Kuinka historiallisina aikoina miekka oli vähän kuin auto

Kun katsotaan keskiaikaista elämää Euroopassa on ymmärrettävä se, että noin karkeasti ottaen miekat olivat kalliita. Mutta tätä ei saa ymmärtää väärin. Moni voisi tästä ajatella että miekat olisivat rikkaiden omaisuutta. Ja näin selittyisi miten miekka olisi erityisen ritarillinen ; Ase joka on kallis muuttuu äärimmäisen helposti statusesineeksi.

Miekan statusarvoa on lisännyt se, että se ei itse asiassa ole erinomainen sota-ase. Se onkin usein enemmänkin sekundaarinen ase jota käytetään koska paremmat on menetetty. (Poikkeuksia on. Landsknechtit käyttivät jättimäisiä kahdenkädenmiekkoja pääaseenaan. Mutta nämä ovat poikkeuksia ja heidänkin käyttämänsä miekka oli hyvin epätavallinen miekka, esimerkiksi juuri kokonsa vuoksi.)

Tästä hyvänä esimerkkinä ovat samurait katanoineen. Katana ei ollut samuraiden sota-ase. He olivat ratsailla kulkevia jousimiehiä. Ja sekundaarisena aseena heillä oli jokin pitkän varren päässä oleva ase (ns. polearm). Katana oli sodassa tertiaarinen ase. Ja muutoin hyödyllinen koska sitä oli kätevä kantaa mukana arjessa. Miekka yksinkertaisesti ollut säällisen kokoinen arjessa mukana kuljetettava esine. Ja siksi miekat ovat yleisesti ottaen olleet jonkinlaisia yhdenkädenmiekkoja tai korkeintaan pitkiämiekkoja. Ne ovat vielä sen verran lyhyitä että niitä voi kuljettaa mukana ilman valtavia ongelmia. (Tältä osin miekka muistuttaa hieman nykyajan upseerien pistooleita jotka eivät ole erinomaisen hyviä sodan aseita.)

Ja sitä voidaan käyttää mukavasti niin hevosen selästä kuin jalan. Koska miekka ei ole koskaan ollut pääaseena, siihen panostaminen on ollut helposti pröystäilyä. Siksi ei olekaan ihme että miekkoja on käytetty myös jonain jonka päätarkoitus ei ole sotaan tai itsepuolustukseen valmistautuminen. Itsepuolustus on ollut sekundaarinen tarkoitus. Kun on lähdetty kaupungille on ollut tärkeää osoittaa varallisuuttaan. Näin osa miekoista ovat olleet hyvin kalliita.

Miekkoja on ollut myös melko kallista huoltaa. Kun ase ei ole tärkeä sodassa, sen tekeminen on vaikeahkoa, se vaatii ostamisenkin jälkeen huoltoa joka tarkoittaa rahankulua, ja se muuntuu statusesineeksi, on selvää että miekkojen korkea hinta ei ole mikään huono ajatus.

Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen.

Voidaan lähteä jopa siitä että tosiasiassa keskiaika on 1000 vuoden ajanjakso. Ja näin pitkää aikaväliä ei voi olettaa muuttumattomaksi monoliitiksi. Mutta toisaalta keskiaika ei myöskään ollut rooman aikaa. Roomalaiseen aikaan gladius oli standardiase. Varhaiskeskiajalla miekat eivät ollet yhtä yleisiä. Silloin miekkojen tekeminen oli kohtuullisen kallista. Ja miekat olivat harvinaisia ja kalliita. Kuitenkin 1200 -luvun loppupuolelle mentäessä miekoista tuli yhä yleisempiä ja yleisempiä. Metallurgia kehittyi tuohon aikaan ja miekkoja voitiin massatuottaa. Lisäksi miekkojen hintoja alensi se, että monet varhaiskeskiajan miekatkin olivat säilyneet. Oli siis paitsi uusia miekkoja myös suuri kasa miekkoja jotka oli tehty aikaisemmin. Ja jo tuolloin "kirpputorimiekat" olivat yleisesti edullisempia kuin sellaiset jotka seppä teki sinulle itsellesi tai jotka ostit uutena.

Siksi ei ole tavatonta löytää uudelleenkahvoitettuja, uudelleenmuotoiltuja ja muuten fiksailtuja miekkoja joissa on hyvin vaikeaa sanoa että "miltä ajalta ne ovat". Siksi että on filosofinen kysymys onko alkuperäinen miekka se ensimmäinen versio aseesta on tehty silloin vai onko se ajoitettava siihen hetkeen jolloin se on uudelleenmuotoiltu, hiottu ja siihen on tehty uusi kahva.

Tämä näkyy myös osittain sitä kautta että tunnetut miekkailumanuaalit alkoivat ilmestymään pian tämän jälkeen. Tämä johtui siitä että tuossa vaiheessa miekkailunopettajia alkoi olemaan yleisemmin. Fiore dei Liberi ei välttämättä ollut erityisen ensimmäisiä miekkailunopettajia - hän ei innovatiivisesti keksinyt miekkailunopettajien ammattikuntaa - mutta hänen teoksensa on eräs varhaisimpia säilyneitä ja tunnettuja teoksia. Hän tuskin oli aikansa ainut. Mutta ajalta jolloin miekkailunopettajia oli runsaasti on todennäköistä että edes jokin niistä säilyy. Miekkailumanuaalien ajat ja yleistyminen ovat epäsuoria vihjeitä siitä että miekat alkoivat olemaan melko yleisiä. Yleisyys viittaa jossain määrin hintaan. (Tosin ei hirvittävästi koska varhaisimmat manuaalit olivat jotain jolla opetettiin varakasta ylhäisöä. Tämä elitismi tarkoittaa että yleisyys ja hinta on otettava tältä osin varovaisesti.)

Hinta ja hinnan ääripäät.

Itse asiassa sen lisäksi että miekkailukouluja alkoi olemaan jokaisessa suuremmassa kaupungissa myös yliopistot ottivat miekkailukoulutuskäytäteen omakseen. Ja tämä vaatii sitä että miekat ovat kohtuullisen yleisiä. Tämä toi hintoihin variaatiota. Yliopistot ovat sitten olleet siitä hyödyllisiä, että niissä on inventoitu asioita. Ja näihin inventaareihin liittyy myös hintojenarviointia. Ja koska monilla yliopistoilla on kunniakkaat vuosisataiset perinteet, nämä kuitit ovat säilyneet. Historiantutkijoiden paras ystävä onkin byrokraatti tai lakimies tai pedanttinen kauppias. Historia on kuulemma voittajien, poliitikkojen ja sotapäälliköiden kirjoittamaa. Mutta todisteet ovat byrokraattien jäljiltä.
1: Yliopistoissa harjoitteluun käytetyt miekat ovat olleet varsin edullisia. Niiden tehtävänä ei ole olla taideteoksia vaan kestää harjoittelun vaatimukset. Tyypillisesti yliopistojen miekkojen kallein osa oli huotra. Samaa hintaluokkaa olivat myös tavallisten ihmisten kuolinpesistä testamentatut miekat. Listatuissa omaisuusluetteloissa on usein mainintoja miekoista. Näiden hinnat ovat olleet varsin vaatimattomia. Myöhäiskeskiajalla englannissa testamenteissa olevan vähäarvoisen miekan arvo on saattanut olla 2-3 penceä. Joka on vastannut suurin piirtein alhaisista alhaisimman rivisotilaan päiväpalkkaa. Toki sotilaalla on ollut muutakin kuluja kuin aseenostaminen, esimerkiksi syöminen ja olut. Mutta tämä demonstroi kuitenkin sen että halvan miekan hankkiminen ei ole ollut mitenkään erityisen kallista.
2: Toista ääripäätä sitten kuvaa saman aikakauden kuninkaan. Henrik V:den tilaamat lahjamiekat. Hän lahjoitti niitä diplomatiamielessä muiden maiden kuninkaille, korkea-arvoisille ylhäisille ja vastaaville. Näiden miekkojen hinnat olivat pari tuhatta puntaa kappaleelta. Ja 1400 -luvun alkupuolella tuo raha tarkoitti määrää jolla pystyi ostamaan huvilan.

