Paluu negatiivisuuteen ~ Ylistämällä alistettu ja ikuisen kasvun ideaali

Vammaisten asioiden tukemiseen keskittynyt "Kynnys ry" reagoi Jari Sarasvuon ohjelmaan. Ohjelmassa Pekka Hyysalo käsitteli parantumistaan onnettomuuden jälkeisestä vammautumisesta. Nähtiin että ohjelma on jakanut vammaisasioita miettivien kannat. Toisista Hyysalo on loistava. Toisista oli reilua antaa kasvutarinalle tilaa. Kolmas näki että Sarasvuo "alensi ylentämällä".

Ja kieltämättä on selvää että Hyysalon asenne liittyi Sarasvuon ideologiaan.  Ja että tässä on todellakin hyvin ikäviä puolia. Ja onhan tälläisissä aina viesti siihen että jos vaikka ei kykenekään nousemaan neliraajahalvauksestaan vuoteesta, niin olisi sitten ikään kuin vain antanut periksi eikä ole yrittänyt tarpeeksi. Tämä asenne on Jumalan parannusihmeitä korostavassa menestysteologiassa aivan yleinen. Sarasvuo ei vain syytä Jumalaa vaan riittämätöntä yrittämistä. Hänen pääviestinsä on se, että ihmiset lannistuvat eivätkä siksi yritä tarpeeksi. Tämä on nähdäkseni jotain joka vihjaa siihen suuntaan, että hän itse ei tiedä mitä epäonnistuminen tarkoittaa. Hän on kohdannut elämässään vain vaikeuksia.

Nähdäkseni erikoisin piirre Hyysalossa on jäänyt huomiotta. Hän on nimittäin hyvin mallikelpoinen esimerkki Nietzschen yli-ihmisestä. Jo ennen onnettomuuttaan hän oli toteuttanut itseään alansa huipulla. Nyt hän pyrkii että tilasta jossa pikkuvarpaan liikuttaminen on ollut mahdotonta, siihen että hän juoksee maratonin. Ja että hän ei todellakaan juokse sitä maratonia missään Korsossa. Kun Sarasvuo pitää häntä numero ykkösenä monessa muussa asiassa - joka taroittaa tietysti hänen lannistumattomuuttaan ja asennettaan ja optimismiaan joka tarttuu muihinkin. Hyysalo hylkää Sarasvuon prioriteetit aivan ääneen ja sanoo että hänellä on tasan tarkkaan mielessä mitkä saavutukset merkitsevät. ; Hyysalo on vahvasti hyvän ja pahan tuolla puolen. Hänellä on omat kriteerinsä ja hän miettii vain sitä, miten niissä voi kehittyä paremmaksi.

Hyysalon ongelmana onkin tavallaan se, että jos minä menisin sanomaan samanlaisia asioita televisioon, minun luonteeni negatiiviset piirteet ikään kuin demonstroituisivat. Että siinä on tyyppi joka ei välitä pehmoetiikasta, tai että tyytyy pelkkään sosiaaliseen asenteeseen. Fakkiutuminen, muiden prioriteettejen ohittaminen, muista välittämättömyys ja moniarvoisuuden vähyys nousisivat esiin. Minun sanomanani puheenaiheeksi nousisi jokin muu kuin kannustaminen tai kehuminen. ; Tässä mielessä Hyysalo oli hyvä veto Sarasvuolta. Kulttuurissamme vammaisia "pitää kohdella kiltisti" ja siksi normistomme sanovat, että heidän kohdallaan asiat pitää katsoa hyvän kautta. Nähdäkseni Sarasvuo antoikin tilaa ymmärtää sitä, että hänen maailmansa on julma samalla tavalla kuin Nietzschen yli-ihmisyyskin. Eli ei välttämättä. Ja onhan se sisäinen sankari ainakin terveempi sankarina kuin sadomasokistinen epäonnistumisestaan itselleen gloriaa rakentava marttyyrisankari joka on niin uhria, niin uhria.

Nähdäkseni tämä on erinomainen lähtökohta tarkastella myös Himasta kohutuine tuotantoineen.

