Lapsi tekee äidin (Muista ; sun mutsis)

Olen jo sen ikäinen että on melko tavallista, että ikätovereillani on lapsia. (Tämä on erittäin tavoitteellista.) Tässä iässä moni tilanne muuttuu. Jos lapsena äitienpäivää vietti siten, että ajateltiin että äiti tekee lapsen, niin tässä iässä alkaa huomaamaan sitä miten lapsi myös tekee äidin. Ikä ei muuta naista äidiksi edes määritelmällisesti. Kuitenkin äitienpäivä vaatii jonkinlaista reagointia. Vaikka sitä ei kotona vietetäkään. Jopa minä olen yleensä jotenkin reagoinut äitienpäivänä. (Joskin se mitä se "jotakin" on, on siten oma lukunsa.)

Äiti tekee lapsesta

Ja aika tavallisesti äitiyttä lähestytään kuten minä lapsena. Tämän voi huomata vaikka lukiessaan kirjaa "Salattu, hävetty, vaiettu. Miten tutkia piilossa olevia ilmiöitä". Siinä esitellään muun muassa aborttikäytänteitä. Se kuvaa maailmaa jossa vielä 1950 -luvulla Suomessa elettiin kulttuurissa jossa toivomus oli että perheisiin tulisi paljon lapsia. Äitiys oli jotain jota yhteiskunta erityisesti toivoi. Samalla korostettiin tarinaa sankariäidistä joka jaksaa. Lapsien tulemista ei kyseenalaistettu. Äitiys oli valinta ja suorite. Äiti teki lapset ja kasvatti nämä.

Tässä tilanteessa äitienpäivä näyttäytyykin päivänä jolla glorifioidaan äitiyttä. Ja se tekee sen tavalla joka on kenties osittain hieman kyseenalainen. Sillä äitienpäivästä muotoutuu helposti päivä jota kuvaa lähinnä uncyclopaedian käsitys äitienpäivästä. "You ignore her 364 days of the year. You probably forgot about her until you read this article. But don't worry, once a year, there comes a special day where you have to remember her or you are automatically the biggest shit that ever lived." Kun äitiys on sekä suoritus että velvollisuus, voidaan 364 päivää vuodesta unohtaa kun esitetään symbolinen rituaali. (Suuri osa ihmisten elämästä tuntuu menevän tämänlaisiin.) Ja koska symboli on tärkeä osa käsienpesujärjestelmää, siihen osallistumatta jääminen koetaan pahuutena. Koska symbolilla yritetään valkopestään paljon asioita, on tämä "paljon asioita" roikkumassa häiritsevänä jossain taustalla. (Ja tavallaan kaikesta vaivasta annetaan kiitokseksi symbolinen vuokkokimppu. Ja vuokkoja poimitaan koska ne sattuvat äitienpäivän aikaan kukkimaan ulkona ilmaiseksi.)

Tämä on minulle luontevaa huomata koska olen nerokkaan ovela laatikon ulkopuolelta ajatteleva filosofioija. Tai koska nyt vaan itse kuulun niihin ihmisiin jotka elävät omaa, pääosin rutiininomaista, eteenpäintuhrustamista ja eivät tässä muista äitiään vuoden ympäri. Enkä kyllä tee sitä äitienpäivänäkään. Minulla ei ole mitään sanottavaa puolustuksekseni, paitsi että rehellisesti sanoen en yleensä ottaen muista edes kotiavaimiani. Enkä ylipäätään harrasta ihmisiä. Ja käsittääkseni äitini on sellainen. (Olisi kyllä erikoista jos hän olisi demoni, ulottuvuuksien välinen laahustaja tai juuri kirjoitusvirheen kautta keksimäni pandakarju. Vaikka suhteemme on kompleksi, äitini ihmisyys on kuitenkin ollut minulla kohtuullisen vahva työhypoteesi. Luulen tosin että kommunikaatio olisi tässäkin tilanteessa vähissä koska viestintä ei joko onnistuisi tai se olisi kovasti minua itseäni pelottavaa. Joten se siitä epäsosiaalisuusargumentista.)

Sankaruusteoria on toki itselleni sovelias että se on jollain tavalla negatiivinen. Jos äitiydestä tehdään sankaruutta, se kertoo että lapsenkasvatus on jonkinlainen sankariteko. Ja varmasti se onkin ainakin osittain jotain pelottavaa. Jotain jossa pitää käsitellä yllättäviä määriä saastaa ja kohdata vaikeuksia. Äitiyttä kuvataan usein kitchin ja pikkusievin kuvauksin. Mutta sankaruuden korostaminen pitää kuitenkin aina mukanaan myös lapsenkasvatuksen "pimeän puolen". Äitienpäivä on tässä mielessä melko harvinainen ja ainutlaatuinen. Äitienpäivänäkin toki siivotaan julkisivua ja pidetään kauniita hetkiä perheen kanssa, mutta vain juuri ja juuri. Iltapäivällä aamiaisen tehneet lapset ovatkin sitten sotkeneet. Melko usein on itse asiassa myls siivottava ne aamiaisentekosotkut. (Että kiitos vaan, kakarat, kohta ei pauku pakarat. Koska lastensuojelulaki on montakymmentä vuotta kieltänyt!)

Lapsi tekee äidin

Perinteisessä näkökulmassa äiti kasvattaa ja opettaa ja muovaa. Tämä kasvaminen ja muuttuminen koostyy yllättävän usein kaikesta lapsen kannalta tylsältä, kiusalliselta tai ärsyttävältä. (Tämä on luultavasti ainut tai ainakin yksi niistä tärkeimmistä syistä, joiden vuoksi ihmiset ylipäätään muuttavat pois kotoa. Se vain on niin että ihminen on halukas maksamaan vuokraa tai asuntolainaa ihan vaan siitä että ei enää tarvitse olla kasvatettavana.)

Mutta kenties asia pitääkin kääntää. Kuten jo yllä on korostettu, äitiys on kuitenkin yhä myös suorite. Lapsi kasvattaa äitiä. Ja tässäkin prosessi on usein se, että lapsi ärsyttää äitiään. Ja jostain syystä oikea vastaus tähän dilemmaan ei ole kysyä, että missä on minun vuokkokimppuni? Kun eihän se äitiys ole äidin omilla ansioilla tullut, ihan määritelmällisesti. Ilmeisesti lapsen ärsytys ja äidin ärsytys ovat luonteeltaan oleellisesti erilaisia.

Oi Miksi?

Perinteisessä kuvassa äiti on kodinhenterär joka luoja ylläpitää perhettä. Äiti symbolisoi koko perhettä. Tämä näkyy jo siinä miten William Shakespeare käytti "Timon Ateenalaisessa" ihmisen pilkkaamiseen "sun mutsis" -rakenteella. Äidin pilkka kohdistuu jotenkin lapseen. Samoin lapsen hunningolla olo on helposti nähty äidin syyksi tai osasyyksi. Lapsi on huonosti kasvatettu.

Äidin ja lapsen suhde on siis myös ulkopuolisten ihmisten kontekstissa toisiinsa sidottuja. Ja äiti ja lapsi ovatkin hulluina toisiinsa. Tai jos eivät niin heitä kuitenkin helposti kuvaa MAD. (Mutually Assured Destruction. Kylmän sodan konsepti jossa totaalisen ydinsodan uhka esti sotimista lähes kokonaan.)

Molemminpuolisten välien vuoksi meillä kenties onkin tarve äitienpäivälle. Se yksi arvokas päivä vuodessa, jolloin ei haistatella normaaliin tapaan äidille. Vaan keksitään vastineita ihmisille jotka heittävät "sun mutsis" -juttuja. ; Esimerkiksi äitienpäivänä sinä voit miettiä sitä että sun mutsis on niin läski, että häneen on sovitettu jumalinen, ehdoton ja pitkämielinen rakkaus. Ja tässä on paljon juuri sinun ansiotasi.

Odota äitiä koska äidiltä odotetaan!

"You know who you are? You want to know whose son you are? You don't, I do. Everybody does. You're the son of a thousand fathers! All bastards like you! And your mother? Your mother - You bastard - your mother, it's better not to talk of her. I never hurt anybody!"
(Tuco, ”The Good, the Bad and the Ugly”)

Äitienpäivä on siitä erikoinen juhla että se on aivan kuten muutkin juhlapäivät. Sitä on kaupallistettu. Toisaalta äitienpäivä näyttää kestävän tämän kaupallistamisen paljon paremmin kuin monet muut juhlat. Siinä missä kaupallisuus uhkaa joulun ja pääsiäisen ideologista sanomaa - jos kristityltä kysytään niin joulun ja pääsiäisen merkitys unohdetaan kaupallisuuden vuoksi - ei äitienpäivä ole mennyt kaupallistamisesta rikki. Ja voidaan jopa ajatella että se osa mikä joulussa on kestävää on se "kaunis joulun tarina" jossa on vauva. Jossain karkeassa mielessä joulun sanomassa on kaunista ja kestävää se, että se on äitienpäivän tarina. (Itse egoistisena tietenkin pidän äitienpäivää tältä osin joulua tärkeämpänä. Olenhan siinä ikonostaasissa itsensä Jeesuksen asemassa, tavallaan.)

Kulttuurissamme äidillä on selvästi vahva merkitys. Jopa Yo Mama -vitsit on pakko tulkita sitä kautta että niissä loukataan "sun mutsias" koska se on paras tapa loukata "sua". Siinä missä usein ihmisryhmää kohdentavat vitsit loukkaavat juuri tätä ihmisryhmää, "sun mutsis" -vitsit loukkaavat jotakuta muuta. Tämä onnistuu vain koska äidillä on vahva symbolinen merkitys. Sellainen jolle ei voi vitsailla. Sellainen joka pärjää jopa kaupallisuudelle. Sellainen joka ei muserru edes länkkärin kovanaamaisen sankarin herjassa vaan päin vastoin toimii aseena vain kun sitä käytetään jotain muuta kuin äitiä vastaan.

Äitiys nähdäänkin usein sankarillisuutena.

Ajatuksena on että äiti jotenkin rakastaisi vauvaansa ja lastaan heti. Itse asiassa äitien ajatellaan jotenkin luonnostaan noudattavan absoluuttisen ihmisarvon ajatuksia. Niitä jotka ovat länsimaissa arvostettuja sekä kristillisessä että maallisessa humanismissa. Siinä missä kunnia (honour) on jotain joka ansaitaan ja voidaan menettää on jokaisella kuitenkin arvokkuus (dignity) jota ei ansaita ja jota ei voida ottaa pois ja jonka perusteella jokainen ikään kuin ansaitsisi myös reilua ja ihmisarvoista kohtelua. Äidin uhrautuvaisuutta korostetaan tavalla jossa hän sitten noudattaisi tätä ohjetta hyvinkin syvästi ja itseään kaihtamatta.

Onkin selvää että vaikka näitä ihanteita kuvataan jonain jota äitien ajatellaan olevan, ne ovat tosiasiassa äiti-ihanteita. Jotka ovat aika monesti odotuksia. Näiden odotusten kautta voimme sitten pettyä vaikkapa "teiniäiteihin". Näitä ei ikään kuin nähdä "oikeina äiteinä" ja ne eivät siksi uhkaa sitä "kunnollista äitiä".

En tiedä parempaa tapaa tarttua tämänlaiseen tilanteeseen kuin Michel de Montaigne. Hän esitti "Esseitä III" -kokoelmassaan ajatuksen jonka mukaan asian arvostus liittyy usein siihen että sen eteen joudutaan ponnistelemaan. Hän korostaa myös että epäonnistumiset demonstroivat että haaste on todellinen ja tämä nimenomaan lisää toiminnan sankarillisuutta.

Ja äitiyden kohdalla onkin syytä huomata että synnytys ei ole riskitön toimenpide. (Nykyinen lääketiede on pudottanut lapsikuolleisuuden ja lapsivuoteelle kuolemisen niin tehokkaasti että tämä unohtuu helposti.) Ja silloinkin kun se ei ole kovin vaarallinen se on kivulias. Lapset myös sitovat ja rasittavat. (Lapsetkin ovat ihmisiä.)

Ei velvollisuudesta vaan sankaruuteen pyrkimisestä.

Siksi voidaankin nähdä että sankaruus on kenties parempi näkökulma äitiyteen kuin velvollisuus. Ajatus voi tuntua omituiselta ihan vain sen takia että jokainen voi lukea lehtiä ja uutisia ja katsoa lähipiiriään - mahdollisesti jopa omaa äitiään - ja todeta että sankaruutta on heihin aika vaikeaa liittää. Mutta Montaignelainen kulma asiaan varmasti lieventää töyssyä tähän. Äitiyshän on usein nähty jonkinlaisena deontologisena asiana jossa äidin velvollisuus voi kohdistua vaikkapa yhteiskuntaa kohtaan. Seuraavan sukupolven tuottaminen olisi ikään kuin jotain jota yhteisö vaatii yksilöltä.

