Jono - eli miten jonottaminen olisi ripeää, ellei pitkissä jonoissa olisi niin paljon ihmisiä

Ihminen kuluttaa paljon aikaa jonottamisessa. Kaupoissa jonotetaan. Elokuvateatterissa jonotetaan. Ja jos mietitään vaikka liikenneruuhkaa, kysymyksessä on itse asiassa jonotustilanne. Ja melko usein kun on jonoa, on myös vaihtoehtoja. Vaihtoehtoja siihen missä jonossa jonottaa. Ja tässä kohden tuntuu usein siltä, että oma jono olisi erityisen huonosti valittu.

Matemaattisesti katsoen tämä johtuu siitä että se on.

Ja tämä ei johdu siitä että olen kyyninen ja pessimisti. Lausunto on vain yksinkertainen elämän ja todellisuuden tosiasia, melko vastaanpanematon peräti. Jonottaessa ihmisillä on usein "huono tuuri". Enemmistöllä ei tietenkään voi olla keskivertoa huonompi tuuri. Mutta jonottamisessa ihmisten keskiarvo on huonon tuurin kohdalla. Arkisen jonotuskokemuksen kohdalla tämän kokemuksen takana on kolme hyvin erilaista syytä.
1: Jo se tosiasia että nopein jono on nopeampi tarkoittaa sitä että hyvä jono menee ripeämmin. Huonossa jonossa vietetään siis keskivertoa enemmän aikaa. Ja tämän vuoksi jonotusajasta valtaosa vietetään jonottamalla huonossa jonossa. Tämä ei tietysti ole sinänsä ongelma koska jos sattuu pääsemään nopeaan jonoon, niin jono etenee sitten rivakasti.
2: Toinen seikka on jo siinä että olet itse otoksessa. Valitsemasi jono muuttuu hitusen pidemmäksi. Tämä ei vaikuta jonon etenemiseen, mutta se toinen jono näyttää lyhyemmältä tai jos joku tulee siihen jonoon sinun jälkeesi, hän voi tulla jonoon jälkeesi ja päästä läpi samanaikaisesti. Tämä muuttuu merkittäväksi jos olet liikenteessä ystäviesi kanssa ja joudut odottamaan heidän kanssaan. Ja merkitys vähenee jos jonot ovat älyttömän pieniä.
3: Ylläolevat kaksi ovat kuitenkin "nappikauppaa ja alustusta", sillä pahin ongelma on siinä miten hyvä ja huono jono määrittyvät. Hyvät jonot ovat lyhyitä ja huonot jonot ovat pitkiä. Elämämme varrella olemme lyhyissä jonoissa ja pitkissä jonoissa, pitkässä jänteessä ikään kuin satunnaisesti arvottuina. Ja tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että keskimäärin olemme pitkässä jonossa. Ihan sen takia että pitkien jonojen otoskoko nimenomaan on suuri. Lyhyessä jonossa on vähemmän yksiköitä joihin "arpoutua". Tämä alin voi vaikuttaa kaikista abstrakteimmalta, mutta tämä on se Murphyn lainomainen voima joka vaikuttaa kaikessa jonotuksessa aina ja kaikkialla.

Rajallinen kasvu rajattomuuden paineissa

"Sananlasku sanoo, että älä osta sen firman osakkeita, joka rakentaa uuden pääkonttorin."
(Jukka Hankamäki)

Takkiraudassa kutsuttiin Parkinsonin residenssilaiksi erikoista ilmiötä. "Insituutio (yritys, hallinnonala, ministeriö jne) jolla on hulppea residenssi (pääkonttori, virasto, toimisto jne) on saavuttanut elinkaarensa loppuvaiheen ja on romahduksen partaalla." Luettelo esimerkkejä vihjaa, että instituutio joka rakentaa suuria rakennuksia ajautuu helposti konkurssiin. Ilmiö on ilmeisesti hieman luotettavampi kuin kasa yksittäistapauksia joista ei saa yleistää. Takkirauta käyttää tätä esimerkkinä hybriksestä.