Kuin auto.

Variaatio kertoo lähinnä ääripäät. Ja tämä johtaa otsikossa mainitsemaani analogiaan. Keskiaikana miekka on vertautunut nykyajan autoon. Monellakin tavalla.
* Karkeasti sanoen on pätevää sanoa että auto/miekka on yleisesti ottaen kallis. Niiden ylläpitokaan ei ole edullisinta mahdollista. Hinnassa on silti runsaasti variaatiota.
* Käytännössä kykenet saamaan periaatteessa toimivan pelin äärimmäisen pienellä panostuksella ja nämä hankinnat kuitenkin hoitavat esineen perusfunktion. (Sen terävä pää menee sisään miltei varmasti murtumatta tai se kuljettaa sinut paikasta A paikkaan B jättäen vain pakoputken tielle.)
* Aivan jokainen jossain työssä käyvä ihminen joka haluaa sellaisen saa sellaisen ilman aivan hirvittäviä uhrauksia muussa elämässä.
* Molempien joukossa on sellaisia luksusesineitä jotka ovat niin kallita että vain aivan rikkaimmalla voi olla mitään mahdollisuuksia edes unelmoida niistä. (Ja nämä luksusesineet ovat yleisesti ottaen arjen tasolla käyttökelvottomia. Timanttikoristeet eivät paranna otetta ja kultahiluaseet hajoavat. Lamborghinilla joutuu kitkuttamaan 60 kilometrin nopeusrajoitusalueilla eikä maksimivauhtia saada lähestyttyä edes moottoriteillä.)

Töltti

Ritari on leimallisesti hevosen selästä taisteleva sotilas. Keskiajan hevoset olivat hieman erilaisia kuin nykyään. Ne olivat esimerkiksi kooltaan pienempiä. Siihen aikaan oli käytössä erityisiä sotahevosia. Esimerkiksi destrier -rotu oli suosittu rotu jota käytettiin erityisesti turnajaisissa. Toisaalta tätä rotua käytettiin sodassa. Taistelussa destrier -rodun hevosten kerrottiin purevan vihollisia. Sotaa varten oli myös courser -rotua joka tunnettiin nopeana hevosena joka oli hyvä jos taisteluun piti syöksyä. (Courser oli siis hyvä "charger".) ja rouncey -rotua joka tunnettiin monipuolisuudesta ja joustavuudestaan. Ritari ei siis vain ottanut hevosta ja kouluttanut siitä taistelukelpoista, vaan hevosia erikseen jalostettiin ja suosittiin niiden tiettyjen ominaisuuksien vuoksi. Cristopher Gravettin mukaan hevosesta oltiin valmiita myös maksamaan tavallista hevosta enemmän. Ja destrier oli erityisen hinnakas rotu jota suosittiin enimmäkseen yläluokan turnajaishuvituksissa ja sen vuoksi se oli myös melko harvinainen hevosrotu. Courser oli sen sijaan melko yleisesti käytetty sotahevosrotu.

Siksi ei pidä ihmetellä että esimerkiksi Fiore dei Liberin "Fior di Battaglia" opettaa myös ratsun selästä tehtävää taistelua. (Mounted combat.) Itselläni on hieman samantapainen suhde hevosiin kuin Sherlock Holmesilla "Sherlock Holmes : Game of Shadows" -elokuvassa. "They're dangerous at both ends and... crafty in the middle. Why would I want anything with a mind of its own bobbing about between my legs?" Olen toki käynyt perusharjoitteluni hevostilalla, mutta ne hevoset olivat ravihevosia. En ratsasta sen enempää kuin ajan mopolla tai autolla tai polkupyörälläkään. Siksi en ole hirvittävästi keskittynyt miettimään ratsain tehtävän taistelun hienouksia. Toki sieltä on syytä opetella mekaniikkaa. Ja huomata esimerkiksi se, että miekkamiehen tulisi kyetä käyttämään jalkojaan ja käsiään toisistaan riippumatta. Sillä hevosen selässä jos iskulle antaa myöten jaloilla, tulee samalla ohjanneeksi hevosta johonkin suuntaan. Ja tämä suunta ei aina ole hyödyllinen.

Toki olen hevostilalla tekemäni harjoittelun jälkeen jossain määrin tutustunut siihen miten hevoset liikkuvat. Toki en ole kovin järjestelmällinen. En esimerkiksi osaa vain katsoa liikkuvaa hevosta ja liittää sitä vaikka islanninhevosen erilaisiin kävelytyyleihin. Mutta jos kyseessä on tavallinen hevonen, tiedän miten niiden jalat suunnilleen voivat mennä. En osaa nimetä mutta omituinen kävely kyllä pistää silmään. Ja en ottanut tässä islanninhevosta esiin sattumalta. Sillä tällä hevosrodulla on erityinen kävelytyyli, töltti. Tämä askellaji puuttuu normaaleilta hevosilta - esimerkiksi kaikilta niiltä hevoroduilta joiden kanssa olin perusharjoittelussani tekemisissä. Tämä askellaji on erityisen vakaa. Tätä voidaan jossain ohjelmanumeroissa demonstroida siten että ratsastaja istuu melko vauhdikkaasti tölttäävän hevosen selässä ja pitää kädessään juomaa joka ei hölsky reunojen yli. Laukassa vastaava ei varmasti onnistu, ainakaan "ilman erillistä jonglöörintutkintoa". Siksi islanninhevosia suositaan myös vaellusmatkailussa. Kokematon ratsastaja voi istua helpommin pitkiä aikoja ja matkoja islanninhevosten selässä. Töltti onkin suurenmoinen - ja minusta myös veikän näköinen - hevosen tapa liikkua.

Ja töltti on tärkeää. Luin mielenkiintoisen lyhyen katsauksen siihen miten Fiore dei Liberin manuaaliin on hevosten kävely piirretty. Olen itsekin kiinnittänyt huomiota siihen miten manuaalin hevoset kävelevät omituisesti ; Hänen hevosensa pitävät usein toista etujalkaa pömpöösisti ilmassa pystyssä edessä ja jalat menevät siten että vasemman puolen jalat ovat molemmat joko eteenpäin tai taaksepäin ja oikean puolen jalat sitten siihen toiseen suuntaan. Eli jalat eivät mene ristiin siten että oikean puolen jaloista toinen olisi eteen ja toinen taakse. Eikä vasemmallakaan näin käy. Olen ohimennen ajatellut että syynä on huolimattomuus. Koska ritarin taidoissa hevonen kävelee omillaan voisi olla ihan luontevaa ajatella että hevosen kävely on omituista samasta syystä miksi lapset usein piirtävät hevosen kävelemään omituisesti. Koska hevosia on yllättävän vaikeaa piirtää. Linkkaamani teksti oli kuitenkin liittänyt tämän juuri islanninhevosten kävelyyn ; Tölttäävillä hevosilla jalat menevät juuri kuvatulla tavalla ja etujalka on edessä juuri sillä hieman hupaisalla tai pömpöösillä tavalla joka Fioren piirroksissakin on. Olin pitänyt tätä jonain jolla Fiore kuvastaa eläimen ylväyttä, että jalan asento on symbolinen. Mutta tottakai sen ajan ihmiset tunsivat hevosen kävelyn huomattavasti paremmin kuin puolisen vuotta renkipoikaa leikkinyt hevosten kanssa puuhastellut kaupunkilaistyyppi! Etenkin jos olivat spesialisteja sodankäynnin taidoissa, joihin siihen aikaan kuului oleellisena osana myös hevoset.