Toki on hieman liioittelevaa sanoa että sankaruusteema ei olisi sovitettavissa deontologiaan. Tämänlaisia argumentteja on itse asiassa tehty. Vaikkapa Rosalind Hursthousen argumentissa nämä yhdistetään. Itse kuitenkin korostan sitä ajatusta jota on käytetty sodassa. (Sillä mitäpä muutakaan se 20 vuoden paini niiden penteleen kakaroiden kanssa on?) Siinä velvollisuus voi olla se, että mennään sotaan. Sankaruus ja mitalienjako taas tulevat siitä että sotilas ylittää velvollisuutensa ja tekee jotain sellaista jota ei enää voisi pakottaa kenellekään.

Tämä äitiyden sankaruuskulma on mielestäni siitä hyvä että se ei tuomitse lapsettomuutta. Kuitenkin samalla se arvostaa äitien tekemää panosta. Jopa silloin kun he epäonnistuvat surkeasti. Sillä toisaalta sankaruuden kohdalla yrittämisessä on jotain kunniaa. Jos joku sodassa ei onnistukaan hyökkäyksellään pelastamaan ketään vaan saa napin otsaansa, ei tätäkään tuomita epäonnistumiseksi. Sillä kuinka siinä voisi epäonnistua kun se ei ollut velvollisuus ensinkään? Samalla voidaan kenties vähentää äitien ns. suorituspaineita.

---

Minun lapsuudessani äitienpäivänä annettiin yleensä valkovuokkoja. Syy oli melko selvä. Ne kasvoivat siihen aikaan ulkona Etelä-Suomessa. Valkovuokot kukkivat melko alkuvaiheessa kevättä. Niiden huippuaika oli usein juuri äitienpäivän tienoilla. Joten juuri ne olivat lasten hankittavissa. Eli kun olit ensin hankkinut lapsia helposti unohtamalla kondomit lapset hankkivat sitten kiitokseksi vaivattomasti valkovuokkoja, noita pieniä myrkyllisiä kukkasia. Nykyään ilmastonmuutos tai jokin muu on kuitenkin siirtänyt valkovuokkohuipun alkua niin että nykyään äitienpäivä osuu lähemmäs kirsikankukkien puhkeamista. Mikä on tietenkin sopivaa sillä kirsikankukkajuhlassa (hanami) juhlitaan jotain kaunista ja haurasta joka oikeasti tapahtuu useimmiten vain vähän aikaa.

Äidin paikka (lapsia tiellä)

Suomessa äidille annetaan erityinen asema perheeseen ja etenkin lapsiin nähden. Perinteisesti on nähty että äidin tehtävänä olisi huoltaa lapset ja koti. Tämä toisaalta korostaa sitä miten usein nimenomaan naiset valittavat siitä, että miehet eivät riittävästi tai tasapuolisesti tee kotitöitä ja hoida lapsia. Ja toisaalta monet miehet moittivat että yhteiskunnan tasa-arvon puute on siinä, että äidit saavat lapset usein erotilanteessa. Tässä mielessä äitienpäivää voidaan jopa pitää relevantimpana juhlana kuin isänpäivää. Onhan sekä äitiys että isyys sidottu lapsen saamiseen. Mutta kyseessä on kuitenkin myös työmääristä. Ja symbolisesti siitä kumman sukupuolen tehtäväksi mikäkin asia nähdään ja kumman uskotaan sitä mitenkin toteuttavan.

Siksi onkin hieman yllättävää katsoa liikennemerkkejä. Niihin on asetettu ihmisiä. Tarkkasilmäinen voi jopa huomata perhepotretin. Kuvassa on selkeästi isä ja lapsi. Jotka pitävät toisiaan kädestä. Kaikkialla ei ole näin. Erikoista kyllä myös ulkomailla jalankulkeminen nähdään joksikin jota tehdään nimenomaan perheen kanssa. Mutta Berliinissä kävely nähdään äiti-lapsi -toiminnaksi. Joku voisi lähteä ylitulkitsemaan Tiellä olevia Merkkejä. (Antaen niille suuret etukirjaimet.) Ja esittää joko niin että täällä pohjoisessa nähdään että isän olisi panostettava lasten kasvatukseen. Tai sitten että se korostaa hyvin vahvasti sitä että äidin paikka on kotona.

Vanhemmuuden ensimmäinen muotoilu.

Kenties siksi on hyvä että äitienpäivänä äitien paikka ilmiselvästi on ulkona, julkisessa tilassa. Se korostaa että ainakin kerran vuodessa äidin paikka on muuallakin kuin kotona. Tosin tässä kohden olen hyvin häkeltynyt. Sillä en oikeastaan ymmärrä mitä sanomaa äitienpäivä oikeasti ja oikeastaan kantaa. Sillä äitienpäivä näyttää samanaikaisesti korostavan äitiyden hyvin erilaisia puolia. Puolia joiden yhdistäminen tuntuu olevan hyvin vaikeaa.
1: Ensinnäkin se korostaa äitiyttä jonain naiselle luonnollisena asiana. Että lapset ja äiti ovat jonkinlaisia symbiootteja. Tätä kulmaa korostaa kulttuurin opettama sentimentaalinen kasvatuksen sentimentalisointi. Se jossa korostetaan että se oli jotenkin erityisen suurta, että ei ollut maho ja sitten pidit ne hengissä. On luonnollista että heteronormatiivisessa maailmassa äitiys nähdään naiselle luonnollisena ja helppona asiana. Sillä sen perusteesinä on korostaa että mies ja nainen ovat "ilman variaatiota" samanarvoisia mutta erilaisia. Että naisen lahjakkuus olisi sitä kotona pysyvää sorttia. Mies taas hallitsee ulkomaailmaa ja julkista tilaa, kenties jopa lasten kanssa.
2: Toinen äitienpäivän äitiys sitten korostaakin miten äitiys ei olekaan mikään helppo ja luonnollinen asia jonka naiset hoitavat itsestään. Siinä äitiys nähdään sankaruutena. Kasvatusponnistelut idealisoidaan. Äitiys olisi siis velvollisuus tai jopa jotain joka vaatisi ponnisteluja yli kaiken velvollisuuden.
+: Jos nämä osat vain sovittaisi yhteen, lopputulos olisi melko ahdistava. Siinä nainen lokeroidaan luonnolliseen osaansa, jonka kautta hänelle on langennut samantyyppinen erikoinen velvollisuus. Marttyyriys olisi luonnollinen osa ja velvollisuus ja molemmat osat vahvistaisivat sitä että äidin olisi tehtävä tietty asia koska jos äiti ei sitä tee, niin kukaan ei. Tematiikka tässä muodossaan on tuttu supersankaritarinoista.

Vanhemmuuden toinen muotoilu.

Teknisesti ainut este minun ja vanhemmuuden välillä on oikeassa ajassa ja paikassa toteutettu ejakulaatio. Tämänlainen pieni asia voi muuttaa todellisuutta syvästi, mutta se on toisaalta myös ennustettava ja halittava ilmiö. Siksi itse, tietoisesti ja tahallisesti lapsettomana, katson äitienpäivää tavallaan hyvin lapsellisesta vinkkelistä. (Siinä mielessä että olen joidenkin lapsi mutta en kenenkään vanhempi.) Jossain mielessä tämä kontrasti kuitenkin ilmituo ja korostaa sitä että niinkin mitätön asia kuin oikeassa ajassa ja paikassa tapahtunut ejakulointi voi muuttaa maailmaa ja ihmiskohtaloita syvästi. Ja tämä muutos - tai se että muutosta ei tapahdu mutta tietää sen mahdollisuuden olemassaolosta - antaa asioille merkitystä. Tässä mielessä äitienpäiväänkin voidaan saada kontrastin kautta sisältöä.

Koen että lapsettomuus on syvemmässä tarkastelussa elämänlaadulliselta kannalta parempi ratkaisu. Ainakin omalla kohdallani.
1: Kyseessä ei ole pelkästään omissa paheissani, kuten laiskuudessa, itsekkyydessä, huonossa ihmistenhallinnassa, epäkäytännöllisyydessä. Ei edes siinä kun ne yhdistetään hyveisiini jonkinlaiseen velvollisuudentuntoon ja itsetuntemukseen.
2: Samoin takana ei ole edes paikoitellen läpitunkeva elämäkielteisyyteni, ja sen synnyttämä ajatus siitä että kenties ei ole eettisesti soveliasta antaa kenellekään elämän "lahjaa" kärsittäväksi tämmöisessä paikassa.
3: Ratkaisu on toki myös ekologinen ja luonnonvaroja säästävä, mutta tämä on enemmän valinnan positiivinen sivutuote kuin mikään sellainen.
+: Kaiken kaikkiaan ambitioni, taitoni ja jopa horjuvat sosiaaliset kykyni kehittyvät varmasti pidemmälle, jos jokapäiväisten toimieni keskiössä ei ole taukoamaton kommunikointi keskeneräisten ja avuttomien rääpäleiden kanssa. (Olenkin tämän viimeisimmän takia jopa yrittänyt katkaista yhteyksiä suurimpaan osaan aikuisia ihmisiä.) Ja tämä on se valinta jonka jokainen vanhempi tekee. (Tai sitten jättää hölmöyksissään tekemättä jolloin hänen olisi pitänyt tehdä se.)

Oma syvin teemani on uhrauksien ja epäonnistumisen summa. Samoin kukaan ei ole luonnollinen äiti tai uhrautuva. Saati supersankari. Luulen, että minua ja monia vanhempia yhdistää, kontrastin molemmin puolin, kasvattajana epäonnistumisen pelko.
1: Vanhempi joutuu aina olemaan pettymys lapselle.
     1.1: Ensinnäkin vanhempi joutuu aina olemaan jollain tavalla sellainen olento joka kertoo toiselle eksistoivalle olennolle sellaisia uutisia kuin että joulupukkia ei ole olemassa. (Ja se, että tätä tekee keskenkasvuiselle rääpäleelle ei jostain syystä helpota prosessia.) Laajemmassa mielessä tämä tarkoittaa sitä että lapseta joudutaan kieltämään jotain asioita. Ja vielä laajemmassa mielessä joskus lapselle ei onnistu antamaan jotain jota tämä haluaisi ja jonka tämä kenties jopa ansaitsisi. Tässä kohden vanhemmilla on koko Maslown tarvehierarkia kiivittävänä. Ja epäonnistuminen jollain tasolla on ilmiselvää.
     1.2: Toisaalta vanhemmilla on lapsiin toinenkin pettymyksen lähde. Nimittäin se, että kasvattajalta saadaan asioita. Asioita joita ei pääse pakoon. Sen tyyliset asiat kuin geenit ovat luonnollisesti varsin ohittamattomia. Mutta toisaalta vanhemman tehtävänä on myös hallita lapsen identiteettiä. Aina nimeä myöten. Ja harrastuksia. Tässä mielessä on taattua että lapsen elämään tulee kaikkia sen tyylisiä kiusoja ja riesoja joita maailma nyt ylipäätään muutoinkin keksii aivan kaikille aivan koko ajan muutoinkin. On taattua että jopa tylsin ydinperhe-elämä tarjoaa jälkikasvulle mahdollisuuden kutsua elämää "ankeaksi" - tai "traumaattiseksi" - ja että tämän nurinan takana on vähintään semifaktuaalista pohjaa.
2: Toisaalta lapsi on aina pettymys, etenkin jos ajattelee lapsen parasta eli asettaa edes jonkinlaisia ambitioita heidän ylleen. Tässäkin ihmisyydellä on tarjottavana kaikkea sellaista mitä lapset eivät tee ja sitä mitä he tekevät. Odotuksia rikotaan, pitkään panostettu harrastus hylätään teini-iässä, ja lapsi kääntyy pois vanhempien arvostamasta uskonnosta. Tai jos ei näitä, niin lapsilla on koko Maslown tarvehierarkia käytössään ja takanaan universumin kenties suurin ja kaikenkattavin voima, epätäydellisyys. Tämän voiman vuoksi lapsi paljastuu joko luonnostaan laiskaksi peruskaveriksi, tai sitten hän jotenkin kummuttaa arjen ankeudesta tai traumoista ison nipun erilaisia tekosyitä, joiden vuoksi hän sitten on ponnistelematta itselleen ja/tai vanhemmilleen mielekkäiden asioiden eteen.