Syitä ilmiölle voi olla useitakin.
* Suuret residenssit maksavat paljon. Firma tuhlaa itsensä konkurssiin.
* Kehittyvät ja laajenevat yritykset eivät ehdi suunnitella rakennuksia, ne innovoivat. Rakennuksissa innovaatiopotentiaalia ohjataan muualle kuin jo saavutetun vallan näyttämiseen. Näin joku juoksee ohi kilpailussa.
* Firman kasvu itsessään vaatii yhä enemmän ja enemmän rakenteita. Suuret toimistotilatkin muuttuvat yhä enemmän tarpeeksi. Tämä vähentää joustavuutta, ja panos-hyötysuhde heikkenee kun raskas toimintakoneisto "syö".
* Instituutiota vaivaa sama ongelma kuin luonnonvaroja käyttäviä yhteiskuntiakin. "Hyvä kikka" voi tuhota toimintaympäristön.
* Menestys voi syödä pohjaa itseltään. Markkinat voivat tyydyttyä ja tarve itsessään vähenee kun joitain tuotteita tarpeeksi kaupitellaan.
* Toimistotila kertoo näyttämisen tarpeesta ja jos ylisuuri toimisto menee yrityksen toimintasuunnitelmaan asti, on suunnitteluprosessissa syviä vikoja jotka kertovat yrityksen muusta tilasta.
* Ulkokuorella myydään brändiä ja mielikuvaa eikä tuotteen arvoa. Tämänlaatuinen liittyy usein ns. pörssikupliin, joilla on pahana tapana puhjeta ennemmin tai myöhemmin. Lisäksi pörssikuplilla on joskus tapana paisua aivan valtaviksi. ; Kupla paisuu lyhyeksi aikaa suuremmaksi kuin mikään ilman kuplaa toimiva yritys voi. Nämä voivat kuplan aikana tuhlailla varojaan suuremmin suunnittelematta. (Kenties ne voivat jopa tiedostaa illuusioluonteensa ja panostaa puitteisiin. Ynnä siihen että kun kupla puhkeaa, niin infrastruktuuri on sentään kiinteää omaisuutta joka jää jäljelle. Fiksuin pörssikuplalla surfaava vaihtaa kaiken kuplassa olevan arvopaperinsa vaikka kullaksi juuri ennen kuin kupla puhkeaa.)
* Toki jotkin vuosisataiset perinteet vihjaavat, että tämä on vain nyrkkisääntö. Osittain illuusio. Pienten firmojen konkursseihin ei kiinnitetä huomiota samalla tavalla ja kaikki suuret firmat kaatuessaan romahtavat näyttävästi. Pysyvät suuret instituutiot näyttävät ikiaikaisilta emmekä oikein osaa edes kuvitella niiden kaatumisia.

Ei rajattomalle talouskasvulle.

Voitte kutsua minua paatuneeksi reduktio-illuusioita rakastavaksi naturalistiksi, mutta mieleeni putkahti ekologia. Tämä ei ehkä ihmetytä. Olen kuitenkin kaamea evolutionisti ja jo Darwin sai vaikutteita Malthusin talousteoriasta, ja esimerkiksi peliteorian sovellukset toimivat hyvin samalla tavalla talousmaailmassa ja evoluution puolella. Käytän ekologiaa tässä kuitenkin metaforanomaisesti. (Anteeksi kaavamaisuuteni.)

Ekologiassa puhutaan populaatioden koon kehityksestä. Ja tällöin esiin nousee se, että lisääntyminen on helposti "korkoa korolle". Tällöin populaation kasvu on ekspontentiaalista. Ja tässä tyypillistä on se, että yllättävän pian lukumäärät nousevat tähtitieteellisiksi.

Tämänlaiset tähtitieteelliset ja rajattomasti populaatiot eivät ole kuitenkaan uskottavia. Tässä kohden esiin nousevat jonkinlaiset rajoitteet. Ekologiassa rajoitteita kutsutaan "metaforanomaisesti" kantokyvyksi. Ja tähän liittyen voidaan sanoa että populaatioiden kasvu voi noudattaa karkeasti ottaen kahta rakennetta.
1: Verhulst-Pearlin yhtälöä noudattava kasvu on kestävää. Siinä populaatio kasvaa "S -käyrää" jossa kasvu on aluksi kasvavaa, mutta sitten tiheys itsessään hidastaa kasvua niin että kasvu pysähtyy kantokyvyn tasolle.
2: Mutta kuten Eric Piankan "Population Growth and Regulation" kertoo poroesimerkissään, usein populaatiot kasvavat eksponentiaalisesti siten että kantokyky ylitetään. Silloin tapahtuu jyrkkä romahdus joka ainakin väliaikaisesti heikentää myös luonnon kantokykyä. ; (Toki tämä heilahtelu pitkällä aikavälillä päätyy noudattamaan Verhulst-Pearlin yhtälöä. Mutta talousasiassa kysymyksessä on enemmän taantuman välttämisestä joten näkökulma on tässä mielessä "rajoittunut tarpeenmukaisesti".)