Oli tavallaan hävettävää huomata tämä. Sillä olen kuitenkin periaatteessa kouluttautunut juuri maatalousalalle. Lisähäpeää tulee siitä että olen ohimennen huomannut kuvissa jotain omituista mutta en ole sitten panostanut siihen vaan ohimennen huitaissut asian pois jonain virheenä. On tottakai ilmiselvää että tölttäys olisi kätevää miekkailun kannalta koska se voi olla sekä nopeaa että hidasta. Tölttäävä hevonen voi juosta melko lujaakin. Ja samalla tämä takaa mahdollisimman vakaan ja tasaisen menon, joka taas varmistaa sen että nimenomaan miekkailu hevosen selästä olisi mahdollisimman jouhevaa ja sujuvaa. Tätä kautta on aivan viisasta olettaa että sotahevosilla on ollut tölttiä vastaavaa askellustakin. Maataloustöissä sillä ei ole väliä, mutta jos on menossa ratsain taisteluun on tämänlaisesta vakaasta hevosesta varmasti valmis maksamaan ylimääräistä. Siitä huolimatta, että ainakin minun silmiini tölttäävä hevonen ei näytä kovin sotilaalliselta, enemmän herttaiselta kuin pelottavalta. Vastaan laukkaava ritari sen sijaan vaikuttaisi mahtipontisemmalta ja uhkaavammalta. Mikä muistuttaa siitä että vaikutelma on joskus petollista.

Pieni ajatus keskiaikaisen kamppailun rekonstruoinnista

Tavallisesti tunnetuimmat itsepuolustuslajit ja kamppailulajit perustuvat jonkinlaiselle katkeamattomalle perinteelle, jossa opettaja-oppilassuhde ja tutustuminen perinteisiin ovat hyvin keskiössä. Eurooppalainen historiallinen kampailutaito on sen sijaan vain perinne. Siinä perinne on katkennut. Näin sitä ei opetella samantapaisena järjestelmänä. Lajin - tarkalleen keskiaikaisen eikä esimerkiksi viikinkiaikaisen - kanssa puuhatessa olen joutunut itse asiassa tottumaan muutoksiin.

Toki pidän siitä että asioita opitaan tekemällä. Mutta tämä ei ole pelkästään hyvä asia. Tätä voi demonstroida alkamalla historiallisen miekkailun harrastamisen alkuajoilta. "Keskiaikaisella miekkailulla" nimenomaan menneisyyssuuntautuneena harrastuksena on juurensa 1800 -luvulla. Silloin historiallisille ajoille sijoittuvat kirjat joita esimerkiksi Sir Walter Scott kirjoitti innostivat ihmisiä harrastamaan miekkailua historialliseen esineistöön varustautuneena. (Aivan kuten nykyään ihmiset, jopa kolmekymppiset, pukeutuvat animesankareiksi ja imitoivat näitä.) Näissä kuitenkin usein keskityttiin enemmän ritarihyveisiin, ei edes historiallisiin ritarihyveisiin vaan mielikuviin ritarihyveistä. Ja siksi kamppailuja käytiin enemmän hyveillä kuin tekniikalla. Tämä ei tietenkään johda hyvään tekniikkaan, saati ajanmukaiseen rekonstruointiin.

Nykyään tätä on onneksi itse asiassa hämmästyttävän vähän. Jopa ns. historianelävöittäjät pyrkivät jonkinlaiseen ajanmukaisuuteen. Ja tässä käytetään myös historiallisia lähteitä tai niihin sidottuja populaariteoksia. Se on kuitenkin uhkana. Kun perinne on katkennut, ei ole samalla tavalla "oikeaoppista karatea" jota voisi mitata jossain kisoissa. Ja vaarana on että historiallisen miekkailun harrastusseura jopa degeneroituisi siihen että on mukavaa heilua epä-älyllisesti metallihaarniskassa. (Toki epä-älyllisyys on usein hauskaa ja haarniskat ovat hauskoja, mutta...)

Toki vakavampi tutkimus aiheesta on sekin kohtuu vanhaa. 1800 -luvun loppupuolella Egerton Castle ja Alfred Hutton tekivät omilla tahoillaan tutkimusta aiheesta. Toki nykyajan silmissä näissä teoksissa on useita virheitä, mutta tämä johtuu lähinnä tiedon karttumisesta. Heidän aikansa tietoihin suhteutettuna he tekivät aiheesta jotain jota voi pitää varteenotettavana. Kysymys ei enää ollut vain ideaaleista ja siitä että "varusteet tekevät ritarillisen".

Kaksi lähestymistapaa.

Karkeimmillaan voidaan sanoa, että rekonstruointi, historiallisuuden tavoittelu, on haastavaa kun kyseessä on urheilu. Menneinä aikoina ei ollut esimerkiksi videotallenteita. Urheilusuorite on "katetdraalin rakentamista ilmaan". Se ei tuota suoraan tallentuvaa aineistoa. Siksi urheilua on haasteellisempi "toisintaa" kuin vaikka tuoleja. Yleisimmin miekkailun kohdalla ongelmaa lähestytään siten, että rekonstruoidaan välineitä, eli aseita ja varusteita. Ja sitten toisaalta katsotaan niiden käyttötapoja. Nämä ovat sitten toisiinsa melko vahvasti yhteen nivoutuneita.

Tässä on pakko käyttää sitä aineistoa mikä on tarjolla. Usein apuna joudutaan käyttämään hyviä arvauksia. Esimerkiksi terrakottasotureista tunnetun hautalöydön ohessa löydetyistä jalkajousista oli jäljellä vain laukaisukoneistoja, koska puuosat olivat tuhoutuneet. Siksi on ollut ikään kuin pakko kuvitella mistä puusta ja millä tavoin jouset on tehty ja vasta tämän jälkeen on voitu arvioida miten voimakkaita nämä ovat olleet. Siksi historiallisten miekkojenkin kohdalla ei tietenkään yleensä käytetä suoraan historiallista, usein varsin arvokasta ja toisaalta ajan mittaan ruostunuttakin, miekkaa. Vaan sen sijaan apuna käytetään ajanmukaisesta metallista tehtyjä replikoita.

Toisaalta miekkailu olisi tuskin mitään ilman toimintaa. Ja siinä missä esineet ovat "helppoja" joudutaan liikkeen kanssa haasteellisiin tilanteisiin. Helpoin tapa on tietysti katsoa suoraan vanhoja manuaaleja. Silloin "riittää" että on keskiaikaisten kielten kielitaito - tai vähemmän kunnianhimoisille, kuten itselleni, riittää että joku on tehnyt hyviä käännöksiä. Manuaalejen ongelma on kuitenkin siinä että se on tarkoitettu eliitin käyttöön. Joten se ei välttämättä kuvaa tavallisen sotilaan taitoja tai sitä mitä taistelukentällä on yleensä käytetty. Toinen, kenties vielä merkittävämpi ja ärsyttävämpi, ongelma on se että manuaaleja tunnetaan vasta 1400 -luvuilta eteenpäin. Ja 1400 -luvultakin tunnetaan näitä vain pari eri teosta. Ja vanhat teokset ovat määrältään hyvin harvalukuiset. Joten ne eivät välttämättä edes edusta aikansa yleisintä taistelutapaa. Ja joka tapauksessa tätä aikaisemmin on ollut paljon kiinnostavia aikoja joista olisi miellyttävää oppia.

Taide ja muut epäsuorat lähteet.

Itse olen toki niitä jotka arvostavat manuaaleja koska ne ovat tie tarkkaan rekonstruktioon. Mutta sitten toisaalta en voi kieltää että moni kiinnostava asia vaatii sitten aivan muita menetelmiä. Esimerkiksi kilvet ovat olleet yleisempiä ennen manuaalejen aikaa ja siksi niistä ei oikein tahdo saada laajaa ja hienostunutta aineistoa pelkältä manuaalipohjalta. Kilpi jää nykyisten tiedettyjen manuaalien valossa kuriositeetiksi. Joka on tietysti sääli. Samoin viikinkien taistelutavoista ei ole mitään viikinkiaikaisia oppikirjoja tarjolla. Näihin liittyen voidaan tietysti tehdä erilaista käytännöllistä ja kokeellista toimintaa. Mutta tämä helposti latistuu siihen että ideaalit päihittävät tarkkuuden. (Näin ei toki käy välttämättä, mutta koska tarkkuus on joka tapauksessa heikko, on helpompi antaa periksi tälle riskille.)