Toisin sanoen vanhemmuus tarkoittaa sitä, että valitsee omien ambitioden, taitojen ja sosiaalisten kykyjen sijasta sen taukoamattoman kommunikoinnin niiden keskeneräisten ja avuttomien rääpäleiden kanssa. Tästä kulmasta minun on helpompi ymmärtää - tai ainakin sietää - sitä, että että oma äitini oli samanaikaisesti uhrautuva ja ahkera, että sellainen joka usein korosti marttyyrinrooliaan. (Ilman tätä ahkeruutta marttyyriys olisikin ollut voimatonta, mutta tähän yhdistettynä se on luonnonvoima.)

Tässä mielessä on helppoa tiedostaa oma syvä ja perimmäinen riesaluonteeni. Taatusti minuun uhratun ajan olisi voinut panostaa toisin. (Luultavasti peräti järkevämmin ja paremmin.) Kaikki eivät ehkä ole luontaisia vanhempia, ja joskus vanhemmuuden ja eivanhemmuuden välillä on vain väärinajoitettu ejakulointi. Ja vaikka lahjakkuutta olisikin, niin joskus lapsissa on joka tapauksessa liikaa. Eikä kukaan taivu supersankarin rooliin, ei ainakaan jos kaupantekijäisinä ei saa supervoimia - ei varsinkaan hymyillen.
1: Ja eräässä mielessä se, että tämä riesaluonteeni on joskus ilmituotu on tärkeä asia. Monien filosofien mukaan viisauden ytimessä on nimenomaan se, että raaka ja paljas totuus kerrotaan silloinkin kun se kenties on epämiellyttävä. (Ja se, että tämän kertoo keskenkasvuiselle rääpäleelle ei tee siitä kertojalle helpompaa.)
2: Toisaalta tämä vanhemmuuden tehtävän haasteellisuus ja epäonnistumisen väistämättömyys korostaa sitä että kenties epäkohteliaisuuskin on osa tätä kaksisuuntaista epäonnistumisprosessia. Jossa esimerkiksi masennus ja lastenkasvatuksen vaatima työmäärä, etenkin työn kautta saatujen onnistumisten varsin epätasaiseen laatuun yhdistettynä, on syytä muistaa että jokainen tarvitsee joskus huilia. Että joskus äidin paikka olisi nimenomaan ulkona. (Tai kakaroiden ja isän ainakin.)

Hyvää juhlapäivää isännän miehelle!

Joskus on väsyttävää että puhutaan tasa-arvosta. Kenties kaikki hoituisi paremmin jos alettaisiin puhumaan vain kaikkien arvosta. Tässä auttanee sanaleikit jotka voivat tuoda mieleen queer -feminismin. Omat isovanhempani harrastivat sellaista. Isoäitini oli isäntä (sosiaalinen sukupuoli ; Maskuliiniseksi mielletty päätösvalta-asema) ja hänen miehensä oli vain isännän mies (biologinen sukupuoli). Monessa pohjanmaalaisessa perheessä on varmasti hieman samanlainen asetelma. Ja muualtakin sitä löytyy.

Samanlaista kielivitsiä oli aivan "Helsingin Sanomissa" asti. Isänpäivän numero korosti että "äitikin tarvitsisi vaimon". Kysymys on tietysti jonkinlaisesta provosoimisesta jossa ilmestymisajankohta on kaikkea muuta kuin satunnainen. Ja sen taustalla oleva kysymys on tuttu omassa lapsuudessani. Äitienpäivä oli tärkeä. Isänpäivän merkitys oli aina jokin joka sitten oli vahvemmin ... kyseenalaistettavissa.

Henki joka kumpuaa lausunnosta "Noina hetkinä haluaisin olla isä. Minäkin haluan istua keittiössä lukemassa lehteä, minäkin haluan käydä kierroksilla Urpilaisesta tai Kataisesta tai Suomen luottoluokituksesta, minäkin haluan ajatella jotain muuta kuin lasten varustuksia ja lomalappuja ja eskarivihon päällystystä. Se on tylsää, se vie energiaa ja täyttää aivojen kovalevyn. Tarvitsisin vaimon, mieluiten kotirouvan. Me kaikki työssäkäyvät vanhemmat tarvitsisimme." on tuttu. Paitsi että meidän äitimme oli kotona. Työtä taatusti riitti, ja laiskuus on jotain jota äitiimme ei voi oikein mitenkään liittää. Hänen paheensa ovat muualla. Lopputulos näkynee vastavuoroisuuden kehässä joka paistaa itse kunkin mielenterveydessä.

Isänpäivänä on oleellista miettiä vanhemmuutta. Ja tässä biologia on äidin puolella. Isyyden saavuttaakseen pitää vain laueta. Äidiksi tuloon pelkkä orgasmi ja toimiva sukusolukko ei riitä. Pitää vähintään synnyttää. Kaikki muu onkin sitten sitä työtä. Ja nähdäkseni sitä on 20 vuotta joka kattaa rankkuudessaan ja työmäärässään moninkertaisesti sen mitä synnytys vie. Nykyään 40% kotitöistä on miesten tekemiä. Se on alle puolet, muistavat feministit katsoa. 40% takana on kuitenkin molemmat ääripäät. Miehet jotka tekevät 0% kotitöitä, että niitä jotka tekevät käytännössä kaiken. Keskiarvo latistaa tässä helposti puheet miesten ahkeruudesta. Tässä moni tomera feministi ei huomaa sitä stereotypioinnin ansaa joka muutoin on heitä vastaan. Heitä on syytä muistuttaa omasta filosofiastaan. (Jossa biologisointi ja tilastoihin latistaminen ovat sovinistien lyömäaseita ja harhoja joita vastaan on taisteltava.)

Helsingin Sanomien on siitä erikoinen, että se tuo esiin hyviä ja huonoja esityksiä. "Usein miehet ovat vanhempina rennompia. Entä sitten, jos pipo jää kotiin? Onhan siellä tarhassa varakappaleita. Kyse on lapseen samastumisesta. Äiti synnyttää, imettää ja viettää lapsen kanssa usein ainakin ensimmäisen vuoden kotona. Sen jälkeen on vaikea olla huoleton. On vaikea olla ajattelematta lapsen tarpeita." Tässä miehiä esitetään samastumiskyvyttöminä ja eirakastavina. Kysymys on kuitenkin enemmän hoitostrategiasta kuin taustamotiiveista. Mies vangitaan stereotyyppiseen miehen vankilaan. (Itse ainakin mietin, että niin monta kertaa minulle lapsena laitettiin väkisin pipoa päähän, että kenties isien ongelma on liika samastuminen lapsen haluttomuuteen. Äiti sen sijaan osaa ajatella teknisesti pidemmän ajan päähän. Aina siihen paleluun asti.) Mutta toisaalta artikkeli osaa kertoa jotain olennaista "Hieno puoli on, että samastuminen on rakkautta. Huono puoli on se, että jotkut äidit "katoavat äitiyden mustaan aukkoon", kuten Anu Silfverberg kirjoittaa kirjassaan Äitikortti. Heidän identiteettinsä valtaa äitiys. Joskus heistä tulee niin suojelunhaluisia, etteivät he halua edes isien hoitavan lapsia, elleivät nämä tee sitä äidin mielestä oikein." Miehen ei edes anneta hoitaa, josta seuraa vääristymä työntekoprosentteihin. Ja tässä kohden kysymys on siitä erikoisesta rakenteellisesta epätasa-arvosta, jossa epäreiluus tuottaa näennäistä hyötyä. Toki Helsingin Sanomien tekstissäkin keskitytään siihen miten naiset nähdään äitiyslomille ja lapsia kotiin hoitamaan jäävänä "riskipalkattavana" ja nuoria miehiä ei. Se kuitenkin onnistuu livauttamaan rivien väliin sen oleellisen huomion "Töissä valta ja vastuu kulkevat käsi kädessä. Sama pätee kotona." Tämän huomion jälkeen on ymmärrettävää miksi "maskulinistien" tasa-arvomuutokset koskevat niin usein perhe-elämää.

Meidänkin lapsuudessamme isä oli töissäkäyvä rahoittaja, jonka osa perheessä oli tunnistaa se, että "Kyllä isä osaa". Ja teki tämän juuri siinä mielessä mikä oli samoin otsikoidussa komediasarjassa. Jossa isä oli ihan pöllö tumpelo. Isänpäivän merkityksen väheksyminen oli osa sitä tasa-arvotaistelua valtataistelua, joka pyöri muutoinkin. Joskus on oleellista huomata, että kun puhutaan tasa-arvosta, pitäisi puhua vain arvosta. Tai joskus ... vain vallasta. Elämme kuitenkin vielä maailmassa, jossa tasa-arvosta ei puhuta näin. Ja niin kauan kuin näin on, lienee turvallisinta juhlia äitienpäivää.

DINK-NIMBYT

Lapsiperheille suunnatussa "Babblessa" on valitusta DINK -ihmisistä. Tiedättehän niistä ihmisistä jotka muuttavat yhteen mutta eivät hanki lapsia. Toki DINK -talouksia on useanlaisia. Sellaisia joissa lapsia ei esimerkiksi vain synny yrityksistä huolimatta. Sellaisia joissa päätetään että ei hankita lapsia "toistaiseksi" koska esimerkiksi työ ja ura ovat hankalassa vaiheessa. Sellaisia, jotka pelkäävät jotain perinnöllisiä sairauksia ja välttelevät lastenhankintaa tämän vuoksi. Niitä jotka päättävät että lapset eivät sovi heille. Ja on jopa sellaisia DINK -pareja jotka ovat oikeasti vain ystäviä, mutta jotka ottavat tämän elämäntavan koska se on taloudellisesti erityisen kätevää tai pienessä määrin jopa pakollista.

Artikkeli ei tosin erottele näin tarkasti. Heistä DINK -ihmisten valinta siitä missä he asuvat olisi oltava tietynlainen. "My best friend is married, no kids. He moved in to his childhood neighborhood, across from his old school which is now closed. It sits empty because too many empty nesters sucked the demand dry. Meanwhile, the edges of our city have kids being bused as schools are bursting at the seams." Siinä jopa esitellään että dink -elämäntavassa asuinpaikka pitäisi valita juuri tällä vaaditulla tavalla. "If you don’t want to have kids, get out of neighborhoods with schools. Move downtown, or to a chic restaurant district where you need half the space and your “no curfew” lifestyle won’t be cramped by strollers on the streets." Dinkkuus liitetään hyvin tietynlaiseen ihmistyyppiin. "Yes, a recent study shows that married couples without children are happier than those with, but selfishness will do that to you." ... "These people are most likely the type of whiners that are now having children banned from a food court in Australia. These are the type of people who are complaining about kids on airplanes. Married couples who have no kids are the types of people who are trying to get kids kicked out of restaurants." Ahneus-ihmisvihamielisyysteemaa korostetaan ja Dink -parejen kohdalla korostetaan että he saavat elämäntavastaan etua. Lapsiperheen elämä on kuluttavaa ja vaatii pirusti varoja ; "You’re a DINK (pardon the double entendre). You’ve got two incomes and half the expenses. When you have kids, a weekend escape isn’t just a quick flight for 2, it’s a flight for 4, and you can’t get the king sized bed, you need the suite, and then the dinners are not for 2, they’re for 3, or 4, or 5. What might cost you $800 for a quick getaway will cost me $1500."

Tämä on sinänsä mielenkiintoinen teema, koska siinä voidaan muistuttaa siitä että tosiasiassa monin paikoin sinkkuasuminen on hyvinkin vaikeaa. Yksiöt ovat monesti hirvittävän kalliita. Asunto on kulu jonka sinkku maksaa ja tosiasiassa tämä on ns. kiinteä kustannus joka on maksettava riippumatta kulutuksen määrästä. Tämä on oleellinen yksityiskohta, koska tosiasiassa monesti aviopareissa molemmat käyvät töissä. Itse asiassa naisten työhön meneminen on tajuttu esimerkiksi asuntomarkkinoilla ; Asunnoista voidaan vaatia enemmän koska jos tuloja on enemmän, on siitä enemmän löysää leikattavaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että ollakseen reiluja olisi ihmisten jotenkin tehtävä huonoja investointilaskelmia ja toisen -vanhoillisissa perheissä naisen, modernimmin jomman kumman - olisi jäätävä huoltamaan kotia. Käytännössä työssäkäyvien parien - myös perheellisten - suuri määrä johtaa siihen että monien asioiden hinnat nousevat. Silloin on joskus jopa pakko elää DINKkuna.