En tunnetusti ole ikuisen talouskasvunkaan ystävä. Siksi en voi olla huomaamatta, että uusliberalismin onni ei näytä toteutuvan. Maat joissa on suurimmat tuloerot eivät pohjimmiltaan tarjoa relevanttia insentiiviä ponnistella ; Siksi ei synny maita joissa on rikkaiden alueita ja keskituloisten alueita. Vaan kahtiajaettuja alueita joissa on rikkaiden alue ja slummeja. ; Huomiota herättävin asia on se, että yhteiskunnassa mikä tahansa muu kuin ruuantuotanto toimii sitä kautta että joku tuottaa ruuan. Samoin monet tarpeelliset luonnonvarat ovat rajallisia. Ja jopa uusiutuvia luonnonvaroja voidaan kuluttaa enemmän kuin ne palautuvat, jolloin nekin "käyttäytyvät kuin ne olisivat rajallisia ja uusiutumattomia".

Näenkin ylisuuren toimiston kuplaan astumisena. Ja tämä taas voidaan nähdä eksponentiaalisena kasvuna joka "jollain tavalla määritelmällisesti" nousee rakentavan tason yläpuolelle. (Muuten ei voitaisi puhua mistään kuplasta vaan puhuisimme neutraalisti arvonmuutoksesta.) Malli ei liene pelkkä illuusio, koska kun katsomme kuplien puhkeamisia, voimme huomata että pelkästään nämä kuplassa ratsastaneet yritykset eivät mene konkurssiin. Sen lisäksi näyttää seuraavan laajamittaisempi taantuma. Taantuma taas on yhteiskunnan yleistilaa kuvaava käsite. Voidaan sanoa että se vihjaa että yhteiskunna taloudellinen kantokyky on heikentynyt vähintään lyhytaikaisesti.

Pörssikuplien synty liittyykin oleellisesti uusliberalismin syvään huonouteen. Se kun kaikki rajoitteet kieltämällä kannustaa eksponentiaaliseen kasvuun joka ei ole enää sidoksissa kysyntään ja tarjontaan, vaan ainoastaan illuusiokuplaansa. En näe tätä pelkästään yritysten itsensä kannalta riskialttiina, vaan nimenomaan yhteiskunnalle haitallisena. Pörsikuplapelissä ei pelata pelkästään omilla rahoilla. (Ja siksi tämänlainen toiminta pitäisi kenties pistää jollain tavalla rangaistavaksi. Että kuplan puhjettua pörssipelaaja lähtisi kivasti linnaan ilman mahdollisuutta palata "yritysjohdon tehtäviin" ikinä koskaan missään.)

Pidän tätä ehdottoman relevanttina, koska konservatiivina pidän konservatiiviutta hyvänä tapana hoitaa yhteiskuntaa. (Tämä lienee "konservatiivin" jonkinlainen määritelmä, joten yritän jatkaa tautologisuuttani pidemmälle.) Instituutioiden pysyvyys ei kuitenkaan selvästi noudata "samaa rataa jatkamisella". Siksi moni pitää Parkinsonin residenssilain takana innovatiivisuuden vähenemistä, kaavoihin kangistumista ja muuta vastaavaa. Tämä liittyy ilmiselvästi konservativismin ongelmiin. Ja en olisi hyvä konservatiivi jos en ottaisi näitä esille ratkaistaviksi. (Huono ideologisti sen sijaan pelkästään haukkuu kilpailevia malleja eikä suostu näkemään vikoja tai heikkouksia omassaan.) Tämän vuoksi pitää yrittää välttää Asimov -tautia. 

Italialaisen miekkailun toimintajärjestys.