On ihastuttavaa, miten Sarasvuo ja Himanen pyörivät sellaisten asioiden parissa, että se suorastaan huutaa sitä että asioita olisi törmäytettävä keskenään. Himasen tekstiin pääsee kätevästi ilmaiseksi. Itse asiassa siihen tutustunut huomaa, että se on kohtuullisen pitkä, vähän vajaat 400 sivua. Himasen kohutuista palkkiorahoista osa meneekin minusta siihen, että minulle piffataan kirja jossa on filosofiaa. Rehellisesti sanoen olen tutustunut siihen vain pintapuolisesti. Ja yritän lähestyä sitä myös hyvän kautta. Ihan siksi, että asiaan liittyvää hyvää kritiikkiä on ja tulee lisää. Kenties tässä minulla on edes jotain annettavaa kokonaisuudelle.

Hankamäki on mielestäni tiivistänyt hyvin perusidean. Hän on toki kriittinen Himaselle ja huomiot voidaan nähdä osuviksi samaan tapaan kuin epäonnistumisen ymmärtämättömyys ja tästä seuraava julmuus ja heikompien tallaamisen oikeutus liittyvät Sarasvuon ajatteluun. ; Himasen mallissa ytimessä on "hyvän kehä". Se on Gunnar Myrdarin näkemys joka on yleistynyt Pohjoismaissa. Himasen voidaan tässä kohden nähdä olevan Sokrateen tai Platonin linjoilla. Sokrates kun uskoi että tieto on hyve. Eli kun ihminen tietää, hän toimii oikein. Platon taas korostaa kokonaisvaltaista kolmiosaista "terveysmalliaan", jossa terve on myös kunnossa. Mukaan voisi niputtaa myös Aristoteleen, jolle onni syntyi siitä että yksilön tavoitteet ja lahjakkuudet kohtasivat yhteisön tai yhteiskunnan tarpeet.

Hankamäki ei pidä siitä, että Himanen niputtaa kaikki yhteen ja laittaa niiden taakse yhden ainoan mittariluvun. "Puhuessaan arvokkuudesta Himanen ei ole erottanut toisistaan arvoja ja arvoarvostelmia. Tämä on distinktio, joka jokaisen filosofin pitäisi osata tehdä. Hyvyys on arvo, jota voidaan käsitellä abstraktiona. Sen sijaan arvoarvostelma on kullakin yksilöllä oleva näkemys siitä, mikä on hyvää (tai pahaa), toisin sanoen, mitä hän pitää hyvänä (tai pahana). Tästä johtuu, että käytännön elämässä päädytään kovin erilaisiin näkemyksiin hyvästä ja pahasta. Usein tuloksena on riitoja." ... "Himasen unelmissa arvokkuus tuottaa luovuutta, avoimuutta, rauhaa, vapautta ja kehitystä, jotka kasvavat kuin kalavaleet ja joita voidaan mitata (s. 303) matemaattisella dignity-indeksillä! Tällaisen määrällisen mittarin pamauttaminen pelkästään käsitefilosofisen ruletin keskelle vaikuttaa jokseenkin keinotekoiselta, ja omituista onkin, mihin sellaista lainkaan tarvitaan, jos ja kun ihmisen arvokkuus on itseisarvo, jota ei tarvitse erikseen mitata eikä perustella." Hankamäki pitää myös trendin liittämistä huonosti perusteltuna; "Ei ole suinkaan kyynisyyttä vaan puhtaasti järkiperäistä kysyä, miksi hyvyys (niin moniselitteistä kuin se jo sinänsä onkin) johtaisi lisääntyvään hyvyyteen ja Himasen toistelemaan dignityyn. Miksi hyvyyden kehän sijasta ei seuraisi pahuuden kierre, josta noituuden kultakaudella käytettiin nimitystä circulus vitiosus?" ... "Himasen esiin nostama hyvyyskarusellin ajatus – näkemys itseään vahvistavasta hyvyydestä - on myös vailla moottoria. Kukaan ei ole keksinyt, miksi hyvyys tai arvokkuuden kokeminen heijastuisivat esimerkiksi kolminkertaisina takaisin, niin kuin mystinen kolminkertaisen paluun periaate väittää. Pikemminkin hyvinvointi näyttää johtavan ahneuteen, joka kasvaa syödessä. Se johtaa pelkoon menettää saavutettu etu."

Itse olen tunnetusti varsin kyyninen mököttäjä ja mäkättäjä. - Olipa kysymys ihmisten kognitiosta tiedossa tai etiikassa. Olemme monesti parempia politikoijia ja tiimillä kyykyttäjiä kuin oikeudenmukaisia. Olemme maailmankuvaamme mukaan faktoja muokkaavia, sovittelevia ja jopa niiden ignoroijia koska pyrimme voittamaan debatteja emmekä olemaan totuudenmukaisia. Näin ollen luonnollisesti ilahdun Hankamäen kyynisyydestä. Paitsi, että en ilahdu. (Sehän olisi optimismia ja kaikkea!)