Toinen asia on tietysti se, että alueet joita tässä puolustetaan ovat tietynlaisia. On selvää että lapsiperheiden ei ajatella asuvan slummissa, vaan rauhallisissa lähiöissä joissa on lähellä koulu ja muut palvelut. Artikkelissa DINKkuja liitetään auttamattomasti siihen elämäntapaan jossa eletään vauhdikkaasti modernia huumaelämää. Eli pitäisi nauttia ydinkeskustoista ja vastaavista. Tosiasiassa moni dinkkupari kuitenkaan ei viihdy tässä hulinassa - ja juuri tämä johtaa siihen että rauhallisten alueiden lapset asuvat kauempana toisistaan ja kouluja lopetetaan kun lähialueella ei ole lapsia. Kirjoittaja ei kuitenkaan näytä ymmärtävän, että se mitä hän itse asiasa tekee on se, että hän ensin moittii että dinkut ovat ahneita pintaliitelijöitä ja opportunisteja ja ihmisvihamielisiä juppeja. Sitten hän kuitenkin moittii siitä että valtaosa heistä ei eläkään tämän mallin mukaan ja selittää miten dinkkujen elämäntapa toimii kun he kannustuvat opportunistiseen ahnusteluun. Hänen kannattaisi kenties enemmänkin falsifioida mallinsa dinkuista ja palata sitten ajattelemaan.

Mikä voi olla vieras asia monelle ; NIMBY -asenne jossa asioita suvaitaan kunhan ne sijoittuvat jonnekin muualle kuin omaan naapurustoon on yleistä. NIMBY ajatteleekin eri asioista, juoppoparantolasta hullujenhuoneeseen, että ne ovat tärkeitä ja arvostettavia mutta että niiden on oltava jonkun toisen ongelmia. Sama "pseudosuvaitsevaisuus" kattaa muitakin asioita. NIMBYys liittyykin tässä kohden myös artikkelista paistavaan DINK -nimbyyteen. Vapaus valita asuinpaikkansa ja halu eriyttää oma "samanlaisten ihmisten asuinalue" on sille erityisen voimakas. Nähdäkseni kuitenkin asuinpaikan valinta on hieman kuten työpaikan valinta. Sitä helposti rajoittavat monet seikat ja esimerkiksi tulotason kautta tapahtuvaa alueellistumista tapahtuu helposti.

Mutta toisaalta ... Keravalla näyttää tältä.

1: Tosin esimerkiksi Keravalla tykätään sotkea tätä ja laittaa vuokra-asuntoja omistusasuntojen lähelle, koska ajatellaan että tämä estää slummiutumista. Itse olen kokenut tämän hyvänä, sillä lapset ovat minulle hieman kuten eläimet. Ne ovat periaatteessa mukavia, mutta niiden kanssa eläminen on tuskastuttavaa ja johtaisi kaltaiseni haahuilijan kanssa ongelmiin. Siksi pidän ennen kaikkea muiden lapsista ja eläimistä. Tämä ei johdu vastuuntunnon puutteesta vaan nimenomaan vastuuntunnosta ja itsetuntemuksesta!

Nostin tätä teemaa esiin sen vuoksi että tosiasiassa länsimaisessa kulttuurissa on nykyäänkin aika voimakas perhemalli. Se koostuu tarkasti määritellyistä detaljeista kuten seurustelusta ja avioliitosta ja lasten hankkimisesta. Jos tästä jää osa puuttumaan, eletään monista "vajaassa perheessä" jota tulee jollain tavalla sääliä. Näyttääkin siltä että lapseton pari kohtaa hieman tämänlaisia asioita, riippumatta siitä ovatko he homoseksuaaleja jotka eivät voi saada lasta ja ovat siksi vajaassa perheessä perverssisti ennaltatietäen, vai ovatko he hedelmättömiä vammaisia vai tietoisesti lapsettomiksi jääviä tunnevammaisia sosiopaattiopportunistimisogynistejä - vai muuten vain kypsymättömiä ja vajaita lapsi-ihmisiä kyvyttöminä täysivaltaisuuteen ja vastuunkantoon. (Tämäkin muuten ajaa varmasti joitain sinkkuja dinkkuuteen. Dinkkuus joka syntyy siitä että kyllästyy siihen "onko sulla jo joku" -sukulaishöpinään. Sitten haistetellaan ahneudesta jos tämän jälkeen ei sikiä!)

Asiaa ei paranna se, että tässä vaiheessa mukaan tuodaan erikoisia piirteitä. Esimerkiksi dinkkujen täytyy perustella lapsettomuuspäätöksiään esimerkiksi tarjoamalla analyysejä aborttiteemaan. Ehkäisy-selibaattiteemat voivat myös tulla joskus esiin, mutta ne ovat harvinaisempia, ilmeisesti siksi että vaikka ne ovat asian kannalta oikeasti relevantimpia aiheita, ne ovat kuitenkin niin lähellä seksin harrastamisen eksplisiittistä kuvailua että ihmiset eivät halua kuulla niistä. Aborttikysymys on kuitenkin hyvin syvä ja vaikea teema, josta keskustelu NIMBY -asenteella selkeästi pohjimmiltaan valintaa kyseenalaistavan ja päätöstä haastavan "äitylin" - sekä mies että nainen voi olla tälläinen pseudomukava ärsytysolento - kanssa on turhan  ... "skismaattista". Tässä kohden normaalit hyvän tavan sensurointiteemat unohdetaan helposti. Kysymykset ovat hyvin henkilökohtaisia.
1: Ja vastaus "joo teemme abortin" on itse asiassa jotain jota ei muka saisi sanoa koska se on kauhean epäeettistä ja rinnastuu siihen että haluaisit tappaa äitylin oman pikku vauvelin. Miksi sitten kysyvät? Ainiin, se ei ollut "kysymys" ensinkään vaan kysymykseksi naamioitu "haastaminen". Jotkut retoriset kysymykset eivät ole enää edes kysymyksiä joihin ei tarvitse vastata. Ne eivät enää edes ole kysymyksiä.
2: Samoin ajatus siitä että ajaa vasektomiaa vapaaehtoisena lapsettomillekin miehille nähdään jotenkin karmeana. Eli halu nostaa esiin ongelma ja korjata siihen liittyviä piirteitä ovat "kielletty juttu". On mielenkiintoista että aborttiteema nostetaan esiin mutta siihen pitäisi ottaa joku lukittu tietty "äitylin" valitsema näkökulma. Eikä ottaa esille sitä että asiassa on todellakin haastetta ja että juridiikka tekee omituisia jarrutuksia tässä kohden ikään kuin vaatien tietynlaista perhemallia. Ei lapsettoman vasektomia ole kastrointia kun ei se lapsiperheen isillekään ole. Ei lapsettoman vasektomia ole myöskään eugeniikkaa koska eugeniikassa valtio päättää kenelle se tehdään ja asettaa myös toimeenpanon kun taas tässä ihminen tekee sen itse ja valtio vain suorittaa sen.
3: Myös adoptioaihetta ei oikein tykätä. Jotenkin nähdään että adoptio on lähinnä jotain jonka olemassaololla kielletään abortteja. Tämän teeman ulkopuolella ei ole eettisesti soveliasta adoptiota. Adoption pitäisi siis olla jonkinlainen yhteiskunnan pakkotoimi jota vastaan olisi "luonnollista" taistella.
4: Itse olen innokas informoimaan ihmisiä kohteliaasti. Esimerkiksi olen iloinen voidessani tiedottaa DINK -NIMBY -"äityleitä" siitä että tämä ei kosketa heidän elämäänsä ollenkaan paitsi korkeintaan tiilen kautta. Mutta voin kuitenkin valaista että en kannata aborttia vaan uhraan vauvan mieluummin Baalille. Kiitos mielenkiinnostanne, menkäähän toki opettamaan vauvelianne puklaamaan WC -pönttöön. Älkää unohtako vetää. Yrittäkää muistaa ottaa vauvan pää ensin pöntöstä, mutta toki ymmärrämme että joskus vanhemmat tekevät virheitä. Hauskaa päivänjatkoa. (Vakavasti. Tämä on tehokkaampi ja mielenkiintoisempi kuin se, että sanoo että lapsen saantia yritetään minimoida kaikella sillä ennaltaehkäisyllä jota on tarjolla, mutta jos tästä huolimatta käy toisin kuin on odotettu, niin sitten eletään sen kanssa.)

DINKkuelämään kuuluukin tämän vuoksi hyvin omituinen "eheytymisen" ajatus. Se itse asiassa muistuttaa sitä fundamentalistikristittyjen homoseksuaalisuuteen liitettämää ajatusta siitä että homoseksuaalisuus on valinta ja jokin vaihe josta eheydytään (Kristuksella). Siksi ei riitä että sanoo että emme halua kakaroita. Asiaa täytyy kysyä uudestaan, sillä "kypsyminen" ja "aikuistuminen" tarkoitta sitä että tässä asiassa on tietty mielipide. (Mikä on lähtökohta-asenteena niin lapsellinen että pitäisi mielestäni harkita ja ottaa vakavan arvokeskustelun aiheeksi se voiko tämänlaisia ihmisiä päästää lisääntymään vai onko kysymys jonkinlaisesta henkisestä pedofiliasta joka pitää kriminalisoida. Ei nyt ihan, mutta...)

Tästäkin asiasta on tietysti kirjoiteltu. "Asking questions about why I don’t want kids is really none of your business, but at least it’s a dialogue. Telling me straight up that I will “change my mind” because you are so sure that I will suddenly realize one day that my decision is the wrong one - that’s not only rude, it’s an attack. And think about how painful that kind of statement might be to a woman who can’t have kids, and who has thus far been politely humoring you so she can get another glass of white wine before they shut down the open bar? You can see this bullying in the media coverage of those who are “childfree by choice” (which sounds like a dull and defensive name for an otherwise fun group of people.)" Ja tässä muodossa se muistuttaa fundamentalistien tapaa "varmistaa" ja "kysyä uudestaan". Ei riitä että kertoo että on ateisti. Tämä tila ja status kyseenalaistetaan ja haastetaan. Sillä ollaan varmoja että terve ja kypsä ihminen voi pitää tässä kohden vain yhden mielipiteen. Muu on lähtökohtaisesti väliaikainen hairahdus josta parannutaan kun vaan juntataan omaa kantaa riittävästi ja "annetaan kypsyä".

Ajatus tuntuu olevan että jokainen ihminen olisi "natural born parent". Että vanhemmuus sopisi ihan kaikille. Että lisääntyminen olisi jonkinlainen velvollisuus yhteiskunnalle, joka joka ikisen ihmisen tulisi haluta täyttää. Toki yhteiskunta tarvitsee lapsia, mutta ei se tarkoita sitä että vähestönkasvun nykytilassa pitäisi edes tukea tätä puolta. Näyttää pikemminkin siltä että ihmiskunta ylikasvaa luonnon kasvukyvyn yli kuin olisi jossain vaarassa ajautua sukupuuttoon.

Ajatuksena on se, että jos lapsien saaminen on biologista ja luonnollista, se johtaisi myös onnellisuuteen. Näin Lapset tuottavat onnellisuutta. Esimerkiksi Nylén korostaa että hänen uskoontulonsa kannalta oleellista on ollut oman lapsen syntymä. Onnellisuustematiikka värittää vanhemmuuden perustelua. Toki ajatus siitä että luonnollinen toiminta tuottaa onnellisuutta on ollut ominaista esimerkiksi sellaiselle suurelle ajattelijalle kuin Aristoteles. Mutta tosiasiassa asia ei ole näin yksinkertainen. Schopenhauerin elämäntahto kuvaakin lapsien luonnetta kohtuu hyvin. ; Schopenhauer näki että elämäntahto tähtää siihen että syntyy mahdollisimman hyviä lapsia. Ja että tämä johtaa usein konfliktiin yksilön itsensä kannalta. Schopenhauer esimerkiksi korosti sitä miten elämäntahdolle tärkeää on että puoliso paikkaa omia puutteita jotta jälkeläisestä tulisi tasapainoinen. Ja näin ollen elämäntahto vetää yhteen ihmisiä jotka sopivat toisilleen melko huonosti. Avioliittotilastojen valossa Schopenhauer näyttää olevan vähintään puoliksi oikeilla jäljillä. Itse korostan että lapsi on osalle potentiaalisesti Nietzsheläisen onnellisuuden lähde. Hänellä ponnistelu ja tuska liittyi saavuttamiseen ja onnellisuuteen.

On hyvä muistaa siitä mitä psykologia sanoo aiheesta - kuten jo ensimmäiseksi lainaamani rant tiesi lähteistäen kertoa - lapsiperheet eivät ole niin onnellisia, tutkimusten mukaan. Ihmiset eivät yleensä ottaen ole kovin hyvin arvioimaan sitä miten onnellisia he olisivat muussa tilanteessa kuin ovat nyt. Lapsen onnellistava vaikutus on tutkimusten valossa jonkin asteista itsepetosta.
1: Klassinen tapa pyyhkiä tämä pois on viitata pitkän jänteen onnellisuuteen, siihen että ei tarvitse olla yksin. Ja vastoin yleistä luuloa ei ole mitenkään selvää että jos hankit lapsia, että he hoitavat sinua kun olet vanha. Klassinen modernin ajan piirre onkin se, että vanhat laitostetaan, sen sijaan että elettäisiin jossain vanhassa maailmassa jossa vanhusten hoito oli heidän jälkeläistensä vastuulla. Itse asiassa väitänkin että etenkin jos olet huono vanhempi, olet pahassa jamassa koska pilaat onnellisuuslukemasi ja jäät silti yksin.