Italialaisessa miekkailussa asian ydin on oikeastaan siinä että toisen odotetaan reagoivan. Jokainen toiminta sisältää torjuntaa ja hyökkäystä. Tämän vuoksi iskun ajoitus on hyvin tärkeää. Miekan on lähdettävä liikkeelle ensin, ja vasta sen jälkeen tulee lähteä liikkeelle.

Tämän takana on ajatus jota voisi sanoa miekkailun Murphyn laiksi : Jos olet niin lähellä että ulotut lyömään toista, toinen voi lyödä takaisin. Saksalaisessa korostetaan aloitteellisuutta. Ensin ehtijä pakottaa toisen reagointiin, joten aloittajalla on etulyöntiasema, reagoija taas on pakotettu rajalliseen määrään vastareaktioita.

Italialaisessa taas ajatellaan että että jos henkilö lähtee liikkeelle ensin, hän siirtyy toisen ulottuvuusalueelle. Jos kävelee ensin toisen ulottuville, käy kuten seuraavan kuvasarjan yläosassa.

Kuvan alapuolinen tilanne sen sijaan kuvaa tilannetta, jossa miekka lähtee liikkeelle heti ja jalat vasta sen jälkeen. Torjuja joutuu siirtämään miekkaansa sivusuuntaan jotta saisi kärjen syrjään. Näin yläkuvan tilanne ei toistu. Tähän ajaa se, että toisen iskuun reagoidaan jo vaistomaisesti, ja toisaalta sekin että se päin tuleva kärki on pakko hoitaa tieltä, jotta ei itse kuolisi. Kärki kun on tulossa päin jo ennen kuin jalat lähtevät liikkeelle. Se ei toki siinä vaiheessa välttämättä ole ulottuvilla, mutta on melko varmaa että iskun loppuvaiheessa se on perillä.

Etäisyysasia on helposti ymmärrettävissä kävelyn kautta. Iskun osumishetkellä kädet ovat pisimmillään, ja jalka osuu maahan. Tämä tarkoittaa samalla myös sitä että etäisyyden ottaminen kohti vastustajaa loppuu juuri sillä hetkellä. Siihen asti se on vain lähestynyt, mutta ei ole ollut sitä Riittää että isku on juuri sillä hetkellä ulottuvilla. Aikaisemmin ei ole väliksi. Näin siis minimoidaan oma "riskissäoloaika", ja se hetki pyritetään ikään kuin pitämään omassa hallinnassa. Millin ohi menevä isku menee ohi, sitä ei lasketa.

---

Kuva on tekemäni kompilaatio, ei Fioren manuaalista napattu.

Maalitauluista.

"Enough research will tend to support your theory."
(Murphy's Law of Research)

Synti tulee sanana kreikan sanasta ἁμαρτία, "maalin ohi ampuminen". Tässä ajatellaan että synti on hairahtumista. Synnitön elämä on tätä kautta moraalista tarkka -ampujan elämää ja synnin tekijä joko ampuu vahingossa tai tahallaan ohi. Ohiampumista voi välttää tietämällä maalin ja osaamalla kohdistaa toimet oikein.

Muutenkin filosofiaa voisi kuvata ampumisprosessina. Hyvä argumentaatio on sitä että on maalitaulu, johon osuminen on tärkeää. Argumentaatiossa sitä parempi tulos, mitä pienempi ja kauempana maali on, eli mitä vaikeampia ehtoja käydään läpi. Tätä kautta filosofista "syntiä" voisi olla esimerkiksi:

Texas sharpshooter fallacy: Se on looginen virhe jossa kaksi erillistä asiaa joilla ei ole yhteyttä liitetään epämääräisillä analogioilla ja muilla tempuilla niin että niillä näyttää olevan yhteys. Erikoiselta kuulostava virheen nimi tulee tarinasta Texasilaisesta, joka ampui ladon seinään ja maalasi sitten maalitaulun luodin ympärille ja väitti että tämä todisti hänen olevan tarkka -ampuja. Kun normaalisti ensin on taustateoria, ja tästä nostetaan hypoteeseja joiden onnistumista ja epäonnistumista testataan aineistolla, kun joku ottaa aineiston, muokkaa sen tulkinnan ennakko -oletustensa mukaiseksi ja sen jälkeen sanoo että hänen näkemyksensä sopii havaintoihin täysin, kyseessä on juuri tämä päättelyvirhe. Samalla datalla ei voida sekä rakentaa että testata samaa teoriaa. Tämä on loogisesti uskomattoman selvää, mutta kun ihmisellä on tapana nähdä sääntöjä ja yhteyksiä sielläkin missä niitä ei ole, tämä on yllättävän toimiva ja käytetty manipuloimisstrategia. Toisaalta tämmöisen luomiseen ei tarvita edes pahaa tahtoa: confirmation bias on "lajinmukainen tapamme olla epäloogisia", me muokkaamme tulkintoja ja informaatiota siihen malliin että se sopii ennakko -oletuksiimme sen sijaan että hyväksyisimme sen että ne ovat ristiriidassa perususkomustemme kanssa. Muun muassa tämän vuoksi assimilaatio on yleistä.

Toinen suoraa maalimetaforaa käyttävä virhe on "Maalin siirtäminen" (engl. moving the goalpost). Se on looginen virheargumentti, jossa toiminnan reuna -ehtoja muutetaan niin että kritiikkiä väistetään sen sijaan että se otettaisiin vastaan. Kun "jalkapallomaali muokataan ampumatauluksi" saadaan vertaus jossa toinen ampuu siihen missä maali on laitettuna, niin tuomari sitten viekin maalin muualle ja sanoo sitten että on ammuttu huonosti koska maali on eri paikassa mihin osuttiin. Karkeasti tässä tarkoitetaan sitä että ikävä evidenssi joka vastustaa väitettä esitetään, siihen reagoidaan muuttamalla ehtoja, jolloin se kritiikki on "ei riittävän hyvä". Tämän jälkeen tietenkin vaaditaan vahvempaa todistetta. Tämän tekee virheelliseksi se, että se yleensä kuulostaa vakuuttavalta, ja sellaiselta että kritiikki on kuultu ja otettu huomioon, mutta tosiasiassa on vain sanottu että "ei riitä". Maalin siirtämisen tunnistaminen on kuitenkin erityisen hankalaa, koska:
1: Itsekriittisessä keskustelussa voi olla tilanne että todiste ei todella ole riittävän hyvä. Silloin on oikein sanoa että "ei riitä". Tosin tätäkin kannattaa tukea perusteluilla, jotta kaikille on selvää miksi se ei ole "riittävän hyvä". Tätä kautta ihmiset tietävät mikä on "riittävän hyvä".
2: Takana voi olla sekin, että taustalla on ollut oletuksia jotka toisesta ovat olleet niin itsestäänselviä että ne on voitu jättää implisiittiseksi. Tällöin on hyvä tarkentaa ja tuoda impisiittiset esitykset kaikkien kuultavaksi, jolloin ne muuttuvat tunnetuiksi. Tosiasiassahan aidot itsestäänselvyydet ovat harvinaisia, mutta me käytämme niitä koska muuten joutuisimme käyttämään tuhottomasti aikaa niiden kirjaamiseen. Ongelmatilanteessa ne on tietysti syytä nostaa esiin. On epäreilua syyttää toista siitä että tämä ei ole ajatuksenlukija ja osaa valita kaikkia samoja taustakäsityksiä automaattisesti. Sitäpaitsi ne kertomalla voi helposti osoittaa kunnioittavansa keskustelua, toista keskustelijaa sekä ennen kaikkea osoittaa että nämä implisiittiset säännöt ovat todella olemassa. Jos joku sanoo että "mieti itse", kuten helposti tietenkin tekee mieli, käyttää temppua johon voi turvautua silloin kun mitään argumenttia asian puolesta ei ole.
3: Lisäksi itsekorjautuvuus tarkoittaa juuri sitä että kun kohdataan ongelmia, sen alla korjataan näkemystä. Tällöin voi käydä niin että esimerkiksi määritelmää muutetaan niin, että se ottaa tästä lähtien huomioon tuon annetun kritiikin, joka vanhassa määritelmässä "oli riittävän hyvä", mutta ei toimi enää tähän nykyiseen. Kun käytössä on aina yksi määritelmä, eikä siihen hylättyyn enää palata muualla, homma on OK.