Toisaalta viikinkien ja vaikka ristiretkeläisten taistelutavoista saattaa saada kuitenkin jotain irti myös taiteesta. Esimerkiksi jos katsomme vasemmalle liittämääni kuvaa iloiselta 1200 -luvulta, voidaan huomata että siinä on paljon vihjeitä eri asioihin. Ensinnäkin vasemmassa reunassa ristiritari käyttää yhden käden miekkaa kahden käden otteessa. Tämänlaisesta aseenkäytöstä löytyy mainintoja myös saagoista. Mutta kuva auttaa varmistamaan onko toinen käsi pommelilla vai ei. Kuvan mukaan kädet laitettiin "päällekkäin". Joka voi auttaa tekniikoita hienosäätäessä paljonkin. Ratkaisu on tämän jälkeen ainakin osittain perusteltu. Toisaalta tässä on selvä vihje että kypärän päälaen latan heikkous on ollut tunnettu. Kuvassa sitä hyväksikäytetään. Oikeanpuoleinen ritari taas opettaa että vaikka miekassa onkin "pyöristetty kärki" se oli kuitenkin teroitettu ja sillä voitiin myös tarvittaessa pistää vaikka pisto -ominaisuudet eivät olleetkaan täydelliset. Ja toisaalta tapa pitää vastustajan kyynärsvartta vihjaa muistakin itsepuolustuslajeista ympäri maailman tuttujen lukkotekniikoiden suuntaan. Kilven käytöstäkin voidaan oppia se, että joskus niitä luultavasti lähinnä kannettiin selässä eikä ollenkaan kädessä. On selvää että nämä vihjeet, etenkin kasautuessaan useista eri teoksista, ovat arvokkaita.

Toki viikinkien saagoja ja keskiaikaista taidetta käytettäessä on oltava varovainen. Niissä toki kuvataan aivan realistisia asioita, kuten kahdenkäden otteita yhdenkäden aseilla, mutta myös yli-inhimillisiä saavutuksia. Sankari saattaa esimerkiksi lyödä miehen ja hevosen halki yhdellä iskulla. Tämä tietenkin asettaa tiettyjä varovaisuuksia myös sen kanssa jos mietimme vaikka sitä miten vaikeaa todella on halkaista metallikypärä jopa tuon ylläolevan kuvan kontekstissa. (Missä päätelmiä tukee sitten esimerkiksi juuri se että kokeillaan niitä kypärien ominaisuuksia ihan kiinnitä-lyö -henkisessä meiningissä. On aina terapeuttista tieteellisesti innostavaa hakata asioita palasiksi.) Taide on usein ihannoitua, liioittelevaa ja jopa pornografista. Näiden kanssa riskinä on se, että ei rekonstruoidakaan tekniikoita vaan ajan ihanteita. Tämä on vähän kuin sitä vanhaa ihanteilla eikä tekniikoilla taistelemista. Toki tässä oman ajan ennakkoluulot korvataan muinaisilla ennakkoluuloilla, mutta ero on marginaalinen. (Jos nyt sitten edes parannus välttämättä.)

Tästä muistutukseksi voidaan ottaa materiaalia 1800 -luvulta. Oheen liittämääni kuvaa voidaan tuskin pitää luotettavana kuvauksena 1800 -luvun miekkataisteluista. On selvää että yläosattomat naiset ovat mukana muista kuin kamppailuteknisistä syistä.

Kuitenkin tuo kuva on toisaalta myös ansa. Sillä jos lukee tuon ajan aineistoa, saattaa tietää että vuonna 1890 Pariisin naisten emansipaatiota ajanut liike korosti että jos nainen pakotti miehen puolustamaan naisen kunniaa kaksintaistelussa, niin nainen tunnusti olevansa inferiorinen mieheen nähden. Naiset aivan oikeasti aloittivat perinteen jossa taisteltiin aseistautuneena tietynlaisella epeellä, ns epées de combat. Sellaiset epeemiekat, joista oli tehty joustavat ja niissä oli tylppä kärki. Taistelut tehtiin todellakin paljain ylävartaloin ja kaksintaisteluissa aikaansaatiin lähinnä harmittomia pikkuhaavoja. Ylosattomuus ei johtunut eroottisista syistä, vaan sen vuoksi että asiaa ajanut puolalainen paronitar Lubinska ymmärsi lääketiedettä ja tiedosti että suurimmat vaivat kaksintaisteluista johtuivat tulehduksista joita syntyi kun sen ajan kaksintaisteluissa muodikkaisiin pieniin mutta ei yleensä kuolettaviin haavoihin jäi lankoja kankaasta. Kun taisteltiin yläosattomissa, tulehdusriski minimoitiin. Ja tämänlainen emansipationaarinen aktio ei ollut mitenkään halveksittua. Tästä pienen esimerkin saa siitä että prinsessa Pauline Clémentine von Metternich on käynyt kuuluisan kaksintaistelun juuri tässä mainitulla tavalla. Taideanalyysin kannalta tämä korostaa miten paljon taiteessa voi olla detaljeja. Mutta ilman muuta taustatietoa pelkästä kuvasta tätä ei voisi saada irti. Muun lähteistön kanssa siitä saattaa sitten irrota yllättävänkin paljon.

Ämpäripäät

Jos mietimme ristiretkien ritareita, varmasti eräs vahvimmista mielikuvista liittyy ristiretkien aikana käytettyyn "ämpärimäiseen" patakypärään. Tämä ns. great helm on hyvin umpinainen kypärä, jossa kasvoja suojaa metallilevy jossa on pieniä reikiä hengittämistä ja vähän läpikatsomistakin varten. Silmiä varten on ohut rako. Kypärämallia alettiin käyttämään 1100 -luvun loppupuolella. Ja se kehittyi ajan mittaan eteenpäin. Varhaisimmissa malleissa edessä on kasvosuojus ja takana ei. Mutta 1200 -luvun puolella tämä kasvosuojus tuppasi menemään takaraivon ympäri, joten oikeastaan vasta tässä vaiheessa "ämpärimäisyys" oli hyvinkin loppuunastivietyä.

Tämä kypärä on selvästi tehty suojaamaan kasvoja. Varhaisemmissa kypärämalleissa on ollut pääasiassa "pipon tyylinen" päälle ja tähän on sitten lisäilty suojaa poskille ja nenälle. Tätä vaatimattomampaa metallikasaa on yleensä perusteltu sillä, että kypärät rajoittavat näkemistä. ; Kuitenkin etenkin varhaiskeskiajan patakypärässä on huomioitava se, että kypärän tuomat rajoitteet näkemiselle ovat itse asiassa varsin maltilliset. Raot ovat itse asiassa niin lähellä silmiä että näkökenttä ei kavennu kovinkaan paljoa. Myöhemmissä vaiheissa silmän rakoja sitten kuitenkin pienennettiin ja niissä näkökenttä on sitten kaventunut jo paljon vahvemmin. ; Pääasiassa patakypärä rajoittaa näkyvyyttä ylös ja aivan eteen. Näin omiin jalkojen juuriin tai taivaalle ei näe kumartelematta. Kuitenkin jo muutaman metrin päässä näkökenttä yltää maahan, joten minimaallisesti tarkkaavainen ihminen pystyy kyllä näkemään että on pian tulossa isomman kiven tai aidan kohdalle. Näin liikkumista voi ennakoida.

On kussu!

Kypärämallilla on kuitenkin suuri heikkous. Ja se on sen tunnusomaisin piirre. Se on piirre joka erottaa sen muista kypäristä. Jos katsomme viikinkien, spartalaisten, roomalaisten tai oikeastaan keiden vain kypäriä, niissä on yleensä pyöristetty tai jopa terävän suipoksi venytetty päälakiosa. Patakypärä taas on ylhäältä hyvin littana. Ja tämä tuo mukanaan erikoisen ongelman. Nimittäin sen, että jos patakypärän kanssa päähän tulee isku ylhäältä siten että se menee tälle lätälle osalle, isku pysähtyy sen sijaan että liukuisi syrjään. Ja tämä johtaa siihen että isku perimmiltään pysäytetään omalla ruumiilla. Toki kypärä tässäkin laajentaa impaktin osumapinta-alaa, joka on hyvin tärkeä asia vammautumisesta puhuttaessa. Mutta tämä koko iskun lyöntivoiman vastaanotto johtaa kuitenkin siihen että tämän kypärän kanssa on mahdollista horjuttaa kovastikin vastustajan tasapainoa, lyödä tätä jopa tainnoksiin tai vahingoittaa tämän niskaa. Ratkaisuna "lättäpäisyys" oli itse asiassa sen verran typerä temppu että sitä käytettiin vain muutaman sukupolven ajan. Itse asiassa kypärätyypissä alettiinkin pyöristämään päälakea 1300 -luvulla. Ja näin edellämainittu ongelma katosi.