Näkisin, että Hankamäki on hieman turhankin vahvasti kristillisen kulttuurin jämien äärellä. Jos Himasen optimismimalli on 1950 -lukua, tämä on vielä vanhentuneempaa aineistoa. Nähdäkseni circulus citiosus on tästä enemmänkin kuin vihje. Ja onkin hyvä huomata, että vaikka moni uskonnollinen fundamentalisti ja konservatiivi valittaa siitä miten hyvät kulta-ajat ovat takana, niin kun katsomme nykyaikaa, ihmiset sekä elävät pidempään, pääsevät halutessaan yhä enemmän ja enemmän sivistyksen äärelle. (Suurin osa ei hakeudu, mutta nykyajan tampiot sekoilevat suomi24 ja ylilaudan syövereissä kirjoitusvirheineen ja päättelyvirheineen kun taas ennen he olivat lukutaidottomia orjia.) Elintaso on kasvanut, ja noitavainojen kaltaisia lynkkauksiakin tapahtuu yhä vähemmän ja vähemmän. Sillä myös rauha ja ruumiillinen koskemattomuus - ja modernina aikana yhä useammalle tarjolla olevassa määrin ja yhä kasvavammalla voimakkuudella vapaus ja itsen toteuttaminen - ovat hyödykkeitä joita halutaan suojella. - Nähdäkseni jo Maslown tarvehierarkian perustaksi ottaminen voisi vallan mainiosti toimia esimerkkinä siitä, miten asiat todellakin kasautuvat. Kun ruumiillinen turvallisuus on kohentunut, kohentuvat monet muutkin asiat. Jos ruokaa on, ja tuilla saa vuokran, ei ole välttämätöntä pakkoa ryhtyä ryöstelemään ja murhaamaan. Ja jo tämä vihjaa, että itseään ruokkivan kasvun mekaniikkaa on ja sitä jopa tunnetaan. ; Siksi kehitysmaissa on eniten väkivaltaa, sairauksia ja kaikkia ongelmia. Maailmassa näyttää jo aivan yleistiedonkin pohjalla vallitsevan jonkinlainen Matteus -vaikutus, jossa ne joilla on ja jotka yrittävät lisää ottaa saavat lisää. Heikoimmilta taas otetaan se vähäkin pois. (Ja kenties sanotaan että he eivät yritä tarpeeksi.)

Myös Himasen tapa laittaa yksi mittari kaiken ytimeen on luonteva, kun huomaa, että hän ottaa universaalietiikan lähtökohdakseen. Himanen on koherentti ja monet tavallisesti tehdyt käsitteiden jaot on tehty siksi, että ne ovat Himasen kokonaisuudessa turhia. Eivät siis vääriä, vaan turhia kahtiajakoja. Ja kun Himanen näkee, että informaatio tukee etiikkaa ja kaikki ruokkii kaikkea muuta, on luonnollista että trendiä mitataan yhdellä mittarilla joka on kaikkien näiden erilaisten toisiaan tukevien elementtien ytimessä. Nähdäkseni ongelmana onkin enemmän se, että Himanen on tässä turhankin innovatiivinen. Tämä on ironista, koska Himasta on nähdäkseni moitittu siitä, että hän ei ole kehitellyt teokseen aivan oleellisesti uusia juttuja sitten "Hakkerietiikkansa". Tämä on ironista koska kirjaa on puolustettu sillä että se on filosofinen yhteenveto joka ei tuota "uutta tietoa" vaan "ymmärrystä". Nähdäkseni dignity -indeksin ongelmana on se, että se on lähinnä määritelty paikalleen. Se asetetaan mittariksi, mutta ei ole kovin hyvin perusteltu tai empiirisesti kokeiltu että tämänlainen mittari toimii. Himanen on tässä mielessä liian innovatiivinen. Muutoin sanoisin että hänen tietonsa ovat kohtuu varmoja vakiintuneista lähteistä haettuja. Lähdekritiikki ei voi olla ideologista. Se, että tiedot haetaan valtion tiedoista ei pitäisi olla siksi ongelma, ellei valtio sitten tunnetusti valehtele ja manipuloi tuloksia niin että ne perustuvat huonoon mittaamiseen ja huonoon tieteeseen tai jopa puhtaseen vääristelyyn.
1: Olenkin konservatiivi juuri siksi, että kaipaan tämänlaisia varmisteluja. Ihan oikeasti. Ettei vaan kaahotettaisi. Uskokaa, minä tunnen kyllä ylilyöntien riskit, olen tehnyt niitä itse niin paljon, että olen aiheessa kenties jonkinlainen kokemusasiantuntija!