Tämän lisäksi voidaan kehittää uusia:
1: Epäselvät määritelmät, jolloin määritelmä on niin epämääräinen että "riittävän hyvä" ei ole joko lainkaan mahdollinen kenenkään mukaan tai sitten se on sellainen että kukaan ei oikein näytä tietävän minkälainen tämä on. Kun tämä ehto toteutuu, käy niin että tarjoutuu tilaa ikuiselle kikkailulle, jossa mikä tahansa ongelma voidaan lakaista maton alle. Tällöin kyseessä on "saippuoitu luikertelu, ei argumentaatio". Tällä tavalla luodaan iso maalitaulu, esimerkiksi kun koko ladonseinä on iso maalitaulun keskus, se on niin epämääräinen että siihen on helppo osua.
2: Määritelmiä on useita, ja niitä vaihdetaan tilanteen mukaan. Eli jos määritelmää korjataan, tämä uusi määritelmä ei hallitsekaan tämän jälkeen pelikenttää. Yleensä tämä tehdään väittämällä että kaksi määritelmää ovat yksi ja sama asia. Kuitenkin kun toista käytetään aina toisessa tilanteessa ja toista toisessa kontekstissa, se kertoo yksiselitteisesti sen, että näin ei ole. Tätä voisi kuvata sillä että piha ripotellaan täyteen maalitauluja niin että johonkin osutaan. .
3: Cherry picking, jossa sopivat aineistot valitaan ja epämiellyttävät hylätään. Tässä ikään kuin ammutaan pirusti ja ohiammutut unohdetaan ja vain osutut hyväksytään ja kun taulussa on räiminnän jälkeen reikiä, katsotaan että tilanne on itselle edullinen.
4: Lisäksi voidaan ottaa haasteiden esittäminen, Gish gallop, jossa sen sijaan että oma mestaruus osoitetaan ampumalla hyvin, asetetaankin toinen haasteiden eteen. Tässä kysytään kysymyksiä, ja "osutut hylätään merkityksettöminä" ja niihin reagoidaan antamalla uusi haaste, kun taas osumaton lasketaan heti "ratkaisemattomaksi ongelmaksi".

Ja tämän vuoksi meidän olisi tärkeintä aina miettiä sitä, että millä ehdoin olisimme aidosti valmiita hylkäämään jonkun meille rakkaan ja puolustamamme näkemyksen. Tässä ei ajeta takaa edes "falsifioinnin välttämättömyyttä" vaan enemmänkin "itsekriittisyyden välttämättömyyttä". Jos "mikään ei riitä", on selvää mikä keskustelun lopputulos itsen kannalta on. Valitettavasti objektiivinen todellisuus ei ole sitä miten me sen ajattelemme. Ainoastaan subjektiivinen tapamme kokea tosiasiat ovat riippuvaisia sitä miten me sen ajattelemme.

Murphyn laki.

'Routalempi: "Se on kiinailmiö" ... "Korkean verotuksen maiden yritykset vie tuotannon maihin, joissa on halpa työvoima" ... "Kiinassa taas on eurooppailmiö, jossa halpa työvoima viedään sinne missä on korkeet verot." ... "Se on jännä se. Siks korkee elintaso ja matala verotus ei koskaan kohtaa, ne on koko ajan matkalla toistensa luokse."'
(Pasila, jakso "Kiinalainen työvoima")

Tiedättehän sen, miten maailma on luotu noudattamaan Murphyn lakia. Se tarkoittaa sitä, että asioilla on tapana mennä pieleen. (Joku näsäviisas, kuten minä voisi kutsua tätä normaalielämän termodynamiikan toiseksi pääsäännöksi.)

Se on pohjimmiltaan sitä, että elämässä se mitä haluamme muuttuu aina vaikeaksi. Jos haluamme talomme myydyksi, lisäämme tarjontaa. Jos taas haluamme ostaa talon, lisäämme kysyntää. Kysyntä kasvattaa hintaa ja tarjonta vähentää sitä. Taloesimerkissämme molempien toiminta johtaa hänelle itselle haitallisesti. Voimme silti vain toivoa, että he kohtaavat. Sama ilmiö ei tietenkään koske vain taloja, vaan kaikkea. Jos tuotamme maitoa, maidon litrahinta laskee, jos juomme, se nousee. Jos taas haluamme töihin, alalle tulee kilpailua, joka tarkoittaa sitä että työnantaja saa halutessaan halvemmalla työntekijän. Joku on aina valmis antamaan periksi. ("Parempi huonopalkkainen työ kuin ei työtä lainkaan".)