Lapset. Sotkevat. Levittelevät legoja.
Ja ennen kaikkea rikkovat paikkoja.
Lapsi näkyykin lompakossa
ja infrastruktuurissa hieman samaan
tapaan kuin anarkismi.

On mielenkiintoista on seurata kuinka pro-vanhemmuus -vanhemmat (aka. "äitylit" tahi "mummukat") käsittelevät sitä miten lapsi pilaa elämän sen sijaan että olisi jokaiselle ihmiselle hyvän elämän ydinasia (kuten he itse pitävät sitä omalla kohdallaan). Moni ahdistuu yllättävän pinnallisista piirteissä. Että lapsi vaikuttaa ulkonäköön ja muuhun. "I feel that by having a child I have ruined the following: My marriage. My looks. My prospects. My security. My intellect. I can't think that this can possibly be normal because otherwise people wouldn't have multiple kids, and most people do. I honestly thought I would be a good mother. I had no reason to think otherwise. I would NEVER have subjected an innocent child to me in this state if I knew this was going to happen. I'm not an inherintly evil person. I thought I was a loving and gentle and kind person until now. And having a child is irreversable. What the hell can I do now?" Reagointi korostaa että näihin suhtaudutaan melko empaattisesti, koska nämä ihmiset ovat kuitenkin tehneet "oikean ratkaisun". Ongelmat ovat väliaikaisia ja terapoitavissa "You aren't an awful mother; you are EXHAUSTED. Everything seems bleak now because you are so tired. It is a traumatic transition, from childlessness to having a child. Things WILL get better. Almost certainly you have not damaged your intellect. That will bounce back when you have more sleep. Other problems will start to get easier too. Meanwhile, be kind to your self, get all the help you can. Be kind to you partner too, if possible. And make sure he is kind to you!" Ei siis nähdä että tämä on lapsien tuoma ongelma, vaan äidin heikkoutta. Sävy lastenhoitoon onkin tässä kohden yllättävän Nietzscheläinen. Pro-Lapsi -elämä voidaan nähdä yli-ihmisopin seuraamisena. Tämä itse asiassa miellyttää minua, sillä olen jossain määrin Nietzschen linjoilla. Ongelmana on vain se, että "äitylit" myyvät asenteitaan pehmoisina ja leppeinä ja että lapsi on kivan höpöhöpöelämän lähde. Aristoteeliseen maailmankuvaan tämä kenties sopisi. Mutta Nietzshen maailmaa on - syystäkin - moitittu tiukkuudesta ja kovuudesta. (Ja kovia NIMBY -äitylit ovatkin. Herran tähden sentään!)

Tämänkaltaiset ongelmat ovat tietysti monesti vain ajallisia ongelmia. Ja terapia on hyvä ohje,. Mutta on aivan oikeasti hyvä huomata että osa lapsista syntyy perheisiin joissa tilanteita ei ole mietitty ja tästä tulee ongelmia. Lapsienhankinnan puolia ei mietitä ennen kuin on myöhäistä. Ja lapsen kanssa tämä on myöhäistä syntymän jälkeen. Asioita pitäisi harkita, ja harkinta tarkoittaa myös mahdollisuutta antaa tilaa vaihtoehdolle "ei". Ilman tätä puolta harkinnalla ei olisi merkitystä! (Osa on harkintadinkkuja joille lapsi on "ehkä tulevaisuudessa". Ei heitä voi tässä kohden unohtaa kun äityli pitää sitä kaikkialla muualla normimallina. Että dinkkuelämäntavan ihannoitsijoiden tulee vain kypsyä ja kasvaa aikuisiksi ja sitten he eheytyvät.)

Ja itse asiassa osa ihmisistä "ei pääse ohi" tämänlaisista asioista sinä aikana kun lapsia on taloudessa. Sillä tosiasiassa vanhemmuus ei sovi kaikille. Ja tämä ratkaisu on varsin ikävä lapsille. Lapset saavat kuulla vihjeitä, vihjailuja, asenteissa olevia ilmeilyjä ja jopa eksplisiittisesti esitettyjä lausuntoja siitä miten nämä ovat pilanneet esimerkiksi vanhemman mahdollisuudet harrastaa ja harjoittaa kykyjään. Lapsi saa kuulla olevansa syyllinen. On kenties kyseenalaista onko parempi tehdä itsemurha kuin elää tälläisessä perheessä mutta ei ole vaikeaa tajuta että tosiasiassa on parempi olla syntymättä kuin syntyä tälläiseen perheeseen. Lisäksi lapsesta saattaa tulla rasite parisuhteelle. Kun pitäisi erota, niin ollaan yhdessä "lasten vuoksi". (Joka voi tässä tilanteessa olla hyvin omituista ja esoteerista "lasten parasta". Ei ainakaan kovin ilmiselvästi perusteltua "lasten parasta" ole se aina.)

Kaikille ihmisille lapset eivät yksinkertaisesti sovi. Joidenkin elämän lapset pilaavat. Ja jotkut tuhoavat lasten elämän. Yleensä kun ollaan tässävaiheessa tämä tapahtuu molempiin suuntiin. Syntyy jopa itseään ruokkiva kehä. Siksi voi olla rakentavaa ja jopa yhteiskunnalle hyödykästä korostaa että lisääntyminen on valinta eikä velvollisuus. Etenkin omasta vauvasta innostuneille "perhearvoäityleille" tämä voi olla vaikeasti muistettava asia.

Motherfucker (kun mikään ei piristä päivää niin kuin paska insestivitsi)

Sörnäisissä oleva pornokauppa, joka sattuu olemaan työmatkallani, mainosti pitkin viikkoa äitienpäivää. Kauppa esitteli miten äitienpäivän tarpeet saisi hyvin itselleen juuri tästä kyseisestä kaupasta. Että kannatti esimerkiksi käydä kyselemästä äitienpäivätarjouksia.

Tämä tietysti huvitti kaltaistani "hieman niljakasta sielua"¹. Että kauppa joka kertoo kirjaimellisesti olevansa sitä varten että erilaiset motherfuckerit saavat palvelua. Tämä on tietysti jotain joka on lapsille hyvin vierasta. Useinhan äitienpäivää vietetään niin että sen kohteena on nimenomaan oma äiti. Naiset ja kaltaiseni lapsettomat rentut jäävät tähän tilaan loppuelämäkseen.

Mutta perheellisten isien kohdalla lapsi muuttaa äitienpäivän. Äiti muuttuu puolisoksi -yhteisten lasten saaminen tekee puolisosta äitienpäivän juhlinnan kohteen myös isälle. He joutuvat elämään sen kanssa että joku kaltaiseni renttu huutelee heidän peräänsä piritorilta että motherfucker.

---

1 kuvaus ei omani, vaan miekkailukerhoni sihteerin joka osti sieluni 50 sentillä, kun ei siinä enää ole elinvuosiakaan kuulemma paljoa jäljellä.. Kuvaus johtunee siitä että juuri mikään ei ole minulle pyhää. Ja olen aina valmis ikonoklasmiin, kuten rikkomaan, pilaamaan ja turmelemaan äitienpäivän kaltaisiin symboleihin liitetyt mielikuvat..

Raskauden hedelmä (Kukaan ei ajattele vanhempia)

Äitienpäivä on minulle klassisesti ollut hyvin kaksijakoinen juhla. Siksi olisikin kenties rakentavinta yrittää kerrankin lähstyä asiaa parhaimman kautta. Ihan jo senkin vuoksi että vaikka itse en uskalla ottaa selvää tai yhteyttä, olen kuullut että viime aikoina äitimme on oikeasti yrittänyt aidosti ja kovasti petrata käyttäytymistään. Ja on kuulemieni mukaan onnistunutkin tässä.
1: Tämä ei tietysti muuta sitä että minulla itselläni on yhä tässä kohden "tissueissue" ja että en näe rohkaistumista reagointitapojen muuttamiseksi ajankohtaiseksi ainakaan vielä tänä vuonna. Kuten olen miekkailusta oppinut "It takes two to make a crossing." (Miekkojen kontakti on jokin jota ei voi ennaltapäättää, se tulee molempien osallistujen valintojen lopputulemana.) Ja kun minä olin valmiina, hän ei. Ja nyt tilanne on sitten kenties kääntynyt.

laittaa aluksi linkki "Crackedin" vaihtoehtoisille äitienpäiväkorteille joita löytyy kohdasta "If Mother's Day Cards Were Honest". Listalta löytyy muun muassa muistutus siitä että koko vuoden työtä muistetaan sitten yhtenä päivänä. Mukana on myös karkea ja naivi ja suttuinen lapsen piirtämä kortti joka kertoo että kortin tekeminen tuotti paljon sotkua keittiöön, että äidin olisi hyvä mennä siivoamaan siitä. Vauva toivottaa hyvää äitienpäivää ja muistuttaa että on tehnyt äidille lahjaksi vihreää kakkaa. Oma suosikkini näistä korteista on se jonka teksti sanoo "Dearest Mother. Hope this card makes the 17 hours you spend in intensive labor (not mention the c-section) All seem worth it. Your loving son. P.S. Were even." Ihan siksi että se on tavallaan omakohtainen.

Näitä kortteja nähdäkseni tarvitaan. Ei siksi että äitiin pitäisi suhtautua kyynisesti. Vaan sen vuoksi että monet eivät suhtaudu äitiyteen riittävän kyynisesti, vaan rakentavat äitiydestä jonkinlaisen utooppisen tilan johon äitiys sitten sovitetaan. Ylilyöntejä ei tarvitse hakea kaukaa. Esimerkiksi lausunto "Pitääkö tätä ihanaa velttoilua rahoittaa veronmaksajien rahoilla?" -kysymys edustaa juuri tätä. Nähdäkseni syynä on se, että äitiys nähdään perhe-elämänä eikä hoitotyönä. Äitiys kuvastuu tällöin rakkautena eikä työnä. Näin kotona lasten kanssa oleminen nähdään mukavana yhdessäolemisena, sosiaalisena ihmissuhteenhuoltamisena ja rakkautena. Sitä ei pidetä ennen kaikkea ns. tuottavana työnä. Kuitenkin lasten kanssa oleminen on hyvin raskasta.
1: Ja se rakentavuus ja tuottavuus taitaa tässä kohden olla hieman sama kuin siinä nuorten mielenterveystyössä, josta ensin halutaan leikata ja sitten vuosikymmenen päästä valitetaan siitä kun puskahullut tappavat satunnaisia ihmisiä. Eli sellaista mallia jossa "tuottavuus" on käsittellisenä jotain hyvin lyhytjänteistä ja asioita vain pintatasolla tarkastelevaa että jos tässä "tuottavuudessa" ei onnistuta, on kysymyksessä pikemminkin etu kuin jokin haitta tai reaalinen moite.

Siksi tekisi mieli viitata "Hupaisaa ajankulua tyhmille lapsille" -blogiin joka esitti mielestäni tarpeellisen täsmennyksen vanhemmuuteen. "Jos ihan kylmästi katsotaan asiaa, lapsella ei ole edes oikeutta rakkauteen tai onnellisuuteen. Sori, mutta sellaista lakia ei meillä ole. Lapsella on tietenkin lakisääteinen oikeus tiettyyn huolenpitoon, mutta nythän on kuitenkin niin, että jos kukaan ei jätä heitteille, vedä turpaan ja oleelliset asiat hoidetaan asiallisesti, se riittää." Vanhemmuus on pääasiassa kotitöitä. Siis juuri niitä töitä joita esimerkiksi itse vihaan aivan kamalasti. Kun muistetaan että vanhemmuus on työtä ja velvollisuuksia, on esimerkiksi oma äitini onnistunut työssään. ~ Se, mikä väleissämme on kompleksista on tämän velvollisuustason ulkopuolella oleva sosiaalinen roska. ja muutamat ylilyönnit jotka ovat jossain määrin tajuttavissa kun muistaa että äitimme kuitenkin hoiti samanaikaisesti monien lapsiensa velvollisuuksia käytännössä yksin. Isän rooli oli olla töissä, joten vanhemmuus oli täysin hänen aluettaan. Näihin olosuhteisiin nähden äitini onki onnistunut varsin hyvin.