Loppuhuomautus.

Nähdäkseni liikaoptimismi on kuitenkin kaikesta huolimatta jotain, joka on syytä muistaa. Näkymätön käsi ja muu talousoptimismi pitävät sisällään jotain viisautta, mutta niitä on jo nyt tunnetuin seurauksin käytetty varsin kyseenalaisesti. Talouteen on tullut romahduksia. Ja tästä saadaan aikaan mahtavan fasinoiva Hyysaloanalogia. Hyysalohan on mies joka on koko ajan treenannut ahkerasti. Hän on harjoittelullaan ollut koko ajan selkeästi nousujohteinen. Yrittämisestä seuraa kuitenkin väistämättä myös epäonnistumisia. Ja näitä kaikkia ei voi edes maailman huipputasolla itseään toteuttava komea nuori mies ennakoida, hallita tai ennaltaehkäistä muuten paitsi siten, että jättää harjoittelematta. Hyysalon kohdalla kuvaavaa onkin se, että hän oli vahingoittunut lajissa jota hän tekee paljon. ; (Tunnettua on, että uimareiden hukkumisprosentti on suurempi kuin muiden. Koska he ovat niin paljon muita useammin vedessä.) Ja trendin huippuna on se, että Hyysalo on massiivisen treenaamisen ja kehityksen jälkeen yhä matalammalla tasolla kuin hän oli ennen onnettomuutta. Samoin talouskin voi kehittyä, mutta talousromahdukset kertovat, että ei ole takeita että nousu ja yrittäminen eivät johtaisi siihen että pitkällä tähtäimellä huipuille ei enää koskaan palattaisi. Ei vaikka kuinka yrittäisi.
1: Hyysalo on tässä vielä mairitteleva esimerkki. Sillä Sarasvuon ohjelmaan ei päästä sattumalta. Ne ihmiset jotka ovat urheilussa vammautuneet eivätkä ole nousseet eivät ole esillä. Sarasvuon kokoama aineisto onkin todellisuuskuvaa vääristävää - mikä lienee ihan hyvä jos tarkoituksena on muuttaa maailmaa eikä alistua sille. Jokainen neliraajahalvautunut joka ei juokse maratooneja on Sarasvuolle "hukkuneen rukous", joita ei huomata kun hukkumisesta pelastuneet ovat ne jotka saavat olla äänessä.

Sarasvuon ja Himasen mallissa korostetaan monia puolia jotka liittyvät prosessiin vain ad hoc. Sarasvuo vaikuttaa uudessa ohjelmassaan pyrkivän johonkin henkisyyteen ja tuntuu rinnastavan yritteliäisyysajattelunsa tähän hyvinkin vahvasti. Samoin Himanen puhuu paljon ekologisuudesta ilman että varmistaa tämän. Se on siitä erikoista, että ekologisuus lienee Himasen kasvussa mukanaolevista piirteistä se kaikista empiirisin. Juuri ympäristöongelmat taas tuntuvat liittyvän kehitykseen. Tuntuukin, että ihmisen etiikka, hyvinvointi ja innovaatiot tukevat toisiaan, mutta luonto on usein se joka ikään kuin "joutuu maksamaan hinnan". Himasen voisi toivoa liittävän asian mukaan muutenkin kuin ad hoc -sanoina. Optimismi kaipaisi muutakin kuin positiivista sanahelinää jossa vastapuoli nollataan ihmisenä ja asetetaan todistusvastuu ja "näkymätön pallo" vastapuolelle. En tiedä miksi tehdä ilmaan määriteltyä filosofiaa jos sen suhde itsekriittisyyteen ja todistamiseen on se, että se pitäisi ottaa vakavasti kunnes vastapuoli falsifioi sen. Nähdäkseni falsifiointitarvetta on vasta kun on jotain materiaalia joka on siihen riittävän relevanttia. Tätä kutsutaan filosofisesti todistuksen taakaksi. Ja se on se, minkä vuoksi erinäköisiin tutkimuksiin annetaan rahoitusta.