Patakypärän kohdalla on pakko korostaa, että varsinkin myöhäisimmissä malleissa on selvästi kysymys sotilaan kypärästä joka soveltuu kaksintaisteluun hyvin huonosti. Pääasiallinen syy on siinä että näkökenttä alas on rajoittunut. Siksi kaikki iskut ja laajemmat tekniikkasarjat jotka alkavat miekka alhaalla ovat hyvin vaarallisia, koska niistä tulevia iskuja ei kovin tehokkaasti näe. (Toki hengitysrei'istäkin näkee rippusen.) Ja jos iskua ei näe, niitä on varsin haasteellista torjua, koska näkemistä tarvitaan esimerkiksi torjunnan ajoittamiseen silloinkin kun kykenee arvaamaan mitä toinen on lähdössä tekemään. Mutta sdassa, etenkin sellaisessa jossa ilmassa on paljon nuolia ja muuta epämääräistä, on varmasti hyvin tärkeää kaventaa reikää josta nuoli pääsee silmään. Ja lisäksi näissä olosuhteissa on muutoinkin hyväksi olla näkemättä kaikkea mitä ympärillä tapahtuu. Ignoranssi on sotaoloissa erinomaisen hyvä ritarirohkeuden säilyttäjä.

Tästä kaikesta päästään kysymykseen "miksi".

Monia on mietityttänyt että miksi lattana kypärämalli ylipäätään yleistyi. Muut kulttuurit tunsivat pyöreyden mahdin, ja asia ei ole rakettitiedettä. Osa ajattelee että kulma olisi erityisen vahva. Mutta metallilevy suojaa kyllä kasvoissa littanana riittävän hyvin, eikä siihen ole tehty kulmia väkisin. Osa ajattelee että kypärän lattanuus ei ole niin paha. Ja he ovat minusta yksinkertaisesti väärässä.

Itselläni on asiasta melko banaali teoria. Se on ihan rahakysymys. Kun nimittäin katsotaan nykylarppaajien kypäriä, on juuri patakypärällä hirveä yliedustus. (Itse käytän bascinettia. Mutta toisaalta. Minä. En. Larppaa.) Ja tämä yliedustus vahvistuu jos katsotaan ihmisiä jotka ovat tehneet kypäränsä itse. Patakypärän tekeminen on helppoa ja edullista. Ja tämänlainen on tarpeen jos pitää mobilisoida suuria määriä joukkoja suhteellisen nopeasti. Etenkin jos sotaan osallistujia tarvitaan niin paljon että kaikki eivät voi olla rikkaita. Ja suuri osa hankkii itse omat varusteensa. Eli esimerkiksi sellaisissa tilanteissa kuin ristiretkissä.

Toisin sanoen sotatilassa kypärien tuotanto täytyi tehdä enemmänkin runsaaksi kuin laadukkaaksi. Ja siksi tehtiin patakypäriä vaikka tiedettiin että parempiakin voitaisiin tehdä. Ja tämä kertoo kaiken oleellisen siitä miten sota toimii aina. Myös nykysuomessa.

Jos mietimme armeijaa, on huomattava että siihen liittyy ihmiselämää haaskaavia voimia jotka toimivat kahdella keskenään hyvin erilaisella tavalla.
1: Rauhan aikana haaskataan ihmiselämää pitämällä alipalkatussa työssä joka ei käytännössä opeta mitään sellaisia taitoja joita tarvittaisiin oikeasti juuri missään rauhanajan työssä. Armeijassa tämä onkin tiedostettu ja siksi palvelusaika on varsin maltillinen. Puoli vuotta tai vuosi ei ole hirveän paljoa.
2: Sodassa ei pyritä siihen että sotilaat varustettaisiin mahdollisimman hyvin. Suomen armeija ei esimerkiksi aseta sellaisia tavoitteita että "85% sotilaista selviäisi sodasta kuolematta" ja sitten poweruppaa sotilaita maltillista määrää. Sen sijaan ostetaan kohtuullisia varusteita ja pitäkööt sotilaat huolen elämistään itse jos heitä kiinnostaa. Puolen vuoden naurettava koulutus itse asiassa tukee tätä. Itsekin mietin, näin Putinin ja kolmannen maailmansodan hengessä, että jos on rintamalle meno niin rynkkyjumppaanko minä ne Venäjän sotilaat hengiltä. (Armeija on omissa kirjoissani homoin paikka jossa olen koskaan käynyt. Tämä on paljon koska olen aikanani saanut porttikiellon DTM -ravintolaan. Joka vaatii em. homobaarissa vierailemista.)

Eli joka kerran kun ritarielokuvassa näkee lattanan päälaen, tietää että kyseessä on perimmiltään ollut se että ihmiset jotka eivät itse ole eturintamassa ja jotka ovat päättämässä sotaan liittyvistä asioista eivät välittäneet edes omalla puolella oleviensa hengestä ja terveydestä korkeimpana itseisarvona. Lattana päälaki kertoo että juuri sen verran hintaa voidaan laittaa elämän ja kuoleman kysymykseen. Todennäköisyys ja hinta toimivat kätevänä laskurina jona voitaisiin teoriassa estimoida ristiretkien masinoijien määrittelemä hinta ihmiselämälle.

Ylikorostus

"Kättely vakiintui Länsi-Euroopassa tavalliseksi tervehtimistavaksi 1800 -luvulla. Kun ihmiset kohtaavat, heidän on tapana kätellä osoittaakseen, että heidän oikeassa kädessään ei ole nuijaa tai pitkää miekkaa, jolla he aikoisivat katkaista neuvottelukumppaniensa kaulan. ..."
(Pasi Heikura, "Samoilla linjoilla" ; "Heti kättelyssä")

Ihmiselämä on siitä erikoista, että usein asia nousee esiin vain yhteyksissä kun ilmiö on kyseenalaista. Näin esimerkiksi avioliiton kohdalla. Avioerotilastot näyttävät karuja lukemia, mutta silti avioliittoon mennään luottamushenkisyyttä korostaen. On mielenkiintoista miettiä kaikkia eronneita pareja, ja pohtia että ovatko nämä kaikki ihmiset olleet yltiöoptimistisia ja irrationaalisia. Vai ovatko he tienneet ongelmasta, ja juuri sen vuoksi korostaneet luottamuksen merkitystä ; Luottamusta nostetaan esiin harvoin niissä asioissa joissa riskejä ei juurikaan ole. Luottamuksen arvo tietysti näkyy eniten siellä missä asiassa on vaihtoehtoja.

Ritarikuvastossa tämä näkyy tietysti siinä että miekka on tuhoase. Siksi ritarillisuudessa tuhovoimaa kompensoidaan korostuneella etiikkanäkemyksellä. Juuri siksi että miekka tekee epämoraalisen toiminnan potentiaalisemmaksi. Ritarieetoksen takana ei siis ole se, että ritarit olisivat olleet poikkeuksellisen hyveellisiä, vaan enemmänkin se, että he olivat potentiaalisesti erityisen pahoja.

Etiketti sisältääkin tämän vuoksi rajotteita ja temppuja, jotka ovat muutakin kuin pelkkää kaunistelua ja teeskentelyä. Mukana on käytännöllisiä luottamuksen osoittamiskeinoja. (Kenties nykyään tarpeettomiksi keinotekoisuuksiksi muotoutuneita koska ajat ovat muuttuneet.) Luottamus perustuu tällöin pakotettuun epätoivotun tilanteen tekemisen vaikeuttamiseen.