Ehkä osuvin "rehellinen kortti" olisikin siksi se "Thank you Mom, for not completelly f**king up"

Perhe panttivankina.

Marko Hamilo kertoo kirjassaan "Luonnollisesti hullu" monille tutusta Tukholma -syndroomasta. Ilmiössä on kysymys siitä, miten esimerkiksi panttivankitilanteissa ihmiset tulevat usein myötämieliseksi kaappaajia kohtaan. He voivat myöhemmin antaa panttivangiksi ottaneiden kaappareiden puolta pitäviä, lieventäviä, lausuntoja. He voivat jopa auttaa panttivankeja ottaneita. Kuitenkin sitä voisi luulla että solidaarisuutta ja ystävyyttä ei saataisi olemalla ilkeitä.

Hamilon mielestä kyseessä on osa ihmisen lajinmukaista sosiaalisuutta. Olemme eläneet kauan sellaisessa tilanteessa, että ryhmästä ulos ajautuminen on hyvin huono asia. Kaappaajat katsotaan osaksi laumaa. ; Laumassa pysymiseen ajava toiminta taas on ollut evoluutiohistorian aikana kannattavaa, nykymaailma on muuttunut mutta geenimme ovat tässä hieman jälkijunassa. Nyky-yhteiskunnassa ryhmiä, ihmisiä ja muita vastaavia on tarjolla. Mutta jos mestästäjä-keräilijä päätti irtautua yhteisöstä kivikaudella ja pakata kimpsunsa ja kampsunsa, oli hänen selvittävä ainakin jonkin aikaa yksin. Ja tämä oli vaarallista. ~ Kysymys on siis ekologisesta loukusta.

Vastaavanlaista logiikkaa löytyy Lauerman "Huijaus" -kirjasta löytyy vastaavanlainen tulkinta torjunnalle ; Hänestä pahojen tapahtumien ajaminen tietoisen ajattelun ohi ja niiden unohtaminen on hyödyllinen asia, jos pahantekijöiden kanssa on elettävä tiiviissä ja pienessä yhteisössä. Ja sellaisissa metsästäjä-keräilijät ovat esimerkiksi kivikaudella eläneet.

Tämänlainen anteeksiantava ja pahaa kestävä suhtautuminen näkyy tietysti monessa asiassa. Esimerkiksi lahkouskonnoissa yhteisöistä eroaminen on eroavalle lahkolaiselle raskas kokemus. Yhteisö nähdään pahana ilmiönä, mutta lähteminen on silti vaikeaa. Yksi tehokkaimmista keinoista on sosiaalinen eristyminen. Tämänlaista sosiaalisten suhteiden karsimista on esimerkiksi Jehovan Todistajilla. Tämä vähentää apostasiaa, koska huonokin osa yhteisössä on parempi kuin olla yksin.

Ja isoimmillaan tämä on tietysti perheissä, joissa perheväkivaltaa kokenut nainen on suhteesa vuosia. Jälkikäteen se, mitä hän on sietänyt tuntuu uskomattomalta ja vaikeasti ymmärrettävänä. Tämäkin näyttää miten ihminen on varsin kestävä ja julmuuksia sietävä, jos tilanteen korjaaminen vaatisi yhteisön vaihtamista.

Tämä onkin hyvä muistaa esimerkiksi silloin kun lukee Välipakan "Sata tapaa tappaa sielu" -kirjaa. Se kertoo lähtemisen ratkaisuksi. Tämä onkin hyvä neuvo. Mutta ratkaisua ei taatusti ole helppo tehdä. Sillä tässä tilanteessa koko perhe on käytännössä panttivankitilanteessa. Peräti sellaisessa jossa vaatimukset esitetään samalle taholle jota pidetään vankina. Mitään ulkopuolista neuvottelijaa ei ole, eikä tule. Eikä siinä olla yksin, vaan on selvää että jokainen oma valinta vaikuttaa myös kaikkien muiden tilanteessa olevien elämään.
1: Kirja näyttää olevan kirjoitetun ensisijassa niille joille narsistinen persoonallisuushäiriö tunkee elämään aviopuolison kautta. Kuitenkin eroaminen on hyvin vaikeaa - moni sietää ongelmaa hyvinkin pitkään. Eniten kuitenkin ihmetyttää se, että näkökulmaa ei ole juuri ollankaan sovellettu lapsinäkökulmaan. Kun biologinen vanhemmuus ja likimain koko elämä sitoo narsistiin, niin konstit ovat todellakin vähissä. Lapsille ei ole vanhemmuuseroja hevin tarjolla.

Familismi

Äitienpäivän kunniaksi on aina hyvä ottaa esille jonkinlaista perhefilosofiaa. Nykyään perhe on erilainen kuin ennen. Ennen oli kyläyhteisö, jossa perhe on. Mutta sittemmin perhettä on kuvattu familismi -käsitteellä. Sillä tarkoitetaan kodin ja perheen merkityksen nousemista keskeiselle sijalle, jossa ympäristön merkitys ja osuus hiipuu perheestä. Näin yhteisön on korvannut pieni ydinperhe. Ulkomaailma on perheelle lähinnä välineellinen ; Työ tarjoaa rahaa ja yhteiskunta hyödykkeitä.

Familismi -teema tuntuu jääneen syrjään. -90 -luvun loppupuolella siitä puhuttiin mutta en ole oikeastaan kuullut siitä 2000 -luvun puolella. Sen kohdalla kyseessä ei ole välttämättä pelkästään positiivinen perhekeskeisyys, vaan se voi olla myös pinnallista perheeseen käpertymisestä. ; Etenkin negatiivinen familismi on saanut viime aikoina hyvin vähän tekstitilaa. Familismissa individualismi korostuu. Eikä yksilökeskeisyyttä enää nykyään pidetä kovin pahana. Ja lisäksi uusperhekäsite on kenties liudentanut sisäänpäinkääntynyttä perhettä ; Perhe on taas kylä kun on vanhat puolisot ja lapset, ja uuden puolison vanhaa perhettä mukana.

Koska olen perheessä usein korostanut negatiivisia sävyjä, en aio tehdä poikkeusta. Siksi joudun hieman palaamaan menneisyyteen ; Negatiivisen familismin selittäminen onnistuu kenties paremmin kun sen selittää seurauksena, sen sijaan että vain määrittelisi sen. Ytimessä on hyvä elämä ja onnellisuus. Se, mitä se on ja mitä se ei ole.

Sosiologeista ihmiset tulevat onnellisiksi yleensä sitä kautta, että he ovat sitoutuneita. Kun ihminen keskittyy vaikka työhön, perheeseen, uskontoon tai harrastukseen, hänellä on jotain johon hän sitoutuu. ; Näin onnelliseksi tulevat ne ihmiset, joiden elämä on (a) mutkatonta, ongelmatonta ja tavallista sekä (b) joiden elämässä on ollut vaikeuksia, mutta ne on koettu mielenkiintoisuutta luovana voimana. Hyvinkin erilaiset elämänkulut muuttuvat hyväksi elämäksi siten, että on asenne, jolla asioita katsotaan ja joilla niihin tartutaan. Molemmissa tuntuu että elämä on antanut paljon. Joko on onnekas siitä mitä on saanut, tai onnekas kun on saanut kokemuksia joita on saanut.

Perheen kannalta onkin hyvä huomata, että perhekuvaa voi rakentaa työnkin kautta. Työkeskeisyys ei ole samaa kuin että uhraa perheen uralle. Sitoutunut näkee itselleen "paikan" ja tästä arvostus itseen. Ja arvostuksen kautta syntyy kokemus omasta arvokkuudesta. Työelämä on periaatteessa yksi tapa olla suhteessa perheeseen. He voivat olla sitoutuneita työhön ja ihmiseen.Kuitenkin moni tekee siten, että alkaakin keräämään ulkoisia hyvän elämän merkkejä. Tällöin ihminen voi olla päättäväinen ja ahkera, mutta ei sitoutunut. Hän hankkii mielenkiintoisen työn, kivan asunnon ja muita vastaavia materiaalisia asioita. Onnettomalle, sitoutumattomalle, ihmiselle tämä kokonaisuus ei tarkoita hyviä puitteita, vaan sitä että on elämä on ulkokultaisesti nautinnollista, mutta sisällöllisesti onttoa. Tämänlaista tilannetta kuvataan (myös menneisyydessä paljon nykyistä muodikkaammalla) termillä onnellisuusmuuri ; Ihminen alkaa yleensä selittämään itselleen että hänen elämänsä on kunnossa. Vika tulee olkopuolella. Vika on siinä, että kuori ei olekaan täydellinen. Pinnassa nähdään säröjä, huomio ei kiinnity helposti sitoutumiseen vaan siihen onko naapurilla isompi auto. Näin selitys onnettomuuden syistä muuntuu, se heijastuu joksikin epämääräiseksi eikä välttämättä kovin hyvin perustelluksi uhaksi. Sitä aletaan pelkäämään alkoholismia, nuorisojoukkoja, roolipelaaja -saatananpalvojia tai ulkomaalaisia.

Tämä heijastuu siihen että sitoutumattoman elämässä työ, perhe-elämä ja muut osa -alueet ovat sirpaloituneet. Ja kaikesta ei puhuta. Uhat heijastuvat peloiksi ja tästä seuraa sensuuria, jolla yritetään suojella tilaan. Onnettomuus johtuu siitä että "ne" ovat. Näin perheestä ja hyvän elämän imitaatiosta tulee se, jota suojellaan. Ja tätä ulkokultaista perhekeskisyyttä kutsuttiin familismiksi. Vaikka termi ei ole muodissa, sen keskeisyys on kenties suurempi nyt kuin vaikkapa 10 -vuotta sitten.

Vahvaniskaisen äpärän epäseikkailu.

"Tähkäpää" on hyvin tunnettu satu. Ajattelin käydä kyseisen tarinan läpi pääkohta kohdalta. Aikaisemmin sadussa on minua ihmetyttänyt lähinnä se, miten paljon tukka ja siinä roikkuvat tyypit painavat. Ja sen, miten Tähkäpää on eräänlainen pahan noidan äpärälapsi. Ja lisäksi tässä ei ole edes seikkailua. Eli Tähkäpää on enemmänkin passiivinen hahmo, kuin aktiivinen toimija. Vaikka hän on sentään sadun otsikossa asti. Hän on ikään kuin oman elämänsä sivuhenkilö.

Tälläisistä ajatuksista on tietysti vain yksi suunta. Suunta ajatusten kehittymiseen. Juuri mikään prosessi ei tee tuota enää pinnallisemmaksi ja heikkotasoisemamksi, joten mitään isoa pilaamisen riskiä ei ole. Näin sitä voikin kääriä hihat ja lähteä leikkimään psykoanalyysinmakuisella pyörittelyllä, välittämättä väistämättömän subjektiivisen tulkinnallisuuden mukaantulosta, lannistumatta epävarmuuden varmuudesta ja lopullisen tappion vääjäämättömyydestä.

Kohtaus 1: Kuinka opitaan että haluttavat turnipsit aidan vihreämmällä puolella...

Tähkäpää -satu alkaa hieman yllättävästi jostain muusta kuin Tähkäpäästä itsestään. Kyseessä on syntytarina, joka antaa Tähkäpäälle provenienssin. Vaikka kohtausta tuntuu loppusadusta hieman irralliselta, se on kuitenkin tavallaan tärkeä.

Alkukohtauksessa Tähkäpään vanhemmat ovat lapsettomia. Heidän pihallaan on korkealla aidalla ympäröity puutarha, jossa on herkullisia vihanneksia ja noita. Vaimo haluaa kovasti turnipseja puutarhasta. Mies varastaa vaimonsa haluamia asioita. Noita saa miehen kiinni, ja haluaa maksuksi heidän lapsensa. Sillä noita haluaa olla äiti. Näin Tähkäpää saa alkunsa.

Ei liene vaikeaa yhdistää tarinaa seksuaalisuuteen. Hedelmällinen puutarha voi kuvata salaisia haluja, jotka yhteiskunta on määrittänyt jollakin tavalla tabuiksi. Nämä halut ovat likaisia ja kiellettyjä, mitä symbolisoi alueen aitaaminen ja vartioiminen. Ei ole vaikeaa miettiä mitä vaimon haluama "turnipsi" tarkoittaa. On merkittävää huomata myös se, että aidattu alue on puutarha. Puutarha taas eroaa villistä maailmasta siten, että puutarha on keinotekoinen. Tätä kautta korostuu se, että puutarha ei ole itsessään kammottava tai vaarallinen - päin vastoin, siellä saa maistella herkullisia turnipseja - mutta aitaamalla siitä on tehty kielletty.