Minulla on hieman samanlainen ilmiö kameran kanssa. Minulla on usein kamera mukana, kuvaan pieniä ja suttuisia kuvia paljon ja toivon että joku niistä olisi hyvä. Eilen toteutui vanha laki, eräänlainen Murphyn lain korollaari; "Kun kamera ei ole mukana, sattuu parhaat asiat."

Tästä ehkä dramaattisin esimerkki oli viime kesäaikana (touko-elokuun väli) puolisen tuntia Korson taivaalla näkynyt haloilmiö, jonka tasoista en ollut ikinä nähnyt, paitsi ihan parissa kuvassa. No, kamera oli tietysti kotona. Eilen taas, kun tulin AMK:lta (joka mainiosti yhdistää ammattikoulujen teoreettisuuden yliopistojen käytännöllisyyteen), lähdin Korson asemalta (jolla joku oli myymässä varastettua sätkäpaperia, sitä tavallista siis) etenemään kotia päin, kun kuulin tutunoloisen vihellyksen. Se oli palokärjen lentoääni. (Kuulostaa paljon rynnäkkökiväärin hylsyltä, joka on asetettu pitkän tikun nokkaan, josta se heitetään kovaa lentoon siten että hylsy pyörii kunnolla.) Siinä se huuteli välistä (kuin elokuvien kotka huutaa hän!). Katselin että jos vaikka näkyisi. Siinä vanhainkodin kulmilla huomasin sitten liikettä sivusilmällä. Siellä on sellainen muurahaispesä. Siinä palokärki pelmusi oikein kunnolla. Oli kaivanut sellaisen kolon että vain punainen pipo siinä heilui. Aivan tohkeissaan oli elikko - ja sen näki. Pääsin hiipimään oikein lähelle. (Tuo ei olisi ollut mitään) Kamera ei tietenkään ollut mukana.

Murphyn laki ei kuitenkaan kohdallani johda pessimismiin. (Näin sen puuhat, ja hauskaa oli ilmeisesti molemmilla.) Se tarkoittaa minulle koko lailla samaa, mitä se tarkoitti ilmiön keksijälle. (Joku nimesi sen sitten hänen mukaansa.) Murphyn asenne ei ollut pessimismiä, vaan yritteliäisyyttä. Hänestä asiat toimivat kunhan ne vain tehtiin siten että ne eivät voi mennä vikaan.

Se siis tarkoittaa suunnilleen sitä, että ei pidä vain "antaa olla", asiat eivät etene omalla painollaan ellei kokonaisuuden edestä tehdä töitä. Laissez-faire kehotuksineen "antakaa meidän tehdä, siis antakaa meidän yrittäjien pyörittää talouselämää vapaasti, älkää te poliitikot sekaantuko talouselämän toimintaan" ei vain toimi. Sillä yrittäjien kannattaa tehdä kartelli, ja kuluttaja menettää tätä kautta kykynsä vaikuttaa asiaan. (Uuden kaupan kannattaa aina liittyä kartelliin, ja kuluttaja voi ostaa muiden tuotteita yhtä helposti kuin sinä voit tänään mennä SIWAan ostamaan bolivialaista maitoa.) Eikä kuluttaja muutenkaan aina tee ostopäätöksiä rationaalisesti. Siksi markkinavoimia on ihan hyvä myös valvoa ja tarkkailla ulkopuolelta. Kaikista parhaiten tämä tietysti toimii, jos valvonta on ainakin osittain kuluttajien hallittavissa.

Tässä kohden minua itseäni on helpottanut kaksi lausahdusta:
1: "Jos ongelmaan ei ole ratkaisua, turha surra, se ei auta. Jos ongelmaan on ratkaisu, turha surra, ratkaisu on."
2: "Jos ongelmaan ei ole ratkaisua, se ei ole ongelma. Se on olotila."
Joku voisi halutessaan vetäistä näistä jonkinlaisia deduktiivisia johtopäätöksiä. Itse löysin yhden aika hauskan.