Hyvää juhlapäivää isännän miehelle!

Joskus on väsyttävää että puhutaan tasa-arvosta. Kenties kaikki hoituisi paremmin jos alettaisiin puhumaan vain kaikkien arvosta. Tässä auttanee sanaleikit jotka voivat tuoda mieleen queer -feminismin. Omat isovanhempani harrastivat sellaista. Isoäitini oli isäntä (sosiaalinen sukupuoli ; Maskuliiniseksi mielletty päätösvalta-asema) ja hänen miehensä oli vain isännän mies (biologinen sukupuoli). Monessa pohjanmaalaisessa perheessä on varmasti hieman samanlainen asetelma. Ja muualtakin sitä löytyy.

Samanlaista kielivitsiä oli aivan "Helsingin Sanomissa" asti. Isänpäivän numero korosti että "äitikin tarvitsisi vaimon". Kysymys on tietysti jonkinlaisesta provosoimisesta jossa ilmestymisajankohta on kaikkea muuta kuin satunnainen. Ja sen taustalla oleva kysymys on tuttu omassa lapsuudessani. Äitienpäivä oli tärkeä. Isänpäivän merkitys oli aina jokin joka sitten oli vahvemmin ... kyseenalaistettavissa.

Henki joka kumpuaa lausunnosta "Noina hetkinä haluaisin olla isä. Minäkin haluan istua keittiössä lukemassa lehteä, minäkin haluan käydä kierroksilla Urpilaisesta tai Kataisesta tai Suomen luottoluokituksesta, minäkin haluan ajatella jotain muuta kuin lasten varustuksia ja lomalappuja ja eskarivihon päällystystä. Se on tylsää, se vie energiaa ja täyttää aivojen kovalevyn. Tarvitsisin vaimon, mieluiten kotirouvan. Me kaikki työssäkäyvät vanhemmat tarvitsisimme." on tuttu. Paitsi että meidän äitimme oli kotona. Työtä taatusti riitti, ja laiskuus on jotain jota äitiimme ei voi oikein mitenkään liittää. Hänen paheensa ovat muualla. Lopputulos näkynee vastavuoroisuuden kehässä joka paistaa itse kunkin mielenterveydessä.

Isänpäivänä on oleellista miettiä vanhemmuutta. Ja tässä biologia on äidin puolella. Isyyden saavuttaakseen pitää vain laueta. Äidiksi tuloon pelkkä orgasmi ja toimiva sukusolukko ei riitä. Pitää vähintään synnyttää. Kaikki muu onkin sitten sitä työtä. Ja nähdäkseni sitä on 20 vuotta joka kattaa rankkuudessaan ja työmäärässään moninkertaisesti sen mitä synnytys vie. Nykyään 40% kotitöistä on miesten tekemiä. Se on alle puolet, muistavat feministit katsoa. 40% takana on kuitenkin molemmat ääripäät. Miehet jotka tekevät 0% kotitöitä, että niitä jotka tekevät käytännössä kaiken. Keskiarvo latistaa tässä helposti puheet miesten ahkeruudesta. Tässä moni tomera feministi ei huomaa sitä stereotypioinnin ansaa joka muutoin on heitä vastaan. Heitä on syytä muistuttaa omasta filosofiastaan. (Jossa biologisointi ja tilastoihin latistaminen ovat sovinistien lyömäaseita ja harhoja joita vastaan on taisteltava.)

Helsingin Sanomien on siitä erikoinen, että se tuo esiin hyviä ja huonoja esityksiä. "Usein miehet ovat vanhempina rennompia. Entä sitten, jos pipo jää kotiin? Onhan siellä tarhassa varakappaleita. Kyse on lapseen samastumisesta. Äiti synnyttää, imettää ja viettää lapsen kanssa usein ainakin ensimmäisen vuoden kotona. Sen jälkeen on vaikea olla huoleton. On vaikea olla ajattelematta lapsen tarpeita." Tässä miehiä esitetään samastumiskyvyttöminä ja eirakastavina. Kysymys on kuitenkin enemmän hoitostrategiasta kuin taustamotiiveista. Mies vangitaan stereotyyppiseen miehen vankilaan. (Itse ainakin mietin, että niin monta kertaa minulle lapsena laitettiin väkisin pipoa päähän, että kenties isien ongelma on liika samastuminen lapsen haluttomuuteen. Äiti sen sijaan osaa ajatella teknisesti pidemmän ajan päähän. Aina siihen paleluun asti.) Mutta toisaalta artikkeli osaa kertoa jotain olennaista "Hieno puoli on, että samastuminen on rakkautta. Huono puoli on se, että jotkut äidit "katoavat äitiyden mustaan aukkoon", kuten Anu Silfverberg kirjoittaa kirjassaan Äitikortti. Heidän identiteettinsä valtaa äitiys. Joskus heistä tulee niin suojelunhaluisia, etteivät he halua edes isien hoitavan lapsia, elleivät nämä tee sitä äidin mielestä oikein." Miehen ei edes anneta hoitaa, josta seuraa vääristymä työntekoprosentteihin. Ja tässä kohden kysymys on siitä erikoisesta rakenteellisesta epätasa-arvosta, jossa epäreiluus tuottaa näennäistä hyötyä. Toki Helsingin Sanomien tekstissäkin keskitytään siihen miten naiset nähdään äitiyslomille ja lapsia kotiin hoitamaan jäävänä "riskipalkattavana" ja nuoria miehiä ei. Se kuitenkin onnistuu livauttamaan rivien väliin sen oleellisen huomion "Töissä valta ja vastuu kulkevat käsi kädessä. Sama pätee kotona." Tämän huomion jälkeen on ymmärrettävää miksi "maskulinistien" tasa-arvomuutokset koskevat niin usein perhe-elämää.

Meidänkin lapsuudessamme isä oli töissäkäyvä rahoittaja, jonka osa perheessä oli tunnistaa se, että "Kyllä isä osaa". Ja teki tämän juuri siinä mielessä mikä oli samoin otsikoidussa komediasarjassa. Jossa isä oli ihan pöllö tumpelo. Isänpäivän merkityksen väheksyminen oli osa sitä tasa-arvotaistelua valtataistelua, joka pyöri muutoinkin. Joskus on oleellista huomata, että kun puhutaan tasa-arvosta, pitäisi puhua vain arvosta. Tai joskus ... vain vallasta. Elämme kuitenkin vielä maailmassa, jossa tasa-arvosta ei puhuta näin. Ja niin kauan kuin näin on, lienee turvallisinta juhlia äitienpäivää.