Noita taas on mutkikkaampi. Eräällä tavalla hän on tarinan ilkeä äitipuoli. Usein satuihin valitaan äitipuoli jotta perheeseen saadaan jokin ilkeä ja hallitseva naishahmo ilman että äitimyyttiä uhrautuvasta rakastavasta olennosta ei jouduttaisi luopumaan. Tässä(kin) tapauksessa noita voidaan tulkita "äitipuolen" sijasta "puoliäitinä". Tätä kautta tarinaan saadaan jopa sellaisia moralistisia sävyjä, että Tähkäpään äiti oli kenties innokkaampi omien kiellettyjen halujensa tyydyttämisestä kuin kantamaan vastuuta vanhemmuudesta.

Tähkäpää on seurauksena tabujen maailmassa vierailusta, kuten kaikkien lasten tapana on. Hän on konkreettinen muistutus ja todiste siitä, mitä on tullut tehtyä.

Noita voidaan nähdä Tähkäpään äidin syyllisyysminänä. Tyydyttymättömät halut tuovat elämään onnettomuutta, mutta niiden tyydyttäminen johtaa syyllisyydentunteisiin. Tähkäpään äiti traumatisoituu. Sellaisesta ei tietysti ole hyötyä vanhemmuudessa.

Kohtaus 2: Kuinka lapsi laitetaan torniin.

Tähkäpää siirtyy noidan valvontaan. Noita laittaa hänet korkeaan torniin, jonne ei ole portaita. Ulos on vain ikkuna. Täällä Tähkäpää varttuu ja hänelle kasvavat pitkät vaaleat hiukset.

On hyvä huomata, että noita on sekä puutarhassa että tornien rakentamisessa esteiden rakentaja. Tässä syyllisyysminä korostuu. Tähkäpää elää neitsytkultti -teeman mukaisesti eristyksissä. Ikkuna on tärkeä, koska sitä kautta Tähkäpäätä voidaan ihailla kaukaa (sekä eristyksen että etäisyyden kautta). Ja toisaalta Tähkäpää näkee myös mistä jää paitsi.

Tämä voidaan nähdä korjaustoimenpiteenä. Tähkäpään - syyllisyydestään noidaksi "vaihtunut" - äiti ei halua että Tähkäpää toistaa hänen omaa virhettään, eli ajautuu seksuaalisuuden epäsopiville maille. Torniin lukittu tyttö on ehdottoman siveä.

Kohtaus 3: Tähkäpäällä on pitkät hiukset.

Noita vierailee säännöllisesti Tähkäpään luona. Tätä varten Tähkäpään hiukset sopivat hyvin. Niitä pitkin voidaan kiivetä ylös torniin asti. Tämän näkee tietysti myös Tähkäpäätä ihaileva prinssi. Hän tietää tunnussanan vakoilemalla ja pääsee siksi torniin sisälle. Tähkäpää ja prinssi alkavat viettää aikaa yhdessä.

Toisin sanoen noita tarjoaa huolenpitoa ja yhteyttä tornin neitoon. Kyseessä ei siis ole heitteellejättö. Tämä korostaa tarinantulkinnan teemaa jossa eristys on nimen omaan seksuaalista. Hiukset ovat siitä hieno esimerkki, että perinteisessä naiskuvassa siveä nainen on ehdottomasti myös kaunis. Pitkät hiukset ovat hyvä naiseudellisuuden symboli. Ne toimivat myös kiertotienä ; Vaikka on rakennettu torni, halut muuntuvat siten että esteet voidaan kiertää. Toisin sanoen Tähkäpään seksuaalisuus muuntuu ; Joko sopeutuu vallitseviin oloihin, tai sitten se kieroutuu. Hiusten valtava ylipitkyys on hyvin epänormaalia, mikä vihjannee siihen että tapahtuu jälkimmäistä.

Toisaalta siveydessä on myös toinen puoli. Monet miehet kokevat sen myös seksuaalisesti kiinnostavana piirteenä. Tämä kun vahvistaa esimerkiksi valloitusteemaa ; Ei ole kummoinenkaan saavutus "saada sellaiselta joka jakaa kaikille". Omasta seksuaalisesta valloitusvoimasta kertookin nimenomaan siveän nappaaminen.

Tätä teemaa korostaa tietysti sekin, että torni on itsessään yleinen fallossymboli. Siveyssäännöillä Tähkäpää eristetään falloksen kärkeen ; Toisin sanoen seksuaalisen aktion sijasta hänet asetetaan seksuaalisuuden idean ytimeen. Tekojen rajoittaminen johtaakin mielikuvien voimistumiseen. Tämä liittyy luultavasti Tähkäpään seksuaalisuuden kieroutumiseen.

Onkin tavallaan irvokasta, että Prinssin tie Tähkäpään sydämeen käy samalla tavalla kuin noidan. Molemmat ovat kontaktissa Tähkäpäähän tämän seksuaalisuutta pitkin. Noidan vierailulle fantasiat ovat tärkeitä, koska ne ikään kuin varoittavat konkreettisesti siitä että seksuaalinen lankeemus voisi tapahtua helposti. Siveyteen olisi siis tarvetta. Prinssin seksuaalinen pohjavire tuskin vaatii enempää selittämistä kun muistetaan heteronormatiivinen maailma, jossa satu on aikanaan kirjoitettu.

Kohtaus 4: Noita saa tietää prinssistä - Ja prinssi myös kohtaa noidan.

Prinssi haluaa Tähkäpään pois tornista ja he suunnittelevat pakoa. Noita saa kuitenkin tietää asiasta. Siksi noita leikkaa Tähkäpään hiukset pois, siirtää Tähkäpään erakon luolaan, ja pukee ne itselleen. Kun prinssi seuraavan kerran kiipeää, noita pudottaa prinssin pensaisiin jotka sokaisevat prinssin. Prinssi elää sokeana syöden marjoja ja juuria ja ajautuu Tähkäpään luokse. Tämän jälkeen hän vie Tähkäpään valtakuntaansa.

Hiusten leikkuu kuvastaa tietysti äärimmäistä ajatuskontrollia. Jopa symbolinen seksuaalisuus halutaan poistaa seksuaalisten tekojen aktivoitumisen uhan edessä. Prinssin seksuaalinen invaasio on tässä kohden hyvin mielenkiintoinen, koska voidaan ajatella että siinä missä aikaisemmin hiuksia kiivetessä prinssi ja noita vaihtavat toiminnassa sijaa keskenään. Tässä taas noita ja Tähkäpää vaihtavat paikkaa. Voidaankin kysyä onko kyseessä enää Tähkäpään äiti, vai itse asiassa Tähkäpään äidin Tähkäpäähän siirtämät näkemykset seksuaalisuuden pahuudesta. Voidaankin varsin hyvin tulkita että Prinssi, ollessaan seksuaalinen aktiivinen toimija, joutuu kohtaamaan nämä siirretyt traumat.

Prinssin ja Tähkäpään itse asiassa uhkaa käydä samalla tavalla kuin mitä tarinan alussa on käynyt. Seksuaalisuudenkieltäminen siirtyy sukupolvelta toiselle. Prinssi järkyttyy tästä kohtaamisesta valtavasti - hänen havaintokykynsä maailmasta vääristyy asioiden näkemättömyyden, kiiston, tasolle ja hän taantuu, tarinassa peräti oraaliselle tasolle.

Tarinan lopussa Tähkäpää ja Prinssi toipuvat ongelmasta. Tästä voidaan kuvata tilanteena, jossa ymmärretään että syyllisyyden ongelma ei johdu seksuaalisuudesta, vaan tabuista itsessään. Erakon majaan ei enää ole seiniä. Tätä kautta Prinssin valtakuntaan siirtyminen on aivan uuden maailman avautuminen tarinan henkilöille. Sukupolvien tabu-syyllisyyskierre on katkaistu.

Jännittävintä tarinassa on se, mikä on Prinssin rooli. Noitaa vastaan ei taistella. Noitaa ei voiteta ja päihitetä. Sen sijaan noidan kohtaamisesta tullaan tietoisiksi. Tähkäpään eheytyminen vaatii myös oikeanlaisen puolison, sellaisen joka on valmis taantumaan ja kehittämään seksuaalisuutta pikku hiljaa, jotta toinen pääsee kypsymään. Joskus traumatisoitunut tarvitseekin ulkopuolisen hahmon, terapeutin.

---

Kirjoittajalla on pitkät hiukset ja kummallinen äitisuhde.

Pikku parasiitit.

"Don't worry. Many women learn to embrace this parasite. They name it, dress it up in tiny clothes, arrange playdates with other parasites..."
(House MD, "Motherhood")Usein ajatellaan että äidin ja lapsen suhde on yhteistyö, tai sitten lapsi nähdään äidin loisena. Kummassakaan näkemyksessä ei korosteta sitä että äidin kannattaisi olla konfliktissa jälkeläisensä kanssa. Toki tämä näkemys on osittain perusteltu: Esimerkiksi evolutiivisesti äidillä ja lapsella on hyvin samanlainen perimä, joten geenitasolla se että äiti tappaa lapsensa tai lapsi äitinsä on "vähän sama kuin itseään tappaisi."

Kuitenkin konfliktia on olemassa. Voisin tietysti referoida viitaten omiin konflikteihini oman äitini kanssa. Niistäkin saisi aikaan jotain mielenkiintoista. Mutta on ehkä kivempaa puhua pari sanaa raskauden ajasta.

Sillä raskaudesta löytyy esimerkki sellaisella tasolla jossa ei ole tietoista toimintaa. David Haigin "Genetic conflicts in human pregnancy" kertoo jännittäviä asioita : Istukka kontrolloi äidin verensokerin ja verenpaineen tasoa sikiön hyväksi tuottamalla verensokeria nostavaa ja verenpainetta kasvattavia hormoneja, äidin tarvetta vastaankin. Istukka porautuu äidin verisuonistoon ja pakottaa ne laajentumaan. Siksi istukka nähdäänkin sikiön elimenä, joka sallii sikiön loisinnan. Äidin elimistö taas nostaa insuliinitasoaan, eli se taistelee näitä muutoksia vastaan. Mielenkiintoista kyllä tilanne on sellainen että jos sikiön hormonitoiminnassa on tässä kohden muutoksia, ei äidin insuliinitason eritys kasva, jolloin tilanne ei muutu. Toisin sanoen prosessissa on mukana elementtejä, jotka voidaan poistaa ilman että mitään muuttuu.

Syynä yllä olevaan on se, että äiti ja sikiö ovat "vain puoliksi äiti". Sikiön kannalta edullisinta on että äiti panostaa siihen mahdollisimman paljon, kun taas äidin kannalta on järkevää että hän itsekin pystyy lisääntymään jatkossakin. Siksi sikiön kannalta on haluta "ottaa vähän enemmän kuin on äidille optimaalista". Äidin taas kannattaa vastustaa näitä pyrkimyksiä, tavoitella omaa optimiaan. Siksi muutokset ovatkin vastapareja ; ne vaikuttavat toisensa kumoavasti. Sikiö jossa on imevä istukka saa itselleen etua, joten tämä on hyödyllinen asia - etenkin kun se ilmestyessään tuskin haittaa geeniä itseään jos/kun lisääntymistä ei tehdä lähisukulaisten kesken, joten se pääsee yleistymään ennen kuin "haittaa itseään" eli geeni on sekä emolla että jälkeläisellä. Ja tietenkin kun sitä ollaan vanhempia ja tälläistä alkaa olla liikkeellä, tähän on optimaalisempia vaihtoehtoja.

Osasta sikiöistä tulee emoja, peräti niin että kaikki emot ovat olleet joskus sikiöitä itsekin. Ja kaikilla emoilla on sikiö. (Tämä ei ole kvanttimystiikkaa.)

Tuo on tietysti teknistä ja limaista. Mutta tavallaan kysymys on samasta asiasta, mitä eläimillä tapahtuu vierotuksen aikana. Kysymys on siitä, miten paljon äidin voimavaroista jaetaan yhdelle ja tietylle jälkeläiselle. Siksi emo ei vierotuksessa anna poikasen imeä, mutta poikanen yrittää silti ahkerasti. Poikaselle voidaan keksiä "on oppinut" -selityksen, joka ehdottomasti selittää sen käytöksen maitoa haluavana. Mutta emon toiminnan muutos jäisi tässä selityksessä auki. Voimavarojen optimiero kertoo miksi näin tapahtuu.

Lajinmukaisesti tässä pitää muistaa että lasta korostetaan usein. Lapsesta tulee helposti loinen. Äidin kannattaa itsensä kannalta ajatellen toimia joskus tätä vastaan. Mutta älkää silti tappako toisianne.

---

Minun piti kirjoittaa tämä juttu kaverilleni (nainen) joka taannoin sai lapsen. Jäi lähettämättä. Äitienpäivään se kuitenkin sopii aiheensa vuoksi jotenkin. Joskin oudosti.