"... Kun asioita alkaa tapahtumaan heti kättelyssä, kyse on vauhdikkaasta toiminnasta koska edes kuulumisia ei ole ehditty vaihtaa. Etelä-Euroopassa asiat harvoin tapahtuvat heti kättelyssä, koska siellä poskisuudelmat ovat tavallisin tapa osoittaa että kädessä ei ole miekkaa."
(Pasi Heikura, "Samoilla linjoilla" ; "Heti kättelyssä")

Pieni ajatus : Merkittävä kunniallisuus

Soturien rooli eri kulttuureissa korostaa kunniallisuutta, yhteisöllisyyttä. Tämä voi tuntua kummalliselta, sillä he ovat kuitenkin koulutettuja ja varustettuja tappokoneita.

Asiaa voisi lähestyä siten, että Kysymys on pohjimmiltaan "johdon luonteesta".

Oletetaan ensin että yhteiskunta toimii hyvin. (Ei ehkä täydellisesti, vaan hyvin.) Tällöin huipulla on "hyviä ja vahvoja". Alhaalla totteleminen ja kuuliaisuus heijastaa silloin hyvyyttä. Pullikointi on tälöin pahuutta joka laitetaan kuriin. Tässä on taustalla tietysti se, että jos olet heikko, ei kunniallisuudella ole tavallaan mitään väliä. Jos olet kunniaton ja heikko, sinut tallataan jalkoihin. Tätä kautta vain vahvojen tarvitsee miettiä tämänlaisia asioita. Heikommat voivat vain joko alistuneesti myöntyä vahvojen tahtoon, joko hyvällä tai pahalla. Heidän kunniallisuutensa ei ole "merkittävää", eli valinnan kautta tapahtuva asia jossa on mukana kyky muuttaa asioita.

Jos johto onkin paha, negatiivinen järjestelmä, on johdossa "pahoja ja vahvoja". Silloin heikon ihmisen on oltava taistelutilassa. Heikkous johtaa silloin taistelutilaan, armottomuuteen, ryöstelyyn ja muuhun vastaavaan toimintaan ; Voidakseen olla lempeä ja jalomielinen tämänlaisessa pahassa maailmassa vaatii resursseja, joita tämänlainen yhteiskunta sallii vain niiltä joilla on voimaa. Tällöin heikko jolla on halu tehdä hyvää ei omaa kykyä tehdä sitä, jolloin hänen kunniallisuutensa ei ole "merkittävää".

Luultavasti molemmissa tapauksissa johto perustelee alaisilleen sitä, miten hänen valtansa on oikeutettua. Näin molemmissa maailmoissa virtaa tarinoita siitä, miten vallassaolevilla on vallan lisäksi kunniaa. Yksi kulttuurirelativismin kirjon synnyttäjä lieneekin juuri se, että eri ihmiset uskovat eri yhteiskunnissa eri tarinoihin. "Hyvät" ja "pahat" vaihtuvat kansojen keskuudessa vaikka tarkasteltavat vallassaolijat pysyisivätkin samoina.

Voitaisiin jopa ajatella että tästä päästään kurkistamaan hieman Nietzscheläiseen maailmaan, jossa vallanhalu on pyrkimyksenä joka muuttaa maailmaa ja jossa päädytään hyvän ja pahan tuolle puolen.

Hyvät herrat, comme il faut.

"ὅθεν καὶ καλοὺς κἀγαθοὺς καὶ γνωρίμους."(~Siksi heitä kutsutaan hyviksi ja jaloiksi sekä ylimyksiksi)(Aristoteles, "Politiikka")
Ylevän ja hyveellisen ihmisen luonne on vanha. Se on luultavasti yhtä vanha, kuin ihmisen yhteisöt. Tässä jutussa keskityn muutamaan. Ne ovat länsimaisia, koska se on se, mihin olen eniten keskittynyt.

Antiikin kreikassa jalon kansalaisen ideaan viitattiin sanonnalla kalos kagathos {vanh. kreik καλὸς κἀγαθός}. Se on hyvä eritellä, koska se tuo esiin sen, mitä asialla haluttiin tuoda esiin:
1: καλός on maskuliinissävyinen kuvaava sana, joka merkitsee kaunista, komeaa, hyvää,ylevää, jaloa, ylhäistä ja kunnianarvoisaa. Sanan feminiinimuoto on καλή. Sana kuvaa myös eläimiä ja elottomia kohteita, jos ne olivat käyttötarkoituksensa mukaisia.
2: ἀγαθός kuvaa moraalia ja rohkeutta. Tähän liitettiin myös valtion kansalaisen velvollisuudet ja hyveet.

Tämän kautta kreikkalainen ylhäisten aristokraattien ryhmä viittasi itseensä. Tässä korostui se, miten hyvän kansalaisen idean taustalla oli kansojen luokka. Yläluokassa oltiin vapaita ja rikkaita. Ja hyviä kansalaisia verrattuna muihin. Kalos kagathos oli yksinkertaisesti täydellinen mies, sellainen kuin piti olla. Herrasmies. Tähän liittyi muun muassa kestävyys, urheus ja muut asiat. Itse asiassa sotilas, joka tappoi vihollisia oli helposti hyveelliseksi katsottu.

Toinen tapa katsoa "hyviä herroja" on astua ritarin saappaisiin. Keskiajalla "Aateluus velvoitti".

Ritarillisuuteen liitettiin moni asioita. 900 - 1400 -lukujen välillä ritarit olivat ratsuväensotilaita. Ritaristo oli 1100-luvulta lähtien myös tarkasti määritelty korkea-arvoinen yhteiskuntaluokka. 1200-luvun kuluessa ritarin arvonimi alkoi vähitellen rajoittua tarkoittamaan tiettyä ylhäisaateliston joukkoa, ja tässä vaiheessa raskaan ratsuväen tehtäviä jaoteltiin myös muiden tehtäviksi: Tehtäviä hoitivat asemiehet, jotka olivat asevelvollisia rälssimiehiä. He olivat arvojärjestyksessä heti ritarin alapuolella. 1500 -luvulla ritari tarkoitti lähinnä aatelisarvoa eikä soturina toimimista. Syynä oli se, että sotilaallinen menestys johtui enemmän jousimiehistä ja myöhemmin tuliaseista. Miekkailuperinnekin jatkoi merkitystään enimmäkseen sen vuoksi että sitä käytettiin kaksintaisteluissa.

Ritarit olivat yleensä rikkaita, joten heillä oli usein raskaat haarniskat ja aseet. Keskiaikainen ritari oli aatelinen, jonka koulutus alkoi jo lapsena, paasipoikana eli soinina isänsä taloudessa. Siksi ranskan soinia tarkoittava nimi, page, tuleekin kreikan sanasta paidion(παιδιον), poika. He olivat ylhäisöön kuuluvia palvelijoita. 14-15 -vuotiaana he olivat valmiita toimimaan aseenkantajana, jolloin he palvelivat yleensä jotain toista aatelisperhettä, jonka luokse hänet oli jo aikaisemmin, yleensä 7 vuoden iässä, siirretty oppimaan sotataitoja. 20 -vuotiaana oli mahdollista päätyä ritariksi. Ennen ritariksi nousemistaan aseenkantajan tuli osoittaa olevansa taitava taistelija ja lisäksi kustantaa ritarin aseet, haarniskan (joka loppuvaiheessa painoi jopa 40 kiloa.), hevosen ja aseistetut seuralaiset. Aseenkantaja lyötiin ritariksi, jossa häntä lyötiin miekan lappeella olalle.

Ritareillakin oli käyttäytymissäännöt. "Dekalogin" mukaan ritarin velvollisuudet ovat likimain seuraavat: (1) Tuli uskoa kaikki mitä kirkko opetti ja totella sen käskyjä. (2) Ritarin tuli puolustaa kirkkoa. (3) Oli kunnioitettava heikkoja ja puolustaa heitä. (4) Tuli rakastaa maata johon oli syntynyt. (5) Vihollisen edessä ei pitänyt väistyä. (6) Vääräuskoisia vastaan tuli taistella säälimättä. (7) Linnanherran käskyjä oli noudatettava, jos ne eivät olleet kirkon lakeja vastaan. (8) Tuli pysyä sanassa ja pitää antamansa lupaukset. (9) Oli oltava antelias. (10) Oli taisteltava hyvän puolesta pahaa vastaan.

