusohjelma.

Mutta tosiasiassa johtajuus on hyvin erilaista erikokoisissa yrityksissä. Ne vaativat erilaista johtajuutta. Itse en näe mahdottomana sellaista vaihtoehtoa, että biologian ja kasvatuksen tai vain toisen näistä seurauksena olisi sellaisiakin tilanteita joissa naisilla yleisempi sosiaalisuus sopisi jonkinlaisen kokoisen yrityksen johtamiseen ja miehen toisenlaisten. (Vaihtoehdot on vähintään tutkittava jossain tai mahdollista tutkia jossain.) Samankaltaisia juttuja voidaan kenties liittää taitavuuskysymyksiinkin. (Muuttujia ei tarvitse kaikkia keksiä eksplisiittisesti jos niitä silti huomioidaan.)

Tietääkseni ihan tämänlaista tutkimusjärjestelmää ei ole tehty. Puheet keskittyvät palkkojen suuruuksiin ja siihen onko naisen euro miten monta senttiä ja muuttuuko tämä jos asiaa katsotaan toimialojen ja ylitöiden kautta. Ja siihen monta prosenttia on yritysjohtajia. Koska ilmeisesti tästä syntyy hauskempaa nettikeskustelua.