Perheen valitsemisesta.

"Our family never shared the same last name / but our family was a family the same / And they say blood is thicker than water. / Oh, but love is thicker than blood" ... "And if blood is thicker that water/ Then what are we fighting for / We're all sons and daughters / Of something that means so much more."
(Garth Brooks, "Thicker than blood")

Historiallisella tasolla monissa kulttuureissa äitiys on liitetty usein ja ensisijassa hedelmällisyyteen. Hedelmällisyysjumalattaret ovat olleet sadon kantamista sekä pihassa että puutarhassa. Ja lisäksi Goodmania lainaten "satoa kantaa saa emäntäparka". Historiallisesti perheeseen on suhtauduttu asiana, jota on puolustettava ulkopuolelta. Naisia tarvitaan lisääntymiseen. Molemmissa äitiys on ajateltu biologisen äitiyden kautta. Tässä mielessä tilanne on sama kuin muun biologiseen syntymään sidotun suvun kanssa. Ystävät voi valita, sukua ei.

Äitiys on erityinen vai suhteiden kanssa. Kukaan ei ole "äiti itsessään", vaan äiti voi olla vain suhteessa toiseen ihmiseen. Tätä kautta äitiyttä voidaan lähestyä yhteiskunnallisen näkemyksen kautta. Ja lapsen kautta. Ja kenties lapsen isänkin. Tätä voidaan värittää velvollisuuksilla, perimällä ja ihmissuhteilla.
1: Yhteiskunnan kannalta äitiys sisältää jatkuvuuden: Lapsi on tuleva kansalainen. Äiti on tällöin se, joka hoitaa tämän kuolaavan toukan siksi tuottavaksi veronmaksajaksi, johon tällä on potentiaali. Tätä kautta äitiys on eräänlainen velvoite jatkuvuuteen. Siksi äitiyteen on usein liitetty ensi sijassa velvollisuus ja vastuu lapsesta. Tätä taustaa vasten äidistä tulee helposti uhrautuja. Tätä kautta syntyykin myytti sankariäidistä, joka jaksaa kuin ikiliikkuja. Tämä vastuu on mukana myös liberaaleilla. Esimerkiksi Archard on korostanut miten äidillä on oltava oikeuksia yksilönä, mutta muistuttaa samalla kuitenkin että äidin oikeudet eivät saa rikkoa lasten oikeuksia. Harm Principle on tässä perustelussa tärkeässä roolissa, kuten muussakin liberaalissa ajattelussa.
___1.1: Monet feministit ovat rakentaneet argumentaationsa sen varaan, että seksi ja lisääntyminen ovat poliittisia asioita. Heistä perhe ei ole luonnosta määrätty, vaan yhteiskunnan lakien ohjaamia asioita, yhteiskunta joko sallii tai kieltää tietyt toiminnat. Avioliitto ja huoltajuuden määräytyminen ovat sosiaalisia lakeja. Siksi on selvää että yhteisö suorittaa valtapeliä perheessä. On vain kysyttävä, että minkälaista.
2: Lapsen kannalta äitiys voi syntyä perimän kautta - jolloin biologinen äiti on äiti. Toinen taas on luottamussuhde, jolloin biologinen äiti ei välttämättä olekaan äiti, vaan rooli voidaan ulkoistaa vaikkapa adoptiovanhemmalle. Adoptiovanhemmat rakentavat "valitun perheen", kun biologisen äidin varaan rakennettu perhe on "ulkoa määräytynyt perhe".
___2.1: Tämä näkemys on sävyissään erityisen mutkikas, kun muistetaan että nykyisin munasoluja voidaan lainata toisille vanhemmille. Perimän kannalta munasolun luovuttaja on biologinen vanhempi. Toiset korostavat että munasolun luovuttaja ei elä lapsen kanssa. Kolmannet korostavat sikiön ruokintaa kohdussa ja synnytystä olennaisina.
___2.2: Tässä näkemyksessä vanhemman panostus jälkeläiseen sopii evoluutioteoriaan. Lapsi siirtää äidin geenejä eteenpäin, jolloin äiti voi jossain tilanteessa jopa uhrata elämänsä lasten puolesta. Tietenkin Hamiltonin säännön rajoissa. Eli kun hinta alittaa teosta tulleen edun ja sukulaisuuden. Oetuksena on siksi esimerkiksi se, että lapset lisääntyvät "uhraushetken jälkeen" niin että äitien geenit monistuvat, ja tekevät tätä enemmän kuin äiti itse "uhraushetken jälkeen". Tämä ei tietenkään nollaa rakkautta, koska se että selittää miten ilmiö toimii ei muuta ilmiötä. Ja evoluutioteoriakaan ei kerro että asia on "moraalista". Se vain selittää miksi tälläistä käytöstä tapahtuu. Jos se lopputulos on moraalista, tiedetään että miksi tämä moraalinen ilmiö ihmisissä tapahtuu evoluution vuoksi.
3: Isän kannalta äitiys tarkoittaa vastuunjakajaa, työparia. Rooli voi olla välineellinen ajatus isän oman evolutiivisen kelpoisuuden maksimoinnista korkeampiin yhteistyön muotoihin. Äiti voidaan nähdä arvokkaana koska "se antaa lapsia". Tai sitten lapsi vain tuo parisuhteeseen lisävastuun, joka yhdessä kannetaan.

Äiti itse on tietysti sosiaalisena yksilönä suhteessa yllä oleviin ja katselee asioita jonkinlaisessa suhteessa niihin. Näin äiti ei jää ulkopuoliseksi johon muut ovat suhteessa, vaan hän on myös suhteessa näihin samoihin asioihin.

Yllä oleva on tietysti tärkeää. Etenkin jos äiti on tehnyt virheitä. Tällöin Äiti voidaan vaikkapa nähdä epäonnistuneena, jolloin tekee mieli värittää asiaa biologisella sukulaisuudella ja että välittämisessä. Tällöin takana on kuitenkin äitimyytti, joka on tavallaan liian suuri ihmisen kannettavaksi. Äiti on tietysti ihminen. Lapsena sitä tietysti luulee että vanhemmat ovat superviisaita ja kokeneita, lähes kaikkivoipia. Epäonnistuminen on tällöin mahdollista nähdä tahdon puutteena. Tällöin lapsella on tietenkin välineellisiä vaatimuksia joita perustellaan institutionalisoidulla yliviedyllä vaatimuksilla. Näin on helppoa huomata että kyse on myös anteeksiannosta ja etenkin anteeksiannon määrästä.

Onko lapsia lyövä äiti vain biologinen äiti? Onko huumeäitikin äidin "arvonimen" ansainnut? Voittaako biologia sosiologiset esteet vai toisinpäin? Onko aito äitiys ja lapseus rakkautta todella Raamatulliseen malliin eli "kaiken se kestää" ja "kaiken se kärsii", jolloin kaltoin kohtelevakin äiti tai lapsi saisi armon. Vai onko niin että äiti ansaitsee kannuksensa täyttämällä äiti-ihannetta joko hyvin - tai sitten edes jotenkin. Eli mikä on äidin velvollisuus lapseen ja lapsen velvollisuus äitiin? Ja onko juopotteleva, väkivaltainen ja ryöstelevä tuhlaajapoika pakko kutsua kotiin ja kestitä? Olisiko pois potkittu palaaja ja odottaja yhä poika ja äiti - vai katoaisiko äitiys oven sulkemalla?

Minä en tiedä. Minä kuuntelen Countrya.

---

Tähän juttuun kannusti kaupallisuudelle omistetun päivämäärän lisäksi siihen liittyvä kirjoittelu. Juttu lähtee helposti liikkeelle romanttisesta "Se Oikea -ajattelusta" jossa lapsi rakastaa äitiä avoimesti sinä mitä tämä on etenee siihen miten tämä on "vaikea ihanne" eli sen miten tämän ihanteen tavoittelu on vaikeaa. Ja jopa siihen että tämä voi onnistua ja sitten ei. Ainakin jos "omistussuhde" muuttuukin liian vahvaksi, jolloin ei puhutakaan ihmisestä vaan siitä kenellä on valta kehenkin. Sanapari "riittävän hyvä" on niissä kaikissa "asian ytimessä".

Valkovuokkoja.

Äitienpäivä on Anna Jarvisin kehittämä juhla, jossa kunnioitetaan äitejä. Sitä juhlitaan monessa paikassa ympäri maailman toisena toukokuun sunnuntaina. Juhla on ajallisesti nuori, vasta 1900 -luvulla syntynyt. Tietenkin äitejä on juhlittu aikaisemminkin: Esimerkiksi äitiyttä juhlistettiin kreikassa, jossa juhlittiin Cybeleä, Kreikan jumalien äitiä. Tätä juhlaa pidettiin tosin kevätpäiväntasauksen aikoina. Roomassa oli tämän lisäksi myös matronalia, jona äideille annettiin lahjoja. On kuitenkin luultavaa että äitienpäivä ei ole niinkään tuotu näistä, eli kyseessä ei ole perinteen leviäminen eri uskonnon piireihin. Aihe on vain nostettu uudestaan esiin.

Luultavasti sota -aikana korostuneella naisten tasa -arvoistumisella - kun naisia meni tehtaille miesten sotien tuoman tyhjien vakanssien vuoksi ja tarvittiin tekijöitä - on tekemistä ilmiön yleistymisen kannalta ratkaiseva merkitys ; Panoksen kunnioittaminen tarkoittaa ikeen juhlimista. Tämä taas vaatii ikeen tunnustamista. Erikoista kyllä, tämä nousi esiin yleistyi juuri aikana, jolloin naiset alkoivat vapautua paikoin tästä ikeestä.

Erikoinen huomio on siinä, että juhlinta on muodostanut julkisia piirteitä, joissa käsitellään äitiyttä ylipäätään, laajemmin. Juhlan juuret olivat kuitenkin yksilöllisemmät: Anna Jarviksen alunperäisen idean mukaan oli juhlia juuri sitä omaa äitiä: "it was to be a singular possessive, for each family to honour their mother, not a plural possessive commemorating all mothers in the world." Kaupallisuutta sen ei pitänyt kannustaa. Samoin Suomessa presidentin jakama mitali tietyille äideille tietyssä määrin muuttaa äitiyden laajemmaksi ilmiöksi, mitalia kun ei anneta kaikille äideille.

Äitienpäivänä valkovuokkoteema on yleinen. Syynä on luultavasti se, että tämä on kevään ensimmäisiä kasveja ja se kukkii yleensä oikein runsaana juuri äitienpäivän ajakohdan tiimoilla. Lisäksi se on yleinen, joten sitä löytää vaikkapa niitä etsivä lapsi. Ehkä myös sillä on merkitystä että valkovuokko lisääntyy siementen lisäksi levittämällä juurakkoa ja maavartta maan alla, joten poimiminen ei vahingoita sitä samaan tapaan kuin sinivuokkoa. Lisäksi valkovuokko on ihan kaunis kukka.

Luultavasti vähemmälle mietinnälle ovat jääneet seuraavat seikat: Valkovuokko ei sisällä mettä, eli se ei varsinaisesti ruoki siinä vierailevia hyönteisiä. Samoin miettimättä on jäänyt luultavasti se että valkovuokon kaikki osat ovat tuoreena myrkyllisiä, ja myrkkyä liukenee maljakkoveteen asti. Myrkky on pääasiassa protoanemoniinia(C₅H₄O₂), krotonolihapon laktoni. Se antaa kasville kirpeän maun ja hajun. Aine on normaalisti kasvissa glykosidina, mutta se paljastuu entsymaattisesti jos kasvin rakennetta murskaa. Se aikaansaa kosketusallergiaa, ja . Lahjakimpun nauttiminen syömällä ei ole toivottavaa koska se voisi aiheuttaa kammiovärinää ja hengitysvaikeuksia, tappava annos on suunnilleen äitienpäiväkimpullinen, noin kolmekymmentä kasvia. jonka lisäksi kasvi tarjoaa saponiineja sekä glykosideja. "Suomen terveyskasvit" -kirjan mukaan sitä on käytetty kansanlääkinnässä sitä on käytetty reumaattisiin vaivoihin ja nivelsärkyjen hoitoon, mikä on erikoista koska kosketus aikaansaa helposti ihovaurioita ja rakkoja.

Minullakin on äiti. Joskus hänen kanssaan on mennyt hyvin, joskus ei niin kovin. En tarjoa kimppua sisäisesti. Kukka tulkoon kuvamuodossa, jotta välittyy vain se hyvä. Näin osoitan että juhlin häntä yksilönä, alunperäisen idean mukaisesti. Kaikesta huolimatta ja juuri sen vuoksi.