Kolmas onkin gentleman, herrasmies. Gentleman -sana juontuu sanoista gentility, säädyllisyys ja gentilesse, jalosukuisuus. Tässäkin korostuu syntyperä, ja sanalla on aluksi viitattu perheen miespuoliseen jäseneen jonka kontolle katsottiin suvun maineen suojelu. Myöhemmin se tarkoitti pelkkää aateluutta, jolloin gentleman=nobleman. Näihin sanoihin voidaan sanoa tiivistyvän herrasmiehen ydin, joka ilmeni ennen kaikkea seuraavien ominaisuuksien kautta. Niiden merkitykset ovat ajan mittaan hieman eläneet ajan mittaan, joten korostan niiden "vanhahtavia sävyjä":
1: Chivalry, ritarillisuus. Tässä ideana on korostaa urheutta, jaloutta ja eettistä käytöstä jossa tiedetään oma korkeampi asema ja sen vastuut.
2: Courtesy, joka on kohteliaisuutta ja pidättyväisyyttä.
3: Fashion, joka tarkoittaa yläluokkaista tyylikkyyttä. Tämä ei tarkoita pelkkää muodikkuutta, koska siinä korsostetaan sitä että juuri eliitin on jaettava sen. Rahvaan suosio on merkityksetön, toisin kuin muun muodin kanssa.

Näistä kaikista sitten syntyi eräänlainen Virtue, eli hyveellisyys. Gentlemannin idea näkyy vahvasti esimerkiksi Burroughsin Tarzankirjoissa, jossa barbaarin lannevaatteessa riehuu apinoiden kasvattama lordi Greystoke. Tässä hahmossa gentleman kohtasi toisen, sen kanssa hyvinkin erilaisen "jalon villin", joiden pinnallisesti ajatellen luulisi olevan yhteensovittamattomia, kun aateluuteen liitetään tavallisesti keinotekoinen omistaminen, teeskentely ja sievistely ja jalo villi taas oli luonnontilassa, jossa yhteiskunta ei ollut häntä turmellut. Tarzan teki tässä kohden yllättävän synteesin, jossa ikään kuin "ylevän verensä avulla" hän on ominaisuuksiltaan niin mainio että osaa toimia kuin luonnostaan niin että hän on puhdas virtue.

Myöhemmin aateluuden merkitys on pienentynyt. Valtaa, sotataitoja tai rahaa taas ei ole pitkään aikaan pidetty riittävänä "ihailtuna olemiseen". Kristinuskon seuraamistakaan ei vaadita. Toisaalta ritarillisuuttakaan ei kovin paljoa ole. Toisaalta sehän oli alun perinkin - ja pitkin matkaa - ennen kaikkea jotain, jolla yläluokka kehui itseään, tai joka annettiin palkkioksi sen vuoksi että täytti jalosukuisten tavoitteita esimerkiksi sodankäynnissä.

---

Ranskalainen sanonta "Comme il faut" oli hyvän yhteiskunnan määritelmä, joka tarkoitti likimain "niin kuin meidän pitää olla."

Paha teknologia.

"A blind bargain can't you see / In a cloud of secrecy / Voices whispering for / they might get heard / Play with fire / by insane / It's a danger game / cast aside / A guiding star leads the way"
(Clannad, "Sirius")

Tämä liittyy teknologiajuttuun jota kirjoittelin lähimenneisyydessä.

Aika monet ympäristöaatteen kannattajat ja jotkut uskovaiset vastustavat teknologian kehittymistä: Heistä se ei tuo onnellisuutta. Teknologinen kehitys ihmiskunnassa on heille kuin "kirves paatuneen rikollisen käsissä." Tässä on toki totta hyvin paljon. Teknologia sinällään on amoraalista, ja siitä seuraa juuri sitä mitä ihmiset sillä haluavat. Pommin kemikaalit ei jää räjähtämättä sen takia että se olisi eitoivottavaa, vaan sen takia että kukaan ihminen ei halua pommia räjäyttää ja jättää tämän sen vuoksi joko kokonaan valmistamatta tai käyttämättä. Ja ihmiset voivat teknologiallaan tehdä pommeja.

Kuitenkin teknologia tuo myös merkittäviä parannuksia. Kun teknologian vaikutuksia tarkastellaan, on hyvä vertailla kunnolla. Yleisesti tuntuu että teknologiakritiikissä keskitytään ikäviä tuloksia tuottaneeseen huipputeknologiaan ja leluihin pilkataan. Jos teknologiasta on sen sijaan ollut hyötyä, tai jos se on potentiaalisesti hyödyllistä, se jätetään mainitsematta.
1: Esimerkiksi sanitaatio ja monet muut infrastruktuurin rakenteet otetaan ikään kuin "automaattisesti". Kun kaikki hyvä unohdetaan, on helppo huomata huonot asiat. Kun renesanssiajan alussa puolet väestöstä kuoli ennen 5:ttä ikävuottaan ja tätä pidettiin luonnonlakina, on minusta aika kornia kysellä että onko teknologia parantanut ihmisen elämänlaatua. Historiallinen katsaus asiaan on kyllä, jos oletetaan että oman lapsen kuolema huonontaa taatusti elämänlaatua, ja jos väittää että teknologia ei ole parantanut elämänlaatua, vähättelee itse asiassa tälläisiäkin asioita.
2: Toisaalta teknologian vastustajat puhuvat kommenteissaan "onnellisuudesta", eivätkä "käytännöllisyydestä", mutta silti he viittaavat moniin teknologian tuotiksiin "turhanpäiväisinä". Esimerkiksi musiikin laatu ja lelut tuovat iloa elämään. Tuntuukin siltä että "turhaksi" tuomitaan kaikki mikä ei ole "välttämätöntä", ikään kuin vain "välttämätön" voisi tuoda onnellisuutta. Mielestäni kuitenkin huumori, leikki ja monet muut ns. "turhat asiat" ovat myös tärkeitä jos näkökantana on onnellisuus. Internet myös tarjoaa uusia ystävyyssuhteita, mikä helposti unohtuu. Minäkin kävin tänään tieteen päivillä internetin kautta syntyneen kommunikoinnin tuoman kaverin kanssa. Jos kysymys kuuluu "Onko internetpelit välttämätöntä ja tarpeellista" vastaukseni on yhtä ehdoton "ei". En ole itse ikinä pelannut WoW:ia, eivätkä elintoimintoni ole toistaiseksi lakanneet. Jos kysymys kuuluu "parantaako internetpelit onnellisuutta" vastaukseni on ehdottomasti "kyllä" - esimerkiksi WoW:in addiktiivisuus johtuu siitä, että sitä pelatessa viihtyy niin erinomaisen hyvin.

Minua tosin kiinnostaisi valtavasti tietää siitä onnellisuusmittarista, jota teknologiakritiikkiin käytetyissä perustelussa on käytetty. Jos he sanovat esimerkiksi, että ulkona leikkiminen on mukavampaa kuin konsolilla näpytetty "Tekken", niin miksi ihmeessä lapset liimaantuvat niiden ääreen?

Tuntuu että tässä ainoastaan heitetään epäilystä fiilispohjalta: Tällöin itse asiassa vain kysytään, että "onko tiede lisännyt onnellisuutta" ja kysytään, mutta ei itse asiassa vastata. Tällöin kysymys lähinnä heittää epäilystä - eikä ihmetystä, joka olisi hyvän kysymyksen merkki - kannanoton päälle. Tällöin kysymystä ei tehdä siksi että kysymys on mielenkiintoinen ja siihen haettaisiin vastausta, vaan kysymys heitetään koska sillä voidaan heittää mielikuvia ja epäilystä jonkun asian päälle joka koetaan epämiellyttävänä, mutta jonka huonouden puolesta ei voida argumentoida. "Ihmiskunta ei ole valmis" on tältä pohjalta vain kannanotto "en halua" tai "kuulostaa pahalta". Tälläisessä kommentoinnissa onkin kyse enemmänkin nostalgiasta, joka on sellaista laatua joka ei itse asiassa välttämättä lainkaan kohdistu aikoihin joita on itse elänyt. Tällöin nostalgia kohdistuu johonkin joka ainoastaan edustaa jotain asiaa; Sen "vanhat hyvät ajat" eivät siis perustu edes subjektiiviseen vertailuun joka perustuu elettyyn elämään, vaan siinä vertaillaan nykyhetkeä ja omia toiveita ja pelkoja siihen mitä mielikuvia henkilöllä on siitä miten on joskus ennen ollut. Tämä kertoo itse asiassa siitä että henkilö on tyytymätön johonkin seikkaan nykyajassa. Tosiasiassa tämä ei kerro siitä toimisiko hänen ehdottamansa muutos elämänlaatua parantavasti vai ei. Syynä on se, että emme tosiasiassa kovinkaan helposti ymmärrä paljoakaan

Ymmärtämisongelmat ihmisten kesken ovat olemassa jo silloin kun puhutaan suomalaisista, ja ne kasvavat kun puhutaan toisen kulttuuristen kanssa.

Psykoanalyytikko Jung sanoi että ihminen ei voi ymmärtää kuin omaa kulttuuriaan, jolloin esimerkiksi länsimainen ihminen yrittämässä ymmärtää itämaista ajattelua on tuomittu epäonnistumaan. Koska Jung samalla korosti sen tärkeyttä, että ihmisen tulisi olla "sinut" alitajuntansa arkkityyppien kanssa, joten hän ei voinut vain etäännyttää itseään niistä. Etäännyttäminen olisi torjuntaa, ja tästä seuraisi onnettomuutta joka mahdollisesti johtaisi esimerkiksi neurooseihin. Jungista länsimaisen ihmisen ainoa mahdollisuus loytää aitoja myyttejä oli se, että hän kääntyisi oman kulttuurinsa traditioon.
1: Tosin jos vieraskin kulttuuri tulkitaan oman kulttuurin kautta, se tavallaan muutetaan oman myytin versioiksi ja jos oma kulttuuriympäristö sisältää jo esimerkiksi ateistisia trendejä, tämä tarkoittaisi sitä, että sekin kuuluu "tuttuun kulttuuriympäristöön", josta voidaan periaatteessa saada tyydytettyä "arkkityyppejen tarve".
___1.1: Esimerkiksi länsimainen ateismi on korostetusti kristinuskn kritiikkiä, koska tämä on se elementti joka vallitsee kulttuurissamme. Buddhalaisia ei täällä hirveästi näy, joten ateisti ei niihin joudu juurikaan ottamaan kantaa. Samasta syystä intialainen 600eKr-1400jKr vaikuttanut carvaka(myös lokayata), joka oli olennaisesti ateistinen: Se kiisti jumalat, uskoi vain materiaalisen maailman olemassaoloon ja painotti empiiristä näkökantaa. Sen ateismin perustelu oltiin sidottu uskontokritiikkiin, joka oli kuitenkin ennen kaikkea hindulaisuuden kritiikkiä, eikä se kohdistunut eurooppalaisten teologiaan : Kun puhumme uskonnosta länsimaissa, määritteleminen erikseen on hieman erikoista, koska yleinen kulttuurimme uskonto on tietynlainen. Siksi esimerkiksi Ilkka Niiniluodon esittämä sinänsä järkevä vaatimus siitä että kun puhutaan ateismista ja uskonnosta, olisi syytä aina määritellä mistä puhutaan, on toisissa konteksteissa vähemmän tarpeellinen kuin kenties voisi olettaa : Tällä pyynnöllä toki vähennetään määritelmäkikkailua, epämääräisiä kannanottoja, semanttista väistelyä ja muita epätäsmällisyydestä seuraavia ongelmia. Mutta kuitenkin kun joku on euroopassa ateisti hänen näkemyksensä uskonnosta on tyypillisesti kulttuurisidonnainen. Akateeminen keskustelu tietenkin saattaa silti vaatia täsmennystä. Mutta jos ateismista puhutaan ilmiönä, yleisen trendin kautta, tai yksilön maailmankatsomuksena, on nollahypoteesina se, että hän on ateisti toki myös intiaaniheimojen jumalia kohtaan, mutta ensisijaisesti ja korostetusti hänen ateisminsa on "paikallisesti vaikuttavampien" uskontojen kritiikkiä.
2: Jung on luultavasti oikeassa ymmärryksen vaikeuksien suhteen, (Hänen käsiyksensä mielen toiminnasta muilta kohdin on tämän argumenttini kannalta merkityksetön. Pääasia on, että ymmärrämme asiat joko elämämme kulttuurin sisältönä tai sen näkemysten kautta tulkittuina.) Nostalgiatapauksessa on otettava lisäksi aikaelementti mukaan : Kulttuuri ei ole mikään tyhjiössä oleva ikuinen ja muuttumaton voima - Siksi on merkittävää katsoa esimerkiksi näkemyksiä 1000 -luvulla ja katsoa miten ne ovat muuttuneet 1600 -luvulle mentäessä. Tästä seuraa se, että etäännymme myös "oman kulttuurin menneistä juuristamme" ; Kulttuurit muuntuvat ympäristön mukana ja/tai myös muuntavat ympäristöä. Meidän on esimerkiksi vaikeaa ymmärtää keskiaikaa, jolloin sotilaille luvan kanssa annettiin lupa hankkia elantoa taistelun jälkeen ryöstämällä ja raiskaamalla pesantteja. (Ritarien konsteja joilla ryöstää lantsareita on jopa ohjeita keskiaikaisissa manuaaleissa.) Mielikuvamme ritarillisuudesta kun sisältää korkeita moraalinormeja, kristillisyyttä, siveyttä ja muita vastaavia asioita. Meidän on tosi vaikeaa ymmärtää että tämä heidän puhumansa moraali on tosi erilaista kuin omamme;
___2.1: Itse asiassa korostetun vaikeaa tästä tekee se, että he ikään kuin käyttävät meidän tapaamme puhua ja meidän termejämme. Tämän vuoksi on vaikeaa huomata, että "eroa ajassa" on ; Jos esimerkiksi jokin aate tai näkemys uudelleennimetään, me helposti luulemme että myös sisältö on erilainen. Jos sillä taas on sama nimi, mutta sisältöä on muutettu, emme helposti huomaa että sanan sisältö on muuttunut : Katsomme luonnostamme nimilappuun sisällön sijasta.
Ja sen vuoksi mielikuva esimerkiksi keskiajasta ja luulomme siitä mihin yhteiskunnallsiin ongelmiin se toisi vastauksia on aivan eri asia kuin se mitä keskiaika ja sen "ajan henki" todella oli ja mitä se vaikuttaisi maailmaan.

Mielestäni teknologia kuitenkin on parantanut montaa asiaa elämässämme. Otamme ne vain itsestäänselvyytenä: Se on monilta osiltaan ikään kuin terveys, jota ei yleensä osaa arvostaa ennen kuin on ollut sairaana, tai raha, jonka arvon tuntee eniten silloin kun sitä ei ole. En kuitenkaan kannata myöskään ajatusta että teknologia olisi automaattisesti onneen johtava tekijä. Se on juuri sitä mitä me siitä teemme tai mitä sen sallimme tehdä. Siksi olisi parasta tehdä sillä hyvää.

Teknologian tarjoamien hyvien mahdollisuuksien vuoksi on hieman typerää olla joko "teknologian puolesta" tai "teknologiaa vastaan". Ei voida yleistää, vaan kysymykset pitäisi ratkaista pienemmissä erissä. Ja ottaa tietenkin huomioon myös priorisointi ja tilanne: Ei välttämättä ole ensisijaisen tärkeää lähettää afrikan nälkäkuolema -alueille tietokoneita. Niiden aika voi toki olla heillekin joskus, mutta heillä on joka tapauksessa ongelmia, esimerkiksi sanitaation, teiden, terveys- ja ruokahuollon alalla, joiden tekeminen on ensisijaisempaa. Ja näidenkin ongelman ratkaisut ovat joko suoraan teknologisia tai niitä vähintään voidaan tukea ja tehostaa ja toimintavarmentaa niitä tukevalla teknologialla.